Jay Adams

~ TEOLOGIA JA NEUVONTA ~


Jos teologia on vastaus eklektisismiin neuvonnassa, on tärkeää tietää, mitä teologia on. Jotkut ihmiset, jotka luulevat tietävänsä, mitä teologia on, eivät kuitenkaan tiedä sitä ja toiset taas saattavat tuntea asiaa heikosti.
Mitä on teologia ja mikä on sen suhde neuvontaan? Lyhyesti sanoen, saanhan vastata näihin kahteen kysymykseen heti aluksi ja sen jälkeen käsittelen laajemmin muutamaa antamieni vastausten sisältämää näkökohtaa.
Yksinkertaisimmassa muodossaan teologia ei ole enempää eikä vähempää kuin sen systemaattista ymmärtämistä, mitä Raamattu opettaa eri aiheista. Mitä tahansa aihetta koskevat raamatunkohdat—vaikkapa Raamatun opetus Jumalasta—paikallistetaan, niiden eksegeesi esitetään asiayhteydessään, asetetaan pelastushistorian virtaan oikealle kohdalleen ja opetukset luokitellaan aiheen monien eri näkökohtien mukaisesti (esim. Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolevuus, kaikkitietävyys). Näitä opetuksia verrataan toinen toisiinsa kussakin luokassa (niin että yksi kohta täydentää ja määrittelee toista), jotta saataisiin selville tuon näkökohdan tai opin raamatullinen opetus kokonaisuudessaan. Kutakin näkökohtaa verrataan samoin muihin näkökohtiin, jotta voitaisiin ymmärtää Raamatun koko opetus tuosta kysymyksestä (ja eri aiheita tutkitaan myös suhteessa toinen toisiinsa, jotta voitaisiin laajentaa ja muokata tähän saakka selville saatua sen mukaan, miten yksi aihe valaisee toista). Niinpä teologia on yksinkertaisesti ilmaistuna yritys saada kustakin opista (tai opetuksesta) selville ja esittää kaikki, mitä Raamattu siitä sanoo. Raamatullinen teologia ottaa myös huomioon erityisilmoituksen kehityksen varsinkin suhteessa Kristuksen pelastustyöhön. Ja samoin on myös tutkittava eri Raamatun kirjojen kirjoittajien henkilökohtaisia teologioita ja vertailtava niitä muiden teologioihin.1 Kaikki nämä elementit kiinnostavat meitä tässä kirjassa.
Saanen demonstroida lyhyellä esimerkillä osittain sitä, miten teologia voi vaikuttaa käytännön elämään. Jeesus sanoo Joh.14:13,14:ssä: "ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen...Jos te anotte minulta jotakin... niin minä sen teen." Itsessään tuo lausunto näyttää ikäänkuin rukouksen carte blanchelta. (Ja aivan liian usein ovat sellaiset, jotka eivät piittaa kovinkaan paljon teologiasta, ymmärtäneetkin sen niin; he ovat saarnanneet ja harjoittaneet neuvontaa sanoen "Voit saada mitä ikinä haluat rukoilemalla sitä".) Sen takia, ettei tuon raamatunkohdan eksegeesissä ole käytetty teologiaa (kysytty esimerkiksi "Mitä tarkoittaakaan tuo tärkeä määrite 'minun nimessäni'—miten sanontaa käytetään muualla?"2 ja "Mitä muita edellytyksiä asettavatkaan muut rukousta käsittelevät raamatunkohdat rukoukselle?"), on monet kristityt johdettu harhaan ja he ovat pettyneet syvästi, kun ovat yrittäneet käyttää rukousta taikasanana, jonka avulla heidän ongelmansa ratkeavat ja he saavat tyydytyksen haluilleen. He huomaavat—kovien kokemusten kautta—että rukous ei toimi sillä tavoin. Asiaankuuluva teologinen tutkimus ottaisi huomioon sellaiset raamatunkohdat kuin Joh.16:23,24,26,27; Fil.4:6,7; Jaak..4:2;5:15-18 vertaillen niitä Joh.14:13,14:ään. Neuvojan on tiedettävä (ja pidettävä mielessä) näiden raamatunkohtien mukaiset määritteet—vaikkei niitä neuvottavalle mainittaisikaan—aina kun hän puhuu Joh.14:13,14:stä, niin että hän ei anna väärää vaikutelmaa (ts. ei-teologista, liian yksinkertaistettua käsitystä) neuvottavalle.
Edellä antamassani esimerkissä olen alkanut näyttää erästä teologian ja neuvonnan tärkeimmistä suhteista. Koska kristillisen neuvojan (samoin kuin kristityn saarnamiehen opetus) ohjaus on riippuvainen Raamatun periaatteista, hänen täytyy ymmärtää kaikki, mitä Raamattu sanoo tietystä aiheesta, jotta neuvoja voisi antaa täydelliset raamatulliset ohjeet asiassa.
Eräs tärkeimmistä ongelmista, joita neuvoja joutuu kohtaamaan (usein ongelmaa vaikeuttavana tekijänä) yritettäessä auttaa neuvottavaa, on apua hakevan frustraatio ja masentuneisuus.4 Suuri osa apatiasta on peräisin siitä, ettei neuvottava kykene ymmärtämän Raamattua teologisesti. Ymmärtäessään Raamattua täysin väärin, he ryhtyvät kaikenlaisiin toimiin (kuten esim. käyttävät rukousta taikakaluna), jotka epäonnistuvat. Silloin herää toisaalta epäilyksiä koskien Jumalaa ja Raamatun luotettavuutta tai toisaalta epäilyksiä oman persoonan suhteen ("ehkä Paavali voi tehdä sen, mutta minä en ole Paavali"). Tällainen apatia, joka johtuu masennuksesta ja epäilyksestä, on vältettävissä. Teologinen eksegeesi, jota sovelletaan käyttäen tarkkoja määritteitä saarnaamisessa ja neuvonnassa, olisi voinut johtaa täysin erilaisiin tuloksiin. Niinpä silloin, kun neuvottava on jo saanut pohjimmiltaan epäteologista neuvontaa, neuvojan on odotettava kohtaavansa (ja tarkkailtava) alkuperäisen ongelman mutkistumista, joka johtuu vääristä päätelmistä. Ja on välttämätöntä, että neuvoja lähestyy sellaista neuvottavaa täysin tietoisena siitä, millä tavoin teologia voi auttaa.
Neuvontaprosessissa on välttämättä oltava ensiksikin teologinen (ts. täysimittaisesti, systemaattisesti ymmärretty) Raamatun tuntemus, jotta vältyttäisiin johtamasta neuvottavaa harhaan ja jotta voitaisiin korjata neuvottavan ajattelussa ja käytänteissä olevia virheitä ja lisäksi tällainen tuntemus on äärimmäisen tärkeä siinä suhteessa, että kyetään esittämään totuus auktoriteetilla. Teologisesti epävarman neuvojan epävarmuus Raamatun tuntemuksessa välittyy tavasta, jolla hän puhuu neuvottavalle (ja tavasta, jolla hän kirjoittaa neuvonnasta). Sanan julistuksessa saarnattaessa tai neuvonnassa on auktoriteetti (en tarkoita autoritääristä5), kun sen pohjalla on kunnollinen teologian tuntemus. Kristus opetti auktoriteetilla, joka oli jyrkässä ristiriidassa kirjanoppineiden ja fariseusten opetukselle ("sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa", Matt.7:29), koska heidän ajattelunsa oli pikemminkin spekulaatiota kuin Raamatun teologista ymmärtämistä, jossa he kävivät väittelyitä toistellen ja spekuloiden aineistoa, josta käytettiin nimitystä "vanhinten perinnäissäännöt", mikä niin usein teki tyhjäksi monien raamatunkohtien selvän merkityksen (vrt. Mark.7:13).
Sentähden minua ei hämmästytä, että kristillisillä neuvojilla ei nykyään ole auktoriteettia; heidän keskuudessaan on niin paljon spekulointia ja niin vähän teologista syvyyttä.
Tyypillinen itse itsensä nimittämä kristillinen "ammattilainen" on käyttänyt vuosia psykologian opiskeluun yliopistotasolla, mutta hänellä ei ole paljoa enempää Raamatun tuntemusta kuin tavallisella seurakuntalaisella (ja parhaimmassakin tapauksessa hän on käynyt vain raamattukoulun). Se on surkean riittämätöntä täysipäiväistä neuvontatyötä tekevälle tai neuvonnan opettajalle! Teologisten periaatteiden ja menetelmien kehittäminen ja oppiminen vie aikaa ja lisäksi tarvitaan vuosien kovaa ponnistelua sovellettaessa niitä Raamatun tutkimiseen, jotta saadaan tyydyttäviä tuloksia neuvonnassa.
"Miksi ei ole enemmän ihmisiä, jotka ottavat neuvonnan raamatullisesti?", kysyvät ihmiset minulta usein. Vastaus on, että alalla on niin vähän sellaisia ihmisiä, jotka ovat riittävästi teologisesti valmistautuneita siihen. En tahdo tällä sanoa, että he olisivat pahantahtoisia; päinvastoin, on olemassa esimerkkejä urheista yrityksistä käyttää oikein sitä vähää tietämystä, mikä kyseisellä henkilöllä on—mutta nuo yritykset hajoavat käsiin jo heti alkuunsa suorastaan pelottavan puutteellisen eksegetiikan ja teologian tuntemuksen vuoksi.6 Miten voisi neuvoja, jonka jokapäiväiseen sanavarastoon ei edes kuulu sanaa "eksegeesi", joka ei ole koskaan lukenut Berkhofin teologisia kirjoituksia, joka ei ole kuullutkaan Kittelin teologisesta sanakirjasta (Theological Dictionary) ja joka ei edes ymmärrä Raamatun totuuksien teologisten pohdintojen ongelmia, alkaa rakentaa raamatullista järjestelmää? Jo pelkkä ajatuskin sellaisesta on absurdi.
Edellytän tässä kirjassa lukijalta ainakin teoreettisen teologian perusteiden tuntemusta (joko ennen kirjan lukemista hankittua tai kirjan lukemisen edetessä hankittavaa). En siis aio opettaa teologiaa (ei nähtävästi kuitenkaan ole mahdollista tai toivottavaa kokonaan välttää teologian opettamista; mutta tarkoitan sitä, että en voi tehdä tästä teoksesta systemaattisen teologian alkeiden oppikirjaa). Sen sijaan aion

(1) osoittaa neuvojan tarvitsevan teologiaa, ja
(2) osoittaa, miten teologisilla kysymyksillä on tärkeä (jopa elintärkeä) vaikutus neuvonnan teoriaan ja käytäntöön.

N.B., todella epäteologista neuvontaa ei ole mahdollista harjoittaa (edes ei-uskovan). Kaikki neuvonta edellyttää jo luonteensakin takia (koska se pyrkii selittämään ihmisen elämää ja ohjaamaan ihmisen elämää Jumalan edessä ja muiden ihmisten edessä langenneessa maailmassa) neuvojalta paneutumista teologiaan. Hän ei yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen muuttaa ihmisten uskomuksia, arvoja, asenteita, ihmissuhteita ja käytöstä kahlaamatta kaulaa myöten teologisissa vesissä. Olen osoittanut7, että nuo teologiset käsitykset saattavat olla tietoisia tai tiedostamattomia, raamatullisia tai harhaoppisia, hyvää tai huonoa teologiaa, mutta—joka tapauksessaa—ne ovat varmuudella teologisia.
Jos tämä pitää paikkansa, on tärkeää (1) saavuttaa tietoisuus omista käsityksistä ja perusteista, joiden pohjalta niihin on päädytty ja pidetään kiinni, (2) tehdä niihin korjauksia ja valita tulevat käsitykset tietoisesti tyydyttävän raamatullisen teologian pohjalta ja (3) tutkia jatkuvasti teologiaa, jotta voi omaksua lisää totuudellisia päätelmiä, mikä johtaa raamatullisempaan neuvontaan ja antaa neuvojalle oikeanlaista auktoriteettia.
Yhteenvetona voin sanoa, että neuvonnan ja teologian suhde on orgaaninen; neuvontaa ei voida harjoittaa ilman teologisia käsityksiä. Toisaalta teologian tutkimisella on vaikutusta neuvontaan. Näitä kahta ei tule erottaa toisistaan; niitä ei voida erottaa toisistaan tekemättä väkivaltaa molemmille.8 Niiden erottaminen toisistaan on yhtä luonnotonta (ja yhtä tuhoisaa) kuin hengen ja ruumiin erottaminen toisistaan. Jaakobia mukaillen voidaan sanoa, että neuvonta ilman teologiaa on kuollutta.


ALAVIITTEET
1. Vaikka heidän teologiset uskomuksensa eivät pohjimmiltaan eroaisikaan toisistaan, he käyttävät usein toisistaan
poikkeavaa terminologiaa. Nämä erot tulisi saattaa sopusointuun.
2. Esimerkiksi Joh. 15:21:ssä.
3. Olen kosketellut saarnaamisen ja neuvonnan välistä suhdetta teoksessa Matters of Concern, ss. 1,2.
4. Kts. teoksesta Manual toivon tärkeyttä käsittelevät kohdat.
5. Vrt. Manual, ss.15,16; Lectures, ss.135ss,187, jossa käsitellään autoritäärisyyden ja auktoriteettiuden
välistä eroa.
6. Sellaisista yrityksistä on itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä; pinnallinen ja epäteologinen Raamatun käyttö
hämmentää ja masentaa neuvottavia (ja esittää Jumalan vääränlaisena, koska on ymmärretty väärin Raamatun opetus). Eräs
kaikkein surkeimpia epäonnistumisia on nimetä sellaisia psykologeja teologisten instituuttien professoreiksi opettamaan
tulevia Sanan palvelijoita. Loppujen lopuksi he opettavat heille miten Raamattua ei pitäisi käyttää neuvonnassa.
7. Vrt. What About Nouthetic Counceling?, ss. 37-39. Jos lukijalla on minkäänlaisia epäilyksiä tästä asiasta,
kehotan häntä lukemaan em. kohdan.
8. Tarkoitukseni ei ole kehittää tässä kirjassa ajatusta siitä, että teologia voi (ja uskon, että sen täytyy) oppia
niistä vaikeista kysymyksistä, joita neuvonnassa nousee esille samaan tapaan kuin sen on ollut pakko paneutua tutkimaan
ja määrittelemään suurten harhaoppien esilletuomia asioita. Ongelmat tarvitsevat raamatullisia vastauksia. Teologien ja
neuvojien olisi tehtävä työtä käsi kädessä; heidän etunsa ovat yhteiset.

2. luku ('Theology and Counceling') Jay Adamsin kirjasta 'A Theology of Christian Counceling'. More than redemption.
3. luku Neuvonta ja erityisilmoitus | 4. luku Neuvonta ja ihmisen perusympäristö | Jumalan nimi ja neuvonta

Alkuun | Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat