G. Lang

5. LUKU: WILLIAM BOOTH-CLIBBORN

Arthur Clibborn meni naimisiin Pelastusarmeijan William Boothin vanhimman tyttären kanssa ja otti nimekseeen Booth-Clibborn. Heillä oli kymmenen lasta, joista William oli viides. Hän uskoi, että hänen isoisänsä mantteli oli laskettu hänen harteilleen. Hänen isänsä vaikutti hänen kääntymykseensä, minkä siunatun tilanteen toivoisi olevan paljon yleisempää kuin se näyttää olevan. Hän oli silloin 12-vuotias ja jonkin aikaa hän todisti innokkaasti Vapahtajastaan. Nyt hänen intonsa on jäähtynyt, kuten usein on laita nuorina kääntyneiden kohdalla. William on kertonut tarinansa kirjassa The Baptism of the Holy Spirit (vuoden 1929 laitos, 3.painos, 1944). Riisuttuna retoriikasta ja rapsodiasta tärkeimmät piirteet ovat seuraavat.

Marraskuun lopulla 1908 ja siis liikkeen alkuaikoina isä vei poikansa eräänä lauantai-iltana Westcliff-on-Seasta, jossa he asuivat, Lontooseen. Hän keskusteli juhlallisesti junamatkalla pojan kanssa tämän"luopumuksesta", hänen kristillisen todistuksensa hiipumisesta. Sanoilla oli vaikutusta, ja poika saapui kokouspaikalle keskittyneenä ajattelemaan omaa tilaansa. Erään virren aikana hänen edessään istuva nainen itki. Hetkeä myöhemmin hän puhui outoa kieltä. Koska hänen isänsä tunsi kahdeksan kieltä ja hän itse viisi, hän ajatteli, että he ehkä pystyisivät ymmärtämään häntä, mutta niin ei tapahtunut. Pian nainen polvistui ja näytti olevan surun vallassa valittaen ja rukoillen tuolla oudolla kielellä. Williamin mieleen juolahti, että ehkäpä nainen rukoilikin hänen puolestaan ja että Jumala oli laskenut hänen tilansa naisen sydämelle ja tämä kantoi hänen taakkaansa Hengessään (22,23). Tämä oli tietenkin täysin subjektiivinen ajatus, sillä nainen ei tuntenut häntä eivätkä he tienneet, mitä nainen puhui.
Sitten heidän takanaan istunut mies, joka oli iloinnut ja nauranut Hengessä, alkoi yhtäkkiä puhua ääneen tuntemattomalla kielellä. Se tulkittiin. Jokainen sana kosketti pojan sydäntä ja täytti hänet kauhulla ja häpeällä. Hän kertoo tulkinnasta, että joka sana lävisti hänen sydämensä ja ne kiduttivat häntä (26). Hän nousi ja tunkeutui käytävälle. Hän löysi tuolin läheltä koroketta ja polvistui siihen ympäristöstä välittämättä ja itki itkemästä päästyään. Hänen on täytynyt itkeä tuolin vieressä kello kymmenestä illalla yhteen yöllä. Hänen isänsä oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen ja rukoili hänen kanssaan. Lopuksi isä pyysi päättäväisesti Jumalaa antamaan pojalle jumalallisen anteeksiannon lohdutuksen ja lainasi 1.Joh.1:9:ää
"Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä" (27,30). Pojalle annettiin tietoisuus anteeksiannosta.

Syvä tietoisuus omasta synnistä on hyvä, mutta oliko välttämätöntä, että pelkkää poikasta kiusattaisiin niin kauan? Eiköhän siunattu Henki olisi iloissaan puhunut rauhaa aikaisemmin, jos nuo rauhan sanat olisi lausuttu aikaisemmin? Tapauksen selostuksessa kerrotaan, että kellon täytyi olla yli yhden ennenkuin hän nousi ylös ja hän sanoo: "Näen vieläkin tuolin syvänteessä suuren kyynellammikkoni" (30).

Tässä oli ilmeisesti eräs noista hyvin tunteikkaista ihmisistä, jotka olivat erityisen alttiita liikkeelle tyypillisille voimallisille kiihottaville tapauksille. Se näkyy eräässä tuon surullisen illan aikaisemmassa tapauksessa. Hänen isänsä istuutui hänen vierelleen ja yritti tyynnyttää hänen anteeksipyynnön huutojaan. Poika oli kokonaan unohtanut ympäristön ja valitti ääneen tilaansa ja luopumustaan. Hän ei huolinut lohdutuksista. "Laitoin käteni hänen ympärilleen ja itkin hänen sylissään. Sanoin: 'Anna minun itkeä'" (28).

Tämän hermostuneen jännityksen täyttämän keskiyön jälkeen hän pystyi tuskin puhumaan. Hän tuskin maistoi hotelliaamiaista ja kuitenkin hän juhli, kuten hän sanoo. He menivät aikaisin erääseen Lontoon lähellä olevaan yksityistaloon. Oli sunnuntai. Siellä oli aamukokous, Herran ehtoollinen, pitkä keskustelu erään toisen nuorukaisen kanssa, joka oli saanut "kasteensa" ja sitä seurasi iltakokous: melko täysi päivä väsyttävän illan jälkeen. Heti kun kehotettiin rukoukseen hän laskeutui polvilleen ja unohti itsensä ja ympäristönsä (36). Jälleen eräs nainen oli kasvoillaan Jumalan edessä itkien ja valittaen ja jälleen hän tunsi, että naisen esirukouskamppailu koski häntä. Nyt hän taputti käsiään; hänen sisimmästään virtasi ryöppyävä rukousylistys kuin tulviva vuoristovirta; oli tuoreita katkeransuloisia katumuksen kyyneneitä, joita seurasi ilon virta ja hän alkoi nauraa ja nauraa ja nauraa, kunnes hän aivan itki ilosta (40,41). Hän kertoo meille, että melu, jota hän oli pitänyt, hallitsi kokousta (43).

Kokouksen johtaja oli liikkeen virallinen lähetyssaarnaaja ja oli matkalla Egyptiin levittämään tulta. Hän laittoi kätensä pojan pään ja kurkun päälle ja rukoili ja pian poika lauloi kauniilla kielellä, joka ei ollut hänelle ollenkaan tuttu. Hänen huutonsa ja ylistyksensä sekoittuivat mitä päihdyttävimpään nauruun ja hänen kielensä kävi "kuin taitavan kirjurin kynä". Taivaalliset enkelikuorot saivat aikaan loistavan yhteissoinnun pauhun. Hän kuunteli lumoutuneena noita lumoavia sävelmiä uusien polttavien kyynelvirtojen valuessa hänen poskilleen. Yhä uudestaan hän puhkesi uuteen intoon liittyessään enkelien lauluun. Hänen kehonsa huojui eteen ja taakse hänen huojuessaan musiikin pauhun tahdissa, joka sai aikaan hänen sisimmässään raastavia, repiviä räsähdyksiä. Hän lauloi, kunnes hänestä tuntui, että hänen fyysinen sydämensä pysähtyisi. Hänen kohotetut kätensä löivät tahtia enkelien lauluun (47; 48).

Muistakaamme, että tämä on 15-vuotiaan koulupojan ekstaattinen, kiihottava kokemus ja tämä on hänen oma kuvauksensa siitä. Sen lisäksi, että hän oli kokenut edellisenä päivänä ja yönä tunne-elämässään jännitystä, tämä tilaisuus oli kestänyt neljä ja puoli tuntia. Lukija miettiköön missä kohtaa Uudessa Testamenttia on mitään lähellekään tällaista, joka olisi seurannut Pyhän Hengen kastetta. Liike on aina käyttänyt helluntaita, Samariaa ja Efesoa (Ap.t. 2;8 10; 19) raamatullisena pohjana "kasteelleen"; mutta noissa raamatunkohdissa näytetään kielten saaminen välittömästi ilman sitä edeltäviä pitkitettyjä ja rasittavia edelläkuvatunlaisia harjoituksia ilman mitään sellaisia äärimmäisyyksiä kuin huutamista, itkemistä, laulamista tai holtitonta, päihdyttävää naurua. Näyttää kuitenkin kirjan perusteella siltä, ettei kirjoittaja silloin kuin myöhemminkään ajatellut sitä asiaa, ettei Uudessa Testamentissa ole mitään vastaavaa.

Kello on nyt paljon yli puolenyön, lähes kaksi ja joku kertoi Williamille, että ennen nukkumaanmenoa tarjoiltaisiin viereisessä huoneessa virvokkeita. Hänen rakkaat ystävänsä auttoivat hänet jaloilleen hänen puhuessaan edelleen kielillä. Hän sanoo, että hän oli läpimärkä päästä varpaisiin, märkä hiestä ja jatkuvasta itkemisestä, sotkuinen ja huojui kuin humalainen ja näin hän hoippui paikalleen pöydän ääressä. Lopulta kaikki nousivat lähteäkseen nukkumaan, mutta hän oli juovuksissa Hengestä, niin että kun hän yritti nousta portaita, hän ei onnistunut siinä ennenkuin hän sai apua. Ja hän vain makasi vuoteessa nauraen hervottomasti.

Ja tämä kurja ryvettynyt, sotkuinen, loppuunväsynyt poika esittää olevansa loistava esimerkki kasteesta ikuisesti siunatun kolmiyhteisen Jumalan kolmanteen persoonaan. Ja hänen hoipertelunsa, nauramisensa, itkemisensä, laulamisensa ja huutamisensa julistetaan olevan Hänen läsnäolostaan, joka kehittää meissä itsehillinnän hyveen (Gal.5:22). Ja niin syvällinen ja lähtemätön oli vaikutelma siitä kaikesta, että se hallitsi yhä häntä 36 vuotta myöhemmin ja hän toimitti kirjansa kolmannen painoksen suositellen tätä varhaista kokemusta.

Seuraavana aamuna isä ja poika menivät Lontoon cityyn. Kuvittele näky niinkuin poika sen kertoo. Poika ei pystynyt lopettamaan laulamistaan tuntemattomalla kielellä. Hänen isänsä kerjäsi häntä hiljentämään ääntään; mutta se oli mahdotonta: tuntui väärältä tukahduttaa Henkeä! Niinpä hänen isänsä käski hänen sulkea silmänsä niinkuin olisi sokea ja sitten isä johtaisi häntä ja kertoisi hänelle, milloin jalkakäytävä nousisi tai laskisi, niin ettei hän kompastuisi. Niinpä hän sulkeutui Jumalan seuraan (!) laulaen ja puhuen uudella kielellä sydämensä pohjasta. Hän kertoo, että monet pysähtyivät tuijottamaan ihmetellen, mikä ihme häneen vaikutti tai mahdollisesti, hän ajattelee, surullisina nähdessään jälleen yhden alkoholin uhrin. Mutta kun kaksi poliisia alkoi liikkua heitä kohti, isä toimi nopeasti. Hän viittoi taksin, työnsi pojan sisään ja kuljettajan tiedustellessa "Minne?", hän huusi: "Minne vain! ei sillä väliä, jatka vain matkaa!" Kuljettaja ajoi hurjasti ja he ylistivät Jumalaa koko matkan seuraavaan kokoukseen, jonne isä nyt neuvoi kuljettajaa.

Lisäisikö innoitettu profeetta tähän kommentin: "Tämäkin on tullut Herralta Sebaotilta; hänen neuvonsa on ihmeellinen ja ymmärryksensä ylen suuri." (Jes.28:29).

Nyt he menivät kotiin ja nuorukainen paneutui johtamaan jokaisen kodissaan samaan kokemukseen, veljet, sisaret, kotiopettajan ja muut. Hän onnistui tässä lyhyen aikaa. Heidän talossaan pidettiin kokouksia iltaisin. Oli taivaallista laulua, kyynelpäihtymystä, kieliä ja profetoimista, jossa ennustettiin aikakauden päättymistä ja kuvattiin meidän Herramme tulemuksen vaiheita kun Hän tulee kirkkaudessaan. Nyt rouva Booth Clibborn tuli kotiin ja joutui kokousten valtaan, polvistui oman poikansa eteen ja kerjäsi häntä rukoilemaan myös hänen puolestaan, korotti hänen kätensä päälleen, ja sanoi: "Herra anna minulle tämäkin siunaus". Tapauksen kuvauksesta ei käy ilmi saiko rouva Booth Clibborn myös henkikasteen, mutta näyttää siltä, että herra Booth Clibborn ei saanut henkikastetta siihen aikaan eikä ainakaan kolmeen vuoteen, sillä Confidence-lehdessä todettiin kesäkuussa 1911, että hän julisti, ettei hän olisi tyytyväinen ennenkuin hän saisi sen.

Talossa pidetyt kokoukset jatkuivat pikkutunneille asti ja melu aiheutti naapurustossa sellaista tyrmistystä, että monien allerkirjoittamassa vetoomuksessa pyydettiin, että metelöinti tulisi lopettaa tai sitä pitäisi ainakin hallita. Tämäkään ei herättänyt heitä miettimään, oliko naapureiden häiritseminen yöllä Jumalan mielen mukaista, mutta ikkunoiden ja ovien päälle kiinnitettiin tikkipeittoja ja "taivaallinen musiikki" jatkui entiseen tapaan.

Liikkeestä kertovassa kirjallisuudessa kerrotaan, että ensimmäinen Englannissa "henkikasteen" saanut henkilö oli eräs rouva Price. Tämä rouva kävi tässä perheessä ja vahvisti, että tämä oli Pyhän Hengen työtä ja hän kirjoitti myöhemmin em. kirjaan liikettä suosittelevan esipuheen. Mutta tämä vain herättää epäilyksiä hänen oman hengellisen arviointikykynsä ja viisautensa suhteen.

Myöhemmin isä ja poika kiersivät Eurooppaa ja näkivät samankaltaisten näytösten toistuvan laajassa mittakaavassa. Kun ottaa huomioon sen kielteisen arvion, joka on ollut pakko muodostaa William Booth-Clibbornin omasta kokemuksesta, jonka hän on itse kertonut, ei voi muuta kuin antaa sama arvio niistä samanlaisista kokemuksista, joihin hän on toisia johtanut. Lisäksi, sikäli kuin tämä on esimerkki noiden alkuaikojen kokemuksista, samat epäilykset on esitettävä koskien koko liikettä. Arthur Booth-Clibborn oli tunnustettu hahmo liikkeessä: "Confidence"-lehti sisälsi lukuisia hänen kirjoittamiaan artikkeleita ja Bartleman lainasi häntä. Sunderlandin konferensseissa hän tulkkasi toisinaan mannermaisia puhujia. Vaikuttaa oudolta, että sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka väittivät olevansa helluntain jälkeläisiä olisi tarvetta tavanomaiseen, ei innoitettuun tulkintaan tai että heidän lähetyssaarnaajiensa oli opeteltava kieliä, niinkuin tapahtui.

Esittämämme eloisan kuvauksen perusteella lukijalla on ollut mahdollisuus vierailla liikkeen julkisessa kokouksessa ja yöllisessä kotikokousjuhlassa liikkeen tärkeän keulahahmon kuvailemana. Lukija on saanut nähdä pelkän poikasen itkevän ja valittavan tuntikausia, kunnes tuolilla oli kyynellammikko. Hän on katsellut pojan makaavan olohuoneen lattialla hikoillen, itkien, laulaen ja nauraen, kunnes hänen aikaansaamansa meteli häiritsi kokousta. Lukija on saanut nähdä pelkästään viisitoistavuotiaan niin heikossa kunnossa, ettei hän kyennyt nousemaan jaloilleen eikä kävelemään pöydän luo tai nousemaan portaita ilman apua; ja niin yliväsyneenä, ettei hän kyennyt nukkumaan koko yönä: ja niin hallitsemattomassa tilassa, ettei hän pystynyt ryhdistäytymään julkisella kadulla. Kaikki tämä kuuluu osana liikkeen alkuaikojen kuvaan.

Ehkäpä lukijani suree kanssani sitä, että joukko kunnioitettavia kristittyjä voi olla niin eksytettyjä, että he pitävät sellaisia tapahtumia sen Hengen tekosina, joka antaa rauhan ja itsehillinnän ja joka neuvoo, että pyhien kokoontumisten pitäisi olla arvokkaita ja että niissä pitäisi vallita järjestys. Lukijani saattaa ihmetellä sitä, että kypsä julkisuudessa työskentelevä kuten Arthur Booth-Clibborn saisi tyydytystä siitä, että hänen oma poikansa kokisi sellaisen alentavan kokemuksen, jossa hän joutuu sekä ruumiillisen että hermoston avuttomuuden tilaan. Ja kuitenkin, kun seuraavana aamuna tuli esiin hänen koulututkintonsa kuvatunlaisen yön jälkeen, isä julistaa, että poika oli niin toivottoman siunattu, ettei hänestä olisi ollut menestyksekkääksi opiskelijaksi ja ettei nyt ollut koulun aika, sillä "kun me nyt olemme saaneet maistaa tätä viiniä, olemme yhtä parantumattomia kuin juopot! Me haluamme koko ajan lisää" (53, 54).

Ottaen huomioon sen, miten syvästi huumaantunut isä oli, on huomattavaa, että hänen oli etsittävä kauan ennenkuin hän sai "kasteen". Eräs tunnettu amerikkalainen johtaja kertoi minulle, että hänenkin oli odotettava ja etsittävä kaksi vuotta. Onko seurakunnan Pää joskus haluton antamaan Henkeä niille, jotka sitä Häneltä pyytävät? Helluntaille, Kesarealle tai Efesolle eivät olleet ominaisia "odotus"kokoukset, jotka edellyttivät vaivalloista ja pitkitettyä yrittämistä. On totta, että ne 120 jatkoivat kymmenen päivän ajan päättäväistä rukousta: mutta se ei voinut merkitä tuskallista hengellistä stressiä voitelun saamiseksi, sillä Herra oli ehdottomasti luvannut, että he saisivat Hengen joidenkin päivien jälkeen, niin että he pystyivät odottamaan vakuuttuneina ja jopa innokkaina odottaen. Kesareassa ja Efesossa ei tarvinnut odottaa ollenkaan. Isän lupauksen vahvistamiseksi ei tarvita pitkällistä jännitystä, vaan se on yleensä valmistusta väärän hengen vastaanottamiseen demonismissa.

Alkuperäinen artikkeli: The Early Years of the Tongues Movement by G H Lang
Kielilläpuhumisliikkeen alkuajat. 1.luku
Jumalan seurakunnan yhteisö 2.luku
Miten helluntai tuli Los Angelesiin
T.B. Barrattin tapaus
Alkuun | Gnostilaisuus | Uusgnostilaisuus | Gnostilainen evankeliumi? | Juudaksen evankeliumi | Gnostilaisuus llyhyesti | Uushengellisyys | Hengellisyys | Vierasta tulta | Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Opillista | Lopun ajat