Philip Schaff

WYCLIFFIN OPETUKSET

Wycliffin opetukset ovat selkeästi esillä hänen monissa kirjoituksissaan. Hän kirjoitti paljon kussakin merkittävässä roolissaan: opeusalalla, poliittisena uudistajana, saarnaajana, teologisena uudistajana ja Raamatun kääntäjänä. Hänen mielipiteensä osoittavat etenevänsä yhä pidemmälle keskiaikaisten harhaoppien ja väärinkäytösten vastustamisessa. Hyökkäysten eteenpäin ajamana hän havaitsi harhaoppeja, joita hän ei heti aluksi ollut huomannut. Mutta ennen kaikkea hänen raamatuntutkimuksensa pakottivat hänet omaksumaan järjestelmän, joka oli ristiriidassa keskiaikaisen teologian kanssa. Hänen kielenkäyttönsä näissä kiistoissa oli niin kiihkeää, että täytyy ponnistella erityisesti, että pystyy tukahduttamaan impulssin lainata niitä laajasti.
Wycliffin lausunnot ovat tosin aina selkeitä, mutta joitakin hänen teoksistaan pidentävät hänen toistonsa. Hän ei myöskään etene aina suoraviivaisesti, vaan poikkeaa suuntaan ja toiseen käyttäen hyväkseen tilaisuuden käsitellä pitemmälti sellaisia aiheita, jotka liittyvät käsillä olevaan pääasiaan. Tämä tapa tekee hänen laajempien teostensa lukemisen usein väsyttäväksi. Kirjailija kuitenkin tuo lukijan aina takaisin sivupoluiltaaan tai käyttääksemme nykyaiakaisempaa sanontaa, hän ei jätä koskaan lukijaa sivuraiteelle.
I. OPETUSALALLA.—Wyclif oli kiistattomasti merkittävin tutkija, joka opetti pitempään Oxfordissa jälkeen Grossetesten, jota hän usein lainaakin.1 Hän oli tutustunut perusteellisesti Krysostomukseen, Augustinukseen, Hieronymukseen ja muihin kirkkoisiin sekä keskiajan teologeihin alkaen Anselmista Duns Scotukseen, Bradwardiniin, Fitzralphiin ja Henri Ghentiläiseen. Hän käytti runsaasti lainauksia, mutta sitä mukaa kuin vuosia tuli lisää Wyclif vetosi lopulta yhä enemmän Raamattuun. Hän oli maltillinen realisti ja piti kaikkea teologista harhaoppisuutta nominalismina. Hän näyttää pyrkineen välttämään Bradwardinen determinismiä ja hän julisti, että oppi välttämättömyydestä ei tee tyhjäksi tahdon vapautta, jota Wyclif piti niin vapaana, ettei sitä voi pakottaa. Välttämättömyys pakotta luodut tahtomaan, toisin sanoen käyttämään vapauttaan, mutta silloin hänellä on jäljellä vapaa valinnanvapaus.2
II.ISÄNMAANYSTÄVÄNÄ.—Tässä roolissa Oxfordin opettaja omaksui asenteen, joka oli täysin vastakkainen Anselmin ja Thomas Becketin omaksumalle kannalle, joka teki Englannin kirkosta kaikessa alamaisen paavin tahdolle. Holdebrandilaisen teokratian puolesta Anselm oli halukas kärsimään maasta karkotuksen ja Becket kärsi kuoleman. Kansakunnan murina vierasta hallintoa vastaan, jota oli kuultu aina Vilhelm Valloittajan ja erityisesti Kuningas Johanneksen hallintokaudelta alkaen, sai Wyclifistä uskollisen ja taipumattoman puolestapuhujan. Hän korotti äänensä koko vierasmaalaista hallintojärjestelmää vastaan ja samoin kirkon maanomistusvaatimuksia vastaan paitsi siinä tapauksessa, että se tunnustaisi valtion oikeudet. Hän vastusti myös sitä, että papistolla oli myös maallisia virkoja ja kun arkkipiispa Sudbury murhattiin, hän julisti, että tämä kuoli syntisenä, koska hänellä oli kanslerin virka.
Wyclif esittää näkemyksensä kirkon ja valtion hallinnosta pääosin hänen maallista ja jumalallista herruutta käsittelevissä teoksissaan—De dominio divino ja De dominio civili—ja teoksessaan Dialogus.3 Teoksessaan Divine Lordship Wycliff käsittelee arvonimiä, joiden perusteella ihmisillä on omaisuutta ja jonka perusteella he käyttävät hallintovaltaa ja esittää, mikä ero on yksinvaltiudella ja palvelemisella. Herruus ei ole oikeastaan omistusoikeutta. Se on palvelemista. Kristus ei halunnut hallita ehdottomat oikeudet omaavan isännän tavoin, vaan kommunikoimalla ihmisten kanssa.4 Mitä hänen ihmisyyteensä tulee, oli hän palvelijoista täydellisin.
Wycliffin teos Civil Lorship alkaa julistuksella, jonka mukaan ei kenelläkään kuolemansyntiin syyllistyvällä ole oikeutta herruuteen ja että jokaisella armon tilassa olevalla on todellinen herruus koko maailmankaikkeuden yli. Kaikki kristityt ovat suhteessa toinen toisiinsa sekä herroja että palvelijoita. Valtiolla on oikeus ottaa pois paavilta tai kirkolliselta yhteisöltä pois omaisuus, jota he väärinkäyttävät. Omaisuuden käyttöä rajoittaa se, että sitä on käytettävä oikein. Kymmenykset ovat papistolle keino suorittaa tehtäväänsä. Uuden Testamentin mukaan ne eivät ole sääntö. Gregorius XI sai suurimman osan niistä artikloista, joiden perusteella Wyclif joutui oikeuden eteen teoksen Civil Lordship ensimmäisen kirjan loppuosasta. Sieltä löytyy peruste syytökselle, jonka mukaan hän on lausunut kuuluisat sanansa, että Jumalan on toteltava paholaista. Hän ei tarkoittanut sillä muuta kuin että jokaisen laillisen omistajan säädökset on tunnustettava.
III. SAARNAAJANA.—Tarkastelemmepa sitten Wyclifin jatkuvaa saarnatointa tai hänen saarnojensa aikaansaamaa vaikutelmaa, häntä on pidettävä ehdottomasti Englannin suurimpana saarnaajana ennen uskonpuhdistusta.5 Hänen englanninkielisistä saarnoistaa on säilynyt 294 ja latinankielisistä saarnoistaan 224. Näihin tutkielmiin on lisättävä hänen tutkielmansa Herran rukouksesta, Raamatun lauluista, seitsemästä kuolemansynnistä ja muistakin aiheista. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta perustuvat hänen saarnansa Uuden Testamentin kohtiin.
Englanninkielisten tutkielmien tyyli on yksinkertainen ja suora. Luther ei saarnannut yhtään sen selkeämmin kirkon väärinkäytöksiä vastaan kuin englantilainen Uskonpuhdistaja. Joka sivulla esitetään käytännön raamatunselitystä, joka kiihottaa nuhtelemaan paavia ja maallisia prelaatteja. Heidät julistetaan antikristuksiksi ja paholaisen palvelijoiksi—viholliseksi—koska he ovat kääntyneet pois todellisesta tehtävästään, joka on Kristuksen lauman kaitseminen ja antautuneet maallisen edun tavoitteluun ja huvituksiin. Saarnaaja tuomitsee väärät opetukset, joita ei missään kohtaa Raamattua opeteta, esim. pyhiinvaellusmatkat ja aneet. Toisinaan Wyclif näyttää olevan epäjohdonmukainen puhuessaan toisinaan kepeään sävyyn paastoamisesta ja taas toisaalla vakuuttaen, että apostolit suosittelivat sitä; puhuen toisinaan halventavaan sävyyn rukouksista kuolleiden puolesta ja taas toisaalla myöntäen kiirastulen olemassaolon. Hänen saarnansa lyövät erityisen ankarasti kerjäläismunkkeja, jotka saarnaavat ahneudesta ja unohtavat paljastaa kuulijoiden synnit. Ketkään eivät ole sen joutilaampia kuin rikkaat munkit, jotka eivät tunne muuta kuin halveksuntaa köyhiä kohtaan. Hän kehottaa kerta toisensa jälkeen saarnoissaan ja muissa kirjoituksissaan riistämään munkeilta heidän omaisuutensa ja antamaan sen tarvitseville. Saarnaaja-Wyclif puolusti aina rohkeasti maallikoiden oikeuksia.
Hänen teoksensa Pastoral Office, joka on omistettu uskollisen pastorin velvollisuuksille ja hänen saarnansa korostavat saarnaamista pastorin todellisena tehtävänä. Hän julisti, että saarnaaminen on kaikkein "korkein palvelutehtävä", sillä itse Kristuskin käytti eniten aikaa juuri siihen tehtävään. Ja jos piispat, joilla varsinkin on velvollisuutena saarnaaminen, eivät saarnaa, vaan tyytyvät siihen, että todelliset papit heidän sijastaan saarnaavat, he ovat Jeesuksen murhaajia. Sama auktoriteetti,joka antoi papeille etuoikeuden ehtoollisen viettoon, velvoittaa heidät saarnaamiseen. Todellakin, Sanan saarnaaminen on arvokkaampaa kuin sakramenttien suorittaminen.6
Seurakunta kasvoi, kun evankeliumia saarnattiin niinkuin apostolien aikana. Ennen kaikkea pitäisi kiinnittää erityistä huomiota Kristuksen sanoihin, sillä hänen auktoriteettinsa on ylempänä kuin mitkään rituaalit tai paavin ja munkkien määräykset. Yhä uudestaan Wyclif esittää, minkälainen on pastorin ihanne, kuten seuraavassa kuvauksessa:—
"Papin olisi elettävä pyhää elämää rukouksessa, haluissaan ja ajatuksissaan, pyhissä keskusteluissa ja rehellisessä opettamisessa huulillaan aina Jumalan käskyt ja Hänen evankeliuminsa. Ja olkoot hänen tekonsa niin vanhurskaita, ettei kenelläkään ihmisellä ole syytä löytää niistä mitään vikaa, ja niin avoin teoissaan, että hän voi olla todellinen kirja kaikille syntisille ja pahoille ihmisille, että he palvelisivat Jumalaa. Sillä hyvän elämän esimerkillisyys innostaa ihmisiä enemmän kuin hyväkin saarna, joka sisältää ainoastaan paljaita sanoja."
Papin päätehtävänä on toimia Kristuksen ihmeiden korvikkeena kääntämällä itsensä ja lähimmäisensä Jumalan lain puoleen.7 Wyclif julisti, että vuorisaarna riittää ohjaamaan ihmiselämää ilman mitään muita vaatimuksia tai ihmistraditioita.
IV. OPILLISENA UUDISTAJANA.—Wyclifin myöhemmät kirjoitukset ovat täynnään oman aikansa oppien kieltämistä ja lausuntoja kirkollisia väärinkäytöksiä vastaan. Hänen tarkoituksistaan ei voi olla epäilystäkään. Alkaen niistä 19 harhaopista, jotka Gregorius XI hänen kirjoituksistaan kykeni löytämään, luettelo kasvoi vuosien myötä. Konstanzin kirkolliskokouksessa niitä sanottiin jo olevan 45, Netter of Walden mainitsi lähes 50 ja Oxfordin jumaluusopin tohtori, böömiläinen John Lücke esitti niitä olevan 266. Cochlaeus löi laudalta kaikki aikaisemmat laskelmat Wycliffin väitetyistä harhaopeista ja päätyi hussilaisia vastaan suunnatuissa kirjoituksissaan niinkin korkaan lukuun kuin 303 harhaoppia, jotka olisivat saaneet uskonpuhdistajan muiston ikuiseen häpeään. Fuller väittää, että näiden luetteloiden eroavuudet johtuivat siitä, että joihinkin oli otettu ainoastaan uskonpuhdistajan perusopit tai opit, joita hän piti lähtökohtinaan ja muut taas olivat ottaneet mukaan myös niiden perusteella vedetyt johtopäätökset.
Konstanzin kirkolliskokouksen8 esittämistä artikloista kolme ensimmäistä koskivat Herran ehtoollista ja Wyclifffiä syytettiin siitä, että hän väitti, että ehtoollisleipä pysyy muuttumattomana sen pyhittämisen jälkeenkin, että Kristus ei ole läsnä oikeasti ehtoollisen sakramentissa ja että minkään esineen ominaisuudet eivät voi pysyä samana sen jälkeen, kun sen aineet on muutettu. Viidennessä artiklassa häntä syytetään siitä, että hän väittää, että piispan tai papin toimet hänen kastaessaan, määrätessään virkaan ja pyhittäessään ovat tehottomia, jos hän on kuolemansynnin tilassa. Niitä seuraavat syytökset muistakin väitetyistä harhaopeista, kuten esimerkiksi siitä, että Wyclifin käsityksen mukaan olisi paavius pitänyt poistaa Urbanus VI:n jälkeen, että papistolla ei saisi olla maallista omaisuutta, kerjäläismunkkien olisi ansaittava elantonsa kättensä työllä eikä kerjäämällä, että Sylvester ja Konstantinus tekivät väärin luovuttaessaan seurakunnan, kardinaalien suorittama paavinvaali oli itse paholaisen keksintö, ei ole pelastukselle välttämätöntä, että ihminen uskoo roomalaiskatolisen kirkon olevan ylempänä muita kirkkoja ja että kaikki uskonnolliset veljeskunnat olivat paholaisen keksintöä.
Suurin osa noista 45 artiklasta edustaa täsmälleen Wyclifin käsityksiä. Ne ovat selkeästi nähtävillä hänen myöhemmissä kirjoituksissaan, mutta niistä eivät käy ilmi kaikki hänen eriävät mielipiteensä oman aikansa opetuksista ja käytänteistä. Hänen hyökkäyksensä voidaan tiivistää viiden pääotsikon alle: seurakunnan luonne, paavius, pappeus, transsubstantiaatio-oppi ja Raamatun käyttö.
Teoksessa Civil Lordship seurakunnan määritellään olevan—niin elävien, kuolleiden kuin vielä syntymättömienkin—valittujen muodostama ruumis, joiden päänä on Kristus. Meille on tuskin jäänyt yhtään Wyclifin kirjoitusta, jossa hän ei käsittelisi tätä aihetta ja erityisesti seurakuntaa käsittelevässä kirjoituksessaan vuodelta 1378, seurakunnan määritellään lyhyesti olevan kaikkien valittujen muodostama ruumis—congregatio omnium predestinatorum. Tämän ruumiin pää on yksin Kristus. Paavi on paikallisseurakunnan pää. Hän korostaa jumalallista määräystä siitä, kuka on valittu ja kuka on kadotettu.9
Wyclif sanoi: "Jotkut ihmiset ymmärtävät Pyhästä seurakunnasta puhuessaan sen tarkoittavan piispoja ja pappeja, munkkeja ja kaanoneita ja kerjäläismunkkeja ja kaikkia, joilla on tonsuuri—kaikkia niitä, joilla on kruunu päässä—vaikka he eläisivät kirottua elämää, joka on vastoin Jumalan lakia." Mutta sikäli kuin se ei pidä paikkaansa, kaikki paavit, kardinaalit ja papit eivät ole pelastettuja. Päin vastoin, ei edes paavi voi sanoa varmuudella, että hän on valittu. Sitä ei tiedä kukaan maan päällä. Paavi saattaa olla prescitus, kadotettu. Sellaisia paaveja on ollut ja on jumalanpilkkaa, jos kardinaalit ja paavit kuvittelevat, että heidän virkaan valintansa sinänsä oikeuttaisi heidät seurakunnan johtoon. Kuria on harhaoppisten pesäke, jos kaikki sen jäsenet eivät seuraa Kristusta, myrkkylähde, pyhässä kirjassa mainittu hävityksen kauhistus. Wyclif kutsui Gregorius XI:ä kauheaksi piruksi—horrendus diabolus. Jumala oli armossaan saattanut hänet kuolemaan ja hajottanut hänen liittolaisensa, joiden rikokset Urbanus VI oli paljastanut.10
Vaikka Englannin uskonpuhdistaja ei koskaan käyttänytkään sanoja näkyvä ja näkymätön seurakunta, hän teki kuitenkin tuon eron. Selittäessään Joh.10:26:a hän sanoi, että taisteleva seurakunta on sekoitus. Apostolit kalastivat kahdenlaisia kaloja, joista osa jäi verkkoon ja osa pakeni. Samoin ovat seurakunnassakin jotkut määrätyt siunaukseen ja jotkut tuskaan, vaikka he elävätkin jonkin aikaa vanhurskaasti.11 On merkittävää, että Wyclif käyttää englanninkielisissä kirjoituksissaan sanaa 'Christen men'—kristityt— sanan 'uskolliset' sijasta.
Mitä paavinvaltaan tulee, ei kukaan ole käyttänyt pistävämpiä sanoja sekä yksittäisiä paaveja että yleensäkin paaviutta kohtaan kuin Wyclif. Hänen viimeisten vuosiensa tutkielmissa ja saarnoissaan hän leimaa paavin antikristukseksi. Hänen kaikkein viimeinen teoksensa, jota hän oli kirjoittamassa kuollessaan oli nimeltään Anti-christ, jossa hän tarkoitti sanalla Anti-kristus paavia. Hän meni niin pitkälle, että kutsui paavia vihollisen pääpapiksi. 12 Hän näki paaviudessa kadotuksen lapsen ilmentymän. Koko virka on kauttaaltaan myrkyllinen—totum papale officium venenosum. Hän suorastaan huipensi tittelin "most holie fadir" (kaikkein pyhin isä) naurettavuuden. Paavi ei ole seurakunnalle tarpeen eikä hän myöskään ole erehtymätön. Jos sekä paavit että heidän kardinaalinsa heitettäisiin helvettiin, uskovat pelastuisivat yhtä hyvin ilman heitäkin. Kristus ei ole paaviutta luonut, vaan sen sijaan paholainen. Paavilla ei ole mitään yksinoikeutta julistaa, mitä Raamattu opettaa tai julistaa, mikä on ylin laki. Hänen synninpäästöistään ei ole mitään hyötyä ellei Kristus ole sitä ennen päästänyt ihmistä hänen synneistään. Paaveilla ei ole sen enempää oikeutta erottaa ihmisiä seurakunnasta kuin paholaisella on kirota heitä. Monet paaveista ovat kirottuja—multi papae sunt dampnati. Vaikka nuo väitteet olivatkin voimakkaita, on luultavaa, ettei Wyclif tarkoittanut kokonaan syrjäyttää paaviutta. Mutta hän esittää kerta toisensa jälkeen, että paavinistuinta on toteltava ainoastaan sikäli kuin se noudattaa Kristuksen lakia.13 Mitä tulee Matteus 16:18:n tulkintaan, oli Wyclifin kanta se, että "kallio" tarkoittaa sekä Pietaria että jokaista tosi kristittyä. Taivaan valtakunnan avaimet eivät ole metalliset avaimet, niinkuin yleisesti luullaan, vaan ne ovat hengellinen voima ja niitä ei annettu ainoastaan Pietarille, vaan kaikille pyhille, "for alle men that comen to hevene have these keies of God".14 Mitä paavin väitettyyn poliittiseen valtaan tulee, oli Wyclif, jos mahdollista, vieläkin suorasanaisempi. Kristus maksoi veroa Caesarille. Niin tulisi hänen paavinsakin tehdä. Paavin harjoittama kuninkaiden syökseminen vallasta on paholaisesta. Olemalla piittaamatta Pietarin käskystä, etteivät paimenet saa herroina hallita Jumalan kansaa, vaan ruokkia laumaa, osoittaa paavi ja koko hänen lahkonsa—tota secta—olevansa kovapintaisia harhaoppisia.
Uskonpuhdistaja julisti Konstantinuksen lahjoituksen olevan kaiken pahan alku seurakunnassa. Keisarin oli johdattanut siihen itse paholainen. Se oli paholaisen uusi temppu, jolla se sai kirkon valtaansa.15 Luku toisensa jälkeen seurakuntaa koskevassa tutkielmassa kehottaa paavia, prelaatteja ja pappeja palaaman takaisin hengellisten tehtävien harjoittamiseen. Heistä oli tullut Caesarin seuraajia, niin että nyt heidän pitäisi hylätä Caesar. Samoin kuin seurakunta hylkäsi Kristuksen seuratakseen Caesaria, tulisi sen nyt hylätä Caesar ja lähteä seuraamaan Kristusta. Mitä tulee paavin varpaan suutelemiseen, ei siihen ole mitään raamatullista tai järjellistä perustetta.
Paavin tapa kerätä rahaa pakkoveroin tai muuten verottamalla saa Wyclifiltä osakseen purevaa arvostelua. Wyclif sanoo olevan tapana kirota juhlallisesti seurakunnissa kaikki ne, jotka varastivat kuninkaan kolikoita ja ihmisten rahapusseja. Tämän perusteella voidaan sanoa, hän jatkaa

että Rooman ylpeä ja maailmallinen pappi ja kaikki hänen neuvonantajansa ovat kaikkein kirotuimpia varkaita ja näpistelijöitä—cursed of clipperis and purse-kerveris—sillä he kiskoivat Englannista köyhien ihmisten elannon ja tuhansia markkoja kuninkaan rahaa ja sen he tekivät hengellisten suosionosoitusten varjolla. Jos valtakunnassa olisi jättimäinen kultavuori, tämä ylpeä ja maailmallinen veronkantajapappi kuluttaisi sen kaiken hetkessä. Kristus oli kaikista ihmisistä köyhin sekä hengessä että omaisuudeltaan ja torjui kaiken maailmallisen herruuden osaltaan. Paavin pitäisi jättää auktoriteettinsa maallisille herroille ja käskeä papistonsa tehdä samoin mitä pikimmin. Uskoni on, että kenenkään ihmisen ei pitäisi seurata paavia tai edes hänen taivaallisia pyhimyksiään elleivät he ole Kristuksen seuraajia.16

Papit ja munkit olivat toinen Wyclifin kiihkeiden hyökkäysten kohde. Papit, jotka seuraavat Kristusta ovat todellisia pappeja eivätkä ketkään muut. Heidän syntien anteeksiantamisensa teho riippuu siitä, että he ovat ensin itse saaneet syntinsä anteeksi Kristukselta. Papin tehtävänä on osoittaa anteeksiantamusta, jonka Jumala jo on julistanut, eikä välittää sitä. Hänen mielestään oli ihmeellistä ja outoa, että prelaatit ja papit "kirosivat niin nopeasti", kun Kristuksesta sanotaan, että hän mieluummin siunasi kuin nuhteli. Seurakunnasta erottaminen on pahempaa kuin murha.
Wyclif halveksi myös rippiä. Todellinen sydämestä lähtevä katumus riittää syntien poispyyhkimiseen. Kristuksen aikana ei tarvittu syntien tunnustamista toiselle ihmiselle. Wyclif totesi, ettei hänen aikanaan "rippiä enää tarvittu; sen sijaan uudelleen löydetty yksityinen ripittäytyminen Jumalalle oli tarpeellinen sielun terveydelle". Hän esitti ripin vaarat, esim. pappien siveettömyyden. Hän puhui myös pyhiinvaellusmatkoilla tapahtuvista pahoista asioista miesten ja naisten vaeltaessa yhdessä, jolloin heitä houkuttelivat suuret irstauden synnit.17 Uskonpuhdistaja puhui vain harvoin pappien selibaatista, mutta julisti sen olevan raamatunvastaista, jos siihen pakotettiin ja samoin kuin vanhan lain aikana sallittiin pappien mennä naimisiin, samoin ei sitä uudessakaan käytännössä missään kohtaa kielletä, vaan sen sijaan hyväksytään.
Suorasukaisella totuudenpuhumisella ei ole koskaan ollut lämpimämpää puolustajaa kuin Wyclif. Puhuen papistolle Wyclif omistaa lähes 100 sivua teoksestaan Truth of Scriptures (Raamatun totuus) tämän periaatteen käsittelyyn. Ei edes vähäpätöisinkään synti olle sallittua keinona suurempaa pahaa vastaan taisteltaessa olkoon sitten kyseessä ihminen itse tai naapuri. Missään olosuhteissa ei hyvä tarkoitus oikeuta valheellisuuteen. Itse paavillakaan ei ole mitään oikeutta suvaita tai harjoittaa vääryyttä hyvän asian nimissä. Hyvässä tarkoituksessa ei pappien pitäisi uskaltaa käyttää edes perusteetonta pelottelua. Kaikki valehteleminen on syntiä eikä se muutu luonteeltaan toisenlaiseksi missään armotalouskaudessa.18
Kerjäläismunkit olivat Uskonpuhdistajan pahimpien iskujen kohteena ja ne vain terävöityivät hänen elämänsä loppupuolella. Pelkät lainaukset heidän paheistaan täyttäisivät laajankin teoksen. Hän kirjoitti pelkästään kerjäläismunkkien harhaoppeja ja käytäntöjä käsitteleviä tutkielmia. He olivat paavin tahdon orjamaisia edusmiehiä; he levittivät vääriä opetuksia eukaristiasta; he möivät aneita ja todistuksia jäsenyydestä veljeskunnassa tarkoituksena myydä ostajille osallisuus omiin hyviin töihinsä jo nyt ja myöhemmin lopullisessa tuomiossa. Heidän huulensa olivat täynnä valhetta ja kätensä veren tahrimat. He menivät taloihin ja johtivat naisia harhaan; he elivät joutilaisuudessa; he ahmaisivat koko Englannin.19
Uskonpuhdistajalla oli myös kova sana sanottavana mietiskelevän elämäntavan harhasta sellaisena kuin sitä harjoitettiin. Se oli Saatanan juoni, joka johti ihmiset kuvittelemaan, että heidän omat kuvitelmansa ja unikuvansa olivat uskonnollista mietiskelyä ja että he voivat turvautua niihin tekosyynä laiskottelulle. Sekä Johannes Kastaja että Kristus lähtivät pois erämaasta ihmisten keskelle. Wycliff meni jopa niin pitkälle, että vaati, että munkeille pitäisi antaa mahdollisuus sanoutua irti veljeskunnastaan ryhtyäkseen johonkin hyödylliseen toimeen.20
Neljän kerjäläismunkkiveljeskunnan, karmeliittojen, augustiinien, jakobiittien ja dominikaanien sekä minoriittien eli fransiskaanien nimien alkukirjaimista muodostuu sana Caim, mikä osoittaa niiden olevan ensimmäisen murhamiehen Kainin jälkeläisiä. Wyclif kutsui niiden luostareita Kainin linnoiksi. Hänen sammumaton suuttumuksensa kerjäläismunkkeja kohtaan ilmeni sellaisina haukkumasanoina kuin lohikäärmeen häntä, raatelevat sudet, Saatanan pojat, antikristuksen edusmiehet ja lusiferiläiset ja Wyclif julisti heidän olevan pahempia kuin Herodes, Saul ja Juudas. Kerjäläismunkit toistelevat, miten Kristus kerjäsi vettä kaivolla. Heidän kunniakseen olisi, jos he eivät kerjäisi mitään muuta kuin vettä.21
Myös Chaucer syyttää kerjäläismunkkeja käyttäen aseenaan kevyempää asetta heitä pilkatessaan. Canterburyn tarinoiden esipuheessa hän kuvaa kerjäläismunkin olevan—


              ...mies, joka helposti määrää katumusharjoituksia niille,
              joilta tietää saavansa palkkion,
              Sillä kerjäläismunkille lahjoittaminen
              On sen merkkinä, että on saanut synninpäästön.
               *           *         *          *          *          
              Hänen lompakkonsa on hänen sylissään hänen edessään
              täynnä kuumia synninpäästöjä Roomasta 
              Hänen äänensä oli määkivä kuin vuohella...

              ...Toista sellaista anekauppiasta ei ole
              sillä hänellä oli laukussaan tyynyliina,
              joka hänen sanojensa mukaan oli Neitsyt Marian huntu...
 
              ... ja lasissa hän säilytti porsaan luita.

Jos munkkien voimakasta järjestöä vastaan hyökkääminen vaati rohkeutta, samanlaista rohkeutta vaadittiin myös keskiaikaista transsubstantiaatio-oppia vastaan hyökkäämiseen. Wyclif itse kutsui sitä uudenaikaiseksi, uuden kirkon—novella ecclesia—opiksi. Eukaristiaa koskevassa tutkielmassaan hän ylisti Jumalaa siitä, että hänet oli säästetty tuon opin naurettavalta ja skandaalinomaiselta eksytykseltä.22 Hän julisti opin ehtoollisainesten muuttumisesta epäjumalanpalvelukseksi, valheelliseksi taruksi. Hänen oma näkemyksensä oli, että Kristus on hengellisesti läsnä ehtoollisessa. Kristuksen ruumis on taivaassa. Se on ehtoollisleivässä symbolisesti.23 Tämä symboli "edustaa"—vicarius est—ruumista.
Kristuksen ruumis ei ole ehtoollisleivässä impanoituneena, identifioituneena ja vielä vähemmän transmutatoituna. Kristus on leivässä niinkuin kuningas on kaikilla hallitsemillaan alueilla ja niinkuin sielu on ruumiissa. Leipää murrettaessa Kristuksen ruumis ei murru sen enempää kuin auringonsäde murtuu lasinsirpaleen murtuessa: Kristus on läsnä sakramentaalisesti, hengellisesti, vaikuttavana—sacramentaliter, spiritualiter et virtualiter. Transsubstantiaatio-oppi on suurin kaikista harhaopeista ja vastoin logiikkaa, kielioppia ja kaikkea luonnontiedettä.24
Wyclif käsittelee eukaristiaa koskevassa tutkielmassaan ensimmäiseksi kysymystä siitä, onko hiiri, joka nauttii ehtoollisaineksia, osallinen Kristuksen ruumiiseen. Wyclif julistaa primaarin olettamuksen vääräksi, sillä Kristus ei ole ehtoollisaianeksissa läsnä ruumiillisesti. Eläin, joka syö ihmisen, ei syö hänen sieluaan. Käsitys, jonka mukaan pappi todella murtaa Kristuksen ruumiin ja siis hänen niskansa, käsivartensa ja muut ruumiinjäsenensä, on järkyttävää eksytystä. Mikä voisi olla vielä kauhistuttavampaa—horribilius— hän sanoo, kuin että pappi valmistaisi ja pyhittäisi päivittäin Herran ruumiin ja mikä vielä järkyttävämpää kuin että hän hänet velvoitettaisiin syömään Kristuksen ruumista ja juomaan hänen vertaan. Niin, minkä voitaisiin ajatella olevan järkyttävämpää kuin että Kristuksen ruumis poltettaisiin tai röyhtäistäisiin tai että pappi kantaa lihaan tullutta Jumalaa sormillaan. Asetussanat on käsitettävä kuvaannollisesti. Samalla tavoin Herra puhui itsestään siemenenä ja maailmasta peltona ja kutsui Johannesta Eliaksi tarkoittamatta kuitenkaan, että he olisivat olleet yksi ja sama henkilö. Sanoessaan olevansa viinipuu, hän tarkoitti, että viinipuu symboloi häntä.
Wyclif perusteli ehtoollisainesten muuttumisihmeen mahdottomuuden sillä filosofisella periaatteella, jonka mukaan ainetta ei voida erottaa sen ominaisuuksista. Jo ominaisuudet voisivat olla olemassa itsekseen, olisi mahdotonta sanoa, mitä ainetta joku on tai onko se ollenkaan olemassa. Transsubstantiaatio edellyttäisi loogisesti ominaisuuksien muuttumista (transaccidentation), ilmaisu, jota englantilainen uskonpuhdistaja käytti ennen Lutheria. Teorian, jonka mukaan ominaisuudet säilyvät, vaikka aine muuttuu, hän julisti "perustuvan ei sen paremmin pyhään sanaan kuin järkeenkään eikä älyyn, vaan olevan ainoastaan uudenlaisten tekopyhien ja kirottujen harhaoppisten opetusta, jotka suurentelevat omia mielikuviaan ja uniaan."25
Toinen todiste Wyclifin mielen vapaudesta oli hänen väitteensä, että roomalaiskatolisella kirkolla ei ehtoollissakramenttia viettäessään ole mitään oikeutta määrätä tiettyjä asetussanoja pakollisiksi, koska asetussanat poikkeavat toinen toisistaan Uuden Testamentin eri kertomuksissa. Mitä tulee ehtoollisaineiden nauttimisen hyödyllisyyteen, hän julisti, että niiden fyysinen nauttiminen ei hyödytä mitään paitsi että sielu täyttyy rakkaudesta. Ilmoittaen odottavansa, että hän joutuisi vastaamaan käsityksistään, hän päätti merkittävän ehtoollista koskevan tutkielmansa sanoihin "Järjen totuus säilyy ennen kaikkea muuta".

Super omnia vincit veritas rationis.

Kieltäessään keskiaikaisen kirkon harhaoppisen järjestelmän tärkeimmät kohdat Wyclif oli kaukana edellä omaa aikaansa ja protestanttisten uskonpuhdistajien edelläkävijä.

ALAVIITTEET:



1 Op.evang., s.17ss., De dom.div., s.215, jne., De dom. civ., 384ss., jossa Frederick of Lavagnan
tapaus kerrotaan yksityiskohtaisesti. 

2 Hergenröther puhuu Wyclifin järjestelmästä teoksensa II osan sivulla 881 panteistisena realismina ja fatalismina, D. Lehrsystem des Wiclif ist krasser, pantheistischer Realismus, Fatalismus u. Predestianismus.

3 De dom.civ. ja De dom.div., toim. R.L. Poole, Wyclif Soc., London, 1885, 1890. Kts. Poolen esipuheet ja hänen esseensä Wyclifin herruusopista (Doctrine of Lordship) hänen teoksessaan Illustrations, jne. ss. 282-311. Dialogus, sive speculum ecclesiae militantis, toim. A.W. Pollard, 1886.

esipuhe 4 salvator noster noluit proprietarie dominans, sed communicative, s.204. 5 Loserth, esittää teoksensa Lat. sermones osan II esipuheessa, s.xx, niiden tehon erinomaisesti. Englanninkieliset saarnat on toimittanut Arnold, Select Engl. Works, vols I, II ja latinalaiset saarnat Loserth 4 osassa.

6 Evangelizatio verbi est preciosior quam ministratio alicujus ecclesiastici sacramenti, Op. evang., I. 375. Predicatio verbi Dei est solemnior quam confectio sacramenti, De sac.scr., II.156. Kts. myös Arnold, Engl. Works III. 153ss., 464; Serm.Lat., II.115; De scr. sac., II.138.

7 Debemus loco miraculorum Christi nos et proximos ad legem Dei convertere. De ver., I.90; Op. evang., I. 368.

8 Kts. Mansi, XXVII., 632-636, ja Mirbt, s. 157ss.

9 De dom. civ., I. 358. Ecclesia cath. sive apost. est universitas predestinatorum. De eccles., toim. Loserth, ss. 2, 5, 31, 94, Engl. Works, III.339, 447 jne.

10 De eccles., 5, 28ss, 63, 88, 89, 355, 358, 360.

11 Engl. Works, I.50.

12 Tuomitsevat epiteetit ja luonnehdinnat löytyvät teoksista Engl. Works, toim. Matthew, De papa, ss. 458-487 ja THe Church and her Members ja The Schism of the Rom. Pontiffs, Arnoldin toimittamana , III.229ss., 340ss., Trialogus, Dialogus, latinalaiset saarnat, osa II ja varsinkin Opus evangelicum, joista osa esiintyi nimellä Christ and his Adversary, Antichrist. Kts. Loserthin latinalaisten saarnojen II, esipuhe s. ivss., ja Op. evang. osa II; myös hänen taiteensa. Wiclif's Lehre, vom wahren, und falschen Papstum, Hist. Ztschrift, 1907, ja hänen toimittamansa De potestate papae. Näissä viimeisissä teoksissa Loserth esittää melko sovittelevan näkemyksen, että Wyclif hyökkäsi paaviutta vastaan ainoastaan kun tuota virkaa käytettiin väärin. De potestate on kirjoitettu ehkä vuonna 1379. Hänen myöhemmät teoksensa osoittavat vakavuuden lisääntyvän.

13 Lat. Serm., IV.95; De dom. civ., 366-394; De ver. scr., II.56ss; Dial., s. 25; Op. evang., I. 38, 98, 382, 414, II.132, III. 187; Engl. Works, II.229ss., jne.

14 Op. evang., II. 105ss.; Engl. Works I.350ss.

15 De ver., I. 267; Engl. Works, III.341ss.; De Eccles., 189, 365ss.; Op. Evang., III.188.

16 Engl. Works, III.320. Kirje Urabnus VI:Lle, Fasc.ziz., s. 341; Engl. Works III.504-506.

17 Hänen teoksensa De aucharistia et paenitentia sive de confessione käsittelee tätä aihetta. Kts. myös Engl. Works, I. 80, III.141, 348, 461.

18 De eccles., s.162; De ver.scr., II.1-99. Omne mendacium est per se peccatum sed nulla circumstantia potest rectificare, ut peccatum sit non pecatum, De ver., II.61.

19 Engl. Works, III.420ss.; Op. evang., II.40; Lat. serm. IV. 62, 121, jne.

20 Kts. traktaatti Of Feigned Contemplative Life Matthewn teoksessa, ss. 187, 196; De eccles., s.380; Lat. Serm., II.112.

21 Lat. serm., II; Trial., IV.33; Engl. Works, III.348; Dial., ss. 13, 65, jne.

22 Ab isto scandaloso et derisibili errore de quidditate hujus sacramenti, ss. 52, 199.

23. Corpus Chr. est dimensionaliter in saelo et virtualiter in hostia ut in signo. De euchar., ss. 271, 303. Walden esittää oikein teoksessaan Fasc. ziz., että Wyclifin käsityksen mukaan "hostia ei ole Kristus eikä mikään osa Kristusta, vaan se symboloi häntä."

24 De euchar., s. 11; Trial., ss. 248, 261.

25. De euch., ss. 78, 81, 132; Engl. Works, III.520.


Alkuperäinen artikkeli: Philip Schaff, History of the Christian Church, CHAPTER V.Reformers Before the reformation. Wyclif's Teachings.

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskuuelufoorumi