Luku IV Osa II
Vanhurskauttaminen tekojen perusteella
Nimrodin ja hänen kuningattarensa palvojia pidettiin uudestisyntyneinä ja synnistä puhdistettuina kasteen perusteella, jonka vaikutus perustui näiden kahden suuren babylonialaisen jumalan kärsimyksiin. Mutta kuitenkin mitä vanhurskauttamiseen tulee, kaldealainen oppi oli, että ihmiset vanhurskautetaan ja he saavat Jumalan hyväksynnän heidän tekojensa ja ansioidensa perusteella. Seuraavat Christien huomautukset, jotka ovat Ouvaroffin Eleusinian Mysteries -teoksen liitteenä, osoittavat, että asia oli niin: "Herra Ouvaroff on esittänyt, että eräs Mysteereiden päätarkoituksista oli esittää langenneelle ihmiselle ne keinot, joiden avulla hän voi palata takaisin Jumalan luo. Nämä keinot olivat puhdistavia hyveitä -- (ts. hyveitä, joiden avulla synti voidaan poistaa), joita harjoittamalla ruumiillinen elämä voitiin kukistaa. Sen mukaisesti Mysteereitä kutsuttiin nimityksellä 'Teletae', 'Täydellisyydet', koska niiden avulla uskottiin saavutettavan täydellinen elämä. Niitä, jotka oli puhdistettu niiden avulla kutsuttiin nimityksillä Teloumenoi ja Tetelesmenoi, ts. 'täydellisyyden saavuttaneiksi', mikä oli tulosta yksilön omista ponnisteluista." Apuleiuksen teoksessa Metamorphosis esitetään selvästi sama oppi ihmisen omista ansioista. Apuleius oli itsekin vihitty Isiksen mysteereihin. Niinpä jumalattaren itsensä esitetään puhuttelevan Apuleiuksen kertomuksen sankaria: "Jos sinun havaitaan ANSAINNEEN minun jumaluuteni suoja hellittämättömän tottelevaisuuden, uskonnollisen jumalanpalveluksen ja rikkumattoman siveyden ansiosta, tulet huomaamaan, että minun ja yksin minun on mahdollista pidentää sinun elämääsi kohtalon sinulle määräämän ajan yli." Kun tuo samainen yksilö on saanut osoituksen tuon jumalan oletetusta suosiosta, esittävät katsojat onnittelunsa tähän tapaan: "Onnellinen, Herkuleen kautta! ja kolmasti siunattu hän, joka on ANSAINNUT menneen elämänsä viattomuuden ja nuhteettomuuden perusteella sellaisen taivaallisen suosionosoituksen." Näin oli elämässä. Myös kuolemassa oli suuri passi näkymättömään maailmaan ihmisen omat teot, vaikka Osiriksen nimi annettiinkin niille, jotka olivat kuolleet uskossa, kuten tulemme vähitellen huomaamaan. Wilkinson toteaa Porfyriusta lainaten: "Kun merkkihenkilöiden ruumiit [Egyptissä] oli palsamoitu, heidän sisälmyksensä irrotettiin ja pantiin astiaan ja (sen jälkeen kun eräitä muitakin rituaaleja oli kuolleen puolesta suoritettu) yksi palsamoijista lausui kuolleen puolesta rukouksen auringolle." Eufantuksen mukaan, joka käänsi sen alkukielestä kreikaksi se oli seuraavanlainen: "Oi sinä Aurinko, kaikkivaltias herramme! ja kaikki te jumalat, jotka olette antaneet ihmiselle elämän, ottakaa minut vastaan ja suokaa minulle asuinsija iankaikkisten jumalien luona. Minä olen palvonut koko elämäni ajan omantunnontarkasti niitä jumalia, joita minun isäni on minun käskenyt palvoa; olen aina kunnioittanut vanhempiani, jotka siittivät tämän ruumiin; en ole tappanut ketään; en ole pettänyt ketään enkä ole vahingoittanut ketään ihmistä." Tällä tavoin suuri vetoomus perustui ihmisen omiin ansioihin, tottelevaisuuteen tai viattomuuteen. Roomalaiskatolisen kirkon äärimmäisen tärkeä oppi syntisen vanhurskauttamisesta on täysin sama. Tämä ei tietenkään yksistään riitä todistamaan näiden kahden järjestelmän, babylonialaisen ja roomalaiskatolisen, keskinäistä yhteyttä; sillä aina Kainin päivistä alkaen on oppi ihmisen omista ansioista ja omasta vanhurskauttamisesta aina rehottanut langenneen ihmiskunnan sydämissä. Mutta se, mikä on huomionarvoista tässä asiassa on se, että sitä symboloidaan samalla tavoin molemmissa järjestelmissä. Paavinkirkon legendoissa on arkkienkeli Miikaelin haltuun uskottu Jumalan tuomioiden vaaka, niin että kuolleen ihmisen ansiot ja puutteet asetetaan vaa'an vastakkaisiin kuppeihin, jolloin hänet joko vanhurskautetaan tai tuomitaan sen perusteella, kummalle puolelle vaaka kallistuu. Kaldealaisten oppia vanhurskauttamisesta, johon saamme valaistusta Egyptin muistomerkeistä, symboloidaan täsmälleen samalla tavalla paitsi että Haamin maassa oli oikeuden vaaka uskottu Anubis-jumalan eikä arkkienkeli Miikaelin haltuun ja heidän hyvät ja pahat tekonsa punittiin ilmeisesti erikseen ja kummistakin laadittiin erillinen luettelo, niin että kun kumpikin laskettiin erikseen yhteen ja loupuksi laskettiin niiden välinen erotus, lausuttiin tuomio sen mukaisesti. Wilkinson toteaa, että Anubis ja hänen vaakansa on kuvattu usein; ja että toisinaan on yksityiskohdissa eroavuuksia. Mutta hänen lausunnoistaan käy ilmi, että periaate on niissä kaikissa sama. Seuraavassa kuvaus eräästä tällaisesta tuomiotapahtumasta, joka tapahtuu ennenkuin kuollut saa luvan päästä Paratiisiin: "Kerberos on läsnä porttien vartijana, joiden lähelle on pystytetty oikeuden vaaka; ja punnitsemisen johtaja Anubis on asettanut kuolleen hyviä tekoja edustavan maljan toiseen vaakakuppiin ja totuuden hahmon tai symbolin toiseen vaakakuppiin, jonka jälkeen hän varmistaa luvan saannin. Jos punnitsemisen tulos on negatiivinen, hänen anomuksensa hylätään ja Osiris, kuolleiden tuomari, heilauttaa valtikkaansa tuomion merkiksi, lausuu kuolleelle tuomion ja tuomitsee hänen sielunsa palaamaan takaisin maan päälle sian tai jonkun muun saastaisen eläimen muodossa...Mutta jos Thothin [joka seisoo vieressä merkiten muistiin Anubiksen suorittaman punnituksen tulokset] laskettua hänen tekojensa SUMMAN, hänen hyveensä OVAT PAINAVAMMAT, niin että hän saa luvan päästä siunattujen asuinsijoille, Horus ottaa käteensä Tothin laskelman ja esittelee vainajan Osirikselle, joka istuu palatsissaan Isiksen ja Neftyksen seurassa vetten keskellä, josta nousee lootus, joka kannattaa avautuneessa kukassaan neljää Amentin henkeä." Itse Babyloniassakin oli ilmeisesti ollut samanlainen tekoihin perustuvan vanhurskauttamisen järjestelmä; ja siksi olikin sillä Jumalan seinään ilmestyneellä kirjoituksella valtava voima, kun Belsassarille esitettiin hänen tuomionsa: "Tekel". "Sinä olet punnittu ja köykäiseksi havaittu". Parsilaisessa järjestelmässä, joka on suurimmaksi osaksi lainattu Kaldeasta, on hyvien ja pahojen tekojen punnitseminen ja niiden vertaaminen toisiinsa kehittynyt täydellisesti. Vaux toteaa teoksessaan Nineveh and Persepolis kuvatessaaan parsilaisten kuolleita koskevaa opetusta: "Kolme päivää sen jälkeen, kun kuolleen ruumis on hajonnut, uskotaan sielun liihottelevan sen savimajan lähettyvillä toivoen voivansa yhtyä siihen jälleen; neljäntenä päivänä ilmestyy enkeli Seroch ja ohjaa sen Chinevadin sillalle. He uskovat, että tuo rakennus yhdistää taivaan ja maan toisiinsa ja että sen päällä istuu oikeuden enkeli, joka punnitsee kuolevaisten teot; jos hyviä tekoja on enemmän kuin pahoja tekoja, sielu kohtaa sillalla häikäisevän olennon, joka sanoo: 'Minä olen sinun hyvä enkelisi, olin alunperinkin hyvä, mutta sinun hyvät tekosi ovat tehneet minusta vieläkin puhtaamman'; ja hän asettaa kätensä tuon siunatun sielun hartioille ja ohjaa hänet Paratiisiin. Jos taas pahat teot ovat enemmistönä, sielu kohtaa inhottavan aaveen, joka ulvoo: 'Minä olen sinun paha henkesi; olin alusta alkaen saastainen, mutta sinun pahat tekosi ovat tehneet minusta entistä pahemman; sinun takiasi me jäämme kurjiksi aina ylösnousemukseen asti'; sitten tuo syntinen sielu vedetään helvettiin, jossa Ahriman istuu kiusaamassa sitä sen synneillä". Sellainen on parsilainen oppi. Samalla tavoin on Kiinassakin, missä piispa Hurd selostaessaan kiinalaisten kuvauksia manalasta ja sen olennoista, sanoo: "Joku niistä edustaa aina syntistä niin että toisessa vaakakupissa ovat hänen pahat tekonsa ja hänen hyvät tekonsa toisessa". Hän jatkaa: "Useita samanlaisia kuvauksia on myös kreikkalaisessa mytologiassa". Tällä tavoin tri J.F.Davis kuvailee tämän periaatteen toimintaa Kiinassa: "Eräässä huomattavassa etiikkaa koskevassa teoksessa nimeltä Merits and Demerits Examined erästä miestä neuvotaan pitämään joka päivä debet ja kredit -tiliä omista teoistaan ja laskemaan tuloksen aina vuoden lopulla. Jos tulos näyttää hänen kannaltaan hyvältä, tulosta voidaan pitää seuraavan vuoden hyvien tekojen tilin perustana: ja jos taas tulos näyttää huonolta hänen kannaltaan, se on tasattava tulevilla hyvillä töillä. Teoksessa esitetään erilaisia vetailevia luetteloita sekä hyvistä että pahoista teoista elämän eri alueilla; ja hyväntahtoisuutta korostetaan voimakkaasti ensisijaisesti toisia ihmisiä kohtaan ja sen jälkeen eläimiä kohtaan. Toisen ihmisen kuoleman aiheuttaminen lasketaan sadaksi miinuspisteeksi; kun taas yksi ainoa armollinen teko on yhden pluspisteen arvoinen...Edellämainitussa teoksessa lasketaan ihmisen hengen pelastaminen täsmälleen samansuuruiseksi kuin hengen ottaminen, mutta vastakkaisessa kategoriassa; ja sanotaan, että tällainen armollinen teko lisää ihmisen elinaikaa kaksitoista vuotta."
Samalla kun sellainen vanhurskauttamisen malli on toisaalta jo luonteensakin vuoksi äärimmäisesti ihmisen moraalia huonontava, toisaalta ei myöskään sellaisella ihmisellä, jonka sydämessä omatunto on herännyt, ole mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen varmuuteen tai lohdutukseen tai turvallisuuden tunteeseen sen suhteen, mitä hänellä on odotettavissa iankaikkisessa maailmassa. Kuka voisi koskaan sanoa, olipa hän sitten omasta mielestään miten hyvä tahansa, oliko hänen hyvien tekojensa summa suurempi kuin hänen sellaisten syntiensä ja rikkomustensa summa, joista hänen omatuntonsa häntä syyttää. Miten erilainen onkaan raamatullinen Jumalan suunnitelma "vanhurskauttamisesta uskon kautta" ja "yksin uskosta ilman lain tekoja", täysin riippumatta ihmisen omista ansioista ja pelkästään "Kristuksen vanhurskauteen perustuen, joka on tarkoitettu kaikille niille, jotka uskovat", joka vapahtaa kerralla ja iankaikkisesti "kaikesta tuomiosta" ne, jotka ottavat vastaan heille tarjotun Vapahtajan ja jotka uskon kautta ovat elävässä yhteydessää Hänen kanssaan. Meidän taivaallisen Isämme tahto ei ole, että Hänen lastensa täytyisi olla täällä maan päällä minkäänlaisessa epätietoisuudessa ja pimeydessä niin olennaisen tärkeästä asiasta kuin on heidän iankaikkinen pelastuksensa. Kyllä aidotkin pyhät saattavat ajoittain joutua monenlaisten raskaiden kiusausten valtaan, milloin se on tarpeen, mutta se ei ole sellaisen terveen kristityn luonnollinen tila, joka tuntee rauhan evankeliumin siunausten täyteyden ja vapauden. Jumala on laskenut mitä vankimman perustuksen kaikelle kansalleen sanoessaan Johanneksen mukaan: "Ja me olemme oppineet TUNTEMAAN ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin." (1.Joh.4:16); tai Paavalin sanoin: "Sillä minä olen VARMA siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room. 8:38,39). Mutta tätä ei kukaan sellainen ihminen voi lausua, joka "koettaa pysyttää omaa vanhurskauttaan" (Room.10:3), joka tavoittelee missään muodossa vanhurskautusta tekojen perusteella. Sellainen varmuus ja sellainen lohdutus voi tulla ainoastaan uskomalla ja luottamalla yksinkertaisesti [suom huom. ihmisille] ilmaiseen ja ansaitsemattomaan Jumalan armoon, joka tulee Kristuksessa ja Kristuksen kanssa Isän sanoinkuvaamattoman rakkauden lahjana. Tämä oli se asia, mikä sai Lutherin hengen hänen omien sanojensa mukaan "vapaaksi kuin kedon kukka", kun hän yksinäisenä ja yksin meni Wormsin valtiopäiville asettuakseen vastustamaan siellä kaikkia niitä prelaatteja ja mahtimiehiä, jotka olivat liittoutuneet tuomitsemaan Lutherin opin [vanhurskauttamisesta yksin uskosta]. Tämä on se asia, joka on jokaisena aikakautena saanut marttyyrit astumaan sellaisella ylevällä sankaruudella ei ainoastaan vankilaan vaan jopa kuolemaan. Tämä on se asia, joka vapauttaa sielun, palauttaa ihmiskunnan todellisen arvokkuuden ja katkaisee kaiken papiston väärin perustein hankkiman vallan juuret. Vain tuo oppi voi tuottaa rakastavan ja rakkaudellisen, sydämestä lähtevän tottelevaisuuden Jumalan lakia ja käskyjä kohtaan; ja vain se voi antaa kurjille ja syyllisille ihmislapsille voimaa lausua kuoleman ja kauhun hetkellä mitä syvintä arvottomuutta tuntien: "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi? Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!"(1.Kor.15:55,57)
Niin pakanallinen kuin paavillinenkin hengellinen hirmuvalta on osoittanut kaikkina aikoina vihamielisyyttä sellaista Jumalaa kohtaan osoitettua luottamusta ja sellaista pelastusvarmuutta kohtaan. Sen suurena tavoitteena on aina ollut pitää jäsentensä sielut poissa suorasta ja välittömästä yhteydenpidosta elävään ja armolliseen Vapahtajaan ja sitä kautta myös Hänen suosionsa varmuudesta saaden samalla aikaan tunteen, että jonkun toisen ihmisen on toimittava välittäjänä ja saaden siten itselleen vankan aseman maailman toivon ja onnen raunioilla. Kun ottaa huomioon roomalaiskatolisen kirkon valheelliset väitteet paavin täydellisestä erehtymättömyydestä ja niistä yliluonnollisista ominaisuuksista, joita se väittää papistolla olevan, ja sen väitteet saada aikaan uudestisyntyminen ja syntien anteeksiantamus, voitaisiin olettaa, että itse asiassa sen kaikkia jäseniä kehotettaisiin iloitsemaan jatkuvasta henkilökohtaisesta pelastusvarmuudestaan. Mutta asia onkin täysin päinvastoin. Kaikesta valheellisesta kerskumisestaan ja ylevistä väitteistään huolimatta se velvoittaa ihmiset jatkuvaan epävarmuuteen pelastuksestaan aina elämänsä loppuun asti; Trenton kirkolliskokouksessa on määrätty ehdottomaksi uskonkappaleeksi "että kukaan ihminen ei voi tietää erehtymättömällä uskonvarmuudella, että HÄN ON VASTAANOTTANUT Jumalan armon". Juuri tämä roomalaiskatolisen kirkon määräys on ensiksikin Jumalan Sanan vastainen ja leimaa itse omat korkeat väitteensä valheellisiksi; sillä jos kukaan ihminen joka on uudestisyntynyt sen suorittamassa kasteessa ja joka on saanut synninpäästön siltä, ei voi sittenkään olla täysin varma kaiken sen "Jumalan armonkaan" jälkeen, joka hänelle on suotu, mikä arvo sen opus operatumilla enää voisi olla? Se on kuitenkin "luotu viisaaksi", vaikka se yrittää pitää jäsenensä jatkuvassa epävarmuudessa lopullisesta kohtalostaan. Pakanallisessa järjestelmässä ainoastaan pappi voi esittää suorittavansa Anubiksen vaa'alla punnitsemista; ja ripittäytymisen aikana suoritettiin aika ajoin jonkinlainen harjoitusesitys siitä hirmuisesta punnitsemisesta, joka tapahtuisi lopulta Osiriksen tuomioistuimen edessä tapahtuvassa tuomion langettamisessa. Siinä pappi istui tuomitsemassa ripittäytyjän hyviä ja pahoja tekoja; ja koska hänen vaikutusvaltansa ja voimansa perustuivat suureksi osaksi pelkästään orjamaisen pelon herättämiseen, hän piti huolen siitä, että vaaka yleensä kallistui negatiiviselle puolelle, niin että ripittäytyjä olisi suostuvaisempi hänen tahtoonsa ja olisi halukas panemaan vastakkaiseen vaakakuppiin riittävän määrän hyviä tekoja. Ja koska pappi oli ylin tuomari määrätessään, mitä nuo hyvät teot olisivat, oli hänen omien etujensa mukaista määrätä sellaisia tekoja, jotka olisivat omiaan kasvattamaan hänen omaa itsekästä valtasuuruuttaan tai hänen veljeskuntansa kunniaa; ja punnita ansiot ja puutteet niin, että aina jäi suuri määrä hyviä tekoja suoritettavaksi, jotta tasapaino saavutettaisiin, ei ainoastaan ihmisen itsensä suoritettavaksi, vaan myös hänen perillistensä suoritettavaksi. Jos kenenkään ihmisen sallittaisiin uskoa etukäteen olevansa ehdottoman varma kirkkauteen pääsystä, saattaisi väijyä se vaara, että papeilta ryöstettäisiin heidän kuolleilta saamansa ansiotulot -- asia, jolta oli ehdottomasti varjeltava itsensä. Roomalaiskatolisen kirkon papithan ovat kopioineet joka suhteessa vaa'an jumalan Anubiksen papeilta tämän kaiken. Kun heillä on jotain hyötyä siitä, he arvioivat ripittäytyjän synnit ja rikkomukset melkoisen painaviksi; ja sitten kun heidän rippituolissaan istuu vaikutusvaltainen tai korkeassa asemassa oleva henkilö, he eivät anna hänelle vähäisintäkään toivoa ennenkuin suuri summa rahaa tai luostarin perustaminen tai jokin muu asia, mitä he ovat päättäneet lahjoittaa, luvataan sijoittaa toiseen vaakakuppiin. Ranskan Ludvig XIV:n rippi-isän isä La Chaisen kuuluisasta kirjeestä, jossa hän kuvailee sitä menetelmää, jota hän käytti saadakseen tuon irstaan kuninkaan kumoamaan Nantesin ediktin, minkä seurauksena hänen viattomat hugenottialamaisensa joutivat kärsimään sellaisia julmuuksia, me näemme, miten Miikaelin vaa'an pelko toimi niin, että päästiin toivottaviin tuloksiin: Tuo täydellinen jesuiitta sanoo viitaten siihen kauhistuttavaan syntiin, johon kuningas oli syyllistynyt: "Siitä lähtien, kun hän on istunut rippituolissani, olen monta kertaa ravistellut helvetin ulos hänen korvistaan ja saanut hänet huokailemaan, pelkäämään ja vapisemaan", ennenkuin olen antanut hänelle synninpäästön. Siitä huomasin, että hän oli yhä riippuvainen miusta ja halukas alistumaan minun valtaani; niinpä esitin hänen tekonsa alhaisuuden kertomalla hänelle koko tarinan ja miten paha hänen tekonsa oli ja että hän ei saisi sitä anteeksi ennenkuin hän olisi tehnyt jonkin hyvän teon saadaksen aikaan TASAPAINON [hyvien ja pahojen tekojen välillä] ja saadakseen sovituksen rikokselleen. Minkä jälkeen hän lopulta kysyi minulta, mitä hänen oli tehtävä. Sanoin hänelle, että hänen on kiskottava kaikki harhaoppiset juurineen valtakunnastaan". Tämä oli se "hyvä teko", joka oli määrä laittaa arkkienkeli Miikaelin vaakakuppiin, joka saattaisi vaa'an TASAPAINOON hänen rikoksensa jälkeen. Kuningas, joka oli tosiaankin paha -- myöntyi peloissaan vaikkakin vastentahtoisesti; "hyvä teko" laitettiin vaakakuppiin, "harhaoppiset" hävitettiin; ja kuningas sai synninpäästön. Mutta synninpäästö ei ollut pysyvä, vaan sitä mukaa kuin hän vaelsi maailman tietä, hän joutui heittämään vielä paljon vaakaan ennenkuin se saatiin täysin tasapainoon. Tällä tavoin niin pakanuus kuin paavinkirkkokin "käyvät kauppaa ihmissieluista" (Ilm. 18:13) yhtä lailla. Näin ne molemmat vastaavat Jumalan kuvausta Efraimista hänen eksytyksessään: "Kanaan -- hänen kädessään on petollinen vaaka, halusta hän tekee vääryyttä" (Hoos.12:8), toinen käyttäen Anubiksen vaakaa ja toinen käyttäen Miikaelin vaakaa. Egyptiläisten Anubis oli täsmälleen sama kuin kreikkalaisten "varkaiden jumala" Merkurius. Roomalaiskatolisen kirkon käsissä vastaa Miikael luonteeltaan täsmälleen sitä. Hänen avullaan ja hänen vaakansa avulla ja opillaan ihmisten omista ansioista, se ei ole tehnyt siitä, mitä he kutsuvat Jumalan huoneeksi, mitään muuta kuin "ryövärien luolan". Ihmisten rahojen ryöstäminen on pahaa, mutta äärettömän paljon pahempaa on huijata heiltä heidän sielunsa.
Turvatakseen vanhurskauttamisensa muinaisten pakanoiden oli pantava vaakakuppiin ei ainoastaan nk. hyviä töitä, vaan lisäksi heidän omaan ruumiiseensa kohdistuvia pidättäytymisen ja itsensä kuolettamisen tekoja saadakseen lepytettyä jumalten vihan. Miikaelin vaaka vaati vääjäämättä tasapainon saavuttaakseen samanlaisia tekoja. Roomalaiskatolisen kirkon papit opettavat, että kun synti on annettu anteeksi, sen rangaistus ei silti häviä täysin samalla. Miten täydellinen pappien avulla saavutettava anteeksianto sitten onkin, silti jää vielä suoritettavaksi pienempi tai suurempi rangaistus, joka ihmisen on kestettävä, jotta "Jumalan vanhurskauden vaatimukset tyydytettäisiin". On osoitettu kerta toisensa jälkeen, että ihminen ei voi tehdä mitään tyydyttääkseen Jumalan vanhurskauden vaateet, että hän on toivottoman suuressa velassa voidakseen sen tyydyttää ja että hänellä "ei ole" kerta kaikkiaan "mitään, millä maksaa"; ja lisäksi vielä, ettei hänellä ole mitään tarvettakaan yrittää maksaa penniäkään; sillä Kristus on tehnyt lopun rikkomuksista ja synnistä kaikkien uskovien puolesta ja maksanut koko sen hinnan, mitä lain rikkomisesta voi seurata. Siitä huolimatta roomalaiskatolinen kirkko väittää, että jokaista ihmistä on rangaistava hänen omista synneistään ja että Jumalan vanhursauden vaatimuksia ei voida tyydyttää* ilman lainrikkojan huokauksia ja valitusta, lihan ruoskimista, ruumiin kiduttamista ja lukemattomia katumusharjoituksia, miten murtunut ja katuvainen hänen sydämensä sitten onkin.
*Piispa HAY'n Sincere Chrtistian. Piispa Hayn sanat kuuluvat: "Mutta Hän vaatti ehdottomasti, että me RANKAISEMME itseämme katumusharjoituksilla hätkähdyttävästä kiittämättömyydestämme ja tyydytämme Jumalan vanhurskauden vaateet Hänen armonsa väärin käyttämisestä." Määrätyt "rangaistuksen" muodot ovat kuten tunnettua nimenomaan tekstissä kuvatunlaiset.
Tutkimalla nyt aivan yksinkertaisesti vain Raamattua tällainen perverssi vaatimus kiduttaa itseään esitettynä niille, joiden puolesta Kristus on suorittanut täydellisen sovituksen, saattaa näyttää äärimmäisen oudolta; mutta tarkastellessamme sen jumalan todellista luonnetta, jonka roomalaiskatolinen kirkko on asettanut harhaanjohdettujen jäsentensä palvottavaksi, siinä ei ole mitään outoa. Tuo Jumala on barbaariuden ja veren jumala Molok. Molok tarkoittaa 'kuningasta'; ja Nimrod olikin ensimmäinen, joka vedenpaisumuksen jälkeen rikkoi kantaisien järjestelmää vastaan ja teki itsestään kanssaihmistensä "kuninkaan". Aluksi häntä palvottiin "hyvyyden ja totuuden paljastajana", mutta vähitellen hänen palvontansa alkoi vastata hänen synkkää ja vastenmielistä hahmoaan ja olemustaan. Nimi Molok ei viitannut alunperin mihinkään julmuuteen tai terroriin; mutta nyt ovat tuohon nimeen liitetyt tunnetut rituaalit olleet jo aikoja olleet synonyyminä kaikelle sellaiselle, mikä on ihmiskunnan sydämille kaikkein vastenmielisintä ja oikeuttavat ehdottomasti Miltonin kuvauksen hänen teoksessaan (Paradise Lost):
Ensimmäisenä Molok, tuo kauhea kuningas,
ihmisuhrien veren ja lasten vanhempien kyynelten peitossa,
Vaikkei heidän lastensa huutoa voinutkaan erottaa
heidän kulkiessaan tulen läpi julman epäjumalansa luo,
sillä sellainen oli rumpujen ja timbaalien aikaansaama meteli."
Melkein jokaisessa maassa palvottiin tuota veristä epäjumalaa; "hirvittävä julmuus" yhdistyneenä alhaiseen taikauskoon ei vallinnut ainoastaan "maan pimeissä kolkissa", vaan myös seuduilla, jotka kerskuivat valistuksestaan. Kreikassa, Roomassa, Egyptissä, Foinikiassa, Assyriassa ja omassa maassammekin villien druidien aikaan, palvottiin jossain historian vaiheessa tuota samaa jumalaa ja myös samalla tavalla. Hänen suosituimmat uhrinsa olivat ihmisuhreja; ihaninta musiikkia hänen korvilleen olivat ihmisten valitus ja itku; ihmisten kiduttamisen uskottiin olevan hänen sydämensä ilo. Hänen kuvassaan oli hänen "majesteettiutensa" symbolina ruoska ja hänen palvojiaan vaadittiin ruoskimaan itseään armottomasti tiettyjen juhlien aikana. Herodotus kertoo Busiriksen Isiksen kunniaksi vietetystä juhlasta puhuessaan: "Uhritoimitusten jälkeen koko kansanjoukko, jonka lukumäärä nousi tuhansiin, ruoski itseään; mutta minulla ei ole lupa kertoa, kenen kunniaksi he sen tekivät". Herodotos käyttää yleensä tällaista varausta kunnioittaakseen valaa, jonka hän oli vannonut vihkiytyessään; mutta myöhemmät tutkijat eivät jätä epäilystäkään siitä, minkä jumalan "kunniaksi" ruoskimiset tapahtuivat. Pakanallisessa Roomassa noudattivat Isiksen palvojat samaa tapaa Osiriksen kunniaksi. Kreikassa lepyttivät delolaisen jumalan Apollonin pyhäkössä käyvät merimiehet häntä, joka oli sama kuin Osiris* samanlaisin katumusharjoituksin, kuten voimme lukea seuraavista Callimachuksen riveistä hänen hymnissään Delokselle:
"Niin pian kuin he tulevat äänesi ulottuville,
he laskevat heti purjeensa ja merenkulkuvälineensä.
Laiva kiinnitetään satamaan; eikä miehistö lähde
sinun pyhiltä alueiltasi ennenkuin ovat
suorittaneet hirvittävät katumusharjoitukset;
ja viuhuvalla ruoskallaan ruoskineet itseään
alttarisi äärellä."
* Me olemme jo nähneet, että Egyptin Horus oli vain Osiriksen eli Nimrodin uusi inkarnaatio. Herodotus kutsuu nyt tässä Horusta nimellä Apollon. Myös Diodorus Siculus sanoo, että "Isiksen pojan Horuksen tulkitaan olevan sama kuin Apollon". Wilkinson näyttää asettavan tämän Horuksen ja Apollonin samaistamisen kyseenalaiseksi; mutta muualla hän myöntää kertomuksen Apollonin "taistelusta Pytho-käärmeen kanssa tulleen ilmeisesti Egyptin mytologiasta", missä viitataan siihen, että Horuksen esitetään työntävän miekkansa käärmeeseen. Monien tutkimusten perusteella voidaan osoittaa, että tämä johtopäätös on oikea: 1.Horus eli Osiris oli auringonjumala, samoin Apollon. 2. Osiris, jota Horus symboloi, oli suuri Paljastaja; pythoslainen Apollon oli oraakkeleiden jumala. 3. Horuksen hahmoisena esitetty Osiris oli syntynyt, kun hänen äitinsä sanottiin olevan vihamiestensä pahantahtoisen vainon kohteena. Apollonin äiti Latona joutui pakenemaan samanlaisten syiden takia silloin, kun Apollon syntyi. 4. Erään myytin version mukaan Horus hakattiin samalla tavoin kappaleiksi kuin Osiris (PLUTARKHOS, De Iside). Kreikan klassisessa versiossa tästä myytistä pidettiin yleensä tämä osa Apollon myytistä taka-alalla; ja hänet esitettiin käärmeen kanssa käydyn taistelun voittajana; mutta sielläkin myönnettiin toisinaan, että hän oli kärsinyt väkivaltaisen kuoleman, sillä Porfyroksen mukaan käärme tappoi hänet ja Pythagoras kertoi nähneensä hänen hautansa Delfoin Tripoksessa (BRYANT). 5. Horus oli sodan jumala. Apollo esitettiin samalla tavoin kädessään jousi ja nuoli kuin Layardin kuvaama suuri sodan jumala, joka oli ilmeisesti Babylonian sodan jumala. Apollonin tunnettu arvonimi "Arcitenens" -- "jousen kantaja", on ilmeisesti lainattu samasta lähteestä. Fuss kertoo, että Apollonia pidettiin jousiammunnan keksijänä, mikä samaistaa hänet Sagittariukseen, jonka alkuperän olemme jo nähneet. 6. Lopuksi saamme tietää Ovidiukselta (Metam.), että ennen taisteluaan Pythonin kanssa Apollon oli käyttänyt nuoliaan ainoastaan kauriiden, hirvien yms. ampumiseen. Mikä kaikki riittää todistamaan pitävästi, että hän on sama kuin tuo Baabelin mahtava metsämies.
Hänen palvojiltaan vaadittiin ruoskimisten lisäksi sovitusrituaaleina myös lihan viiltelyä ja leikkelyä. Julius Firmicus kertoo: "Mysteereiden juhlallisessa vietossa oli tehtävä kaikki, mitä tuo nuorukainen oli kuollessaan joutunut kärsimään". Osiris hakattiin kappaleiksi; sentähden hänen kohtalonsa jälijittelemiseksi niin pitkälle kuin se kuolevaisille on mahdollista, heidän oli leikeltävä ja haavoitettava omaa ruumistaan. Sen takia, kun Baalin papit kilpailivat Elian kanssa "he huusivat vielä kovemmin ja viileksivät itseään tapansa mukaan miekoilla ja keihäillä, niin että heistä vuoti verta" (1.Kun.18:28) saavuttaakseen jumalansa suosion ja saadakseen hänet tekemään tarvittavan ihmeen heidän hyväkseen. Egyptissä, jonka asukkaat käyttivät yleensä vapaasti ruoskaa, he näyttävät säästelleen veitsen käyttöä; mutta sielläkin oli niitä, jotka jäljittelivät omassa ruumiissaan Osiriksen silpomista. Herodotus kertoo edellä lainatussa kohdassa, että "Egyptin kaarialaiset kohtelevat itseään tuon juhlan aikana vieläkin ankarammin, sillä he viiltelevät kasvojaan miekalla (HERODOTUS). Mooseksen laissa viitataan epäilemättä suoraan tähän tapaan: "Älkää viileskelkö ihoanne vainajan tähden" (3.Moos.19:28).* Tällaista ihon viileskelyä harjoitetaan hindujumalien palvonnassa sovitusrituaaleina tai ansiokkaina katumusharjoituksina. On tunnettua, että niitä harjoitettiin roomalaisen sodanjumala Marsin "sisaren" tai "vaimon" Bellonan** rituaaleissa. Hänen nimensä, joka tarkoittaa "Belin valittajaa", osoittaa selvästi hänen aviomiehensä alkuperän, jonka roomalaiset niin mieluusti esittivät lemmikkinsä alkuperän olevan.
* Jokaisen uskossa kuolleen uskottiin samaistuvan Osirikseen ja saavan hänen nimensä. (WILKINSON)
** Lactantius sanoo, että "Bellonan papit eivät uhranneet muiden ihmisten verta, vaan omaansa ja haavoittivat omia hartioitaan ja heiluttivat miekkojaan paljain käsin hyppien ylös alas kuin mielipuolet".
Niitä harjoitettiin myös mitä villeimmässä muodossa gladiaattorien kisoissa, joista roomalaiset kerskailemastaan sivistyksestä huolimatta niin paljon nauttivat. Ne miespoloiset, jotka oli tuomittu osallistumaan noihin verisiin esityksiin, eivät yleensä osallistuneet vapaaehtoisesti. Mutta joka tapauksessa se periaate, jonka mukaisesti noita esityksiä pidettiin, oli täsmälleen sama, joka vaikutti myö Baalin pappeihin. Niitä vietettiin sovitusuhreina. Fussilta saamme kuulla, että "gladiaattoritaistelut olivat" Saturnukselle "pyhitettyjä"; ja Ausonius kirjoittaa, että "amfiteatteri omistaa gladiaattorit, kun he joulukuun lopussa LEPYTTÄVÄT verellään sirppiä kantavaa Taivaan Poikaa". Justus Lipsius, jonka lainaus edellä esitetty kohta on, kommentoi sitä seuraavasti: "Josta huomaat kaksi asiaa, sekä sen, että gladiaattorit taistelivat Saturnalian aikaan että sen, että heidän taistelunsa tarkoituksena oli lepyttää Saturnusta ja suorittaa hänelle SOVITUSUHRI." Hän jatkaa: "Uskoisin syynä olevan sen, että Saturnus ei kuulu taivaan, vaan manalan jumaliin. Plutarkhos sanoo kirjassaan 'Summaries', että "roomalaiset pitivät Kronosta maan alla olevan manalan Jumalana'" Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä kaikki pitäisi paikkansa, sillä nimi Pluto on ainoastaan Saturnuksesta käytetyn nimityksen "Kätketty" synonyymi."*
*Nimi Pluto tulee ilmeisesti sanasta 'Lut', 'kätkeä', josta tulee egyptiläisen määräävän artikkelin kanssa "P'Lut". Kreikankielen vaurautta tarkoittava sana, 'kätketty asia', on ilmeisesti muodostunut samalla tavalla. Haades on vain saman nimen toinen synonyymi.
Mutta kuitenkin, kun otamme huomioon historiallisen Satrunuksen todellisen historian, löydämme uskottavamman selityksen tuolle barbaariselle tavalle, joka on tuottanut niin suurta häpeää Rooman kunniakkaalle vaakunalle ja koko maailman suosikille, kun niin suuret joukot sen miehiä
"teurastettiin roomalaisen juhlapäivän takia".
Kun muistetaan, että Saturnus itsekin hakattiin kappaleiksi, on helppo ymmärtää, mistä syntyi ajatus uhrata hänelle tervetuliaisuhri laittamalla miehet hakkaamaan toinen toisensa kappaleiksi hänen syntymäpäivänään hänen suosionsa saavuttamiseksi ja hänen lepyttämisekseen.
Itseään leikkelevien ja viiltelevien pakanoiden harjoittamien katumusharjoitusaten tarkoituksena oli lepyttää ja miellyttää heidän jumaliaan ja kerätä sillä tavoin ansioita, jotka saattaisivat puhua heidän puolestaan Anubiksen vaa'assa. Roomalaiskatolisessa kirkossa ei katumusharjoitusten tehtävänä ole ainoastaan vastata samaa tarkoitusta, vaan ne ovat mitä suurimmassa määrin täysin identtiset. En tosin ole kuullut, että he käyttäisivät veistä siinä määrin kuin Baalin papit; mutta varmaa on, että he pitävät oman veren vuodattamista mitä ansiokkaimpana katumusharjoituksena, joka hankkii heille Jumalan suuren suosion ja pyyhkii pois monia syntejä. Lukija tarkastelkoon Lough Derghin pyhiinvaeltajia Irlannissa, jotka ryömivät paljaat polvet verisinä terävien kivien päällä ja jättävät taakseen verivanoja ja sanokoon, mitä olennaista eroa on sen ja itsensä veitsellä viiltelyn välillä. Mitä tulee itsensä ruoskimiseen, ovat roomalaiskatolisen kirkon kannattajat lainanneet kirjaimellisesti ruoskansa Osirikselta. Kaikki ovat kuulleet flagellanteista, itsensä ruoskijoista, jotka ruoskivat itseään julkisesti roomalaiskatolisen kirkon juhlapäivinä ja joita pidetään ylimmän luokan pyhimyksinä. Kristinuskon alkuaikoina pidettiin sellaista itsensä ruoskimista puhtaasti ja täysin pakanallisena.
Athenagoras, joka on eräs varhaisista kirkkoisistä, pilkkaa pakanoita siitä, että he luulevat voivansa sovittaa syntejä tai lepyttää Jumalaa millään sellaisilla keinoilla. Mutta nykyään pidetään roomalaiskatolisen kirkon ylimmillä portailla sellaista tapaa suurenmoisena keinona ansaita Jumalan suosio. Roomassa ja Madridissa ja muissa roomalaiskatolisen epäjumalanpalveluksen pääpaikoissa kerääntyvät ihmiset joukoittain Pitkänä Perjantaina todistamaan pyhien itsensäruoskijoiden esityksiä, joissa he ruoskivat itseään, kunnes veri suihkuaa virtanaan heidän ruumiinsa jokaisesta kohdasta. He ovat tekevinään sen Kristuksen kunniaksi juhlana, joka on tunnustetusti asetettu Hänen kuolemansa muistoksi, samoin kuin Osiriksen palvojat tekivät samoja asioita hänen kuolemansa muistoksi vietetyissä valittajaisissa.*
Mutta voiko kukaan ihminen, joka on saanut vähäisintäkään valistusta kristinuskosta uskoa, että kirkastettu Vapahtaja voi katsoa sellaisten rituaalien tuottavan itselleen kunniaa, jotka osoittavat halveksuntaa Hänen täysin täydellistä sovitustyötään kohtaan ja jotka esittävät Hänen mitä "kalleimman verensä" tarvitsevan jotain lisäystä, joka kiskottaisiin kurjien ja harhaanjohdettujen syntisten selkänahasta? Sellaiset uhrit kyllä sopivat erinomaisesti Molokin palvontaan; mutta ne ovat täydellinen vastakohta sille, mikä soveltuu palvelemaan Kristusta.
Roomalaiskatolisen kirkon nk. "pyhän viikon" seremoniat eivät muistuta vain yhdessä suhteessa, vaan monissa suhteissa suuren babylonialaisen jumalan palvonnassa käytettyjä rituaaleja. Mitä enemmän tutkimme noita rituaaleja, sitä hätkähdyttävämpää on huomata sitä merkillistä yhdenmukaisuutta, joka vallitsee niiden ja egyptiläisten viettämän palavien lamppujen ja muiden tulenpalvojien seremonioiden välillä eri maissa. Egyptissä vietettiin tuota grand illumination juhlaa Osiriksen hautakammion vieressä Saisissa. Roomassa taas "pyhällä viikolla" on Kristuksen haudalla merkittävä sija loistavasti palavien kynttilöiden valaistuksessa. Kreetalla, jossa Jupiterin hauta oli huomion kohteena, kreetalaiset palvoivat tuota hautaa. Jos roomalaiskatolisen kirkon jäsenet eivät palvo Roomassa nk. Kristuksen hautaa, he palvovat sitä, mitä se sisältää. Koska on syytä olettaa, että pakanallista palavien lamppujen juhlaa vietettiin muinaisen tulenpalvonnan muistoksi, samoin on Roomassa pääsiäisviikolla seremonia, joka on selvää tulen palvontaa, kun tulinen risti on suuren palvonnan kohteena. Teoksen Rome in the 19th Century kirjoittajatar kuvaa tuota sermoniaa näin havainnollisesti: "Pietarin haudan ylle rakennetun kirkon ylle pystytetyn leimuavan ristin vaikutus oli hätkähdyttävän loistokas öiseen aikaan. Sitä peittävät lukemattomat lamput, jotka näyttävät ikäänkuin yhtenäiseltä liekkimereltä...Koko kirkko oli kaikista yhteiskuntaluokista ja eri maista olevien ihmismassojen täyttämä, aina kuninkaallisista kurjimpiin kerjäläisiin tuijottivat kaikki tätä yhtä esinettä. Muutaman minuutin kuluttua laskeutuivat paavi ja hänen kardinaalinsa Pietarin kirkkoon ja sveitsiläiskaarti vartioi heille varattua aluetta. Iäkäs paavi...asettui palvomaan hiljaisuudessa TULIRISTIÄ. Pitkä jono kardinaaleja polvistui hänen eteensä. Heidän loistavat pukunsa ja laahusten kantajansa muodostivat hätkähdyttävän vastakohdan heidän nöyrille asennoilleen." Mikä voisikaan olla selvemmin ja vastaansanomattomammin tulenpalvontaa kuin tämä? Tarkastelepa nyt tätä tapahtumaa seuraavan, samasta kirjasta otetun lainauksen valossa ja huomaa, miten jälkimmäinen antaa valaistusta edelliselle: "Meidän kurjuutemme alkoi [pääsiäisviikon] torstaina [tarkoittaa tungosta]. Tuona onnettomuuksien päivänä lähdimme ennen yhdeksää sikstiiniläiskappeliin...ja seurasimme alemman papiston johtamaa kulkuetta, jota seurasivat kardinaalit upeissa puvuissaan kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä ja viimeisenä itse paavi, joka asteli karmiininpunaisen katoksen alla pää peittämättömänä kantaen hostiaa rasiassa; ja koska se on, kuten tiedät, Kristuksen todellinen ruumis ja veri, sitä kannettiin sikstiiniläiskappelista keskimmäisen hallin kautta Paulinan kappeliin, jossa se asetettiin alttarin alla olevaan sitä varten valmistettuun hautaan...En saanut koskaan tietää, miksi Kristus piti haudata ennen kuin Hän kuoli, sillä ristiinnaulitseminenhan tapahtui vasta pitkänä perjantaina ja siksi tuntuu oudolta haudata Hänet torstaina. Joka tapauksessa Hänen ruumiinsa laitetaan hautaan kaikissa Rooman kirkoissa, joissa tätä rituaalia noudatetaan, torstaina aamupäivällä ja se pidetään siellä launtaihin keskipäivään saakka, jolloin heidän itsensä parhaiten tietämästä syystä Hänen oletetaan nousevan ylös haudasta kanuunanlaukausten kajahtaessa ja trumpettien soidessa ja kellojen kilistessä, joita on sidottu huolellisesti aina pyhän torstaiaamun valkenemisesta asti, ettei paholainen pääsisi niiden sisään." Pitkänä perjantaina tapahtuva tulisen ristin palvonta selittää heti muuten niin hämmentävän ristiriidan, kun Kristus haudataan torstaina ja nousee ylös lauantaina. Jos pyhän viikon juhla onkin todellisuudessa, kuten sen rituaalit todistavat, yksi babylonialaisen tulenjumalan Saturnuksen kunniaksi vietettävistä juhlista, joka oli suuri "Vapauttaja" Foroneus, vaikka olikin manalan jumala, on täysin luonnollista, että paavinkirkon epäjumala nousee ylös kuolleista omana päivänään -- Dies Saturnina eli lauantaina (engl. Saturn's Day= Saturday=lauantai), vaikka häntä kutsutaan Kristuksen nimiseksi.*
Ylläoleva kuvaus viittasi kirjailijattaren seremonioihin, joiden todistajana kirjailijatar sai olla vuosina 1817 ja 1818. Näyttää siltä, että sen jälkeen on tehty joitakin muutoksia, ilmeisesti sen huomion takia, jota hänen edellä mainitsemansa ristiriitaisuus aiheutti; sillä entinen roomalaiskatolinen pappi kreivi Vlodaisky, joka kävi Roomassa vuonna 1845, on kertonut minulle, että tuona vuonna ylösnousemus tapahtuikin yhdeksän aikaan lauantai-iltana eikä keskipäivällä. Tämän muutoksen tarkoituksena on ilmeisesti ollut tehdä roomalaiskatolisen käytännön ja Raamatun esittämien tosiasioiden välinen ristiriita vähemmän silmiinpistäväksi. Silti se tosiasia, että roomalaiskatolisen kirkon mukainen Kristuksen ylösnousemuksen vietto ei tapahdu Hänen omana päivänään -- "Herran päivänä" -- vaan -- tulenjumala Saturnuksen päivänä, pitää edelleen paikkansa!
Edellisenä päivänä lauletaan Miserereä niin ylitsevuotavalla paatoksella, että harvat voivat sitä kuunnella liikuttumatta ja monet jopa pyörtyvät kiihtymyksestä. Entäpä jos se onkin pohjimmiltaan vanha Linuksen laulu, jonka hyvin koskettavasta ja melankolisesta luonteesta Herodotus niin hätkähdyttävästi puhuu? Varmaa on, että suuri osa Misereren paatoksesta johtuu sopraanojen osuudesta; ja yhtä varmaa on, että Semiramis tunnetaan sen käytännön keksimisestä, johon sopraanolaulu perustuu. Sen jumalan historiallinen alkuperä, jonka traagista kuolemaa vietettiin niin pateettisesti monissa eri maissa oli Semiramiin aviomies.
Ruoskimisella, jolla on tärkeä sija Roomassa pitkänä perjantaina tapahtuvissa katumusharjoituksissa, oli yhtä tärkeä sija tulenjumalan palvontarituaaleissa, joista roomalaiskatolinen kirkko on niin paljon lainannut. Nämä "kärsimysviikon" itsensä ruoskimiset tuon juhla-ajan muiden seremonioiden yhteydessä tarkasteltuina ovat lisätodisteena sen jumalan todellisesta luonteesta, jonka kuolemaa ja ylösnousemusta roomalaiskatolinen kirkko silloin juhlii. On merkillistä havaita, että nk. katolisen kristikunnan ylimmällä paikalla noudatetaankin tuona päivänä muinaisten kaldealaisten tulenpalvojien tärkeimpiä rituaaleja.
