G.Lang

3.LUKU: "MITEN HELLUNTAI TULI LOS ANGELESIIN"

Yllämainitun nimisen kirjan kirjoittaja Frank Bartleman on kiehtovin persoona, jonka olemme kohdanneet käsittelemiämme tapahtumia tutkiessamme. Hän oli Jumalan mies ennen monia muita, omistautunut Kristukselle ja Hänen asialleen, mitä innokkain evankelista, joka halusi nähdä syntisten pelastuvan ja valmis vaadittaviin uhrauksiin. Hänen rukouselämänsä oli intensiivistä, jopa kärsimätöntä, johon liittyi jopa äärimmäisyyksiin menevää paastoa, jolla oli vakavat vaikutukset hänen terveyteensä.

Hän oli palvelija, joka oli valmis luottamaan Herraansa. Vaikka mikään seurakunta tai seura ei tukenut häntä, hänen pysyvänä ohjeenaan oli olla mainitsematta ajallisia tarpeitaan tai vihjata taloudellisiin kysymyksiin, vaikka hän oli rahaton ja ilman ruokaa perheelleen. Hänen vaimonsa oli sydämestään hänen kanssaan tässä ja hyväksyi puutteen, kun Jumala koetteli heidän uskoaan, niinkuin Hän aina koettelee sen ja he iloitsivat yhdessä niistä huomattavista helpotuksista, joilla usko palkitaan.

Hän matkusteli 11 kuukauden ajan vuosina 1910 ja 1911 ja kävi seitsemässätoista eri maassa Englannin ja Japanin välillä palaten Tyynenemeren kautta. Hän kirjoittaa:

Minulla ei ollut dollariakaan mukanani Los Angelesista. Perheeni luotti täysin Jumalaan ja heistä pidettiin parempaa huolta kuin silloin, kun olin heidän kanssaan. Palasin takaisin taskussani noin dollari. Vaimollani oli pankissa 50 dollaria. "Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä." (s.142)... Herra varjeli minut ihanalla tavalla sairauksilta. [Onneksi ei ollut vielä se aika, jolloin hallitukset myrkyttävät matkustavaisia voimakkailla lääkkeillä, joista saattaa olla yhtä paljon vahinkoa kuin niistä sairauksista, joita niillä estetään.] Kävin alueilla, joissa oli koleraa, ruttoa ja isorokkoa ja kuumeseuduilla vuoden vaarallisimpana aikana. Mutta Herra varjeli minut. Palasin kotiin painaen 4,5 kg enemmän kuin vuosiin. Poissaollessani oli perheeni pidetty terveenä ja heillä oli varoja myös ajallisiin tarpeisiinsa. En pyytänyt koskaan penniäkään enkä kolehtiakaan. Kaikki annettiin minulle vapaaehtoisesti. Sain Amerikasta ainoastaan 50 dollaria sen jälkeen kun olin jättänyt sen rannikot. Palestiinassa, Intiassa ja Kiinassa apua tuli mitä odottamattomimmista ja epätodennäköisimmistä lähteistä. Jumala näytti, että Hän pystyi huolehtimaan yhtä hyvin ulkomailla kuin kotimaassakin. Saavuin Kiinaaan taskussani vain 10 dollaria. Mitään rahaa ei tullut Amerikasta Kiinaan siellä ollessani.

Kirjoittaja ei kerro, tiesikö hän, että jo kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin A.N. Groves oli näyttänyt nykyaikaisen esimerkin siitä, miten tämän apostolisen suunnitelman mukaisesti palvellaan Herraa tällä tavoin tai oliko hän kuullut bristolilaisesta George (suom. Yrjö) Mülleristä. Varmastikaan hän ei tiennyt, että juuri samaan aikaan (1910, 1911) tämän kirjan kirjoittaja oli kiertomatkalla yli kaksi vuotta Intiassa, Burmassa, Egyptissä, Tunisiassa ja Sveitsissä odottaen samalla tavoin saavansa rahaa yksin Jumalalta kokien samanlaisia koetuksia ja Jumalan ihmeellistä huolenpitoa. Tällaista käytännön luottamista Jumalaan ei pidä lukea liikkeeseen kuuluvaksi, sillä Bartleman kulki tätä tietä jo ennen kuin viimeksimainittu edes alkoi.

Bartlemanin todistus on suositeltavaa luettavaa niille monille, jotka sanovat kulkevansa samaa tietä, mutta joilla todellisuudessa on toinen silmä suunnattuna johonkin järjestöön tai rahastoon. He lähettävät selostuksia lehtiin tai lähettelevät kiertokirjeitä muistuttaakseen ystäviään itsestään. Näissä kiertokirjeissä on nykyään usein kirjoittajan vaimon ja lasten nimet. Tulee olemaan terveellistä niin sielulle ja heidän työlleen, kun tulevat ne päivät, jolloin lehtiä, työntekijäluetteloita tai kiertokirjeitä ei ole käytettävissä. Silloin työntekijät tulevat huomaamaan, ovatko he yhtä pitkällä hengellisesti kuin edellisen armotalouskauden pyhä, joka kirjoitti: "Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä suuresti horju. Kuinka kauan te yhtä miestä ahdistatte, hänet yhdessä surmataksenne, niinkuin hän olisi kaatuva seinä, niinkuin murrettu muuri? He vain pitävät neuvoa, miten syöstä hänet korkeudestaan. He rakastavat valhetta, he siunaavat suullansa ja kiroavat sydämessänsä. Sela. Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju. (Ps.62:2-7). Se paha, mistä tässä puhutaan, ei ole uutta. Spurgeon sanoi jossain, että jotkut evankelistat eivät pystyisi tappamaan hiirtäkään, mutta että heidän oli pakko kuuluttaa tuo sankariteko evankeliumilehdessä: kun taas Simson tappoi leijonan eikä sanonut siitä mitään!

Eläessään tällä tavalla vapaana rakas veli Bartleman ei ollut sitoutunut kehenkään ihmiseen eikä veljien hallintaan. Hän oppi enemmän Kristuksen mielestä ja voi harjoittaa sitä, mitä oli oppinut. Eräs hyvin tärkeä asia, jonka hän havaitsi, oli että ihmisen hallinto kristittyjen kokouksissa ja ihmisen päättämän järjestyksen toteuttaminen on Jumalan Hengen oikeuksien kieltämistä ja rajoittaa hänen suloisen tomintansa pyhien keskuudessa. Hän koki, että julkisenjumalanpalveluksen muodollinen järjestys esti vakavasti ja jatkuvasti sellaisen Hengen toiminnan, jota hän kaipasi ja rukoili näkevänsä. Hän oppi, miten vuosien 1904-5 Walesin herätys loppui, kun pappien kontrolli palautettiin ja pian hän sai nähdä ihmishallinnon ja -järjestyksen tukahduttavan myös Los Angelesin liikkeen.

Liikkeen alkuaikoina ei ollut etukäteen järjestettyjä puhujia tai etukäteen ilmoitettuja aiheita ja laulu oli samoin spontaania. Laulettiin vanhoja tunnettuja virsiä muistista. Eräs tuore piirre, joka kehittyi, oli "taivaallinen laulu" ilman sanoja tai kielillä laulaen. Tästä hän sanoo: "he alkoivat lopulta halveksia tätä 'lahjaa', kun ihmisestä lähtöisin oleva henki jälleen sai sijaa. Se häädettiin virsikirjojen avulla ja johtajat valitsivat jälleen laulut. Se oli kuin Hengen murhaamista ja äärimmäisen tuskallista joillekin meistä, mutta vuorovesi meitä vastaan oli liian voimakas." Ja sitten hän lisää nämä pistävät huomautukset: "Nykyajan [1925] virsikirjat ovat suurimmaksi osaksi kaupallisia, emmekä menettäisi kovinkaan paljon, jos tulisimme toimeen ilman niitä. Vanhojakin sävelmiä on vahingoitettu muutoksilla ja joka kaudella on omaksuttava uusia tyylejä, jotta saataisiin lisää tuloja. Niissä on hyvin vähän todellista palvontaa. Ne saavat kyllä varpaat liikkumaaan, mutta eivät ihmissydämiä" (57).

Bartlemanin kerronta alkaa siitä, kun hän saapuu Los Angelesiin 22. joulukuuta vuonna 1904. Hän kuuli 8.4. 1905 F.B. Meyerin kuvaavan silloista Walesin herätystä. Se kosketti häntä syvästi. Hän alkoi jakaa S.B. Shawn ja Campbell Morganin selostuksia siitä. He auttoivat herättämään monien sydämissä kaipausta ja odotusta. Hän ja Evan Roberts vaihtoivat muutaman kirjeen. Los Angelesin liike nousi Walesin liikkeestä, varsinkin kun eräs losangelesilainen pastori nimeltä Smale oli vieraillut Walesissa ja oli tuonut sieltä innoitusta. Koska kirkoissa ja lähetysjärjestöissä oli vain vähän vapautta, muutama vakavissaan oleva ihminen kokoontui rukoilemaan erääseen mökkiin osoitteessa Bonnie Brae Street 214, Los Angelesissa. 9. huhtikuuta 1906 eräs jäsenistä puhui kielillä. Sunnuntaiaamuna 15. huhtikuuta eräs värillinen sisar puhui kielillä Uuden Testamentin seurakunnassa Burbank Hallissa. Kun näistä nostettiin häly ulkomailla, suuret joukot kokoontuivat. Kokoukset siirrettiin Azusa Street 312:een. Se oli ollut metodistikirkko, mutta toimi nyt puutavaravarastona. Raivattiin tarpeeksi tilaa ja tila siivottiin ja tyhjien naulatynnyreiden varaan asetettiin lautoja, jotta saatiin istuimet mahdollisesti kolmellekymmenelle. Nämä penkit asetettiin neliön muotoon, niin että läsnäolijat olivat kasvot toinen toisiinsa päin.

Syntyi valtava innostus, joka johtui osittain valtavasta maanjäristyksestä 19. huhtikuuta, jolloin noin 10000 ihmistä kuoli. Rakennus oli pian täpötäynnä, kielillä puhuttiin paljon, "taivaallista kuoroa" kuultiin usein, kymmeniä ihmisiä kokoontui "alttarille", kokouksia pidettiin jatkuvasti lähes kellon ympäri. "Joku saattaa puhua. Yhtäkkiä Henki saattoi tulla seurakunnan päälle. Itse Jumala antoi alttarikutsun. Ihmiset kaatuivat kaikkialla rakennuksessa ikäänkuin taistelussa kaatuneet tai ryntäsivät alttarille suurin joukoin etsimään Jumalaa" (60).

Yliluonnollinen voima, joka keskittyi tähän vaatimattomaan rakennukseen, oli niin intensiivinen, että se vaikutti lähiympäristöönkin, niin että ihmiset, jotka olivat lähestymässä rakennusta, joutuivat sen valtaan muutaman korttelinkin päässä. Toiset taas, jotka olivat tulleet kaupunkiin ottamaan ilmiöstä selvää saivat "kasteen" siellä, minne olivat majoittuneet. Heitä oli tullut kaikkialta maailmasta ja he olivat palanneet kotiseuduilleen niin sillä energialla ladattuina, joka siellä toimi, että heidän todistustena ja vetoomustensa aikana tapahtui samanlaisia ilmiöitä. Aikaa myöten tuli liikkeestä maailmanlaajuinen. Sen johtajat olivat varmoja siitä, että se kattaisi koko maailman ja jatkuisi aina Herran tuloon saakka.

Osallistujat olivat täysin vakuuttuneita siitä, että toimiva voima oli Jumalan Pyhä Henki. Tämä vakuuttuneisuus huokuu niistä sadoista todistuksista, jotka julkaistiin 'Confidence'-lehdessä. Kokemuksen kuvausten yhdenmukaisuus on hätkähdyttävä, sen pitäminen Jumalasta lähtöisin olevana on varaukseton ja saattoi helposti saada varomattoman lukijan hyväksynnän, niinkuin se sai niin monien tuhansien lukijoiden ja katsojien hyväksynnän.

Ja kuitenkin? Kun varovainen, vaikkakin myönteisesti yliluonnolliseen suhtautuva tarkastelija. joka on valmis hyväksymään tällaiset ilmiöt, mietiskelee niitä monia yksityiskohtia, joita osallistujat ja niihin uskovat kertovat, nousee esiin kysymyksiä, jotka vaativat vastausta.

Kirjallisuus paljastaa lähes lapsenomaisen viattomuuden ihmisten hyväksyessä Jumalan antaneen nuo kokemukset. Näyttää siltä, ettei lähes kukaan epäillyt sitä. Sitä pidettiin itsestäänselvänä. He olivat etsineet herätystä ja tässä se nyt varmasti oli! Antaisiko Jumala kiviä niille, jotka olivat pyytäneet leipää? Nutta suurin osa niistä, jotka olivat mukana liikkeen alkuaikoina, eivät olleet noudattaneet Paavalin kehotusta arvioida kaikki ja jopa senkin, mitä hän, Paavali, sanoi. (1.Kor.10:15). Ilmeisesti heitä ei ollut varoitettu Johanneksen sanoista, että tulisi esiintymään monia vääriä profeettoja ja sentähden oli jokainen henki koeteltava (1.Joh.4:1). Myöhemmin antoi muutama liikkeen johtajista tällaisia varoituksia, mutta sillä ei näyttänyt olevan paljonkaan vaikutusta.

Tällainen ajatustapa on vaarallinen, sillä se tekee eksyttävien henkien ja väärien profeettojen toiminnan helpoksi. Oli johtajia, joista Bartleman oli yksi, jotka tiedostivat, että pahat henget saattoivat teeskennellä Pyhän Hengen toimintaa; mutta en ole lukenut, että kukaan heistä olisi tutkiskellut omaa "kastettaan" ja kielilläpuhumistaan tai epäillyt ilmiöiden tai niiden parantumisten jumalallista alkuperää, joita tapahtui.

Yksi totuuden linja vietiin äärimmäisyyksiin ja se edisti taipumusta olla arvioimatta näitä kokemuksia. Bartleman kuvaa tilannetta, jolloin hän puhui ensi kertaa tuntematonta kieltä ja sanoo:

Minut todella "sinetöitiin otsalle" ja luovuin täysin oman luonnollisen mieleni töistä...Henki otti haltuunsa mieleni, ihmisen viimeiseen saakka puolustaman linnoituksen...Mieleni oli aina ollut hyvin aktiivinen...Mikään ei estä uskoa ja Hengen toimintaa niin paljon kuin ihmishengen itsetietoisuus ja ihmismielen viisaus, voima ja itseriittoisuus. Kaikki tämä on ristiinnaulittava ja juuri tässä onkin taistelun paikka (72).

Tässä on eräs tärkeä kohta: se, että jopa sydämen sisäinen ihminen on alistettava Jumalan Hengelle: mutta että ihmismielen voimat "on kaikki yksinkertaisesti ristiinnaulittava", työntää ihmisen pois normaalista puolustuksestaan, niin että hän hyväksyy, mitä ulkopuolinen voima, mikä se sitten lieneekin, kehottaa.

Samaa tarkoitti eräs arkkidiakoni omasta "kasteestaan" puhuessaan:

"Jos voisin lisätä yhden varoituksen sanan kokemukseni perusteella, se olisi, että on mitä huolellisimmin pidettävä oma pää poissa tieltä. Pyhä Henki ei halua niinkään tulla pään kautta kuin sydämen kautta." (Confidence, joulukuu 1908, 13).

Tässäkin on totuuden aineksia. On varmaa, että liian useiden uskovien kohdalla saadaan etupäässä aikaan mielen tietoa, kun taas tunteet eivät paljoakaan liikahda Kristuksen suuntaan. Kuitenkin pääasiassa tunteenomainen kokemus, jossa tunteita saadaan aikaan älyn jäädessä taka-alalle, avaa oven vääränlaiselle tunnekuohulle ja mieli harhautuu vääristä ajatuksista.

Tuon ajan puhujat korostivat Room.6:6:a: "meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu". Oli oikein muistuttaa siitä, ettei Hengen voitelua voitu laittaa vanhan syntisen luonnon päälle, vaan ainoastaan uskovassa kehittyneen Kristuksen päälle. Rouva Boddy korosti kiihkeästi tätä totuutta. Mutta sen psykologia oli väärä. Sanonta "vanha ihminen" viittaa ihmisen moraaliseen luontoon, joka on parantumattomasti turmeltunut ja se on pidettävä kuolleena, niin että Kristuksen ylösnousemus voi tehdä kristityn eläväksi uskon kautta. Mutta tuo moraalinen luonto ei ole äly, mieli, ominaisuutena, vaan väärä, turmeleva vaikutus, joka sokaisee mielen. Tämän moraalisen luonnon on kuoltava Kristuksessa uskon kautta ja näin mieli vapautuu ja uudistuu; mutta se ei tarkoita sitä, että itse älyn täytyy kuolla ja lakata toimimasta, jolloin hengellisiä asioita koskeva arviointi joutuu väistymään.

Kun on kysymys tavallisten tapahtumien todistamisesta lienee vain vähän tarvetta koetella puhujan pätevyyttä; mutta kun ihminen puhuu jostain monimutkaisemmasta tieteellisestä ongelmasta on välttämätöntä varmistaa, että hän on pätevä puhumaan aiheesta. Samoin on tarpeen miettiä, ovatko yliluonnollisista tapahtumista todistavat puhujat luotettavia todistajia. Nyt käsittelemässämme tapauksessa on eräs huomattava piirre. Edessäni oleva kirjallisuus esittää valokuvia monista liikkeen alkuaikojen miehistä ja naisista. He jakautuvat kahteen pääryhmään: ne, joiden silmissä on lempeäluontoisen ja sentimentaalisen ihmisen unelmoiva kaukaisuuteen tähyävä katse ja ne, joiden silmät kimaltavat ja ovat levottomat ja intensiiviset. Vain harvoilla kasvoilla näkyy normaali, rauhallinen, hallittu henki. Kumpaankaan ensiksimainittuun ryhmään ei voi luottaa jännittävien kokemusten harkitussa arvioinnissa. Eräs, joka tunsi Herra A.A. Boddyn saarnaaajana noina aikoina, on kuvannut hänen saarnaamistaan "tunteenomaiseksi". Hänen valokuvansa vahvistaa sen. Eräs, joka tunsi tämän johtajan tuon ajan Intiasta, nimeltään Moorhead, kertoo minulle, että hän oli "harhaoppinen". Tällainen arvio on yleensä hätäisesti laadittu, kuten tulemme pian huomaamaan.

Los Angelesin manifestaatioiden aikaan Frank Bartleman oli iältään kolmekymmentäneljävuotias. Hänen valokuvansa on ensimmäiselle ryhmälle tyypillisestä miehestä, joka on intensiivinen ja mukava, ehkä liiankin helposti liikuttuva ja innostuva. Voin esittää esimerkin, joka koskee Herra ja rouva A.G. Garria. Hän sanoo:

Saarnasin Fifth Strteet Missionissa, jossa "Palava pensas" oli päässyt valtaan...Ihmiset olivat villeinä (6) "Palava pensas oli suureksi osaksi pilannut pyhien hengen San Diegossa. Se oli tehnyt heistä kovia ja karuja. Oli vain vähän rakkautta, mutta paljon kiistaa ja taistelua (31). (Myöhemmin) veli ja sisar Garr sulkivat "Palavan pensaan" salin, tulivat Azuzaaan ja saivat "kasteen" ja olivat pian matkalla Intiaan levittämään tulta (54).

ja helmikuussa 1911 hän kirjoitti lämpimästi heistä Kiinassa, minne he olivat jatkaneet matkaa Intiasta. Nyt tapahtuu nopea muutos näiden ystävien suhteen. Ennenkuin he menivät Azuza-kadulle heidän työnsä eteni "villisti" ja teki pyhistä "kovia ja karuja", "saaden aikaan kiistoja ja taisteluja, mutta kun he olivat joutuneet Azuza-kadun lumoukseen, heitä alettiin heti suositella ja rohkaista. Nyt "Good Report", liikkeen äänitorvi Los Angelesissa julkaisi laajan selostuksen näistä ystävistä kesäkuun 1913 numerossa. Rouva Garrilla on ensimmäiseen ryhmään kuuluvan suloiset ja mietteliäät kasvot, mutta hänen aviomiehensä kasvot ovat aggressiiviset, hurjat ja taistelunhaluiset ilman jälkeäkääm Kristuksen nöyryydestä tai lempeydestä, vaikka hänen oletettiin saaneen aivan äskettäin Kristuksen Hengen erityiskasteen. Saamme tietää myöhemmin, että Bartlemanin arvio hänestä osoittautui virhearvioinniksi ja että se henki, joka teki ihmisistä kovia ja karuja vallitsi hänessä yhä.

Tämä sama tasapainon puute voidaan nähdä tämän erinomaisen miehen eräässä toisessa piirteessä: Hänellä oli taipumusta väkivaltaisiin sairauksiin, jotka olivat vaarallisia ja tuskallisia ja jotka liittyivät krooniseen heikkohermoisuuteen. Sairaus johtui hänen äärimmäisistä ponnisteluistaan. Hänen lapsensa kärsivät kouristuskohtauksista ja muista kohtauksista, jotka oli peritty neuroottiselta isältä. Hän mainitsee tällaisia asioita jatkuvasti ja hän julistaa jokaisen sairauden kohdalla, että paholainen yrittää tappaa hänet ja hänen perheensä. Tämä oli epäoikeudenmukaista paholaista kohtaan, sillä kaikilla heikkohermoisilla on taipumusta sellaisiin kohtauksiin ilman saatanan toimintaakin. Se kuuluu tuohon sairauteen. Hänen päätelmänsä ja arvionsa olivat väärässä, mikä saattaa olla seurausta sitä, että hänen mielensä oli "ristiinnaulittu". Mutta hän sanoo, että tavallisesti he rukoilivat asian puolesta ja Herra päästi heidät siitä. Kuitenkin kohtausten jatkuva uusiutuminen osoittaa, että kysymyksessä oli vain tuskien ja kouristusten väliaikainen loppuminen ilman mitään selviä merkkejä Jumalan parantavasta toiminnasta. Kyse oli varmasti siitä, että Jumala helpotti rakkaan palvelijansa olotilaa, mutta se ei ole suoranaista ruumiin parantamista.

Mutta hänen arviointivirheensä omassa ja lastensa tapauksessa, kun kysymys oli niin jumalisesta veljestä ja niin huomattavasta johtajasta herättää luonnollisesti kysymyksen, oliko kysymys samanlaisesta virhearvioinnista sairauksien ja parantumisten kohdalla noina päivinä. Tämä näkökulma on tärkeä, koska Confidence-lehden vanhat numerot kertovat, että muutaman vuoden kuluttua alkuaikoina niin tärkeä kysymys "kielistä" menetti etusijansa ja sen sijaan nousivat "parantumiset" etusijalle. Kaikkein huomattavin tapaus koskee erästä Smith Wigglesworthia. "Confidence-lehdessä on monia selostuksia hänestä ja myös hänen kirjoituksiaan. Ja jos vain puoletkaan noista tapauksista hyväksytään, ei hän jäänyt parannustoiminnassaan yhtään jälkeen tärkeimmistä apostoleista.

En halua mitenkään väittää, ettei ollut aitoja Jumalan aikaansaamia parantumistapauksia. Niitä saattoi olla moniakin, sillä siellä missä usko tulee tiettäväksi Jumalalle, Hän tietenkin vastaa. On kuitenkin vain muistettava, että vaikka Pietari paransi monia sairaita ja herätti jopa monia kuolleista (ja Confidence-lehdessä onkin mainittu monia kuolleista herättämisiä), se ei silti tarkoita sitä, että Herra olisi hyväksynyt kaiken, mitä hän teki tai sanoi, kuten esimekiksi, kun hän nuhteli Herraa (Matt.16) tai hänen erehdystään Antiokiassa (Gal.2:11-18). Eivät myöskään lukuisat sairaiden parantamiset todista, että siihen liittyneet "kielet" tai "profetiat" olisivat Jumalasta. Parantumisia tapahtuu sellaistenkin väärien kulttien keskuudessa kuin kristillinen tiede.

Kysymys onkin nyt siitä, oliko ehkä monilla parantajilla ja parantuneilla samankaltainen tiedon puute ja samanlainen arvioinnin puutteellisuus kuin Frank Bartlemanilla ja paljon on käsitetty Jumalan parantamiseksi, mikä ei sellaista ollut. Samoin kuin Bartleman käsitti kaikkien sairauskohtausten olevan paholaisen hyökkäyksiä, samoin käsitti myös Smith Wigglesworth kaiken sairauden tulevan suoraan paholaiselta ja niinpä hän kirosi sen demonin ja käski sen lähteä. Tuntuu oudolta, että Kristuksen lähettiläs kiroaisi ketään, ei edes demonia. Kristityille on annettu kehotus "Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko" (Room.12:14) ja vaikka kenenkään ei pitäisi siunata demonia, ei hänen kuuluisi myöskään kirota häntä (Juud.9, Sak.3:1,2). Mutta monissa tapauksissa, varsinkin kun on kysymys neuroottisista ihmisistä, sellainen dramaattinen toiminta todennäköisesti hätkähdyttäisi, herättäisi ja toimisi kärsivän hyväksi. Olisi ollut hyvä, jos joku pätevä ihminen olisi tutkinut kaikkein merkillisimmät tapaukset ja muodostanut niistä mielipiteen tämän huomioonottaen. Kulunut aika estää sen nyt ja arvion siitä, miten pysyvää parantuminen oli.

Vuonna 1955 eräs keski-ikäinen rakastettava mies, joka oli toiminut "pastorina" liikkeessä ja on vieläkin liikkeen vakituinen kannattaja, kertoi minulle tarkkaan omasta parantumisestaan, jonka Herra teki (niin hän uskoi), kun hän oli nuori mies. Hän sai kovan vatsakipukohtauksen, mutta päätti, että hän luottaisi ainoastaan Herraan, että Hän parantaisi hänet. Hän lähetti vanhempiensa kutsuman lääkärin pois ja kamppaili kuusi kauheaa viikkoa ja väitti parantuvansa Kristuksen veren perusteella. Aikaa myöten sairaus lieventyi. Hän oksensi mustia klimppejä ja hänen voimansa palautuivat vähitellen. Hän tunsi sairauksia niin huonosti, että hän oli koko ajan luullut, että kysymyksessä oli umpisuoli, kunnes kerroin hänelle, että umpisuoli oli toisella puolella. Ei liene epäilystäkään, etteikö kyseessä ollut mahahaava, joka parani luonnollisella tavalla eikä tapauksessa ollut mitään yliluonnollista. Kuitenkin tämä rakas veli oli jo vuosien ajan pitänyt tätä tapausta ja kertonut siitä Jumalan armollisena parantamisena. Ja monista tapauksista on kuvauksia, joissa parantuminen on tapahtunut hitaasti ja luonnolliselta näyttävästi. Teemme hyvin kiittäessämme Jumalaa, kun saamme terveytemme takaisin, mutta julistaessamme tällaiset tapaukset Jumalan suoranaisiksi parantamisiksi, kertovat tiedon ja arvioinnin puutteesta, josta olemme puhuneet.

Mutta ymmärtäessämme, että sellaisissa fyysisissä asioissa hyvien kristittyjen arviointi saattaa joko erehtyä tai olla vajaa, eikö niin voi tapahtua vaiukeammissa ja hengellisemmissä asioissa? Olemme lainanneet Bartlemanin kuvausta siitä, miten Henki lankesi Azuza-kadulla yhtäkkiä ja ihmiset kaatuivat kaikkialla kokoustalossa tai ryntäsivät joukoittain eteen kunnes koko paikka oli kuin kaatuneiden puiden metsä. Monet puhuivat yhdessä kielillä, vaikka se on selvästi raamatunvastaista. Kerrottiin tapahtuneen outoja asioita.

[Värillistä, vanhurskasta] veli Seymoria pidettiin nimellisenä johtajana, joka vastasi tilaisuuksista...Veli Seymour istui tavallisesti kahden tyhjän toinen toisensa päälle asetetun kenkälaatikon takana. Hän piti tavallisesti päätään päällimmäisen laatikon sisällä kokousten aikana ja syventyi rukoukseen (58).

Se olikin varsinainen nähtävyys, kun johtaja piti päätään laatikossa kiihtymyksen tulen riehuessa ja myllertäessä hänen ympärillään.

Me halusimme Jumalaa. Kun tulimme kokoukseen, vältimme mahdollisuuksien mukaan ihmiskontaktia ja tervehtimistä. Halusimme kohdata ensin Jumalan. Piilotimme päämme jonkun nurkkapenkin taakse ja keskityimme rukoukseen ja kohtasimme ihmiset ainoastaan Hengessä, emmekä tunteneet heitä enää "lihassa" (59).

Tässäkin esiintyy taas erinomaisuutta ja äärimmäisyyksiä. Tullaan kohtaamaan Jumalaa, vältetään tosiaankin ihmiskontakteja—hyvä niin, mutta miksi oli piilotettava pää penkin alle? Miksi piti piilottaa päänsä laatikkoon?

Eräs toinenkin piirre herättää kysymyksiä.

Meillä oli yläkerrassa erityinen huone, jossa ne oleskelivat, jotka etsivät Herraa erityisesti saadakseen "kasteen", vaikka monet saivatkin sen myös kokoushuoneessa. Itse asiassa saivat monet "kasteen" paikoillaan istuen. Erityisen "kastetta" odottavien huoneen seinällä oli kehotus: "Ei kuiskausta äänekkäämpää puhetta". Siihen aikaan ei ollut aavistustakaan ihmisten johdattamisesta sellaiseen (55). Meidän niin kutsutut rukous- ja odotteluhuoneemme [1925] ovat nykyään vain varjo noista alkuaikojen tiloista ja liian usein paikkoja, joissa puhalletaan vauhtia inhimillisen innostuksen liekkeihin tai juovutaan hengellisesti muka Pyhästä Hengestä. Monet niistä ovat hengenvaarallisia huoneita, joissa on hyvin vähän mitään Jumalan Hengestä(81).

Niinpä oli siis kaksi osastoa, jotka olivat hyvin vastakohtaisia. Toinen oli hiljainen ja syrjäinen, jossa voitiin etsiä Jumalaa hiljaa ja toinen, jolle olivat tyypillisiä suuret väkijoukot, kiihko, liikehdintä ja melu. Kumpi niistä oli Jumalan mielen mukainen? Sillä ei näyttänyt olevan eroa, sillä ihmiset saivat "kasteen" molemmissa. Toiset saivat tuon armolahjan hiljaa etsien, toiset taas istuessaan julkisessa ja rauhattomassa kokouksessa.

Tässä taas eräs outo näytös julkisesta kokouksesta.

Veli Ansell Post, baptistisaarnaaja istui tuolilla keskellä lattiaa eräänä iltana kokouksessa. Yhtäkkiä Henki lankesi hänen päälleen. Hän hyppäsi tuoliltaan ja alkoi ylistää Jumalaa äänekkäästi "kielillä" ja juoksi ympäriinsä salissa ja halasi kaikkia veljiä, jotka tavoitti. Hän oli täynnä jumalallista rakkautta. Myöhemmin hän lähti lähetystyöhön Egyptiin (61).

Näytti varmalta, että joku henki oli miestä kehottanut, mutta on vaikea uskoa, että Jumalan Henki, joka kehottaa käyttäytymään arvokkaasti ja noudattamaan järjestystä julkisuudessa, olisi yllyttänyt saarnaajaa ryntäämään ympäriinsä seurakunnassa huutaen oudolla kielellä, mistä ei ollut mitään hyötyä ja tarttumaan miespuolisiin seurakuntalaisiin ja halaamaan heitä. Mutta Bartlemanilla ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut Pyhä Henki, mikä viittaa vajaaseen ja epäluotettavaan arviointikykyyn.

Ja taas:

Eräässä uustestamentillisessa seurakunnassa eräs hienostunut nuori nainen makasi tuntikausia pitkällään lattialla ja hänen huuliltaan lähti aika ajoin mitä taivaallisinta laulua... Ihmiset itkivät kaikkialla salissa.Eräs saarnaaja makasi kasvoillaan lattialla ja huusi: "Helluntai on tullut täydellisesti" (61).

Voimme sanoa varmuudella, että jos alkuperäisenä helluntaina joku itämainen nuori nainen olisi maannut lattialla tuntikausia miesten nähden ja laulanut, olisi ollut mahdotonta saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että (Israelin) Pyhän Henki olisi saanut sen aikaan.

Tai jälleen, kuten eräästä toisesta Los Angelesin keskuksesta saamme kuulla samana alkuaikojen vuonna 1906:

Eighth ja Maple -kadun kokousten ilmapiiri oli aika ajoin jopa syvempi kuin "Azuza" kadulla. Jumala tuli niin ihanan lähelle meitä, meitä tuntui ympäröivän taivaallinen ilmapiiri. Sellainen jumalallinen "kirkkauden paino" oli yllämme, että voimme vain maata kasvoillamme. Pitkään aikaan emme voineet edes pysyä istumassa. Kaikki makasivat lattialla kasvoillaan, toisinaan jopa koko kokouksen ajan. Vain harvoin voin olla makaamatta pitkälläni lattialla kasvoillani. Siellä oli noin 40 cm korkea koroke, kun menimme kokoukseen. Yleensä makasin sen päällä Jumalan hoitaessa kokoukset (69).

Jälleen vuonna 1908 Indianapoliksessa:

Eräässä kokouksessa, kun olin lopettanut, makasi Herran kaatamia kaikkialla pitkin lattioita. Katselin takanani olevia saarnaajia ja huomasin heidänkin makaavan pitkällään lattialla. Eräänkin jalat olivat kietoutuneet ylös tuolin ympärille, joten tiesin, että he olivat kaatuneet Jumalan voimasta. Astuin ihmisten yli pianon luo, joka oli ihmisten keskellä. Ruumiini alkoi täristä Jumalan voiman alla ja minä kaaduin pianon päälle ja makasin siinä. Se oli Jumalan voiman pyörremyrskymanifestaatio. (122)

Nämä näytökset aivan alkuajoilta, kun toimiva voima oli energisimmillään ja tunkeutui Liikkeeseeen, kertoi tämä jumalinen johtaja kuvatessaan, mikä noina aikoina oli tyypillisintä ja osoitti hänelle, että helluntai oli toistunut ja iankaikkisesti siunattu Henki oli vuodatettu uudelleen. Lukijan on itse pääteltävä, onko tämä riittävä todistus, jonka olemme kuulleet korokkeella yleisön edessä makaavalta saarnaajalta, "jonka jalat ovat kietoutuneet tuolin ympärille" ja eräältä toiselta, "joka kaatui pianon päälle ja makasi siinä". Löytyykö Apostolien teoista minkäänlaista vastinetta tällaisille tapahtumille?

Tämä hyvä mies tuo esiin erään toisenkin itseään koskeneen piirteen, joka sisältää oppitunnin ja varoituksen. Se koskee hänen terveyttään, josta jo olemme puhuneet.

[1904] Hermoni olivat kuluneet puhki vuosien lähetystyöstä...Selkäni oli heikko kohtani (10)...Olen tehnyt työtä kovemmin kuin luonnolliset voimani olisivat sallineet (13). [1905] Tässä vaiheessa kului elämäni kirjaimellisesti rukoukseen. Rukoilin yötä päivää (18)...Rukoilimme Pasadenaan herätyksen henkeä, kunnes taakka kävi lähes tulkoon kestämättömäksi. Huusin kuin synnytystuskissa oleva nainen (19)...Minulla oli kauhea hermosärky vatsassa. Tuntui kuin olisin ollut kuolemassa. Paastosin ja rukoilin koko päivän ja yön ja Herra kuuli. (26)... [veli Boehmer, puutarhuri] rukoili useita tunteja...Rukoilimme usein yhdessä kokonaisia öitä noina aikoina. Tuntui valtavalta etuoikeudelta saada viettää koko yö Herran kanssa. Hän tuli niin lähelle. Sellaisina kertoina emme koskaan tuntuneet väsyvän (33). Rukouksen henki lankesi raskaampana ja raskaampana päällemme...Makasin sängylläni päiväsaikaan ja kieriskelin ja voihkin taakan alla. Paastosin paljon enkä välittänyt ruoasta silloin, kun olin taakan alla. Kerrankin olin sielun kamppailussa lähes 24 tuntia ilman taukoa. Se vei lähes kaikki voimani. Rukoushetket kuluttivat minut lähes loppuun. Joskus voihkin koko yön unissani (35). Useiden päivien ajan minulla oli siunattu itkutaakka. Eräänä yönä minulla oli sellainen taakka, etten voinut nukkua (40). Eräänä toisena yönä rukoilin koko yön veli Boehmerin kanssa. Hermoni alkoivat voipua taistellessani jatkuvasti rukouksessa pimeyden voimia vastaan (42).[1907] Aloin sitten pysyä enemmän kotona saadakseni lepoa ja kootakseni vomiani. Olin kirjoittanut paljon, käynyt jatkuvasti kokouksissa ja sen lisäksi käynyt hirveän rukouskamppailun sekä ennen hengen vuodatusta että sen jälkeen, niin että hermoni olivat aivan lopussa. Kykenin tuskin ajattelemaan edes tavallisen postikortin kirjoittamista joutumatta tällä kertaa henkiseen ahdistukseen...Tunnen sympatiaa Evan Robertsia kohtaan, kun hän sai hermoromahduksen Walesin herätyksen jälkeen (92)

Pamflettieni "Praying is Working" ja "Prayer Focused and Fighting" lukijat tietävät, että Herra opetti minulle jotain rukoustaistelun tarpeesta ja voimasta. Olen saanut kokea rukouksen ja jossain määrin paastonkin painetta ja siunattuja vaikutuksia. Mutta onko se Jumalasta, onko henkien maailmassa välttämätöntä, että Kristuksen palvelijat tekevät itsensä kykenemättömiksi Herran sotiin sellasilla äärimmäisillä ja jatkuvilla paineilla, jotka saavat aikaan hermojen pettämistä ja hermoromahduksia? Raamatun kertomukset eivät tarjoa esimerkkejä sellaisesta. Paavalin ja Pietarin ja Johanneksen viimeiset kirjeet eivät osoita minkäänlaista aivojen väsymistä, vaan ne ovat yhtä innokkaita kuin heidän varhaisemmat kirjoituksensa ja saarnansa, ja he olivat vanhoja miehiä. Mutta yllä esitetyt pateettiset otteet ovat ainoastaan 34-66 -vuotiaan miehen kijoittamia. Hänen kirjansa ensimmäisessä valokuvassa osoittavat hänen silmänsä jo väsymyksen merkkejä ja hänen kuvansa 19 vuotta myöhemmin, jolloin hän oli vain 53-vuotias, mutta kuitenkin jo ennen aikojaan vanhentunut, riutunut ja harmaa, kulmakarvat kiinni toisissaan ja silmät rasittuneen näköiset. Hänen intonsa ja antaumuksensa herättävät kunnioitusta, mutta viisaus tai sen puute herättävät kysymyksiä.

Ja kaikissa piireissä nähdään sellaista alkuaikojen loppuunpalamista Kristuksen palvelijoissa, jopa ennenaikaisia kuolemantapauksia ja näiden seurauksena Herran armeijan heikontumista.

Ja käsillä olevan tutkimuksemme kohdalla on mietittävä sitä, että tällä tavoin väsyneet aivot tarkoittavat harkintakyvyn ja arviointikyvyn heikentymistä ja samassa suhteessa pimeyden voimien vastakkaista vaikutusta, joka jää huomaamatta. Niinkin Herralle omistautunut opetuslapsi kuin Pietari ei ollut ollenkaan huomannut, että hän oli saanut väärän ajatuksensa saatanalta. Se oli sekoitettu taitavasti Pietarin aitoon huoleen mestarinsa hyvinvoinnista (Matt.16:22, 23). Pietari ei ollut loppuunväsynyt mies: sitäkin enemmän on loppuunväsynyt opetuslapsi avoin vahingollisille vaikutuksille.

Tämä johtaa siihen havaintoon, että käsittelemässämme liikkeessä oli selvästikin syvä sekoitus sellaista, mikä oli lähtöisin Jumalasta ja sellaista, mikä ei ollut Hänestä. Monet niistä, jotka liittyivät mukaan liikkeen alkuvaiheessa ja saivat "kasteen", olivat jo vakavissaan olevia kristittyjä, jotka olivat saaneet opetusta. He pitivät vankasti kiinni uskon suurista totuuksista, rakastivat Kristusta, yrittivät tuoda syntisiä Hänen luokseen ja odottivat Hänen paluutaan. "Kasteen" tuomien uusien ainesten tulo heidän sydämiinsä ja elämiinsä ei vaikuttanut heidän aikaisempien kokemustensa ja tietojensa varastoon, ja kun nämä uudet uskovat saivat näitä uusia virikkeitä, he menivät eteenpäin ja saarnasivat yhä sovitusveren aikaansaamaa pelastusta, Hengen aikaansaamaa pyhitystä ja monia muita asioita, jotka olivat vanhurskaita ja tarpeellisia.

Eikä ole syytä epäilla, etteivätkö jotkut tosissaan Jumalan täyteyttä kaipaavat olisi kohdanneet Häntä Hänen armossaan huolimatta siitä, mikä kokouksissa ei ollut Hänestä ja että he saivat siellä kokea Pyhän Hengen täyteyden, jota eivät olleet aikaisemmin tunteneet. On myös aivan uskottavaa, että ne, jotka todella odottivat sitä, saivat kokea ruumiin parantumisen. Kaiken tämän pitäisi herättää ylistystä Hänen pyhälle nimelleen. Mitä näihin verrattavia piirteitä sitten voimmekin löytää Uudesta Testamentista, ne olisi otettava kiitollisina vastaan. Mutta kun esitetään, että nämä piirteet todistavat, että nuo "kielet", "profetiat", "ekstaasit" ja "näyt" olivat Jumalasta, on pidettävä mielessä miten sekalaista joukkoa he hengellisesti olivat, mihin jo aikaisemmin viitattiin. Ja nämä hätkähdyttävät kokemukset on koeteltava, ettei mitään väärää pääsisi sekoittumaan totuuden kanssa. Tätä välttämätöntä tarkastelua laiminlyötiin liiaksi ja vielä lisäksi oli joistakin tullut tällaiseen kelpaamattomia edellä esitetyistä syistä.

Mitään liikettä ei voida koetella niiden piirteiden perusteella, jotka sillä on yhteisiä muiden kristittyjen tai kristittyjen ryhmien kanssa, vaan ainoastaan niiden piirteiden osalta, jotka ovat sille itselleen tyypillisiä. Oikeasta opista kiinnipitäminen, rakkaus Kristukseen, into levittää evankeliumia ja samantapaiset muut piirteet eivät ole syntyneet tässä liikkeessä; niitä esiintyy yhtä voimakkaina siellä, missä ei väitetä yliluonnollisten lahjojen toimivan, eivätkä ne siis voi taata sitä, että viimeksimainitut olisivat Jumalasta. Voi olla, että ne eivät ole. Tämä liikkeen alkuaikojen tutkiskelu herättää vakava epäilyksiä tämän suhteen koko liikkeen osalta. Tämä epäilys vahvistuu, kun tutkitaan yksityiskohtia.

Vielä eräs asia ansaitsee erityimaininnan, koska se toimi eräiden toisten tärkeiden kysymysten testinä. Jo heti alusta alkaen ja kautta koko liikkeen alkuaikojen väitettiin itsepintaisesti, että Kristuksen toinen tulemus oli käsillä. Vuodesta 1911 vuoteen 1917 oli "Confidence"-lehden ensimmäisellä sivulla lyhyt yhteenveto niistä opinkappaleista, joihin uskottiin, mm. "Herran pikainen tulemus". Tätä Herran pian tapahtuvaa tulemusta korostettiin puheissa, selostuksissa ja kirjeissä, niin että vain harvoilla lehden sivuista jätetään se mainitsematta.

Tällaista väärää odotusta on ruokittu monilla tahoilla liikkeen ulkopuolellakin, mutta erona on, että nämä uskovat ovat yleensä esittäneet käsityksensä ainoastaan omana käsityksenään Raamatusta, kun taas liikkeessä se julistettiin Jumalalta tulleena. "Kielillä", niiden tulkinnoissa, profetioissa ja näyissä sitä kerrattiin yhä uudelleen ja uudelleen kuten esimerkiksi, kun Kristuksen väitettiin sanoneen eräässä näyssä, että Hän tulisi pian ja että siitä oli kerrottava ihmisille.

On selvää, ettei Herra koskaan lausunut tätä väärää ilmoitusta. Viisikymmentä vuotta on kulunut eikä Hän ole vieläkään täällä. Tämän perusteella voidaan sanoa, että nuo näyt, kielet ja profetiat, jotka sisälsivät näitä perusteettomia väitteitä joko eivät olleet ollenkaan Pyhän Hengen inspiroimia, vaan pelkästään ihmisten luonnollisesta mielestä lähtöisin tai sitten ne olivat valehtelevien henkien innoittamia.

Monet noista väitteistä olivat hyvin tarkkoja, kuten väite, että Herra tulee "tänä vuonna" tai kahden vuoden sisällä tai että nyt saattaa olla viimeinen talvi ennen Hänen tuloaan. Harvat olisivat niin rohkeita, että esittäisivät näin tarkkoja väitteitä omasta päästään; näyttääkin siltä, että joku ulkopuolinen vieras lähde tai impulssi on niiden takana, mutta tuo lähde ei ole voinut olla totuuden Henki. Tämä väärä ennustus oli niin jatkuvaa, niin väkevää, niin yleismaailmallista, että se onkin eräs koko liikkeen pääpiirteistä aivan alusta alkaen, mikä pakottaa epäilemään vakavasti, mikä onkaan sen takana oleva voima.

Ottamatta huomioon liikettä on siinä, miten suuret joukot todella vanhurskaita ihmisiä on joutunut tämän väärän toivon valtaan, jotain hätkähdyttävää, lähes pahaenteistä. Sitä on ruokkinut yhtä perusteeton väite, että apostolit ja alkuseurakunta odottivat Herran palaavan takaisin millä hetkellä hyvänsä ja siksi meidän tulisi vaalia samaa toivoa. Kuitenkin on aivan selvää, että kristittyjen ensimmäinen sukupolvi tiesi, ettei Kristus palaisi takaisin heidän aikanaan eikä ennenkuin Pietari olisi tullut vanhaksi ja kuollut (Joh.21:18-23). Herra oli erityisesti varoittanut apostoleita tällaisesta ajatuksesta sanoessaan: "Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä... mutta tämä ei ole vielä loppu." (Matt.24:3-6; Luuk.21:7-9). Ja Paavali puhui siitä, että valhehenget ja jopa väärennetyt kirjeet pyrkisivät saamaan kristityt ajattelemaan, että Herran päivä oli jo tullut (2.Tess.2:1-4).

Tämän väärän toivon vaaliminen, toivon, jota ei sukupolvesta toiseen koskaan kumottu on saanut koko Kristuksen toisen tulemuksen huonoon valoon, mikä on puolestaan palvellut pimeyden voimien tarkoituksia. On valitettavaa, että tämä liike on tässä palvellut niiden tarkoitusperiä. Se herättää kysymyksen liikkeen yliluonnollisen aineksen alkuperästä, koska tuota eksytystä pitivät yllä lausunnot, joiden väitettiin olevan yliluonnollista alkuperää. Jos tuo voima oli yliluonnollinen, silloin se oli paha voima tai muussa tapauksessa nuo lausunnot eivät olleetkaan yliluonnollisia kuten niiden väitettiin olevan ja silloin koko liike menettää yliluonnollisen luonteensa jo aivan alusta alkaen mitä tulee sen kahteen tärkeimpään piirteeseen, nimittäin kielillä puhumiseen ja profetioihin.

Ilman jonkinlaista yliluonnollista vaikutusta on vaikea selittää kaikkea sitä, mitä epäilemättä tapahtui ilmeisen rehellisen todistajan, Frank Bartlemanin muistiinpanojen mukaan. Hänen kirjansa antaa täydellisen rehellisyyden vaikutelman ja hänen aikalaisensa liikkeessä arvostivat häntä, kuten käy ilmi monista myönteisistä viittauksista häneen "Confidence"-lehdessä.

JATKUU

Alkuperäinen artikkeli: The Early Years of the Tongues Movement by G H Lang
Kielilläpuhumisliikkeen alkuajat. 1.luku
2.luku: Jumalan seurakunnan yhteisö
Alkuun | Gnostilaisuus | Uusgnostilaisuus | Gnostilainen evankeliumi? | Juudaksen evankeliumi | Gnostilaisuus llyhyesti | Uushengellisyys | Hengellisyys | Vierasta tulta | Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Opillista | Lopun ajat