Jos oli joku, johon Nimrodin traaginen kuolema vaikutti syvemmin kuin muihin, niin se oli hänen vaimonsa Semiramis, joka oli nostettu alunperin vaatimattomasta asemastaan jakamaan Nimrodin kanssa Babylonian valtaistuin. Mitä hänen pitäisi tehdä tässä hätätilanteessa? Luopuisiko hän hiljaa kaikesta prameudesta ja komeudesta, johon hän oli kasvanut! Ei. Vaikka hänen aviomiehensä kuolema olikin järkyttänyt vakavasti hänen valtaansa, ei se mitenkään vähentänyt hänen päättäväisyyttään ja rajatonta kunnianhimoaan. Päin vastoin, hänen kunnianhimonsa kohosi entistä korkeammalle. Eläessään hänen aviomiehensä oli ollut palvottu sankari; kuolleena Semiramis tekee hänestä palvotun jumalan, tosiaankin, naiselle luvattuna siemenenä "Zero-ashtana"*, jonka oli määrä murskata käärmeen pää ja jonka oma kantapää murskattiin hänen niin tehdessään.

*Zero -- kaldeassa, 'siemen' -- vaikka meillä on syytä päätellä, että kreikankielessä esiintyi joskus muodossa Zeira, siitä tuli aivan luonnollisesti Zoro, kuten nähdään muutoksesta, jossa Zerubbabelista [Serubbaabel] tuli kreikankielisessä Septuagintassa Zoro-babel; ja siten Zuro-ashtasta, 'vaimon siemenestä', tuli Zoroaster, tulenpalvojien johtajan tunnettu nimi. Zoroasterin nimi löytyy myös muodossa Zeroastes (JOHANNES CLERICUS, De Chaldoeis). Lukija, joka tutkii tri Wilsonin hyvin pätevästä ja oppineesta Bombayta käsittelevästä teoksesta Parsi-uskontoa, huomaa, että jo kauan ennen sitä Zoroasteria, joka eli Darius Hystapseksen hallintokaudella oli olemassa Zoroaster. Yleisessä historiassa viitataan usein Bactrian Zoroasteriin; mutta muinaisen historian ääni puhuu selvää ja selkeää kieltään siitä, että ensimmäinen ja suuri Zoroaster oli assyrialainen tai kaldealainen (SUIDAS), ja että hän oli Babylonian epäjumalanpalvelusjärjestelmän perustaja ja siitä syystä Nimrod. Se on myös yhtä selvää senkin perusteella, että hän menehtyi väkivaltaisella tavalla samoin kuin Nimrod, Tammus tai Bacchus. Bacchuksen ja Zoroasterin henkilöyden todistaa edelleen epiteetti Pyrisporus, joka Bacchukselle annetaan orfilaisissa hymneissä. Kun maailman alussa Eedenissä annettu lupaus alkoi unohtua, nimen Zero-ashta merkitys alkoi kadota niiden ihmisten mielistä, jotka tunsivat ainoastaan pakanallisen, maallikkojen ymmärrettäväksi tarkoitetun uskonnon; ja koska 'ashta' tarkoitti 'tulta' kaldeankielellä samoinkuin 'naista' ja koska Bacchuksen rituaalit liittyivät monessa suhteessa tulenpalvontaan, 'Zero-ashta' alettiin ymmärtää 'tulen siemeneksi'; ja sen takia Baccuksesta käytettiin epiteettiä Pyrisporus tai Ignigena, 'tulesta syntynyt'. Tästä väärinkäsityksestä koskien nimeä Zero-ashta tai pikemminkin pappien tahallisesta väännöksestä syntyi koko tarina siitä, miten syntymätön Bacchus-vauva oli pelastettu liekeistä, jotka nielivät hänen äitinsä Semelen, kun Jupiter tuli loistossaan tapaamaan häntä. (Kts. OVIDIUKSEN Metam.) Papit nimittäin halusivat perustaa toisen uskonnon vihityille ja toisen vihkiytymättömälle tavalliselle kansalle.
Zoroaster tunnettiin toisellakin nimellä, joka on hyvinkin valaiseva ja se on Zar-adas, 'Ainoa siemen'. (JOHANNES CLERICUS, De Chaldoeis) WILSONIN teoksessa Parsi Religion nimi esitetään joko muodossa Zoroadus tai Zarades. Muinaiset pakanat, jotka tunsivat vain yhden, ylimmän Jumalan, tiesivät myös, että oli vain yksi siemen, johon maailman toiveet perustuivat. Lähes kaikissa kansakunnissa tunnettiin suuri jumala nimeltä Zero tai Zer, 'siemen' ja suuri jumalatar nimeltä Ashta tai Isha, 'nainen'; mutta suurta jumalaa Zeroa luonnehditaan aina epiteetillä, joka antaa ymmärtää, että hän on "Ainoa". Mistä tällaiset arvonimet tai epiteetit johtuvat? 1. Moos. 3:15 voi olla niiden syy; mikään muu ei sitä voi olla. Nimi Zar-ades tai Zoro-adus kuvaa myös osuvasti Paavalin sanontaa: "Hän ei sano: 'Ja siemenille', ikäänkuin monesta, vaan ikäänkuin yhdestä: 'Ja sinun siemenellesi', joka on Kristus.
On huomionarvoista, että nykyaikainen parsilainen järjestelmä, joka on peräisin vanhan tulenpalvonnan uudistuksesta Darius Hystpaseksen ajalta, kun oli luovuttu jumalataräidin palvonnasta, hylättiin myös heidän Zoroasterinsa nimestä "naisen" nimi; ja siksi zendissä, parsilaisten pyhässä kielessä, heidän suuren uudistajansa -- ts. "vapahtavan siemenen" -- nimi on Zarathustra, jonka jälkimmäinen osa tulee sanasta Thusht (jonka kaldeankielinen juurisana on nthsh, jonka ensimmäinen n putoaa pois), 'irrottaa tai tehdä irralliseksi' ja siten vapauttaa. Thusht on infinitiivi ja ra siihen liitettynä sanskriitissa, jonka kanssa zendillä on paljon yhtäläisyyksiä, merkitsee tekijää samoin kuin er englanninkielessä [ ja -ja, -jä suomenkielessä. Suom. huom.]. Zendin Zarathushtra näyttää siten vastaavan Phoroneusta, "Vapauttajaa".

Kantaisät ja muinainen maailma yleensäkin tunsivat hyvin maailman alussa Eedenissä annetun suuren lupauksen ja he tiesivät varsin hyvin, että luvatun siemenen kantapään murskaaminen tarkoitti hänen kuolemaansa ja että maailman yllä oleva kirous voitaisiin poistaa ainoastaan suuren Vapauttajan kuoleman kautta. Jos 1. Mooseksen kirjassa oleva ensimmäisille vanhemmillemme annettu lupaus käärmeen pään murskaamisesta todella annettiin ja jos koko ihmiskunta on alkuisin heistä, silloin voitaisiin olettaa, että joitakin jälkiä tästä lupauksesta löytyisi kaikista kansakunnista. Ja näin todella onkin. Maan päällä on tuskin olemassa kansaa tai heimoa, jonka mytologiasta ei löytyisi viitteitä siitä. Kreikkalaiset esittivät suuren jumalansa Apollon tappamassa Pytho-käärmettä ja Herkuleen kuristamassa käärmeitä jo kehdossa. Niin Egyptistä, Intiasta, Skandinaviasta kuin Meksikostakin löytyy selviä viittauksia tuohon samaan suureen totuuteen. Wilkinson toteaa, että "egyptiläisen Horus-jumalan vastustajien paha henki esitetään tavallisesti käärmeenä, jonka päätä hän on lävistämässä keihäällä. Sama taru esiintyy Intian uskonnossa, jossa Vishnu Krishnan avatarina tappaa ilkeän Calyia-käärmeen; ja skandinavialaisen Thor-jumalan sanottiin murskanneen suuren käärmeen pään nuijallaan". Hän jatkaa: "On helppo jäljittää tarun olevan alunperin Raamatusta". Humboldt toteaa meksikolaisten vastaavasta tarusta: "Suuren Teotl-hengen murskaama käärme, kun se esiintyy yhtenä tuonelan jumalista, on pahuuden henki -- todellinen Kakodaemon". Kun aihetta tutkitaan perusteellisesti, käy lähes joka tapauksessa ilmi, että jumalan, joka käärmeen tappaa esitetään joutuvan kestämään koettelemuksia ja kärsimyksiä, joiden päätteeksi hän kuolee. Niinpä Thor-jumalan, vaikka hän onnistuukin tuhoamaan lopulta suuren käärmeen, kerrotaan menehtyvän juuri voiton hetkellä myrkyllisiin höyryihin. Samaan tapaan esittivät babylonialaiset suuren käärmeentappajansa muinaisissa kuvauksissaan ja kuvissaan. Kreikkalainen runoilija Aratos kuvasi tällä tavoin hänen kärsimyksiään ilmaisuin, joista voidaan päätellä, että alkuperäinen merkitys oli jo yleensä hävinnyt, vaikka jos sitä tarkastellaan tästä raamatullisesta näkökulmasta, se on varmasti syvästi merkityksellinen: --

"Nyt ilmestyy tuo ihmishahmo tuntematon nimeltään;
Hän näyttää jossain työssä rehkivän; 
On sekin tuntematon katsojalle;
Mut koska pudonnut on polvilleen,
Hänt kuolevaiset Eugonasikseks kutsuu tietämättömyydessään;
Nyt kourat voittoisat ne alleen rusentaa
Lohikäärmeen pään niin kauhean, sen rikki musertaa
Ja jalka oikea nyt lepää vahvana
kiemurtelevan hirviön hohtavalla rinnalla.

Tällä tavoin esitetty kuva tunnetaan yleisesti nimellä "Polvistuja" tämän kreikkalaisen runoilijan kuvauksen perusteella; mutta on selvää, että koska "Eugonasis" on alkuisin babylonialaisilta, sitä ei voida tulkita kreikkalaisessa, vaan kaldealaisessa merkityksessä ja niin tulkittuna, kuten itse hahmon toimintakin antaa ymmärtää, salaperäisen kärsijän nimitys on yksinkertaisesti "Käärmeenmurskaaja". Toisinaan itse käärmeen murskaaminen esitettiin paljon helpommaksi tapahtumaksi; mutta silloinkin oli lopputuloksena käärmeenmurskaajan kuolema; ja tuon käärmeentuhoajan kuolema kuvataan sellaisella tavalla, ettei ole epäilystäkään siitä, mistä tuo taru on peräisin. Tämä koskee erityisesti intialaista Krishna-jumalaa, johon Wilkinson viittaa jo esittämässämme lainauksessa. Hänestä kertovassa tarussa tulee maailman alkuaikoina Eedenisssä annettu lupaus hyvin ilmi hyvin konkreettisella tavalla. Ensin hänet esitetään kuvissa jalka käärmeen pään päällä, ja sitten, kun se on tuhottu, hänen kerrotaan kuolleen jalkaan ammutun nuolen seurauksena; ja. kuten Tammusinkin tapauksessa, hänenkin kuolemaansa muistetaan valittajaisilla joka vuosi. Myös Kreikassa Pariksen ja Akilleen klassisessa tarussa viitataan selvästi siihen aikojen alussa Eedenissä annetun lupauksen osaan, jossa viitataan voittajan "kantapään" murskaamiseen. Jumalattaren ainoa poika Akilles oli haavoittumaton kaikkialla muualla kehossaan, paitsi kantapäässä, mutta siinä kohtaa oli haavoittuminen kuolettava. Tähän hänen vastustajansa tähtäsikin ja seurauksena oli kuolema.
Jos nyt on yhä olemassa todisteita siitä, että myös pakanat tiesivät siitä, että luvattu Messias tuhoaisi kuoleman ja hänet, kenen vallassa kuolema oli, ts. Paholaisen, miten paljon elävämpi ihmiskunnan muistikuvan tästä elintärkeästä totuudesta onkaan täytynyt yleensä ottaen olla Semiramiin alkuaikoina, jolloin oltiin niin paljon lähempänä kaiken jumalallisen perimätiedon alkulähdettä. Kun siis hänelle, joka oli tuhoutunut väärän jumalanpalveluksen ja luopumuksen suosion keskellä, annettiin nimi Zoroaster, 'naisen siemen', ei voi olla epäilystäkään siitä, mitä tuon nimen tarkoituksena oli välittää. Ja se, että sankari oli kuollut väkivaltaisesti ja että hän kannattajiensa mielestä oli tehnyt niin paljon ihmiskunnan hyväksi, heidän elämänsä onnellisuuden hyväksi ja vapauttaakseen heidät tulevan vihan pelosta, oli hänen saamansa arvonimi pikemminkin sopiva vaarallisen suunnitelman kannalta kuin vaaraksi sille. Kaikki tämä oli tarpeen niiden suunnitelmien kannalta, jotka tarvitsivat tekosyyn jatkaa luopumusta tosi Jumalasta ilmoittamalla, että vaikka luopumuksen suuri päällikkö olikin joutunut ihmisten pahuuden uhriksi, hän oli uhrautunut vapaaehtoisesti ihmiskunnan hyväksi. Näinhän oli todellisuudessa tapahtunutkin. Kaldealaisten versio suuren Zarathustran tarusta on, että hän rukoili taivaan ylintä Jumalaa ottamaan hänen henkensä; rukous kuultiin ja hän heitti henkensä vakuuttaen seuraajilleen, että jos he vaalisivat hänen muistoaan asianmukaisesti, Babylonian maailmanherruus säilyisi. Babylonialaisten historioitsija Berosus kertoo samaa suuren Belus-jumalan kaulan katkaisemisesta. Berosuksen mukaan Belus käski erään jumalistaan katkaisemaan hänen kaulansa, niin että hänen vuodattamastaan verestä, joka vuoti hänen omasta pyynnöstään, syntyisi uusia olentoja, kun se yhdistyisi maahan, koska ensimmäinen luomakunta oli epäonnistunut. Tällä tavoin Beluksen, joka oli Nimrod, kuolema samoin kuin Zarathustran kuolema esitettiin täysin vapaaehtoisena ja maailman hyväksi tapahtuneena.
Näyttää siltä, että vasta kun kuollut sankari kohotettiin jumaluudeksi, laadittiin salaiset mysteerit. Aikaisempi, Nimrodin eläessä harrastettu epäjumalanpalvelus näyttää olleen avointa ja julkista. Nyt oli ilmeistä, että julkisuus ei tullut kysymykseenkään. Luopumuksen suuren johtajan kuolema ei ollut sama kuin taistelussa kuolleen sankarin sotilaan kuolema, vaan juhlallisesti suoritettu, muodollinen, oikeudellinen teko. Tämän vahvistavat hyvin Tammuksen ja Osiriksen kuolemaa kuvaavat selostukset. Seuraavassa kuuluisan Maimonideksen kuvaus Tammuksen kuolemasta, joka osoittaa syvällistä kaldealaista tietoutta: "Kun väärä profeettaa nimeltään Tammus saarnasi eräälle tietylle kuninkaalle, että hänen tulisi palvoa seitsemää tähteä ja eläinradan kahtatoista kuviota, tuo kuningas määräsi hänelle kuolemantuomion, joka suoritettaisiin kauhealla tavalla. Sinä iltana, jona hän kuoli, kaikki kuvat kokoontuivat kaikista maailman ääristä Babylonin temppeliin suuren kultaisen Auringon kuvan luo, joka riippui taivaan ja maan välissä. Kuva esittäytyi keskellä temppeliä, samoin kaikki sen ympärillä olevat kuvat, jolloin se kertoi niille kaikille, mitä Tammukselle oli tapahtunut. Kuvat itkivät ja valittivat koko yön ja lensivät sitten aamulla pois, kukin takaisin omaan temppeliinsä, kaikkiin maailman ääriin. Ja tästä tuli tapa itkeä ja surra Tammus-kuun ensimmäisenä päivänä Tammusia." Tässä näkyy selvästikin kaikki sen epäjumalanpalveluksen liioiteltu ilmaus, joka löytyy niistä pyhistä kaldealaisista kirjoista, joihin Maimonides oli tutustunut; mutta ei ole mitään syytä epäillä Tammusin kuoleman syytä tai tapaa, millä hän kuoli. Tässä kaldealaisessa tarussa kerrotaan, että "erään tietyn kuninkaan" käskystä tämä luopumuksen päällikkö tapettiin. Kuka tuo kuningas voisikaan olla, joka olisi vastustanut niin päättäväisesti taivaan joukkojen palvontaa? Sen perusteella, mitä egyptiläisten Herkuleesta kerrotaan, saadaan asiaan arvokasta valaistusta. Wilkinson myöntää, että kaikkein vanhin Herkules, joka oli todella muinaisuudesta, oli hän, joka Egyptissä tunnettiin sinä, joka oli "jumalten voimalla"* (ts. HENGEN voimalla) taistellut jättiläisiä vastaan ja voittanut heidät.

*Tosi Jumalan nimi (Elohim) on monikossa. Siksi "jumalten voimalla" ja "Jumalan voimalla" ilmaistaan samalla sanalla.

Epäilemättä pakanat antoivat myöhemmin Herkuleen arvonimen ja luonteen hänelle, jota he palvoivat suurena Vapahtajana tai Messiaana samoin kuin pakanajumalien vastustajat leimattiin "Jättiläisiksi", jotka kapinoivat taivasta vastaan. Mutta lukija miettiköön vain, keitä olivat ne todelliset jättiläiset, jotka kapinoivat taivasta vastaan. He olivat Nimrod ja hänen puolueensa; sillä "Jättiläiset" olivat yksinkertaisesti vain "Mahtavia", joiden johtaja Nimrod oli. Kuka siis mitä todennäköisimmin johti kapinaa alkuperäisestä jumalanpalveluksesta luopumista vastaan? Jos Seem oli siihen aikaan elossa, niinkuin hän varmasti oli, kuka olisi ollut todennäköisempi kuin hän? Täysin tämän päätelmän mukaisesti huomaamme, että eräs alkuperäisen Herkuleen nimityksistä oli Egyptissä "Seem".
Jos siis "Seem" oli alkuperäinen Herkules, joka voitti jättiläiset eikä ainoastaan fyysisellä voimalla, vaan "Jumalan voimalla" tai Pyhän Hengen vaikutuksesta, joka sopii täysin hänen luonteeseensa; ja lisäksi vielä se sopii huomattavalla tavalla eyptiläisten kuvaukseen Osiriksen kuolemasta. Egyptiläiset sanovat, että heidän jumalansa suuri vihollinen voitti hänet, ei avoimella väkivallalla, vaan että hän sai hänet valtaansa solmittuaan salaliiton seitsemänkymmenen kahden Egyptin johtomiehen kanssa, jonka jälkeen hän tappoi hänet ja pilkkoi sitten hänen kuolleen ruumiinsa kappaleiksi ja lähetti ne yhtä moneen eri kaupunkiin ympäri maata. Tämän lausunnon todellinen merkitys käy ilmi, jos me tarkastelemme Egyptin oikeuslaitosta. Siviili- ja pyhien tuomarien lukumäärä oli juuri nuo seitsemänkymmentäkaksi, joiden piti olla koolla Egyptin lain mukaan päättämässä rangaistuksesta niin suuressa rikkomuksessa kuin Osiriksen rikkomus oli, olettaen että siitä oli tehty oikeusjuttu. Päätös sellaisessa asiassa koski kahta tuomioistuinta. Ensiksikin tavallisia tuomareita, joiden vallassa oli elämä ja kuolema ja joita oli yhteensä kolmekymmentä ja sitten kaikkien yläpuolella olevaa tuomioistuinta, johon kuului neljäkymmentäkaksi tuomaria, joiden, jos Osiris tuomittiin kuolemaan, oli päätettävä haudattaisiinko hänen ruumiinsa vai ei, sillä jokaisen oli kuoltuaan alistuttava tämän tuomioistuimen määräyksiin ennen hautaamista.*

DIODORUS. Diodoruksen sanat sellaisina kuin ne esiintyvät normaaleissa laitoksissa, esittävät tuomarien lukumäärän olevan yksinkertaisesti "enemmän kuin neljäkymmentä" ilmoittamatta tarkemmin, kuinka monta yli neljäkymmentä. Codex Coislianuksessa lukumääräksi ilmoitetaan "kaksi yli neljänkymmenen". Sekä WILKINSON että BUNSEN toteavat, että niiden maallisten tuomareiden lukumäärä, jotka päättivät hautaamisesta vastasi tuonelan tuomareiden lukumäärää. Säilyneiden muistomerkkien perusteella oli näiden tuomareiden lukumäärä heidän johtajansa lisäksi neljäkymmentäkaksi. Maallisten tuomareiden lukumäärän on siten täytynyt olla hautajaisissa myös neljäkymmentäkaksi. Mitä tulee siihen, että tämän maailman tuomareiden lukumäärä vastaa täsmälleen hengen maailman tuomareiden lukumäärää, Bunsen puhuessaan kuolleen henkilön tuomiosta näkymättömässä maailmassa käyttää kohdassa, johon yllä viitattiin näitä sanoja: "Neljäkymmentäkaksi jumalaa (kuolleiden maallisen tuomioistuimen jäsenten lukumäärä) istuu tuomitsemassa". Itse Diodoruskin kirjoitti hän sitten tarkalleen "kaksi yli neljänkymmenen" tai vain "yli neljäkymmentä" antaa meille syytä uskoa, että neljäkymmentäkaksi oli nimenomaan se luku, joka hänellä oli mielessän; sillä hän sanoo, että "koko taru tuonelan hahmoista", jonka Orfeus toi Egyptistä, oli "otettu egyptiläisten hautajaisten seremonioista", joita hän oli nähnyt kuolleita tuomittaessa ennen heidän hautaamistaan. Jos siis "varjojen maassa alhaalla" oli vain neljäkymmentäkaksi tuomaria, todistaa sekin Diodoruksen osoittamalla tavalla, että tulkitsemme hänen sanansa kummalla tavalla vain, Maallisen tuomioistuimen tuomareiden lukumäärän on täytynyt olla sama.

Koska häneltä kiellettiin hautaaminen, molempien tuomioistuinten oli täytynyt päättää asiasta; ja siksi täsmälleen seitsemänkymmentäkaksi henkilöä tuomitsi Osiriksen puheenjohtajan, Tyfon johtamana kuolemaan ja paloiteltavaksi. Mitä lausunto sitten tarkoittaa salaliitolla muuta kuin tätä, että Osiriksen aloittaman epäjumalanpalvelusjärjestelmän suuri vastustaja oli saanut nämä tuomarit niin vakuuttuneiksi tuon rikoksen suuruudesta, että he määräsivät rikoksen tekijälle kauhean kuoleman ja sen jälkeen häpeän kauhistuttamaan sitä, joka tämän jälkeen haluaisi lähteä samalle tielle. Kuolleen ruumiin palasiksi pilkkomiselle ja silvottujen palojen lähettämiselle eri kaupunkeihin löytyy vastaava tapahtuma Raamatusta, joka myös selittää sen tarkoituksen, kun luemme leeviläisen jalkavaimon paloittelemisesta (Tuom. 19:29) ja yhden palan lähettämisestä kullekin Israelin kahdestatoista sukukunnasta; ja Saulin samankaltaisesta teosta, kun hän hakkasi härkäparin palasiksi ja lähetti ne kaikille valtakuntansa rannoille (1.Sam. 11:7). Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että sekä leeviläinen että Saul toimivat kantaisien tavan mukaan, jonka mukaan niille kostettaisiin, jotka eivät tulisi kokoukseen, joka näin juhlallisella tavalla kuulutettaisiin. Saul selitti sen monisanaisesti, kun teurastettujen härkien palaset lähetettiin sukukunnille: "Joka ei tule tähän Saulin ja Samuelin koolle kutsumaan kokoukseen, näin tehdään hänen härilleen". Samalla tavoin, kun nuo seitsemänkymmentäkaksi "salaliittolaista" -- ts. Egyptin ylimmät tuomarit, lähettivät Osiriksen silvotut palaset eri kaupunkeihin, se vastasi heidän nimessään esitettyä juhlallista julistusta, että "kuka ikinä tekisi niin kuin Osiris on tehnyt, näin tehtäisiin myös hänelle; samoin hänetkin paloiteltaisiin".
Kun uskonnottomuus ja luopumus jälleen alkoivat kasvaa, tämä teko, jonka luopioiden johtajan kanssa tekemisiin joutuneet virkamiehet joutuivat tekemään Osiriksen eli Nimrodin pystyttämän uskonnottomuuden ja tyrannian järjestelmän lopettamiseksi, tuli heistä luonnollisesti kaikkien Osiriksen eli Nimrodin kannattajien inhon kohde; ja osuudestaan tuohon tekoon sen päätekijä leimattiin Tyfoniksi tai "Itse Pahaksi".*

Wilkinson toteaa, että eri ihmiset eri aikoina saivat tämän vihatun nimen Egyptissä. Eräs kaikkein tärkeimmistä nimistä, jolla Tyfonia tai Itse Pahaa kutsuttiin, oli Seet (EPIPHANIUS, Adv. Hoeres). Seet ja Seemhän ovat synonyymejä ja tarkoittavat molemmat "Valittua" tai "Määrättyä". Koska Seem oli Nooan nuorempi poika [Septuagintan mukaan], vrt. "Seemille, [Nooan] vanhimman pojan Jaafetin veljelle, syntyi poikia." (Jumalan kansan Raamattu 1. Moos. 10:21) [alkup. atikkelissa: "the brother of Japhet the elder"], ja koska Jumala oli antanut hänelle etusijan, nimi Seem, "valittu" tai "määrätty" oli epäilemättä annettu hänelle Jumalan johdattamana joko hänen syntyessään tai myöhemmin hänen merkitsemisekseen samoin kuin Seet oli aikaisemmin merkitty "lupauksen lapseksi". Näyttää siltä, että Seem tunnettiin Egyptissä nimellä Tyfon, ei ainoastaan nimellä Seet, vaan myös omalla nimellään; sillä Wilkinson kertoo meille, että Tyfonia luonnehdittiin nimellä, joka merkitsi "tuhoamista" (Egyptians). Nimen Seem yksi merkitys on myös "tuhota" tai "autioitaa". Siten Seemin viholliset tekivät hänestä Seemin, Autioittajan tai Tuhoajan -- ts. Paholaisen.

Sen vaikutuksen, joka tällä vihatulla Tyfonilla oli niinkutsuttujen "salaliittolaisten" mieliin ottaen huomioon sen fyysisen voiman, joka Nimrodilla uskottiin olleen, on täytynyt olla valtaisa ja voidaan osoittaa, että vaikka hänen tekonsa Osirista kohtaan onkin hämärän peitossa ja hän itse leimattu vihatulla nimellä, hän ei todellakaan ollut kukaan muu kuin tuo alkupräinen Herkules, joka voitti jättiläiset "Jumalan Pyhän Hengen voimalla".
Tämän Seemin ominaisuuden yhteydessä voidaan helposti ratkaista se myytti, jossa Adonis, joka on Osiris, menehtyy villisian torahampaiden raatelemana.* Villisian torahammas oli symboli. Raamatussa torahammasta kutsutaan "sarveksi"; monet antiikin kreikkalaiset näkivät sen myös sellaisena.**

*Intiassa villisiankasvoisen demonin sanottiin saaneen sellaisen voiman omistautumisensa perusteella, että hän alisti jumalille "omistautuneet" ts. niiden palvojat, niin että heidän oli kätkeydyttävä (MOORin Pantheon). Myös Japanissa näyttää olevan samanlainen myytti.
**Pausanius toteaa, että hänen aikanaan jotkut pitivät torahampaita hampaina; mutta hän väittää voimakkaasti ja mielestäni uskottavasti, että niitä pidettiin "sarvina".

Heti kun tiedetään, että torahampaita pidetään epäjumalanpalveluksen symboliikassa "sarvina", niiden villisian torahampaiden, joiden raatelemana Adonis menehtyi, merkitys tulee lähemmäksi. Nimrodin käyttämät härän sarvet olivat fyysisen voiman symboli. Villisian torahampaat olivat hengellisen voiman symboli. Koska "sarvi" merkitsee voimaa, samoin merkitsee torahammaskin, koska se on ikäänkuin suussa oleva sarvi ja merkitsee siis "suun voimaa"; toisin sanoen taivuttelun voimaa; juuri sitä voimaa, jota "Seemillä", alkuperäisellä Herkuleksella oli niin merkittävässä määrin. Jopa muinaisten kelttien perimätiedosta löytyy todistusaineistoa, joka kuvaa osuvasti tätä mielikuvaa suun voimasta ja yhdistää sen Nooan mahtavaan poikaan, joka Raamatun mukaan sai Korkeimman siunauksen. Kelttiläistä Herkulesta kutsuttiin Herkules Ogmiukseksi, joka kaldeankielellä merkitsee "Herkules Valittajaa".*

*Kelttiläiset tutkijat johtavat nimen Ogmius keltinkielen sanasta Ogum, jonka sanotaan tarkoittavan "kirjoittamisen salaisuutta"; mutta paljon todennäköisempää on, että Ogmius tulee jumalan nimestä sen sijaan että jumalan nimi tulisi siitä.

Mikään nimi ei voisi olla sopivampi eikä paremmin Seemin tarinaa kuvaava kuin tämä. Paitsi ensimmäistä esi-isäämme Aatamia ei ole ollut ehkä ketään ihmistä, joka olisi joutunut kokemaan niin paljon murhetta kuin hän. Hän ei ainoastaan joutunut kokemaan valtavaa luopumusta, joka varmaankin murehdutti häntä syvästi, olihan hän vanhurskas ja oli ollut todistamassa vedenpaisumuksen aiheuttamaa katastrofia; mutta hän sai myös haudata SEITSEMÄN SUKUPOLVEA jälkeläisiään. Hän eli 502 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen ja koska ihmiselämän pituus lyheni huomattavasti sen jälkeen, SEITSEMÄN sukupolvea hänen jälkeläisistään kuoli ennen häntä (1.Moos. 11:10-32). Miten sopiva olikaan nimi Ogmius, "Valittaja " tai "Surija" sellaiselle, jolla oli hänen historiansa! Miten tämä "Sureva" Herkules nyt esitettiinkään syöksemässä vallasta suuruuksia ja poistamassa vääryyksiä? Ei nuijalla, kuten kreikkalaisten Herkules, vaan suostuttelun voimalla. Kansanjoukkojen esitettiin seuraavan häntä kuvaamalla ohuiden kultaketjujen lähtevän hänen suustaan ja hänen laittavan meripihkaa heidän korviinsa.*

Sir W. BETHAMIN Gael and Cymbri. Tämän Ogmiuksen yhteydessä on syytä mainita eräs "Seemin", jättiläiset voittaneen egyptiläisten Herkuleen nimityksistä. Tuo nimi on Chon. BRYANTIN Etymologicum Magnum, apudista voimme lukea: "Sanotaan, että egyptin murteella Herkulesta kutsutaan Choniksi. Vertaa tätä WILKINSONIIN, jossa Chonia kutsutaan "Seemiksi". Kaldeankielellä Khon tarkoittaa 'valittaa' ja koska Seem oli Khon -- ts. Kaikkein Korkeimman Jumalan "pappi", hänen luonteensa ja erikoiset olosuhteensa Khonina eli "valittajana" muodostavat lisäsyyn siihen, miksi hän sai tuon erityisen nimen, jolla egyptiläisten Herkules tunnettiin. Eikä pitäisi myöskään jättää huomiotta sitä, että niillä, jotka yrittävät kääntää syntisiä harhapoluiltaan, on osanaan kyynelten kaunistus, joka on hyvin vaikuttava. Whitefieldin kyyneleet olivat tärkeä osa hänen voimaansa; ja samalla tavoin Khonin, "valittavan" Herkuleen kyyneleet olivat suurena apuna hänen voittaessaan jättiläiset.

Näiden kahden symbolin välillä on suuri ero -- villisian torahampaiden ja suusta lähtevien kultaisten ketjujen välillä, jotka vetävät halukkaita ihmisjoukkoja korvista; mutta molemmat kuvaavat erinomaisesti samaa ajatusta -- sen suostutteluvoiman mahtia, jonka ansiosta Seem pystyi jonkin aikaa vastustamaan pahuuden vuorovettä, joka nopeaan tahtiin tulvi maanpiirin yli.
Kun Seem nyt oli näin voimallisesti vaikuttanut ihmisten mieliin tekemällä tuosta suuresta Luopiosta näin kauhean esimerkin ja kun tuon Luopion irtihakatut jäsenet lähetettiin suurimpiin kaupunkeihin, joissa hänen järjestelmänsä oli epäilemättä pystytetty, on helppo ymmärtää, että näissä olosuhteissa, jos tuo epäjumalanpalvelus jatkuisi -- ja ennenkaikkea, jos se laajenisi, sen oli välttämättä tapahduttava salassa. Niinkin mahtavaan mieheen kuin Nimrodiin kohdistunut kauhistuttava teloitus sai aikaan sen, että ainakin jonkin aikaa oli noudatettava äärimmäistä varovaisuutta. On tuskin epäilystäkään siitä, että tällaisissa olosuhteissa sai alkunsa "mysteerijärjestelmä", jonka keskuksena oli Babylonia, josta se sitten levisi kaikkialle maailmaan. Näissä "mysteereissä" ihmiset johdatettiin vähitellen kaikkeen siihen epäjumalanpalvelukseen, joka oli julkisesti kielletty ja joka oli sinetöity salaiseksi ja jonka salaisuuksia varjeltiin valaehtoisesti ja ylläpidettiin kaikin mahdollisin taikuuden keinoin ja johon lisättiin koko ajan uutta ainesta, niin että siitä tuli koko ajan yhä kaameampaa jumalanpilkkaa. Meillä on runsaasti todisteita siitä, että taikuus ja epäjumalanpalvelus ovat kaksossisarukset, jotka tulivat maailmaan käsi kädessä. Historioitsija Justinus toteaa: "Hänen (Zarathustran) sanotaan olleen ensimmäinen, joka keksi taikuuden taidon ja joka opiskeli mitä uutterammin taivaankappaleiden liikkeitä". Zarathustra, josta Justinus puhuu, on baktrialainen Zarathustra; mutta tämän myönnetään yleisesti olevan virhe. Stanley päättelee teoksessaan History of oriental Philosophy, että tämä virhe johtui samanlaisten nimien aiheuttamasta sekaannuksesta ja sen takia se oli liitetty Baktrian Zarathustraan, vaikka se oikeasti koski kaldelaisten Zarathustraa, "koska ei millään voida kuvitella, että Baktrian Zarathustra olisi keksinyt niitä taitoja, joissa hänen aikalaisensa kaldealainen Zarathustra oli niin taitava". Epifanus oli tullut ilmeisesti samaan merkittävään johtopäätökseen jo ennen häntä. Niiden tietojen perusteella, jotka olivat hänen käytettävissään vielä hänen aikanaan, hän väittää, että nimenomaan "Nimrod, joka oli sekä taikuuden että astronomian alullepanija, mutta jotka myöhemmin luettiin (baktrilaisen) Zarathustran alullepanemiksi". Koska me olemme nähneet, että Nimrod ja kaldealainen Zarathustra olivat yksi ja sama henkilö, ovat sekä muinaiset että nykyajan muinaisen Kaldean tutkijat täysin yksimielisiä. Mysteereiden salainen järjestelmä soi valtavasti tilaisuuksia vaikuttaa vihittyjen mieliin erilaisten taikatemppujen ja -taitojen avulla. Huolimatta siitä, että noita vihkitoimituksia suorittavat yrittivät huolellisesti erilaisia varootoimenpiteitä noudattaen salata tämän kaiken, on kuitenkin tihkunut riittävästi tietoa hyvin selkeän kuvan muodostamiseen mysteereiden oikeasta luonteesta. Kaikki oli järjestetty noviisien mielien kiihdyttämiseksi äärimmilleen, niin että kun he olivat antautuneet täysin pappien armoille, he olisivat olleet täysin valmistautuneita ottamaan vastaan mitä tahansa. Sen jälkeen kun initiaatiovihkimyskandidaatit olivat suorittaneet ripittäytymisen ja vannoneet tarvittavat valat ilmaantui Wilkinsonin mukaan "outoja ja hämmästyttäviä ilmiöitä". "Toisinaan koko paikka tuntui tärisevän; toisinaan näkyi kirkasta ja häikäisevää tulta, jota seurasi jälleen musta pimeys, joskus esiintyi jyrinää ja salamointia, toisinaan kuului pelottavia ääniä ja karjuntaa, toisinaan hirveät näyt hämmästyttivät vapisevia katsojia." Ja sitten lopulta tuo suuri jumala, heidän palvontansa keskushahmo, Osiris, Tammus, Nimrod tai Adonis paljastettiin heille tavalla, joka parhaiten sopi siloittamaan heidän tunteitaan ja vangitsemaan heidän sokean palvontansa. Eräs muinainen pakana selostaa tällaisia tapahtumia ja ilmiöitä, tosin varovaisesti, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, että se osoittaa sen taikuuden salaisuuden luonteen, jolla näitä ihmeiltä näyttäviä ilmiöitä saatiin aikaan: "Ilmiössä, jota ei saa paljastaa... nähdään temppelin seinällä voimakas valoilmiö, joka näyttää aluksi tulevan jostain kaukaa. Samalla kun se tulee näkyviin, se muuttuu vähitellen silminnähtäviksi kasvoiksi, jotka ovat ilmeisen jumalalliset ja yliluonnolliset ja myöskin ankarat mutta samanaikaisesti lempeänoloiset. Mysteeriuskontonsa mukaisesti aleksandrialaiset palvovat sitä Osiriksena tai Adoniksena." Tämän lausunnon perusteella voidaan epäilemättä päätellä, että tässä käytetty taikuuden muoto ei ole mitään muuta kuin sama, jota käytetään nykyaikaisessa fantasmagoriassa eli harhakuvien luomisessa. Samanlaisin keinoin saatiin näissä salaisissa mysteereissä jo niiden alkuaikoina eistettyä eläville katsojille kuolleita henkilöitä. Muinaista historiaa käsittelevissä kirjoituksissa viitataan jopa Semiramiin aikaan, jolloin kerrotaan harjoitetun taikarituaaleja, jotka tähtäsivät samankaltaisiin ilmiöihin;* ja samoin kuin taikalyhtyä [laterna magica eli skioptikon, alkeellinen projektori] tai sentapaista käytettiin myöhemmin samoja tarkoitusperiä varten, on järkeenkäypää päätellä, että samanlaisilla tai samantapaisilla keinoilla saatiin aikaan samanlaisia efektejä jo muinoin.

* Eräs niistä lausunnoista, joihin viittaan, sisältyy seuraaviin sanoihin Moses Chorensiksen teoksessa Historia Armenensis, jotka viittaavat Semiramiksen Araeuksen ystäville antamaan vastaukseen, kun hän oli lyönyt tämän kuoliaaksi taistelussa: "Olen antanut jumalilleni käskyjä, sanoo Semiramis, nuolla Araeuksen haavat ja herättää hänet kuolleista. Hän sanoo, että jumalat ovat nuolleet Araeusta ja herättäneet hänet takaisin henkiin". Jos Semiramis olisi todella tehnyt, mitä hän sanoi tehneensä, se olisi ollut ihme. Taikuuden aikaansaamat ihmeet olivat vain ihmeiltä näyttäviä; ja Justinus ja Epifanius osoittavat, että tekoihmeet tulivat osaksi epäjumalanpalvelusta heti alusta alkaen. Ellei siis kuolleiden herättämisen ihmettä olisi lavastettu taikatempuilla jo Semiramiin aikana, hän ei olisi antanut tällaista vastausta niille, joiden suosiota hän tavoitteli; ja toisaalta, miten hänen mieleensäkään olisi tullut sellainen vastaus, ellei siihen aikaan olisi uskottu henkien manaamiseen? Havaitsemme, että suunnilleen samaan aikaan on Egyptissä harjoitettu samanlaista taikuutta, jos Manethoa on uskominen. Josefuksen mukaan "Manetho toteaa, että hän [Horus vanhempi, josta puhuttiin ilmeisesti kuolevaisena kuninkaana] päästettiin jumalten näkyville ja että Amenofis halusi itselleen saman etuoikeuden." Tällainen lavastettu pääsy jumalten näkösälle antaa ilmeisesti ymmärtää, että tekstissä viitataan taikuuteen.

Ovelien, juonia punovien ihmisten käsissä tämä oli voimallinen keino vaikuttaa niihin ihmisiin, jotka olivat herkkäuskoisia ja jotka vastustivat elävän Jumalan pyhää hengellistä uskontoa ja jotka yhä haikailivat lopetetun järjestelmän perään. Niiden, joiden hallinnassa mysteerit olivat ja jotka olivat keksineet suurille joukoille tuntemattomat salaisuudet ja jotka pitivät nuo salaisuudet huolellisesti omassa hallussaan jakamatta niitä ulkopuolisille, oli helppo lavastaa niille silminnähtävää näyttöä siitä, että Tammus, joka oli tapettu ja jota oli surtu ja valitettu, oli yhä elossa ja jumalallisella ja taivaallisella tavalla kirkastettu. Mikä siis olisi ollut liian ihmeellistä ja uskomatonta uskottavaksi näin loistavalla tavalla paljastettuna tai käytännössä hänen nimissään lavasteiden takana puhuvan papin huulilta tulevana? Tällä tavoin koko Babylonian salaisten mysteereiden järjestelmä oli tarkoitettu kuolleen ihmisen kirkastamiseksi; ja kun kerran oli pystytetty yhden kuolleen ihmisen palvonta, monia muita tultiin palvomaan samalla tavoin sen jälkeen. Tämä antaa valaistusta psalmin 106 kieleen, kun Herra nuhdellessaan Israelia sen epäjumalanpalveluksesta sanoo: "He antautuivat palvelemaan Baal-Peoria ja söivät kuolleitten jumalien uhreja." Ja myös tällä tavoin siloitettiin tietä kaikille niille kauhistuksille ja rikoksille, joita mysteereissä harjoitettiin; sillä niille, jotka eivät halunneet pitää Jumalaa tietoisuudessaan, jotka halusivat mieluummin jonkin näkyvän palvonnan kohteen, joka sopi heidän lihallisen mielensä sielullisiin tunteisiin, ei sen vakuuttavampaa uskon tai palvonnan kohdetta ollutkaan kuin kuulla omin korvin niin ihmeellisen ilmestyksen keskeltä kuuluvan juuri heidän palvomansa jumalan käskyn.
Näin taitavasti suunniteltu juoni onnistui. Semiramis sai kunniaa kuolleelta ja jumalaksi julistetulta aviomieheltään; ja aikaa myöten "palvottiin molempia uskomattoman innokkaasti ja heidän kuvansa pystytettiin kaikkialle ja niitä palvottiin" nimillä Rhea ja Ninus tai "Äitijumalatar ja Hänen Poikansa".*

*Näyttäisi siltä, ettei julkista palvontaa harjoitettu ennenkuin Semiramiin pojanpojan Ariochin tai Ariuksen aikana. (Cedreni Compendium.)

Milloin Nimrodin mustaa rotua pidettiin esteenä hänen palvonnalleen, se oli helppo väistää. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin opettaa kaldealaisen sielunvaellusopin mukaisesti, että Ninus oli ilmestynyt uudelleen hänen kuolemansa jälkeen syntyneen pojan hahmossa, joka oli valkoinen ja oli hänen leskensä yliluonnollisella tavalla synnyttämä sen jälkeen, kun isä oli siirtynyt kirkkauteen. Koska Semiramis synnytti monia lapsia hillittömän ja irstaan elämäntapansa seurauksena eikä ketään maallista isää voitu heille nimetä, tällainen väite pyhitti automaattisesti synnin ja antoi hänelle mahdollisuuden kohdata niiden ihmisten tunteet, jotka eivät halunneet palvoa aidosti Jehovaa, mutta eivät olleet myöskään halukkaita palvomaan mustaa jumalaa. Egyptistä saadun Babyloniaa koskevan valaistuksen perusteella sekä äitijumalattaren käsivarsilla lepäävästä babylonialaisesta pienokaisesta säilyneiden kuvien perusteella meillä on syytä uskoa, että juuri näin tapahtui. Egyptissä sanottiin suosituimman palvonnan kohteen mustan Osiriksen valkoisen pojan Horuksen, joka lepäsi Isis-jumalattaren käsivarsilla syntyneen ihmeellisellä tavalla tuon jumalattaren ja Osiriksen yhtymisen seurauksena viimeksimainitun kuoleman jälkeen ja olevan itse asiassa mainitun jumalan inkarnaatio, joka tuli kostamaan kuolemansa murhaajilleen. On merkillistä havaita, että kaukana toisistaan sijaitsevissa maissa palvoivat miljoonat ihmiset tuohon aikaan neekerijumalaa, vaikka he eivät koskaan eläessään olleet nähneet neekeriä. Mutta kuten tulemme myöhemmin huomaamaan, Nimrod joutui epäsuosioon lähes kaikissa muinaisissa sivistyneissä kansoissa ja joutui pois alkuperäisestä ylimmästä asemastaan nimenomaan ob deformitatem, "rumuutensa takia". Jopa itse Babyloniassakin tuli tästä isän kuoleman jälkeen siittämästä lapsesta, jota pidettiin isän inkarnaationa, joka peri isän kunnian, mutta muistutti kuitenkin ulkomuodoltaan enemmän äitiään, suosituin versio Madonnan jumalallisesta pojasta.
Tälle äidin käsivarsilla lepäävälle pojalle, jota tällä tavoin palvottiin, oli annettu kaikki samat ominaisuudet, jotka myös luvatulla Messiaalla oli, ja häntä kutsuttiin lähes kaikilla samoilla arvonimillä. Kuten Kristusta Vanhan Testamentin hepreaksi kutsuttiin nimityksellä Adonai, Herra, samoin kutsuttiin myös Tammusta nimityksillä Adon tai Adonis. Häntä palvottiin "Välittäjänä" nimellä Mithras. Välittäjänä ja armoliiton päämiehenä häntä palvottiin Baal-berithinä, Liiton Herrana

*Harjoittaessaan virkaansa Parantavana jumalana Vishnun sanotaan "poistavan kolmen maailman piikit". (MOORin Pantehon). "Piikit" olivat kirouksen symboleita -- 1, Moos. 3:18.

Ihmetteleekö kukaan sitä, että tällainen toteamus löytyy pakanallisen mytologian pyhistä kirjoista? Mitä syytä siihen olisi? Siitä alkaen, kun synti tuli maailmaan, on ollut ainoastaan yksi pelastuksen mahdollisuus, joka tapahtuu iankaikkisen liiton veren kautta --- tavalla, jonka koko ihmiskunta kerran tunsi aina vanhurskaan Aabelin ajoista alkaen. Kun Aabel "uskon kautta" uhrasi Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, se tapahtui uskosta "teurastetun Karitsan vereen", se tapahtui "Jumalan tarkoitusperien mukaisesti", jotka olivat olleet "maailman perustamisesta asti" ja jotka toteutuisivat aikanaan Golgatan uhrissa, minkä takia se oli "parempi" uhri. Jos Aabel tiesi "Karitsan verestä", mikseivät hindut olisi tienneet siitä? Eräs pieni sana osoittaa, että jopa Kreikassa oli kerran tunnettu "Jumalan veren" paremmuus, vaikka tuo paremmuus runoilijoiden esittämänä olikin hämärtynyt ja rapistunut. Tuo san on Ichor. Jokainen klassisen kreikan runoilijoita lukeva tietää, että Ichor on termi, jota käytetään erityisesti jumalan verestä. Täten Homeros viittaa siihen lausuessaan:

...ja vuoti jo kuolematon jumalhurme [Ichor],
kirkas neste, mi kiertää suoniss' autuahitten; (Suom O. Manninen)

Mikä siis on sanan Ichor todellinen merkitys? Kreikankielessä sillä ei ole minkäänlasita etymologista merkitystä; mutta kaldeankielellä Ichor tarkoittaa "Arvollista". Sellaisella nimellä jumalan verestä käytettynä voi olla vain yksi alkuperä. Siinä itsessään on todistus nimenomaan siitä, että sen alkuperänä on suuri kantaisien ajoilta oleva perimätieto, joka sai Aabelin katsomaan kauas tulevaisuuteen ja Kristuksen "kalliiseen vereen", joka on kaikkein "kallisarvoisin" lahja, mitä rakastava Jumala voi antaa syylliselle maailmalle, joka on samanaikaisesti ainoan todellisen "Uhri-Ihmisen" verta ja samalla todella ja tosiasialliseti "Jumalan verta" (Ap.t. 20:28). Vaikka tämä oppi olikin täysin vääristynyt Kreikassa, se ei sielläkään kokonaan hävinnyt. Se sekoittui vääristelyihin ja taruihin, se oli kätketty tavalliselta kansalta; mutta salaisessa mystisessä järjestelmässä sillä oli välttämättä tärkeä sija. Kuten Servius kertoo meille, että Bacchuksen orgioiden suurena tarkooituksena oli "sielujen puhdistaminen" ja koska näissä orgioissa revittiin kappaleiksi eläin, jonka veri vuodatettiin heidän muistelemansa suuren jumalan veren vuodattamisen muistoksi, voisiko tällä symbolisella heidän jumalansa veren vuodattamisella olla yhteyttä synnistä "puhidistamiseen", joihin nämä mystiset rituaalit tähtäsivät? Olemme jo nähneet, että babylonialaisen Zarathustran ja Beluksen kärsimykset esitettiin nimenomaan vapaaehtoisina, koko maailman hyväksi annettuina ja yhteydessä suuren käärmeen pään murskaamiseen, joka viittasi synnin ja kirouksen poistamiseen. Jos kreikkalaisten Bacchus oli ainoastaan Babylonian jumala toisessa muodossa, silloin hänen kärsimyksensä ja verensä vuodattaminen on täytynyt esittää tapahtuneen samoista syistä -- ts. "sielujen puhdistamiseksi". Tutkikaamme tämän asian selvittämiseksi kuuluisaa nimeä Bacchus kreikankielessä. Nimi oli Dionysus tai Dionusos. Mitä tuo nimi tarkoittaa? Tähän asti sitä ei ole pystytty tulkitsemaan. Mutta jos sitä käsitellään sen maan kieleen kuuluvana, josta tuo jumala alunperin tuli, niin merkitys on hyvin selvä. D'ion-nuso-s tarkoittaa "SYNNINKANTAJAA"*, joka sopii erinomaisesti hänen luonteeseensa, jonka kärsimykset esitetään niin salaperäisinä ja jota pidettiin "sielujen puhdistajana".

* 2.Moos.28:38:ssa käytetty ilmaus "rikkomusten kantamisesta" on "nsha eon" (eon-sanan ensimmäinen kirjain on aleph). Kaldeankielessä ensimmäisestä kirjaimesta a tulee i ja siksi aonista, joka merkitsee 'rikosta', tulee ion. Sitten nshasta, joka merkitsee 'kantaa', tulee aktiivin partisiipissa on "nusha". Koska kreikankielessä ei ole sh-äännettä, sanasta tulee nusa. De tai Da on demonstratiivipronomini, joka merkitsee samaa kuin "tuo" tai "Suuri". Ja siten "D'ion-nusa" merkitsee täsmälleen samaa kuin "Suuri syntien kantaja". Se, että muinaisilla pakanoilla oli käsitys syntien sovittamisesta ja uhrikärsimyksestä, voidaan todistaa sillä, mitä Ovidius sanoi Olenoksesta. Olenoksen sanottiin ottaneen kantaakseen ja halunneen vapaaehtoisesti kantaa syyllisyyden rikoksesta, johon hän oli viaton. Olenoksen esitetään kärsineen sellaista kauhua, että hän menehtyi kantaessaan taakkaa rikoksesta omasta vapaasta tahdostaan, että hän kivettyi tai muuttui kiveksi. Koska kivi, joksi Olenos muuttui, pystytettiin Idan pyhälle vuorelle, se osoittaa, että Olenosta pidettiin pyhänä henkilönä. Olenoksen todellista hahmoa "synninkantajana" voidaan pitää siten täysin todistettuna.

Tästä babylonialaisesta jumalasta, joka Kreikassa tunnetaan nimellä "Synninkantaja" ja Intiassa nimellä "Uhri-Ihminen" idän buddhalaisten keskuudessa ja jonka järjestelmän alkuperäiset elementit ovat selvästi babylonialaiset, käytettiin yleisesti nimitystä "Maailman Vapahtaja". On kautta aikojen ollut yleisesti tunnettua, että kreikkalaiset palvoivat toisinaan ylintä jumalaa nimellä "Zeus Vapahtaja"; mutta tuolla arvonimellä ymmärrettiin olevan merkitystä ainoastaan voiton saamiseksi taistelussa tai muussa vastaavassa maallisessa tilanteessa, josta oli pelastutava. Mutta heti kun tiedetään, että "Zeus Vapahtaja" oli yksi Dionysoksen, "Synnit kantavan Bacchuksen" arvonimistä, hänen ominaisuutensa "Vapahtajana" joutuukin aivan toiseen valoon. Egyptissä tuota kaldealaista jumalaa pidettiin suurena rakkauden ja palvonnann kohteena, jumalana, jonka kautta "hyvyys ja totuus paljastettiin ihmiskunnalle". Häntä pidettiin kaiken ennaltamäärättynä perillisenä; ja hänen syntymäpäivänään kerrotaan kuuluneen äänen, joka sanoi: "Koko maan Herra on syntynyt". Tässä ominaisuudessa hänestä käytettiin arvonimeä "kuningasten Kuningas ja herrain Herra", niin että tämän sankarijumalan yleisesti tunnustettuna edustajana kuuluisa Sesostris voi lisätä tämän arvonimen nimeensä niissä muistomerkeissä, jotka pystytettiin hänen maineensa ja voittojensa säilyttämiseksi. Häntä ei kunnioitettu ainoastaan suurena "Maailman Kuninkaana", vaan häntä pidettiin myös näkymättömän maailman Herrana ja "kuolleiden Tuomarina"; ja myös opetettiin, että henkien maailmassa kaikkien on astuttava hänen pelottavan tuomioistuimensa eteen, jossa heidän lopullinen kohtalonsa määrätään. Samoin kuin oikeasta Messiaasta profetoitiin arvonimellä "Ihmisenä, jonka nimi on Vesa", häntä kunnioitettiin ei ainoastaan "Kuusin vesana", vaan myös "Jumalan Vesana", jonka Jumala oli armossaan antanut maailmalle kaikkien niiden sairauksien parantamiseksi, jotka liha on perinyt.* Häntä palvottiin Babyloniassa nimellä El-Bar tai "Poika-Jumala". Juuri tällä nimellä hänet esittää kaldealainen historioitsija Berosus järjestyksessä toisena luetellessaan Babylonian hallitsijoita.**

*Tämä on Virgiliuksen "Kultaisen Oksan" ja druidien mistelinoksan esoteerinen merkitys. Todiste tästä löytyy teoksesta Apocalypse of the Past. Voinen kuitenkin tuoda tässä ohimennen esiin pyhän oksan laajallelevinneen palvonnan. Afrikan neekereiden Fetichen palvonnassa tietyissä tilanteissa käyttämän pyhän oksan (HURDin Rites and Ceremonies) lisäksi mainittakoon, että jopa Intiasta löytyy merkkejä tuosta samasta käytänteestä. Veljeni S. Hislop, joka toimi vapaakirkon lähetyssaarnaajana Nagporessa, kertoo minulle, että edesmenneellä Nagporen Rajahilla oli tapana mennä tiettynä päivänä vuodesta palvomaan erään tietyn, Aptaksi kutsuttua lajia olevan, tätä seremoniaa varten istutetun puun oksaa, joka seremonian jälkeen kiskottiin ylös ja prinssi lahjoitti sen lehdet hovilleen. Kaupungin kaduilla myytiin samaa lajia olevan puun oksia ja niiden lehtiä annettiin ystäville nimellä sona tai "kulta".
**BEROSUS BUNSENin teoksessa Egypt. Nimi "El-Bar" on esitetty yllä sen hepreankielisessä asussa, koska se on tutumpi tavallisille englanninkielisen Raamatun lukijoille. Nimen kaldeankielinen muoto on Ala-Bar, joka Berosuksen kreikankielessä on Ala-Par, jossa tavallinen kreikankielen pääte os on liitety siihen. Se että Bar on muuttunut Par'iksi kreikankielessä, noudattaa samaa periaatetta kuin siinä, että sanasta Ab, 'isä', tulee kreikankielessä Appa ja sanasta Bard, 'täplikäs', tulee kreikassa Pardos jne. Berosus antoi luultavasti tämän nimen Ala-Bar Ninyakselle, koska hän oli Nimrodin laillinen poika ja seuraaja. Sen, että Ala-Par-os oli todella tarkoitettu antamaan hallitsijalle, josta arvonimeä käytettiin, aseman "Poika-Jumalana" tai "Jumalan Poikana", vahvistaa eräs toinen kreikkalaisten käyttämä muoto samasta nimestä. Se on Alasparos. Nythän Pyrsiporus Bacchuksesta käytettynä tarkoittaa Ignigenaa tai "Tulen siementä"; ja Ala-sporos "Jumalan siementä" on samalla tavalla nimeä kreikkalaistettaessa muodostettu samanlainen ilmaus.

Layrad on löytänyt hänet Niiniven veistoksissa tällä nimellä, jolloin nimessä Bar, 'Poika' on etuliite, joka tarkoittaa El'iä tai 'Jumalaa'. Sir H. Rawlinson on löytänyt hänet samalla nimellä, missä nimiä 'Beltis' ja "Loistava Bar' on käytetty rinnakkain. Häntä palvottiin muinoin Egyptissä nimellä Bar, vaikka Bar-jumalan asema kansan palvomien jumalten Pantheonissa laskikin ja antoi tietä eräälle toiselle, suositummalle jumalalle. Itse pakanallisessa Roomassa häntä palvottiin nimellä "Ikuinen Poika"*, kuten Ovidius todistaa. Näin uskaliaasti ja suoraan pelkkä kuolevainen korotettiin Babyloniassa "Siunatun [Jumalan] Pojan" asemaan.

*Yllämainitun ilmauksen todellisen merkityksen ymmärtämiseksi on viitattava erääseen roomalaisten merkittävään valan muotoon. Roomassa oli kaikkein pyhin valan muoto (AULUS GELLIUKSEN mukaan) "kautta KIVI-Jupiterin". Tämähän näyttää aivan järjettömältä. Mutta kun sana 'lapidem' ['kivi'] käännetään takaisin pyhälle kielelle eli kaldeaksi, vala kuuluu "kautta Jupiter-Pojan" tai "kautta Jupiterin Pojan". Hepreankielen Poikaa merkitsevästä sanasta Ben tulee kaldeankielessä Eben, joka merkitsee myös kiveä kuten nähdään sanasta "Eben-ezer", 'Avun kivi'. Koska, kuten kaikkein oppineimmat antiikin tutkijat ovat todenneet, Rooman Jovis [Jupiter], joka oli muinoin nominatiivimuoto sanasta, on vain eräs muoto hepreankielen sanasta Jehovah, on ilmeistä, että vala oli alunperin kuulunut "kautta Jehovahin pojan". Tämä selittää, miten kaikkein juhlallisin ja sitovin vala oli muuntunut edellä esitettyyn muotoon; ja se osoittaa myös, mitä se todella merkitsi, että "Joviksen [Jupiterin] poikaa" Bacchusta kutsuttiin "Ikuiseksi Pojaksi". (OVIDIUS, Metam.)

Selitys
Olenos, Synninkantaja [takaisin]
Tämän teoksen eri kohdissa on esitetty todistusaineistoa osoittamaan, että Saturnus, "jumalten ja ihmisten isä" oli jossain mielessä juuri ensimmäine esi-isämme Aatami. Saturnuksesta sanotaan, että hän söi kaikki lapsensa.*

*Joskus hänen sanotaan syöneen ainoastaan poikalapsensa; mutta kts. SMITHin (suurempi) Classical Dictionary, hakusana "Hera", josta käy ilmi, että hän söi sekä tyttö- että poikalapsensa.

Tässä kansantajuisessa versiossa, josta ei käynyt ilmi, mihin tosiasiaan tässä todella viitattiin, tämä tietenkin vaikutti tarulta siinä muodossa, kuin me sen yleensä kuulemme -- ts. että hän söi lapset heti, kun he olivat syntyneet. Mutta se, mihin todellisuudessa viitattiin tällaisella sanonnalla, että hän olisi syönyt lapsensa, oli itse asiassa Raamatun todella tapahtunut vedenpaisumus .. ts. että hän tuhosi ne syömällä -- ei syömällä heidät, vaan syömällä kielletyn hedelmän. Koska tämä oli surullinen ja lohduton asiainlaita, pakanallisessa kertomuksessa kerrotaan edelleen, että jumalten ja ihmisten isän lasten tuhoutuminen tapahtui hänen vaimonsa, Rhean kautta. Kuten olemme todenneet, Rhealla oli yhtä paljon tekemistä Saturnuksen lasten syömisessä kuin Saturnuksella itselläänkin; mutta epäjumalanpalveluksen ja luopumuksen kehittymisen myötä Rhea tai Eeva sai kunniaa Saturnuksen kustannuksella. Saturnus tai Aatami esitettiin äreänä jumalana; Rhea tai Eeva taas äärimmäisen ystävällisenä; ja ystävällisyydessään hän antoi aviomiehelleen nauhoihin kiedotun kiven, jonka tämä ahneesti nielaisi ja siten kannibaali-isän lapset olivat turvassa. Pyhällä kielellä tuo nauhoihin kiedottu kivi on "Ebn Hatul"; mutta Ebn-Hat-tul* tarkoittaa myös "Synninkantajapoikaa".

*Hata, 'synti', on myös kaldeaksi Hat. Tul tarkoittaa 'tukea'. Jos lukija katselee Horusta siteineen (BRYANT); Dianaa jalkojen ympäri kiedottuine siteineen; persialaisten härkäsymbolia samaan tapaan sidottuna ja myös tahitilaisten muodotonta halkoa, jota käytetään jumalana ja joka on kääritty naruilla (WILLIAMS); hän luultavasti näkee, että tässä nauhoihin käärimisessä on jotain merkittävää mystiikkaa.

Tämän ei tarvitse vättämättä tarkoittaa sitä, että Eeva tai ihmissuvun äiti itse olisi synnyttänyt luvatun siemenen (vaikka monissa taruissa niin kerrotaan), vaan että, saatuaan itse kuulla nuo iloiset uutiset ja käsitettyään ne, hän kertoi ne aviomiehelleen, joka omaksui ne häneltä uskossa ja että siihen perustuisi hänen jälkeläistensä ja hänen omakin pelastuksensa. Se, että Saturnus nieli nauhoihin kiedotun kiven, symboloi ainoastaan sitä innokkuutta, millä Aatami otti uskossa vastaan hyvät uutiset naisen siemenestä; sillä sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa on uskon symbolina syöminen. Niinpä Jeremia sanoo: "Sinun sanasi tulivat, ja minä söin ne, ja sinun sanasi olivat minulle riemu ja minun sydämeni ilo..." (Jer. 15:16). Tämän osoittaa vahvasti myös Herra Jeesus Kristus, joka esittää samassa yhteydessä: "Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä" (Joh.6:63). Se, että Aatami otti innolla vastaan hyvät uutiset luvatusta siemenestä ja kätki sen sydämeensä ikäänkuin sielunsa elämänä, käy ilmi nimestä, jonka hän antoi vaimolleen heti ne kuultuaan: "Ja mies antoi vaimolleen nimen Eeva, sillä hänestä tuli kaiken elämän äiti" (1.Moos. 3:20).
Taru nauhaan kääritystä kivestä ei pääty siihen, että se niellään ja Saturnuksen lasten tuhoaminen päättyy. Tästä nauhaan kääritystä kivestä sanotaan, että sitä "säilytettiin lähellä Delfoin temppeliä, jossa sitä voideltiin päivittäin öljyllä ja se peitettiin villalla" (MAURICEn Indian Antiquities). Jos tämä kivi symboloi "synninkantajapoikaa", se symboloi tietysti myös Jumalan Karitsaa, joka on teurastettu maailman perustamisesta asti, jonka symboliseen peitteeseen ensimmäiset esi-isämme verhosivat itsensä, kun Jumala puki ihmisen eläinten nahkasta valmistettuihin vaatteisiin. Siten, vaikka hänet esitetään näkyvällä tavalla kivenä, hänet on sopivaa verhoilla villaan. Kun hänet esitetään vesana (oksana), Jumalan Vesana, oksakin kääritään villaan (POTTER, Religion of Greece). On hyvin merkittävää, että se voideltiin päivittäin öljyllä. Jos kivi symboloi "synninkantajapoikaa", mitä tarkoitti tuon "synninkantajapojan" päivittäinen voitelu öljyllä muuta kuin että hänet esitettiin "Herran voideltuna" tai "Messiaana", jota epäjumalanpalvelijat palvoivat todellisen, tulevan Messiaan sijasta?
Eräs niistä nimityksistä, joilla tätä nauhoin kiedottua ja pyhää kiveä kutsuttiin, vahvistaa hätkähdyttävällä tavalla edellä esitetyn johtopäätöksen. Tuo nimi on Baitulos. Löydämme tämän sanan Priscillianukselta, joka puhuu "kivestä, jonka Saturnuksen sanotaan nielleen Jupiterin takia", ja joka lisää, että kreikkalaiset kutsuivat häntä nimellä "Baitulos". "B'hai-tuloh" merkitsee "Elämää tuovaa lasta".*

*Tulee sanasta Tli, Tleh tai Tloh, "Infans puer" (CLAVIS STOCKII, Chald.), ja sanasta Hia tai Haya, "elää, palauttaa elämä". (GESENIUS) Sanasta "elää", jonka eteen on liitetty digamma ja joka tulee kreikankielen sanasta "elämä". Kun tuo sana Hia on siirtynyt kreikankieleen, se äännetään myös Haya, josta todisteena substantiivi Hiim, "elämä", joka äännetään Hayyim, joka kreikankielessä merkitsee "verta". Mooseksen ajalta peräisin oleva periaate, että "veri oli elämä" on näin todistettavasti ollut muidenkin kuin juutalaisten tuntema periaate. Hayasta, kun siihen laitetaan eteen digamma, tulee B'haya: ja niin egyptinkielestä huomaamme, että Bai tarkoittaa "sielua" tai "henkeä" (BUNSEN), joka on itse elämä. Siten B'haitulos on "Elämän palauttava lapsi". P'haya-n on sama jumala.

Jumalten isä oli tuhonnut lapsensa syömällä heidät; mutta "nauhoin kiedotun kiven" kerrotaan "palauttavan heidät henkiin" (HESIODOS, Theogon.). Tästä tulee nimi Baitulos; ja tämä nimen merkitys on täysin sopusoinnussa sen kanssa, mitä Sanchunianthonissa sanotaan foinikialaisen jumalan Ouranoksen tekemästä Baituliasta: "Ouranos-jumala teki Baitulian kivistä, jotka liikkuivat ikäänkuin ne eläisivät". Jos Baitulos-kivi symboloi "elämän palauttavaa lasta", oli luonnollista, että tuo kivi tehtiin muistuttamaan mahdollisimman paljon itsessään elävää kiveä.
Tämän "synninkantajapoikaa" esittävän nauhoihin käärityn kiven ja Ovidiuksen mainitseman Olenoksen välillä, joka otti kantaakseen syyllisyyden, joka ei ollut hänen omansa, ja joka muuttui kiveksi, on paljon yhtäläisyyttä. Olemme jo nähneet, että Olenos asetettiin kiveksi muututtuaan Fryygiaan pyhälle Idan vuorelle. Meillä on syytä uskoa, että tuo kivi, jonka kerrottiin saaneen aikaan niin paljon Saturnuksen lasten hväksi ja joka asetettiin lähelle Delfoin temppeliä, symboloi tuota samaa Olenosta. Huomaamme, että Olen oli Delfoin ensimmäinen profeetta, joka perusti sinne ensimmäisen temppelin (PAUSA Phocica). Koska profeetoilla ja ja papeilla oli yleensä edustamiensa jumalien nimi (Hesychius kertoo meille nimenomaan, että pappia, joka edusti Vesa-nimistä suurta jumalaa mysteereissä, kutsuttiin itseään Bacchukseksi), tämä viittaa Delfoin jumalan yhteen muinaiseen nimeen. Jos sitten oli olemassa pyhä kivi Idan vuorella, jota kutsuttiin Olenoksen kiveksi ja joka oli Olenin perustaman Delfoin temppelin alueella, voiko olla epäilystäkään siitä etteikö Delfoin pyhä kivi symboloinut samaa kuin Idan pyhä kivi? Priscillianus kutsuu Delfoin nauhoihin käärittyä kiveä, josta jo edellä on puhuttu, nimenomaan "jumalaksi". Tämä jumala, joka voideltiin symbolisesti ja jota kunnioitettiin ihmisten ja jumalien isän Saturnuksen lasten elämän palauttajana, joka on tunnistettu samaksi kuin Olenos, joka tuli kantaakseen ihmisten synnit ja kärsimään heidän puolestaan ja heidän edestään; sillä, kuten olemme nähneet, Olenos otti vapaaehtoisesti kantaakseen syyllisyyden, josta hän henkilökohtaisesti oli vapaa.
Kun nyt olemme nähneet, miten paljon patriarkkojen uskosta oli kätketty pakanuuden mystisiin symboleihin, on vielä yksi tilanne, joka pitäisi ottaa huomioon koskien nauhoihin käärittyä kiveä, mikä osoittaa miten Rooman salaisissa mysteereissä on keksitty tuoda tämä pakanuuden nauhoihin kääritty kivi nk. kristilliseen symboliikkaan. Baitulos eli nauhoihin kääritty kivi oli pyöreä tai pallomainen kivi. Tämä pallomainen kivi esitetään yleensä enemmän tai vähemmän nauhoihin käärittynä ja niillä sidottuna. BRYANTILLA, jossa Cybele-jumalatar on esitetty "Spes Divinana" tai Jumalallisena toivona, näemme tämän maailman jumalaisen toivon alkuperän neljään erilaiseen nauhaan käärittynä pallona hänen oikeassa kädessään. DAVIDin teoksesta Antiquites Etrusques löydämme jumalattaren, jolla on Pandoran lipas, kaiken pahan lähde, ojennetussa kädessään ja nauhoihin kiedottu pallo riippumassa siitä; ja tässä tapauksessa pallossa on vain kaksi nauhaa, jotka kulkevat ristikkäin. Ja mitä muuta tuo pakanallinen nauhoihin kääritty pallo onkaan muuta kuin sen pallon vastine nauhoineen ja varustettuna mystisellä Taulla tai ristillä, jota kutsutaan "hallintavallan merkiksi" ja joka esitetään yleensä, kuten tässäkin puuleikkauksessa