Jay Adams

~ NEUVONTA JA RUKOUS ~
(Jatkoa opille Jumalasta)


Mainitsin esipuheessa, että aion jättää käsitelemättä opilliset kysymykset, jotka kuuluvat tavallisesti systemaattisen teologian oppikirjoihin, silloin kun niiden merkitys neuvonnalle on niin itsestäänselvää, että jokainen ymmärtäväinen lukija ne ottaa huomioon. Olen yrittänyt noudattaa tuota käytäntöä tähän asti kirjassani.
Mutta tässä kohtaa aion tehdä täyskäännöksen: Aion alkaa kehittelemään oppia, jota ei ole tarpeeksi otettu huomioon systemaattisessa teologiassa (vaikka se on tärkeä alue ja vaikka en olekaan erityisen pätevä tässä aihepiirissä), joka on rukous.
Valtaosa rukousta käsittelevistä kirjoista on kehottavia, muutama on opillinen, mutta tietääkseni ei ole yhtään, jossa käsiteltäisiin rukousta opillisesti siitä näkökulmasta, mikä merkitys rukouksella on neuvonnassa. Aion siis aloittaa sellaisen alustavasti.1

Rukouksen paikka neuvonnassa

Rukous on keskeisessä asemassa kristillisessä neuvonnassa, niin neuvojan kuin neuvottavankin osalta. Kaikki sellainen neuvonta, joka ei perustu siihen käsitykseen, että Jumalan voima on se, joka muuttaa neuvottavaa, ei ole kristillistä. Niinpä rukouksella on oltava huomattava paikkansa, koska sekä neuvojan että neuvottavan on pyydettävä Jumalalta apua ja odotettava saavansa sitä Häneltä. Se edellyttäää ilmiselvästi rukousta. Humanistinen neuvonta sen eri muodoissa (ilmoittakoot sitten olevansa pakanallista tai kristinuskoon käärittyä humanismia) osoittaa perustavaa laatua olevan heikkoutensa kaikkein selkeimmin juuri tässä kohtaa—rukouksen puuttuminen osoittaa, että käytetty neuvontajärjestelmä on ihmiskeskeinen (humanistinen), olkoot sillä mikä tahansa nimilappu, jos sen neuvojat eivät käytännössä pyydä Jumalan apua, vaan tukeutuvat ihmisviisauteen ja ihmisen omaan voimaan saavuttaakseen päämääränsä ja tavoitteensa.
Rukous on muun muassa sitä, että pyydämme Jumalalta viisautta, apua, ojennusta ja siunausta hankkeissamme. Ilman rukousta ei kristitty neuvoja voi odottaa Jumalan toimivan Henkensä kautta hänen neuvontatoiminnassaan. (Se ei tietenkään merkitse sitä, etteikö Kaikkivaltia Jumala voi tai halua toimia ellei rukousta esitetä. Me emme sido Häntä niin, että voisimme rajoittaa Hänen toimintaansa. Hän toteuttaa päämääränsä itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta neuvojan kannalta katsottuna voimme varmuudella sanoa, ettei hän voi odottaa siunausta neuvonnalleen, ellei hän todella sitä etsi.)
Niinpä ensimmäinen puoli rukouksesta, joka pitäisi mainita (joka on liian selvä asia, jotta sitä pitäisi käsitellä sen pidemmälle) on, että neuvojan on rukoiltava itsensä ja neuvottavan puolesta ja pyydettävä Jumalaa käyttämään Sanaansa, kun sitä käytetään neuvontatilanteissa ja pyydettävä viisautta itselleen raamatunkohtien valinnassa ja niiden ymmärtämisessä ja käytössä, raamatullisessa tiedonkeruussa ja -käsittelyssä ja pyydettäessä Jumalan apua valmistettaessa neuvottavan sydämen maaperää (sisäistä elämää) raamatullisen siemenen kylvöä varten. Neuvoja haluaa rukoilla erityisesti kunkin neuvottavan puolesta ennen seuraavaa istuntoa ja mainita erityisesti ne asiat, jotka nousevat esiin hänen neuvottavaa koskevista muistiinpanoistaan.2 Muunlaisen käytön ohella neuvoja huomaa, että neuvottavaa koskevista muistiinpanoista on erittäin paljon hyötyä, sillä ne ohjaavat yksityistä esirukousta.3

Rukous istuntojen aikana

Rukouksella on tärkeä sija myös neuvontaistunnoissa. Usein on rukous ainoa oikea toimintamuoto tärkeinä hetkinä istuntosarjan kuluessa.
Ennen tärkeätä päätöksentekoa, kun neuvottavalla on voimakas, päättäväinen vastustus Raamattua kohtaan, erityisen onnellisen, surullisen tai hätkähdyttävän uutisen jälkeen, kun neuvottava päättää luottaa Kristukseen Vapahtajanaan, kun juuri on tapahtunut suuri läpimurto ja missä tahansa samantapaisissa tilanteissa on neuvojan ja/tai neuvottavan esittämä rukous, kiitos, pyyntö tai vastaus, palvonta tai tunnustus luonnollinen ja spontaani reaktio todella kristillisessä neuvonnassa. Rukous—millä hetkellä hyvänsä, missä neuvontaistunnossa tahansa—on sopivaa, kun se on luonnollista ja spontaania sekä neuvojalle että neuvottavalle. Luultavasti juuri tästä syystä neuvottava muistaa tällaisen rukouksen eräänä neuvontaistuntojen kohokohtana.
Tällaisessa kirjassa kuin tämä ei neuvojalle voida sanoa, milloin spontaani rukous on esitettävä; jo spontaanin luonteensa takia spontaani rukous tapahtuu luonnollisena reaktiona sellaiselle, joka on tottunut kääntymään spontaanisti Jumalan puoleen sellaisissa tilanteissa. Jos on kysymys neuvojasta, joka vaeltaa tietoisesti Jumalan yhteydessä, johon sisältyy säännöllisesti puhetta Herralle päivän eri tapahtumien yhteydessä, ei hänelle tarvitse opettaa milloin hänen pitäisi rukoilla hiljaa ja milloin ääneen neuvontaistunnon aikana.
Hyvin usein, niinkuin edellisetä lauseesta käy ilmi, hän rukoilee äänettömästi. Jos ääneen rukoileminen olisi "helmien heittämistä sioille", jos se keskeyttäisi puheenvuoron pahasti tai se aiheuttaisi neuvottavalle hämminkiä sen suhteen, mikä sen tarkoitus on tietyllä hetkellä4, neuvoja ehkä haluaa puhua Herralle hiljaa sydämessään ottamatta neuvottavaa ollenkaan mukaan rukoilemiseen. Mutta useimmissa muissa tapauksissa, johtaa hän sitten rukousta (käyttäen koko ajan "me"-sanaa) tai jos hän rukoilee neuvottavan puolesta (käyttäen sen sijaan "minä" ja "hän" -sanoja), neuvoja haluaa rukoilla ääneen neuvottavan läsnäollessa.
Tähän on monia syitä. Neuvoja haluaa usein kehittää suurempaa luottamusta Jumalaan neuvottavan elämässä (mikään ei saa sitä paremmin aikaan kuin saamalla neuvottava mukaan vakavaan rukoukseen). Toisinaan on olennaisen tärkeää auttaa neuvottavaa tunnustamaan syntinsä Jumalalle ja "huutaa avukseen Herran nimeä" tai ilmaista palvontaa, kiitosta ja kiitollisuutta Jumalalle siitä, mitä Hän on tehnyt.
Tähän mennessä olen maininnut kaksi tapausta, joissa rukous on sopivaa neuvonnassa: ennen kutakin istuntoa ja (spontaanisti) istunnon aikana, milloin se on sopivaa. Tämän lisäksi voisin mainita vielä kolmannen tapauksen: kuhunkin istuntoon liittyen (alussa, lopussa tai kummassakin). Noina hetkinä ovat Jumalan läsnäolon ja siunauksen pyytäminen, kiitos, synnin tunnustaminen, Jumalalle omistautuminen ja vastaavat ilmeisen selvät tarkoitukset loistavia. Sellaisissa tilanteissa pitäisi rukouksesta muodostua käytäntö ja sitä pitäisi käyttää kaikissa tapauksissa, milloin se vain on mahdollista (silloin, kun joku hallusinaatioidensa takia heittelee huonekaluja ympäriinsä, ei yhteinen rukous ole mahdollista).

Neuvottavan rukous

On suositeltavaa, että neuvottavaa kehotetaan kristillisessä neuvonnassa rukoilemaan neuvontajakson aikaan jokaisen istunnon puolesta, neuvojan puolesta ja neuvottavan itsensä puolesta (jne.). Niinpä neuvottavaa voidaan kehottaa pitämään säännöllisesti hartaushetkiä perheen kesken (tai itsekseen) säännöllisenä kotitehtävänä.6 Neuvottavien ongelmien ratkaisemisen edellyttämään kurinalaiseen elämään kuuluu osana säännöllinen Raamatun tutkiminen ja rukous. Siksi on tärkeää, että tämä kotitehtävä annetaan heti ensimmäisellä viikolla (tai niin pian kuin se tuntuu mahdolliselta). Heti alusta alkaen pitäisi neuvottavalle opettaa, että he ovat riippuvaisia Jumalasta, jotta haluttuja muutoksia voisi tapahtua. Heidän muutoksensa tapahtuvat Sanan ja Jumalan Hengen voimasta eivätkä neuvojan (tai neuvottavan) voimasta. Mikään ei kuvasta tätä tosiasiaa yhtä elävästi kuin järjestetty, tarkoituksenmukainen, koordinoitu suunnitelma henkilökohtaista hartaudenharjoitusta varten.7
Toisinaan neuvottavaa kutsutaan (ilman mitään kovaa painostusta; jotkut neuvottavat odottavat ja jopa arvostavat lempeää, oikeaan aikaan tapahtuvaa painostusta) rukoilemaan tietyssä istunnossa. Ehkäpä sellaisen istunnon loppuvaiheessa, jota neuvottava on pitänyt "erityisen hyvänä", sopii pyytää häntä johtamaan rukousta ja kiittämään koko sydämensä pohjasta. Tällä tavoin neuvoja pääsee siirtymään asemastaan, joka saattaa tuntua "ammattimaiselta" siihen oikeaan asemaan, joka on veljen tai sisaren asema Kristuksen seurakunnassa. Kun "asiantuntija" rohkaisee neuvottavaa johtamaan rukousta tuollaisissa tilanteissa, hän on saanut hälvennettyä hyvän matkaa niitä vääriä käsityksiä, joita hänen auktoriteetistaan tai asiantuntemuksestaan saattaa vallita.
Toinen sopiva tilanne kutsua neuvottavaa rukoilemaan on aina, kun hän on istunnon aikana tehnyt jonkin tärkeän päätöksen ("Olen tullut siihen johtopäätökseen, että Jumala haluaa minun luopuvan homoseksuaalisesta elämäntavastani"; "Tiedän nyt, että minun täytyy sopia asiat vaimoni kanssa"). Neuvojan läsnäollessa tehty lupaus on tärkeä, mutta se olisi tehtävä myös Jumalan edessä; Hänelle (eikä neuvojalle) meidän on vastattava kaikesta (Room.4:4). Rukoukset, joissa lupaamme toteuttaa suullisesti tekemämme raamatulliset päätökset, korostavat tätä asiaa.
Yleensä ottaen sellainen rukous tekee selväksi, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Jumalan läsnäollessa, Hänen kunniakseen ja Hänestä riippuvaisena. Tämä ymmärrys on olennaisen tärkeää oikeanlaisessa raamatullisessa neuvonnassa.
Kuten olemme havainneet, kiitos ja lupautuminen ovat kaksi tärkeintä syytä pyytää neuvottavaa rukoilemaan. Muutama varoituksen sana on esitettävä neuvottavan pyytämisestä rukoilemaan (istuntojen aikana) apua. Tavallisesti on parasta, että neuvoja itse rukoilee pyyntörukoukset. Useimmat neuvottavat eivät osaa rukoilla hyvin—varsinkaan pyyntörukouksia (he rikkovat esimerkiksi usein Jaakobin kirjeen 4:3:a vastaan)—niinpä on viisasta, että neuvoja ohjaa ja on mallina heille tällaisissa rukouksissa.8
Tunnustuksen sisältävä rukous ja pelastusta pyytävä rukous vaativat tarkempaa selvitystä. Juuri tällaisissa rukouksissa astuu kuvaan todennäköisimmin vääränlainen painostus ellei neuvoja ole erityisen varovainen. Kun rukoillaan jostain sellaisesta asiasta, josta neuvottava on iloisella tavalla kiitollinen, ei kysymys painostuksesta nouse esiin, neuvottavan sisimmässä on kehittynyt jo ihana paine, jonka purkautumista neuvoja voi ehdottaa tällä tavalla tapahtuvaksi. Eikä neuvottavilla liene mitään ongelmia myöskään lupausrukousten kanssa, jos he ovat jo ilmaisseet vapaaehtoisesti lupautuvansa johonkin. Niinpä välttääkseen mahdollisen ulkopuolisen painostuksen, joka saattaisi johtaa tekopyhään rukoukseen (joka on pakotettu ulkoapäin eikä lähde sisältä), neuvojan olis varmistuttava siitä, että mahdollinen lupautuminen olisi tapahtunut ensin horisontaalisella tasolla ennenkuin hän ehdottaa sen tapahtuvan vertikaalisella tasolla. Ellei halua rukoilla esitetä vapaaehtoisesti ("Miten voisin luottaa Kristuksen olevan Vapahtajani? Sillä haluaisin, että niin olisi" tai "Eikö minun pitäisi pyytää Jumalaa antamaan sen anteeksi?" ovat ilmeisen selvästi avauksia, jotka tarjoillaan ikäänkuin hopealautasella), neuvoja saattaa kysyä neuvottavalta (aitona kysmyksenä, ei painostamisena, joka on puettu kysymyksen muotoon9), "Haluaisitko pyytää Jumalalta sitä anteeksi nyt?" tai "Entä jos kertoisit Jumalalle, että haluat luottaa Kristuksen olevan Vapahtajasi; voit tehdä sen tässä ja nyt, jos olet siihen valmis. Voin selittää sinulle tarkemmin, jos haluat."
Mutta on myös aikoja, jolloin on sanottava: "Et tunnu olevan vielä valmis tekemään sellaista lupausta vielä. Sinun pitäisi todella tehdä niin; viivyttely on syntiä. Mutta myös sinun painostamisesi sanomaan jotain sellaista, jota et tarkoita, on myöskin syntiä. Toivon, että puhut tästä asiasta Jumalalle ennen seuraavaa tapaamistamme." Tällainen lähestymistapa korostaa viivyttelyn vaaraa ja sitä, miten tärkeää on hylätä synti, mutta se myös poistaa paineen tekopyhyyteen.
On myös hetkiä, jolloin (kun neuvonta ei voi edetä ennenkuin jonkinlainen lupaus on tehty, synnintunnustus on olennaista, anteeksiantamusta on etsittävä, muutos on tehtävä) neuvojan on sanottava: "Sovi seuraavasta tapaamisesta sihteerini kanssa, kun olet hoitanut tämän asian; me emme voi jatkaa ennenkuin olemme päässeet tästä ongelmasta eteenpäin. Se on esteenä tiellämme." Aina olisi painostettava tekemään niinkuin Jumala käskee (vrt. Hebr. 3:7-4:13), jopa höystettynä vakavilla varoituksilla, mitä siitä seuraa, ellei niin tehdä; mutta tässä auttaa se, ettei haluta tehdä mitään sellaista, mikä saisi neuvottavan tekemään kompromissia omantuntonsa kanssa.
Koska neuvottavat ovat erilaisia—ja koska jotkut tosiaankin tarvitsevat voimakasta rohkaisua (rohkaiskaa alakuloisia [arkoja]..."—1.Tess.5:14b)—ei ole helppoa tietää tarkalleen, miten paljon painostusta kukin tarvitsee ja miten. Myös jakeen loppuosan muistaminen auttaa ("...olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan"). Jos on kysyttävää, lähde kärsivällisesti kävelemään seuraavakin virsta. Älä kuitenkaan koskaan unohda, että on olemassa arkoja ihmisiä, jotka tarvitsevat suoraa rohkaisua.
Palaute hienovaraisten vihjeiden (tai yllämainitunlaisten kysymysten muodossa) sisältävät usein vinkin siitä, onko harjoitettava lempeää painostusta-kehoitusta vai ei. Toisinaan on taas yksinkertaisesti viisasta kysyä: "Oletko sinä, Pekka sellainen ihminen, joka tarvitsee joskus rohkaisua tällaisen asian tekemiseen?" Jos saamasi palaute, kun olet ehdottanut jotakin (tai lievästi painostanut) on esimerkiksi äkäinen vastaus, se ei yleensä ole merkki arkuudesta siinä yhteydessä. Silloin on aika peruuttaa. Toisaalta taas sellaiset kysymykset kuin "Miten se sitten pitäisi tehdä?" tai vastaväitteet kuten "Mutta en tiedä,mitä pitäisi sanoa" ovat oikeastaan kiertoteitä käyttäviä ilmaisuja, jotka tarkoittavat "Olen nolo, koska en ole tällaisessa taitava; voisitko auttaa minua?" ja niistä tulisi jatkaa eteenpäin. Väistelytaktiikka voidaan tulkita monilla tavoin (niin ettei niistä ole kovinkaan paljoa apua asian ymmärtämiselle, paitsi että tiedät nyt, että jonkinlaista lupauksen häivää on vielä jäljellä). Asian siirtäminen tuonnemmas (johon usein liittyy lievää hämmennystä) on ehkä ennen kaikkea osoitus arkuudesta. Mutta muista, että jokaista yksilöä on tulkittava hänen aikaisempien reaktioidensa valossa—kaikki eivät reagoi yleiseen tyyliin.10
Joka tapauksessa on neuvottavia rohkaistava kaikenlaiseen rukoilemiseen, ei ikäänkuin maagisena ratkaisuna heidän ongelmiinsa (kovin monia neuvottavia on suorastaan varoitettava mystisistä rukouskäsityksistä), vaan koska on niin tärkeää, että kommunikoimme Jumalan kanssa säännöllisesti ja koska Hänen apunsa etsiminen Hänen Sanaansa tottelemalla on niin tärkeää.
Vielä lopuksi eräs huomautus: Vain oheistuotteena (ei koskaan syynä pyytää neuvottavaa rukoilemaan) voimme oppia paljon neuvottavasta hänen rukoustensa muodosta ja sisällöstä. Neuvottavien tulisi olla tästä tietoisia.

Kristillinen oppi rukouksesta

Tänä materialistisena aikakautena ihminen voi tosiaankin kysyä "Mitä rukous on?" ilman että se olisi tarkoitettu pinnallisesti. Tämä sukupolvi on kasvanut ilman rukousta. Sielläkin, missä vielä rukoillaan ruokarukous, se on liian usein vain tyhjä, muodollinen jäänne kuluneesta perinteestä. Vain harvoja lapsia opetetaan (tai miten se tapahtuu) tuomaan kaikki ongelmansa Jumalalle. Heitä opetetaan sekä kotona että koulussa itseriittävyyden oppien mukaisesti, mikä johtaa radikaalisti itsekeskeiseen ylpeyteen ja ylimielisyyteen tai (päinvastaisessa tapauksessa) epäterveeseen riippuvuuteen vanhemmista ja yhteiskunnasta. Ilman rukousta Jumala on vain seinällä riippuva kuva; ja monille aikamme "uskonnollisille" ihmisille Hän on tosiaankin vain sitä. Ilman rukousta ei ole mitään elintärkeää yhteyttä Jumalaan, ei syntien tunnustamista, palvontaa, kiitosta tai pyytämistä; ei toisin sanoen ole kommunikaatioyhteyttä Jumalaan (jota ei tietenkään ole olemassa ilman Kristusta).
Mutta jopa kristittyjen keskuudessa—jotka rukoilevat (kaikki kristityt rukoilevat, tai muuten he eivät ole kristittyjä)—sanotaan yleisesti, että rukous on kaikkein vaikein osa uskonelämää. Niinpä on molemmista syistä sopivaa kysyä "Mitä rukous on?" Raamatullisen käsityksen ymmärtäminen antaa meille toisaalta vastauksen tuohon tärkeään kysymykseen ja lisäksi muodostaa perustan sille, miten rukousta käytetään neuvonnassa.
Vastaus "Kaikki tietävät, mitä rukous on", on sekä oikea että väärä vastaus. Lähes jokaisella on jonkinlainen käsitys rukouksesta. Ehkä kaikkein yleisin käsitys rukouksesta on mielikuva ihmisestä, joka puhuu Jumalalle pää kumartuneena. Mutta tuokin stereotypia on särkynyt viime aikoina karismaattisissa piireissä esiintyvän käytännön mukaan, jossa kasvot ja kädet on kohotettu taivasta kohti rukoiltaessa. Ja Ykseys (Unity)-kultissa esimerkiksi toistetaan "totuuden sanoja" yritettäessä indoktrinoida toinen toistaan lisää käsitykseen, jonka mukaan jokainen "rukoilee" itseään, koska jokainen on Jumala siinä missä joku muukin. Niinpä ei olekaan totta, että "kaikki tietävät, mitä rukous on"; on selvästikin olemasssa toisistaan poikkeavia käsityksiä rukouksesta ja sen sisällöstä ja muodosta, joista jotkut ovat keskenään ristiriidassa.

Vääriä käsityksiä rukouksesta

Ehkä on parasta aloittaa joillakin rukousta koskevilla käsityksillä, jotka on eliminoitava, koska ne ovat ristiriidassa raamatullisen opetuksen kanssa. Kaksi eri rakennusta ei voi seistä samalla kohtaa samanaikaisesti. Toinen on poistettava ennenkuin toista voidaan rakentaa sen paikalle.
Itsesuggestiomalli on hylättävä. Psykologisen ihmisen käyttäytymistä koskevan analyysin ilmaantuminen näyttämölle yhdistettynä epäuskoon on raivannut tietä tuolle virheelliselle opetukselle. Muodossa tai toisessa tämä teoria on hyvin laajallelevinnyttä nykyään. Tämän teorian peruspiirteiden mukaan ihminen rauhoittaa itsensä, saa kirkkaamman käsityskyvyn ja saa taakkansa herpoamaan harteiltaan rukoillessaan. Kaikki tämä on tietenkin sisäistä. Itse asiassa ei ole mitään yhteyttä Jumalaan—jos Jumalaa nyt on olemassa. Rukoilija huijaa itseään ajattelemaan, että Jumala kuulee. Mutta koska ihminen saa itsensä rauhoittumaan prosessin aikana, rukousta suositellaan niille, jotka ovat halukkaita turvautumaan siihen. Rukous on hyvä asia niin kauan kuin rukoilija ei koe turhautumista tai pettymystä, kun ei saakaan sitä, mitä rukouksessaan pyysi.
On selvää, että tämä käsitys itsesuggestiosta on torjuttava, koska se ei muistuta raamatullista käsitystä rukouksesta, jossa Raamatun opetuksen mukaan "Herra kuulee, kun minä häntä huudan." (Ps.4:4) Kristillisessä rukouksessa rukoileva uskova puhuu suoraan elävälle Jumalalle, joka kuulee ja vastaa tahtonsa mukaisesti. Tapahtuu todellista kommunikointia toiselta toiselle. Jos rukouksesta saa jotain sisäistä hyötyä, se on toissijaista, ainoastaan sivutuote. Kristitty ei rukoile saadakseen sisäisen rauhan itse toiminnan kautta. Lisäksi jopa itse rukoustoiminta tuottaa hyvin vähäisiä toissijaisia vaikutuksia. Todellinen rauha tulee pikemminkin siitä, että ymmärtää olevansa itse luomakunnan Jumalan läsnäolossa ja että hänen pyyntönsä on päässyt Jumalan käsiin! Ongelmat alkavat siitä, että kristitty alkaa luottaa enemmän itse rukouksen suorittamiseen (tai sen vaikutuksiin) kuin Jumalaan, jota hän rukoilee. Neuvojien on tiedostettava tämä ongelma neuvottavissa ja varoitettava siitä. Päinvastoin, nimenomaan rukouksen objektiivinen puoli on sen tärkein puoli; jos rukous on ainoastaan subjektiivinen kokemus, siitä ei voi saada kovinkaan paljon apua tai helpotusta. Sellainen käsitys rukouksesta ei ole kristillinen.
Hyvin lähellä tällaista on käsitys, että ainoat muutokset, joita rukouksella saadaan aikaan, tapahtuvat itse rukoilijassa, eivät historian todellisissa tapahtumissa. Tällaisista lähtökohdista voidaan uskoa, että on olemassa Jumala, joka vatsaa rukouksiin, mutta Hän toimii ainoastaan muuttamalla rukoilevaa. Tämä sisäisen siunauksen oppi, jota jotkut ykseysopin kannattajat ja muutkin deistisen perinteen piiriin kuuluvat opettavat, tarkoittaa sitä, että kristityn ei sovi rukoilla esim. sadetta. Koska tällainen on suoranaisesti vastoin sitä, mitä Kristus opetti—"anna meille tänään meidän jokapäiväinen leipämme"—sellainenkin on hylättävä.11 Sellainen rukous ei tee mahdolliseksi Jumalan huolenpitoa ihmisestä ihmiselämän tapahtumien kautta.
On tietenkin totta, että Raamattu tosiaan opettaa, että Jumala muuttaa ihmistä sisäisesti hänen rukoillessaan. En väitä tuota tosiasiaa vastaan; huolenaiheenani ovat ainoastaan ne, jotka rajoittavat muutoksen koskemaan ainoastaan tuota sisäistä, subjektiivista aluetta.
Kolmas käsitys, joka on jonkinverran yleisempi oikeaoppisissa piireissä kuin kaksi edellämainittua, on käsitys, jonka mukaan rukous on yhtä kuin pyytämistä. Tämäkin rajoittaa rukousta ikävällä tavalla. Joitakin vuosia sitten teki John. R. Rice—jonka käsitys rukouksesta ei millään muotoa ole noin rajoitettu—meille karhunpalveluksen antaessaan rukousta käsittelevälle kirjalleen nimen Prayer: Asking and Receiving, ikäänkuin kirjan nimi olisi oikea kuvaus rukouksesta.
Uudempi hylättävä käsitys rukouksesta on käsitys, että rukous on meditointia. Itämaisten meditointikäsitysten myötä on raamatullisen mietiskelyn opetuksissa ilmennyt väärää opetusta kahdella alueella: (1) Raamatullinen mietiskely ei ole rukousta (vaikka se saattaakin johtaa rukoukseen). (2) Raamatullinen mietiskely (päinvastoin kuin T.M.) on Raamatun totuuksien mietiskelyä Jumalasta tai suhteestamme Häneen (vrt. Ps.1); se ei ole koskaan mietiskelijän oman "sisäisen tilan" tai vastaavan mietiskelyä. Nämä kaksi käsitystä mietiskelystä ovat toinen toistensa vastakohtia: pakanallinen käsitys keskittyy omaan itseen; kristillinen käsitys keskittyy Jumalaan ja Hänen palajastamaansa totuuteen.
On myös vastustettava roomalaiskatolista käsitystä rukouksesta. Pyhimysten ja Marian rukoileminen on todellisuudessa (1) sitä, että hylätään mahdollisuus lähestyä Jumalaa Kristuksessa (joka on ainoa Välittäjä12) ja (2) sitä, että annamme ylösnousseille ihmisolennoille ominaisuuksia, jotka kuuluvat vain Jumalalle (kaikkitietävyys, kaikkialla läsnäolevuus ja toisinaan myös kaikkivoipaisuus). Mariaa kutsutaan "syntisten turvapaikaksi", jota pyydetään "ohjaamaan" ja "opettamaan" meitä, jonka puoleen "ei koskaan turhaan käännytä", "jolle on esitettävä jatkuvia rukouksia" ja jonka "ainoan nimi lohduttaa" (The Catholic Church the Teacher of Mankind). Hän ratkaisee sadeongelmat ja kuivuusongelmat, nälänhädän ja sairauksien aiheuttamat ongelmat em. kirjan mukaan, joka on tarkoitettu antamaan ohjeita "katoliselle lapselle äidin polvella" (Otsikkosivu. Kirjan on julkaissut the Office of Catholic Publications New Yorkissa ja siinä on arkkipiispa Johannes W. Farleyn leima hyväksymisestä). Sivulta 643 luemme:


Ikävä kyllä sinulla on vielä monia puutteita, jotka estävät sinua tulemasta sellaiseksi
vanhurskaaksi ja tottelevaiseksi Jumalan lapseksi, kuin Hän haluaisi. Jotta voisit
parantaa itsesi niistä, sinun on käännyttävä Siunatun Neitsyen puoleen.

Sanat eivät suorastaan riitä vastaamaan tuollaiseen holtittomaan epäjumalanpalvelukseen. Tällainen käsitys rukouksesta asettaa Marian Jumalan sijalle. Tämän opin mukaan näyttää suorastaan siltä kuin Jumala olisi siirtänyt rukouksiin vastaamisen Marialle. Tällaiseen meidän on vastattava:
(1) Tällaisia käsityksiä ei löydy mistään kohtaa Raamatusta. Lukija joutuu turhaan etsimään Raamatusta kohtaa, jossa joku rukoilisi Mariaa; eikä minkäänlaista viitettäkään löydy siitä, että siihen ketään kehotettaisiin. Todellisuudessa Raamattu kehottaa rukoilemaan ainoastaan Jumalaa Kristuksen nimessä (kts. viite). Raamattu ei sisällä myöskään minkäänlaista mallia rukouksesta Marialle, kenellekään muulle ihmiselle tai enkelille. Raamatun antama kuva eroaa huomattavasti roomalaiskatolisesta käsityksestä, jota kuvastavat nämä sanat: "...kaikissa ongelmissaan, jokaisena elämänsä hetkenä ja kuoleman hetkellä kristitty kääntyy Marian puoleen. Ainoastaan hänen nimensä lohduttaa häntä ja antaa hänelle luottamusta" (ibid., s.642).
(2) Kun me rukoilemme jotain, me annamme silloin hänelle kaikki Jumalan ominaisuudet. Meidän täytyy esimerkiksi olettaa, että se, jolle rukouksemme suuntaamme, on kaikkialla läsnäoleva, jotta hän voi kuulla ne miljoonat rukoukset, joita hänelle lausutaan eri puolilla maailmaa. Mutta kaikkialla läsnäolevuus on ainoastaan Jumalan ominaisuus. Samalla tavoin vaaditaan siltä, jota rukoilemme, kaikkivoipaisuutta; hänen on kyettävä vastaamaan kaikkiin pyyntöihin. Myöskään kaikkitietävyyttä ei voida erottaa rukouksesta, koska vastauksen on otettava huomioon kaikki (menneiden,nykyisten ja tulevien) asiat. Onko Marialla tällaisia ominaisuuksia? Joidenkin mielestä on (Maria on kaikkivoipa, sillä hän on Jumalan äiti", ibid., s.642), toiset taas eivät ole ajatelleet kunnolla kaikkia asiaan sisältyviä puolia.

Kristillinen oppi

Kun nyt olemme luoneet nopean katsauksen muutamiin huomattaviin vääriin käsityksiin rukouksesta, tarkastelkaamme nyt sitä, mitä Raamattu opettaa. En voi tässä yhteydessä tehdä laajaa tutkimusta rukouksesta (enkä varsinkaan korostaa seikkoja, joita muut jo ovat tuoneet riittävästi esille). Aion nyt hahmotella jotakin Raamatun opetuksesta ja kehitellä muutamaa näkökohtaa syvällisemmin.
Uudessa Testamentissa on monia kreikankielen sanoja, jotka tulisi ymmärtää. Ne muodostavat Raamatun perusopetuksen rukouksesta.
Ensimmäinen noista sanoista on proseuchē. Tämän sanan merkitys on laajin; siihen sisältyvät kaikkien rukouksesta käytettyjen sanojen merkitykset. Sitä on käytetty useammin kuin muita rukousta tarkoittavia sanoja ja sen yleismerkitys on 'Jumalalle puhuminen'.
Sanaa euchē; josta sana proseuchē tulee, käytetään Jaak.5:15:ssä ja siinä sitä käytetään yhtä yleisessä merkityksessä. Sillä on jossain mielessä vielä laajempi merkitys kuin edellisellä sanalla, mutta koska se esiintyy vain kolme kertaa, kun taas proseuchē esiintyy yli 33 kertaa, sitä ei voida pitää Uuden Testamentin perussanana, yleisenä, laajamerkityksisenä sanana. Ilman muuta proseuchē ansaitsee sellaisen aseman sekä käyttönsä että merkityksensä puolesta.
Trench13 sanoo, että proseuchē tarkoittaa "rukousta yleensä" ja "aina Jumalalle suunnattua rukousta". Sen käyttö Ap.t. 16:13 ja 16:ssa vahvistaa sen. Siinä sitä käytetään sen paikan nimenä, jossa rukoillaan (kaikenlaisia rukouksia). Tämä käyttö osoittaa selvästi, että proseuchē on yleensä rukousta tarkoittava sana. Yleisempi sana on todennäköisimmin paikan nimi. Asiantuntijat eivät ole tästä eri mieltä. Näin käy ilmi sanojen merkityksen tärkeys. Kaikki muut rukousta tarkoittavat sanat tarkoittavat joko jotain sanan proseuchē osaa tai puolta. Sellainen jae kuin Ef.1:16 osoittaa sen käytön: "en minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne, kun muistelen teitä rukouksissani." Sekä kiitos että pyynnöt sisältyvät Paavalin käyttämään sanaan proseuchē.
Toinen tärkeä raamatullinen sana on deēsis. Tämä sana on tarkempi kuin proseuchē, vaikka sitä käytetäänkin usein yhdessä jälkimmäisen sanan kanssa "ja"-sanalla yhdistettyinä: "rukoukset ja pyynnöt". Joskus sitä käytetään yksin. Trench tähdentää kahta seikkaa, joissa deēsis eroaa sanasta proseuchē:
(1) proseuchē on laaja ja yleinen sana, kun taas sanaa deēsis käytetään toisaalta myös erityisistä, "tiettyjä etuja" tarkoittavista pyynnöistä. Toisin sanoen deēsis on pyyntö; sitä ei voitaisi koskaan käyttää niin, että siihen sisältyisi esimerkiksi kiitos tai tunnustus. Se tarkoittaa tietyn asian pyytämistä.
(2) proseuchē kohdistetaan aina Jumalalle; sanaa deēsis käytetään toisaalta myös esitettäessä pyyntö jollekin ihmiselle. Deēsis kuvaa Jumalan täyttävän tietyn rukoilevan tarpeen; kun taas proseuchē on yleensä rukousta, deēsis taas on yksityiskohtainen rukous. Jokainen erityinen pyyntö on deēsis. Thayer sanoo, että tuo sana ilmaisee selvemmin, että on kysymys "tarpeesta". Jos tuo tarpeen käsite sisältyy tuohon toiseen sanaan, deēsis saatta kuvata tiettyä pyyntöä, joka on lähtöisin tietystä tarpeesta.
Vielä yksi UT:n sana on enteuxis. Tällä sanalla on paljon merkityksiä, mutta sitä ei käytetä kovin usein. Sanaa käytettiin säännöllisesti merkitsemään alemman ylemmälle esittämää pyyntöä; esim. alamainen voi esittää tällaisen pyynnön hallitsijalle. Siihen sisältyy ajatus jonkinlaisesta rohkeudesta, puheillepääsystä ja luottamuksesta. Sen kääntäminen sanalla "esirukous" saattaa siten olla harhaanjohtavaa; enteuxis-sanan merkitys on laajempi. Tämä käy ilmi sanan käytöstä 1.Tim.4:4-5:ssä, jossa sen merkitys ei voi olla esirukous. Se sisältää myös merkityksen keskustelu tai neuvottelu. Trench tähdentää sen etymologiaa, johon sisältyy merkitys "päästä jonkun suosioon". Se, joka tottelee Hebr.4:16:ta harjoittaa enteuxista.
Vielä eräs tietynlaista rukousta tarkoittava sana on eucharista, joka kaikissa raamatunkohdissa on käännetty oikein sanalla "kiitos". Se on (Trenchin mukaan) Jumalan hyvyyden (menneisyydessä) kiitollista tunnustamista; päinvastoin kuin deēsis, ja katsoo taaksepäin ja pikemminkin muistelee kuin katsoo eteenpäin tulevaisuuteen. Se ei sisällä mitään erityisiä merkitysvivahteita; sen yhteys kiitollisuuteen on täysin selvä.
Kiittäminen liittyy olennaisesti onneen. Kun kristitty kärsii taloudellisen menetyksen, hänen läheisensä kuolee, jne. Raamattu opettaa, että suru (liitettynä toivoon ja ilman että se johtaa epätoivoon—vrt.1.Tess.4:13ss.) on hyväksyttävää. Mutta romalaiskirjeen 8:28 ym. mukaan myös kiittäminen on hyväksyttävää, vaikka emme vielä näkisikään syytä siihen. Mestarisuunnittelija ohjaa tapahtumien kulkua omiensa hyväksi. Koetukset ja sydänsurut ovat olennainen osa tuota suunnitelmaa, joka lopulta johtaa kaikkien kyynelten poispyyhkimiseen. Kiitosrukous tunnustaa sen. Filippiläiskirjeessä esitetty vaatimus, että on rukoiltava kiittäen sen sijaan että murehtii (Fil.4:6) edellyttää uskovalta Jumalan kaikkivaltiaan hyvyyden tunnustamista. Uskova ei voi kiittää mielekkäästi vastoinkäymisten keskellä ellei hän ole käyttänyt aikaa mietiskellen sitä, että Jumala hallitsee kaikkea sallimuksensa kautta. Tämä syvällisempi ymmärrys koetuksista auttaa osaltaan pääsemään rauhaan (jae 7). Neuvojien on tähdennettävä tätä.
Vaikka kiittämätön neuvottava saisikin ratkaisun ongelmaansa, hän ei arvosta sitä. Ennenkuin hän on oppinut kiitollisuutta, muuttuu makeinkin hedelmä hänen suussaan soraksi. Kiittämättömyys ruostuttaa kaiken; se johtaa rauhattomuuteen ja riitasointuihin. Neuvojien on kiinnitettävä huomiota kiittämättömyyteen ja tehtävä innokkaasti työtä sen voittamiseksi. Sana eucharista esiintyy 38 kertaa UT:ssa verbinä ja 15 kertaa substantiivina. Sanan runsas esiintyminen kertoo sen tärkeydestä.
Vielä on tuotava esiin kaksi sanaa: aitēma ja hiketēria. Edellinen on erityinen sana, joka esiintyy vain kaksi kertaa UT:ssa merkityksessä 'pyyntö Jumalalle'.14 Molemmissa tapauksissa (Fil.4:6; 1.Joh.5:15) se on monikossa. "Vähänkin pitemmässä proseuchē:ssa on luultavasti useita aitēmaia" (Trench). proseuchē muodostuu tällaisista erityisistä pyynnöistä. Isä meidän -rukouksesta ovat monet löytäneet seitsemän aitēma-sanaa.15 Berry rinnastaa sanat deēsis ja aitēma.16 Se, mikä erottaa ne toisistaan on se, että deēsis-sanaan sisältyy aina jokin tarve. Sen sijaan sanaan aitēma ei sisälly tällaista merkitystä.
Lopuksi tulemme sanaan hiketēria. Tämä sana ilmentää selvästi nöyryyttä. (Tämä tulee esiin Job 40:22:ssa ja 2.Makk.9:18:ssa). UT:ssa hiketēria esiintyy vain kerran (Hebr.5:7, jossa se esiintyy yhdessä deēsis-sanan kanssa). Se voidaan kääntää "pyynnöksi" tai "nöyräksi pyynnöksi".
Nämä sanat kertovat sinänsä paljon rukouksesta. Kristityn neuvojan on tunnettava kaikki rukouksen puolet, koska hänen on käsiteltävä aihetta jatkuvasti. Vaikka Jumala tietääkin kaikki asiat, Hän on silti asettanut rukouksen (Matt.6:8). Yleiset ja erityiset pyynnöt kiitoksella esitettyinä ja tarpeesta lähtevinä vetoomuksina, jotka esitetään nöyryyden hengessä ovat rukouksen olemus. Jumala ei opi rukouksesta, me itse kylläkin.
Kun vielä lisäämme tähän kaksi muuta käsitettä, on kuvamme rukouksesta täydellinen: tunnustus ja palvonta.
Kreikankielen tunnustusta tarkoittava sana on homologia (tarkoittaa kirjaimellisesti "sanoa samaa"). Suuri tätä aihetta käsittelevä raamatunkohta on 1.Joh.1:9. Tunnustaminen on sitä, että sanomme samaa itsestämme kuin mitä Jumala meistä sanoo Sanassaan. Se tarkoittaa "yhtä mieltä olemista" tai "tunnustamista". Se on katumuksen (metanoia; mielen muutos, joka johtaa muihin muutoksiin ihmisen elämässä) hedelmä. Niinpä tunnustukseen sisältyy halu päästä eroon tulevista synneistä. Huulilta tulleen tunnustuksen tulee kasvaa sydämen tunnustuksesta.
Tunnustamisen tarpeellisuus käy ilmi Sananl.28:13:sta: "Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon."17 Hyviä esimerkkejä tunnustamisesta ovat Ps.51, Esra 9 ja Daniel 9.
Palvonta ei ole niinkään raamatullinen sana kuin käytänne. Erinomainen esimerkki on Ps.103:20-22. Tuossa psalmissa sen kirjoittaja ylistää Jumalaa siitä, mitä Hän on ja mitä Hän on tehnyt. Palvonta on Jumalan ajattelemista ja Hänen ylistämistään siitä, mitä Hän on. Se on halua kiittää Jumalaa yksinkertaisesti siitä, mitä Hän on. Se ylittää kiitollisuuden Hänen teoistaan ylistäessään Häntä Hänen ominaisuuksistaan ja luonnostaan. Palvonnassa sydän huutaa "Abba, Isä", kun noiden sanojen todellinen merkitys koetaan. Pelkkiin pyyntöihin rajoittuva rukoileminen ei ole kristinuskoa. Niihin pitää lisätä sekä syntien tunnustaminen että kiitos ja lisäksi vielä palvonta. Palvonta on rukouksen sielu.
Neuvonnassa on tärkeää selittää ja korostaa palvontaa.Neuvottavat keskittyvät usein ongelmiensa ratkaisemiseen ja ovat taipuvaisia unohtamaan Hänet, Joka tuo ratkaisun. Itsekeskeisyys on usein neuvottavien ongelmien pohjalla. Niissä tapauksissa, joissa se on selvästi nähtävillä, on tärkeää kehottaa Jumalan palvontaan. Usein on tilanne kuitenkin niin paha, että kiitollisuutta ei esiinny häivääkään. Toisinaan saattaa neuvottavan asenne olla jopa ""No, olen iloinen, että Herra lopultakin on ratkaissut ongelmani; jo oli toisaan aikakin". Niinpä kiittäminen onkin usein aivan ensisijaista. Mutta kun neuvottava on ohjattu parannuksenteon kautta kiitollisuuteen, on myös olennaisen tärkeää korostaa palvontaa. Eityisen tärkeää on opettaa neuvottavaa kiittämään Jumalaa siitä, Kuka ja Mitä Hän on riippumatta siitä, mitä Hän antaa. Kaikki ratkaisut eivät tule pyynnöstä ja kun niitä pyydetään jne. Mutta jokaisen kristityn neuvottavan tavoitettavissa oleva tyydytyksen lähde on tyytyväisyys Jumalaan itseensä. Ilo Herrassa on perustana ilolle Hänen töistään (mitkä Hänen sallimuksessan saattavat joskus olla päinvastaisia kuin neuvottava haluaisi). Palvonta vetää neuvottavan pois itsestä ja muista Jumalan luo; se asettaa korostuksen siihen, missä sen pitäisikin olla. Palvonta tuo elämään lopullisen merkityksen ja tarkoituksen, niin että mikä sitten Jumalan ratkaisu ihmisen ongelmiin saataakin olla ja milloin se sitten saattaakin tulla, neuvottava on valmis hyväksymään sen, koska hän on oppinut rakastamaan Jumalaa sen takia, mitä Hän on. Sitä mukaa kuin palvonnan henki kasvaa, neuvottavan kyky käsitellä elämää oikealla asenteella kasvaa myös. Palvonta—vaikka sitä täytyy opettaaa ja harjoittaa tottelevaisuudesta Jumalaa kohtaan eikä minkään mahdollisten etujen takia, joita siitä saattaisi olla neuvottavalle—tuottaa kuitenkin noita etuja. Kukaan ei voi käyttää aikaansa palvoen rakkaudella Jumalaa kokematta niitä monia hyviä vaikutuksia, joita monet neuvottavat tarvitsevat kehittääkseen raamatullisen asenteen elämää ja sen ongelmia kohtaan.

