Stig Andreasson

Sakramentalismi valokeilassa

Joissakin seurakunnissa painotetaan tiettyjä kirkollisia toimintoja, joita kutsutaan "sakramenteiksi"; ja ajatellaan, että Jumalan armo ilmenee pääasiassa tai kokonaan niiden kautta. Sentähden näitä toimintoja kutsutaan "armonvälineiksi" tai jopa "pelastuksen välineiksi". Tällaista käsitystä kutsumme "sakramentalismiksi". Kaikkein sakramentalistisin kirkko on ilman muuta roomalaiskatolinen kirkko, jossa on seitsemän sakramentttia. Protestanttisissa kirkoissa on vain kaksi sakramenttia, nimittäin kaste ja ehtoollinen.

Itse sana "sakramentti" tulee alunperin latinasta ja sillä on sama merkitys kuin kreikankielen sanalla "mysterion". Viimeksimainittu sana on Uudessa Testamentissa ja se on käännetty suomeksi sanalla "salaisuus". Raamatussa ei kuitenkaan koskaan sanota, että kaste ja ehtoollinen olisivat salaisuuksia (latinaksi mysterion). Kreikankielen sanaa käytetään aivan muissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi uskovien muuttumisesta Jeesuksen takaisin tullessa tai juutalaisten ja pakanoiden yhdistymisestä yhdeksi ruumiiksi, joka on Jumalan seurakunta maan päällä.

Sanan "sakramentti" alkuperäinen merkitys näyttää olevan aivan hukassa. Aikamme uskonnollisessa kielenkäytössä tämä sana tarkoittaa "armonvälinettä" tai "pyhiä kirkollisia toimituksia". On aivan totta, että Jumala jakaa armoaan ja siunauksiaan kasteessa ja ehtoollisellla. Mutta jos me rajoitamme armon koskemaan vain näitä toimituksia (ja muita rituaaleja), tulee meistä sakramentalisteja. Jos me uskomme, että näillä toimituksilla itsessään on pelastava vaikutus ilman todellista kääntymystä ja henkilökohtaista luottamusta Jeesukseen, on uskomme sakramentalistista.

Missä onkaan sakramentalismin kehto?

Historia kertoo, että nimikristillinen valtionkirkko, joka kehittyi Rooman valtakunnassa 300-luvulla oli selvästikin sukua Rooman pakanauskonnolle. Rooman pakanuus oli vuorostaan alkuperältään suureksi osaksi babylonialaista. Babylonian pakanakulttuurista syntyi jo varhaisessa vaiheessa lukuisia nk. "mysteeriuskontoja". Tyypillistä noille salaperäisille uskonnoille olivat rituaalit ja salaiset vihkimykset. Myös roomalaiskatolisen kirkon nimikristillisyys kehittyi selvästi "sakramenttiuskonnoksi". Koska "sakramentti" on sama kuin "mysteeri", voimme hyvin pitää sitä mysteeriuskontona, johon ovat vahvasti vaikuttaneet taianomaiset käsitykset. Kirkon sakramentit seuraavat ihmisiä kehdosta hautaan ja välittävät heille pelastavaa armoa. Kuuluisassa teoksessaan "Kaksi Babylonia on Alexander Hislop analysoinut yksityiskohtaisesti tätä babylonialaisen mysteeriuskonnon ja roomalaiskatolisuuden sukulaisuutta.

Katolilaisuus on sakramentaalinen mysteeriuskonto, joka on puettu kristinuskon viittaan.

Paavinkirkon valtava luottamus sakramentteihinsa tulee erityisen voimakkaasti esille tunnetussa sanonnassa "Ex opere operato", mikä tarkoittaa sitä, että pyhän toimituksen tulos riippuu ainoastaan itse toimenpiteestä. Se vaikuttaa toisin sanoen täysin automaattisesti. Tällainen käsitys on lähempänä taikuutta kuin kristillistä uskoa. Kuuluisa norjalainen luterilainen teologi Olav Valen-Senstad kirjoitti aikoinaan seuraavasti:

"Katolisen kirkon apologeetit tekevät epätoivoisia ja turhia yrityksiä yrittäessään selittää, ettei katolinen uskomusjärjestelmä ole puhdasta taikuutta—joka on tuotu "kristinuskoon". Jokainen asiallinen uskonnon historiaa koskeva tutkimus taikuuden olemuksesta osoittaa kiistattomasti, että katolilaisuus on kaikissa tärkeimmissä suhteissa uskonnollisen taikuuden järjestelmä."

Valen-Senstadin radikaali mielipide ei ole missään suhteessa liioiteltu. Katolisuuden perusperiaate on nimittäin se, että ihmisen henkilökohtainen pelastus tapahtuu siten, että Jumala vuodattaa sakramenttitoimitusten (seremonioiden) kautta ihmisen luontoon armovoimia. Sillä tavoin ihminen kykenee ansaitsemaan syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksen. Valen-Senstad korosti myös sitä, että sekä Vanhan Testamentin profeettojen, Jeesuksen että apostolien ja myös uskonpuhdistajien oli taisteltava tätä tekoihin ja seremonioihin perustuvaa uskoa vastaan, ts. uskonnollista taikuutta vastaan.

Roomalaiskatolisessa kirkossa on kuten sanottua seitsemän sakramenttia: kaste, ehtoollinen, parannus, konfirmaatio, (pappien) virkaan vihkiminen, avioliitto ja viimeinen voitelu. Katolisessa katekismuksessa sanotaan kohdassa 1129:

"Kirkko sanoo, että uuden liiton sakramentit ovat uskoville pelastukseen välttämättömät. 'Sakramentaalinen armo' on kullekin sakramentille ominainen Kristuksen jakama Pyhän Hengen armo."

Katolisissa maissa voi usein lukea kuolinilmoituksista, että se ja se henkilö on kuollut "kirkon sakramenteilla varustettuna". Se tarkoittaa tavallisesti, että hän on saanut ehtoollisen ja viimeisen voitelun ennen kuolmaansa. Se on ikäänkuin varma eväs viimeiselle taipaleelle. Katolisen uskon mukaan välitetään pelastus sakramenttien kautta, joita kutsutaan myös "pelastuksen välineiksi".

Mutta paavinkirkolla ei ole ainoastaan sakramentteja, vaan myös sakramentaaleja. Ne ovat tekoja tai esineitä, jotka Kirkko on siunannut ja joiden katsotaan sisältävän tai välittävän erityistä siunausta. Niitä ovat esimerkiksi vihkivesi, ristinmerkki, rukousnauha (ruusukko), risti, suitsuke, mitalit, pyhäinkuvat, pyhäinjäännökset, vahakynttilät ja monet muut. Joka on käynyt katolisessa maassa, tietää, että näiden "merkkien" käyttö liitty voimakkaasti taikauskoon.

Se katolinen magia, jota Olav Valen-Senstad niin osuvasti kuvaa ja jota edellä lainasimme, tulee erityisen voimakkaasti esiin messu-uhri -opissa eli alttarin sakramentti -opissa, kuten sitä myös kutsutaan.

Katolinen messu—Jumalaa pilkkaava teko

Katolisessa kirkossa kutsutaan ehtoollista eli messua nimellä "eukaristia". Se on kreikkalainen sana, joka merkitsee samaa kuin "kiitos". Katolinen messu on kuitenkin paljon enemmän kuin kiitosjumalanpalvelus. Se on uhrijumalanpalvelus. Katkismuksessa sanotaan, että alttarin sakramentin kautta Kristuksen uhri edeskannetaan ja se pidetään voimassa. Alttariuhrin sanotaan nimittäin olevan sama kuin ristin uhri. Papin käsien välittämänä uhrataan Kristus alinomaa yhä uudestaan kirkon alttarilla. Sentähden on messu-uhri sovitusuhri.

Jotta tälle merkilliselle opille saataisiin loogista pohjaa, ovat katoliset teologit jo hyvinkin kauan sitten laatineet teorian, jota kutsutaan "transsubstantiaatio-opiksi". Tämän teorian mukaan muuttuvat leipä ja viini Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi sillä hetkellä, kun konsekraatiosanat lausutaan. Mutta koska ehtoollisaineksissa säilyy sekä leivän ja viinin muoto että maku, sanotaan sen johtuvan siitä, että uskoamme koeteltaisiin. Tämä mystinen muuttumisteoria on tarpeen jotta messua voitaisiin pitää sovitusuhrina. Ei kai kukaan voisi ajatella alttarille asetettujen leivän ja viinin voivan sovittaa syntejämme. Mutta jos leipä ja viini muuttuvat Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi, on Kirkon mielestä alttarilla oleva uhri sama kuin ristin uhri. Mutta Jumalan Sanan valossa kieltää messu täydellisesti Jeesuksen ristillä lausumat sanat: "Se on täytetty".

Tunnetussa Augsburgin uskontunnustuksessa, jonka teologit laativat Wittenbergissä vuonna 1530, tekivät protestantit slvän pesäeron tästä katolisesta harhaopista. He hylkäsivät katolisen selityksen, jonka mukaan Jeesus sovitti ainoastaan perisynnin ristillä ja että messu-uhri oli perustettu muiden syntien sovittamiseksi. He julistivat voimallisesti, että sekä perisyntiä että kaikkea syntiä varten oli olemassa vain yksi ainoa uhri—Jeesuksen ristillä suorittama sovitus. Heprealaiskirjeesssä sanotaan, että Jeesus ei mennyt kaikkeinpyhimpään uhratakseen itsensä monta kertaa, vaan että Hän uhrasi itsensä ja meni kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen. Hänen ei tarvitse niinkuin Vanhan Testamentin pappien uhrata jokapäiväisiä uhreja syntien sovittamiseksi. Hän teki sen kerta kaikkiaan uhratessaan itsensä. Hän on siis uhrannut yhden ainoan uhrin syntien sovittamiseksi. Yhdellä ainoalla uhrilla on Hän tehnyt iankaikkisiksi ajoiksi ne täydellisiksi, jotka pyhitetään. Näiden selkeiden Raamatun sanojen perusteella on katolinen messu hirvittävää Jumalan pilkkaa.

Katolisissa kirkoissa vietetään noin 400 000 messua päivittäin eri puolilla maailmaa. Mitä sellaista voivat kaikki nämä messut saada aikaan, jota ei jo ole ihmisille tarjona Jeesuksen täydellisen ristillä suoritetun uhrin ansiosta? Ei kerta kaikkiaan mitään. Jopa ajattelevien katolisten on kai myönnettävä, että jokaisella messulla on heidän omassa kirkossaan ilmeisestikin vain minimaalinen arvo. Sillä niitähän tarvitaan päivittäin useita tuhansia! Ja tämä vain jatkuu päivä toisensa jälkeen viikko viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen ja vuosi vuoden jälkeen. Mutta edes miljoonat messut eivät riitä! Tarvitaan jatkuvasti yhä uusia! Kirkko väittää, että se koskee sekä eläviä että kuolleita. Sielunmessut kuolleiden puolesta eivät ole ilmaisia ja niiden avulla kirkko saa huomattavia tuloja. Monet ihmiset maksavat katolisissa maissa vielä tänäkin päivänä papeille siitä, että he lausuvat messun kuolleiden perheenjäsenten puolesta. Tämä taikausko, jossa uskotaan Jumalaa pilkkaavan rituaalin arvoon, on todellakin kaikkein äärimmäisin sakramentalismin muoto, mitä ajatella saattaa. Luther kirjoitti, että katolista messua on pidettävä paavinkirkon kauhistuksista kauhistuttavimpana.

Ei-sakramentalistien kiroaminen

Katolinen kirkko lausuu ankaria kirouksia niille, jotka eivät hyväksy kirkon äärimmäistä sakramentalismia. Kirkon ns. kanoninen laki sanoo:

" Jos joku kieltää, että eukaristian kaikkein pyhin sakramentti todellisuudessa, todella ja substantiaalisesti sisältää meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin yhdessä hänen sielunsa ja jumaluutensa kanssa, siis koko Kristuksen, vaan sanoo, että hän on siinä läsnä vain merkkinä, kuvaannollisesti tai hengellisenä voimana, hän olkoon kirottu. Jos joku sanoo, että Kristus eukaristiassa nautitaan vain hengellisesti eikä skarmanetaalisesti ja todellisesti, hän olkoon kirottu."

Katolisen kirkon uskontunnustus on esitetty suurimmaksi osaksi kirousten muodossa, jotka lausutaan niille, jotka eivät usko täysin samoin kuin Kirkko opettaa. Nykyajan ekumenian kannattajien ja esitaistelijoiden pitäisi ottaa tämä paremmin huomioon.

Saattaisi näyttää siltä, että nykyajan katolisessa teologiassa osoitetaan varovaisuutta kuvattaessa messua Jeesuksen ristinuhrin toistamiseksi. Tiettyjen modernien ja edistyksellisten teologien mukaan ei Jeesuksen ristinkuolemaa toisteta yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä osoittaa vain sen, että katolisessa kirkossa esiintyy useita eri suuntauksia. Ja toisinaan on noissa lausunnoissa kysymys vain puhtaasta sofismista (näsäviisaudesta). Sen sijaan, että sanottaisiin, että Golgatan uhri tapahtuu uudelleen, sanotaan, että se on läsnä messussa. Kaikki tällainen saattaa näyttää siltä, että yritetään tehdä vanhasta messu-uhri -opista vähemmän groteski ja helpommin hyävksyttävä nykyajan kriittisille ihmisille. Mutta vaikka käytetäänkin uusia sanoja ja ilmaisuja, pysyy messu uhrijumalanpalveluksena. Eikä koskaan tule kysymykseenkään, että mitään vanhaa dogmatiikkaa leimattaisiin harhaopiksi. Silloin murentuisi koko katolinen järjestelmä messu-uhri -oppeineen pirstaleiksi. Roomalaiskatolisuus on ja pysyy sakramentaalisena uskontona.

Protestanttinen sakramentalismi

Mutta eikö ole olemassa myös protestanttista sakramentalismia? Ikävä kyllä on todettava, että on myös protsetantteja, jotka ovat sakramentalisteja. Mutta sitä niiden ei oikeastaan pitäisi olla. Protestanttisuuden oikeaan luonteeseen sisältyy nimittäin irtautuminen katolisesta pelastustaikuudesta. Norjan luterilaisen sisälähetysseuran Raamattukoulun opettaja Håkon E. Andersen kirjoitti noin 40 vuotta sitten seuraavaa:

"Katolisessa kirkossa olivat kaste ja ehtoollinen saaneet taianomaisen voiman. Kirkosta oli tullut Jumalan sijainen pelastuksen jakamisessa ja se jakoi ja takasi pelastusta yksityisille ihmisille sakramenttien kautta. Kysymys henkilökohtaisesta uskosta sai alemmanasteisen merkityksen niihin verrattuna. Luther teki pesäeron tällaiseen näkemykseen.

Todelliseen protestanttisuuteen sisältyy siis pelastuksen julistaminen sille, jolla on henkilökohtainen usko Kristukseen ja Hänen Sanaansa—eikä seremonioiden perusteella. Mutta sekä Håkon Anderssonin lausunto että se tosiseikka, että protestanttisuus ei voi olla luonteeltaan sakramentaalista, aiheuttaa lukuisia ongelmia. Kukaan ei nimittäin voi kieltää etteikö sakramentalismi elä ja voi hyvin myös protestanttisissa kirkoissa. Miten voimme selittää tuon ilmiön?

Ensiksi muutama sana Martti Lutherista. Hänen vaikutuksensa on ollut hallitseva tässä maailmankolkassa. En väitä olevani itse Lutherin tuntija, vaikka minulla onkin kirjahyllyssäni pitkä rivi "Lutherin koottuja teoksia". Lutherin kehitys etsivästä vaikkakin tietämättömästä katolisesta munkista Raamattunsa tuntevaksi uskonpuhdistajaksi on sekä koskettava että mahtava. Mutta myös tuo suuri uskonpuhdistaja koki elämänsä aikana suuren kehitysprosessin, johon sisältyi se, että hän muutti toisinaan käsitystään tietyistä seikoista niinkuin muutkin ihmiset. Siksi saattaa joskus olla vaikea ratkaista, mikä kaikista yksityiskohdista on aidosti "luterilaista". Ne, jotka ovat tutkineet syvällisemmin Lutherin elämää ja ajattelua, ovat joskus puhuneet hänen "katolisesta" sakramenttikäsityksestään, mutta myös hänen "evankelisesta" käsityksestään koskien kirkon pyhiä toimituksia. Onko näitä käsityksiä pidettävä suoranaisina ristiriitaisuuksina vai vain selkeyden puutteena? Se jää luultavasti osittain avoimeksi kysymykseksi, joka jää osittain vastausta vaille.

Ratkaisevaa ei luonnollisesti olekaan se, että saamme oikean käsityksen Lutherin ajattelusta, vaan että saamme oikean käsityksen nk. "sakramenteista" Jumalan oman Sanan valossa. Protestanttinen sakramentalismi perustuu eräisiin Lutherin sanontoihin, jotka ovat epäselviä mitä tulee pesäeroon katolisesta pelastusmagiasta. Luther päätyi ehtoollista koskevaan teoriaan, joka oli peräisin böömiläisveljiltä ja jota kutsuttiin "konsubstantiaatioksi". Se on vaikea ilmaisu, joka tarkoittaa tietynlaista yhteistä olemassaoloa koskien leipää ja Jeesuksen ruumista, viiniä ja Jeesuksen verta. Tämä teoria ei ole useimmille ihmisille kovin helposti käsitettävää.

Perustavana ajatuksena Lutherilla oli kuitenkin se, että Jumalan Sana on korkein auktoriteetti. Se on sekä paavien, kirkolliskokousten että teologisten spekulaatioiden yläpuolella. Protestanttiset sakramentalistit tulkitsevat tietyt raamatunkohdat sellaisella tavalla, että nk. "sakramenteista" tulee todellakin armonvälineitä ja pelastuksen välineitä. Tulemme käsittelemään näitä raamatunkohtia ja niiden sakramentalisitisia tulkintayrityksiä tulevassa artikkelissa. Tässä korostamme vain näin lopuksi kaiken sakramentalismin vaarallisuutta. Meilllä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa itsessään eikä niitä voida saavuttaa tietyillä pyhillä toimituksilla tai mystisillä rituaaleilla.

On epäselvää pitäisikö ilmauksella "pelastuksen väline" olla minkäänmlaista sijaa evankelisessa julistuksessa. Siinä tapauksessa täytyy sen tarkoittaa Jeesuksen verta (Jeesuksen sovitustyössä), sillä sanoohan Raamattu, että "Jeesuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä". Pitää myös paikkansa, että Sanalla on pelastava voima. Raamatussa sanotaan, että "Hän synnytti meidät totuuden Sanalla". Myös kasteella, joka on Jeesukselle antautumista ja uskomme tunnustamista Häneen, on pelastava vaikutus. Sillä "suun tunnustuksella pelastutaan" sanotaan Sanassa. Mutta kaikkein raamatullisinta on ilman muuta julistus vapahtajasta, joka on valmistanut meille pelastuksen kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ja joka kohtaa meidät Sanassaaan. Apostolinen julistus on ensisijaisesti julistusta Vapahtajasta eikä monista ns. "pelastuksen välineistä". Kaste ja ehtoollinen ovat pyhiä säädöksiä, jotka on annettu meille avuksi ja rakennukseksi. Mutta kun niihin litetään etiketti "sakramentti" (mysteeri, salaisuus), on vaarana, että ihmisiä johdetaan jonkinlaiseen pelastustaikuuteen, jolle ei löydy mitään tukea Jumalan sanasta.

Stig Andreasson

Alkuperäinen artikkeli: Sakramentalismen i sökarljuset

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat