Alexander Hislop

Kaksi Babylonia

Luku III
Osa II
Pääsiäinen

Katsopa nyt pääsiäistä. Mitä itse sana pääsiäinen tarkoittaa? [Suomenkielen sana 'pääsiäinen' tulee merkityksestä 'päästää paastosta'] Englanninkielen pääsiäistä tarkoittava sana 'Easter' ei ole kristillinen nimitys. Sen otsaan on kirjoitettu sen kaldealainen alkuperä. 'Easter' ei ole mitään muuta kuin Astarte, joka on eräs Beltiksen, taivaan kuningattaren nimityksistä. Muinaisen Niiniven asukkaat lausuivat tuon nimen samaan tapaan kuin se maassamme lausutaan. Tuo nimi, jonka Layard löysi assyrialaisista muistomerkeistä on Ishtar. Belin ja Astarten palvonta tuli Britanniaan jo hyvin varhain, samaan aikaan druidien, "luolapappien", kanssa. Jotkut ovat kuvitelleet, että druidien epäjumalanpalvelus oli alkuisin foinikialaisilta, jotka jo vuosisatoja ennen kristillistä aikaa olivat kauppasuhteissa Cornwallin tinakaivoksiin. Mutta kiistattomia merkkejä tuosta epäjumalanpalveluksesta voidaan löytää sellaisilta seuduilta Brittein saarilla, jonne foinikialaiset eivät olleet tunkeutuneet ja se on jättänyt kaikkialle selvästi tunnistettavia merkkejä siitä, miten voimakas vaikutus sillä on ollut muinaisten brittiläisten mieliin. Almanakassa kutsutaan toukokuun ensimmäistä edelleen nimityksellä Beltane, mikä tulee nimestä Bel; ja keskuudessamme esiintyy vielä tänäkin päivänä sitkeitä perinteitä, jotka todistavat siitä, miten tarkkaan oli noudatettu Belin tai Molokin (molemmat nimet kuuluivat samalle jumalalle) palvontamenoja jopa tämän saaren pohjoisosissa. "Notes and Queries" -teoksessa eräs Britannian historiaa perusteellisesti tunteva kirjoittaja kertoo: "Edesmennyt Lady Baird Fern Towersista Perthshirestä kertoi minulle, että joka vuosi Beltanen aikaan (1.5.) kokoontuu joukko miehiä ja naisia muinaiselle druidien kivipiirille hänen tilalleen lähelle Crieffiä. He sytyttävät keskelle nuotion, jokainen laittaa palasen ohraleipää paimenhattuun; sitten kaikki istuutuvat ja ottavat silmät sidottuina hatusta leipäpalan. Etukäteen on yksi leipäpala mustattu ja sen, joka saa mustatun leipäpalan, on hypättävä nuotion yli ja maksettava pantti. Itse asiassa tämä on osa muinaista Baalin palvontaa ja ennen se henkilö, johon arvonta osui, poltettiin uhriksi. Nykyään symboloi tulen yli hyppääminen tuota uhria ja pantin lunastus vapauttaa uhrin". Jos Britanniassa palvottiin tällä tavaoin Baalia, ei ole vaikea uskoa, että esi-isämme palvoivat myös hänen puolisoaan Astartea ja että nykyään huhtikuussa 'Easter' (pääsiäinen)- nimellä vietettävien uskonnollisten juhlapäivien nimitys tulee nimestä Astarte, mikä nimi Niinivessä oli Ishtar -- ja koko kuukauttakin kutsuivat pakanalliset esi-isämme nimellä 'Easter-monath' (pääsiäiskuu). Juhla, josta luemme 200- ja 300- lukujen kirkkohistoriasta nimellä Easter (pääsiäinen) oli aivan eri juhla kuin se, mitä roomalaiskatolinen kirkko nykyään viettää eikä sitä siihen aikaan kutsuttu nimellä Easter. Sitä kutsuttiin nimellä Pasch eli pääsiäinen ja vaikka se ei ollutkaan apostolinen tapa*, monet tunnustavat kristityt viettivät sitä Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi.

* Antiikin kirkkohistorioitsija Sokrates tiivistää pitkän kuvauksensa niistä eri tavoista, joilla pääsiäistä vietettiin eri maissa hänen omana aikanaan -- ts. 400-luvulla -- seuraavin sanoin: "Tähän mennessä esitetty laajahko aineisto osoittanee sen, että pääsiäisjuhlan vietto alkoi kaikkialla pikemminkin tapana kuin Kristuksen tai hänen apostoliensa käskystä". (Hist. Ecclesiast.) Jokainen tietää, että Apostolien tekojen 12:4:ssä käytetty sana "pääsiäinen" ei viittaa mihinkään kristilliseen juhlaan, vaan juutalaiseen pääsiäiseen.

Alun perin kristillistä pääsiäistä vietettiin samaan aikaan kuin juutalaisten pääsiäistä, jolloin Kristus ristiinnaulittiin, jonka ajateltiin Tertullianuksen aikana toisen vuosisadan lopulla olleen 23. maaliskuuta. Tuo juhla ei ollut pakanallinen eikä sitä edeltänyt paasto. Marseillelainen munkki Cassianus kirjoitti 400-luvulla ja vertasi alkuseurakuntaa oman aikansa kirkkoon: "Neljänkymmenen päivän pituista paastoa ei ollut olemassakaan niin kauan kuin alkuseurakunta säilytti täydellisyytensä ja koskemattomuutensa". Mistä tuo tapa sitten on peräisin? Neljänkymmenen päivän pituisen paaston noudattaminen on lainattu suoraan Babylonian jumalattaren palvojilta. Vieläkin noudattavat Kurdistanin yetsidit eli pakanalliset paholaisenpalvojat neljänkymmenen päivän paastoa "kevään vuodenaikana". Tämän tavan he ovat perineet varhaisilta oppailtaan babylonialaisilta. Pakanalliset meksikolaiset noudattivat myös neljänkymmennen päivän paastoa keväällä, sillä Humboldt kirjoittaa meksikolaisten pakanallisista tavoista: "Kolme päivää kevätpäivän tasauksen jälkeen... alkoi juhlallinen neljäkymmentä päivää kestävä paasto auringon kunniaksi". Samanlaista neljänkymmenen päivän paastoa noudatettiin myös Egyptissä, jonka havaitsemme lukiessamme Wilkinsonin teosta Egyptians. Landseer kertoo teoksessaan Sabean Researches, että tätä egyptiläisten neljänkymmenen päivän paastoa vietettiin erityisesti suuren välittäjäjumalan Adoniksen eli Osiriksen kunniaksi. Samaan aikaan näytettiin muisteltavan Proserpinen raiskausta samanlaisin menoin; sillä Julius Firmicus kertoo meille, että Proserpinen valittajaiset jatkuivat "neljäkymmentä päivää"; ja Arnobius puolestaan toteaa, että hänen aikansa kristityt uskoivat pakanoiden noudattaman paaston, jota kutsuttiin nimellä "Castus" tai "pyhä" paasto, olleen alunperin Cereksen pitkän paaston jäljittelyä, jolloin hän päättäväisesti kieltäytyi syömästä "äärimmäisen surunsa" vuoksi ts koska hän oli menettänyt tyttärensä Proserpinen, jonka helvetin jumala Pluto vei mukanaan. Kun tarut Bacchuksesta tai Adoniksesta ja Proserpinesta liitettiin yhteen, vaikka ne alunperin olivatkin erillään ja sovitettiin näin yhteen, niin että Bacchusta kutsuttiin Liberiksi ja hänen vaimoaan Ariadnea Liberaksi (joka oli yksi Proserpinen nimityksistä), on mitä luultavinta, että pääsiäistä edeltävä neljänkymmenne päivän paasto muodostettiin myöhemmin niin, että se viittasi molempiin. Pakanoiden keskuudessa tämä paastonaika näyttää edeltäneen erottamattomasti suurta jokavuotista Tammusin kuoleman ja ylösnousemuksen kunniaksi vietettävää juhlaa, jota vietettiin vuorottain itkien ja iloiten ja jota vietettiin huomattavasti myöhemmin kuin kristittyjen pääsiäistä, esimerkiksi Palestiinassa ja Assyriassa kesäkuussa, jota siitä syystä kutsuttiin "Tammusin kuuksi"; Egyptissä suunnilleen toukokuun puolivälissä ja Britanniassa johonkin aikaan huhtikuussa. Normaalin poliittisen käytäntönsä mukaisesti Rooma ryhtyi toimenpiteisiin yhdistääkseen kristilliset ja pakanalliset juhlat taidokkaasti suoritetun, mutkikkaan kalenterimuutoksen avulla, jotta pakanat voisivat liittyä nimellisesti kristityiksi ja niin ei ollutkaan vaikeaa yleensäkään saattaa pakanuutta lyömään kättä tässä vaiheessa jo epäjumalanpalvelukseen vajonneen kristikunnan kanssa tässä niinkuin niin monessa muussakin asiassa. Tämän fuusion toteuttamisen päätekijänä toimi apotti Dionysius Pieni, jonka ansiota on myös se, jonka uuden ajan kronologitkin ovat osoittaneet, että kristillisen ajanlaskun alkamisen päivämäärää ts. itsensä Kristuksen syntymän päivämäärää siirrettiin kokonaiset NELJÄ VUOTTA sen oikeasta ajankohdasta. On epäselvää tapahtuiko se tietämättömyydestä vai tahallisesti; mutta siitä ei näytä olevan epäilystäkään etteikö Herran Jeesuksen syntymän ajankohdaksi ilmoitettu neljä vuotta oikeaa ajankohtaa myöhäisempi päivämäärä. Tällä pääsiäisen ajankohtaa koskevalla muutoksella oli suunnattoman suuret vaikutukset. Se toi mukanaan kirkkoon mitä raskaimman turmeluksen ja mitä rankimman taikauskon liittyen paastonaikaan. Riittää kun vaikkapa vain luetaan niistä kauheista julmuuksista, joita muisteltiin "pyhän paaston" eli pakanallisen paaston yhteydessä, jota kuvaavat Arnobius ja Klemens Aleksandrialainen ja hänen on täytynyt varmaankin punastua häpeästä niiden kristittyjen puolesta, jotka täysin tietoisina kaikista noista inhottavuuksista "lähtivät hakemaan apua Egyptistä" herättääkseen turmeltuneen kirkon jumalanpalveluselämää sen veltostuneesta tilasta ja jotka eivät keksineet parempaa tapaa sen "herättämiseen" kuin lainata noin saastaisesta lähteestä; johon liittyvistä mielettömyyksistä ja inhottavuuksista varhaiset kristityt kirjoittajat puhuivat pilkaten. Se, että kristityt koskaan edes ajattelisivat tuoda seurakuntaan paastonajan on jo sinänsä merkki pahuudesta; se osoittaa, miten alas he olivat vajonneet ja se sai itsekin aikaan pahaa; se johti epäilemättä yhä syvempään turmelukseen. Alunperin ei paastonaika sitä edeltävine karnevaalikemuineen ollut tapana Roomassa; ja vielä sittenkin kun kristillistä pääsiäistä edeltävää paastoa alettiin pitää välttämättömänä, sen mukauttaminen pakanallisiin rituaaleihin tapahtui hitain askelin. Ei ole täysin selvää, mikä oli roomalaiskatolisen kirkon paastonajan pituus ennen Nikean kirkolliskokousta, mutta huomattavan kauan Nikean kirkolliskokouksen jälkeenkään se ei todistettavasti ollut pitempi kuin kolme viikkoa.* *GIESELER toteaa puhuessaan 100-luvun idän kirkon pääsiäisen vietosta: "Siinä [pääsiäisjuhlassa, jota vietetään Kristuksen kuoleman muistoksi] he [idän kristityt] nauttivat happamatonta leipää, luultavasti niin kuin juutalaiset, kaiken kaikkiaan kahdeksan päivää... Heidän keskuudessaan ei ole jälkeäkään vuosittaisesta ylösnousemusjuhlasta, sillä sitä vietettiin joka sunnuntai" (Catholic Church). Mitä läntiseen kirkkoon tulee, näyttää siltä, että jonkinverran myöhemmin -- Konstantinuksen aikana -- kristillisen pääsiäisjuhlan yhteydessä uskonnollisia harjoituksia harjoitettiin viidentoista päivän ajan, kuten näemme seuraavista lainauksista Binghamilta, jotka eräs ystävä on ystävällisesti toimittanut minulle, vaikka paaston aikaa ei mainitakaan. Bingham (Origin) toteaa: "Pääsiäisen juhla-aika käsittää pääsiäissunnuntaita edeltävän ja sen jälkeisen viikon -- yksi viiko on omistettu ristille ja toinen ylösnousemukselle. Muinoin puhuttiin kärsimyksen ja ylösnousemuksen Pääsiäisestä, jotka muodostivat viidentoista päivän mittaisen juhla-ajan. Keisarikunnan laki määräsi vietettäväksi viidentoista päivän mittaisen juhla-ajan ja se oli määrätty vietettäväksi myös universaalissa kirkossa...Scaliger mainitsee Konstantinuksen säätämän lain, jossa määrätään vietettäväksi kahden viikon pituinen pääsiäisjuhla, jolloin mitään oikeustoimia ei suoritettu."