Tärkeä huolenaihe koskien rukousta

Käyttäessäni neuvottavia koskevia arkistojani18 on ollut mielenkiintoista seurata, miten säännöllisesti tietyt vastaukset ovat vuosien varrella tulleet. Ehkä kaikkein yleisin vastaus esiintyy viimeisen sivun 2. kysymyksen vastauksissa. Se on järjestyksessä toinen kolmen toinen toisiinsa liittyvän kysymyksen ryppäässä:

  1. Mikä on ongelmasi?
  2. Mitä olet tehnyt asialle?
  3. Mitä haluaisit minun tekevän asialle?

Vastaus kysymykseen numero 2 (Mitä olet tehnyt asialle?) on yhden sanan vastaus, jonka näen lähes kaikkien kristittyjen ja monien ei-kristittyjenkin vastauksissa: Tiedätkö mikä se on? Oikein! Vastaus on "rukoillut".
Se on tavallisesti sekä oikea että väärä vastaus kysymykseen, niinkuin jatkokeskustelu neuvottavan kanssa tekee selväksi. Se on oikein niin selvistä syistä, ettei niitä tarvitse mainita. Se on väärin useimmissa tapauksissa, koska se esiintyy yksin.
Rukouksen pitäisi olla vain harvoin (jos koskaan) ainoa raamatullinen ratkaisu ongelmaan. Yleiseen valitukseen "Mutta minä rukoilin asiaa eikä mitään tapahtunut", neuvojan olisi yleensä vastattava: "Mutta minkä tekemiseen pyysit Jumalalta voimaa ja viisautta?" tai "Hyvä. Entä sitten?"
"Mitä tarkoitat sillä, että minun pitäisi tehdä jotain? Minä rukoilin. Nyt on Herran vuoro tehdä jotain, vai mitä?" (ajattelevat monet neuvottavat).
Vastaat tietenkin: "Hän on jo tehnytkin jotain; Hän on kertonut Raamatussa, mitä sinun on tehtävä. Sinun rukouksesi on se luottavainen, Jumalasta riippuvainen perusta, jolta etsit Jumalan apua tehdäksesi Hänen Raamatussa ilmoittamansa tahdon".
Monissa tapauksissa ehdotan seuraavaa: "Rukoilit ehkä Isä meidän -rukouksen?"
"Kyllä, niin tein".
"Pyydät siinä rukouksessa, että Jumala antaa sinulle jokapäiväisen leipäsi. Todennäköisesti se tarkoittaa kaikkia sinun tarpeitasi. Mutta mietitäänpä hetkisen tuota leipää. Eikö niin, että heti rukoiltuasi tuon rukouksen istut puun varjoon ja alat odottaa, että tuo leipä leijuu taivaasta laskuvarjon avulla, eikö niin?"
"No en tietenkään."
"No miksi et? Rukoilit sitä; nyt on Jumalan vuoro tehdä asialle jotain, eikö vain?"
"Kyllä, mutta..."
"Mutta mitä?"
"No jossain kohtaa, oliko se nyt tessalonikalaiskirjeessä, sanotaan että jos ei tee työtä, ei pidä syödäkään."
"Tarkoitatko, että sinun on tehtävä jotain muutakin kuin vain rukoiltava, että saisit tuon leivän?"
"Kyllä kai."
"No niin, entä sinun nykyinen ongelmasi? Katsotaanpa Raamatusta, mitä Jumala käskee (rukoillen) tekemään tälle asialle."
"Mutta entä Fil.4:6,7? Eikö Paavali sano siinä, että rukouksen kautta tulee mielen ja sydämen rauha?"
"Kyllä ja ei. Olen tuntenut monia ihmisiä, jotka ovat rukoilleet ja sitten valittaneet, etteivät he saanetkaan rauhaa."
"Niin kai minäkin. Mutta mitä se sitten tarkoittaa, jos ei sitä?"
"Kyllä siinä tosiaankin käsketään rukoilemaan; Mutta ei siinä kaikki—juuri sitä olen yrittänyt tuoda esille. Rukous on alku, mutta jae 6 kuuluu tiettyyn asiayhteyteen. Ja tuo asiayhteys edellyttää muitakin asioita. Minäpä hahmottelen sen sinulle. Paavali sanoo, että murehtimisen sijasta on ensiksi rukoiltava. Ja hän selittää myös, miten on rukoiltava:

kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi

Se tarkoittaa sitä, että Hän haluaa totista rukousta, joka on esitetty niin, että siitä käyvät ilmi konkreettiset tarpeet. Se tarkoittaa sitä, että Hän haluaa sinun olevan kiitollinen (jopa ongelmistasi, koska tiedät, että Hän tietää, mikä on sinulle parasta) rukoillessasi (ei katkera, ilkeä, kostonhimoinen jne.). Näet nyt Paavalin opetuksesta, että mikä tahansa vanha rukous ei käy.
Mutta rukous ei riitä. Hän jatkaa sanomalla, että sen jälkeen kun olet purkanut sydämesi ja mielesi huolistasi ja heittänyt ne Hänen päälleen, sinun on täytettävä mielesi niillä hyvillä ajatuksilla, jotka sopivat jakeen 8 kriteereihin. Jos et tee niin, kaikki vanhat huolet täyttävät jälleen ajatusmaailmasi. Sydäntä ja mieltä ei voi oikeasti tyhjentää; ne on täytettävä jollain uudella. Väärät ajatukset on korvattava oikeilla. Ihmisen ajatusmaailmassa on aina jotain ajatuksia; ei ole olemassa sisäistä tyhjiötä. Ellei sitä täytetä oikeilla ajatuksilla, sinne ilmaantuu vääriä ajatuksia.19
Mutta tämä ei vielä riitä rauhan saavuttamiseen tässä asiayhteydessä. Ensin on oltava oikea rukous; toiseksi oikeiden ajatusten on korvattava väärät ajatukset. Kolmanneksi on oltava toimintaa. Kts. jae 9:

mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää, niin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.

Kutakin ongelmaa koskeva raamatullinen toimi on tehtävä (mitä Raamattu sanoo, apostolit opettavat ja näyttivät jne.)—silloin Jumala antaa rauhan. Mutta ei sitä ennen. Ja huomaa, rauha ei tule, kun alat tehdä sitä, mitä Jumala käskee sinun tehdä—se ei ole automaattista; se tulee jossain vaiheessa myöhemmin, kun tuosta toiminnasta on tullut sinulle käytäntö. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitin, kun sanoin "kyllä je ei"?
"Ymmärrän. Mutta miksi minulle ei ole opetettu näitä asioita?"
"Siihen on monia syitä. Mutta sinun huolenaiheenasi on oltava nyt kaiken sen tekeminen, mitä Raamattu käskee sinun tehdä—rukoileminen, ajatteleminen ja teot huolestuneisuuden voittamiseksi. Sama koskee monia muitakin asioita. Ota aina selvää, mitä Raamattu vaatii. Rukous (niin tärkeää kuin se onkin) on yleensä vasta ensimmäinen askel!
Sentähden on harvoin hyvä ehdottaa neuvottavalle pelkkää rukousta. Raamatussa liittyy rukous säännöllisesti toimintaan. Samoin kuin toiminta ilman rukousta on ylimielistä, samoin vastaavissa tapauksissa on rukous ilman toimintaa vastuutonta.20
Paljon enemmänkin voitaisiin sanoa rukouksesta ja toiminnasta suhteessa neuvontaan, mutta koska se on niin yleinen ongelma, haluan siirtää aiheen käsittelyn toiseen aikaan ja paikkaan, D.V., ehkäpä aivan omaan vain tätä aihetta käsittelevään kirjaan.

Vastausta vaille jäänyt rukous

Entä vastausta vaille jääneen rukouksen ongelma? Tämä on teologinen/neuvonnan ongelma, jolla on merkitystä ja joka kiinnostaa molemmilla alueilla.
Joskus Raamatussa puhutaan siitä, ettei Jumala kuule rukousta ja myös ihmisistä, jotka pyytävät Häneltä hartaasti "Kuule minun rukoukseni" tai "käännä korvasi minun rukoukseni puoleen" ikäänkuin Jumala ei ehkä kuulisi.21 Tällaisesta kielenkäytöstä ovat jotkut neuvottavat vetäneet sen johtopäätöksen, että Jumala ei (kirjaimellisesti) kuule joitakin rukouksia. Jos se olisi totta, se olisi tietenkin eräs syy siihen, miksi Hän ei aina vastaa jokaiseen rukoukseen.
Mutta sanoja 'kuulla' (ja vastaavia ilmauksia) sellaisissa asiayhteyksissä ei pidä tulkita kirjaimellisesti, ikäänkuin olisi kysymys kirjaimellisesti kuulemisesta aistihavaintona. Jumala tietää kaikki asiat—myös kaikki rukoukset, ääneen sanonut tai hiljaiset. Mikään ei jää Häneltä huomaamatta—ei edes pakanan epäjumalalleen lausuma rukous. Eli näitä raamatunkohtia, jotka viittaisivat siihen, ettei Jumala kuule, ei siis voida tulkita niin, ettei Jumala kuulisi jotain rukousta.
Sanaa 'kuulla' käytetään tarkoittamaan varsinaista fyysistä kuulemisprosessia, jossa vastaanotetaan ja tulkitaan ääniaaltoja ääniksi ja puheeksi ja sen lisäksi merkityksessä 'ottaa huomioon' (tai niinkuin usein sanomme 'kiinnittää huomiota' siihen, mitä kuulee). Sillä tarkoitetaan myös pyynnön suosiollista kuuntelemista ja (todellakin) pyyntöön suostumista.22 Psalmissa 66:19 hepreankielen sana keshev tarkoittaa 'kuunnella tarkkaavasti' tai 'kiinnittää huomiota johonkin'.
Kaikki ne raamatunkohdat, joissa Jumalaa pyydetään 'kuulemaan' pyyntö tai 'kääntämään korvansa' pyynnölle tai kun Häntä pyydetään kuulemaan joku tietty rukous, on ymmärrettävä niin, että siinä tarkoitetaan rukoukseen vastaamista tai vastaamatta jättämistä.23 Kun sanotaan ettei Jumala kuule jotain rukousta, se tarkoittaa, ettei hän ottanut sitä huomioon (tai ollut suosiollinen sille). Jokainen merkitys, joka kieltää Hänen kaikkivaltiutensa on hylättävä.
Neuvonnassa tulet huomaamaan (niin perusasialta kuin se tuntuukin), että neuvottavat eivät ole aina ymmärtäneet näitä teologisia totuuksia. Jopa käsitys, jonka mukaan Jumala kuulee (kirjaimellisesti) kaikki rukoukset saattaa olla uutta joillekin. Neuvottavat käsittävät usein tyypilliset sanontatavat kirjaimellisesti. Huono teologinen koulutus tai ettei ole saanut hyvää teologista koulutusta on (osittain) syynä moniin ongelmiin, joita neuvoja joutuu kohtaamaan; tämä rukouksen alue ei ole poikkeus tuosta säännöstä. Neuvojan vastuulla on olla huolellinen omissa raamatuntulkinnoissaan24 ja pitää myös huoli siitä, ettei hän itse anna aihetta millekään väärinkäsityksille omalla kielenkäytöllään. Joskus yksityiskohtainen selitys tietystä raamatunkohdasta (tai joskus riittää yksi tai useampi lausekin) on tarpeen, jotta käy selväksi, että Jumala ei (kirjaimellisesti) ole koskaan kuulematta mitään rukousta, mutta hän ei ota huomioon niitä kaikkia.

Raamattu opettaa selvästi, kuten olen huomauttanut, että Jumala ei "kuule" (ota huomioon tai suostu) kaikkiin neuvottavan pyyntöihin tietyissä olosuhteissa. Mitä ne ovat? Neuvojalta kysytään sitä; hänen on se tiedettävä.
Raamatussa ei kuvata kaikkia mahdollisia konkreettisia, kuviteltavissa olevia tilanteita. Sen sijaan annetaan melko yleisiä, ohjaavia periaatteita, joita voidaan soveltaa kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Mainitsen muutamia niistä periaatteista, joita neuvonnassa useimmin kohtaa.
1. Jumala ei kuule tekopyhää rukousta. Kun neuvottava on sisäisesti päättänyt jotain muuta kuin mitä hänen huulensa puhuvat, hän rukoilee teeskennellen (vrt. Ps. 66:18). Tässä raamatunkohdassa "vääryys sydämessä" tarkoittaa sitä, että sanoo toista huulillaan, mutta ajattelee jotain muuta. Se on ikäänkuin rukoilisi silmää iskien! Sydän on ihmisen sisin. Delitz kääntää tämän kohdan: "Jos minulla olisi pahat tarkoitukset sydämessäni". Hän sanoo, että raãh (nähdä) plus akkusatiivi tarkoittaa 'tähdätä johonkin'.25 Teeskentelijä on sellainen, joka sanoo toista, mutta tähtää sisimmässään johonkin muuhun. Jumala ei kuule sellaista teeskentelevää rukousta.
Koska tämä on totta, on aivan sopivaa (kun neuvottava valittaa, ettei Jumala kuule hänen rukoustaan), kysyä (yhtenä monista mahdollisista syistä); "Halusitko todella, että niin tapahtuisi?" tai "Sitäkö todella toivoit sydämesi pohjasta, kun rukoilit?" Kun neuvoja tekee tällaisia kysymyksiä rakkaudellisesti, hän huomaa niiden olevan hyvin antoisia. Usein ne sammuttavat valitukset (ei kysymyksen päätarkoitus, ainoastaan sivutuote), ja lisäksi ne paljastavat tärkeitä asioita, jotka eivät muuten nousisi pintaan. Korosta tätä ja käytä sitä usein neuvonnassa.
2. Jumala ei kuule rukousta, joka on epäuskoa. En tarkoita sitä, etteikö Jumala armossaan ja hyvyydessään päättäisi tehdä meille, mitä epäilemme Hänen tekevän; on aikoja, jolloin Hän tekee niin (vrt. Ap.t.12:1-16). Mutta kuten Jaakob asian ilmaisee, epäilijä "älköön... luulko Herralta mitään saavansa".26 Tässä Jaakob puhuu viisauden pyytämisestä, jota Jumala lupaa antaa varauksettomasti niille, jotka sitä pyytävät (nuhtelematta heitä sen pyytämisestä). Sitä tarvitsee jokainen neuvottava poikkeuksetta. Mutta Hän varoittaa yleisemmin ("älköön... luulko Herralta mitään saavansa..."), kaikkia rukouksia koskien, ettei epäilijöiden rukouksia kuulla. Itse asiassa varoitus esitetään ensin positiivisesti ("mutta anokoon uskossa"), sitten negatiivisesti ("ollenkaan epäilemättä").
Tällä tavoin varoittaessaan Jaakob ainoastaan ilmaisee Jeesuksen opetuksen, kun Hän sanoi: "Kaiken, mitä te anotte rukouksessa, uskoen, te saatte" (Matt.21:22). Itse asiassa Hän meni vieläkin pitemmälle:

..."eikä epäilisi sydämessään, vaan uskoisi sen tapahtuvan, minkä hän sanoo, niin se hänelle tapahtuisi...kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva." (Mark.11:23,24).

Jälleen Kristuksen sanoista käy ilmi, että rukous ei ole maaginen sesame, aukene. Rukouksessa ei ole kysymys siitä, että on lausuttava oikea kaava tai suoritettava oikea rituaali; sen sijaan siinä on kysymys sisäisestä uskosta ja hartaudesta, jotka vahvistavat lausutut sanat. Jälleen on neuvottava ohjattava ymmärtämään, että hänen sydämensä asenne on rukouksessa tärkeintä.
Se tarkoittaa sitä, että neuvoja voi täydellä syyllä tehdä kysymyksiä siitä henkilöstä, joka valittaa, ettei Jumala vastaa hänen rukoukseensa: "Luulitko tosiaankin, että Jumala tekisi niin, jos Hän haluaisi?" tai "Odotitko todella sen tapahtuvan, mitä rukoilit?"
3. Jumala ei kuule kaunaisen rukousta. Siinä yhteydessä, jossa Jeesus varoitti epäilemästä ja uskon tärkeydestä (Mark.11:23,24) Hän jatkoi sanomalla

Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaassa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne. (jae 25)
Täten näyttää selvältä, ettei rukoilija voi odottaa Jumalan antavan hänelle sellaista, mitä hän itse kieltäytyy antamasta toiselle.27 Katkeruus, kauna, pahat tunteet (ja muu sellainen) muodostavat vakavan esteen armon valtaistuimen luo pääsyyn. Ja kuten jokainen raamatullinen neuvoja tietää, kaunaisuus on eräs kaikkein yleisimmistä ongelmista, joiden kanssa neuvottavat kamppailevat. Kaunaisuus on usein yksi vahva lenkki mutkikkaiden ongelmien ketjussa. Usein, kun alkuperäinen ongelma jää pitkäksi aikaa ratkaisematta, kaunaisuus kasvaa mutkistamaan asioita. Se taas vuorostaan (kuten raamatunkohta ilmaisee) johtaa lisävaikeuksiin.
Vaikka anteeksiantoa ei pidäkään luvata niille, jotka eivät etsi sitä katuen ("jos hän katuu, anna hänelle anteeksi"—Luuk.17:3), se, jolla on "jotakin toista vastaan", ei voi jatkaa niin, että hänellä on edelleen jotain toista vastaan sydämellään. Hänen on annettava rukouksessa Jumalan edessä hänelle anteeksi (ts. hänen on sanottava Jumalalle, ettei hänellä ole sitä asiaa enää toista vastaan). Hän ei saa enää hautoa sitä. Mutta se, että hän antaa rukouksessa anteeksi (omassa sydämessään Jumalan edessä), ei silti poista hänen vastuutaan käsitellä asiaa rikkoneen osapuolen kanssa.28 Hän tekee sen

  1. Kristuksen tähden
  2. seurakunnan keskinäisen rauhan tähden
  3. rikkojan tähden
  4. asian sopimiseksi

Sillä, joka on keventänyt oman mielensä ja sydämensä tuon rikkomuksen aikaansaamasta taakasta todella anteeksiantavalla mielellä, ei ole vaikeuksia luvata antavansa anteeksi veljelleen, kun tämä sitä pyytää. Ja siihen saakka hän välttää kaunaisuuden tuhoisat vaikutukset.
Jälleen valpas neuvoja tiedustelee neuvottavalta, joka ihmettelee, miksi hänen rukouksiinsa ei vastata, kantaako hän kaunaa jotain toista ihmistä kohtaan sydämessään.
4. Jumala ei kuule farisealaista rukousta. Uudessa Testamentissa esitetään ainakin kaksi fariseusten rukouksille tyypillistä vikaa:

  1. Fariseukset halusivat usein tehdä enemmän vaikutuksen ihmisiin kuin Jumalaan (Matt.6:5,6). Se, joka rukoilee, jotta muut kuulisivat (Jeesus sanoi), saa juuri sitä, mitä hän halusikin—ylistystä ihmisiltä, mutta ei vastausta Jumalalta. Kun neuvoja epäilee tällaisen ongelman olevan kyseessä, hänen kysymyksensä on ilmeinen: "Kenen huomiota tavoitteli rukoillessasi—Jumalan vai ihmisten?"
  2. Toinen tyypillinen piirre päätyy (lopulta) samaan (kumpikaan rukoustyyppi ei ole ollenkaan rukousta). Kertomuksessa fariseuksesta ja veronkantajasta (Luuk.18:9-14) luemme, että fariseus "rukoili itsekseen". Hänen rukouksensa ei ollut rukousta; se oli vain luettelo hänen omista hyveistään ja omavanhurskaista teoistaan, joilla hän halusi tehdä vaikutuksen Jumalaan elämällä omien ansioidensa varassa. Sen takia Jeesus tähdentää, että hänen rukoustaan ei kuultu.Neuvojan kysymys on tälläkin kertaa selvä: "Ajattelitko, että saisit rukouksellasi ansaittua sen, mitä halusit?"29

Neuvojan on varoitettava näistä väärinkäytöksistä ja oltava myös varuillaan niiden suhteen. Ne voivat ilmetä samalla tavoin muissakin yhteyksissä: esim. aviomies saattaa sanoa vaimolleen sanoja, joita hän ei tarkoita (istunnon aikana tai sen ulkopuolella) tehdäkseen häneen vaikutuksen. Mutta rukous täytyy suunnata Jumalalle; sitä ei saa koskaan suunnata muille. Keinoista, joiden avulla voidaan välttää epärehellistä rukousta neuvontaistuntojen aikana on puhuttu yllä.
5. Jumala ei kuule itsekeskeistä rukousta. Jaakob esittää asian selvästi: "Te anotte, ettekä saa, sentähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne."30 Vaikka ei olekaan väärin pyytää asioita, joita tarvitsee tai edes sellaista mitä haluaa, on kuitenkin selvästi väärin pyytää periaatteessa (tai pelkästään) itselleen. Jaakob osoittaa, että vain (tai periaatteessa) omiin haluihin pyytäminen on turhaa. Jumala ei vastaa rukouksiin, joiden tulos on turhanpäiväistä.
Niin rukouksessa kuin kaikessa muussakin, mitä ihminen tekee tai ajattelee, hänen on "etsittävä ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa". Silloin "myös kaikki tämä [muukin] teille annetaan."31 Jaakob varoittaa siitä synnistä, että etsitään "ensin" omien halujen täyttymystä. "Mistä syystä sitä pohjimmiltaan haluat—oman itsesi vai Jumalan takia?" on kysymys, joka on tehtävä neuvonnassa muodossa tai toisessa.
Neuvottavalle on osoitettava, että hänen (usein hysteerisesti tai toistuvasti itsekeskeiset) rukouksensa ovat vääriä. Hänen ei pidä lähestyä Jumalaa (tai tulla neuvontaan) vaatien, että hänen oma tahtonsa on tapahduttava. Päinvastoin kuin mitä hän odottaa, hänelle on opetettava, että hänen omat halunsa ja hänen oma tahtonsa ovat kaikissa tapauksissa toisella sijalla Jumalan tahtoon verrattuna. Hänen on opittava Jeesuksen rukouksista Getsemanessa, jossa voimakkaat henkilökohtaiset halut alistetaan Jumalan tahdon alle: "Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä".32 Sanat "jos se on Sinun tahtosi" ovat hyvin merkittävä lisäys, joka jokaisen neuvottavan on opittava (sydämessään, vaikka se ei sisältyisikään varsinaiseen rukoukseen) sisällyttämään jokaiseen rukoukseen. Joka tapauksessa tätä asennetta on edellytettävä rukoukselta. Kun niin tapahtuu, ei esiinny valituksia siitä, ettei rukouksia kuulla, ainoastaan hyväksyvää kiitollisuutta. Niin sadetta rukoileva kristitty maanviljelijä kuin poutaa rukoileva postinkantajakin ovat molemmat tyytyväisiä lopputulokseen, koska heille molemmille on tärkeintä, että vastaus edistää Jumalan työtä ja levittää Hänne vanhurskauttaan eikä vain toteuta heidän omia halujaan.
Neuvottavia on siis opetettava rukoilemaan tällä tavoin: "Herra, minä esitän Sinulle pyyntöni, vaikka tiedän niin vähän. Ehkä en rukoile sitä, mikä olisi parasta, mutta ole hyvä ja peruuta tai muuta sitä, mitä Sinulta pyydän niinkuin näet parhaaksi ja anna minun olla tyytyväinen lopputulokseen." Tätä lähellä on toinen perusedellytys: Jumalan tahtoa on etsittävä Hänen takiaan. Kun me iloitsemme negatiivisista rukousvastauksista, se ei johdu masokistisista taipumuksista, vaan rakkaudesta—halusta nähdä Jumalaa kirkastettavan. Uskovien kirkastaminen33 on sen jälkeen vasta toisella sijalla ja johdannaista (liittyen Kristukseen), ja tapahtuu suurelta osin vasta tulevaisuudessa35 ja silloinkin sen tarkoituksena on Hänen kunniansa kirkastaminen.36 Niinpä rukouksessa on etsittävä ensin Jumalan tahtoa, joka ilmenee Hänen tekemissään asioissa työnsä edistämiseksi ja vanhurskautensa takia ja toissijaisesti omaa tahtoa sikäli kuin se käy yksiin Jumalan tahdon kanssa.37 Mikä johtaa erääseen toiseen Raamatun opetukseen.
6. Jumala ei kuule epäraamatullista rukousta. Jeesus varoitti meitä sellaisesta sanoessaan: "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen" (Joh.15:7). Tämä avoimelta shekiltä näyttävä lupaus sisältää kuitenkin ehtoja ("jos"), jotka tulee huomata. Ensimmäinen ehto ("Jos te pysytte minussa") tarkoittaa sitä, että Jumala puhuu ainoastaan uskovien rukouksista; tällaista varmuutta ei luvata ei-uskoville.38 Ne, jotka "pysyvät" tai "jatkavat" Hänessä, ovat pyhiä. Tämä on oppi pyhien kestäväisyydestä (tai jatkamisesta). Kaikki tosi pyhät kestävät; siksi kaikki, jotka kestävät, ovat pyhiä.
Mutta haluan kiinnittää erityistä huomiota toiseen ehtoon: rukouksen täytyy lähteä Kristuksen Sanasta (joka nykyään sisältyy Raamattuun) ja olla sen kanssa sopusoinnussa. Hänen Sanansa, jota on varastoitu sydämeen, ohjaa ja motivoi sitä39, pitää ihmisen erossa synnistä ja myös ohjaa hänen rukouksiaan. Siksi ymmärryksellä rukoileminen—ei vain rutiininomaisesti tai mystisesti, maagisesti tai mekaanisesti—on tärkeää. On usein viisasta käyttää raamatullisia sanoja ja sanontoja (oikein tulkittuina ja selvästi ymmärrettyinä) kurinalaisuuteen oppimisen takia, niin että oppii rukoilemaan oikein.
Pitäisi olla ilmeisen selvää (mutta jokainen kokenut neuvoja tietää sen perusteella, miten usein hän kohtaa näitä ongelmia, että asia ei ole niin), että neuvottavan ei pitäisi rukoilla sellaista, jonka Jumala kieltää (tai ei salli). Rukouksen on oltava raamatullista; ts. pyyntöjen täytyy olla Raamatun normien mukaisia ollakseen laillisia. Rukous on onnistunutta, kun se tapahtuu ymmärryksellä ja perustuu siihen, mitä Jumalan Sana kehottaa ja sallii.
Epäraamatullista rukousta on myös se, että se on vastoin Raamatun esimerkkejä. Järjettömät rukoukset kuuluvat tähän osastoon. Missään kohtaa Raamatussa ei ole tällaista rukousta (vaikka sitä nykyään kuulekin koko ajan): "Herra. anna, että viime viikon kokous olisi ollut siunauksellinen." Kokouksen puolesta voi rukoilla näin ennen kokousta tai sen aikana tai viikkoa myöhemmin, kun kokouksesta on ollut siunausta ja siitä kiitetään tai että se saisi aikaan tulevaisuudessa siunausta, mutta raamatullista perustetta ei ole rukoilla, että jotain tapahtuisi sen jälkeen kun se on tapahtunut!
7. Jumala ei kuule omassa nimessä esitettyä rukousta. Miä on rukouksen oikeutus? Mikä on taivaaseen lähetetyn kirjekuoren päällä oleva osoite? Rukous on esitettävä Kristuksen nimessä.40 Kristuksen nimessä esitetty rukous ei perustu omiin ansioihimme, niin että rukoukseen voi sisältyä esim. tämäntapainen lause "Kristuksen tähden" tai "Hänen pyhässä nimessään", joka on vain liitetty rukouksen loppuun. Ei näissä lauseissa ole mitään vikaa, jos niillä on merkitystä sille, joka ne lausuu. Niiden on ilmaistava neuvottavan sydämen todellisia tarkoitusperiä ja ymmärrystä. Sanat voivat sisältyä rukoukseen (tai sitten ei); rukouksen pohjalla olevan ymmärryksen täytyy sisältyä siihen.
Mitä Kristus sitten tarkoittaa puhuessaan Hänen nimessään rukoilemisesta? Hän tarkoittaa sitä, että meidän on pyydettävä Jumalaa vastaamaan rukouksiimme

  1. sen perusteella, kuka Kristus on ja mitä Hän on tehnyt;
  2. Kristuksen kunniaksi ja hyödyksi.

Uskovat voivaat olla varmoja, että Jumala kuulee meitä Kristuksen sovitustyön perusteella ja koska Hän rukoilee meidän puolestamme. Hän on se Välittäjä, joka kykenee kuromaan umpeen sen synnin avaaman kuilun, joka on Jumalan ja ihmisen välillä. Jumala ei kuule meitä omassa nimessämme, koska (erossa Kristuksesta) meillä ei ole mitään oikeutta tulla kuulluiksi—me olemme vain kapinallisisa syntisiä. Me emme voi vaatia mitään omassa nimessämme. Mutta sen perusteella, mitä Kristus on tehnyt, ja hänne kunniakseen (Hebr.2:10; Room.11:36) me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa kaikkien niiden asioiden takia, jotka Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan hankkinut meille (Hebr.4:16). Hän on hankkinut meille paljon ja Hän rohkaisee seuraajiaan ottamaan sen kaiken vastaan, mutta yhden asian Hän tekee selväksi—että meidän pyyntömme esitetään Hänen nimessään. Rukouksen on kunnioitettava Kristusta tunnustamalla, että kaikki, mitä me pyydämme, pyydetään perustuen siihen, että olemme pelastettuja suhteessamme Häneen ja että Hän saa kunnian, kun pyyntöömme vastataan. Jumala haluaa, että Hänen Poikansa saa aina kunnian, kun uskova rukoilee; ja meitä muistutetaan siitä jokaisessa rukouksessa.
Nämä seitsemän ehtoa eivät olleet vielä kaikki, mutta ne ovat (ehkä) tärkeimmät, jotka on pidettävä mielessä, kun puhumme neuvottavien kanssa rukouksista, joihin ei ole saatu vastausta. Monissa tapauksissa löytyy puutteita useammassa kuin yhdessä kohdassa; älä siis tyydy ennenkuin olet saanut koko kuvan asiasta. Siksi olisi hyvä käsitellä neuvottavan kanssa kaikki nämä seitsemän kohtaa, kun teet kysymyksiä neuvottavalle. Voit kirjoittaa nämä seitsemän kohtaa neuvonnassa käyttämääsi Raamattuun ja jopa lukea niitä neuvottavalle tarpeen vaatiessa ("Juha, on olemassa seitsemän tavallista syytä, miksi Jumala ei vastaa rukoukseen. Annapas kun luen ne, ja haluaisin, että kerrot minulle, mitkä niistä—tai jos mikään niistä ei sovi—sopivat sinuun.")
Muista myös, että vastausta vaille jäänyt rukous saattaa myös olla Jumalan suosiollinen vastaus oikeanlaiseen rukoukseen. (Sellaisissa tapauksissa se ei ole oikeastaan vastausta vaille jäänyt rukous; "ei", "ei vielä"; "myöhemmin" jne. ovat aivan yhtä hyvin vastauksia siinä missä "kyllä" on.) Koska Hän tietää, mikä on parasta, muista, että (kuten sanoin jo aikaisemmin) Jumala saattaa väliaikaisesti viivyttää vastausta rukoukseen tai kieltää sen tai korvata sen toisella— meidän parhaaksemme (joka on myös aina parasta Hänen työnsä kannalta, nämä kaksi eivät ole koskaan keskenään ristiriidassa). Kun on tutkittu näitä seitsemää estettä rukoukseen vastaamiseen, neuvottava saattaa pitää tätä oikeana selityksenä siihen, ettei hänen rukoukseensa ole tullut vastausta.

Yhteenveto

Saanen vielä lopuksi korostaa sitä, että Jumala on ihmisen perusympäristö. Sen takia Raamatun tutkimiseen pohjautuva rukous on niin elintärkeää hänen elämälleen ja miksi näistä asioista keskusteleminen on niin tärkeää neuvonnassa. Aatami vaelsi ja keskusteli Jumalan kanssa illan viileydessä. Synti tuhosi tuon yhteyden. Se on palautettu Kristuksessa niille, jotka luottavat Häneen (1.Joh.1). Rukous on merkittävä osa sitä tapaa, millä kristitty pääsee läheiseen yhteyteen Ympäristönsä kanssa. Ilman Raamattua (jossa Jumala puhuu hänelle) ja rukousta (miten hän itse puhuu Jumalalle) ihmisolento ei ole yhteydessä todellisuuteen.



1. Toivottavasti joku niistä monista nouteettisen neuvonnan liikkeen piirissä, joka siihen kykenee,
kirjoittaa aiheen edellyttämän täydellisemmän kirjan (tai kirjoja).

2. Lisätietoja muistiinpanojen tekemisestä ja tietojen rekisteöinnistä vrt. Competent, ss. 198ss,
204; The Manual, ss. 228ss., 263ss.

3. Varattu yksityisiin rukoushetkiin, sillä tällaisia muistiinpanpoja ei saa näyttää kenellekään.

4. Esimerkiksi neuvoja ei ehkä ole vielä valmis keskustelemaan jostain asiasta neuvottavankanssa, mutta
haluaa keskustella siitä Jumalan kanssa; samoin neuvoja haluaa ehkä kysyä Jumalalta, onko oikein ottaa
esiin joku asia neuvottavan kanssa tässä vaiheessa.

5. Lisää kotitehtävistä, vrt. tätä aihetta koskevat luvut Manualissa.

6. Olen tehnyt neuvottavan omia hartaaushetkiä varten työkirjan, jonka nimi onFour Weeks with God
andYour Neighbour (Phillipsburg, N.J.: Presbyterian and Reformed Publishing Co., 1978) lisäavuksi
neuvontaan. Siinä keskitytään rukoukseen, raamatunlukuun ja Raamatun käytännön soveltamiseen omaan
elämään.

7. Four Weeks (ibid) korostaa sekä kurinalaisuutta että muutosta; nämä kaksi aihepiiriä ovat
olennaisen tärkeitä kaiken neuvonnan alussa. Kirjan viikko-ohjelmassa on myös kotitehtäviä sunnuntain
saarnan muistiinpanoista ja launtaina thetävä arviointi edistymisestä viikon aikana. Neljäs viikko
irrottaa neuvottavan oppaasta oma-aloitteiseen henkilökohtaiseen opiskeluun ja rukoukseen.

8. Tästä on tietysti monia poikkeuksia. Ja toisinaan rukous aiheena (ja siitä opettaminen) saattaa
johtaa ihanteelliseen tilanteeseen, jossa voi kysellä neuvottavalta rukoilemisesta.

9. Vrt. tähän aiheeseen liittyvät huomautukset teoksessa Matters of Concern, ss. 87,88.

10. Vrt. tästä aiheesta Matters of Concern, ss. 18,19.

11. Puhumattakaan muista Isä meidän -rukouksen pyynnöistä; esim. "älä saata meitä kiusaukseen".

12. 1.Tim.2:5

13. Synonyms of the N.T., s. 189.

14. Ja kerran Luuk.23:24:ssä sitä käytetään ihmisten vaatimuksesta.

15. Kts. TRench, Synonyms, s. 191.

16. A Greek-English Lexicon of the N.T., s. 121.

17. Minulla on tilaisuus käsitellä tunnustamista syvällisemmin myöhemmin tässä kirjassa.

18. Esimerkki tällaisesta kyselystä kts. C.C. Manual, ss. 433ss. Teoksessa Update on Christian
 Counceling, vol.1, olen käsitellyt neuvottavakohtaisen tiedoston käyttöä.
 
 19.Tässä saattaa auttaa Fil.4:8:n "ajatuslista"; kts. Lectures, ss. 138ss. aiheesta enemmän.
 
 20. Jumala voi (ja usein toimiikin) tietenkin toimia ilman ihmisen apua; mutta se ei vapauta meitä
 vastuusta noudattaa kaikkia Raamatun vaatimuksia.
 
 21. Vrt. Ps. 39:1; 54:1; 55:1,2; 59:7; 66:18 (huom.: kuulla= kallistaa korvaansa; kts. myös Ps 84:8);
 102:1; Jes. 1:15; Jer. 11:14; 14:12; Hes. 8:18, jne.
 
 22. Vrt. Ps. 4:1; 143:1, joissa kuulla on rinnakkainen rakenne vastata-sanan kanssa.
 Huomaa myös Ps.66:18,19,20, joissa vastakohta sille, ettei kuulla on vastaaminen/vaarin ottaminen; vrt.
 Jer.7:13; Matt.6:17 jne.
 
 23. Ei ole aina helppoa erottaa toisistaan pyynnön varteen ottamista ja siihen vastaamista toisistaan.
 Kun Jumala "kuulee" rukouksen, se tarkoittaa varmasti sitä, että Hän katsoo suosiollisesti rukoilevaan
 ja että Hän kiinnittää huomiota hänen sanoihinsa. Muttaomien kaikkivaltiaiden tarkoitusperiensä takia
 Hän ei välttämättä anna meille sitä, mitä me pyydämme tai sillä tavoin kuin haluamme. Pyytäjälle
 suosiollinen vastaus saattaa siten olla "ei", jos rukoukseen suostuminen ei olisi asianomaisen
 parhaaksi(2.Kor.12:8,9). Myös "ei vielä", jos asianomainen ei ole valmis (tai Jumala ei ole valmis)
 pyynnön toteumiseen tai "Tässä on sinulle jotain parempaa" ovat myös suosiollisia vastauksia, jotka
 voidaan luokitella "kuulluiksi" rukouksiksi.
 
 24. Matt. 18:19,20 on esimerkki raamatunkohdan väärästä k'äytöstä. ämä jakeet eivät viittaa rukoukseen
 (yleensä) mistä tahansa aiheesta ja kenen kohdalla tahansa. Siinä viitataan erityissti
 seurakunnan vanhinten rukoukseen sellaisessa tapauksessa, että saatetaan joutua erottamaan joku
 seurakunnasta (vrt. jakeet 15-20).
 
 25. Vrt. 1.Moos.20:10, jossa tätä verbiä käytetään samaan tapaan: "Mikä oli tarkoituksesi, kun tämän
 teit?"
 
 26. Jaak.1:5-7
 
 27. Vrt. Matt. 6:14,15 (kts alaviitettä teoksessa The Christian Counselor's New Testament tässä
 kohtaa löytääksesi näiden jakeiden selityksen). Minulla on tilaisuus käsitellä lisää anteeksiantamista
 myöhemmin tässä kirjassa.
 
 28. Hänen on jatkettava asian tuomista esille hänelle, kunnes tämä katuu ja sopiminen voi tapahtua
 (Matt. 18:15ss.; luuk.17:3a).
 
 29. Tee aina selväksi, että usko, rukous, palvonta jne. eivät tuo ansiota.
 
 30. Jaak.4:3.
 
 31. Matt. 6:33.
 
 32. Matt. 26:39.
 
 33. 1.Piet.4:14
 
 34. Room.8:17.
 
 35. Kol. 3:4; 1.Piet, 5:10.
 
 36. 2.Tess. 1:10,12; 1.Piet.1:7; 4:11.
 
 37. Mitää raamatullisempaa hänen ajattelunsa ja elämänsä on, sitä useammin tämän pitäisi tapahtua.
 Mutta tämä on yleisesti; kulissien takana taivaalliset tapahtumat vaikuttavat maallisiin, niinkuin
 Jobin kirja selvästi opettaa.
 
 38. Todellakin aivan päinvastoin opetetaan: vrt. Sananl.28:9.
 
 39. Ps. 119:11.
 
 40. Vrt. Joh. 14:13,14; 16:24,26.

Alkuperäinen artikkeli: Luku 6 'Counseling and Prayer' (The Doctrine of God continued) Jay Adamsin kirjasta 'A Theology of Christian Counceling'.
Alkuun | Luku 1 'Teologian tarve neuvonnassa' | Luku 2 'Teologia ja neuvonta' | Luku 3 'Neuvonta ja erityisilmoitus' | Neuvonta ja ihmisen perusympäristö | Neuvonta ja Jumalan nimet | Jay Adams is blogging!
Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat