Roomalaiskatolisessa kirkossa on kuvien pukemisella ja kruunaamisella merkittävä seremoniallinen osa. Pyhiä kuvia ei esitetä niinkuin tavallisia kuvapatsaita, joissa vaatteet ovat samaa ainetta kuin itse patsaskin, vaan niiden päälle puetaan vaatteita silloin tällöin samaan tapaan kuin tavallisille kuolevaisillekin, jotka ovat lihaa ja verta. Noihin vaatteisiin käytetään usein suuria summia rahaa; ja niiden, jotka lahjoittavat niille upeita pukuja, uskotaan hankkivan itselleen sillä tavoin huomattavaa suosiota ja myös huomattavasti ansioita itselleen. Niinpä havaitsemme herttua ja herttuatar Montpensieriä ylistettävän syyskuussa 1852 Tabletissa, ei ainoastaan heidän hyväntekeväisyydestään, kun he olivat lahjoittaneet 3000 realia almuina köyhille", vaan varsinkin, ja ennen kaikkea, heidän hurskautensa takia, koska he olivat "lahjoittaneet Neitsyt Marialle upean kultakankaisen puvun, jossa oli valkoista pitsiä sekä hopeisen kruunun". Hiukan samaan aikaan huikentelevainen Espanjan kuningatar teki samanlaisen hyväntekeväisyysteon, kun hän lahjoitti Taivaan kuningattaren jalkojen juureen kunnianosoituksena puvun ja jalokivet, joissa hän oli esiintynyt edellisessä juhlallisessa kiitostilaisuudessa samoin kuin puvun, johon hän oli sonnustautunut, kun salamurhaaja Merino iski häneen tikarinsa. Espanjalaisen Espana-lehden mukaan "Hänen viitassaan näkyivät haavan jättämät jäljet ja sen kärpännahkaisessa reunuksessa oli Hänen majesteettinsa kallisarvoista verta. Korissa (johon puvut oli laitettu), oli myös jalokuvia, jotka olivat koristaneet Hänen majesteettinsa päätä ja rintaa. Niiden joukossa oli timanttinen liivi, joka oli valmistettu niin ihmeellisesti, että se näytti siltä kuin se olisi tehty yhdestä ainoasta jalokivestä". Kaikki tämä on jo riittävän lapsellista ja tuo esiin ihmisluonnon mitä nöyryyttävimmässä valossa; mutta se onkin vain kopiota vanhasta pakanallisesta epäjumalanpalveluksesta. Samanlaista epäjumalien pukemista ja koristelua harrastettiin Egyptissäkin ja siellä oli erityisesti tuohon korkea-arvoiseen tehtävään pyhitetyt henkilöt. Niinpä Rosetta-kivessä näemme viittauksen näihin pyhiin virkailijoihin: "Ylipapit ja profeetat ja ne, joilla on pääsy kaikkein pyhimpään pukemaan jumalia...kokoontuivat Memfiksen temppeliin laativat seuraavan määräyksen". Yhtä tärkeä sija oli muinaisen Kreikan pyhässä seremoniassa "jumalten pukemisella". Niinpä havaitsemme Pausaniaan viittaavan Minervalle tuotuun lahjaan: "Myöhempinä aikoina Agapenorin tytär Laodike lähetti hunnun Tegealle Minervan Aleaan". Tämän uhrin päällekirjoitus osoittaa Laodiken alkuperän:—

"Jumalallinen Laodike Kyproksesta, lähetti tämän hunnun—uhrina Minervalle— isänsä laajalle ulottuvaan maahan."

Niinpä myös kun Troijan kuningatar Hekabe edellä kuvatussa tilanteessa johdettiin johtamaan katumuskulkuetta Troijan katuja pitkin kohti Minervan temppeliä, häntä kehotettiin, ettei hän menisi tyhjin käsin, vaan veisi mukanaan kaikkein otollisimpana lahjanaan:

"Vaippa, mi huoneessas lie sorjin sulla ja suurin, armain myös sinun aarteistas, hiuskaunon Athenen helmaan laskeos, polvien päälle"

Kuninkaallinen rouva totteli täsmällisesti:—

"Itse hän kammiohon sulotuoksuiseen meni, kussa Sidonittarien oli kirjaamat koruvaipat, jotk' ol' Aleksandros jumalainen Sidoniasta tuonut tullessaan meren aavoja halkovin haaksin, noutamatiellä kun hän Helenen oli korkeasynnyn. Noistapa vei Hekabe nyt Athenen antimeks yhden, sen, mikä sorjin kirjailulta ja koolt' oli suurin, välkkyvä niinkuni tähti; se pohjimmaisena piili. (Homeros, Ilias, suom. Otto Manninen)

Troijan kuningattaren ja Espanjan kuningattaren hurskaus esitetään tässä varmastikin yhtä ihmeellisinä. Muinaisessa pakanuudessa piili jumalten vaatteiden alla salaisuus (mysteeri). Jos jumalia ja jumalattaria niin suuresti miellytti se, että heidät vaatetettiin, oli kerran ollut aika niiden historiassa, jolloin vaatetus oli niille mitä tarpeellisinta. Niin, on todellakin todistettavissa, että, mihin jo olemme aikaisemmin viitanneet, pakanuuden suurta jumalaa ja jumalatarta, samalla kun heidän oma historiansa oli osa heidän palvontaansa, palvottiin myös meidän ensimmäisinä esivanhempinamme, joiden tuhoisa lankeemus riisui heiltä heidän entisen kirkkautensa ja niin oli Jumalan omakätisesti puettava heidät peittääkseen heidän alastomuutensa. En voi tässä yhteydessä paneutua tarkemmin osoittamaan tämän paikkansapitävyyttä; mutta miettikäämme Herodotuksen sanoja koskien Egyptissä noudatettua vuosittaista seremoniaa, jossa teurastettiin kauris ja JUMALTEN ISÄ puettiin sen nahkaan. Verratkaamme tätä 1. Mooseksenkirjan selostukseen siitä, miten "Ihmiskunnan isä" puettiin lampaannahkaan; ja voiko enää olla epäilystä siitä, mitä tuossa jokavuotisessa juhlassa vietettiin kaiken sen jälkeen, mitä olemme nähneet kuolleiden ihmisten jumalallistamisesta? Nimrod itsekin oli riisuttava ennenkuin hänet paloiteltiin. Tuo alastomuus oli verrattavissa Nooan alastomuuteen ja lopulta itse Aatamin alastomuuteen. Nimrodin esitettiin kärsineen vapaaehtoisesti ihmiskunnan hyväksi. Hänen alastomuuttaan ja "jumalten isän" alastomuutta, jonka inakrnaatio hän oli, pidettiin myös vapaaehtoisena nöyryytyksenä. Kun hänen kärsimyksensä oli aikanaan päättynyt ja hänen nöyryytyksensä ohi, pidettiin sitä vaatetusta, johon hänet puettiin, ikäänkuin ansaittuna vaatetuksena, jota hän ei ansainnut ainoastaan itselleen, vaan kaikille niille, jotka oli vihitty hänen mysteereihinsä. Kaikki Babylonian jumalan palvojat toistivat hänen pyhissä rituaaleissaan sekä riisumista että pukemista, joiden kerrottiin hänelle tapahtuneen kuten Firmicus toteaa, että vihkiytyneet kävivät läpi kaiken sen, mitä heidän jumalalleen oli tapahtunut. Kun heidät oli ensin valmisteltu maagisin rituaalein ja seremonioin, heidät ohjattiin täysin alasti temppelin sisimpiin osiin. Tämä käy ilmi Procluksen kuvauksesta: "Kaikkein pyhimmissä mysteereissä kerrotaan mystikkojen kohdanneen ensiksi monimuotoisen generan [ts. pahoja demoneita], joita jumalat häätävät tieltään: mutta siirtyessään temppelin sisempiin osiin vahingoittumattomina selvinneet ja mystisten rituaalien suojelemat vihkiytyneet saavat yleensä rintaansa valaistuksen ja pääsevät VAATTEET RIISUTTUINA osallisiksi jumalallisesta luonnosta." Kun "valaistut" ja "jumalallisesta luonnosta" osalliset vihkiytyneet sen jälkeen, kun heidän "vaatteensa oli riisuttu", uudelleen puettiin, pidettiin uusia vaatteita "pyhinä vaatteina", joilla oli erityisiä voimia. Se "nahkavaate", johon Jumala puki ihmiskunnan isän sen jälkeen, kun hän niin tuskallisesti tuli tietoiseksi alastomuudestaan, oli, kuten kaikki intelligentit teologit myöntävät, esikuva Kristuksen vanhurskaudesta—"pelastuksen viitta"—, joka "annetaan kaikille niille, jotka uskovat". Ne vaatteet, jotka vihityille puettiin sen jälkeen, kun entiset vaatteet oli riisuttu, oli tarkoitettu ilmeisesti tuon pelastuksen viitan "jäljitelmäksi". Potter kertoo: "Eleuslaisiin mysteereihin vihkiytyneiden vaatteita pidettiin pyhinä, ja niillä uskottiin olevan voima torjua pahaa, loitsuja ja taikoja. Niitä ei koskaan heitetty menemään ennenkuin ne olivat kuluneet aivan puhki." Ja tietenkin heidät haudattiin, jos mahdollista, noissa "pyhissä vaatteissa"; sillä Herodotus kertoo meille Egypistä puhuessaan, josta nuo mysteerit olivat kotoisin, että ""uskonto" kuvasi kuolleiden pukuja. Pelastuksen ja pahalta suojelemisen välikappaleina näkymättömässä ja iankaikkisessa maailmassa oli "Pyhien vaatteiden" voimalla tärkein sija monissa uskonnoissa. Niinpä farsilaiset, joiden järjestelmän perustavat elementit olivat peräisin kaldealaiselta Zarathustralta, uskovat, että "sadra eli "pyhä liivi" "suojelee poismenneen sielun Ahrimanin (Paholaisen) aiheuttamilta onnettomuuksilta"; ja niiden, jotka eivät käytä "pyhää liiviä" kerrotaan joutuvan kärsimään sieluissaan ja "päästävän suustaan mitä hirvittävimpiä ja vastenmielisimpiä huutoja" niiden kärsimysten takia, joita he joutuvat kärsimään "kaikenlaisten matelijoiden ja vaarallisten eläinten takia, jotka hyökkäävät heidän kimppuunsa hampaillaan ja piikeillään antamatta heille hetkenkään lepoa". Mikä on voinut saada ihmiskunnan antamaan sellaisen voiman "pyhälle liiville"? Jos vain myönnämme, että se on ainoastaan muunnos siitä "pyhästä vaatetuksesta", joka puettiin ensimmäisten esivanhempiemme päälle, kaikki on selvää. Tämä selittää myös sen paavinkirkon taikauskoisen käsityksen, jota ei muuten voi selittää, joka sai niin monet sonnustautumaan tulevaa tuomiota vastaan pimeänä keskiaikana puetuttamalla itsensä munkin kaapuun ennen hautaamista. "Munkin poisheittämään kaapuun pukeminen ennen hautaamista niiden kirjeiden kanssa, joilla vainaja oli liitetty luostarijärjestöön takasi ihmisten mielestä sen, ettei asianomaista tuomittu iankaikkiseen kadotukseen! Kirjassa 'Piers the Ploughman's Creed' kerrotaan erään munkin huijanneen eräältä miesparalta hänen rahansa vakuuttamalla hänelle, että jos hän vain antaisi rahaa hänen luostarilleen,

'Itse Pyhä Fransiskus kietoo sinut viittaansa ja esittelee sinut kolmiyhteiselle Jumalalle ja rukoilee syntiesi puolesta'."

Saman taikauskoisen uskomuksen perusteella Englannin kuningas John haudattiin munkinkaavussa; ja hänen lisäkseen monet kuninkaalliset ja ylhäiset henkilöt, "ennenkuin elämä ja kuolemattomuus" tuotiin jälleen "päivänvaloon" uskonpuhdistuksessa, jotka eivät osanneet keksiä parempaa tapaa peittää alastomia ja saastaisia sielujaan kuoleman lähestyessä kuin kietomalla päälleen jonkun sellaisen munkin kaapu, joka on yhtä epäpyhä kuin he itsekin. Kaikki nämä valheet, joihin yhtä hyvin paavinkirkko kuin pakanuuskin turvautuvat, mitä tulee toisen järjestelmän pyhimysten pukemiseen ja toisen järjestelmän jumaliin, osoittavat ne, kun niiden alkuperää tutkitaan, että siitä alkaen, kun synti tuli maailmaan, ihminen on aina tuntenut tarvitsevansa suojakseen parempaa vanhurskautta kuin omansa ja että on ollut aika, jolloin kaikki maailman heimot tiesivät, että ainoa oikea siihen tarkoitukseen sopiva vanhurskaus oli "Jumalan vanhurskaus" ja Hänen vanhurskautensa, joka oli "lihaan tullut Jumala".

"Pyhimysten kuvien pukemiseen" läheisesti liittyvää on niiden "kruunaaminen". Viimeisten kahden vuosisadan aikana on paavinkirkon ehtoollisenvieton yhteydessä juhlittu "pyhäinkuvien" kruunaamista yhä enenevässä määrin. Firenzessä "kruunattiin" muutama vuosi sitten Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen kuva epätavallisen suurin juhlallisuuksin ja menoin. Tämäkin tapa on peräisin Bacchuksen ja Osiriksen kertomuksen tapahtumien muistelemisesta. Samoin kuin Nimrod oli ensimmäinen kuningas vedenpaisumuksen jälkeen, samoin juhlittiin Bacchusta ensimmäisenä kruunua kantavana ihmisenä.*

*PLINY, Hist.Nat. Sama asia liitettiin Nimrodiin Saturnuksen nimellä.

Kuitenkin kun hän joutui vihollistensa käsiin ja häneltä riisuttiin kaikki kunnia ja valta, häneltä otettiin pois myös hänen kruununsa. Varsinkin Egyptissä musiteltiin "Kruunun putoamista Osiriksen päästä". Eri aikoina on tuo kruunu kuvattu eri tavoin, mutta tunnetussa Osiriksen tarussa se esitettiin "Melilotin seppeleenä". Melilot on eräs apilalajike; ja pakananuuden järjestelmässä apila oli eräs Kolminaisuuden symboleista. Oman aikaamme traktariaaneilla apila on samanlainen symboli kuin se on kauan ollut roomalaiskatolisuudessa, josta puseylaiset ovat sen puolestaan lainanneet. Niinpä näemme Isä Jumalan esitettynä Jumalaa pilkkaavana roomalaiskatolisena kuvana (14. vuosisadalta), jossa hänellä on kolmisakarainen kruunu, jonka jokaisen sakaran päässä on valkoapilan lehti.

"Ei Ennan niitty, tuo jolla kukkasia poimi juuri Proserpina, kun hänet, kukan kauniin, pois ryösti synkkä Dis"

Kun hän ja kaikki hänen syliinsä keräämät kukat oli ryöstetty, sai se hänessä aikaan kyynelten ryöpyn ja tuota onnettomuutta valitettiin Mysteereissä epätavallisena onnettomuutena, jossa Proserpina menetti hengellisen kirkkautensa ja sen kautta koko maa hedelmällisyytensä ja kauneutensa.*

*OVIDIUS, Metamorphoses. Ovidius puhuu kyynelistä, jotka Proserpina vuodatti, kun hänen pukunsa revittiin ylhäältä alas ja kaikki hänen syliinsä keräämänsä kukat putosivat maahan kertoen ainoastaan hänen tyttömäisestä, viattomasta mielestä. Mutta se on tarkoitettu ainoastaan vihkiytymättömille. Cereksen valitus, joka liittyy läheisesti noiden kukkien putoamiseen ja sitä seuraava maan kiroaminen osoittavat kysymyksessä olevan jotain aivan muuta. Mutta tässä en lähde sitä sen tarkemmin analysoimaan.

Nimrodin vaimon uskottiin Astarten eli Venuksen nimisenä korvanneen tuon tappion ylenpalttisesti. Niinpä kun tuolta jumalalta riisuttu kruunu asetettiin pyhän "päähineen" muodossa takaisin juhlallisesti hänen päähänsä ja hänen alttareilleen, Proserpinen kadottamien kukkien sijalle laitetut kukat asetettiin sen lisäksi myös noille alttareille merkkinä kiitollisuudesta tuota armon ja hyvyyden jumalatarta kohtaan, kaikesta kauneudesta ja maallisista siunauksista, joista maa oli kiitollisuudenvelassa hänen välittäjäasemansa ja rakkautensa takia. Näin oli varsinkin pakanallisessa Roomassa. Alttarit kukitettiin runsaasti. Roomalaiskatolinen kirkko on lainannut nimenomaan tuosta lähteestä tavan koristella alttari kukin; ja roomalaiskatoliselta kirkolta ovat protestanttisen Englannin puseylaiset sen lainanneet ja yrittävät saada tavan leviämään tännekin. Mutta varmaankin, kun tapaa tarkastellaan sen alkuperän yhteydessä, punastuvat varmastikin kaikki, joilla on pieninkin kipinä kristillistä tunnetta, jo pelkästään sen ajattelmisestakin. Se ei ole ainoastaan ristiriidassa evankeliumin aikakauden kanssa, joka vaatii niitä, jotka palvovat Jumalaa, joka on henki "rukoilemaan häntä hengessä ja totuudessa"; vaan se on selkeää ryhmittymistä niiden joukkoon, jotka iloitsevat pakanuuden palauttamisesta vastakohtana ainoan elävän ja todellisen Jumalan palvomiselle.

Alkuperäinen artikkeli: The Two Babylons The Clothing and Crowning of Images by Alexander Hislop
Ruusukkorukous / rukousnauha ja Pyhän Sydämen palvonta
Alkuun | Sisällysluettelo | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat