Jos pää on turmeltunut, niin täytyy sen jäsentenkin olla. Jos paavius on olennaisilta osiltaan pakanuutta, mitä muuta voi sen papisto olla luonteeltaan? Jos he saavat virkamääräyksensä ratkaisevan turmeltuneesta lähteestä, noiden virkojenkin täytyy olla osalliset sen lähteen turmelukseen, mistä ne ovat peräisin. Tähän johtopäätökseen tullaan ilman erityistä todistusaineistoakin; mutta paavin papiston luonnetta koskeva todistusaineisto on yhtä täydellinen kuin paaviuden luonnettakin koskeva todistusaineisto.
Kristuksen palvelijoiden luonne on täysin vastakkainen paavin papiston luonteelle. Kun Kristus kutsui palvelijansa "ruokkimaan Hänen lampaitaan, ruokkimaan Hänen karitsoitaan" ja tekemään sen Jumalan sanalla, joka todistaa Hänestä itsestään ja sisältää iankaikkisen elämän sanat. Kun paavi asettaa pappinsa, hän kieltää heitä lukemasta Jumalan sanaa "kansankielellä", ts. kielellä, jota ihmiset voivat ymmärtää, paitsi poikkeustapauksissa. Hänkin antaa papeilleen käskyn; ja mikä se on? Se esitetään näillä hämmästyttävillä sanoilla: "Ottakaa vastaan voima uhrata elävien ja kuolleiden puolesta". Mikä jumalanpilkka voisi olla pahempaa kuin tämä? Mikä olisi vielä halventavampaa Kristuksen yhtä uhria kohtaan, jonka kautta "hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään""? (Hebr. 10:14) Tämä on todella se erityinen tehtävä, joka erottaa paavin papiston muista. Muistellessaan, että juuri noilla sanoilla hänellekin oli annettu tuo voima, kun hänet oli vihitty papiksi, Luther ilmaisi ihmettelynsä vavisten, siitä ettei " maa ollut avannut kitaansa ja nielaissut sekä häntä, joka nuo sanat lausui ja häntä, kenelle ne oli osoitettu". Uhri, jonka paavin papisto on voimallinen suorittamaan "todellisena sovitusuhrina" sekä elävien että kuolleiden ihmisten syntien edestä, on nimenomaan juuri se messun "veretön uhri", joka uhrattiin Babyloniassa kauan ennen kuin Roomasta oli kuultukaan mitään.
Kaldean Taivaan kuningattaren todellinen alkuperä oli Semiramis, jolle ensimmäisenä uhrattiin messun "veretön uhri", ja oli henkilönä, kuten olemme todenneet, saastaisuuden täydellistymä, ja suosi mitä voimallisimmin samanaikaisesti sellaista pyhyyttä, joka halveksuu Jumalan säätämää pyhää avioliittoa. Hänen johtamansa mysteerit olivat mitä kauhistuttavimman saastaisuuden näyttämöitä; ja kuitenkin ylin papisto oli määrätty elämään elämänsä selibaatissa, jota pidettiin erityisen ja ainutlaatuisen pyhänä elämänä. Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, muinaisuuden ääni osoittaa tuon hylätyn kuningattaren keksineen pappien selibaatin ja vielä mitä ankarimmassa muodossa. Joissakin maissa, kuten esimerkiksi Egyptissä, ihmisluonto vaati oikeuksiaan ja vaikka Babylonian yleinen järjestelmä säilyikin, poistettiin selibaatin ies ja papiston sallittiin avioitua. Mutta jokainen tutkija tietää, että kun Babylonian jumalattaren Cybelen palvonta tuotiin pakanalliseen Roomaan, se tuotiin sen alkuperäisessä muodossa, johon kuului papiston selibaatti. Kun paavi otti käyttöönsä niin paljon erityisesti tuon jumalattaren palvontaan kuuluvaa, otti hän tuosta lähteestä senkin, että hän määräsi auktoriteettinsa alaisen papiston sitoutumaan selibaattiin. Sellaisen periaatteen tuominen kristilliseen kirkkoon oli nimenomaan ennustettu yhtenä suurena eksytyksen merkkinä, kun monet noudattavat "riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin..." Selibaatin säätämisen vaikutukset olivat mitä tuhoisimmat. Kaikkien kansakuntien historiankirjat todistavat, että minne pappien selibaatti on tuotu, sensijaan, että se olisi aikaansaanut puhtautta niissä, jotka siihen oli tuomittu, se on syössyt heidät mitä syvimpään saastaisuuteen. Tiibetin, Kiinan ja Japanin historia, joka kertoo siitä, että noissa maissa on ollut voimassa babylonialainen pappien selibaatti ikimuistoisista ajoista alkaen, kertoo myös kaikista niistä kauhistuksista, mihin se on johtanut. Bacchuksen selibaattiin sitoutuneiden pappien kauhistukset pakanallisessa Roomassa heidän salaisissa mysteereissään olivat sitä luokkaa, että senaatti katsoi tarpeelliseksi karkottaa heidät Rooman tasavallan alueelta. Roomalaiskatolisessa kirkossa on pappien selibaatista virrannut samanlaisia kauheuksia turmeltuneen ja turmelevan ripin yhteydessä, jopa siinä määrin, että kaikkien niiden, jotka ovat tutkineet aihetta, on ollut pakko ihailla ja ihmetellä Jumalan sille antamaa nimitystä niin kirjaimellisessa kuin kuvaannollisessakin merkityksessä, "Suuri Babylon, MAAN PORTTOJEN JA KAUHISTUKSIEN ÄITI".*
Ilmestyskirja 17:5. Pastori M.H. Seymour osoittaa, että vuonna 1836 koko syntymien määrä oli Roomassa 4373, joista ei enempää eikä vähempää kuin 3160 oli löytölapsia! Miten valtavasta moraalittomuudesta se todistaakaan!—"Roomalaiskatolisen järjestelmän vaikutus moraaliin", teoksessa Evenings with Romanists.
Niistä tuhansista vastaavista tosiasioista lisättäköön vielä yksi, jonka vahvistaa maineikas roomalaiskatolinen historioitsija De Thou. Kun paavi Paavali V pohti luvallisten ilotalojen lopettamista "Pyhässä kaupungissa", Rooman senaatti vetosi häneen, ettei hän toteuttaisi suunnitelmaansa sillä perusteella, että sellaiset paikat olivat ainoa keino estää pappeja viettelemästä roomalaisten aviovaimoja ja tyttäriä!!
Kaikilla näillä selibaatissa elävillä papeilla on tietty merkki virkaan asettamisestaan; ja se on tonsuuri eli pään ajeleminen paljaaksi kokonaan tai osittain. Tonsuuri on pappisvihkimyksen ensimmäinen vaihe; ja sen katsotaan olevan kaikkein tärkein elementti roomalaiskatolisen papiston vihkimyksessä. Kun piktit pitkällisten neuvottelujen jälkeen lopulta saatiin alistumaan paavin alaisuuteen, juuri tämän tonsuurin hyväksyminen papiston taholta Pyhän Pietarin tonsuurina oli tuon alistumisen näkyvä merkki. Piktien kuningas Naitan puhui tällä tavoin hovinsa aatelisille ja kirkkonsa pastoreille, jotka hän oli koonnut yhteen: "Minä suosittelen, että koko papisto kuningaskunnassani ottaa vastaan tonsuurin". Silloin tämä tärkeä vallankumous toteutettiin kuninkaan määräyksestä, kertoo meille Beda. Hän lähetti edustajiaan kaikkiin maakuntiin ja sai kaikki papit ja munkit ottamaan vastaan pyöreän tonsuurin roomalaisen tavan mukaan ja alistumaan siten "kaikkein siunatuimman apostolien prinssin", Pietarin alaisuuteen. Merle D'Aubigne toteaa: "Se oli merkki, jonka paavit laittoivat päälaelle, ei siis otsalle. Kuninkaan julistus ja muutama saksien napsautus asettivat skotlantilaiset kuin lammaslauman Tiberin paimenen käyrän sauvan alaisuuteen". Kun nyt Rooma piti tonsuuria niin tärkeänä, sallittaneen kysymys, mikä sen merkitys oli? Se oli niiden näkyvä vihkimys, jotka ottivat sen vastaan Bacchuksen pappeina. Tonsuuria ei voida millään tekosyyllä pitää kristillisenä. Se oli tosiaankin "Pietarin tonsuura", mutta ei galilealaisen Pietarin, vaan kaldealaisen mysteereiden "Pietarin". Hän oli pappi, jolla oli tonsuuri, samoin kuin sillä jumalalla, jonka salaisuuksia hän paljasti. Satoja vuosia ennen kristillistä aikaa puhui Herodotus babylonialaisesta tonsuurista: "Arabialaiset eivät tunnusta mitään muita jumalia kuin Bacchuksen ja Uranian [ts. Taivaan kuningattaren] ja he sanovat, että heidän hiuksensa oli leikattu samalla tavoin kuin Bacchuksen hiukset; he leikkasivat hiukset kehän muotoon ja ajelevat myös ohimot paljaiksi". Mikä siis olisi voinut johtaa tähän Bacchuksen tonsuuraan? Kaikki hänen tarussaan oli esitetty symbolisesti mystisesti tai hieroglyfisesti ja vielä sillä tavoin, ettei kukaan muu kuin mysteereihin vihitty kyennyt niitä ymmärtämään. Eräs mysteereiden tärkeimmistä toimenpiteistä oli runteleminen, joka kohdistui vihittävään, kun hänet tapettiin. Sen muistoksi häntä valitettiin katkerilla itkijäisillä joka vuosi "Rosh-Ghezana", "runneltuna prinssinä". Mutta "Rosh-Gheza" tarkoitti myös "ajeltua päätä tai päätä, josta hiukset on leikattu". Siksi hänet itsensä esitettiin jommankumman muotoisella tonsuurilla; ja samasta syystä hänen papeiltaan ajeltiin tai leikattiin hiukset pappisvihkimyksessä. Kaikkialla maailmassa, missä on jälkiä kaldealaisesta järjestelmästä, havaitaan sen yhteydessä aina myös tonsuuri eli hiusten leikkaaminen tai ajeleminen. Pakanallisessa Roomassa, Intiassa ja jopa Kiinassa oli babylonialaisen papiston tunnusmerkkinä ajeltu pää. Niinpä Gautam Buddha, joka eli vähintään 540 vuotta ennen Kristusta, ajeli ensin oman päänsä jumalan käskystä, niinkuin hän väitti, ja ryhtyi sitten työhön saadakseen muutkin seuraamaan esimerkkiään, kun hän perusti buddhalaisuuden Intiaan, josta se sitten levisi kaukaisimpaan itään. Eräs hänen käyttämistään arvonimistä olikin juuri "Ajeltu-pää". Eräs puraaneista sanookin: "Ajeltu päällä oli monia opetuslapsia ja ajeltuja päitä niinkuin hän itsekin oli, jotta hän voisi toteuttaa Vishnun käskyt." Tonsuurin muinaisuus näkyy siitäkin, että Jumala oli antanut Mooseksen kautta käskyn sitä vastaan. Juutalaisia pappeja oli nimenomaan kielletty ajamasta päälakeaan kaljuksi (3.Moos. 21:5), joka riittää osoittamaan, että jo Mooseksen aikana oli "ajeltupää" tuotu esiin. Roomalaiskatolisessa kirkossa on tavallisten pappien hiukset ainoastaan leikattu, munkkien ja varsinaisten pappien päät ajeltu, mutta molemmille ryhmille ajellaan pyöreä tonsuuri pappisvihkimyksen yhteydessä, mistä heidät epäilyksettä voi yhdistää "runneltuun prinssiin" Bacchukseen.*
*Aikaisemmin on jo todistettu, että kaldealaisten keskuudessa sana "nolla" [engl 'zero'] tarkoitti sekä "kehää" että "siementä". Intiassa oli "Suro", "siemen", kuten olemme todenneet, inkarnoitunut auringonjumala. Kun tuo siemen esitettiin ihmisen hahmossa, hänet esitettiin varustettuna kehällä jossain kohtaa hänen ruumistaan, jotta hänet yhdistettäisiin aurinkoon. Kehä oli auringon vuosittaisen radan symboli. Niinpä meidän oma jumalamme Thor esitettiin liekehtivä kehä rintansa päällä. (WILSONin Parsi Religion). Persiassa ja Assyriassa kehä esiintyi toisinaan rinnan päällä, toisinaan vyötärön ympärillä ja toisinaan auringonjumalan kädessä. (BRYANT ja LAYARIYS'in Nineveh and Babylon). Intiassa se oli sormen päässä. (MOORin Pantheon. "Vishnu".) Tällä tavoin kehästä tuli uudestiyntyneen Tammusin tai "siemenen" symboli. Bacchuksen pyöreän tonsuurin tarkoituksena oli epäilemättä osoittaa hänen olevan "Nolla [engl. 'Zero'] eli "siemen", suuri vapauttaja. Ja nk. Kristuksen kuvien pään ympärillä olevassa sädekehässä on kysymyksessä sama asia ja lainattu samasta lähteestä. Maurice sanoo koskien Intiaa, että tonsuuriseremonia "oli Mithran pappien vanha perinnäistapa. He jäljittelivät tonsuureillaan auringon kehää". (Antiquities). Koska auringonjumala oli suuri jumala, jota valitettiin ja jonka hiukset oli leikattu kehän muotoon ja häntä valittavien pappien hiukset oli leikattu samaan malliin, leikkasivat kuolleitaan valittavat ihmiset eri maissa hiuksensa heidän muistokseen kehän muotoon. Siitä oli jälkiä Kreikassa, kuten käy ilmi Sofokleen Elektrasta; ja Herodotus viittaa siihen nimenomaan skyyttien tapana selostaessaan erästä heidän kuninkaallisista hautajaisistaan. Hän kertoo: "Ruumis kiedotaan vahaan. Sitten se asetetaan vaunuihin ja viedään toiselle seudulle, missä ruumiin vastaanottajat, kuten esim. kuninkaalliset skyytit, leikkaavat osan korvastaan, ajelevat päänsä ympyrän muotoiseksi" jne. (Hist.) Samoin siis paavikin väärän Messiaan suurena edustajana otti itselleen tonsuurin, samoin on hänen kaikkien pappiensakin liittyäkseen samaan järjestelmään alistuttava ottamaan sama kehänmuotoinen tonsuuri, niin että heidät on merkitty omalla mitallaan ja omassa sfäärissään tuon saman väärän Messiaan edustajiksi.
Jos siis Rooman papit ottavat pois tiedon avaimen ja lukitsevat Raamatun kansalta; jos heidät vihitään uhraamaan kaldealaista uhria pakanallisen Taivaan kuningattaren kunniaksi; jos heitä sitoo kaldealainen selibaattilaki, joka syöksee heidät moraalittomuuteen; jos lyhyesti sanoen heidät kaikki on merkitty heidän vihkimyksessään kaldealaisen Bacchuksen pappien erityismerkillä, mitä oikeutta, mitä mahdollista oikeutta heillä voi olla siihen, että heitä kutsutaan Kristuksen palvelijoiksi?
Mutta Roomalla ei ole ainoastaan tavallista maallista papistoa, kuten heitä kutsutaan; sillä on myös, kuten jokainen tietää, muitakin erilaisia uskonnollisia järjestöjä. Sillä on lukemattomia munkki- ja nunna-armeijoita, jotka kaikki palvelevat sitä. Missä Raamatussa olisi vähäisintäkään esimerkkiä sellaisesta instituutiosta? Babylonian Messiaan uskonnossa sellaisia instituutioita oli olemassa jo varhain. Tuossa järjestelmässä oli runsaasti munkkeja ja nunnia. Tiibetissä ja Japanissa, joihin kaldealainen järjestelmä tuotiin jo varhain, on vieläkin olemassa luostareita ja niiden vaikutus moraaliin on yhtä tuhoisa kuin paavillisessa Euroopassa.*
*On joitakin ihmisiä, jopa protestantteja, jotka alkavat puhua heidän mukaansa luostareiden hyvistä puolista vaikeina aikoina, ikäänkuin ne olisivat vahingollisia ainoastaan silloin, kun ne vajoavat "voimattomuuteen ja turmelukseen"! Pakollinen selibaatti, mikä on luostarijärjestelmän perustana, on juuri sen luopumuksen olennaisin piirre, jota Jumala kuvaa sanoilla "laittomuuden salaisuus". Sellaiset protestantit lukekoot 1.Tim.4:1-3:n ja he eivät varmasti enää puhu luostareiden kauheuksien johtuvan ainoastaan niiden "voimattomuudesta"!
Skandinaviassa Freijan papittaret, jotka olivat yleensä kuninkaan tyttäriä, joiden tehtävänä oli vartioida pyhää tulta ja jotka olivat sitoutuneet pysyvään neitsyyteen, olivat yksinkertaisesti eräänlainen nunnajärjestö. Ateenassa oli neitsyitä, joita ylläpidettiin julkisin varoin, jotka olivat sitoutuneet elämään naimattomina. Pakanallisessa Roomassa Vestan neitsyet, joilla oli samanlainen tehtävä kuin Freijan neitsyillä, oli samanlainen asema. Jopa Perussa vallitsi samanlainen järjestelmä inkojen hallitessa ja oli siinä määrin samankaltainen kuin edellämainitut järjestelmät, että se osoittaa Rooman vestaalien, roomalaiskatolisen kirkon nunnien ja Perun pyhien neitsyiden alkuperän täytyvän olla sama. Toinen samankaltainen instituutio kuin roomalaiskatolinen nunnajärjestelmä oli auringon neitsyet, valitut, kuten heitä kutsuttiin. He olivat nuoria neitoja, jotka olivat omistautuneet auringonjumalan palvelukseen. Heidät otettiin herkässä iässä pois kodeistaan ja vietiin luostareihin, joissa heistä huolehtivat tietyt vanhemmat matroonat, mamaconas*, jotka olivat harmaantuneet luostarin seinien sisällä. Heidän tehtävänään oli vartioida pyhää tulta, joka oli saatu Raymin juhlien aikana. Välittömästi sen jälkeen, kun he olivat astuneet sisään luostariin, kaikki heidän yhteytensä ulkopuoliseen maailmaan katkaistiin, jopa heidän omaan perheeseensä ja ystäviinsä. Voi sitä onnetonta neitoa, joka saatiin kiinni juonittelusta! inkojen ankaran lain nojalla hänet haudattiin elävänä".
* Mamacona, "äitipapitar", on lähes puhdasta hepreaa ja tulee sanoista Am, "äiti" ja Cohn, "pappi" feminiinisellä päätteellä varustettuna. Oma sanamme Mamma samoin kuin tuo perulainen sanakin on heprean Am kaksinkertaistettuna. Irlannissa on abbedissan arvonimi "Kunnianarvoisa Äiti". Itse sana nunna tulee kaldean kielestä. Kaldeankielen sana Ninus, poika, on joko Nin tai Non. Feminiinimuoto sanasta Non, "poika", on Nonna, "tytär", joka on juuri roomalaiskatolisen kirkon kanoninen nimitys "nunnasta" ja Nonnus-nimitystä käytettiin vastaavasti muinoin munkeista idässä. (GIESELER]
Täsmälleen sama oli Rooman vestaalien kohtalo, jos hän oli todistettavasti rikkonut nunnalupauksensa. Perussa tai pakanallisessa Roomassa ei neitsyyteen sitoutuminen ollut kuitenkaan yhtä tiukkaa kuin roomalaiskatolisessa kirkossa. Se ei ollut pysyvää ja siitä syystä se ei myöskään ollut yhtä suuressa määrin moraalia rappeuttavaa. Jossain vaiheessa nunna saatettiin vapauttaa sitoumuksestaan ja hän saattoi mennä naimisiin; kaikki tällainen toivo puuttuu ehdottomasti roomalaiskatolisne kirkon nunilta. Kaikista näistä järjestelmistä käy kuitenkin selvästi ilmi, että se periaate, johon niiden perustaminen perustui, oli alkuperältään sama. Prescott toteaa: "On suorastaan hämmästyttävää, miten läheisesti Amerikan intiaanien, muinaisen Rooman ja nykyajan katolisten nunnainstituutiot muistuttavat toinen toisiaan".
Prescottin mielestä on vaikeaa antaa selitystä tuolle samankaltaisuudelle; mutta eräs profeetta Jeremian pieni lausahdus, jota lainasimme tämän tutkielman alussa, selittää asian täydellisesti: "Baabel oli Herran kädessä kultainen malja, joka juovutti KAIKEN MAAN" (Jer.51:7). Rosettan kivi on auttanut jo monessa suhteessa tuomaan päivänvaloon roomalaiskatolisen kirkon salaista laittomuutta ja se tulee luotaaman edelleen jokaisen pakanallisen mytologian synkkiä mysteereitä, niin menneitä kuin nykyisiäkin. Tämän tekstin sisältämän toteamuksen voidaan osoittaa pitävän kirjaimellisesti paikkansa. Voidaan todistaa, että koko maailman epäjumalanpalvelus on samaa, että kaikkien kansojen pyhä kieli on radikaalisti kaldealaista—että jokaisen maan SUURIA JUMALIA kutsutaan kaldealaisilla nimillä—ja että kaikki ihmissuvun pakanallisuus on ei ainoastaan pahaa ja tahallista, vaan samalla mitä opettavaisempaa korruptiota alunperin Eedenissä julistetusta alkuperäisestä evankeliumista, jonka Nooa myöhemmin välitti koko ihmissuvulle. Tuo alunperin Babyloniassa kehitetty järjestelmä, josta se levisi kaikkialle maailmaan on muunnellut ja laimentunut eri aikoina ja eri maissa. Ainoastaan roomalaiskatolisessa kirkossa voidaan se nykyään tavata lähes puhtaassa muodossa ja kokonaisena. Ja kuitenkin, kaiken pakanuuden näennäisen vaihtelevuuden keskellä on siinä hämmästyttävää ykseyttä ja yhteistä identiteettiä, mikä todistaa Jumalan Sanan totuudesta. Kaiken epäjumalanpalveluksen kumoaminen ei voi olla kaukana. Mutta ennenkuin pakanuuden kaikki epäjumalat voidaan lopullisesti heittää yli laidan myyrille ja lepakoille, niiden on polvistuttava palvomaan "Herraa kuningasta" todistaakseen hänen totuutensa kirkkaudesta ja yhteen ääneen ja äänekkäästi annettava ylistys ja kunnia pelastuksesta ja kirkkaudesta ja voimasta hänelle, joka valtaistumella istuu ja Karitsalle iankaikkisesta iankaikkiseen.