Jay Adams

~ NEUVONTA JA KOLMINAISUUS ~
(Jatkoa opille Jumalasta)


Olen käsitellyt silloin tällöin kirjoissani opetuslapseutta.1 Olen sanonut, että opetuslapseus on hyvä menetelmä neuvojien, neuvottavien tai kenen muun tahansa koulutuksessa, koska se on raamatullinen menetelmä. Olen asettanut sen akateemista menetelmää (jonka olemme omaksuneet Kreikan akatemiasta) suositeltavammaksi täydellisempänä, raamatullisempana ja (sentähden) tehokkaampana menetelmänä.2
Olen havainnut kristillisen kasvatuksen yleensäkin—aina lastentarhoista pappisseminaareihin—kärsivän siitä, ettei se ymmärrä opetuslapseusmenetelmän peruselementtejä tai -perusteita ja siitä, ettei ole välitetty kehittää tätä opetusmenetelmää kaikilla tasoilla. Olen keskustellut tästä kasvattajien kanssa ja saanut osakseni kiinnostusta ja sympatiaa. Mutta mielestäni ei ole (vielä) tapahtunut läpimurtoa ulos perinteisestä, instituutioiden omaksumasta lähestymistavasta kohti raamatullisempaa asennetta. Jos se voisi tapahtua, siihen olisi nyt hyvä mahdollisuus. Ehkäpä neuvonnassa ja erityisesti neuvonnan ohjaajien keskuudessa (varsinkin kun raamatullisia neuvojia on koulutettu ja koulutetaan edelleen tätä menetelmää käyttäen) voisi tapahtua entistä suurempaa kehitystä, joka saattaisi levitä muillekin kristillisen kasvatuksen alueille.
Mitä on opetuslapseusmenetelmä? Pohjimmiltaan on opetuslapseuden kautta tapahtuva opetus "Hänen kanssaan" -menetelmää. Kun Jeesus valitsi opetuslapsensa3, ei sanota, että Hän valitsi heidät osallistumaan luennoilleen (vaikka he aika ajoin tekivätkin juuri niin), vaan pikemminkin "olemaan Hänen kanssaan" (Mark.3:14). Mitä se tarkoittaa? Miksi opetuslasten oli käytettävä aikaa Jeesuksen kanssa? Vastaus käy selvästi ilmi Luukkaan 6:40:stä, jossa Jeesus selittää kasvatusfilosofiaansa. Hän sanoo, että kun oppilas on täysin valmis, hän "on niinkuin opettajansa". Se on hätkähdyttävä toteamus monille aikamme kasvattajille, jotka eivät koskaan ajattelisi sellaista päämäärää. Mutta miksi he eivät ajattelisi? Miksi he pitäisivät itseään vain tiedon sanallisina välittäjinä eivätkä sen ruumiillistumina?
Huomaa, ettei Jeesus sano, että hyvä opetus saa oppilaan ajattelemaan kuten opettajansa—se on tietenkin osittain sitä, mitä Hän tarkoittaa. Mutta asiaan sisältyy enemmän: oppilaasta tulee "sellainen kuin opettajansa". Tähän määritelmään sisältyy perusero (sekä päämärissä että tarkoituksessa) kasvatuksen akateemisen ja opetuslapseusmenetelmän välillä. Se, josta tulee sellainen kuin opettajansa, ajattelee tosiaankin niinkuin hän, mutta hän muistuttaa opettajaansa myös monissa muissa suhteissa—asenteiltaan, taidoiltaan, arvojen omaksumisessa ja jokapäiväisen elämän taidoissa jne. Koko persoona vaikuttaa koko persoonaan kaikilla tasoilla; se on opetuslapseuskoulutuksen päämäärä.
Toimiiko se? Apostolien tekojen 4:13 täydentää kuvan. Ne, jotka Jeesus valitsi olemaan kanssaan, jotta heistä tulisi Hänen kaltaisiaan, muuttuivat tuon menetelmän ansiosta niin paljon, että aikaa myöden muut tunnistivat heidät niiksi, jotka olivat olleet "Jeesuksen kanssa". Samaa voidaan sanoa niistä, joiden opetuslapseuskoulutus C.C.E.F:n kristillisen neuvonnan koulutuksessa on tehnyt heistä kykeneviä oppimaan neuvontaa. Sellaisilla neuvojilla on tunnistettava tyyli—ei stereotypia, joka latistaisi heidän omia kykyjään tai persoonallisuuttaan.
Olisi paljonkin sanottavaa opetuslapseuden opettamisesta (tässä taas eräs tutkimuksen ja hedelmällisen kirjoittamisen paikka), mutta saanen esittää yhteenvedonomaisen luettelon sen olennaisimmista piirteistä:
  1. Opetuslapsi on samalla tavoin oppilas kuin poika on isän oppilas (Jeesus puhui opetuslapseudesta Isä-Poika kontekstissa Johanneksen evankeliumissa). Se eroaa sentähden akateemisista yhteyksistä niille tunnusomaisen kylmän, persoonattoman asenteen suhteen. Opetuslapseudessa ei keskitytä pelkästään sisältöihin, vaan enemmänkin opetuslapseen itseensä—ja opetuslapseen kaikissa suhteissa.
  2. Opetuslapsi kuulee, mitä opettajalla on sanottavaa käsiteltävästä aiheesta niinkuin akateemisessakin menetelmässä, mutta myös, mitä opettaja sanoo aiheesta käytännössä. Lisäksi opetuslapsi kuulee, mitä sanottavaa opettajalla on monista muistakin aiheista ja hän alkaa kuulla, miten opettaja suhteuttaa jakamaansa tietoa muihinkin asioihin ja miten hän käyttää sitä elävässä elämässä.
  3. Opetuslapsi näkee myös, miten opettaja itse toteuttaa opettamaansa asiaa. Hänestä tulee malli ei ainoastaan henkilöstä, joka puhuu aiheestaan, vaan henkilöstä, joka tavoittelee palavasti sen toteuttamista. Luokkahuoneidealismi (joka on usein itsepetosta akateemiselle opettajalle, joka puhuu aiheesta, jota harvoin toteuttaa elämässään) huuhtoutuu pian pois, kun saa nähdä teoriaa toteutettavan käytännössä.
  4. Opetuslapsi voi tehdä kysymyksiä siitä, mitä havaitsee samoinkuin siitä, mitä kuulee. Havaintojen pohjalta nousee lisää kysymyksiä ja myös kysymysten luonne muuttuu puhtaasti akateemisista (usein näsäviisaista ja epärealistisista) tärkeäömmiksi ja realistisemmiksi.
  5. Opetuslapsi oppii tekemään opetetun asian opettajan ohjauksessa. Mikään ei voi korvata sitä. Akateemisessa mallissa jätetään liian paljon yrityksen ja erehdyksen varaan, jolloin muutamankin tunnin käytännön harjoittelu ohjauksessa olisi voinut estää vuosien kompuroinnin.
Nämä viisi kohtaa eivät ole täydelliset; mutta ne ovat kaikki tärkeitä. Kun pohdit niitä vakavasti ja vedät niistä johtopäätöksiä, huomaat, miten paljon eroa todella on.
Miksi sitten olen ottanut esiin tämän aiheen tässä yhteydessä—kolminaisuusopin yhteydessä—saatat kysyä? Hyvä kysymys, mutta saanhan ensin esittää vielä erään asian ennenkuin vastaan tuohon tärkeään kysymykseen.
Kysymys siitä, miten tulisi opettaa, on ratkaisevan tärkeä kaikille raamatullisille neuvojille, joiden määritellään olevan Sanan palvelijoita. Tuo palvelutyö edellyttää jo luonteensakin puolesta opettamista. Neuvojia itseäänkin on opetettu ja heitä opetetaan. Niissä opetusohjelmissa, joihin he osallistuvat pitäisi käyttää opetuslapseusmenetelmää ja heidän tulisi vaatia sitä. Neuvontaa ei voi oppia kunnolla pelkästään akateemisella menetelmällä.4 Neuvojien on opetettava vanhimpia, diakoneja ja muita avainasemassa olevia maallikkoja neuvonnassa, ja siksi heidänkin on ymmärrettävä (ja kehitettävä) opetuslapseusmenetelmää. Lisäksi on itse neuvonnassa ohjeiden antaminen tärkeää. Neuvojille täytyy opettaa kaikenlaista tietoa—ja tehdä se käytännöllisellä, konkreettisella, elämää muuttavalla tavalla. Opetuslapseus on siinä tärkeää.
Olen ottanut tämän aiheen esille, koska opetusmenetelmä ei ole valinnainen. Raamatullisessa mielessä on abstrakti opettaminen väärin; kaiken opettamisen tulee tapahtua elämää varten. Siihen kaikkeen sisältyy Jumalaan sitoutuminen. Sentähden on sen päämääränä totuuden inkarnaatio. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on ainoastaan yksi menetelmä mahdollinen—raamatullinen menetelmä—opetuslapseus. Kokonaisten ihmisten on opetettava koko ihmisiä; Sanan on tultava lihaksi. Opetuslapseus ei ole vain yksi vaihtoehto—se on imperatiivi—se on ainoa vaihtoehto. Sentähden, ettei tätä ole ymmärretty, kärsii kristillinen kasvatus (kaikilla tasoilla). Kristilliset kasvattajat ovat omistautuneet lähes kokonaan akateemiselle menetelmälle. Kasvattajat suorastaan ylpeilevät "korkeasta akateemisesta tasosta" ja kehittävät sen mukaisesti ammatillisen asenteen työhönsä, joka useimmiten päätyy olemaan kylmä ja persoonaton. Jos on olemassa joku asia, jonka pitäisi olla tyypillistä kristilliselle kasvatukselle, sen tulisi olla lämmin, kodinomainen asenne oppimiseen—mutta niin ei ole. Monet kristityt kehittävät nopeasti pakanaopettajien asenteen, jonka mukaan "opiskelija on vihollinen". Kristillisten kasvattajien keskuudessa ollaan aivan liian usein täysin tietämättömiä opetuslapseusmallista ja sen ylivertaisuudesta.
Mutta miksi käsitellä opetuslapseutta tässä, tämän otsikon alla? Koska opetuslapseus lähtee kolminaisuudesta. Menetelmää ei pitäisi omaksua ennen akateemista lähestymistapaa käytännön tai muistakaan ihmislähtöisistä syistä; sen sijaan se on valittava ensisijaisesti, koska se on lähtöisin kolminaisuudesta. Opetuslapseusmenetelmällä opettamista vaativat teologiset lähtökohdat.
Johanneksen evankeliumi tuo mitä täydellisimmin esiin Isän ja Pojan välisen teologisen suhteen, joka muodostaa perustan opetuslapseusmenetelmällä opettamiselle, jonka tulisi olla pohjana kaikille kristillisen kasvatuksen tasoille, mukaanlukien neuvonta.
Jeesus sanoo Johannes 8:26-38:ssa (muun muassa), ettei Hän tee mitään itsestään. Sen sijaan Hän puhuu, mitä Hän on kuullut Isän puhuvan ja tekee, mitä Hän on nähnyt Isän tekevän. Kesken tämän puheen siitä, miten Isä opetuslapseuttaa Häntä (huomaa, että opetuslapseusmenetelmän ydin on paljastettu tässä), Jeesus sanoo: "Jos te pysytte minun sanassani [niinkuin Hän pysyy Isänsä sanassa, Hän antaa ymmärtää], niin te totisesti olette minun opetuslapsiani" (jae 31b). Vrt. myös näihin hyvin merkittäviin kohtiin: Joh.3:32,34; 5:19,20,30 saadaksesi lisävahvistusta tälle käsitykselle.
Jollain tavalla—jota ei voi täysin ymmärtää kolminaisuutta verhoavan salaperäisyyden takia—Poika toisti palvelutyössään siinä määrin sitä, minkälainen Isä on, että Hän voi sanoa: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh.14:9). Tässä kontekstissa Jeesus tekee selväksi, että Hänen sanansa ja tekonsa eivät ole ainoastaan Hänen, vaan Isän (jae10). Tämä toistaminen, joka johtaa tunnistamaan Hänet, kenen sanat ja teot olivat mukana Kristuksen palvelutyössä, antaa valtavan kimmokkeen opetuslapseusmenetelmän käyttöön: se on se tapa, jolla Poika sanoo oppineensa Isältä.
Tämä pohjimmiltaan teologinen asennoituminen johtaa ainutlaatuiseen kasvatusfilosofiaan, jota kristittyjen tulisi käyttää hyväkseen täydesti. Se saisi aikaan vallankumouksen kristillisessä kasvatuksessa sisältäpäin ja siirtäisi sen kauas sekulaarin kasvatuksen edelle. Viidennen Mooseksenkirjan kohdat 6:4-9; 11:18-21 jne., joissa puhutaan lasten opettamisesta korostavat kasvatuksen edellyttävän koko ihmisten opettavan koko ihmisiä elävän elämän tilanteissa, kontekstissa, joka on opetuslapseuden jokapäiväistä leipää.
Sentähden neuvojien on oltava tietoisia mahdollisuuksista, joita opetuslapseusmenetelmällä opettaminen tarjoaa. Heidän on ymmärrettävä se neuvonnan (opettamisesta ja neuvonnasta puhutaan koko ajan yhdessä ikäänkuin saman paperin eri puolina—vrt. Kol.1:28; 3:16) olennaisena osana. Heidän on opittava olemaan esimerkkeinä totuudesta omassa elämässään (jakaen usein kokemuksiaan, jotka kuvaavat Raamatun periaatteita). Mutta se on vain yksi tie. Ehkäpä kaikkein tärkein ensimmäinen siirto, jonka he voivat tehdä oikeaan suuntaan, on koota ja kouluttaa (ensin omia opetuslapsia) opetuslapsiverkostoa, joiden puoleen he voivat ohjata neuvottavia erityisillä aloilla. Pastoreilla pitäisi olla aina käytettävissä lukuisia henkilöitä, joilla on (heidän toimestaan) kykyä ja halua palvella neuvottavia viettämällä aikaa heidän kanssaan. Esimerkiksi Tiit.2:4,5:n mukaisesti voisivat vanhemmat äidit ottaa sellaisia nuorempia äitejä siipiensä suojaan, joilla on vaikeuksia. Tiitusta kehotetaan järjestämään sellaista; se tarkoittaa, että sinunkin, joka olet pastori, pitäisi tehdä niin. Yksinäiselle, jolla on ehkä huono perhetausta, ja jolla on vaikeuksia ymmärtää kristillistä elämäntapaa, olisi hyödyllistä viettää muutama kuukausi elämällä esimerkillisen kristityn kodin ilmapiirissä, jossa hän voisi tarkkailla, tehdä kysymyksiä ja osallistua perheen elämään perheen pään auktoriteetin ja kurin alaisena. Tällaisia eri tilaisuuksia on rajattomasti. Kuitenkin ovat neuvojat—muutamaa poikkeusta lukuunottamatta—jättäneet käyttämättä ja kehittämättä tätä käytännöllisesti katsoen pohjatonta lähdettä.
Nyt on pastoreiden aika alkaa toteuttaa tätä ja saada aikaan (väistämättömänä tuloksena) suuria siunauksia kaikille osapuolille. Neuvottava saisi sillä tavoin paremmin apua kuin jos hän vain keskustelisi ongelmastaan neuvontahuoneessa, neuvoja kokisi olevansa siunattu antaessan itseään neuvottavalle, ja pastori kokisi siunausta seurakunnan palvellessa (sen sijaan että oltaisiin turhautuneita ja vain valitettaisiin), mikä vapauttaisi hänet paljolta neuvonnalta, jota hänen ei pitäisi tehdä, jotta hän voisi kiinnittää enemmän huomiota niihin, joita hänen tulisi palvella.
En voi kerta kaikkiaan suositella opetuslapseusmenetelmällä opettamista tarpeeksi voimakkaasti; itse asiassa minun ei pitäisi suositella sitä ollenkaan. Ollakseni raamatullinen minun pitäisi vaatia sitä. Ajattele tätä; minkälainen sija on opetuslapseuskoulutuksella sinun palvelutyössäsi? Oikea vastaus tuohon kysymykseen voisi saada mitä pikimmin aikaan vallankumouksen koko palvelutoiminnassasi.

Alaviitteet

1. Vrt. Teoksen Competent to Councel viimeinen luku, teoksen The Big Umbrella viimeinen luku ja (erityisesti)
artikkeli "Design for a seminary", The Journal of Pastoral Practice 3,2 (1979).
2. Mutta ei pragmaattisista syistä.
3. Tämä valintatekijä on tärkeä ja kertoo jotain neuvojan velvollisuudesta päättää, ketä haluaa opettaa.
4. Vrt. teokseni Matters of Concern, "On the Teaching of Counceling", s.50.

Alkuperäinen artikkeli: Luku 7 'Counseling and The Trinity' (The Doctrine of God continued) Jay Adamsin kirjasta 'A Theology of Christian Counceling'.
Luku 8: Neuvonta ja ihmisen elämäAlkuun | Luku 1 'Teologian tarve neuvonnassa' | Luku 2 'Teologia ja neuvonta' | Luku 3 'Neuvonta ja erityisilmoitus' | Luku 4 Neuvonta ja ihmisen perusympäristö | Luku 5 Neuvonta ja Jumalan nimet | Luku 6 Neuvonta ja rukous | Jay Adams is blogging!
Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat