Jos tähän asti sanottu todistaa roomalaiskatolisen kirkon lihallisesta politiikasta totuuden kustannuksella, Neitsyt Marian taivaaseenastumiseen liittyvät olosuhteet osoittavat vielä suuremmassa määrin tuon kirkon uskaliaan pahuuden ja jumalanpilkan; ottaen huomioon, että tähän juhlaan liittyvää oppia, mitä roomalaiskatolisuuteen tulee, ei perustettu pimeällä keskiajalla, vaan kolme vuosisataa uskonpuhdistuksen jälkeen kaiken sen valon keskellä, mistä 1800-lukua ylistetään. Se oppi, johon Neitsyt Marian taivaaseenastuminen perustuu, on tämä: että Neitsyt Marian ruumis ei hajonnut, että sekä hänen ruumiinsa että sielunsa otettiin taivaaseen ja hänellä on nyt kaikki voima taivaassa ja maan päällä. Tämä oppi on tunnustettu häpeämättömän avoimesti ja julkisesti Dublinin roomalaiskatolisen arkkipiispan äskettäin julkaisemassa paimenkirjeessä. Tämä oppi on nyt saanut paavin erehtymättömyyden leiman, kun se on liitetty viimeiseen jumalaa pilkkaavaan määräykseen, joka julistaa "Marian synnitöntä sikiämistä", Roomalaiskatolisten pappien on mahdotonta löytää Raamatusta minkäänlaista tukea sellaiselle opille. Mutta babylonialaisessa järjestelmässä taru oli jo valmiina heitä varten. Siellä nimittäin opetettiin, että Bacchus laskeutui alas helvettiin, pelasti äitinsä sen infernaalisilta voimilta ja kantoi hänet voittosaatossa taivaaseen.*
APOLLODORUS. Olemme nähneet, että se suuri jumalatar, jota palvottiin Babyloniassa "Äitinä", oli todellisuudessa suuren jumalan ja Bacchuksen prototyypin Ninuksen vaimo. Tämän mukaisesti huomaamme, että Bacchuksen vaimosta Ariadnesta kerrotaan samanlaista tarinaa, samoin hänen äidistään Semelestä. Bryant kertoo: "Thetisin puvussa oli kuvaus joistakin varhaisen muinaisuuden tapahtumista; ja siinä oli eräs erityinen selostus Ariadnen korottamisesta, josta kerrotaan, olkoon sen merkitys mikä tahansa, että Bacchus vei hänet taivaaseen". Samanlaista tarinaa kerrotaan kreikkalaisen Herkuleen äidistä Alcmenestä. Tuo kreikkalainen Herkuleshan oli aivan eri hahmo kuin alkuperäinen Herkules ja oli vain yksi Bacchuksen muunnoksista, sillä hän oli "suuri naukkailija" ja "Herkuleen maljat" ovat käsite. (MULLERin Dorians). Tämän Herkuleen äidin sanotaan siis nousseen taivaaseen. Muller sanoo, että "[Herkuleen isä] "Jupiter" herätti Alcmenen kuolleista ja vei hänet siunattujen saarelle Rhadamanthuksen vaimona".
Tämä taru levisi kaikkialle, mihin babylonialainen järjestelmäkin levisi; ja sen mukaisesti kiinalaiset viettävät vielä tänäkin päivänä, niinkuin he ovat tehneet ikimuistoisista ajoista alkaen, juhlaa Äidin kunniaksi, jonka hänen poikansa pelasti kuoleman ja haudan otteesta. Roomalaiskatolisen kirkon Neitsyt Marian taivaaseenastumisen juhlaa vietetään 15. elokuuta. Samaan taruun perustuvaa kiinalaista juhlaa, jota juhlitaan lyhdyin ja kyntteliköin, kuten sir J.F.Davis osoittaa erinomaisessa ja havainnollisessa Kiinan kuvauksessaan, vietetään myös elokuussa. Kun pakanamessiaan äitiä nyt näin juhlittiin, koska hän oli "noussut ylös", häntä palvottiin myös "Kyyhkysen" nimellä Jumalan Hengen inkarnaationa, johon hänet samaistettiin. Siinä ominaisuudessa häntä pidettiin kaiken pyhyyden lähteenä ja suurena "PUHDISTAJANA" ja tietenkin häntä itseäänkin pidettiin "PUHTAANA JA TAHRATTOMANA" "Neitsyt"-äitinä. (PROCLUS TAYLORin kirjoituksessa Note upon Jamblichus) Proserpinen nimisenä (johon hänet samaistettiin, vaikka tämä babylonialainen jumalatar alunperin olikin erillinen) häntä puhutellaan "Orfisissa lauluissa" myös näin:
"Vuodenaikojen tuttu, olemukseltaan kirkas,
kaikkia hallitseva, taivaallista valoa kantava NEITSYT."
vaikka häntä samanaikaisesti juhlitaan ensimmäisen Bacchuksen äitinä ja tunnetaan "Pluton vaimona". Olkoon näiden laulujen kirjoittaja sitten kuka tahansa, joka tapauksessa kun niitä verrataan antiikin Kreikan kaikkein vanhimpaan oppiin, käy selvästi ilmi, että hän tai he olivat aidosti omaksuneet pakanuuden teologian. Huomaamme Pausaniuksen Carnasiuksen metsikköä kuvaillessaan todistavan seuraavalla tavalla siitä tosiasiasta, että pakanallisessa Kreikassa todella palvottiin Proserpinea "Pyhän Neitsyen" nimisenä, vaikka hänen hyvin tiedettiin olevan helvetin jumalan Pluton vaimo: "Tässä metsikössä on patsas Apollo Carneuksesta, Merkuriuksesta kantamassa oinasta ja Cereksen tyttärestä Proserpinesta, jota kutsutaan "PYHÄKSI NEITSYEKSI". Tämän "Pyhän Neitsyen" puhtaus ei ollut ainoastaan sitä, että hän oli puhdas synnistä, vaan nimenomaan sitä, että hän oli "siinnyt tahrattomasti"; sillä Proclus sanoo: "Häntä kutsutaan Ytimeksi, koska hänen olemuksensa on puhdas ja koska hänen SIKIÄMISENSÄ on tapahtunut TAHRATTOMASTI ". Ovatko ihmiset hämmästyneet tästä Rooman äskettäisestä julistuksesta? Sitä ei ole mitenkään syytä ihmetellä. Tuo julistus ja Rooman Madonnan julistaminen vihdoinkin muodollisesti sanan kaikissa merkityksissä täydellisen "TAHRATTOMAKSI"on vain jo aikaisemmin omaksutun pakanallisen opin seuraamista, joka on johdonmukaisesti punottu koko roomalaiskatolisen kirkon järjestelmään.
Onko siis enää kaiken tämän jälkeen mahdollista epäillä etteikö Rooman lasta käsivarsillaan pitävä Madonna ja Babylonian Madonna ole täysin sama jumalatar? On hyvin pahaenteistä, että roomalasikatolisen kirkon Madonnaa palvotaan jumalattarena, jopa palvonnan korkeimpana kohteena. Eivätkö nyt Britannian kristityt kapinoi ja lopeta enää tukemasta tätä hirvittävää babylonialaista pakanuutta? Mikä kristittyjen ryhmä voisi sallia sitä, että sen edustajat äänestäisivät tämän protestanttisen valtakunnan rahoja käytettäväksi tuollaiseen Jumalaa pilkkaavaan epäjumalanpalvontaan?*
* On valitettavaa, että kristityillä ei yleensä ottaen näytä olevan käsitystä kirkon tai maailman nykyisen kriisin vakavuudesta tai siitä velvollisuudesta, joka heillä Kristuksen todistajina, on nimittäin todistaa, ja vieläpä käytännössä, kansakunnan julkisia syntejä vastaan. Jos he haluavat saada innoitusta tämän velvollisuutensa täyttämiseen tässä suhteessa, lukekoot erinomaisen ja hyvin ajoitetun pienen kirjoituksen, joka äskettäin on julkaistu, nimeltään An original Interpretation of the Apocalypse, jossa käsitellään lyhyesti mutta vaikuttavasti, mitä Ilmestyskirjassa todetaan Kahden Todistajan luonteesta, elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Elleivät ihmisten mielet olisi sokaistuja ja puolueellisia, he suorastaan vapisisivat jo pelkästään ajatellessaan sitä jo vuosien ajan jatkunutta syyllisyyttä ja sen seurauksia, jotka tämä maa on vetänyt päälleen pitämällä yllä roomalaiskatolisen kirkon turmelusta ja pahuutta. Eikö Jumalan Sana ole tuominnut Uuden Testamentin Babyloniaa mitä voimallisimmina ja mitä kauheimmin ilmaisuin? Ja eikö se ole myös julistanut, että ne, jotka ovat osalliset Babylonian synteihin, joutuvat myös saamaan osansa sen vitsauksista? (Ilm.18:4)
Monet pitävät epäjumalanpalvelusta suhteellisen vähäpätöisenä ja pienenä syntinä. Mutta sellaisena ei taivaan Jumala sitä pidä. Mikä kymmenestä käskystä on se, jonka rikkomiseen on liitetty kaikkein juhlallisimmat ja kauheimmat rangaistukset? Se on toinen käsky: "Älä tee itsellesi jumalankuvaa, älä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä,jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat". Nämä sanat ovat Jumalan omasta suusta, Jumalan oma sormi on kirjoittanut ne kivitauluihin: ei ainoastaan Aabrahamin siemenen ohjeeksi, vaan kaikille ihmiskunnan heimoille ja suvuille. Mihinkään muuhun käskyyn ei ole liitetty sellaisia uhkauksia kuin tähän. Jos Jumala nyt on uhannut kostaa ENNENKAIKKEA EPÄJUMALANPALVELUKSEN SYNNIN ja jos me havaitsemme Jumalan raskaiden tuomioiden painostavan tätä kansakuntaa, kun syytös tästä synnistä huutaa samanaikaisesti aina taivaaseen saakka meitä vastaan, eikö olisi syytä tutkiskella vakavasti, eikö nimenomaan tämä synti kaikista kansallisista synneistämme, joita meillä on suuria ja suuresti, ole "rikkomuksistamme ensimmäinen ja etummainen"? Entä sitten vaikka emme itse kumartuisikaan palvomaan kiviä ja kantoja? Mutta jos me tunnustamme jotain muuta, mutta kuitenkin rohkaisemme ja ylläpidämme juuri tuollaista epäjumalanpalvelusta, josta Jumala noin hirvittävällä tavalla uhkaa rangaista vihallaan, meidän syyllisyytemme, sen sijaan, että se olisi pienempi, se on sitäkin suurempi, koska se kohdistuu itse valoon. Nämä tosiasiat ovat kyllä kaikkien tiedossa. On surullisen kuuluisa tosiasia, että vuonna 1845 sisällytettiin Ison-Britannian perustuslakiin kristinuskon vastainen epäjumalanpalvelus tavalla, jokk sitä ei olisi siihen hyväksytty puolitoistasataa vuotta aikaisemmin. Ja on myös ikävä ja tunnettu tosiasia, että aina siitä alkaen kansakuntaa ovat kohdanneet tuomiot toisensa jälkeen. Pitäisikö meidän pitää sitä kaikkea vain sattumana? Eikö meidän pitäisi sen sijaan nähdä niissä Ilmestyskirjan uhkausten toteutumista? Tämä on tällä hetkellä äärimmäisen käytännönläheinen aihe. Ellei meidän syntiämme tällä tavoin tunnusteta kansallisesti, jollei sitä tunnusteta katuvaisina, ellemme luovu siitä; jos me sen sijaan vain lisäämme sitä, jos me nyt ensimmäistä kertaa vallankumouksen jälkeen, vaikka niin kovasti olemme julistaneet riippuvuttamme Jumalasta taisteluidemme aikana ja nyt vastustamme Häntä päin kasvoja lähettämällä leiriimme epäjumalanpalvelusta harjoittavia pappeja, niin silloin, vaikka meille olisikin julistettu kansallisia paastonaikoja ja lukemattomia nöyrtymisen päiviä, niitä ei hyväksytä; me saatamme niiden kautta saada ajallista apua, mutta voimme olla varmat siitä, että "Herran viha ei käänny pois, Hänen kätensä on edelleen ojennettu".*
Edellä oleva kohta julkaistiin ensi kerran keväällä 1855, jolloin valtakunta oli saanut hämmästyneenä seurata kuukausien ajan Krimin "hirveitä ja sydäntäsärkeviä" tuhoja, jotka aiheutuivat yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että tuon kaukaisen seudun virkamiehet "eivät kyenneet tekemään mitään" tuona nöyryytyksen päivänä. Lukija voi päätellä, ovatko sen jälkeiset tapahtumat tehneet edellä kirjoitetun tyhjäksi. Ne muutamat rangaistuksettomat vuodet, jotka ovat seuranneet intialaista kapinaa kaikkine kauhuineen, kun se tukahdutettiin, kertovat Jumalan kärsivällisyydestä. Mutta jos tuota kärsivällisyyttä hyljeksitään (niinkuin selvästikin tapahtuu syyllisyyden kasvaessa päivä pävältä), tulee sen lopullinen rangaistus olemaan sitäkin kauhistavampi.Alkuperäinen artikkeli: Alexander Hislop, Two Babylons The Feast of the Assumption Uudestisyntyminen kasteessa | Sisällys
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä
