Luku V
Rituaalit ja seremoniat
Osa IV
Ruusukkorukous (rukousnauha) ja Pyhän Sydämen palvonta
Jokainen tietää, miten läpikotaisin roomalaiskatolista on ruusukkorukouksen (rukousnauhan) käyttö; ja miten roomalaiskatoliset lukevat mekaanisesti rukouksiaan ruusukkorukousta (rukousnauhaa) käyttäen. Rukousnauha ei kuitenkaan ole roomalaiskatolisen kirkon keksintöä. Se on peräisin jo muinaisuudesta ja yleistä kaikissa pakanakansoissa. Muinaiset meksikolaiset käyttivät rukousnauhaa pyhänä välineenä. Hindustanin bramaanit käyttävät sitä yleisesti; ja hindulaisuuden pyhissä kirjoissa viitataan siihen jatkuvasti. Niinpä Shivan vaimon Satin kuoleman kuvauksen yhteydessä tuodaan esiin rukousnauha: "Siitä kuullessaan Shiva pyörtyi surusta; sitten siitä toinnuttuaan hän kiiruhti taivaan joen törmille, missä hän katseli rakkaan Satinsa ruumista, joka oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja jonka käteen oli laitettu rukousnauha, loistavana ja säteilevänä kuin puhdas kulta." Tiibetissä on sitä käytetty jo ikimuistoisista ajoista lähtien, samoin idän miljoonien buddhalaisten keskuudessa. Seuraava Sir John F. Davisin kuvaus osoittaa, miten sitä käytettiin Kiinassa: "108-helmisestä rukousnauhasta on tullut osa yhdeksän virallisen asteen juhlapukua ja on peräisin laamojen tataariuskonnosta. Siihen kuuluu kivistä ja koralleista tehty kaulakoru, joka on lähes yhtä iso kuin kyyhkysen muna ja ulottuu vyötärölle asti ja eri asteille tunnusomaiset kivet vaihtelevat kantajan arvoasteen mukaan. 18-helmisen, pienehkön rukousnauhan mukaan Buddhan papit lukevat rukouksensa ja esittävät huudahduksensa täsmälleen niinkuin roomalaiskatolisuudessakin. Toisinaan maallikot pitävät sitä Kiinassa vyötärölle ripustettuna ja myskillä hajustettuna ja kutsuvat sitä nimellä Heang-choo eli tuoksuvat rukousnauhan helmet." Aasialaisessa Kreikassa käytettiin rukousnauhaa yleisesti kuten voi nähdä efesolaisen Dianan kuvista. Sama tapa oli ilmeisesti vallalla myös pakanallisessa Roomassa. Rooman naisten pitämät kaulakorut eivät olleet pelkästään kaulakoristeita, vaan ne riippuivat rinnalla samaan tapaan kuin rukousnauhat nykyään; ja niistä käytetty nimitys osoittaa, mihin tarkoitukseen niitä käytettiin. Sana "Monile", jota kaulakorusta yleensä käytettiin, ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin "Muistuttajaa". Vaikka sitten esitettäisiin minkälaisia selityksiä tahansa, on tuollaisten "rukousnauhojen" tai "muistuttajien" käytön idea täysin pakanallinen.* Sehän perustuu olettamukseen, että on luettava säännöllisesti tietty määrä rukouksia; siinä sivuutetaan kokonaan ne vaatimukset, jotka Jumala asettaa ihmissydämelle ja johtaa niiden käyttäjät uskomaan, että muoto ja rutiini ovat kaikki kaikessa ja että "heitä kuultaisiin heidän monisanaisuutensa tähden".
*Sana "ruusukko" on ilmeisesti peräisin kaldeankielen sanoista "Ro", 'ajatus' ja "Shareh", 'johtaja'.
Roomalaiskatoliseen kirkkoon on viime aikoina tuotu uudenlaista Jumalan palvelusta, jossa rukousnauhan helmillä on tärkeä sija ja joka osoittaa, miten paavinkirkko ottaa päivittäin uusia, vakaita askeleita vanhan babylonialaisen pakanauskonnon suuntaan. Viittaan tässä "Pyhän Sydämen ruusukkorukoukseen". Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun "Pyhän Sydämen" palvonta aloitettiin; ja nykyään se on kaikkialla suosittu Jumalan palvonnan muoto. Niin oli muinaisessa Babyloniassakin, mikä käy ilmi siitä babylonialaisesta jumalanpalvelusjärjestelmästä, joka oli käytössä Egyptissä. Siinäkin palvottiin "Pyhää Sydäntä". "Sydän" oli eräs Osiriksen uudestisyntymän pyhistä symboleista, joka esitettiin Harpocrateksena eli vauvajumalana*, joka lepäsi äitinsä Isiksen käsivarsilla.
*Kuten Bunsen osoittaa, tarkoittaa sana "Harpocrate" 'Horusta lapsena'.
Siksipä oli egytiläisen avokadon hedelmä erityisesti pyhitetty hänelle, koska se muistuttaa "IHMISSYDÄNTÄ". Siksi tuo jumalvauva esitettiin tavallisesti sydän tai sydämenmuotoinen avokadohedelmä kädessään
Seuraavassa otteessa John Bellin Firenzen kuvagallerian vanhoista taideaarteista osoittaa, että sama poikajumala esiintyy muuallakin samalla tavoin antiikin aikana. Cupidon patsaasta puhuessaan hän kuvailee häntä: "vaalea, pullea, pyöreä poika hienossa urheleilullisessa asennossa, heiluttamasa sydäntä kädessään". Tällaisena tätä poikajumalaa alettiin pitää "sydämen jumalana", toisin sanoen Cupidona tai rakkauden jumalana. Jotta tämä pienokaisjumala osattaisiin yhdistää isäänsä, "mahtavan metsämieheen", hänet esitettiin kädessään "jousi ja nuoli"; ja runoilijoiden käsissä tämä urheilullinen lapsijumala esitettiin rahvaan mieliksi ikäänkuin hän tähtäisi kultakärkisiä nuoliaan ihmisten sydämiin. Hänen todellinen luonteensa oli kuitenkin, kuten edellä esitetty lainaus osoittaa ja kuten meillä on syytä päätellä, paljon korkeampi ja hyvin toisenlainen. Hän oli naisen siemen. Venus ja hänen poikansa Cupido eivät olleet ketään muita kuin Madonna ja lapsi. Kun tarkastelemme aihetta tässä valossa, käy Vergiliuksen kielenkäytön todellinen voima ja merkitys ilmi, jonka hän laittaa Venuksen suuhun tämän puhutellessa nuorta Cupidoa:—
"Poikani, voimani lähde ja ainoa mahtini, jolle
pelkoa eivät tuo edes Juppiterin ukonvaajat,
vain sinun luoksesi käyn, jumaluuttasi nöyränä pyydän.
Aeneas, oma veljesi, harhaa nyt, kuten tiedät,
aavaa, rantojakin kovan Junon katkeran kiukun
vuoksi, ja äitisi saat sinä tuskia tuntea itse."
Kuten olemme jo aikaisemmin nähneet, rakentuu Jumalataräidin voima ja kunnia kokonaan hänen Poikansa luonteelle. Niinpä lukija varmaankin kiinnittää huomiota siihen, miten tarkalleen se tulee ilmi siinä, että Poikaa kutsutaan Äitinsä "VOIMAKSI". Se, että poikajumalaa, jonka symboli on sydän, pidettiin lapsuuden jumalana, selittää tyydyttävästi erään rommalaisten perinnäistavan. Kennett kertoo teoksessaan Antiquities, että roomalaisten nuorukaisten oli tapana varhaisnuoruudessaan kantaa kaulassaan kultaista ornamenttia, jota kutsuttiin nimellä bulla, joka oli ontto ja sydämenmuotoinen. Teoksessaan Cilicia toteaa—myönnettyään ensin, että roomalaisten bulla oli sydämenmuotoinen—että "oli tapana nimetä vastasyntynyt jonkun jumalan mukaan, jonka oletettiin ottavan hänet suojelukseensa"; mutta että "nimestä luovuttiin samalla kun bulla luovutettiin pois". Kuka muu olisikaan se jumala, jonka suojelukseen roomalaiset lapset asetettiin kuin juuri se jumala, jonka nimenomaista symbolia he kantoivat ja jota pidettiin samanaikaisesti suurena ja mahtavana sodanjumalana, mutta esiintyi myös lempihahmossaan pikku lapsena?
"Pyhän sydämen" palvonta näyttää levinneeen myös Intiaan, sillä siellä välittäjäjumala Vishnun eräs esiintymishahmo, jonka jalassa oli haavan merkki muistutuksena hänen kuolintavastaan ja jonka muistoksi pidettiin vuosittain valittajaisia, kantaa rinnallaan sydäntä.
Ihmiset kyselevät, miksi "Sydämestä" tuli kaikkien tuntema suuren Äidin Lapsen symboli? Vastaus kuuluu: "Sydän" on kaldeaksi "BEL"; ja sitten kun pakanuutta alettiin pitää pahana, otettiin lähes kaikki tärkeät kaldealaiseen järjestelmään kuuluvat elementit käyttöön ikäänkuin verhottuina ja sen jälkeen verhottiin ne edelleenkin vihkiytymättömien katseilta, kun alkuperäinen syy—pelko—oli jo kauan aikaa ollut poissa kuvasta. Niinpä "Pyhän Sydämen" palvonta oli todellisuudessa vaikkakin symbolisesssa muodossa, "Pyhän Belin" palvontaa. Belhän oli Babylonian mahtihahmo, joka oli kuollut marttyyrikuoleman epäjumalanpalveluksensa takia; sillä Harpocratesta eli Horusta, pienokaisjumalaa, pidettiin uudelleensyntyneenä Belinä. Seuraava lainaus Taylorilta, joka on hänen Orfisten hymniensä käännösmuistiinpanoissa, osoittaa, että asia on juuri niin. Hän toteaa: "Bacchuksen ihaillessa itseään peilistä titaanit raatelivat hänet kauhealla tavalla. Eikä edes se heille riittänyt, vaan he keittivät ensin hänen jäsenensä vedessä ja paahtoivat ne myöhemmin tulessa; mutta kun he parhaillaan olivat maistelemassa hänen lihaansa näin valmistettuna, jyrisi Jupiter höyryn ja teon julmuuden kiihottamana titaaneille, mutta antoi jäsenet Bacchuksen veljelle Apollolle, jotta hän hautaisi ne asianmukaisesti. Ja kun se oli suoritettu, ilmestyi Dionysios [ts. Bacchus] (jonka SYDÄMEN Minerva sieppasi talteen, kun Dionysiosta raadeltiin) UUDELLEEN SYNTYNEENÄ, jolloin hän sai takaisin alkuperäisen elämänsä ja asemansa ja saavutti myöhemmin jumaluuden". Tämä osoittaa varmasti hätkähdyttävässä valossa Bacchuksen sydämen erityisen pyhyyden; ja että hänen sydämensä uudelleensyntymällä on juuri se merkitys, jonka olen siihen liittänyt ts.—Nimrodin eli Belin uudelleen syntymä tai uusi inkarnaatio. Koska Bel syntyi kuitenkin uudelleen lapseksi, hänet esitettiin, kuten olemme nähneet, auringon inkarnaationa. Ja koska haluttiin osoittaa hänen yhteytensä tuliseen ja polttavaan aurinkoon, "pyhä sydän" esitettiin tavallisesti "liekehtivänä tai palavana sydämenä". Niinpä roomalaiskatolisen kirkon "Pyhää Sydäntä" palvotaan itse asiassa liekehtivänä, palavana sydämenä, minkä voimme nähdä ruusukoista, jotka on omistettu pyhän sydämen palvonnalle. Mitä hyötyä on siis siitä, että roomalaiskatolisen kirkon palvomaa "Pyhää Sydäntä" kutsutaan "Jeesukseksi", kun siinä palvotaan Babylonian Antikristuksen palvonnasta lainattua aineellista kuvaa ja kun lisäksi tuolle "Jeesukselle" annetut ominaisuudet eivät ole elävän ja rakastavan Vapahtajan ominaisuuksia, vaan muinaiselle Molokille eli Belille kuuluvia ominaisuuksia?
Alkuperäinen artikkeli: Alexander Hislop, The Two Babylons The Rosary and the Worship of the Sacred Heart
