Jos roomalaiskatoliseen kirkkoon vihkivä oppi uudestisyntymisestä kasteessa ja oppi vanhurskauttamisesta tekojen perusteella ovat molemmat kaldealaisia oppeja, on "verettömään messu-uhriin" sisältyvä periaate alkuperältään vähintään yhtä kaldealainen. Meillä on todisteita siitä, että tuo "veretön uhri" on peräisin Babyloniasta. Tacitus kertoo, että pafoslaisen Venuksen alttareilla ei saanut uhrata verta. Haruspekseihin käytettiin uhreja, jotta niiden sisälmyksistä voitiin laatia ennustuksia tulevista tapahtumista; mutta pafoslaisen jumalattaren alttarit oli pidettävä verettöminä. Tacitus osoittaa, että pafoslaisen Venuksen temppelin haruspeksit tuotiin hänen tietojensa mukaan Kilikiasta, niin että ne voitiin valmistaa jumalattaren oletetun tahdon mukaan, koska kilikialaiset tunsivat erityisen hyvin hänen rituaalinsa. Assyrian kuningas Sanherib oli rakennuttanut Kilikian pääkaupungin Tarsoksen täsmälleen Babylonian jäljitelmäksi. Niiden uskonnot vastasivat tietenkin toinen toisiaan; ja kun löydämme "verettömän uhrin" Kyprokselta, jonka pappi oli Kilikiasta, se todistaa noissa olosuhteissa voimakkaasti sen puolesta, että "veretön uhri" oli tullut sinne Babyloniasta Kilikian kautta. Tätä olettamusta vahvistaa se, että Herodotus kertoo, että myös Kyproksella noudatettiin Venuksen kunniaksi Babylonian omituista ja inhottavaa babylonialaista instituutiota, jonka mukaan neitsyistä tehtiin prostituoituja Mylittan kunniaksi. Mutta Pausaniuksen todistus varmistaa olettamuksemme paikkansapitävyyden. Tuo historioitsija kertoo Vulkanoksen temppelistä Ateenassa puhuessaan, että "sen lähellä on taivaallisen Venuksen temppeli, jota assyrialaiset alunperin palvoivat ja heidän jälkeensä Kyproksen pafoslaiset ja foinikialaiset, jotka asuivat Askelonin kaupungissa Palestiinassa. Mutta kytherealaiset palvoivat tätä jumalatarta opittuaan hänen salaiset rituaalinsa foinikialaisilta". Assyrialainen Venus — siis Babylonian suuri jumalatar — ja kyproslainen Venus olivat sama jumalatar ja siten pafoslaisen jumalattaren "verettömät" alttarit osoittautuvat olevan nimenomaan tuon Babylonian jumalattaren palvontaan kuuluvia, josta se oli peräisinkin. Tässä suhteessa Kaldean jumalatarkuningatar erosi pojastaan, jota palvottiin hänen käsivarsillaan lepäävänä. Kuten olemme nähneet, poika esitetään sen sijaan kyllä verestä nauttivana. Mutta hänen armollinen äitinsä, joka esitettiin taivaallisena "kyyhkysenä" ja "maailman toivona" (BRYANT) kauhistui verta ja hänet esitettiin luonteeltaan ystävällisenä ja lempeänä. Siksi häntä kutsuttiinkin Babyloniassa nimellä Mylitta — ts. "Välittäjätär".*
* Mylitta on sama kuin Melitta, feminiinimuoto nimestä Melitz, "välittäjä", josta kaldeankielessä tulee Melitt. Melitz on sana, jota käytetään Job 33:23—24:ssä: "Jos silloin on hänen puolellansa enkeli, välittäjä (hepr. Melitz, "välittäjä), yksi tuhansista, todistamassa ihmisen puolesta hänen vilpittömyyttään, niin Jumala armahtaa häntä ja sanoo: 'Vapauta hänet, ettei hän mene hautaan; minä olen saanut lunastusmaksun'."
Jokaisen, joka Raamattua lukiessaan näkee, miten nimenomaisesti siellä julistetaan, että on vain "yksi Jumala" ja siten ainoastaan "yksi välimies Jumalan ja ihmisen välillä" (1.Tim.2:5), täytyy ihmetellä, miten kenenkään mieleen on voinut tulla tehdä Mariasta "välittäjätär" niinkuin roomalaiskatolinen kirkko tekee. Mutta babylonialaiselle jumalattarelle Mylittalle annettu ominaisuus selittää sen tyydyttävästi. Tämän välittäjätärominaisuuden mukaisesti häntä kutsuttiin nimellä Afrodite — ts. "vihan torjuja"* — joka kykeni viehätyksellään lepyttämään Jupiterin kiukun ja pehmittämään jumalten ja kuolevaisten pahantuulisuuden. Ateenassa häntä kutsuttiin nimellä Amarusia (PAUSANIAS) — eli "Armollisen hyväksynnän äiti".**
*Kaldeankielen sanasta "aph", 'viha' ja "radah", 'alistaa'; "radite" on feminiinin korostettu muoto.
**Sanoista "Ama", 'äiti' ja "Retza", 'hyväksyä armollisesti', josta aktiivin partisiipissa tulee "Rutza". Pausanias ilmaisee epätietoisuutensa nimen Amarusia merkityksestä Dianasta käytettynä sanoen "Johon nimitykseen en ole koskaan kyennyt löytämään tyydyttävää selitystä". Pyhä kieli osoittaa selvästi sen merkityksen.
Häntä kutsuttiin Roomassa nimellä "Bona Dea", 'hyvä jumalatar' ja tämän jumalattaren mysteereitä viettivät naiset erityisellä salaperäisyydellä. Myös Intiassa esitetään jumalatar Lakshmi, "Maailmankaikkeuden äiti" ja Vishnun puoliso luonteeltaan mitä armollisimpana ja ystävällisimpänä; ja se osoitetaan samalla tavoin kuin vastaavan Babylonian jumalattarenkin kohdalla. Coleman kertoo, että "Lakshmin kunniaksi vietettävissä juhlissa ei uhrattu mitään verisiä uhreja". Kiinassa kunnioitetaan suuria jumalia, joista ihmiskunnan kohtalot viime kädessä riippuvat, pelolla; mutta "armon jumalatar" Kuanyin, jonka Cantonin kiinalaiset yhdistävät Rooman neitsyeeseen, kuvataan lempeästi syyllistä katselevana ja hänen kuvataan asettuvan välittäjäksi pelastaakseen kurjat sielut niistä kauhuista, joihin heidät on tuomittu henkien maailmassa. Sen takia kiinalaiset suhtautuvat häneen erityisen suosiollisesti. Tämä jumalataräidin ominaisuus on ilmeisesti levinnyt Kaldeasta joka suuntaan. Nyt käsitämme, miten roomalaiskatolinen kirkko on alkanut esittää Kristuksen, "Jumalan Karitsan", joka oli sydämeltään nöyrä ja vaatimaton, joka ei koskaan musertanut särjettyä ruokoa eikä sammuttanut suitsevaista kynttilänsydäntä — joka puhui mitä suloisimpia rohkaisun sanoja kaikille katuville ja sureville — joka itki Jerusalemia — joka rukoili murhaajiensa puolesta — ankarana ja heltymättömänä tuomarina, jonka edessä "joutui ryömimään maan pölyssä voimatta kuitenkaan koskaan olla varma siitä, että hänen rukouksensa kuultaisiin", kun taas Maria esitetään sitä vastoin mitä viehättävimmässä ja miellyttävimmässä valossa, syyllisen ainoana toivona ja syntisten suurena turvapaikkana; miten voikaan olla niin, että edellisen sanotaan "varanneen oikeudenkäytön ja tuomion vain itselleen", mutta antaneen kaiken armollisuuden harjoittamisen Äidilleen! Kaikkein tyypillisimmät roomalaiskatoliset hengellisen elämän oppaat ovat tämän periaatteen läpitunkemat korottaessaan äidin myötätuntoisuutta ja lempeyttä Pojan rakkaudentäyteisen asenteen kustannuksella. Niinpä Alphonsus Liguori kertoo lukijoilleen, että syntinen, joka uskaltaa kääntyä suoraan Kristuksen puoleen, saattaa joutua kokemaan Hänen vihansa kauhuja; mutta jos hän sensijaan pyytää Neitsyttä välittäjäksi itsensä ja Pojan välille, silloin Neitsyen ei tarvitse kuin "Näyttää Pojalle "rinnat, jotka häntä imettivät" (Catholic Layman, heinäkuu 1856), niin Hänen vihansa tyyntyy välittömästi. Mutta mistä kohtaa Jumalan Sanasta voidaan löytää tällainen ajatus? Ei varmastikaan siitä vastauksesta, jonka Herra Jeesus antoi naiselle, joka huudahti "Autuas on se kohtu, joka on kantanut sinut, ja ne rinnat, joita olet imenyt!" Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Niin, autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat" (Luuk.11:27, 28). Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämän ennaltatietävän Vapahtajan antaman vastauksen tarkoituksena ollut tukahduttaa jo alkuunsa Liguorin esittämän ajatuksen tapaisetkin käsitykset. Tämä ajatus, jota Raamatusta ei löydy ja jonka Raamattu nimenomaan torjuu, oli kuitenkin laajalti levinnyt pakanuudessa. Niinpä löydämme hindumytologiasta täsmälleen samanlaisen käsityksen Sivasta ja hänen vaimostaan Kalista, kun tuo jumala ilmaantui lapsena. Lainga puran sanoo: "Siva ilmestyi lapsena hautausmaalla henkien ympäröimänä ja hänet nähdessään (hänen vaimonsa) Kali otti hänet syliinsä ja hyväillen häntä antoi hänelle rintaa. Hän imi tuota nektarimaista nestettä; mutta hänen VIHASTUTTUAAN Kali häntä tyynnytelläkseen ja RAUHOITELLAKSEEN nosti hänet syliinsä, tanssi kuolleiden parissa tonttujensa ja demoniensa kanssa, kunnes hän oli tyytyväinen ja iloinen; jolloin Vishnu, Brahma, Indra ja kaikki jumalat ylistivät kumarrellen ja äänekkäästi jumalten jumalaa Kalia ja Parvatia." Kali on Intiassa tuhon jumalatar; mutta jopa tähän tuhon jumalatarta koskevaan myyttiin on jumalataräidin voima päässyt mukaan, kun hän tyynnyttelee loukkaantunutta jumalaa keinoilla, joita käytetään oikuttelevien lasten rauhoittamiseen. Jos hindutaru esittää "jumalten jumalan" alentavassa valossa, miten paljon kunnioittavampi sitten on paavinkirkon taru Siunatun Pojasta, jota Hänen äitinsä on tyynnytettävä paljastamalla Hänelle "rinnat, joita Hän on imenyt". Kaikki tämä tapahtuu ainoastaan Äidin korottamiseksi ikäänkuin armollisempana ja myötätuntoisempana kuin hänen kirkastettu Poikansa. Juuri tällainen oli tilanne Babyloniassakin: Ja juuri tätä jumalatarkuningattaren ominaisuutta vastasivat hänen suosikkiuhrinsa täsmälleen. Niinpä havaitsemmekin Juudan naisten sanovan yksinkertaisesti: "Ja kun me poltamme uhreja taivaan kuningattarelle ja vuodatamme hänelle juomauhreja, niin miestemme luvattako teemme hänelle uhrikakkuja, hänen kuvansa muotoisia, ja vuodatamme hänelle juomauhreja?" (Jer.44:19). Kakut olivat hänen vaatimansa "veretön uhri". Hänelle vihkiytyneet eivät ainoastaan uhranneet "veretöntä uhria", vaan päästyään osallisiksi korkeammista mysteereistä, he pääsivät osallisiksi myös itse uhreista ja vannoivat uudelleen uskollisuutta hänelle. Kun taivaan kuningatarta alettiin palvoa Maria-nimisenä kristillisessä kirkossa 300-luvulla, myös tämä "veretön uhri" otettiin käyttöön. Epifanus toteaa, että sen uhraaminen ja syöminen sai alkunsa Arabian naisten keskuudessa; ja siihen aikaan oli tunnettua, että tapa oli omaksuttu pakanuudesta. Jo roomalaiskatolisen kirkon verettömän uhrin muoto osoittaa, mistä se on peräisin. Se on pieni, ohut, pyöreä öylätti; ja roomalaiskatolinen kirkko korostaakin erityisesti sen pyöreyttä käyttääksemme John Knoxin ytimekästä kieltä hänen puhuessaan öylättijumalasta "Jos öylättejä valmistettaessa sen pyöreä muoto rikkoontuu, saa joku toinen sen keksitovereista sen kunnian, että siitä leivotaan jumala ja tuo rikkoontunut keksiparka, joka aikaisemmin toivoi, että hänestä tehdään jumala, joutuukin nyt lapsukaisten leikkeihin". Mikä olisi voinut saada aikaan sen, että paavinkirkko pitää sen "verettömän uhrin" pyöreää muotoa niin erityisen tärkeänä? Sillä ei selvästikään voi olla mitään tekemistä meidän Herramme säätämän Ehtoollisenvieton kanssa; sillä missään kuvauksissa ehtoollisen vietosta ei viitata millään tavoin meidän Herramme nauttiman leivän muotoon, kun Hän mursi sen ja siunasi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: "Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini" "tehkää se minun muistokseni". Yhtä vähän löytyy ohjeita juutalaisen pääsiäisleivän muodosta; siitä ei ole mitään mainintaa Mooseksen kirjoissa. Täytyy olla olemassa joku syy, miksi roomalaiskatolinen kirkko kiinnittää niin paljon huomiota öylätin pyöreyteen; ja se syy löytyykin, kun tutkimme Egyptin alttareita. Wilkinson kertoo: "Kaikilla alttareilla on ohut, pyöreä keksi". Lähes jokaisella yksityiskohdalla oli symbolinen merkitys Egyptin jumalanpalveluksessa. Egyptin pyhissä symboleissa niin usein esiintyvä pyöreä kehä oli auringon symboli". Kun auringonjumala Osiris siis inkarnoitui ja syntyi, hän ei ainoastaan uhrannut elämäänsä ihmisten hyväksi, vaan myös siksi, että hän olisi ihmissielujen elämä ja ravinto. On yleisesti hyväksyttyä, että Kreikan ja Rooman Ceres oli alkuperältään Isis. Mutta huomautettakoon, että Cerestä ei palvottu ainoastaan jyvän keksijänä; häntä palvottiin "Jyvän ÄITINÄ". Hänen synnyttämänsä lapsi oli He-Siri, "Siemen" tai, kuten häntä useimmiten Assyriassa kutsuttiin, "Bar", mikä merkitsee sekä "Poikaa" että "Jyvää".
Vihkiytymättömät palvoivat Cerestä niiden konkreettisten jyvien tuoman siunauksen vuoksi, jonka ne toivat heidän elämäänsä, mutta vihityt palvoivat häntä korkeamman hyvän takia — heidän sielujensa ravinnon takia — sen takia, että hän antoi heille Jumalan leipää, joka tulee taivaasta — joka annetaan maailman elämän puolesta, niin että "jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti". Kuvitteleeko joku, että oppi siitä, että Kristus on "elämän leipä", on ainoastaan Uuden Testamentin oppi? Koskaan ei ole ollut eikä koskaan voisi yhdelläkään sielulla olla hengellistä elämää maailman luomisesta asti, ainakaan Eedenistä karkoituksesta asti, jota ei olisi jatkuvasti ruokkinut ja vahvistanut usko Jumalan Poikaan, jossa "Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi" (Kol.1:19), jonka "täyteydestä me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle" (Joh.1:16). Paavali kertoo meille, että manna, jota israelilaiset söivät erämaassa oli heille esikuva ja elävä symboli "elämän leivästä"; (1.Kor.10:3) "ja söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa" — ts. ravintoa, jonka tarkoitus ei ollut ainoastaan ruokkia heitä konkreettisesti, vaan viitata Häneen, joka on heidän sielujensa ravinto. Klemens Aleksandrialainen, jota saamme kiittää kaikista niistä löydöistä, joita nykyaikana on tehty Egyptissä, vakuuttaa meille nimenomaan, että "egyptiläisten symbolit olivat salaiselta merkitykseltään HYVIN SAMANLAISET KUIN JUUTALAISTEN SYMBOLIT". Meillä on selvät ja vastaansanomattomat todisteet siitä, että vihkiytyneet pakanat uskoivat itse asiassa, että "Jyvä", jonka Ceres antoi maailmalle, ei ollut ainoastaan maallinen "Jyvä", vaan jumalallinen "Poika", jonka kautta ainoastaan hengellistä ja iankaikkista elämää voitiin nauttia. Druidit palvoivat Cerestä uskollisesti ja siitä syystä heitä ylistettiin mystisessä runoudessa "tähkän kantajina". Seuraavassa druidien kuvaus suuresta "Jyvän" hahmossa esiintyvästä jumalastaan. Tuon jumalan esitettiin joutuneen jostain syystä Cereksen vihoihin ja joutuneen siitä syystä pakenemaan häntä. Kauhun valtaamana "hän otti linnun hahmon ja kohosi ilmaan. Sielläkään hän ei ollut turvassa; sillä Arvon rouva ajoi häntä takaa varpushaukan hahmossa ja oli juuri hyökkäämässä hänen kimppuunsa. Kauhusta väristen hän huomasi eräällä lattialla kasan puhtaita jauhoja, pudottautui jauhokasaan ja otti yhden jyvän muodon. Ceridwen [ts. brittien Ceres] otti mustan, komeaharjaisen kanan hahmon, laskeutui jauhokasaan, pöllytti hänet kasasta esiin ja nielaisi hänet. Ja tarun mukaan hän oli raskaana yhdeksän kuukautta ja synnytettyään hänet huomasi hänen olevan niin ihana pienokainen, että hän ei enää halunnutkaan tappaa häntä" ("Song of Talesian", DAVIESin Bristish Druids). Tässä on todiste siitä, että viljantähkä samaistetaan "ihanaan pienokaiseen"; lisätodisteena on se, että Ceres, jonka kansa tunsi nimellä "Barin" eli "Jyvän" Äiti, vihityt tunsivat nimellä "Barin", "Pojan" Äiti. Ja näin lukija on valmis ymmärtämään, mikä on sen täysi merkitys, että astrologiassa esitetään "Neitsyt kädessään vehnäntähkä". Neitsyen kädessään pitämä vehnäntähkä on ainoastaan eräs Neitsyt Marian käsivarsilla lepäävän Pienokaisen symboli.
Tämä Poika, jota symboloi "Jyvä", oli siis AURINGONjumalan inkarnaatio, Egyptin suuren jumalattaren pyhän oraakkelin mukaan: "Kukaan kuolevainen ei ole kohottanut huntuani. Se hedelmä, jonka olen synnyttänyt, on AURINKO" (BUNSENin Egypt). Mikä siis olisikaan luonnollisempaa, jos tämä inkarnoitunut jumala esitetään symbolisesti "Jumalan leipänä", kuin että häntä symboloisi "pyöreä keksi", joka yhdistää hänet Auringoksi? Onko tämä pelkkää mielikuvitusta? Lukija tutkiskelkoon seuraavaa lainausta Hurdilta, jossa hän kuvaa roomalaiskatolisen kirkon alttaria, jolle sakramentti eli vihitty öylätti asetetaan ja silloin hän kykenee päättelemään asian todellisen laidan: "AURINGON muotoinen hopealautanen asetetaan alttarille vastapäätä SAKRAMENTTIA; joka näyttää ikäänkuin loistavan vahakynttilöiden loisteessa". Mitä tekemistä tuolla "loistavalla" "Auringolla" on "sakramenttia" eli "pyöreätä öylättiä" vastapäätä? Egyptissä oli Auringon kehä kuvattuna temppeleissä ja hallitsijan ja hänen vaimonsa ja lastensa kuvattiin palvovan sitä. Ylä-Egyptissä sijaitsevan pienen Babainin kaupungin lähellä on yhä luola, jossa kuvataan uhria auringolle, jossa kahden papin esitetään palvovan auringon kuvaa kuten tässä puuleikkauksessa tapahtuu
Babylonian suuressa temppelissä oli babylonialaisten palvontaa varten esillä Auringon kultainen kuva. Perussa oli Cuczon temppelissä auringon kehä kuvattu seinälle kimaltelevasta kullasta valmistettuna, niin että kaikki temppeliin sisään astuneet voivat kumartua palvomaan sitä. Traakian peonit olivat auringonpalvojia; ja he palvoivat jumalanpalveluksessaan auringon kuvaa, joka oli pitkän paalun päähän kiinnitetty kehä. Samoin palvoivat luopioisraelilaiset Baalin palvonnassa luopumuksensa aikana auringon kuvaa; ja on merkillepantavaa havaita, että luopuneiden israelilaisten palvoma auringon kuva oli pystytetty alttarin yläpuolelle. Voimme lukea, että kun hyvä kuningas Joosia alkoi uskonpuhdistuksensa, hänen palvelijansa tekivät näin tuota uskonpudistusta toteuttaessaan (2.Aikak.34:4) : "Baalin alttarit kukistettiin hänen läsnäollessaan, ja niiden yli kohoavat AURINGONPATSAAT hän hakkasi maahan". Suuri juutalainen matkailija Benjamin Tudelalainen antaa hätkähdyttävän kuvauksen auringonpalvonnasta vielä verattain nykyisinä aikoina Idän kuusilaisten parissa, jossa kerrotaan, että vielä hänen omana aikanaankin auringon kuva oli asetettu alttarille palvottavaksi. Hän kertoo: "Tähtien tarkkailua harrastavien Kuusin jälkeläisten keskuudessa on temppeli. He palvovat aurinkoa jumalanaaan ja koko maa on lähes kilometrin säteellä heidän kaupungistaan täynnä suuria auringolle omistettuja alttareita. He nousevat ylös aamun sarastaessa ja kiiruhtavat ulos kaupungista odottamaan auringon nousua, jonka jokaiselle alttarille on pystytetty auringolle vihitty kuva, joka ei muistuta ihmistä, vaan on taikuuden taiteella ympäröity auringon kehä. Nämä kehät syttyvät tuleen heti auringon noustessa pitäen kovaa meteliä kaikkien, niin miesten kuin naistenkin, pitäessä käsissään suitsukkeita ja polttaessa suitsukkeita auringolle". Kaikesta tästä käy ilmi, että yläpuolelle asetettu tai alttarille asetettu auringon kuva oli Baalin tai auringon palvojien tuntema symboli. Ja nyt täällä, nk. kristillisessä kirkossa on loistava hopealautanen, joka on "auringon MUOTOINEN" ja asetettu alttarille sillä tavoin, että jokaisen tuon alttarin ääressä palvovan on kumarruttava nöyrästi palvomaan tuota "Auringon" kuvaa. Kysyn nyt, mistä muualta tällainen tapa voi olla peräisin kuin muinaisesta auringonpalvonnasta tai Baalin palvonnasta? Ja kun öylätti asetetaan sillä tavoin, että tuo hopeinen "AURINKO" on vastapäätä "pyöreää" öylättiä, jonka "pyöreys" on niin tärkeä asia roomalaisissa mysteereissä, mikä muu voisikaan sen merkitys olla kuin näyttää niille, joiden silmät kykenevät sen näkemään, että itse "öylätti" on vain eräs Baalin tai Auringon symboleista. Jos auringonjumalaa palvottiin Egyptissä "Siemenenä" tai Babyloniassa "Jyvänä", täsmälleen samoin palvotaan myös roomalaiskatolisen kirkon öylättiä. "Valittujen leivänjyvä, armahda meitä" on eräs roomalaiskatolisen kirkon liturgisista, öylätille osoitetuista rukouksista, joka lausutaan messussa. Ja ainakin yksi pakollisista vaatimuksista, joka on määrätty siitä tavasta, jolla öylätti on nautittava, on täsmälleen sama kuin oli aikoinaan määrätty Babylonian jumalan palvonnassa. Niiden, jotka ovat siihen osalliset, on nautittava se ehdottomasti paaston osana. Tämä on säädetty erittäin ankarasti. Piispa Hay esittäessään tätä koskevan lain sanoo, että on välttämätöntä, että "paastotaan keskiyöstä lähtien, niin ettemme ole syöneet mitään vatsaamme keskiyön jälkeen ennen sen nauttimista, ei ruokaa, ei juomaa eikä lääkettä". Ottaen huomioon, että Herramme Jeesus Kristus asetti pyhän ehtoollisen välittömästi sen jälkeen, kun hänen opetuslapsensa olivat nauttineet pääsiäisaterian, tällainen jyrkkä määräys paastosta saattaa tuntua kovin epäoikeutetulta. Mutta tarkastelkaamme tuota määräystä koskien "veretöntä uhria" eleusialaisten mysteereiden valossa ja se selittyy välittömästi; sillä niissä kysyttiin vihkimykseen osallistuvilta kaikkein ensimmäiseksi "Paastoatko tällä hetkellä?" (POTTER, Eleusiania) ja ellei tuohon kysymykseen vastattu myöntävästi, mitään vihkimystä ei suoritettu. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö paasto kuulu kristityn velvollisuuksiin tietyissä olosuhteissa; mutta koska Jumalan säätämys ei kirjaimellisesti eikä hengessä vaadi mitään tällaista tiukkaa yllämainitunlaista säännöstä, tekevät babylonialaisiin mysteereihin liittyvät määräykset selväksi, mistä tällainen määräys on todellisuudessa peräisin.
Vaikka Isiksen eli Cereksen synnyttämä jumala, joka uhrattiin hänelle öylätin eli ohuen pyöreän keksin muotoisena, "elämän leipänä", olikin todellisuudessa julma, paahtava Aurinko tai kauhistuttava Molok, tuossa uhrissa se kaikki oli kuitenkin piilossa ja kaikki inhottava oli työnnetty sivuun. Tuossa määrätyssä symbolissa hänet uhrataan suopealle Äidille, joka lievittää tuomion armollisuudellaan ja häneen viittaavat myös lopulta kaikki hengelliset siunaukset; ja tuon äidin siunaamana hänet annetaan uudestaan nautittavaksi elämän leipänä, hänen palvojiensa sielujen ravintona. Tällä tavoin Äiti oli korotettu suosikkijumalaksi. Ja tällä tavoin myös, "armollisuuden Äitinä", ja täysin samoista syistä roomalaiskatolisen kirkon Madonna saattaa täysin varjoon poikansa.
Mitä tulee "verettömän uhrin" pakanalliseen luonteeseen, olemme jo saaneet kuulla melkoisen paljon asiaa. Mutta on vielä jotain mietittävää, jossa myös ilmenee laittomuuden salaisuuden toiminta. Öylätissä ovat lukemisen arvoiset kirjaimet. Nuo kirjaimet ovat I.H.S. Mitä merkitsevät nuo mystiset kirjaimet? Kristityille nuo kirjaimet merkitsevät sanoja "Iesus Hominum Salvator", "Jeesus, ihmisten Vapahtaja". Mutta entä kun roomalainen Isiksen palvoja (sillä keisareiden aikana Roomassa oli runsaasti Isiksen palvojia) loi silmänsä niihin, miten hän ne luki? Hän luki ne tietenkin oman tunnetun epäjumalanpalvontajärjestelmänsä mukaisesti: "Isis, Horus, Seb", mikä tarkoittaa: "Äiti, Lapsi ja jumalten Isä", — toisin sanoen "egyptiläinen kolminaisuus". Voiko lukija kuvitella, että tämä kaksimerkityksisyys olisi sattumaa? Ei tietenkään. Täsmälleen sama henki, joka muutti pakanallisen Oanneksen juhlan kristittyjen Johannes Kastajan juhlaksi, niin että sen muinainen pakanallisuus säilyi edelleen, on myös taidokkaasti suunnitellut kirjaimet I.H.S., niin että se näyttää kristillisyyteen kuuluvalta, mutta jonka sisältö on todellisuudessa kokonaisuudessaan pakanallinen.
Kun Arabian naiset aluksi omaksuivat öylätin ja uhrasivat sen "verettömänä uhrina", kaikki aidosti kristityt ymmärsivät heti uhrin todellisen luonteen. Noita "veretöntä uhria" uhraavia kohdeltiin harhaoppisina ja heitä nimitettiin collyrydiaaneiksi heidän käyttämiensä kakkujen kreikankielisen nimityksen mukaisesti. Mutta roomalaiskatolinen kirkko huomasi, että tuota harhaoppia voisi käyttää hyväksi; niin että vaikka seurakunnan terveet jäsenet sen tuomitsivatkin, roomalaiskatolinen kirkko otti käyttöönsä tuon "verettömän uhrin" uhraamisen ja nauttimisen; ja nyt, roomalaiskatolisen kirkon viettämän ehtoollisen vaikutuksesta se on syrjäyttänyt yksinkertaisen, mutta silti mitä kallisarvoisimman ehtoollisen sakramentin, jonka meidän Herramme itse asetti.
Messu-uhriin liitty erottamattomasti transsubstantiaatio; mutta sen tutkiminen tapahtuu parhaiten myöhemmässä vaiheessa tätä tutkielmaa. Viimeinen voitelu