Sokrateen sanat hänen kirjoittaessaan nimenomaan tästä aiheesta noin AD 450 ovat seuraavat: "Ne, jotka asuvat ruhtinaallisessa Rooman kaupungissa paastoavat yhdessä ennen pääsiäistä kolme viikkoa paitsi lauantaisin ja Herran päivänä." Mutta kun Astarten palvonta lopulta nousi lakikohtaansa, ryhdyttiin toimenpiteisiin, niin että koko kaldealainen kuuden viikon tai neljänkymmenen päivän paasto saatiin pakolliseksi kaikille Rooman keisarikunnan läntisille alueille. Tietä tälle valmisti Rooman piispan Hormisdaan aikana noin vuonna 519 Aureliassa pidetty kirkolliskokous, joka määräsi, että ennen pääsiäistä oli vietettävä juhlallista paastoa. Epäilemättä tässä otettiin huomioon se kalenterinmuutos, jonka Dionysios suoritti muutamaa päivää myöhemmin. Tätä määräystä ei voitu noudattaa välittömästi. 500-luvun lopulla tehtiin ensimmäinen päättäväinen yritys pakottaa kansa noudattamaan uutta kalenteria. Ensimmäinen tällainen yritys tehtiin Britanniassa; ja täällä yritys kohtasi rajua vastarintaa. Britannian syntyperäistem kristittyjen viettämän pääsiäisen ja Rooman pakottaman pakanallisen pääsiäsiäisen välinen ero oli tuolloin kokonainen kuukausi;* ja vasta väkivalloin ja verenvuodatuksen kautta voitti anglosaksilaisen tai kaldealaisen jumalattaren juhla sen juhlan, jota oli vietetty Kristuksen kunniaksi.

*CUMMIANUS, arkkipiispa USSHERin lainaus, Sylloge. Niistä, jotka on kasvatettu viettämään joulua ja pääsiäistä ja jotka kuitenkin inhoavat sydämensä pohjasta kaikkea niin paavillista kuin pakanallistakin epäjumalanpalvelusta, saattaa tuntua ikäänkuin edellä esitetyissä näiden juhla-aikojen alkuperää koskevissa paljastuksissa olisi jotain "sopimatonta". Mutta kun asiaa miettii hetkenkään, sellaiset tunteet katoavat kokonaan. He ymmärtävät, että jos esittämäni selvitys on totta, sitä ei voida mitenkään sivuuttaa. Jotkut huomattavat ei-uskovat ja sociniolaiset kirjailijat niin tässä maassa kuin mannermaallakin tietävät nämä näillä sivuilla mainitut tosiasiat ja käyttävät niitä murentaakseen nuorten ja tietämättömien uskoa koskien kristillisen uskon elintärkeitä kohtia. Tämä on totta tosiaan vihoviimeinen asia, johon totuuden valoon tuomisen pitäisi johtaa, mutta se on tuotava esiin, vaikka se olisikin ristiriidassa ennen opittujen käsitysten kanssa, varsinkin koska tuo totuus, kun sitä oikealla tavalla mietitään, vahvistaa nousevaa nuorisoa paavinkirkon eksytyksiä vastaan ja vahvistaa samalla sitä uskoa, joka kerran on pyhille annettu. Jos pakana voisi sanoa: "Rakastan kyllä Sokratesta ja rakastan Platonia, mutta rakastan totuutta vielä enemmän", varmastikaan ei todella kristitty mieli osoita vähempää ylevyyttä. Eikö ole runsaasti sellaista, jopa aikoja koskevaa, jota pitäisi vakavasti tutkia ellei jo ole aika toimenpiteisiin ja ankariin toimenpiteisiin, jotta etelän kansallisesti vakiintuneissa juhlien viettotavoissa saataisiin aikaan puhdistus, samoin poistettaisiin kaikki muukin, mikä on saanut alkunsa Babylonian kultaisesta maljasta? Cranmerin, Latimerin ja Ridleyn kirkossa on mieleltään jaloja miehiä, jotka rakastavat meidän Herraamme Jeesusta Kristusta vilpittömästi, jotka ovat saaneet kokea Hänen verensä voiman ja Hänen Henkensä lohdutusta. He tehkööt kammioissaan polvillaan kysymykset Jumalalleen ja omissatunnoissaan.pitäisikö heidän nousta toimimaan tosissaan tässä asiassa ja tehdä työtä kaikin voimin, kunnes tuo puhdistus on saatu aikaan. Silloin olisi Englannin kirkko todellakin reformaation suuri suojavarustus -- silloin voisivat hänen poikansa puhutella hänen vihollisiaan porteilla -- silloin olisi hän koko kristikunnan edessä "kirkas kuin aurinko, selkeä kuin kuu, ja kauhistuttava kuin viirejään liehuttava armeija." Jos kuitenkaan mitään tehokasta ei saada aikaan tämän kirkossa leviävän ruton pysäyttämiseksi, tulos on varmasti tuhoisa, ei ainoastaan kirkolle itselleen, vaan koko valtakunnalle.

Tällainen on pääsiäisen tarina. Ne suositut juhlaperinteet, joita edelleen noudatetaan sen vietossa vahvistavat mitä parhaiten sen historian antaman todistuksen, että se on luonteeltaan babylonialainen. Pitkäperjantain ristipullat ja pesachin tai pääsiäissunnuntain värjätyt munat olivat osa kaldealaisia rituaaleja aivan niinkuin ne nytkin ovat osa pääsiäisenviettoa. Noita "kakkuja", jotka aikoinaan tunnettiin samalla nimellä, käytettiin taivaan kuningattaren, pääsiäisen jumalattaren palvonnassa jo niinkin varhain kuin Ateenan perustajan Cecropsin aikana -- ts. jo 1500 vuotta ennen kristillistä aikaa. Bryant toteaa: "Eräs pyhän leivän laji, jota yleensä uhrattiin jumalille, oli peräisin jo muinaisuudesta ja sitä kutsuttiin nimellä Boun [=pulla?]". Puhuessaan tästä uhrista, jonka Empedocles uhrasi Diogenes Laertius kuvaa sen sisältämiä tärkeimpiä aineksia sanoen: "Hän uhrasi yhdenlaisen Bouniksi kutsutun pyhän kakun, joka oli valmistettu hienoista jauhoista ja hunajasta". Jeremia kiinnittää huomion tällaisiin uhreihin sanoessaan: "Lapset kokoavat puita, isät sytyttävät tulen, ja vaimot sotkevat taikinaa valmistaaksensa uhrikakkuja taivaan kuningattarelle".*

Nykyään ei enää uhrata ristikoristeisia pitkäperjantaipullia, vaan ne syödään Astarten juhlana; mutta epäilystäkään ei ole siitä, mistä ne ovat saaneet alkunsa. Pääsiäismunien alkuperä on yhtä selvä. Muinaisilla druideilla oli muna järjestönsä pyhänä symbolina. Dionysiacassa eli Bacchuksen mysteereissä niinkuin sitä Ateenassa juhlittiin, osa yöllistä seremoniaa oli munan pyhittäminen. Hindutaruissa juhlitaan kullanväristä "maailman munaa". Japanissa pyhä muna oli pronssinvärinen. Kiinassa käytetään vielä tänäkin päivänä värjättyjä tai maalattuja munia pyhissä juhlissa aivan samoin kuin omassa maassammekin. Munia käyttivät muinoin egyptiläiset ja kreikkalaiset uskonnollisissa rituaaleissaan ja ne ripustettiin heidän temppeleihinsä mystisessä tarkoituksessa. Egyptistä voidaan munien alkuperä jäljittää Eufrateen rannoille. Antiikin runoissa esiintyy usein taru babylonialaisten mystisestä munasta; ja näin kertoo egyptiläinen Hyginus, Rooman palatiinin kirjaston oppinut valvoja munan tarinan: "Valtavan suuren munan kerrotaan pudonnen taivaasta Eufrat-virtaan. Kalat vierittivät sen joen penkereelle, jossa kyyhkyset hautoivat sen ja siitä syntyi Venus, jota myöhemmin kutsuttiin syyrialaiseksi jumalattareksi" -- ts. Astarteksi. Siitä syystä munasta tuli eräs Astarten ja siten myös pääsiäisen [engl. Easter] symboleista; ja sen takia ihmeen suuri muna pystytettiin Kyprokselle, joka on eräs Venuksen eli Astarten palvonnan palvontapaikoista.
Tämän Astarten mystisen munan okkultinen mekitys viittasi yhdessä mielessä (sillä oli kahtalainen merkitys) vedenpaisumuksen aikaiseen arkkiin, johon koko ihmissuku oli suljettu niinkuin kananpoika on suljettu munaan ennenkuin se kuoriutuu. Jos joku haluaa kysyä, miten ihmisten mieleen olisi voinut tulla noin erikoinen symboli tuohon tarkoitukseen, vastauksena on, että ensiksikin pakanuuden pyhä muna, kuten jo mainittiin, tunnetaan "maailman munana", ts. munana, johon Maailma oli suljettu. Maailma-sanalla on kaksi merkitystä -- se tarkoittaa joko materiaalista maailmaa tai maan asukkaita. Sanan jälkimmäinen merkitys nähdään 1.Moos.11:1:ssä: "Ja kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi", jossa tarkoitetaan koko maailman kaikkia asukkaita. Jos nyt koko maailman ajatellaan olevan munan sisällä ja kelluvan vedenpaisumuksen vesissä, ei ole vaikeata keksiä, mistä ajatus munasta on tullut, että nimittäin tällä tavoin maailman universaalilla merellä näin kelluva muna saattaisi olla Nooan perhe, josta kaikki maailman ihmiset ovat saaneet alkunsa. Niinpä muna-sanan käyttö arkista syntyi seuraavasti: Hepreankielen munaa tarkoittava sana on Baitz tai feminiinissä (sillä molemmansukuisia on) Baitza. Näistä tulee kaldean- tai foinikiankielellä Baith tai Baitha, joka näillä kielillä on se, miten talo-sana lausutaan.*

*Raamatussa tavallinen taloa tarkoittava sana "Beth" ilman pisteitä on "Baith", kuten näemme nimestä Bethel 1.Moos.35:1:stä, joka kreikankielisessä Septuagintassa on "Baith-el".

Maailman sisältävä muna, joka kellui vedessä oli talo, joka kellui vedenpaisumuksen vesissä ja sen sisällä olivat uuteen maailmaan tarvittavat ainekset. Taivaasta tuleva muna viittaa ilmeisesti Jumalan nimenomaiseen käskyyn rakentaa arkki ja ohjaukseen sen valmistamisessa; ja samaan asiaan viittaa selvästikin egyptiläinen kertomus maailman munasta, jonka sanottiin tulleen suuren jumalan suusta. Munaa hautovia kyyhkysiä ei liene tarvis selittää. Tämä oli siis mystisen munan merkitys yhdessä suhteessa. Kuitenkin, koska kaldealaisissa mysteereissä esitettiin kaikki, mikä oli ihmiskunnan kannalta hyvää jollain tavoin yhteydessä Babylonian jumalattareen, niin koko ihmiskunnan suurimpana siunauksena, joka oli arkin sisällä, pidettiin Astartea, joka oli maailman suuri sivistäjä ja hyväntekijä. Vaikka tuota jumalana palvottua kuningatarta, jota Astarte symboloi, ei esiintynyt ennenkuin joitakin vuosisatoja vedenpaisumuksen jälkeen, oli helppoa saada hänen palvojansa uskomaan sielunvaellusopin avulla, jolla oli vankka asema Babyloniassa, että hän oli elänyt aikaisemmassa elämässään vedenpaisumuksen aikana ja päässyt turvaan sen vesistä. Roomalaiskatolinen kirkko on omaksunut tämän mystisen Astarten munan ja pyhittänyt sen Kristuksen ylösnousemuksen symboliksi. Jopa eräs tietty rukous oli määrätty käytettäväksi siihen liittyen, paavi Paavali V opetti nimittäin kirkkonsa taikauskoisia jäseniä rukoilemaan pääsiäisenä näin: "Siunaa, oi Herra, me pyydämme sinua, tämä munaluomus, jotta se olisi terveellistä ravintoa palvelijoillesi, jotka syövät sitä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen muistoksi..." (Scottish Guardian, huhtikuu 1844). Mystisen munan lisäksi oli toinenkin Babylonian jumalatarkuningattaren Astarten [=Easter=pääsiäisen] symboli ja se oli Rimmon eli granaattiomena. Hänet esitetään usein muinaisissa mitaleissa kädessään Rimmon eli granaattiomena ja Rimmonin talo, jossa Damaskon kuningas, syyrialaisen Naamanin isäntä palvoi jumalaansa, oli kaiken todennäköisyyden mukaan Astarten temppeli, jossa tuota Rimmonia eli granaattiomenaa kädessään pitävää jumalatarta palvottiin julkisesti. Granaattiomena on hedelmä, joka on täynnä siemeniä; ja otaksutaan, että sitä pidettiin siitä syystä sen aluksen symbolina, jonka sisällä kaikki uuden luomakunnan idut olivat tallessa, joista maailma kylvettäisiin uudelleen, niin ihmiset kuin eläimetkin sitten kun tuhoisa vedenpaisumus olisi väistynyt. Mutta kun asiaa tutkitaan syvemmin, käy ilmi, että Rimmon eli granaattiomena viittasi erääseen aivan toisenlaisen asiaan. Astartea eli Cybeleä kutsuttiin myös nimellä Idaia mater ja Fryygian pyhä vuori, joka tunnetaan parhaiten mysteereiden viettämisestä, sai nimekseen Ida-vuori -- ts. kaldeankielellä, joka on näiden mysteereiden pyhä kieli, Tiedon vuori. "Idaia Mater" merkitsee siis Tiedon Äitiä -- ts. meidän äitiämme Eevaa, joka ensimmäisenä himoitsi "tietoa hyvästä ja pahasta" ja itse asiassa hankkikin sen niin kalliilla hinnalla sekä hänelle itselleen että kaikille hänen jälkeläisilleen. Mitä suurimmassa määrin voidaan osoittaa, että Astartea ei palvottu ainoastaan Jumalan Hengen inkarnaationa, vaan myös ihmiskunnan äidin inkarnaationa. (kts edempänä oleva selitys) Kun siis jumalten äiti ja tiedon äiti esitettiin ojennetussa kädessään granaattiomena kutsumassa pyhälle vuorelle kiivenneitä vihkiytymään hänen mysteereihinsä, onko enää epäilystäkään siitä, mitä tuon hedelmän oli tarkoitus symboloida? Ilmeisesti sen täytyy sopia hänen oletettuun luonteeseensa; sen täytyy olla "Tiedon Puun" hedelmä -- hedelmä siitä nimenomaisesta 

"Puusta, jonka kuolettava maku
Toi maailmaan kuoleman ja kaiken meidän tuskamme".

Se tieto, johon Ida-vuoren jumalattarelle vihkiytyneet pääsivät käsiksi, oli täsmälleen samaa laatua kuin se, mitä Eeva sai haltuunsa syötyään kiellettyä hedelmää, käytännön tietoa kaikesta moraalisesti pahasta ja alhaisesta. Kuitenkin ihmisiä opetettiin kääntymään suuren hyväntekijättärensä Astarten puoleen tässä mielessä, koska hän hankki heille tietoa ja tuohon tietoon liittyviä siunauksia, joita he olisivat ehkä turhaan yrittäneet saada Häneltä, joka on valkeuden Isä, jolta tulevat kaikki hyvät ja täydelliset lahjat. Paavinkirkko innostaa samanlaiseen tunteeseen Rooman taivaankuningattaren suhteen ja johtaa hänen palvojansa näkemään Eevan synnin paljolti samassa valossa kuin pakanatkin sen näkivät. Rooman messukirjan kaikkein juhlallisimman menon, ehtoollismessun kaanonissa esiintyy seuraava ilmaus, jossa ensimmäisen vanhempamme synti pannaan lainausmerkkeihin: "Oi siunattu virhe, jonka ansiosta tuli Vapahtaja!" Näiden sanojen sisältämä ajatus on puhtaasti pakanallinen. Nehän tarkoittavat vain, että "Kiitos Eevan, jonka synnin ansiosta saimme ihmeellisen Vapahtajan". On totta, että näiden sanojen sisältämä ajatus löytyy ilmaistuna samoilla sanoilla Augustinuksen kirjoituksista; mutta se on täysin evankeliumin hengen vastainen ajatus, joka vain tekee synnistä entistä syntisempää, kun ajattelee, että sellainen hinta oli maksettava sen hirveästä kirouksesta vapauttamiseksi. Augustinus oli omaksunut monia pakanallisia asenteita eikä päässyt koskaan niistä lopullisesti eroon.
Koska Rooma vaalii samoja asenteita, joita löydämme pakanuudesta, niin se on myös omaksunut täsmälleen samat symbolit, mikäli mahdollista. Tässä maassa sen paremmin kuin useimmissa muissakaan Euroopan maissa ei kasva granaattiomenoita; ja kuitenkin Rimmoniin liittyvää taikauskoa pidetään yllä mahdollisimman tarkkaan. Granaattiomenan sijasta käytetään appelsiinia; ja niinpä Skotlannin roomalaiskatoliset liittävät pääsiäismuniinsa appelsiinin; ja niin myös Edinburghin piispa Gillis, joka suoritti muutama vuosi sitten pääsiäisenä tekopyhän jalkojenpesuseremonian kahdelletoista nuhruiselle irlantilaiselle, päätti seremonian ojentamalla kullekin heistä kaksi kananmunaa ja yhden appelsiinin.
Huomattakoon, että tällainen appelsiinin käyttö Eedenin "kauhean koetuksen puun" hedelmän sijaisena ei ole mikään uuden ajan keksintö; se juontaa juurensa muinaisen antiikin ajoille asti. Hesperideksen puutarhojen myöntävät kaikki asiaa tutkineet olleen pelkästään läntinen vastine Eedenin Paratiisille idässä. Kuvaus noista pyhistä puutarhoista, jotka sijaitsevat Atlantin saarilla Afrikan rannikolla, osoittaa, että niiden legendaarinen sijainti vastaa täysin Cap Verden tai Kanarian saaria tai jotain noihin saariryhmiin kuuluvaa; ja tietenkään tuo pyhän puun "kultainen hedelmä", jota niin mustasukkaisesti varjellaan, ei ole mikään muu kuin appelsiini. Lukija huomatkoon tämän: Tuon klassisen pakanallisen tarun mukaan tuossa ihanassa puutarhassa "siunattujen saarella" ei ollut mitään käärmettä, joka olisi HOUKUTELLUT ihmisiä rikkomaan velvollisuuksiaan suurta hyväntekijäänsä kohtaan syömällä pyhästä puusta, jonka hän olisi valinnut ihmisten uskollisuuden koettelemiseksi. Ei; päinvastoin, nimenomaan Käärme, joka on paholaisen, pahuuden symboli ja ihmisen vihollinen, oli se, joka kielsi heitä syömästä tuota kallisarvoista hedelmää -- joka vartioi sitä tarkasti -- eikä sallinut koskea siihen. Herkules, joka on eräänlainen pakanallinen Messias -- ei alkuperäinen, vaan kreikkalainen Herkules -- sääli ihmisen onnetonta tilaa, tappoi tai alisti käärmeen, tuon kateellisen olennon, joka ei sallinut ihmiskunnan käyttää sitä, mikä olisi tehnyt heistä välittömästi täydellisen onnellisia ja viisaita ja hankki heille sen, mikä olisi ollut heidän ulottumattomissaan. Tässä laitetaan Jumala ja paholainen vaihtamaan paikkaa täydellisesti. Nyt symboloikin Jehovaa, joka kielsi ihmistä syömästä tiedon puusta, käärme ja Jehovaa pidetään saitana ja pahantahtoisen olentona, kun taas häntä, joka vapautti ihmisen Jehovan ikeestä ja antoi hänelle kielletyn puun hedelmän -- ts. saatanaa juhlitaan hyvänä ja anteliaana ihmiskunnan Vapauttajana Herkules-nimisenä. Mikä vääryyden mysteeri tässä onkaan! Ja kaikki tämä on kiedottu pääsiäisen pyhään appelsiiniin.

Selitys
[Takaisin]Astarte-nimen merkitys

Meillä on hyvin selvät ja riittävät todisteet siitä, että Semiramista palvottiin nimellä Astarte ei ainoastaan Jumalan hengen inkarnaationa, vaan myös ihmiskunnan äitinä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö "syyrialainen jumalatar" ollut Astarte (LAYARDin Niinive ja sen muinaisjäännökset). Athenagoras (Legatio) ja Lukianos (De Dea Syria) yhdistävät assyrialaisen jumalattaren eli Astarten Semiramiiksi. Nämä todistukset siitä, että Astarte eli syyrialainen jumalatar ovat yhdessä mielessä Semiramis, ovat täysin vakuuttavat. 1. Astarten nimi käytettynä hänestä liittyy häneen tornia kantavana jumalattaren Rheana eli Cybelenä, joka Ovidiuksen mukaan (Opera) "rakensi (torneja) kaupunkeihin" ; sillä huomaamme Layardin toteavan, että syyrialaisessa Hierapoliksen temppelissä "hän [Dea Syria eli Astarte] esitettiin seisomassa tornien kruunaaman leijonan selässä." Mikään nimi ei siis kuvaisi tarkemmin Semiramiin luonnetta Babylonian kuningattarena kuin nimi "Ash-tart", sillä se tarkoittaa juuri "linnoja rakentavaa naista". Kaikilla tahoilla myönnetään, että viimeinen tavu "tart" tulee hepreankielen verbistä "Tr". Aina on kuitenkin pidetty itsestään selvänä, että "Tr" tarkoittaa ainoastaan "kulkea jonkun ympäri". Mutta meillä on todisteita siitä, että siitä johdetuissa substantiiveissa se merkitsee myös "olla pyöreä", "ympäröidä" ja "sulkea sisäänsä". Huomaamme, että "Tor"-sanaa käytetään maskuliinissa tarkoittamaan "päätä ympäröivää jalokivireunusta tai -riviä" (kts. PARKHURST ja myös GESENIUS). Ja feminiinissä Hesychius (Lexicon) tuo merkityksen esiin vielä varmemmin. Turis on ainoastaan kreikankielinen muoto sanasta Turit, jonka viimeinen t-kirjain kreikankielen nerouden mukaisesti muuttuu s-kirjaimeksi. Ash-turit, joka on ilmeisesti sama kuin hepreankielen "Ashtoreth" tarkoittaa siis juuri "naista, joka teki ympäröivän muurin". Kun ottaa huomioon, miten yleisesti kunnia tuosta hankkeesta annettiin Babylonin osalta Semiramiille, josta esimerkkeinä mm. Ovidius, Justinus, Dionysius, Afer ja muut, sekä nimi että tämän jumalattaren päätä koristava tornikruunu olivat varsin sopivat. Tämän tulkinnan vahvistukseksi Astarten nimen merkityksestä tuon tässä esiin kreikkalaisen Dianan epiteetin, sillä hänkin kantoi päässään tornikruunua Efesossa ja häntä pidettiin Semiramiina, mikä ei ole ollenkaan yllättävää. Se sisältyy seuraavaan lainaukseen Livyltä: "Kun uutiset [lähellä Pydnaa] tapahtuneesta taistelusta saavuttivat Amfipoliksen, vaimot juoksivat yhdessä Tauropoloksena pidetyn Dianan temppeliin anoakseen häneltä apua". Tauropolos tulee sanoista Tor, 'torni' tai 'ympäröivä linnoitus' ja Pol, 'tehdä', mikä tarkoittaa yksinkertaisesti 'torninrakentajaa' tai 'ympäröivän linnoituksen rakentajaa'; ja rukoilivat häneltä apua, koska hän oli linnoitusten jumalatar, kun pelkäsivät hyökkäystä kaupunkiin. Astartena jumalana palvottu Semiramis nostettiin korkeimpaan arvoon; ja hänen kyyhkyseksi muuttumisensa tarkoituksena, kuten olemme aikaisemmin osoittaneet, oli ilmeisesti, sen jälkeen kun Jumalaan oli rienaavasti liitetty sukupuolen käsite, samaistaa hänet jumalten Äidin nimellä tuohon Jumalan Henkeen, jota ilman kukaan ei voi syntyä Jumalan lapseksi ja jonka symbolina Raamatun symboliikassa oli kyyhkynen, niinkuin Messiaan symbolina oli Karitsa. Koska Jumalan Henki on kaiken niin luonnollisen kuin hengellisenkin viisauden lähde, niin että taide ja keksinnöt ja kaikenlaiset taidot luetaan Hänen ominaisuuksikseen (2.Moos.31:3; 35:31), niinpä jumalten äitiä, jonka inkarnaatio hän muka oli, juhlittiin joidenkin taidemuotojen ja tieteen haarojen alkuunpanijana (DIODORUS SICULUS). Siitä syystä johtuu myös Kreikan Minervalle Ateenalle annettu luonne. Meillä on syytä tehdä se johtopäätös, että Ateena on ainoastaan Beltis-nimen synonyymi. Beltis puolestaan on tuon assyrialaisen jumalattaren hyvin tunnettu nimi. Ateenan Minerva Ateena tunnetaan kaikkialla maailmassa "viisauden jumalattarena", taiteiden ja tieteen alullepanijana. 2. Nimi Astarte merkitsee myös "Tutkimusten Tekijää"; ja sitä käytettiin tässä mielessä Cybelestä eli Semiramiista, jota kyyhkynen symboloi. Se, että tämä on eräs Astarte-nimen merkityksistä voidaan todeta vertailtaessa toisilleen sukua olevia nimiä Asterie ja Astraea (kreikaksi Astraia), jotka on muodostettu laittamalla maskuliinimuotoisen yhdyssanan viimeinen osa maskuliiniin feminiinin sijasta, jossa Teri tai Tri (joista viimeksimainittu äännetään Trai tai Trae), joka merkitsee samaa kuin Tart. Asteriehan oli assyrialaisen Perseuksen vaimo (HEORODOTUS) ja myös Mysteereiden perustaja (BRYANT). Koska Asterie esitettiin lisäksi Belin tyttärenä, se edellyttää samanlaista asemaa, mikä Semiramiilla oli. Astraea taas oli oikeuden jumalatar, joka voidaan samaistaa taivaalliseen neitsyeeseen Themikseen -- nimi Themis merkitsee "täydellistä" -- josta olivat alkuisin oraakkelit (OVID, Metam.) ja joka oli elänyt maan päällä jo ennen vedenpaisumusta ja hylkäsi sen vähää ennen kuin tuo katastrofi alkoi. Themistä ja Astraeaa pidetään joskus eri jumalattarina ja toisinaan taas samana jumalattarena; mutta molemmat ovat luonteeltaan oikeuden jumalattaria. Tämän ristiriidan ilmeinen selitys on, että Hengen katsotaan toisinaan olevan inkarnoitunut ja toisinaan taas ei. Inkarnaationa Astraea on Themiksen tytär. Mikä nimi sopisikaan paremmin oikeuden jumalattaren nimeksi kuin Ash-trai-a, "Tutkimusten Tekijä" ja mikä nimi korostaisikaan paremmin tuon Jumalan Hengen erästä ominaisuutta, josta sanotaan "Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin"? Se, että Astraea eli Themis oli "Fatidica Themis", "profeetallinen Themis" oli jälleen toinen Hengen ominaisuus; sillä mistä muualta voi todellinen oraakkeli tai henkeytetty profetia olla peräisin kuin Jumalan henkeyttävältä Hengeltä? Ja lopuksi, mikä muu onkaan paremmin sopusoinnussa 1. Mooseksenkirjassa olevien Jumalan henkeä koskevien sanojen kanssa kuin Ovidiuksen lausumat sanat, että Astarte oli viimeinen niistä taivaallisista olennoista, jotka jäivät maahan ja että se, että hän hylkäsi sen oli merkkinä tuhoisan vedenpaisumuksen alkamiselle? Ilmoitusta tulevasta vedenpaisumuksesta edeltävät Raamatussa nämä sanat (1.Moos. 6:3): "Minun henkeni ei ole vallitseva ihmisessä iankaikkisesti, koska hän on liha. Niin olkoon hänen aikansa sata kaksikymmentä vuotta". Kaikkina noina 120 vuotena Henki vallitsi ihmisessä; kun ihmissuku sai loppunsa [paitsi Nooaa ja hänen perhettään suom.huom.], Hän ei enää vallinnut ihmisessä, hän hylkäsi maan ja jätti maan oman onnensa nojaan. Mutta vaikka Jumalan Henki hylkäsi maan, se ei hylännyt vanhurskaan Nooan perhettä. Se astui tämän kantaisän mukana arkkiin; ja kun tuo kantaisä astui vapauteen pitkästä vankeudestaan, henkikin astui ulos hänen kanssaan. Näin pakanoilla oli historiallisia perusteita myytilleen kyyhkysestä istumassa arkin symbolin päällä Babylonian vesillä ja sille, että Syyrian jumalatar eli Astarte -- sama kuin Astraea -- tuli sieltä ulos. Semiramista taas, Astartena, jota palvottiin kyyhkysenä, pidettiin Jumalan Hengen inkarnaationa. 3. Niinkuin Taivaan Herralla Baalilla oli näkyvä symbolinsa aurinko, oli Taivaan Kuningattarella Astartellakin Beltiksenä omansa -- kuu, joka toisessa mielessä oli Ash-tart-e, "Vallankumousten Tekijä"; sillä ei ole epäilystäkään siitä etteikö Tart merkitse hyvin yleisesti 'mennä ympäri'. Mutta neljänneksi on koko järjestelmä koottava yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska jumalten äiti oli samanaikaisesti ihmiskunnan äiti Semiramis eli Astarte, hänet on pystyttävä yhdistämään Eevaksi; ja nimi Rhea, joka Paschal Chroniclen (pääsiäiskronikan) mukaan hänelle annettiinkin, mikä riittää todistamaan, että hän on sama kuin Eeva. Koko ihmiskunnan yhteisestä äidistä käytettynä nimi Astarte on varsin sopiva; sillä koska hän oli Idaia mater, "tiedon äiti", kysymys kuuluukin "Miten hän pääsi käsiksi tietoon"? Tähän on vain yksi vastaus: "noiden kohtalokkaiden tutkimustensa avulla". Hän suoritti hirvittävän tutkimuksen, kun hän Jumalan käskyn vastaisesti ja rangaistustakin uhaten uskaltautui "tutkimaan" sitä kiellettyä tietoa, jonka hänen Tekijänsä hyvyydessään halusi kieltää häneltä. Niin hän lähti sille onnettomalle polulle, josta Raamattu sanoo "Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he ETSIVÄT monia mutkia" (Saarn.7:30). Kyyhkysen muodossa jumalana palvottu Semiramis oli Astarte mitä ihanimmassa ja miellyttävimmässä muodossa. Lucius Ampelius kutsuu häntä "jumalattareksi, joka on minulle suopea ja armollinen", (joka johti heidät) "hyvään ja onnelliseen elämään". Hänen molemmat arvonimensä Afrodite ja Mylitta viittaavat Tähän hänen suopeuteensa. Edellisen olen selittänyt toisaalla -- se tarkoittaa "vihan laannuttajaa" ja toinen taas on täysin sopusoinnussa sen kanssa. Mylitta tai kuten se on kreikaksi, Mulitta, merkitsee "Välittäjää". Hepreankielen sanaa Melitz, josta kaldeankielellä tulee Melitt, käytetään selvästikin Job 33:23:ssa merkityksessä Välittäjä; "enkeli (engl. messenger='sanansaattaja'), välittäjä (Melitz), joka on ihmiselle "armollinen" ja sanoo "Päästä helvettiin joutumasta: minulla on lunastus" mikä tarkoittaa oikeastaan "Sanansaattajaa, VÄLITTÄJÄÄ". Parkhurst ymmärtää sanan tässä merkityksessä ja johtaa sen sanasta "Mltz", 'olla makea'. Melitzan femiiniinimuotohan on Melitza, josta tulee sana Melissa, 'mehiläinen' (makeuttaja tai makeuden tuottaja) ja Cybelen papittarista - johon voimme lisätä vielä Cybelestä Astartena eli itse Taivaan Kuningattarena - yleisesti käytetty nimi Melissa; sillä todettuaan, että "muinoin kutsuttiin Demeterin papittaria nimellä Melissae" Porfyrus lisää, etttä heitä kutsuttiin myös nimellä "Melissa Kuu". Meillä on lisäksi pitäviä todisteita siitä, että tämä arvonimi on Semiramiin arvonimi. Melissan tai Melittan (APPOLODORUS) -- sillä nimeä käytetään molemmissa asuissa -- sanotaan olleen Foroneuksen äiti. Foroneus oli ensimmäinen, joka hallitsi ja hänen aikanaan tapahtui ihmiskunnan hajaantuminen, kun heidän keskuuteensa oli tullut eripuraisuutta, kun taas sitävastoin aikaisemmin kaikki oli ollut sopusointuista ja kaikki olivat puhuneet samaa kieltä (Hyginus). Ei ole ketään muuta, johon tämä sopisi kuin Nimrod; ja koska Nimrodia alettiin palvoa Nininä, hänen oman vaimonsa poikana, he ovat täsmälleen samat. Silloin Foroneuksen äiti on sama kuin Mylitta, Babylonian Venuksen tunnettu nimi; ja koska nimi on feminiinimuoto nimestä Melitz, Välittäjä, se merkitsee vastaavasti Välittäjätärtä. Myös toinen "ensimmäisenä hallinneen" Foroneuksen äidille annettu nimi on Archia (LEMREIERE; SMITH). Nythän Archia merkitsee "Hengellistä (tulee sanasta "Rkh", hepr. 'Henki', joka on myös egyptiksi "Rkh" [BUNSEN]; ja kaldeaksi, josta etuliitteen a avulla tulee Arkh).* Samasta juuresta tulee myös ilmeisesti epiteetti Architis, jota on käytetty Venuksesta, joka itki Adonista. Venus Architis on hengellinen Venus.**

* Hepreankielen sanasta Dem, 'veri' tulee kaldeankielellä Adem; ja samalla tavoin sanasta Rkh tulee Arkh.
**OUVAROFFilta saamme tietää, että kolmannen Bacchuksen äiti oli Aura ja Orfeus sanoo Faethonin olleen "laajalle ulottuvan ilman" poika (LACTANTIUS). Pyhässä kielenkäytössä tuulen, ilman ja hengen keskinäinen yhteys selittää riittävän hyvin nämä lauselmat ja osoittaa niiden todellisen merkityksen.

Täten ensimmäisenä hallinneen kuninkaan äiti-vaimo tunnettiin nimillä Archia ja Melitta, toisin sanoen naisena, joka oli "Jumalan Hengen" inkarnaatio; ja oli siten syntisille kuolevaisille "Dea Benigna", "Välittäjä". Astarten ensimmäinen muoto Eevana toi maailmaan synnin; toinen muoto ennen vedenpaisumusta oli kostaja oikeuden jumalattaren hahmossa. Tuo muoto oli "suopea ja armollinen". Samoin tuli täten myös Semiramiista eli Astartesta rakkauden ja kauneuden jumalatar Venuksena "Koko maailman TOIVO" ja ihmiset turvautuivat iloissaan niinkin sallivasti syntiin suhtautuvaan jumalattareen "välittäjänä".

Alkuperäinen artikkeli: Alexander Hislop, The Two Babylons, Chapter III, Section II, Easter
Johannes Kastajan syntymäjula
Alkuun | Sisällysluettelo | Herran ehtoollinen | Jeesus kuoli keskiviikkona 1/2 | Jeesus kuoli keskiviikkona 2/2> | Kristillinen pääsiäinen | Oliko viimeinen ehtoollinen pääsiäisateria? 1/3 | Oliko viimeinen ehtoollinen pääsiäisateria? 2/3 | Oliko viimeinen ehtoollinen pääsiäisateria? 3/3 | Messueksytys | Messu-uhri | Onko roomalaiskatolisuus kultti? | Kaikki ekumeeniset tiet vievät Roomaan | Sakramentalismi | | Historia |Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat