Jay Adams

~ NEUVONTA JA ERITYISILMOITUS ~
Mitä Raamattu opettaa erityisilmoituksesta


Mikä oli kristittyjen tilanne ennen Freudia? Asustelivatko he vasta puussa? Puuttuiko heiltä kaikki oleellinen tieto ihmisen suhteesta Jumalaan ja lähimmäiseensä? Oliko seurakunnan neuvonta toivotonta, primitiivistä, kivikautista toimintaa, jonka oli määrä kadota kivikautisten esineiden myötä? Olivatko kristityt tuomittuja syntiseen, vahingolliseen elämään ennen psykoterapian ilmaantumista näyttämölle? Onko Jumala pantannut totuuden siitä, miten tulisi elää meidän päiviimme saakka?
Vai oliko sellaisilla miehillä kuin Paavali, Pietari, Augustinus, Luther, Calvin, Spurgeon ja monilla muilla jotain varteenotettavaa sanottavaa käännyttämilleen ihmisille ja seurakuntalaisilleen siitä, miten tulee elää syntisessä maailmassa ja siitä, miten ongelmat tulisi ratkaista? Eikö vastaus ole ilmeinen?
Jätetään hetkeksi tuo kysymys siinä muodossa, jossa sen esitin, jos se tuntuu liian kuumalta käsiteltäväksi ja mietitäänpä tätä (vielä kuumempaa) kysymystä: Miten Jeesuksesta Kristuksesta tuli se täydellinen Neuvoja, joka hän Raamatun mukaan oli, vaikka hänellä ei ollut käytettävissään kliinisen psykologian ja psykiatrian "näkemyksiä", joiden ei-uskovat (ja monet heitä kannattavat kristityt) vakuuttavat olevan olennaisen tärkeitä neuvonnassa?
Hetken pohdinnan jälkeen pitäisi yhden asian kirkastua päivänselväksi—Jeesus sai Vanhasta Testamentista kaiken tarvittavan tiedon ja viisauden, jotta hän pystyi neuvomaan ihmisiä erehtymättömällä tavalla. Hänen resursseistaan ei puuttunut mitään, vaan (kuten Paavali asian ilmaisi) Vanhan testamentin kirjoitukset riittivät "täydellisesti varustamaan ihmisen kaikkiin hyviin tekoihin".1 Samoin on seurakuntakin Herraa seuratessaan (milloin se on ollut tässä suhteessa uskollinen) havainnut Raamatun olevan rikas, ehtymätön tiedon lähde sen harjoittaessa neuvontaa.
Meidän on tässäkin kohtaa palattava takaisin Jumalan Sanaan neuvona (me emme saa koskaan unohtaa, että se on sen perustehtäviä). Ei siis ihme, että Daavid (Psalmissa 119:24) puhui Raamatusta "neuvojanaan". Emmekä saisi ihmetellä sitä, että verratessaan sitä, mitä hän oli oppinut ihmisviisaudesta hän julisti, että Raamatun neuvo oli tehnyt hänestä viisaamman kuin kaikki hänen opettajansa!2
Niinpä ei pitäisi olla kysymystäkään siitä, etteikö Raamatun perustehtävänä olisi toimia Jumalan neuvona ihmiselle tai etteikö pastorin tehtävänä olisi käyttää sitä palvellessaan paimenen ominaisuudessa neuvojana.3 Kaikkeen Sanan palvelutyöhön kuuluu osana neuvonta.
Meidän tulisi ensiksikin ymmärtää yksinkertaisesti, että raamatullisella opilla Raamatun erehtymättömyydestä on tärkeitä vaikutuksia neuvontaan. Kristityllä neuvojalla on Kirja, joka on elävän Jumalan nimenomaista Sanaa, jonka eri kirjoittajat ovat kirjoittaneet omaan tapaansa, mutta jotka kaikki Pyhän Hengen johdolla kirjoittivat täysin virheetöntä tekstiä, mikä ei muuten olisi ollut mahdollista ja jotka tuottivat Jumalan ohjaamina kirjallisuutta, joka sen lisäksi, että se ilmaisi sitä, mitä he itse halusivat sanoa, ilmaisi myös sen, mitä Jumala heidän kauttaan halusi sanoa, niin että joidenkin kirjoitusten voidaan sanoa olevan samanaikaisesti Jeremian ja Pyhän Hengen aikaansaamia.4 Raamattu on Jumalan henkeyttämä kirja. (Kahdessa mielessä: se on Jumalan "uloshengittämää" ja Jumala on "innoittanut" sen kirjoittajat.) Kun Jumala sanoo, että Hän on henkeyttänyt Sanansa, se tarkoittaa sitä, että Hänen henkeyttämänsä kirjoitus on samassa mielessä Hänen Sanaansa kuin jos hän olisi lausunut nuo sanat ääneen. Jos lukija voisi kuulla Jumalan puhuvan nuo sanat, hän huomaisi, että Jumala ei sanonut enempää eikä vähempää kuin mikä kirjoitettiin eikä mitään, mikä siitä poikkeaa.5
Kun neuvonta perustuu tällaiseen kirjaan, lisää se neuvontaan auktoriteettiuden. Kun kristitylle neuvojalle esitetään selvästikin syntiä olevia ehdotuksia ("Voinko jättää vaimoni toisen naisen tähden?"), käyttäytymistä koskevia kysymyksiä ("Onko minun maksettava veroja, vaikka ne ovat niin epäoikeudenmukaisia?"), jne., hän pystyy antamaan yksiselitteisen vastauksen, koska se ei perustu hänen omaan mielipiteeseensä, mahdollisiin seurauksiin, tarkoituksenmukaisuuteen tai mihinkään muihinkaan relatiivisiin standardeihin, vaan elävän Jumalan käskyyn, jonka Hän on lausunut.
Tässä on valtavan suuri ero. Sanan palveleminen neuvontaa harjoittamalla on täysin eri asia kuin mikään muu neuvonnan muoto, koska se perustuu auktoriteettiin. Tämä auktoriteettius perustuu tietenkin oppiin Raamatun erehtymättömyydestä. Jos Raamattu olisi täynnä inhimillisiä erehdyksiä eikä siihen voisi luottaa sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan kirjalliseen tuotteeseen—ellei se olisi Jumalan henekyttämää ilmoitusta—sen auktoriteettius joutuisi antamaan tietä mielipiteille.6 Mutta koska Raamattu on erehtymätön, se on auktoriteetti.
Tätä auktoriteettia ei saa sekoittaa autoritäärisyyteen. Olen jo osoittanut eron näiden kahden käsitteen välillä toisaalla 7, niinpä en toista sitä enää tässä.
Mutta on eräs toinen seikka, josta olen jo kirjoittanut jotain, mutta jota haluan tässä yhteydessä syventää jonkin verran. Se on kysymys raamatullisesta johdatuksesta, josta Raamattu opettaa periaatteellisella tasolla, mutta ei suoraan. Neuvojan on erotettava selkeästi toisistaan nämä kaksi asiaa. Kirjoitin luennoissani Lectures on Counceling

Toinen tekijä Raamatun käytössä on se, että tehdään ero toisaalta Jumalan suoranaisten käskyjen ja niistä johdettujen päätelmien ja niiden soveltamisen välillä. Joitakin asioita kehotetaan suoraan tekemään tai niitä suoraan kielletään tekemästä; joissakin asioissa on päätökset tehtävä Raamatun periaatteiden mukaisesti. Meidän ei tarvitse käyttää tässä aikaa tämän aiheen käsittelyyn, koska olen jo tehnyt sen teoksessa The Christian Counselor's Manual.8 On kuitenkin välttämätöntä korostaa tuon erotuksen tekemistä. Muussa tapauksesa neuvottava saattaa sekoittaa toisiinsa Jumalan auktoriteetin ja ihmisten Raamatusta vetämät johtopäätökset. Sentähden on erittäin tärkeää, että neuvoja erottaa nämä asiat toisistaan antaessaan neuvoja tai välittäessään Raamatun ohjeita. Vertaa seuraavia kahta lausumaa toisiinsa: "Jussi, sinun täytyy lopettaa seurustelu Pekan vaimon kanssa ja sinun on tehtävä se jo tänään!" ja "Timo, sinun olisi tutkittava Raamattua; ehdotan, että aloitat Sananlaskujen kirjan kymmenennestä luvusta". Jälkimmäinen eroaa ratkaisevasti ensimmäisestä.

Niiden välinen ero voidaan esittää tiivistetysti seuraavan kaavion avulla.

RAAMATUN KÄSKYNEUVOJAN EHDOTUS
Käsky:
"Jussi, sinun on lopetettava se tänään."
Tietyt toimenpiteet sen noudattamisessa: "Soita hänelle ja kerro lopettavasi seurustelun hänen kanssaan."
Yleinen raamatullinen periaate:
"Sinun on tutkittava Raamattua."
Sovellus siitä: "Lue Sananlaskujen kirjaa luvusta 10 alkaen."

Neuvoja voi ohjata hyvin määrätietoisesti ja yksityiskohtaisesti, kun se perustuu Raamatun suoranaiseen käskyyn: "Jussi, sinun täytyy lopettaa seurustelu Pekan vaimon kanssa ja sinun on tehtävä se jo tänään!" Kun Raamatussa ei ole nimenomaista ohjetta asiasta, voidaan antaa määrätietoinen ohje ainoastaan niistä periaatteista, joihin Raamattu selvästi kehottaa: "Sinun on tutkittava Raamattua." Raamatussa ei neuvota yksityiskohtaisesti sitä, miten Jussin on lopetettava uskottomuutensa. Ne askeleet, jotka hänen on otettava uskottomuuden lopettamiseksi saattavat tosiaankin vaihdella olosuhteiden mukaan. Jos hän voi tehdä siitä lopun soittamalla tänään puhelun, hänen täytyisi useimmissa tapauksisa tehdä niin. Jos taas Pekan vaimo yrittää edelleen jatkaa suhdetta, toisenlaiset toimenpiteet ovat ehkä tarpeen. Raamatun säännölliseen tutkimiseen voidaan kehottaa, koska se on raamatullinen periaate, mutta ainoastaan ehdottaa, mistä luvuista Timon olisi aloitettava. Toisissa olosuhteissa olisi annettava ohjeeksi joku aivan toinen raamatunkohta (jos esim. Timo onkin ei-uskova, hänen pitäisi ehkä aloittaa Johanneksen evankeliumista Sananlaskujen sijaan).9

Näin neuvojan auktoriteettia rajoittaa joka kohdassa Raamattu itse. Tässä on eräs niistä syistä, miksi Raamattua on käytettävä käytännössä neuvontaistunnoissa. Jokaiseen auktoriteetilla lausuttuun ohjeeseen pitäisi aina liittää ainakin jonkin verran Raamatun opetusta ("Jussi, sinun täytyy lopettaa...") ellei neuvottavalla ole selvää tietoa siitä, että Raamatussa on todellakin sellainen ohje (hyvin harva neuvottava kyseenalaistaisi edellä esitettyä ohjetta; jopa monet ei-uskovat tietävät, että Raamattu kieltää aviorikoksen). On kuitenkin monia asioita, joiden suhteen hänellä on epävarmuutta (esim. "Sinun on lopetettava murehtiminen, koska murehtiminen on syntiä")10. Kaikissa sellaisissa tapauksissa on tärkeää opettaa tietyn raamatunkohdan (-kohtien) perusteella

  1. jotta neuvottava voisi itse tutkia "onko asia niin" (Ap.t.17:11);
  2. tuomaan koko Jumalan Sanan auktoriteetti esiin neuvottavalle (niin ettei hän pidä ohjetta pelkästään ehdotuksena, jota hän voi noudattaa tai jättää noudattamatta) ja antamaan sille sen täyden arvon, jonka se ansaitsee.

Uudessa Testamentissa käytetyn sanonnan "kirjoitettu on" auktoriteetin pitäisi olla ilmeinen jokaiselle vakavasti Raaamattua tutkivalle. Juuri tämä on se sävy, jota neuvonnassa tarvitaan.11
Millään muulla neuvontajärjestelmällä ei ole auktoriteettia (vaikka Ellis ja Skinner et al antavatkin ymmärtää, että heillä sitä olisi), koska mikään muu järjestelmä ei perustu mihinkään todelliseen auktoriteettiin. En voi muuta kuin yhtyä suurimpaan osaan siitä kritiikistä, joka on suunnattu auktoriteetin käyttöön neuvonnassa, koska sellainen perustuu ylimielisen ja erehtyvän ihmisen yrityksiin puhua auktoriteetilla.12 Kenenkään neuvottavan ei pitäisi uskoa elämäänsä toisen avuttoman syntisen käsiin. Ellei neuvoja ole uudestisyntynyt ja kykene osoittamaan, että hänen antamansa neuvot perustuvat Raamatun auktoriteettiin, olisi neuvottavan paras perääntyä.
Kristityn auktoriteetti raamatullisessa neuvonnassa ei perustu häneen itseensä; siksi hänen ongelmanaan ei välttämättä ole ylimielisyys (sanon välttämättä, koska uskovat voivat myös tulla ylimielisiksi monin eri tavoin). Edellä esitetty peruskritiikki ei siis koske häntä. Hänen neuvontansa auktoriteetti on Jumala. Sen sijaan kritiikki muiden neuvontajärjestelmien ylimielisyydestä on paikkansa pitävä; mutta se ei koske ollenkaan aitoa kristillistä neuvontaa. Miksi siis niiden, joilla yksistään on auktoriteetti neuvonnassa, pitäisi epäröidä siihen ryhtymistä?
Albert Ellis voi esittää minkälaisia stoalaisia lausuntoja tahansa Olympos-vuoreltaan, hän voi mitätöidä moraalikoodeja sen perusteella, että ne aiheuttavat ongelmia hänen potilaissaan, julistaa, että pitäisi hävittää kaikki "pitäisi" ja "täytyy" -neuvot—ja hän on jopa joidenkin kristittyjen neuvojien hyväksymä; mutta entä jos joku uskova neuvoja puhuu auktoriteetilla, niin hypitään jo kattoon! Kuitenkin Ellis puhuu ainoastaan oman mielipiteensä perusteella; kristityt puhuvat Jumalan Sanan perusteella. Niinpä onkin monien kristittyjen asenne äärimmäisen absurdi13—ts. sanoakseni (tässä yhteydessä), epäteologinen.
On aika kuuluttaa kristallinkirkasta toivoa subjektiivisuuteen perustuvan neuvonnan erämaassa. Kenelläkään ei ole oikeutta (eikä pitäisi olla sitä röyhkeyttäkään) sanoa jollekin toiselle ihmiselle, mitä muutoksia hänen on elämässään tehtävä tai miten hänen olisi ne tehtävä. Kuka—oman auktoriteettinsa nojalla—tietää vastaukset elämän ongelmiin omalla kohdallaan, saati sitten toisten elämässä? Millä standardeilla hän voisi sen tehdäkään?14 Loppujen lopuksi jokainen lausunto neuvonnassa (vaikka se olisikin lainattu Rogersilta, Skinneriltä et al) esitetään, koska neuvoja luulee (tai toivoo), että asia olisi niin.15. Ainoastaan ulkopuolelta tuleva, Jumalalta saatu ilmoitus johtaa ulos subjektiivisuudesta.
Tämä koskee myös uskovan neuvojan sitoutumista Raamattuun neuvontansa perustana olevana auktoriteettina, koska tuon sitoutumisen motiivi ei ole subjektiivinen, vaan se on Jumalan motivoimaa (vrt. 1.Kor.2). Ainoastaan ääretön, pyhä Jumala, jolla on täydellinen tieto, voi antaa sen, mitä neuvonnassa tarvitaan. Kaikki muut käsitykset todellisuudesta jne. ovat vain osittaisia ja niitä vääristävät ihmisen rajallisuus ja syntisyys. Ja kristityn on saatava tuo tieto Hengen valaisemana, niin ettei hänen rajoittuneisuutensa vääristä sitä. Tästä syystä me käytämme neuvonnassa Raamattua; ja se teke kristityn auktoriteetista erityisen.
Vaikka nämä väitteet ainutlaatuisuudesta ovatkin tärkeitä, ne saattavat kuitenkin johtaa vääriin tuloksiin (kaikkia hyviä ja tarpeellisia korostuksia voidaan vääristää— ja on vääristelty; Saatana yrittää saada sinut tanssimaan pillinsä mukaan.) Jumalan kutsu juutalaisille elää ainutlaatuista elämää erityisenä (pyhänä) ja valittuna kansana, joiden tehtävänä oli edustaa tosi Jumalaa maailman silmissä, Maailman siunaukseksi, rappeutui nopeasti separatismiksi (joka näkyi erityisesti fariseuksissa), joka halveksui muita kansoja. Tämä radikaali rasisimi johti tilanteeseen, joka on ilmaistu seuraavalla tavalla: "juutalaiset eivät seurustele samarialaisten kanssa" (Joh.4:9b). Eksklusiivisuus neuvonnassa saattaa vääristyä samalla tavalla. Juutalaisten tehtävänä oli todistaa maailmalle Jumalan ainutlaatuisuudesta, mutta sensijaan he sulkivat oven muilta. Vaara on huomioitava ja sitä on vältettävä.
Raamatullinen separatismi neuvonnassa—niin periaatteessa kuin käytännössäkin—jota minä puolustan on erityyppistä. On selvää, ettei meidän kuulu kieltää ei-uskovia pystyttämästä omia neuvontajärjestelmiään eikä harrastamasta neuvontaa, joka kilpailee Raamatun kanssa.16 Mutta kristillisen neuvonnan tulee itsensä olla vapaa maallisilta lainauksilta ja vaikutteilta kyetäkseen tuomaan esiin aidon ja toteuttamiskelpoisen vaihtoehdon. Niin kauan kuin ei (käytännössä) ole olemassa todellista vaihtoehtoa, niin kauan kuin ns. kristillinen neuvonta näyttää enemmän ei-kristilliseltä neuvonnalta (ja on sitä), kun niitä kaikista tarkoituksista ja päämääristä huolimatta ei voi erottaa toinen toisistaan, kristityt menettävät evankelioinnin mahdollisuuden neuvonnassa. Tämä on eräs tärkeimmistä tekijöistä, joka tulisi muistaa: separatismin tarkoitus (mm) neuvonnan teoriassa ja käytännössä on toimia evankelioinnin avaintekijänä. Vain silloin kun Jumalan neuvo ja Jumalan tie asetetaan selkeästi erilleen Saatanan neuvosta ja Saatanan tiestä, on mahdollista vertailla selkeästi eri vaihtoehtoja ja siten osoittaa Hengen voima. Toisin sanoen eksklusivismin tarkoitus neuvonnan teoriassa ja käytännössä ei ole eristää kristittyä maailmasta (tai toisista kristityistä), vaan pikemminkin olla tehokas vaikutuskeino tuodessaan maailmaan jotakin erilaista; jotakin Jumalalta—jotakin todella ainutlaatuista.
"Ainutlaatuinen", "neuvoja" (Jes.9:6) on juuri sitä: "ainutlaatuinen" (sanaksi 'ihmeellinen' käännetyn sanan varsinainen merkitys). Niinpä kristillisen vaihtoehdon laimentaminen lisäämällä siihen Freudin, Rogersin, Maslown, Harrisin tai kenenkään muunkaan alan ei-raamatullisen ajattelijan spekulatiivisia käsityksiä on Kristuksen seurakunnan todistusvoiman heikentämistä.17 Kristuksen todistus on pidettävä aina ainutlaatuisena niinkuin se oli silloin, kun Hän vaelsi ihmisten keskuudessa (Hänen sanoistaan tai teoistaan ei voi löytää jälkeäkään eklektisismistä).
Kristityt, jotka luulevat, että maailma hyväksyy heidät (ja että he sitä kautta voisivat parantaa imagoaan ja todistusmahdollisuuksiaan pelastumattomien ihmisten keskuudessa) vain lähtemällä eklektian tielle, ovat erehtyneet. Kyllä heidät tosiaankin hyväksytään, siitä ei liene epäilystäkään, mutta tuo hyväksyminen merkitsee sitä, että heidät hyväksytään yhtenä meikäläisistä. Niinpä tulemme siihen johtopäätökseen, ettei vaihtoehtoa ole. Mutta kun vaihtoehtoa ei ole, ei myöskään ei-uskovalla ole pakottavaa tarvetta tutkia heidän asenteensa oikeellisuutta. Ainoastaan olemalla olemassaoleva vaihtoehto voi neuvontajärjestelmä tuoda esiin Kristuksen ainutlaatuisuuden. Me emme voi asettaa Häntä hyllylle Skinnerin, Perlsin tai Mowrerin viereen. Hän on todella ainutlaatuinen; Hän seisoo yksin. Samoin Hänen neuvontansa—samoin kuin kaikkien muuidenkin puolien työssä, johon Hän on seurakuntansa kutsunut—täytyy seistä yksin.
Nyt meidän on tutkisteltava erästä, ei ainoastaan neuvojien ja neuvonnan kannalta, vaan koko seurakunnan kannalta hyvin tärkeää asiaa. Aihe on täynnään ongelmia; minkään Sanan tai ilmoituksen teologian ei pitäisi voida välttää sitä (vaikka monet teologian oppikirjat tekevätkin niin). Aiheen tärkeyden takia omistamme sille verrattain paljon tilaa.

Henkilökohtainen johdatus

Kristitty neuvoja törmää työssään usein henkilökohtaisen johdatuksen ongelmaan. Tuskin edes yhdellä sadasta neuvottavasta näyttää olevan minkäänlaista raamatullista käsitystä siitä, miten ihminen voisi tehdä Jumalaa miellyttäviä päätöksiä. Eikä ihme. Teologit ovat sivuuttaneet tuon aihepiirin; populaarikirjoja sensijaan on runsaasti, jotka ovat täynnään virheellistä ja harhaanjohtavaa opetusta. Puhuttaessa raamatullisesta erityisilmoituksesta vaikuttaa siltä, että on sanottava muutama sana tästä tärkeästä, jokapäiväisestä käytännön aiheesta.
Neuvottavien huonot vastaukset voidaan yleensä luokitella kuuluviksi jompaankumpaan näistä kahdesta ryhmästä:

  1. ne, jotka ajattelevat, ettei Raamatulla ole mitään sanottavaa jokapäiväisessä päätöksenteossa (ja niin he tekevät päätöksensä tarkoituksenmukaisuuden ja käytännöllisyyden perusteella) ja
  2. ne, jotka ovat eri mieltä Raamatun osalta, mutta etsivät lisävalaistusta unista, tuntemuksista, olosuhteista ja "villoja asettelemalla".

Molemmille näille väärille asenteille yhteistä ja neuvottaville (jotka ovat kristittyjä) yleistä on käsitys, että Raamattu ei ole sopiva tai riittävä, niin että on etsittävä muita apulähteitä.
Kaikille on varmastikin selvää, että on kahdenlaisia tilanteita, joissa tarvitaan johdatusta:

  1. tilanteissa, joista Raamatussa puhutaan suoraan
  2. tilanteissa, joista Raamatussa puhutaan epäsuorasti.

Yleensä neuvottava joutuu kamppailemaan jälkimmäiseen ryhmään kuuluvien tilanteiden kanssa. Jos Janne harkitsee pankin perustamista, ei kenelläkään liene epäselvyyttä Raamatun ohjeista tuossa asiassa: "Älä varasta". Tuo 2.Mooseksenkirjan 20. luvun jae koskee suoraan tuota asiaa. Jos taas Pekka tuntee houkutusta ryhtyä hämäriin taloudellisiin toimenpiteisiin19, hän ja neuvoja eivät ehkä ole niinkään varmoja tuon käskyn oikeanlaisesta soveltamisesta.
On kaksi asiaa, jotka tekevät johdatuksen vaikeaksi. Raamattu ei sisällä aakkosellista aiheenmukaista luetteloa asioista, joita pitää tehdä ja joita ei saa tehdä elämän eri alueilla.20 Sen sijaan se sisältää yleisiä ja erityisiä periaatteita, jotka esiintyvät erilaisissa yhteyksissä ja koskevat niitä ja lisäksi esimerkkitapauksia, joita voidaan soveltaa kaikkeen elämään.
Niinpä kun Siirin on tehtävä päätös kahden työtarjouksen välillä, kun Pasin on päätettävä minkä merkkisen auton hän ostaa ja lukuisissa muissa vastaavissa tilanteissa, ei ole kovin helppoa löytää raamatullista ohjetta niinkuin silloin, kun he ehkä harkitsevat jonkun Raamatun käskyn tottelemista tai rikkomista. Tästä aiheutuu sekaannusta.
Koska Raamatussa ei ole suoraa ohjetta kaikkiin jokapäiväisen elämän päätöksiin, menettävät monet kristityt toivon saada koskaan selville Jumalan tahtoa niissä (kuten sanoin) ja tekevät, mitä haluavat täysin ulkopuolella Raamatun periaatteiden tai jättävät kokonaan Raamatun tutkimisen ja avaavat Raamatun sattumanvaraisesti jostain kohtaa, asettavat villoja, heittävät arpaa, luottavat tunteisiin ("Minulla on rauha asiassa"), odottavat ovien avautuvan jne. Kun ihmiset haluavat vastauksia ja vaativat niitä nyt, heillä on taipumusta turvautua tällaisiin taktiikoihin.
Tiedämme kuitenkin kaikki, miten traagisia ja kauheita tuloksia saattaa seurata sellaiseen "johdatukseen" luottamisesta (joka ei varmuudella ole ollenkaan johdatusta, koska Raamattu ei sellaista siunaa). Olemme kuulleet ihmisten sanovan "Herra johti minut..." tai "Herra on johdattamassa minua siihen ja siihen". Mutta kolme kuukautta myöhemmin neuvojan vastaanotolla, kun tulokset ovat tiedossa, hän ajattelee "Voi mihin sotkuun olenkaan itseni saattanut".21 On tullut tehtyä lisää huonoja päätöksiä, kun on luultu, että Jumala johtaa jollain Raamatun ulkopuolella olevalla keinolla! Ehkä eräs tärkeimmistä tehtävistä, joka neuvojan on suoritettava, onkin auttaa kristittyjä neuvottavia selvittämään itselleen, mitä johdatus on. Miten hän sen tekee?
Ensimmäinen ja ehdottoman ensisijainen tosiasia on, ettei ole olemassa mitään muuta tapaa tietää Jumalan tahto ja saada Hänen johdatuksensa ulkopuolella Raamatun.22 Tämä on tehtävä selväksi jokaiselle neuvottavalle.
Toinen asia on seurausta ensimmäisestä: Raamattu sisältää periaatteita ja käytäntöjä, jotka kattavat kaikki elämän olosuhteet, jotka ovat niiden sovellettavissa, jotka käyttävät aikaansa ja näkevät vaivaa ymmärtääkseen ja tunteakseen Raamattua kunnolla.23 Viisaat kristityt tutkivat Raamattua säännöllisesti oppiakseen niitä, niin että kun heidän on tehtävä päätöksiä, heillä on ymmärrystä siitä, mitä Raamattu heidän tilanteestaan sanoo. Se on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin unet!
Kolmas seikka on seurausta toisesta ja siihen onkin jo viitattu: Raamattu puhuu sekä suoraan että epäsuoraan antamalla ymmärtää. Ne auttavat meitä tekemään joko/tai (kyllä/ei) -valintoja tai ne rajaavat meille tietyn määrän sallittuja, yhtä oikeita vaihtoehtoja.
Nämä kolme raamatullista johdatusta koskevaa periaatetta mielessämme olemme nyt valmiit tutkimaan tarkemmin tätä aihetta.
"Hetkinen", vastaat. "Entä ne kaksi raamatunkohtaa, joissa puhutaan "Hengen johdatuksesta"; eivätkö ne puhu selvästi jonkinlaisesta Raamatun ulkopuolella olevasta johdatuksesta? Tuo kysmys ansaitsee vastauksen, koska niin paljon sekaannusta on aiheutunut noiden raamatunkohtien vääränlaisesta tulkinnasta.
Kyseessä olevia kahta raamatunkohtaa (Room. 8:14; Gal.5:8) käytetään usein tukemaan käsitystä Raamatun ulkopuolella olevasta johdatuksesta päätösten teossa. Mutta tosiasia on, etteivät ne opeta mitään sellaista. Kummassakaan jakeessa ei ole ollenkaan kysymys päätöksenteosta. Sen sijaan on molempien jakeiden kontekstina pyhitys—vanhurskauden polkujen vaeltaminen Hengen voimalla. Tuo vaellus on (Paavalin mukaan) todistuksena uskovan vanhurskautuksesta (Roomalaiskirje) ja on kristityn käytös vastakohtana entiselle, ei-uskovan syntiselle elämäntavalle (Galatalaiskirje).
Henki "johtaa" (motivoi) kristittyä vaeltamaan Jumalan teitä eikä vaeltamaan lihassa. Kumpikaan jae ei puhu johdatuksesta päätöksenteossa. Jos niihin liitetään jotain sellaista, niille tehdään vääryyttä.24
Miten siis voi tehdä pelkästään Raamattuun perustuvia päätöksiä silloin, kun Raamatussa ei käsitellä juuri sitä asiaa, josta neuvottavan olisi tehtävä päätös?
Ensiksikin on neuvojan autettava neuvottavaa etsimään tähän yhteyteen soveltuvat periaatteet (tai esimerkeissä esiintyvät periaatteet). Jotkut niistä ovat hyvin yleisluontoisia; toiset taas yksityiskohtaisempia.
Jos on esimerkiksi tehtävä päätös avioliiton solmimisesta olisi heti aluksi tutkittava selibaattia koskevia yleisiä periaatteita (1.Moos.2:18; Matt.19; 1.Kor.7). Kun on sovellettu noita raamatullisia testejä ja jos on tultu siihen tulokseen, ettei neuvottavalla ei ole naimattomana elämisen armolahjaa, on sovellettava avioliittoa koskevia periaatteita. Esimerkiksi 1.Kor.7:39 (kts. myös 2.Kor.6:14-18) tekee sanoessaan "kunhan se vain tapahtuu Herrassa" selväksi, että krisitty ei voi mennä naimisiin ei-uskovan kanssa. Laaja periaate kaventaa päätöksenteon kenttää huomattavasti. Kuitenkin, kun sanotaan vaikka, että neuvottava on sellaisessa tilanteessa, että hänellä on kolme kristittyä naista ehdolla aviokumppaniksi. Jos he kaikki ovat halukkaita ja kiinnostuneita, miten hänen on tehtävä päätös valita yksi heidän joukostaan? Ottamalla mukaan yksityiskohtaisempia periaatteita päätöksentekoon.
Marjalla on monia hyviä ominaisuuksia, mutta hänen kiinnostuksensa Raamatun tutkimiseen (Hän sanoo, että "se on tylsää".), seurakunnassa käymiseen ja halunsa elää kristityn elämää jokapäiväisessä elämässä on todella kyseenalaista. Kaikki kristityt eivät ole valmiita avioliittoon. Marja on ehkä otettava pois laskuista, koska (ainakin) tässä vaiheessa hän ei näytä olevan riittävän alttiilta raamatulliselle auktoriteetille tai raamatullisille vaikutteille, osoittaa vain vähäistä kypsyyttä elämässään ja osoittaa (yleensäkin) kerta kaikkiaan tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Marjan kanssa naimisiinmeno olisi sama kuin lähtisi avioliittopurjehdukselle Joona veneessä. Tämä rajoittaa valinnan koskemaan Jaanaa ja Pihlaa.25
Sekä Jaana että Pihla ovat eläviä kristittyjä päinvastoin kuin Marja ja syvällisesti mukana Kristuksen työssä. Ei siis ole mitään periaatetta (tai periaateryhmää), jonka perusteella jompikumpi heistä olisi karsittava pois laskuista. Itse asiassa Raamattua tarkemmin tutkittaessa ja otettaessa huomioon molempien hyveet jne., Iiro tulee siihen tulokseen, että—raamatullisten periaatteiden mukaan—on olemassa yhtä hyvät perusteet kummankin valitsemiseen.
Toisin sanoen, raamatulliset periaatteet ovat rajanneet ulkopuolelle kaikki ei-uskovat naiset, lisäksi vielä Marjan (tällä kertaa), mutta jättäneet Iirolle kaksi vaihtoehtoa.
Nyt Iiro kysyy, "Miten voin nyt päättää, kumpi heistä on Jumalan valitsema aviopuoliso minulle?"
Tämä on juuri sellaista ajattelua, joka on sellaisen kielenkäytön takana, joka meidän on torjuttava. Jumalan tahtoa voidaan ajatella kahdesta eri perspektiivistä. On se lopullinen merkitys, jossa voimme puhua Jumalan tahtovan (tai päättävän) tietyn asian tapahtuvan. Tässä mielessä voimme puhua (niinkuin on selvästi ilmaistu Ef.1:11:ssä) "Jumalan Iirolle valitsemasta vaimosta". Lopullisesti hänelle on—ja voi olla—vain yksi henkilö: se, jonka Jumala on itse asiassa määrännyt hänen vaimokseen (Jumala ei määrää sellaista, mitä ei tapahdu!). Mutta on toinenkin merkitys, jossa voimme puhua Jumalan tahdosta ja siinä mielessä Iiron kielenkäyttö on sopimatonta. Tätä toista merkitystä voimme kutsua Jumalan ohjaukseksi—se on Hänen ihmiselle tarkoitettu tahtonsa, joka ilmenee Raamatun käskyissä. Mitä Jumala on määrännyt tapahtuvaksi (koska Hän tulee tekemään sen) ei ole välttämättä sama asia kuin mitä Hän on käskenyt meidän tehdä yleisessä merkityksessä Raamatussa. Ja sentähden on huomattava, ettei Raamatun ohjanta ole kovin yksityiskohtaista. Sellaisissa tapauksissa on väärin puhua ikäänkuin tietäisi, mitä Jumala on määrännyt tapahtuvaksi jo iankaikkisuudesta ennenkuin se tapahtuu. Tuon tosiasian jälkeen voi oikeutetusti sanoa "Jumala määräsi, että minun oli mentävä naimisiin Pihlan eikä Jaanan kanssa. Tiedän sen siitä, että menin naimisiin hänen kanssaan ja mitä ikinä tapahtuukin, on Hänen iankaikkinen (tai määräävä) tahtonsa." Ennen tuota tapahtumaa voidaan puhua ainoastaan Jumalan ohjaavasta tahdosta.
Jos kaikki muut asiat ovat todellakin samanarvoisia eikä ole mitään raamatullista periaatetta, joka estäisi menemästä naimisiin Jaanan tai Pihlan kanssa, voi Iiro päätellä, että (Jumalan Raamatussa ilmaiseman ohjaavan tahdon mukaisesti) on hänellä oikeus mennä naimisiin kumman tahansa naisen kanssa. Kummankaan kanssa naimisiin meneminen (tai naimisiin menemättä jättäminen) eivät ole raamatullisesti oikein tai väärin.
Jumala on runsauden Jumala. Jäi yli kaksitoista täyttä korillista leivänpaloja. Kun on kyse päätöksistä ihmisen elämässä, Jumala ei aina johda meitä tilanteisiin, joissa on valittava hyvän ja pahan välillä. Jumalan suuruudesta todistaa se, että Hänen lapsensa joutuvat usein sellaiseen kadehdittavaan tilanteeseen, että heillä on valittavana useampia kuin kaksi vaihtoehtoa! Olisi ollut oikein ottaa mikä tahansa niistä palasista, jotka Kristus oli ihmeteollaan saanut aikaan. Niinpä, kun puhumme tilanteesta ennen valintaa, Iiron olisi tiedostettava, että hän ei tekisi väärin mennessään naimisiin joko Jaanan tai Pihlan kanssa (tietenkin siinä tapauksessa, että molemmat naiset olisivat halukkaita menemään naimisiin hänen kanssaan tässä meidän melko keinotekoisessa esimerkissämme!). Molemmat vaihtoehdot kuuluvat Jumalan ohjaavan tahdon piiriin.
Kristityt huomaavat usein olevansa tällaisessa tilanteessa. Heidän ei tarvitse tehdä lopullista ratkaisua oikean ja väärän välillä päättäessään laittavatko päälleen sinisen vai ruskean puvun useimmissa tilanteissa. Molemmat vaihtoehdot (ja ehkä vaihtoehtoihin sisältyy lisäksi musta ja harmaa puku) ovat hyväksyttäviä Raamatun periaatteiden mukaisesti koskien vaatimattomuutta yms., jotka rajoittavat tai ohjaavat vaihtoehtojen valinnassa. Eikä joka kerta tarvitse tehdä Raamatun tutkimusta paitaa valitessa. Kun kerran on tutkinut asian Raamatusta, sen jälkeen voi toimia löytämänsä kehyksen sisällä.26 Voidaan sanoa, että yleensä kehyksen sisällä on monia eri vaihtoehtoja.


Aina silloin kun niitä on, on kristityllä oikeus valita oman tahtonsa mukaisesti. Niinpä Iirolla on Jumalan hänelle antamien vaihtoehtojen joukosta oikeus päättää valita Pihlan (kuten hän lopuksi tekeekin) eikä Jaanaa puhtaasti oman mielensä mukaisesti. Kun on päätettävä, onko ostettava Datsun vai Toyota (tai vielä useammasta vaihtoehdosta), onko hyväksyttävä kutsu ruveta pastoriksi seurakunnassa X vai Y, kun molemmista on esitetty kutsu samoin kuin sadoissa vastaavanlaisissa valintatilanteissa, ei tavallisesti ole kysymys hyvän ja pahan välillä valitsemisesta, vaan kahden (tai useamman) hyvän välillä vaitsemisesta.
Ei olisi väärin saarnata evankeliumia Intiassa tai Pakistanissa. Niinpä molemmat vaihtoehdot saattavat olla oikeita tietyssä tapauksessa (toisessa tapauksessa taas saattaa olla kysymys oikean/väärän välillä valitsemisesta27). Toisinaan ei ole kovinkaan monia vaihtoehtoja ja päätökset voidaan tehdä hyvän ja pahan välillä melkein joka tilanteessa.
Tärkeää on muistaa, että ainoastaan niillä, jotka ovat eliminoineet kaikki raamatullisesti väärät vaihtoehdot pois soveltamalla oikein Raamatun periaatteita, joiden avulla muodostuu vaihtoehtolaatikko, on tilanne, jossa he voivat valita useiden hyvien vaihtoehtojen välillä (tai ainakin kahden vaihtoehdon välillä).
Kaikkein äärimmäisessä merkityksessä ei kristitty siis voi puhua "Jumalan tahdosta" ennen kuin se on totta monien mahdollisuuksien kontekstissä.28 Hän voi sanoa ainoastaan yleisluontoisesti: "Ymmärrän, että Jumalan tahto on, että menisin naimisiin Pihlan tai Jaanan tapaisen tytön kanssa".
"Mutta eivätkö olosuhteet auta minua päättämään, mikä Jumalan tahto on?" Eivät.
"Eivätkö? Olen kuullut aina opetettavan eri tavalla." Ja epäilemättä oletkin usein ollut sen seurauksena epävarma. Olosuhteet—joihin usein viitataan auenneina tai suljettuina ovina—antavat meille ainoastaan mahdollisuuksia (eivät ohjausta) perustavaa laatua olevissa päätöksentekotilanteissa; ne eivät (kuitenkaan) useinkaan auta tekemään päätöksiä valintatilanteissa useiden hyvien vaihtoehtojen välillä, kun olet Jumalan valintalaatikon sisällä. Mutta olosuhteet eivät auta sinua pääsemään sinne; ainoastaan Raamatun periaatteet auttavat siinä.
Oletetaan, että suunnittelet rupeavasi lähetyssaarnaajaksi Intiassa. Suoritat opintosi loppuun, saat kannatuksen ja haet viisumia. Mutta sitä ei myönnetä sinulle—"suljettu ovi"! Miten "luet" tällaista olosuhdetta?29
Onko sinun vedettävä se johtopäätös, että:

  1. "Niin, Jumala ei ehkä haluakaan minun ryhtyvän lähetyssaarnaajaksi"; vai
  2. "Jumala ei halua minun rupeavan lähetyssaarnaajaksi Intiassa"; vai
  3. "Jumala ei halua minun ryhtyvän lähetyssaarnaajaksi Intiassa nyt—Odotan Hänen aikataulunsa toteutumista"; vai
  4. "Jumala koettelee minua nähdäkseen, olenko tosissani. Mitä viisumianomuksen hylkääminen loppujen lopuksi on? Minä menen sinne, vaikka minun olisi uitava—tarpeen tullen viisumin kanssa tai ilman!";vai...

Ja näin voitaisiin jatkaa erilaisten olosuhteiden "lukutapojen" (tai tulkintojen) kanssa. Se on yhtä varmaa kuin teelehdistä ennustaminen! Samoin voidaan lukea "avoimia ovia" eri tavoin; muista, että jotkut avoimet ovet johtavat hissikuiluihin!
Raamattu ei kehota meitä tarkkailemaan suljettuja tai avoimia ovia etsiessämme Jumalan johdatusta. On totta, että Jumala usein avaa ja sulkee ovia, mutta etsiessämme Hänen tahtoaan etukäteen, on vaarallista yrittää tehdä se omien ennakkokäsitysten (tai rajoitettujen käsitysten) perusteella, jotka meillä on olosuhteista. Liian usein tulkinta on valikoivaa.
En käytä aikaa käsitelläkseni sitä, miten turhaa on päätellä Jumalan tahtoa "tunteiden", "kehotusten", "syvällisen varmuuden", "rauhan"30 tai "johdatuksen" avulla. Kaikkien niiden takana on syitä, joita emme tiedosta. Toisinaan ne ovat raamatullisia, toisinaan eivät; toisinaan ne ovat arvokkaista, toisinaan eivät. Neuvonnassa on palattava takaisin näihin syihin, jotta voitaisiin analysoida ja arvioida niitä raamatullisten periaatteiden mukaisesti. Kaikki muu johtaa päätöksentekoon, joka ailahtelee mielentilan ja päähänpistojen mukaan—tai jonkun vielä pahemman asian mukaan! Ja mikä tragedia onkaan, kun sellaiset päätökset leimataan Jumalan hyväksymiksi ja auktorisoidaan "Jumalan johdatukseksi"!
Johdatuksessa on vielä eräs perusperiaate, jota kutsun viivyttelyperiaatteeksi. Se löytyy selvästi Roomalaiskirjeen 14. luvusta (erityisesti jakeesta 23). Tämän viivytysperiaatteen ydin voidaan ilmaista seuraavasti:

Älä koskaan toimi ennenkuin olet varma, ettei se, mitä suunnittelet tekeväsi, ole syntiä

Paavali kirjoittaa: "mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room.14:23).
Tätä edeltävä keskustelu roomalaiskirjeessä koskee pakanaepäjumalille uhratun lihan syöntiä. Monet alkuseurakunnan pyhistä olivat kääntyneet epäjumalienpalvonnasta. Pian nousi kysymys "Voiko kristitty syödä epäjumalille uhrattua lihaa?" Otaksuttavasti tätä myytäväksi välitettyä lihaa myytiin torilla halvempaan hintaan ja koska monet kristityt olivat myös köyhiä, sellaisen lihan ostaminen oli heille suuri säästö. Mutta ruvettiin myös kyselemään—kuinka kristitty voisi syödä sellaista lihaa? Eikö se ole epäjumalanpalveluksen saastuttamaa? Miten Paavali selvitti kiistakysymyksen? Hän teki täysin selväksi, että späjumalille uhrattu liha ei ole sinänsä syntiä. Sellainen ruoka ei ole saastunutta, vaikka sitä onkin käytetty epäjumalanpalvontaan (vrt. Room.14:14, 20b). Mutta siihen saattaa sisältyä muita ongelmia. Minkälaisia?
Ensiksikin niiden, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan (kaikki eivät olleet) siitä, että koska epäjumalia ei todellisuudessa ole olemassa, oli liha "puhdasta", oli varottava, etteivät he käyttäessään etuoikeuttaan syödä sellaista lihaa johtaisi "heikompia" (jotka eivät ymmärtäneet asiaa yhtä selkeästi) veljiä tai sisaria takaisin epäjumalanpalvontaan. Niin ei saisi tapahtua; se ei sopinut yhteen veljellisen rakkauden ja vastuullisuuden kanssa (vrt. jakeet 13-21). Olisi parempi luopua kokonaan syömästä sellaista lihaa, jos heidän esimerkkinsä johti noin kauheisiin seuraamuksiin. Se on sinänsä todella hyvä periaate etsittäessä Jumalalta johdatusta.31 Mutta Paavalin lisäksi esittämä periaate koskee heikompaa veljeä, joka ei ole varma onko sellaisen lihan syöminen syntiä vai ei. Hän ajattelee ehkä "Ehkäpä epäjumalille uhratun lihan syöminen on Jumalan silmissä epäjumalille uhraamista" (Paavali ilmaisee asian sanalla epäröi). Paavali tekee selväksi, että sellaisissa tapauksissa veli tai sisar tekee syntiä, jos hän syö sitä, koska hän ei tee sitä uskossa.
Paavali siis sanoo, ettei kristitty saa koskaan tehdä mitään sellaista, jonka hän tietää (tai epäilee) olevan syntiä. Ja asian ydin onkin—että se on syntiä(ja hänet tuomitaan siitä), jos hän syö epäillen, sillä se on syntiä. Huomaa, ettei häntä tuomita siitä, että sellaisen lihan syöminen olisi sinänsä syntiä (vrt. jae 14a), vaan koska hän vain söi, vaikka ajatteli, että se oli (tai saattaisi olla) syntiä (vrt. jakeet 14b, 23). Itse syöminen ei ollut syntiä, vaan se, ettei hän toiminut uskossa. Hänen asenteensa Jumalaa kohtaan oli kapinallinen, jota teko ilmaisi. Hän ajatteli "Tämä on (tai saattaa olla) syntiä, mutta teen joka tapauksessa niin". Tässä kohtaa astuu synti kuvaan.
Periaate, jonka mukaan on pidättäydyttävä siihen saakka, että olet varma siitä, ettet tee syntiä, koskee kaikkia tilanteita, joissa kristitty havaitsee, että tietyn päätöksen tekeminen, tietyn asian tekemisen aloittaminen jne. herättää hänen mielessään epäilyksiä. Hänen ei pidä tehdä tuota asiaa ennenkuin hän on saanut varmuuden siitä, että se on oikein Jumalan silmissä. Tämä pidättäytymisen periaate pysäyttää teot, päätökset jne. niin pitkäksi aikaa kuin asian oikeellisuudesta on epätietoisuutta. Hänen on luovuttava siitä niin kauan, että hän "omassa mielessään täysin varma" (5b).
Tämän pidättäytymisperiaatteen (tai "jos se epäilyttää, se on saastaista" -periaatteen) noudattamisesta seuraa monia hyviä asioita. Kaikkia päätöksiä ei tarvitse tehdä tänään (eikä kaikkea voi siirtää tuonnemmaksi). Useimmat painostettuna (tai kiireessä) tehdyt päätökset ovat huonoja, koska ei ole ollut käytettävissä tarpeeksi aikaa päästä täysin raamatulliseen johtopäätökseen siitä, onko oikein tehdä niin.
Tätä pidättäytymisen periaatetta ei saa kuitenkaan koskaan käyttää tekosyynä päättämättömyyteen. "Kukin olkoon omassa mielessään täysin varma" (5b). Mutta on sanottava "ei" ja odotettava, kunnes rukous ja Raamatun tutkiminen ovat johtaneet kirkkaasti kuuluvaan vastaukseen. Jos ei löydy selkeitä raamatullisia perusteluja tehdä jotain, on olemassa selkeä raamatullinen peruste olla tekemättä sitä. On parempi menettää "mahdollisuus,joka tarjoutuu vain kerran elämässä" kuin lähteä tielle, josta on epävarma. Jos se vaikuttaa hämärältä (tai kyseenalaiselta)32 ja saattaa olla syntiä, kristityn ei pitäisi ryhtyä siihen. Vaikka aikaa myöten kävisikin ilmi, ettei hankkeessa ollut mitään laitonta, moraalitonta tai epäeettistä, on menetetty yksi mahdollisuus, rahaa tms., mutta ei uskollisuutta Jumalan silmissä (joka on paljon tärkeämpää). Jumala siunaa häntä omalla tavallaan ja ajallaan tästä uskollisuudesta. Hän voi olla varma siitä, että jos hän ryhtyy hankkeeseen syntiä tehden (epäillen asian oikeellisuutta), Jumala "tuomitsee" hänet (23) ja että tilaisuus tai raha ei osoittaudukaan siunaukselliseksi.
Tämän raamatullisen pidättäytymisen periaatteen malli on käytännöllinen; kristityt, jotka noudattavat sitä säännöllisesti, huomaavat, että se antaa aina mahdollisuuden hankkia asiasta lisätietoa (joka tuo epäselvään tilanteeseen uutta selkeyttä). Suuri osa neuvottavien mieleen nousevista epäilyksistä johtuu kiireestä. Jumala haluaa usein meidän hidastavan vauhtia, jotta voisimme tarkemmin tutkailla asiaa ennenkuin ryhdymme siihen. Pidättäytmisen periaate tekee sanonnasta "hitaasti hyvä tulee" sanonnan "hitaasti toimien pysyy synti loitolla".
Paljon enemmänkin olisi sanottavaa raamatullisesta johdatuksesta. Ehkä on kuitenkin sanottu tarpeeksi neuvojille opastukseksi tämän aivan liian yleisen ongelman ratkaisemisessa. Eräs vaara, jota tulisi välttää kaikin neuvoin on jumalattomien neuvon noudattaminen (ja myös omien jumalattomien halujemme ja toiveidemme noudattaminen) noudattamalla päätöksentekoprosesseja, jotka eivät ole Raamatun mukaisia. Raamatusta on aina löydettävä elämässä noudatetut periaatteet.

Raamatun voima

Jumalan Sanassa on voima. Hänen Sanallaan luotiin maailma (1.Moos.1), itse Jeesusta Kristusta kutsutaan Sanaksi (Joh.1;1.Joh.1) emmekä saa ajatella Raamatun, jota kutsutaan Jumalan Sanaksi, (vrt. Ps.119:9 ja koko Psalmi) olevan voimaltaan yhtään vähäisempi. Raamattu ei ole mikä tahansa kirja; se on ainutlaatuinen, koska se on Jumalan sanaa.
Sanalla on vaikuttava voima. Jumala sanoi ja tapahtui niin. Ei ole ihme, että heprealainen sana dabar tarkoittaa sekä "sanaa" että "asiaa". Kun Jumala puhuu, asia on niin; Hänen Sanansa on yhtä varma kuin asia itse. Raamattu puhuu itse omasta voimastaan muuttaa ihmistä. Paavali kirjoitti: "...pyhät kirjoitukset, jotka voivat [kirjaimellisesti 'joilla on voima'] tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" ja että "Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskadessa" (2.Tim.3:15,16). Näissä kahdessa jakeessa luemme kirjoitetun sanan voimasta. Sillä on voima saada ihminen uskomaan Kristukseen ja voima muuttaa hänet sellaiseksi ihmiseksi, jollaiseksi Jumala haluaa hänen tulevan. Se on se voima, jota maailma ja sen (neuvojat) etsivät, mutta eivät ole löytäneet. Neuvojat ovat yrittäneet löytää järjestelmän, jolla olisi voima muuttaa ihmiselämä, mutta he eivät ole sitä löytäneet; yhä uudet näkemykset, koulukunnat jne. jotka ovat saaneet aikaan yhä enemmän sekaannusta, ovat surullinen, mutta hätkähdyttävä todiste siitä. Mutta samoin kuin Simon, joka esitti itsensä valheellisesti "Jumalan suureksi voimaksi" (Ap.t.8:10), joka yritti ostaa niitä Jumalan armolahjoja, jotka apostoleilla oli huomatessaan, että niissä oli todellista voimaa (Jakeet 18,19), nykyajan neuvoja tietää, ettei hänellä ole auktoriteettia eikä voimaa. Hän kykenee ainoastaan ylpeilemään titteleillä ja kunnioituksella, joka perustuu (suurimmaksi osaksi) neuvottavien tietämättömyyteen ja pelkoihin. Tuo voima löytyy ainoastaan yhdestä paikasta—Jumalan Sanasta (Raamatusta)—Sanasta, joka loi järjestyksen ja merkityksen kaaoksesta luomistapahtumassa ja on sen lisäksi ainoa, joka voi saada aikaan järjestystä ja merkitystä siihen kaaokseen, joka johtuu nykyajan psykoterapian epäonnistumisesta.
On harvoja minkään koulukunnan neuvojia (jotkut saattavat olla moraalittomampia kuin toiset), jotka eivät olisi onnellisia mistä tahansa neuvontaohjelmasta, joka voisi varmuudella tehdä heidän asiakkaistaan rakastavia, iloisia, rauhallisia, kärsivällisiä, ystävällisiä, hyviä, luotettavia, lempeitä ja itsensä hillitseviä. Se on (Jumalan Sanasta itävää ja sen kastelemaa) Hengen hedelmää33. Ja jos kerrot heille siitä ja mistä on kysymys, niin he kääntävät sinulle selkänsä. Mutta hedelmää ei synny millään muulla tavalla kuin niin, että Henki kypsyttää sitä omassa kansassaan omalla Sanallaan. Sanassa on voimaa, koska Henki on sen kirjoittanut ja antaa sille voiman.
Mutta me tiedämme, että Saatanan vaikutuksesta on maailma kerta kaikkiaan hylännyt Jumalan Sanan aina Paratiisista alkaen. Saatanan päätavoitteena on alusta asti ollut saattaa Sana huonoon huutoon. Ja sillä tavalla hän on saanut irrotettua ihmiset sen voiman alkulähteestä, jonka avulla he pystyisivät tekemään hyvää ja tulemaan hyviksi.
Ihmisen korvikkeilla, jumalattomien neuvolla ei ole voimaa saada ihminen elämään sopusoinnussa Jumalan, lähimmäistensä tai ympäröivän maailman kanssa. Ne eivät voi tarjota sitä, mikä on tarpeen, jotta elämällä olisi tarkoitus tai että ihmisellä olisi motivaatio ja voimaa tavoitella tuota päämäärää. Siitä syystä saatana on yllyttänyt alusta pitäen toisenlaiseen elämänaseenteeseen. Niin pian kuin väärien järjestelmien äärimmäinen köyhyys on paljastunut, jo ilmaantuu uusi järjestelmä antamaan toivoa (vaikka toivoa ei ole). Saatana ei anna seuraajilleen kovin paljon aikaa tutkia totuutta. Hän pitää ihmiset liian kiireisinä, kun he myyvät ja ostavat hänen tarjoamiaan kurjia korvikkeita.
Sopusointu toisten ihmisten ja maailmankaikkeuden kanssa on löydettävissä ainoastaan niiden keskuudesta, jotka ovat tulleet "viisaiksi pelastumaan" Raamatun avulla (ja heidänkin kohdallaan se on epätäydellistä, koska tarvitaan jatkuvaa kasvua, jossa Saatanan tavat ja Saatanan neuvo korvataan Jumalan Sanalla).
Tästä syystä ei kristittyje neuvojin kuulu istua koskaan takariville verrattuna psykiatreihin tai kuljeskella psykologien pöydän liepeillä muruja keräilemässä. Todellakin, me tarvitsemme voimaa, jotta voimme voittaa muita Kristukselle—me tarvitsemme voimaa muutta ihmisten elämä. Kenenkään ei tarvitse koskaan hävetä evankeliumin voimaa (Room.1:16).
Juuri sellaista voimaa Pietari tarkoittaa kehottaessaan kristittyjä vaimoja voittamaan aviomiehensä, ei nalkuttamalla tai saarnaamalla heille, vaan ilmentämällä Jumalan voimaa muuttuneessa käytöksessään (2.Piet.3:1-). Myös Paavali kiinnitti huomiota tuohon voimaan verrattuna ihmisviisauteen (1.Kor.2:4,5;1:18).
2.Tim.3:15-17:n mukaan Jumalan sana on luotu muuttamaan ihmisen käytöstä. Tuossa muutoksessa on kaksi vaihetta:

  1. Välitön vaihe, jossa Pyhä Henki antaa kuolleille, uudestisyntymättömille ihmisille elämän, niin että he voivat uskoa. Kun tällainen ihminen kuulee evankeliumin (Sanasta) ja luottaa Jeesukseen Kristukseen Vapahtajanaan, hänet vanhurskautetaan (julistetaan Jumalan silmissä vanhurskaaksi). Tätä ensimmäistä vaihetta kutsutaan usein kääntymykseksi (tai pelastukseksi sanan ahtaammassa merkityksessä; tässä raamatunkohdassa sanaa käytetään luultavasti tässä merkityksessä).
    Uudestisyntyminen (tai elämän antava muutos, joka avaa sydämen evankeliumille) on välitön, ansaitsematon muutos (mitä voisikaan kuollut ihminen—vrt. Ef.2—tehdä saadakseen aikaan oman ylösnousemuksensa?) koko ihmisen sisäisessä elämässä, niin että syntinen ihminen pääsee lähelle Jumalaa ensimmäisen kerran elämässään. Uudestisyntyminen on kääntymyksen ensimmäinen kohta. Toinen kohta on vanhurskautus (julistus, jonka mukaan Jumala on pyyhkinyt pois synnin ihmisen rikosrekisteristä ja lukenut Kristuksen vanhurskauden hänen hyväkseen ja julistanut ihmisen vanhurskaaksi sekä Kristuksen aktiivisen että passiivisen tottelevaisuuden perusteella) uskosta (usko tarkoittaa luottamista Kristuksen sovitustyöhön). Samoin on vanhurskauttaminenkin välitön teko. Paavali puhuu 2.Tim.3:15:ssä vanhurskauttamisesta sanoessaan, että Raamatulla on voima tehdä "viisaaksi, että pelastuu".
  2. Asteittainen muutos jatkuu koko kristityn maallisen elämän ajan. Tämä muutosprosessi, jossa aikaisemmin syntiä harrastava ja rakastava elämä muuttuu vähitellen Jumalaa miellyttäväksi ja yhä enemmän Jumalan ohjaavan tahdon mukaiseksi (joka on esitetty Raamatussa) ja sitä kustutaan pyhitykseksi. Pyhitykseen kuuluu jatkuva prosessi (joka ei ole teko34, jossa Pyhä Henki saa aikaan sekä sen, että uskova luopuu syntisistä elämäntavoista että sen, että hän korvaa ne pyhillä elämäntavoilla. Olen käsitellyt tätä toista vaihetta syvällisemmin toisaalla.35 Se on esitetty 2.Tim.3:16:n neljässä muutoksen askeleessa.
    Raamatussa on siis voima muuttaa sekä asennettamme Jumalaa kohtaan (vanhurskautus) että tilaamme (pyhitys). Ei siis ole ihme, että Saatana on käyttänyt nimenomaan Raamatun tuhoamiseen ja halventamiseen niin paljon energiaa. Hän on pyrkinyt hyökkäämään kaiken vanhurskauden lähdettä vastaan. Siinä määrin kuin neuvonta perustuu Raamattuun on sillä voima saada aikaan vanhurskautta; siinä määrin kuin Raamattua hyljeksitään (tai sitä laimennetaan sekoittamalla siihen maalisia aineksia) menettää se voimaansa. Siitä syystä voidaan kristillistä neuvontaa (kiistatta) kutsua raamatulliseksi neuvonnaksi.

ALAVIITTEET:

1. 2.Tim.3:17. Tässä jakeessa puhutaan siitä, miten Raamatun avulla voidaan saada aikaan muutosta kristityissä (vrt.
   jakeet 15,16). 
2. Ps. 119:99.
3. Olen käsitellyt asiaa syvällisemmin toisaalla. En toista sitä tässä. Kts. esim. Shepherding God's Flock, vol 
   II.
4. Vrt. Hebr.10:16. Vrt erityisesti Hebr. 3:7,8 Hebr.4:7:n kanssa. Sama lainaus on Daavidilta ja Pyhältä hengeltä. Kts.
   myös Ap.t.3:21; Neh.9:30.
5. Palvellessani Brasiliassa huomasin täydellisemmin, mitä tuon vakuutuksen takana oli. Tuollaisessa lähes luku- ja
   kirjoitustaidottomassa maassa on puhe ylivertaisessa asemassa. Jos sihteeri saa esimeiheltään suulliset ja 
   kirjalliset ohjeet, jotka ovat ristiriidassa keskenään, hän valitsee aina suulliset ennen kirjallisia. Tässä Paavali
   sanoo, että suullinen tukee kirjoitettua sanaa. Oma perinteemme heijastaa aikaa, jolloin niin on ollut 
   Englannissakin aikoinaan sellaisissa lusahduksissa kuin "saat sanani siitä pantiksi" ja "I got it from the horse's
   mouth" [=kuulin sen suoraan hevosen suusta].
6. Siinä tapausess neuvgojan olisi päätettävä, mitkä raamatunkohdat ovat oikeassa ja mitkä väärässä. Silloin ihminen
   olisi tuomitsemassa Raamattua eikä Raamattu ihmistä.
7. Kts. myös What About N.C.?, s. 33; Lectures, ss.133-138,187.
8. Ss. 16,17,447,448.
9. Lectures, ss. 251, 252.
10. On todennäköisewti tärkeää opettaa (tarpeen mukaan) Matt.6:a ja Fil.4:ää monissa tapauksissa, kun sellaisia
   väitteitä esitetään.
11. Vrt. Lectures, ss. 130, 131, jossa käsitellään erästä (monista) syytä, miksi ohjannan on neuvonnassa 
   tapahduttava auktoriteetilla.
12. Tosiaankin, mitä suuremmalla auktoriteetilla hän puhuu (tieteen, psykologian tai omien mielipiteidensä nimessä), 
    sitä vaarallisempi hän on.
13. Tämä absurdius ilmenee monin eri tavoin. Esimerkiksi Skinner julistaa epäröimättä kaikkivoipaisuudessaan, että 
    ihminen on vain eläin, että sellaiset käsitteet kuin Jumala, sielu ja mieli ovat outoa puhetta, josta olisi 
    päästävä kristittyjen krijoittajien hössöttäessä siitä, miten pitkälle kristityn on lupa edetä Rogerin mukaisesta
    ohjaamattomuudesta!
14. Kts. puhettani "Change Them—into What?" [muuttakaa heidät—mutta minkälaisiksi?] (Christian Counseling
    and Educational Foundation, Laverock, Pa., 1978).
15. Kun Wm. Glasser sanoo, että hän saattaa neuvottavan totuudenmukaisuuteen, hän tarkoittaa sitä rajallista ja
    vääristynyttä käsitystä, joka rajallisella syntisellä on todellisuudesta.Kun Krumboltz hyväksyy neuvottavan 
    tavoitteet (Revolution in Counseling [Boston:Houghton and Mifflin Co., 1966]), hän itse asiassa hyväksyy sen,
    minkä hän luuleeolevan oikein—nimnittäin neuvottavan tavoitteet. Eivät yhteiskunnan yleiset eivätkä
    neuvottavan omat päämäärät (tai mikä on parasta kaikille—Mowrer) kykene kiertämään subjektiivisuuuden
    ongelmaa. Loppujen lopuksi neuvoja omaksuu molemmat lähestymistavat, koska hän luulee sen olevan paras.
16. Esimerkiksi Brasiliassa on kaikkein spiritistisimmissäkin "kirkoissa" puhelinneuvontaohjelma!
17. Lisää aiheesta "Evankeliointi neuvonnassa", kts. samannimistä artikkeliani teoksessa The Big Umbrella ja 
    liitettä A.
18. Tyypillinen sanonta on "koin johdatusta siihen ja siihen". Eräs kristitty johatja euroopassa kertoi minulle, että
    kun hänellä ei ole aikaa tutkia Raamattua saadakseen apua päätöksentekoon, hän yksinkertaisesti vain rukoilee
    Jumalaa, että hän näyttäisi hänelle ratkaisun unessa.
19. "Hämärällä" tarkoitan hanketta, johon saattaa liittyä varkautta tai sitten ei—joka tapauksessa kyseenalaista 
    toimintaa.
20. Vaikka siinä on sellaisiakin alueita (ilman aiheen- tai aakkostenmukaista hakemistoa); vrt. Sananlaskujen kirja.
21. Tai kaikkein traagisemmassa muodossaan "Miksi Herra teki tämän minulle?"
22. Suoran ilmoituksen aika päättyi viimeisen apostolin kuolleessa. Ja muista, etteivät apostolitkaan aina saaneet
    suoraa ilmoitusta kaikessa päätöksenteossaan (vrt. 2.Kor.12:12; Hebr. 2:2-4; 2.Kor. 4:8b; nämä jakeet osoittavat, 
    että suora ilmoitus rajoittui apostoleihin).
23. 2.Tim.3:15-17; 2.Piet.1:3.
24. Vaikka jakeissa viitattaisiinkin (etäisesti) ohjaukseen päätöksenteossa, niissä ei kuitenkaan opeteta 
    Raamatun ulkopuolista ilmoitusta. Voidaan väittää (ja tulisikin väittää), että Pyhä Henki puhuu Sanansa
   kautta (Hebr. 10:15ss.). On absurdia olettaa, että Henki käyttäisi vuosia tuottaakseen Raamatun ja ohittaisi
    sen kuitenkin turvautumalla toisenlaisiin menetelmiin uskovien ohjauksessa.
25. Tässä monien asiaan liittyvien raamatunkohtien yhteinen teologinen "merkitys" ilman että niihin nojattaisiin, ohjaa.
    Tämä saattaa olla vaikeaa, koska ainoastaan "merkitystä" toeltaessa periaatteita ei käytetä selkeästi tuon 
    merkityksen tarkistamiseen. Mutta monissa kysymyksissä on jo riittävästi tutkittu, että tiedetään, että tuolle
    Raamatun "merkitykselle" on vankka pohja! 
26. Tosin neuvonnassa on träkeää ottaa käsiteltäväksi aiheita, joissa oletetaanolevan vapaus valita, ja joita 
    neuvottava ei ole koskaan ehtinyt ajattelemaan perin pohjin Raamatun valossa. Hänellä saattaa olla vääriä, 
    epäraamatullisia olettamuksia; hänen "laatikkonsa" saattaa olla epämuodostunut. 
27. Jos esimerkiksi lähetystyöntekijä haluaa lähteä Intiaan tai Paksitaniin vääristä syistä tai kun joku sanoo 
   "Lähden minne vain paitsi Intiaan". Intianvastainen päätös saattaa olla tuolta perusteelta olla syntiä.
28. 1.Sam.24:7:ssä ja 14:ssä on hyvä esimerkki vääränlaisesta puhumisesta etukäteen siitä, mitä Jumala tulee tekemään.
29. Olosuhteiden tulkitseminen ei ole raamatullista; ne eivät ole jumalan ilmoitusta.
30. Kol. 3:15:n väärä tulkinta (niin että olisi kysymys yksilön rauhsta—"minulla on rauha siinä 
    asiassa"—päätöksenteon pohjana on hylättävä. Koko raamatunkohta käsittelee keskinäisiä suhteita 
    seurakunnassa. Rauha on "sovittaja" ruumiin jäsenten keskinäisissä suhteissa koko seurakunnassa. Se on rauhaa 
 seurkaunnassa; raamatunkohdassa ei puhuta mitään johdatuksesta.
31. Huomaa, että periaatteena on luopua kaikista luvallisista käytänteistä, jotka saattaisivat saada veljen tekemään 
    syntiä.(Periaatteena ei siis ole luopua sellaisista luvallisista teoista, joista veli saattaa loukkaantua.
    Sellaisissa tapauksissa häneen on sovellettava jakeita 1-9.) "Loukkauskiven paneminen" (ts. johdattamine syntiin 
    esimerkkiä näyttämällä) ei ole sama asia kuin veljen loukkaaminen.
32. Kts. edellä, viitteessä 19 sanan hämärä merkitys.
33. Gal. 5:22, 23. Käsittelen Hengen hedelmää syvällisemmin myöhemmin tässä kirjassa.
34. Mutta kts. John Murray, Collected Writings (Carlisle: Banner of Truth, 1977), vol.II, ss. 277ss.
35. Vrt. the Manual, ss. 23, 93, 212; Competent, ss. 23, 50ss.; ja erityisesti Lectures, ss. 26ss., 201.

Alkuperäinen artikkeli: Luku 3 'Counseling and Special Revelation' Jay Adamsin kirjasta 'A Theology of Christian Counceling'.
Luku 1 'Teologian tarve neuvonnassa' | Luku 2 'Teologia ja neuvonta' | 4. luku Neuvonta ja ihmisen perusympäristö | Jumalan nimi ja neuvonta

Alkuun | Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat