Ne, jotka ovat lukeneet kuvauksen Skotlannin pääkaupungin viimeisimmästä epäjumalankuvakulkueesta John Knoxin teoksessa History of the Reformation, voivat tuskin unohta sitä tragikoomisuutta, mihin se päättyi. Evankeliumin valo oli levinnyt laajalle, paavinkirkon epäjumalankuvat olivat menettäneet lumovoimansa ja kaikkialla oli nousemassa kansan inho niitä kohtaan. Historioitsija sanoo: "Kaikkialla maassa varastettiin pyhimysten kuvat paikoiltaan; ja Edinburghissa upotettiin [kaupungin suojeluspyhimyksen] Pyhän Geylen kuva ensin North Lochiin ja poltettiin sen jälkeen, joka sai aikaan ei niinkään vähäistä hämminkiä kaupungissa". Piispat vaativat kapunginhallitusta joko "hankkimaan heille takaisin vanhan Pyhän Geylen tai omalla kustannuksellaan uuden pyhäinkuvan". Kaupunginhallitus ei voinut tehdä edellistä ja kieltäytyi ehdottomasti tekemästä jälkimmäistäkään; sillä he olivat nyt vakuuttuneita siitä, että epäjumalankuvien palvominen on syntiä. Piispat ja papit olivat kuitenkin vielä kiinni pyhimyksenkuvissaan; ja kun Pyhän Gilesin päivä, jolloin oli ollut tapana kantaa pyhimyksen kuvaa kulkueessa läpi kaupungin, oli lähestymässä, he päättivät tehdä parhaansa, että tuttu kulkue voitaisiin toteuttaa mahdollisimman suurin juhlamenoin. Tähän tarkoitukseen lainattiin fransiskaaniveljeskunnalta marmosettipyhimys, jota ihmiset kutsuivat pilkallisesti "pyhä Geyle nuoremmaksi" ja jota käytettiin vanhan pyhäinkuvan tilalla. Knox kertoo, että tuona pyhimyksen vuosipäivänä "kokoontuivat papit, munkit, kaniikit...rumpuineen ja trumpetteineen, viireineen ja säkkipilleineen; ja kukapa siellä olikaan johtamassa seremoniaa kuin itse kuningatar ikään...kaikkine papillisine lakeijoineen juhlan kunniaksi. Kulkue etenee länttä kohti ja tulee High Streetille ja alas Canno Crossille". Niin kauan kuin kuningatar oli mukana, kaikki meni pappien ja heidän partisaaniensa mielen mukaan. Mutta niin pian kuin majesteetti oli mennyt päivällistään nauttimaan, lähestyi muutama pahalla silmällä koko kulkuetta katsonut väkijoukosta pyhimyksen kuvaa "ikäänkuin muka auttaakseen sen kantamisessa ja otti harteilleen tukikepin ja alkoi tärisyttää sitä toivoen saavansa sen sillä tavalla putoamaan. Mutta sen estivät rautanaulat, joilla se oli kiinnitetty tukikeppiin; ja niin joku alkoi huutaa 'Alas, pyhäinkuva, ottakaa se alas'; ja niin se kiskottiin heti alas. Ensin yrittivät pappien suojelijat ensin rehennellä; mutta kun he näkivät jumalansa heikkouden, sillä joku tarttui häntä kantapäistä ja löi hänen päätään katuun, jolloin Dagon oli ilman päätä ja käsiä sanoen: 'Hyis sinua, sinä Pyhä Geyle nuorempi, kyllä isäsi olisi tällaiset iskut kestänyt'; tämän kaiken huomioon ottaen pakenivat papit ja munkit nopeammin kuin Pinkey Cleuchissa. Taisi olla sellainen kahakka, jota näillä seuduin ei ole taidettu nähdä tämän lajin miesten keskuudessa; sillä maahan kaatuivat ristit, maassa lojui messupaita, papinhattu ja kruunu. Fransiskaanit töllöttivät, dominikaanit puhkuivat, papit pakenivat huohottaen ja onnellinen oli se, joka ensimmäisenä pääsi kotiin; sillä sellaista kahakkaa ei näillä seuduin oltu kuuna päivänä nähty Antikristuksen sukupolven aikana".

Sellainen pyhäinkuvakulkue sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat alkaneet opiskella ja vaalia Jumalan Sanaa, ei saanut aikaan mitään muuta kuin ärsytystä ja pilkkaa. Mutta roomalaiskatolisissa maissa, sellaisten ihmisten keskuudessa, joita pidetään pimeydessä, ovat tällaiset kulkueet roomalaiskatolisen kirkon suosikkikeinoja, joilla se sitoo kannattajiaan itseensä. Pitkät kulkueet, joissa kannetaan pyhäinkuvia olkapäillä, joissa papit esiintyvät ylellisissä asuissaan ja nähdään eri munkki- ja nunnakuntien tyypillisiä pukuja, liehuvia viirejä ja soitinten kiihottavaa ääntä, sopivat hyvin ja "luotettavasti" miellyttämään maailmallista mieltä, tyydyttämään idyllisyyttä rakastavia ja kun niiden herättämiä tunteita pidetään arvokkaina, koska niitä kutsutaan uskonnollisiksi ja pyhiksi, palvelevat ne hengellisen despotian tarkoitusperiä. Niinpä roomalaiskatolinen kirkko onkin harrastanut innolla tällaisia juhlakulkueita. Iloisissa tilaisuuksissa se on pyrkinyt pyhittämään juhlakulkueiden ihmisissä herättämän hilpeyden ja kiihotuksen pyhimysten palvonnaksi; ja surujuhlissa se on käyttänyt samoja keinoja saadakseen tuotettua kulkuetta seuraavista ihmisjoukoista voimallisia surun ilmaisuja ikäänkuin kovaääninen huutaminen pystyisi hälventämään loukatun Jumalan tyytymättömyyttä. Näyttää siltä, että Gregorius, jota kutsuttiin Suureksi, otti ensimmäisenä käyttöön roomalaiskatolisessa kirkossa uskonnolliset juhlakulkueet suuremmassa mittakaavassa. Kun Jumalan käsi oli vuonna 590 raskaana Rooman päällä sen kärsiessä rutosta, hän kehotti ihmisiä kokoontumaan yhteen julkisesti rukoilemaan Jumalaa. Hän määräsi heidät kokoontumaan aamun sarastaessa SEITSEMÄÄN ERILLISEEN RYHMÄÄN iän, SUKUPUOLEN ja sijoituspaikan mukaisesti ja kävelemään seitsemässä eri kulkueessa toistaen katumusrukouksia, kunnes he kaikki lopulta kokoontuivat samaan paikkaan. Näin tehtiin ja he kulkivat laulaen ja toistaen sanoja "Herra, armahda meitä" kantaen mukanaan Gregoriuksen nimenomaisesta määräyksestä Neitsyen kuvaa kuten Baronius kertoo. Jo pelkkä ajatuskin sellaisista kulkueista oli loukkaus taivaan majesteettiutta vastaan; sehän olettaa, että Jumala, joka on Henki "näki lihallisilla silmillä" ja liikuttui tuollaisen spektaakkelin värikkyydestä aivan niinkuin aistilliset kuolevaiset saattavat niistä liikuttua. Tuo kokeilu ei ollut kovin menestyksekäs. Pelkästään yhden tunnin aikana kulkueen kestäessä kahdeksankymmentä ihmistä luhistui maahan ja veti viimeisen henkäyksensä. Kuitenkin tällaista esitetään nyt brittiläisille "parempana tienä" käännyttämään Jumalan viha kansallisen ahdingon aikana. Tri Wiseman sanoo Intian tuhoihin viitaten: "Jos nämä tuhot olisivat kohdanneet esi-isiämme katolisuuden aikana, näkisimme kaikilla tämän kaupungin [Lontoon] kaduilla katumuskulkueita, joissa valitettaisiin Daavidin tapaan, kun tauti oli iskenyt kansaan". Jos tällä viittauksella Daavidiin olisi mitään merkitystä, olisi Daavid osallistunut jonkinlaiseen "katumuskulkueeseen". Mutta tri Wiseman tietää, ettei se pidä paikkaansa, sillä noita rukouksia ei esitetty minkäänlaisessa kulkueessa saati sitten epäjumalankuvakulkueessa, jollaisia "katolisuuden ajan esi-isiemme" kulkueet olivat ja joihin meitä nyt kehotetaan jälleen kääntämään katseemme. Tämä viittaus Daavidiin on pelkkää bluffia, jonka tarkoituksena on harhauttaa niitä, jotka eivät harrasta Raamatun lukemista, ikäänkuin tuollaisilla "rukouskulkueilla" olisi jonkinlaista raamatullista perustaa. Times on osunut naulan kantaan kommentoidessaan tuota korkean roomalaiskatolisen arvohenkilön kehotusta. Lehdessä todetaan: "Historiallisesti on ajatus hyvin yksinkertainen ja niin vanha kuin olla saattaa. Jo Homerokselta se löytyy — Hecuban ja Troijan naisten kulkue Minervan temppeliin kaupungin Akropoliille". Oli kauhun ja tyrmistyksen hetki Troijassa Diomeden lyödessä kaiken eteensä tulevan voittamattomalla mahdillaan ja kaupungin kukistumisen uhatessa millä hetkellä hyvänsä. Käännyttääkseen väistämättömältä näyttävän tuhon Troijan kuningatar oli saanut jumalilta ohjeen:

                 
Vaan sinä kaupunkiin mene, Hektor, siell' emomamme
pyytäös äitiä sun sekä mun, pyhätölle Athenen
linnaan Ilionin valioimmat viemähän vaimot. 


"Joutuen riensi, ja muut valioimmat seurasi vaimot.
Vaan pyhätölle kun ehtivät, nousten kukkulan jyrkän,
niin tytär Kisseen koht' ovet, ylväsmuoto Theano,
aukoi, urhokkaan Antenorin puoliso, heille,
palvelemaan papitarna Athenea säätämä kansan.
Kaikki he vaikertain kädet nosti Athenea kohti

...näin tytärt' ylhän Zeun rukoellen palvehin runsain" 
(Homeros, Ilias, suom. Otto Manninen)

Tässä on katumuskulkueiden edelläkävijä niemonaan yhdistettynä epäjumalanpalvelukseen, jota taas on turha etsiä Daavidin tai kenenkään Vanhan Testamentin pyhien elämästä. Uskonnolliset kulkueet ja varsinkin kulkueet, joissa kannetaan kuvia, olkoot luonteeltaan riemukkaita tai murheellisia, ovat puhtaasti pakanallisia. Löydämme Jumalan Sanasta kaksi tapausta, joissa esiintyi Jumalan pyhittämiä kulkueita; mutta kun näiden kulkueiden tarkoitusta verrataan roomalaiskatolisen kirkon kulkueiden ilmoitettuun tarkoitukseen ja luonteeseen, huomataan, että niiden ja roomalaiskatolisen kirkon kulkueiden välillä ei ole mitään yhteyttä toisiinsa. Nuo kaksi tapausta, joihin viittaan, ovat Jerikon seitsemän päivää kestänyt piiritys ja kulkue tuotaessa Jumalan arkkia Kirjat-jearimista Daavidin kaupunkiin. Edellisessä tapauksessa ei kulkue ollut tarkoitettu uskonnolliseksi jumalanpalvelukseksi, vaikka siinä esiintyikin jumalanpalveluksen symboleja, vaan se oli ihmeitä sisältävä tapa käydä sotaa, jossa vedottiin Jumalan voimalliseen asioihin puuttumiseen antamalla merkki. Jälkimmäisessä tapauksessa siirrettiin ainoastaan arkki, joka oli Jehovan läsnäolon symboli, paikasta, jossa se oli ollut pitemmän aikaa unohduksissa, siihen paikkaan, jonka Jumala oli valinnut sen olinpaikaksi; ja sellaisessa tapauksessa olikin täysin sopivaa, että siirto tapahtui uskonnollisin juhlallisuuksin. Mutta nämä olivat ainoastaan irrallisia tapahtumia eikä niillä ole mitään tekemistä roomalaiskatolisen kirkon kulkueiden kanssa, jotka ovat vakituinen osa paavinkirkon seremonioissa. Mutta vaikka Raamattu ei puhu mitään uskonnollisista kulkueista osana hyväksyttyä jumalanpalvelusta, se viittaa silloin tällöin pakanallisiin kulkueisiin, joissa myöskin kannettiin epäjumalankuvia; ja siinä tuleekin elävästi ilmi niiden typeryys, jotka odottavat mitään hyvää jumalilta, jotka eivät kykene itse liikkumaan paikasta toiseen ellei niitä kanneta. Profeetta Jesaja toteaa näin Babylonian jumalista puhuessaan (Jes.46:6-7a): "He kaatavat kultaa kukkarosta ja punnitsevat hopeata vaa'alla; he palkkaavat kultasepän, ja hän tekee siitä jumalan, jonka eteen he lankeavat maahan ja jota he kumartavat. He nostavat sen olallensa, kantavat ja asettavat sen paikoilleen, ja se seisoo eikä liikahda paikaltansa." Niiniven kuvapatsaat näistä epäjumalankuvakulkueista, joissa ihmiset kantavat niitä olkapäillään, ovat vaikuttavia ja kuvaavat mitä hätkähdyttävimmin profeetan sanoja ja kertovat, mistä roomalaiskatolisen kirkon kulkueet ovat todella alkuisin. Egyptissä oli käytössä sama tapa. Wilkinson kertoo, että "pyhissä kulkueissa oli tapana kantaa tärkeimmän jumalan patsasta, jonka kunniaksi kulkue oli omistettu ja lisäksi kuninkaan ja hänen esi-isiensä patsaita, joita kannettiin ihmisten hartioilla". Mutta kulkueet eivät ainoastaan kuulu babylonialaiseen järjestelmään, vaan meillä on todisteita siitä, että noiden kulkueiden alkuperä ulottuu siihen tuhoisaan tapahtumaan Nimrodin historiassa, jota olemme jo niin paljon käsitelleet. Wilkinson toteaa: "Se, että Diodorus puhuu etiopialaisesta Jupiterin juhlasta, jossa hänen patsastaan kannettiin juhlakulkueessa luultavasti sen tarun muistoksi, jonka mukaan jumalat pakenivat tuohon maahan, joka hänen mukaansa "saattaa olla sen tapahtuman muistojuhla, kun egyptiläiset pakenivat jumalineen". Siinä Diodoruksen kuvauksen osassa, johon Wilkinson viittaa, ei kerrota tarkemmin, minkä takia Jupiterin ja Junon patsaita (sillä Diodorus mainitsee kyllä sekä Junon että Jupiterin pyhäkön) kuljetettiin vuosittain Etiopiaan ja sen jälkeen, kun niitä oli pidetty siellä jonkin aikaa, ne kuljetettiin takaisin Egyptiin. Mutta kun sitä verrataan muihin kuvauksiin muinaisista tapahtumista, tarkoitus selviää. Eusthatius sanoo, että kyseessä olevassa juhlassa "joidenkin mukaan etiopialaisilla oli tapana hakea Zeuksen ja muidenkin jumalien kuvat suuresta Zeuksen temppelistä Thebasta. Nämä kuvat mukanaan heillä oli tapana kuljettaa kuvat tiettynä ajankohtana Libyaan, jossa he viettivät loistavaa kahdentoista jumalan juhlaa". Koska juhlaa kutsuttiin etiopialaiseksi juhlaksi ja koska nimenomaan etiopialaiset veivät epäjumalankuvat pois ja toivat ne taas takaisin, viittaa se siihen, että epäjumalankuvat olivat etiopialaisten epäjumalien kuvia; ja kuten olemme nähneet, että Egypti oli Nimrodin hallinnassa ja siten myös kuusilaisten tai etiopialaisten hallinnassa, kun epäjumalanpalvelus oli jonkin aikaa tukahdutettu Egyptissä, mitä muutakaan oli tuo epäjumalankuvien kuljettaminen Etiopiaan kuusilaisten maahan, jota muistettiin joka vuosi juhlallisuuksin kuin luonnollinen seuraus Nimrodin väliaikaisesta epäjumalanpalveluksen tukahduttamisesta. Meksikossa kerrotaan vietetyn täsmälleen vastaavanlaista juhlaa kuin tämä etiopialainen juhla oli. Siellä kuljetettiin jumalien kuvat tiettynä ajankohtana ulos maasta surusaatossa, ikäänkuin niitä olisi hyvästelty ja sitten jonkin ajan kuluttua ne tuotiin takaisi kaikinpuolisten ilonilmausten saattelemina. Kreikasta löytyy täsmälleen samanlainen juhla, jolla on toisaalta yhtymäkohtia Egyptin etiopialaiseen juhlaan ja toisaalta mitä läheisimmin paavi Gregoriuksen määräämään katumuskulkueeseen. Niinpä Potter viittaa ensin "delfoilaiseen juhlaan, jota vietetään erään APOLLON matkan muistoksi"; ja sitten Apollonia-nimisen juhlan otiskon alla luemme: "Apollolle, Aegiaeleassa seuraavasta syystä: saavuttettuaan voiton Pythonista Apollo matkusti Aegialeaan sisarensa Dianan kanssa; mutta siellä pelästyttyään hän pakeni Kreetalle. Tämän jälkeen aegialealaiset sairastuivat kulkutautiin; ja profeettojen neuvottua heitä lepyttämään noita kahta jumalaa, he lähettivät SEITSEMÄN poikaa ja yhtä monta neitsyttä pyytämään heitä palaamaan takaisin. [Tässä tyypillinen kipinä paavi Gregoriuksen "seitsenkertaiselle litanialle".] Apollo ja Diana hyväksyivät heidän hurskaan tekonsa...ja siitä syntyi tapa valita poikia ja tyttöjä juhlakulkueeseen, joka esitti Apollon ja Dianan hakumatkaa. Tämä tapa jatkui aina Pausaniaan aikaan saakka". Python ja Apollon välinen kilpailu Kreikassa vastaa Typhon ja Osiriksen välistä kilpailua Egyptissä; toisin sanoen Seemin ja Nimrodin välillä. Tässä näemme etiopialaisen juhlan alkuperän todellisen merkityksen, kun etiopialaiset kuljettivat pois jumalat egytiläisistä temppeleistä. Tuo juhla on ilmeisesti peräisin siltä ajalta, jolloin Nimrod kuoli ja epäjumalanpalvelusta ei uskallettu harjoittaa julkisesti paitsi tuon "mahtavan metsämiehen" uskollisten kannattajien keskuudessa (jotka kuuluivat hänen omaan sukuunsa — Kuusin sukuun), kun epäjumalanpalvojat pakenivat äänekkäästi itkien ja valittaen epäjumalankuvat olkapäillään kätkeytyäkseen minne kykenivät. Epäjumalanpalveluksen tukahduttamisen muistoksi ja niiden onnettomien seurauksien takia joihin sen uskottiin johtavan, juhlan ensimmäinen osa, saatuamme siihen valaistusta Meksikosta ja Kreikasta, oli koostunut surijoista; ja sitten suru vaihtui iloksi, kun muisteltiin noiden kiellettyjen epäjumalien paluuta entiseen asemaansa palvonnan kohteina. Todella arvokas alkuperä paavi Gregoriuksen "seitsenkertaiselle litanialle" ja roomalaiskatolisen kirkon kulkueille.
Alkuperäinen kirkjoitus: Two Babylons, Idol Processions by Alexander Hislop
Pyhäinjäännösten palvonta
Sisällys

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä