Tricia Tillin

Seurakunta ulkopuolella leirin


Raamatullisia ja käytännön ohjeita eristyksissä oleville uskoville (osa 1/2)


Tämän artikkelin tarkoituksena on käsitellä sellaisten ihmisten ajatuksia, tarpeita ja huolia, jotka jo ovat tehneet päätöksen palvoa Jumalaa "ulkopuolella leirin" hyvistä ja perustelluista syistä.

Mitä tämä artikkeli EI ole


Saan lähes päivittäin sähköpostia toivottomilta kristityiltä, jotka kirjoittavat tähän tapaan: "Meistä on jo jonkin aikaa tuntunut kiusalliselta seurakunnassamme ja nyt kun pastorimme on käytyään Brownsvillessä alkanut saarnata kaikenlaisia outoja oppeja. Vanhimmisto on nuhdellut meitä, kun olemme yrittäneet tuoda esiin sellaista, missä he raamatullisesti ovat erehtyneet ja lopulta meidän oli yksinkertaisesti vain lähdettävä seurakunnastamme. Jotkut perheenjäsenistämme ja sukulaisistamme kuuluvat edelleen siihen ja meistä on surullista, että olemme jättäneet heidät ja samalla olemme myös huolestuneita heistä. Nyt näyttää siltä, ettemme löydä mistään mitään sopivaa seurakuntaa, koska kaikkiin paikallisseurakuntiin on tuotu torontolaisia ilmiöitä yms. Me emme yksinkertaisesti tiedä, mitä tehdä tai mistä löytäisimme seurakunnan. Voisitko auttaa meitä?"

Kuulostaako sinulta itseltäsi? Tunnetko ihmisiä, jotka ovat tällaisessa tilanteessa? Eräässä pienessä kokouksessa täällä Englannissa puhuja pyysi kaikkia niitä nostamaan kätensä, jotka olivat tällä hetkellä ulkopuolella perinteisen seurakuntajärjestelmän ja yli 50% läsnäolevista nosti kätensä. Kansallisesti meillä on valtava liike ulos karismaattisista ja helluntaiseurakunnista eikä mitään ole tullut niiden tilalle.

Seurakuntien/kirkkojen kävijämäärät ovat laskussa

Äskettäin tehty kansallinen tilastotutkimus havaitsi, että 71% Englannin väestöstä uskoo "jumalaan" (vaikka 2/3 näistä uskookin henkivoimaan tai jumalaan, joka ei ole persoona), 70% uskoo sieluun, 58% taivaaseen ja 68% tietää kymmenen käskyä ja uskoo niihin, mutta kun heiltä kysyttiin, kuinka moni käy kirkko/seurakuntarakennuksessa, havaittiin, että 40% väestöstä EI käy KOSKAAN kirkko/seurakuntarakennuksessa, ei edes kerran vuodessa.

Vähemmän kuin 8% väestöstä käy kirkossa/seurakunnassa mitenkään säännöllisesti. Mutta menneenä vuotena lähes neljännes heistä on lopettanut kirkossa/seurakunnassa käymisen! Jotain on aivan selvästi vinossa. Osoittamatta syyttävällä sormella seurakuntaa siitä, että usko on vähenemässä (mikä olisi mielestäni epäreilua), on myönnettävä, että perinteisessä seurakunta/kirkkojärjestelmässä on vika.

Myös helluntai-/karismaattisista seurakunnista lähdetään, mutta eri syistä. Vaikka ennallistamis/kotiseurakunnat ovatkin ainoita, joiden sekä suosio että jäsenten määrä ovat kasvamassa, se tapahtuu, koska suuret määrät "perinteisiä" kristittyjä on siirtymässä heidän riveihinsä perinteisestä seurakuntajärjestelmästä. Se saattaisikin olla hyvä asia, jos se merkitsisi aitoa herätyskristillisyyttä. Kuitenkin ovat aidot Raamattuun uskovat kristityt alkaneet lähteä seurakunnistaan nk. torontoilmiön puhkeamisesta lähtien vuonna 1994 koko ajan yhä enenevässä määrin, koska he ovat kieltäytyneet tekemästä kompromissia.

Jotkut on häädetty ulos ja jotkut ovat päättäneet lähteä, koska he ovat saaneet tarpeekseen eksytyksestä, auktoriteettiaseman väärinkäyttämisestä ja siitä, ettei piitata terveestä, raamatullisesta opista. Lisäksi on niin, ettei uskovien hengellisistä tarpeista välitetä.

Jotkut näistä seurakunnista/kirkoista lähteneistä kristityistä ovat löytäneet uuden seurakunnan; monet eivät ole löytäneet. Varsinkin karismaattiset kristityt ovat vetäneet vesiperän sopivaa seurakuntaa etsiessään. He eivät ole "lintuja eivätkä kaloja", he ovat liian "uskonnollisia" (niinkuin heille sanotaan!) herätysseurakuntiin, mutta eivät läheskään tarpeeksi uskonnollisia perinteisiin ei-karismaattisiin tunnustuskuntiin.

Ne, jotka ovat tottuneet ei-muodolliseen, Hengen johtamaan jumalanpalvelukseen ja armolahjojen käyttöön, eivät halua enää palata takaisin muodolliseen, rituaalijumalanpalvelukseen, jossa he eivät voi vapaasti ilmaista rakkauttaan Jumalaa kohtaan. Mutta he haluavat myös välttää herätyksen ääri-ilmiöitä. Usein käy niin, etteivät he löydä sopivaa seurakuntaa ja joutuvat jakamaan uskonsa vain perheenjäsenten kesken tai muutaman muun samanhenkisen uskovan kanssa.

Tämä artikkeli on tarkoitettu sellaisille ihmisille, joihin lukeudun itsekin.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa

Isossa Britanniassa asuvien kristittyjen kokemus on monessa suhteessa pahempi kuin muissa maissa ja siellä on vaikeampi löytää hyvää seurakuntaa. Sen sijalla on historiallisesti uskonnollinen jumalanpalvelusjärjestelmä ja usein kuolleita, perinteisiä tunnustuskuntia, joiden nyt näemme olevan jäsenmääränsä puolesta laskussa. Näen sen olevan osittain tuomiota vallitsevasta ekumeniasta, uskontojen välisestä toiminnasta, homoseksuaalisuudesta ja liberaaliteologiasta, joita näemme noissa seurakunnissa/kirkoissa esiintyvän, puhumattakaan "herätyksestä", globalismista jne.

Seurakunnan historian valossa helluntaiseurakunnat eivät ole koskaan saaneet merkittävää jalansijaa Englannin uskonnollisessa elämässä. Itsenäiset seurakunnat suorastaan loistivat poissaolollaan. Vasta 1970-luvulta lähtien on syntynyt itsenäisiä seurakuntia (kotiseurakuntia ja vastaavia), mutta aikaa myöten ne ovat joutuneet ennallistamisliikeen (=myöhäissade/herätys) johtajien siipien suojaan. Helluntaiseurakunnat (pääasiassa sekä Assemblies of God - että Elim) ovat nyt molemmat joutuneet torontolaisuuden valtaan. Niinpä onkin vaikea löytää tervettä ja opillisesti luotettavaa 'helluntailaista' seurakuntaa, vaikka luotettavia seurakuntia kyllä on olemassa siellä täällä.

Tilanne täällä Englannissa (ja huomioideni mukaan Amerikka on tulossa hyvää vauhtia perässä) on sellainen, että suurin osa vapaista seurakunnista on mukana "herätyksen virrassa" ja ne ovat luonteeltaan ennallistamistyyppisiä tai sitten ne ovat globalismin tiellä; ja pieni, raamatullisten yksilöiden muodostama vähemmistö, johon kuuluu uskovia kaikista tunnustuskunnista, jotka pitävät yhteyttä toinen toisiinsa kirjeitse tai puhelimella ja jotka tapaavat joskus suuremmissa konferensseissa, joita pitää kourallinen luotettavia puhujia. Useimmat näistä ihmisistä eivät "käy kirkossa/seurakunnassa" niin (epäraamatullisesti!) sanotusti , vaan kokoontuvat yksityisesti pienissä ryhmissä kodeissa tai seurakuntayhteys rajoittuu ainoastaan oman perheen jäseniin.

Tämä uskovien ryhmä ei ole millään tavoin organisoitunutta ja siihen kuuluu monia erilaisia ihmisiä, joista jotkut ovat vuorenvarmoja uskossaan ja toiset taas hyvinkin epävarmoja ja arkoja kokien olevansa "ulkopuolella leirin".

Saanen esittää muutamia huomiota kohtaamistani eristyksissä olevista kristityistä yhteenvetona heidän mahdollisista tuntemuksistaan:

  1. Olenko minä ainoa tai onko perheeni outo, kun me emme "käy kirkossa/seurakunnassa"?
  2. Nuhteleeko Jumala minua siitä, että en käy kirkossa/seurakunnassa?
  3. Olenko todella tehnyt oikein — ehkä olen vain kapinallinen?
  4. Olenko tehnyt syntiä entisen seurakuntani vanhimmistoa vastaan?
  5. Olisiko minun pitänyt jättää ystäväni entiseen seurakuntaani — vai olenko vai itsekäs?
  6. Olenko nyt Jumalan valtakunnan ulkopuolella?
  7. Pystynkö pysymään kristittynä järjestäytyneiden seurakuntien/kirkkojen ulkopuolella?
  8. Entä lapseni?
  9. Entä ehtoollinen?
  10. Pitäisikö minun mennä mihin tahansa paikallisseurakuntaan, niin että olisin jonkin auktoriteetin alla?
  11. Kuka opettaa minua?

Tällaisia ja monia muitakin kysymyksiä uskon nousevan niiden mieleen, jotka kerran ovat tehneet päätöksen lähteä seurakunnastaan. On monenlaisia kysymyksiä edellä esitettyjen lisäksi, mutta tarkoitukseni ei ole vastata niihin kaikkiin. Ainoastaan Jumala voi johtaa uskovan rauhaan ja oikeaan ymmärrykseen näissä asioissa. Mutta kuitenkin, jos voin olla näyttämässä tietä, teen sen mielelläni.

Moniin näistä kysymyksistä saadaan vastaus yhteydessä muiden uskovien kanssa keskusteltaessa niiden kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa. Tuska ja syyllisyys helpottuvat, kun voi jakaa taakkansa jonkun toisen kanssa. Joillakin seurakunnan "jäännökseen" kuuluvilla, kuten olemme alkaneet sitä kutsua, on paimenen sydän ja he kykenevät tukemaan ja palvelemaan heikompia jäseniä. Jotkut palvelevat toisia tehokkaasti ilman minkäänlaista "pappisvihkimystä", ainoastaan Jumalan kutsumina. Juuri näin tulisi Kristuksen ruumiin toimia ja uskon, että olemme näkemässä raamatullisen seurkauntaelämän paluun.

Ulkopuolella leirin

On myös käymässä ilmeiseksi, että Jumala itse on viemässä rakkaita lapsiaan matkalle, johon kuuluu erilaista yhteyttä HÄNEN kanssaan ja TOISTEN USKOVIEN KANSSA, ei-muodollisessa seurakunnassa, joka ei kuulu mihinkään järjestelmään. Sitä on verrattu "leirin ulkopuolella" olevaan seurakuntaan.

Paavali sanoo:

Sillä niiden eläinten ruumiit, joiden veren ylimmäinen pappi syntien sovitukseksi kantaa kaikkeinpyhimpään, poltetaan ulkopuolella leirin. Sentähden myös Jeesus, pyhittääkseen omalla verellänsä kansan, kärsi leirin ulkopuolella. Niin menkäämme siis hänen tykönsä "ulkopuolelle leirin", hänen pilkkaansa kantaen; sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme. Hebr.13:11—14
Ulkopuolella leirin oleminen oli juutalaisille nuhteen, seurakunnasta karkottamisen ja saastaisuuden paikka. Se oli kirouksen, rangaistuksen, jätteiden, ulosteiden ja kuolleiden ruumiiden paikka. (3.Moos.13:45—46/3.Moos.24:14/4.Moos.5:2—3/5.Moos.23:12—13/4.Moos.31:19/4.Moos.15:33—35).

Mutta niinkuin Paavali, maailman mielestä mekin olemme "kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimiä" (1.Kor.4:13) ja on epätodennäköistä, että heidän mielipiteensä muuttuisi ennen Herran tuloa. Niinpä on parasta, että totumme siihen. Meidän paikkamme on ristiinnaulitun Herran seurassa, perinteisen uskonnon linnakkeen ulkopuolella.

Vaikka tämä on jonkun mielestä katastrofi, itse en enää koe niin. [Ilman "leirin ulkopuolella oloa" ei myöskään suomentaja näitä juttuja kääntäisi. Siunaavin terveisin suomentaja] Sen sijaa, että näkisin tämän exoduksen seurakunnista tuhoisana asiana, näen sen positiivisena mahdollisuutena löytää joitakin Raamatun kaikkein arvokkaimmista jalokivistä, jotka ovat maanneet vuosisatoja historian pölyn kätköissä.

Näen sen myös Jumalan toimintana, jonka tarkoituksena on sekä suojella Hänen kansaansa eksytykseltä että säilyttää aito uskon ja jumalanpalveluksen ilmentymä eksytyksen kasvaessa koko ajan. (Voit tietenkin väittää vastaan ja sanoa, että se, mitä näemme, on TOSI "herätys"!)

Me menemme ilmestymajaan ulkopuolelle leirin

Haluan kiinnittää huomiomme tapahtumaan, joka sattui Israelin kansan erämaavaelluksen aikana. Kun kansa joutui odottamaan pitkään Mooseksen palaavan Siinain vuorelta, kansa oli kyllästynyt näkymättömään Jumalaan ja halusi "lisää, lisää". He halusivat kokea ja tuntea ja koskettaa jumalaansa ja nauttia sellaisesta ekstaattisesta jumalanpalvonnasta, jota he olivat nähneet Egyptissä (jossa uskonnolliset rituaalit päätyivät usein seksi- ja huumeorgioiksi ja muiden lihan "ilojen" valtaan antautumiseksi).

Kuten ehkä tiedät, kansa lahjoitti kultakorunsa ja niistä tehtiin kultainen vasikka ja sitten he pitivät juhlaa! Kun Mooses palasi takaisin, hän kuuli metelin, jota ihmiset pitivät ja luuli, että oli syttynyt sota. Kuvittele kaikkea sitä huutamista, kiljumista ja tanssimista, mitä siellä varmaankin oli. Se oli uskonnollista kalabaliikkia. (2.Moos.32:17—18) Sen lisäksi he olivat ALASTI, mistä voi selvästi päätellä heidän "jumalanpalvontansa" luonteen. (2.Moos.32:25)

Ja tiesitkö muuten, että nämä epäjumalanpalvelusta harjoittavat israelilaiset saivat myöskin kokea KULTAPÖLYÄ? Niin, Mooses "...otti vasikan, jonka he olivat tehneet, poltti sen tulessa ja rouhensi sen hienoksi ja hajotti veteen ja juotti sen israelilaisille." (2.Moos.32.20) Heidän oli juotava kultapölyä! Ehkäpä herätyksen kannattajien olisi hyvä muistella, että ensimmäien maininta kultapölystä Raamatussa tapahtuu synnin ja tuomion yhteydessä!

Kaikkein ensimmäiseksi Mooseksen oli saatava selville, ketkä pysyttelivät erossa tästä eksyttävästä epäjumalanpalvonnasta. "niin Mooses seisahtui leirin portille ja huusi: 'Joka on Herran oma, se tulkoon minun luokseni'. Silloin kokoontuivat hänen luoksensa kaikki leeviläiset." (jae 26)

Tässä oli siis toisinajattelijoiden kokous tai jäännös, joita epäjumalanpalvelus ja epäjärjestys murehduttivat.

Muille Jumala lausui tuomionsa. Noin kolme tuhatta kuoli tuon synnin seurauksena. Loput kansasta sai olla jonkin aikaa Jumalan tyytymättömyyden pilven alla.

Vaikka Jumala oli pelastanut israelilaiset Egyptistä, saanut heidät pakenemaan faaraota ja pitänyt heistä huolta erämaassa, Hän sanoi nyt: "Joka on tehnyt syntiä minua vastaan, sen minä pyyhin pois kirjastani." (2.Moos.32.33) Vertaa 5.Moos.29:18—20 ja myös Ilm.3:4—5

Kuitenkin on sinulla Sardeessa muutamia harvoja nimiä, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan, ja he saavat käyskennellä minun kanssani valkeissa vaatteissa, sillä he ovat siihen arvolliset. Joka voittaa, se näin puetaan valkeihin vaatteisiin, enkä minä pyyhi pois häen nimeänsä elämän kirjasta, ja minä olen tunnustava hänen nimensä Isäni edessä ja hänen enkeliensä edessä."

Sitten Jumala sanoi Moosekselle: "...Sillä minä en itse vaella sinun kanssasi, koska olet niskurikansa, etten minä sinua tiellä hukuttaisi." (2.Moos.33:3)

Sitten saamme lukea, että Hänen läsnäolonsa ilmestysmaja siirrettiin ULKOPUOLELLE LEIRIN!


"Ja Herra sanoi Moosekselle: 'Sano israelilaisille: Te olette niskurikansa. Jos minä silmänräpäyksenkään vaeltaisin sinun keskelläsi, minä hukuttaisin sinut. Riisu nyt koristuksesi yltäsi, niin minä ajattelen, mitä sinulle tekisin.' Niin israelilaiset riisuivat koristuksensa ja olivat Hoorebin vuoren luota lähtien ilman niitä. Mutta Mooses ottia majan ja pystytti sen leirin ulkopuolelle, jonkun matkan päähän leiristä, ja kutsui sen ilmestysmajaksi; ja jokaisen, jolla oli kysyttävää Herralta, oli mentävä ilmestysmajalle, leirin ulkopuolelle. (2.Moos.33:5—7)

Mielestäni Matthew Henryn kommentti näistä jakeista on erinomainen:

Vielä yksi tyytymättömyyden merkki laitetaan heihin heidän nöyryyttämisekseen: Mooses otti ilmestysmajan... ja vei sen ulkopuolelle, jonkin matkan päähän leiristä (jae 7), merkiksi heille siitä, että he eivät olleet olleet sen arvoiset ja että ilman rauhantekoa se ei enää palaisi takaisin heidän keskelleen. Jumala antoi heidän tällä tavoin tietää, että hän oli riidoissa heidän kanssaan: Herra on kaukana pahoista. Näin Herran kirkkaus poistui temppelistä, kun se oli synnin saastuttama (Hes.10:4, 11:23). Huomaa, että kun Herra poistaa temppelinsä, se on merkki hänen vihastaan, sillä hänen käskynsä ovat hänen suosionsa hedelmiä ja merkkejä hänen läsnäolostaan; niin kauan kuin meillä on ne keskellämme...Vaikka ilmestysmaja siirrettiin pois, silti jokainen, joka halusi etsiä Herraa, oli tervetullut sen luo.

Kuvio Raamatussa

Sinun on hyvä tietää, että jos rakastat Jumalan sanaa, Raamatussa on Jumalan kansaa ja temppeliä koskeva kuvio. Jumala antaa läsnäolonsa asettua koko kansan keskelle, mutta sitten suurin osa kansasta kääntyy palvelemaan epäjumalia, ja sitten Jumala vetäytyy heistä jättäen ainoastaan halveksitun ja hylätyn jäännöksen, jota usein vainotaan ja ajetaan erämaahan, jossa se elää eristyksissä, kunnes Jumala sen korottaa.

Niin silloinkin jäi jäännös ja aikanaan Pyhä Henki palasi takaisin temppeliin, joka ei ollut käsillä tehty, alunperin Jeesukseen ja sitten myös Hänen Ruumiiseensa — elävistä kivistä rakennettuun temppeliin, joka koostui Israelin jäännöksestä ja pakanuudesta kääntyneistä. Me näemme nyt jälleen saman kuvion omana aikanamme, niin että meidän ei pitäisi kovasti yllättyä tai masentua siitä, mitä tapahtuu.


Ihmisten halveksima ja hylkäämä

Ne, jotka pysyivät totuudessa niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa, olivat tavallisesti hyljeksittyä vähemmistöä. Kun Jeesus jätti tämän maan kolmen ja puolen vuoden julkisen palvelutyön jälkeen, häneltä jäi niin pieni joukko seuraajia, ettei heitä pidetty minään. Heitä ajettiin paikasta paikkaan, heidät ajettiin ulos entisistä jumalanpalveluspaikoistaan, heidän ystävänsä halveksivat heitä, heidän sukulaisensa hylkivät heitä ja heitä jopa tapettiin sen takia, että he uskalsivat uskoa sen, mitä Jeesus oli heille näyttänyt. (Siitä huolimatta on evankeliumin voitto nähtävissä kaikkialla maailmassa).

Meidän kokemuksemme länsimaisina kristittyinä, jossa kokonaisia kansakuntia pidetään "kristittyinä" — tai ainakin kirkossa tai seurakunnassa kävijöinä — on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Olemme eläneet laina-aikaa.

Muistat, että kaikista niistä israelilaisista, jotka lähtivät Luvattuun maahan, suurin osa ei päässyt perille tuohon siunaukseen ja niinkuin Raamattu meitä muistuttaa "ketkä sitten, vaikka kuulivat, katkeroittivat hänet? Eivätkö kaikki, jotka olivat Mooseksen johdolla lähteneet Egyptistä? Mutta keihin hän oli vihastunut neljäkymmentä vuotta? Eikö niihin, jotka olivat syntiä tehneet, joiden ruumiit kaatuivat erämaahan? (Hebr.3:16—17)

Se, että lähdetään matkaan valittuina, siunattuina ja Herran johtamina ei takaa sitä, että päästään perille määränpäähän turvallisesti. Monet seurakunnat/kirkot ja tunnustuskunnat olivat alunperin Herran herättämiä, mutta nyt näemme ne "erämaahan kaatuinena" ja meidän on lähdettävä sieltä.


Pienet ja merkityksettömät

Jumala on valinnut kautta koko Raamatun toimia pienen, merkityksettömän tai epätavallisen ihmisjoukon kanssa. Paimenpoika Daavidista tuli juutalaisten suurin hallitsija; hännänhuipusta Joosefista, jota hänen veljensä halveksivat tulee suuri mies, joka oli Egyptin maan toiseksi korkein ja joka turvasi koko perheensä toimeentulon. Joonaa kutsutaan profeetaksi, vaikka hän oli pelokas ja tottelematon; Gideonin armeijan mieslukua pienennetään niin pieneksi, ettei (inhimillisesti ajatellen) sen voitu uskoa saavuttavan suurta voittoa; ja suuri muurien ympäröimä kaupunki kaatuu pienen Jumalaa palvelevan joukon pasuunan puhalluksiin!

Huomaa myös, miten monet Raamatun suurista johtajista joutuivat käyttämään aikaa kasvuun ja että heitä valmistettiin salaa kaukana "Jumalan selän takana". Esimerkiksi Mooses kohosi korkeaan arvoonsa vasta vietettyään aikaa Midianissa hyljeksittynä ja Daavid ajettiin ulos omasta kaupungistaan ja pakotettiin elämään kuljeksivana heimopäällikkönä, jonka seuraajat olivat resuista joukkoa. Myös Jeesus, heti kasteensa jälkeen, kun Hänet oli kutsuttu palvelutyöhön "Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi". (Matt.4.1) Olemme siis hyvässä seurassa.

Palatessamme takaisin alkuperäiseen raamatunpaikkaamme huomaamme Raamatun esimerkeistä ja ennenkaikkea siitä, että Jeesus ristiinnaulittiin "ulkopuolella leirin", että tosi uskovat kutsutaan usein keskitien järjestäytyneen uskonnon ulkopuolelle, halveksituiksi, aivan niinkuin Jeesuksenkin torjui suurin osa hänen omasta kansastaan.


Syyllisyys ja pelko

Tutkikaamme nyt tarkemmin niitä kysymyksiä, jotka nostin esiin tämän artikkelin alussa. Haluan tähdentää sitä, että vakiintunut (papillinen) seurakuntajärjestelmä — ja johon kuuluu suuri määrä ennallistamisseurakuntia — saarnaa, että maailmanlaajuinen seurakunta on valtakunnan OVI ja että seurakunnan johtajien auktoriteetille alistuminen on edellytyksenä pelastukselle.

Roomalaiskatolinen kirkko on vienyt tämän äärimmäisyyksiin ja pitää kaikkia järjestelmäänsä kuulumattomia "erossa olevina veljinä", jotka eivät pääse taivaaseen. Se käyttää myös rangaistuksenaan "kirkosta erottamista" uskoen, että jokainen, jolta kielletään roomalaiskatolisen kirkon rituaalit, ei voi koskaan olla Jumalan hyväksymä. He perustelevat sitä omalla tulkinnallaan Matteuksen 16:18—19:sta, jossa Pietarille annetaan valtakunnan avaimet. Sentähden paavilla (jonka he väittävät olevan Pietarin seuraaja) väitetään olevan valta ja vastuu avata ja sulkea taivaan portit.

Vaikka tämä onkin äärimmäisyys, kohtaamme kuitenkin samanlaista ajatustapaa protestanttisissa/karismaattisissa seurakunnissa ja kirkoissa. Sitä esiintyy usein hyvin autoritäärisissä dominionistisissa seurakunnissa ja kulteissa. Kun ensi kerran tapasin "Bugbrooke yhteisöön" (joka tunnetaan paremmin nimellä Jesus army eli Jeesuksen armeija) kuuluvan miehen, me keskustelimme tulipatsaasta, joka oli Jumalan leirin yläpuolella erämaassa ja joka johti kansaa erämaassa.

Käyttäessäni sanaa 'leiri' yleisessä merkityksessä tarkoittamaan kaikkia uskovia, hän puhui vain YHDESTÄ leiristä, jonka päällä Pyhä Henki lepäsi — omasta yhteisöstään ja tunnustuskunnastaan! Hän selitti, että hänen seurakuntansa OLI "hänen Isänsä" — Jumala — hänelle ja jos hän jättäisi yhteisönsä, hän ei kuuluisi enää Jumalan valtakuntaan. Ilmeni, että tuon kultin opetuslapsille opetettiin niin.

Ajatusmalli, jossa seurakunta on Jumala ja/tai valtakunta, kannustaa johtajia uhkailemaan toisinajattelijoita "seurakunnasta erottamisella". Toisin sanoen heitä varoitetaan, että jos joku nousee heidän hallintoaan vastaan, hänen on lähdettävä seurakunnasta ja heidän auktoriteettinsa kyseenalaistaminen on sama kuin itse Jumalaa vastaan kapinointia ja uskosta luopumista!

Niistä, jotka lähtevät seurakunnasta, sanotaan, että he asettuvat pelastuksen toivon ulkopuolelle. Varmastikin se riittää pelottelemaan joitakin jäämään seurakuntaan.


Jeesus on ovi

Sellainen opetus, että SEURAKUNTA on pelastuksen ovi (niin että ihmisten täytyy "kuulua" kirkkoon/seurakuntaan voidakseen pelastua täydellisesti) ei ole raamatullista. Jeesus Kristus on Ovi (Joh.10:9). Hänen kauttaan pääsemme sisälle pelastukseen ja iankaikkiseen elämään ja meistä tulee Hänen opetuslapsiaan, ei ihmisten opetuslapsia.

Jos joku löytäisi pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa paikassa, missä ei ole seurakuntaa/kirkkoa tai pastoria/pappia, hän olisi silti todella pelastunut. Raamatun mukaan seurakunta on "uloskutsuttujen" seurakunta eli kaikkien tosi uskovien maailmanlaajuinen ruumis, jossa uskovat ovat liittyneet toisiinsa näkymättömin hengellisin sitein ja KAIKKIEN päänä on Jeesus.

On vain YKSI ruumis, vaikka sillä on monia paikallisia ilmenemismuotoja. Kuitenkin heti kun ihmiset alkavat pitää omaa paikallista seurakuntaansa tai seurakuntiensa ryhmää ainoana tosi seurakuntana/kirkkona, he ovat joutuneet raamatullisen käsitteistön ulkopuolelle. On aina olemassa houkutus väittää, että oma tunnustuskunta on ainoa oikea, mutta meidän on oltava valmiita hyväksymään, että on olemassa ihmisiä, jotka tunnustavat Jeesuksen vapahtajakseen, on kaikissa tunnustuskunnissa ja sentähden Kristuksen näkymätön ruumis koostuu monista eri roduista, tunnustuskunnista ja jumalanpalvelustyyleistä.

Tämän todettuamme tulevat sellaiset kysymykset kuin "tuomitseeko Jumala minut siitä, etten käy kirkossa/seurakunnassa" merkityksettömiksi. Vaikka me käytämme sanontaa "käydä kirkossa/seurakunnassa", me tarkoitamme oikeastaan "käydä paikallisessa rakennuksessa, joka on tarkoitettu tietyn tunnustuskunnan tyyliseen jumalanpalvelukseen".

Paikallisseurakunnassa käyminen on hyvää ja tarpeellista ja suositeltavaa kristilliseen elämään yleisesti kuuluvana osana. Kuitenkin heti kun mietit, mitä eroa on (Kristuksen ruumiin) seurakuntaan kuulumisella ja paikallisseurakunnan kokouksissa käymisellä, käsität, että Jumala ei vaadi sinua käymään missään tietyssä paikallisessa jumalanpalveluksessa osana pelastustasi, varsinkaan jos tuosta jumalanpalveluksesta on haittaa uskollesi!

En ole koskaan pystynyt käsittämään niiden ihmisten ajatuksenkulkua, jotka käyvät kuolleessa seurakunnassa/kirkossa tai "herätyksen" seurakunnissa (joissa palvonta on joko epätodellista tai sitten ristiriidassa Raamatun kanssa) vain sentähden, että täytyy "käydä kirkossa/seurakunnassa" — ikäänkuin Jumala vaatisi heitä viettämään tunnin viikonloppuisin keräämässä pisteitä uskonnolliseen ansiolistaan. Jos me emme osallistu aitoon, hengelliseen, merkitykselliseen ja raamatullisesti oikeanlaiseen jumalanpalvelukseen ja kokoonnu yhteen niiden kanssa, jotka todella tuntevat Herran — niin mitä "seurakunta" sitten oikein merkitsee?

Meitä ei myöskään käsketä alistumaan sellaisen ihmisen auktoriteetin alle, joka ei ole Jumalan kutsuma, vaan on nostanut itse itsensä auktoriteettiasemaan muista ihmisistä välittämättä ja pelkästään rakkaudesta valtaan ja rahaan ja joka saarnaa jatkuvasti harhaoppia! Kuitenkin jotkut pakottavat itsensä istumaan sellaisten miesten jalkojen juuressa luullen, että elleivät he ole kenenkään ns. "auktoriteetin alla", he ovat Jumalan tahdon ulkopuolella.

Tämä on hulluutta ja uskon, että ainoastaan pelko ja uhkaukset saavat ihmiset toimimaan niin. Jos keskustelet heidän kanssaan, huomaat, että he TIETÄVÄT uskonsa kärsivän ja he TIETÄVÄT, että heille syötetään myrkkyä, mutta silti he menevät hiljaa ja kärsivällisesti viikko toisensa jälkeen kuuntelemaan sellaisen miehen opetusta alistuen hänen auktoriteettinsa alle yksinkertaisesti vain siksi, että he pelkäävät "olla käymättä kirkossa/seurakunnassa".

Tunnen erään hienon nuoren naisen, jonka Jumala on todella kutsunut ja jolla on erinomainen ymmärrys Raamatusta, ja joka palvelee aktiivisesti Kristuksen ruumista monilla tärkeillä tavoilla. Kuitenkin kaikesta tästä huolimatta hän istuu joka sunnuntai hallitsevan hengellisen johtajan auktoriteetin alla, joka opettaa kaikenlaista harhaoppia. Tämä naisparka kestää epäraamatullista opetusta ja monia tuon seurakunnan loukkaavia käytänteitä ja asioita, joiden hän myöntää olevan hirvittävän väärin — mutta KUITENKIN, kun häntä kehotetaan lähtemään siitä seurakunnasta, hän ei uskalla tehdä sitä, koska hän pelkää, ettei hän olisi sitten enää kenenkään "auktoriteetin alla". Miten surullista.

Käytännön seikkoja

Mitä Raamatussa sanotaan "seurakunnasta" ja jumalanpalveluksesta ja miten voimme totella Herraa näissä asioissa?

Huomaa, etten ole koskaan väitt´änyt enkä aio nytkään väittää, että kristittyjen pitäisi lopettaa kokoontumasta yhteen tai hylätä raamatulliset vanhimmistot. Väitän ainoastaan, että nämä asiat pitäisi määritellä raamatullisesti, niin että vältyttäisiin pakottamasta ihmisiä takaisin tuhoaviin järjestelmiin.

Onko Jumala käskenyt sanassaan noudattaa tietynlaista jumalanpalvelusjärjestystä? Onko Jumala näyttänyt meille, mitä meidän pitäisi tehdä "jumalanpalveluksen" aikana? Onko olemassa raamatullisia käskyjä, jotka vaativat meitä käymään kerran viikossa paikallisessa seurakunnassa/kirkossa? Yllättävä vastaus on — EI.

Raamattu ( ja alkuseurakuntaa koskeva tutkimus) osoittavat, mikä on tarpeen, jotta uskovien muodostama Kristuksen ruumis pysyy terveenä, mutta siinä ei esitetä jumalanpalvelusjärjestystä eikä ohjeita siitä, miten "seurakunta" perustetaan.

Tapa ja käsky

Käsittäkäämme nyt se kristillisen elämän periaate, että meidän täytyy ottaa huomioon ja totella Jumalan erityisiä KÄSKYJÄ, mutta PERINNÄISTAPOJEN ja TAPOJEN suhteen me olemme vapaat valitsemaan, mitä niistä noudatamme!

Jumala on käskenyt tiettyjä asioita Raamatussa, jotka ovat välttämättömiä kristilliselle elämälle, mutta ihmiset ovat lisänneet kautta koko seurakunnan/kirkon historian omia tulkintojaan ja perinteitään, jotka eivät ole pakollisia. Siksi meidän ei pidä antaa kenenkään tuomita itseämme tai saattaa itseämme häpeään siitä, että emme pidä kiinni ihmisten perinteistä. Eikä meitä saa harhauttaa luulemaan, että emme tottele JUMALAA, silloin kun itse asiassa olemme ristiriidassa IHMISEN kanssa.

Sinun on tärkeää tietää, että sellaisia viikottaisia "seurakunnan kokouksia", joita näemme tänään, ei löydy sen paremmin Uudesta Testamentista kuin uskovien historiasta ennenkuin 300-luvulla! (Kuten monet tietävät, Kostantinus teki silloin kristinuskosta laillisen uskonnon ja hänen aloitteestaan alettiin rakentaa jumalanpalvelusta varten tarkoitettuja rakennuksia julkisia jumalanpalvelusmenoja varten.)

Raamatullinen jumalanpalvelus

Mitä Raamattu sitten sanoo suhteestamme toinen toisiimme ja Jumalan palvonnasta? Yksinkertaisesti sanoen: raamatullinen tapa kokoontua liittyy toisten auttamiseen ja rakastamiseen läheisissä ihmissuhteissa, ei suurissa julkisissa kokouksissa.

Raamattu käskee meidän antaa pyhän Hengen johtaa ja ohjata kaikessa, myös jumalanpalveluksessa (Joh.4:24). Sellainen spontaanius on lähes täysin poissuljettua, kun "jumalanpalvelus" on organisoitu pienintä yksityiskohtaa myöten. Jos taas suuressa kokouksessa sallitaan Hengen johtaa suoraan, se johtaa usein epäjärjestykseen, mutta se on sen sijaan paljon paremmin sovellettavissa pienissä, intiimeissä ryhmissä. Jo pelkästään tämä kertoo paljon aidosta raamatullisesta jumalanpalveluksesta.

"Seurakuntaan/kirkkoon meneminen" sellaisena kuin me sen tunnemme (viikottainen jumalanpalveluksiin osallistuminen uskonnollisissa rakennuksissa) on pikemminkin poikkeus kuin sääntö Raamatussa! Nooa, Aabraham, Job — kukaan VT:n pyhistä ei "käynyt seurakunnassa/kirkossa", vaikka he olivat todella Jumalan kutsumia ja kuitenkin heidän kokemuksensa Jumalasta oli rikas ja todellinen. Kun ilmestysmaja lopulta rakennettiin muodollisempaa jumalanpalvelusta varten, jumalanpalvelus ei tapahtunut muodollisten kokousten määrättyjen kaavojen mukaan. Jumala asui ja liikkui kansan mukana ja me tiedämme, että se oli tulevan temppelinkin malli, joka "ei ole käsillä tehty".

Myöhemmin, kun ihmiset asettuivat asumaan tiettyyn paikkaan, heidän sallittiin rakentaa Salomon temppeli. Sekään ei kuitenkaan ollut Jumalan lupausten täyttymys, jonka mukaan Hän asuisi kansansa keskellä, vaan ainoastaan kuva siitä. Me näemme Raamatusta, että Jumala puhui tulevaisuudesta, näkymättömästä, hengellisestä Jumalan huoneesta, Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen ruumiistaan, joka muodostuu elävistä kivistä. (2.Sam.7:12—13)

VANHASSA liitossa, joka oli vain kuva todellisuudesta, oli "jumalanpalvelussäännöt ja maallinen pyhäkkö". (Hebr.9:1)

Uusi Testamentti vahvistaa, että ainoa todellinen Jumalan huone nykyisenä aikakautena on Kristuksen ruumiin näkymätön, Elävä temppeli (1.Piet.2:5) ja että se on aina ollut Jumalan tarkoitus kansansa suhteen, sillä Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä".

Korkein ei kuitenkaan asu käsillä tehdyissä huoneissa; sillä näin sanoo profeetta: 'Taivas on minun jalkojeni astinlauta; minkäkaltaisne huoneen te minulle rakentaisitte, sanoo Herra, tai mikä paikka olisi minun leposijani?'" Apt 7:48—49

Vaikka VT:n Jumalan kansalla oli kiinteä rakennus, he eivät silti "käyneet kirkossa/seurakunnassa", sillä heillä oli vain yksi temppeli. Jerusalemin ulkopuolella asuvat suorittivat uskonnolliset rituaalinsa suurimman osan aikaa KOTONA oman perheen kesken.

Vaikka juutalaisten oli käsketty "pitää sapatti", he eivät silti käsittäneet sitä niin, että heidän olisi silloin ollut mentävä julkiseen jumalanpalveluspaikkaan. Nehemian kirjan 13:15—22 osoittaa, että sapatti tarkoitti enemmän työstä ja kaupanteosta kieltäytymistä kuin julkista jumalanpalvelusta. (Itse asiassa julkiseen kokoukseen matkustaminen olisi ollut mahdotonta sapattia koskevien rajoitusten takia.) Nehemia nuhtelee kansaa yllämainitussa raamatunkohdassa monista sellaisista asioista, millä he rikkoivat sapattia, mutta niiden joukossa EI mainittu julkisesta jumalanpalveluksesta poisjäämistä!


Synagoogat

Juutalaiset pystyttivät myöhempinä aikoina paikallisia synagoogia julkista jumalanpalvelusta varten. Käskettiinkö Jumalan kansaa siihen aikaan osallistumaan säännöllisiin jumalanpalveluksiin? Synagoogia kyllä pystytettiin, mutta ei siksi, että Jumala olisi käskenyt heidän tehdä niin Raamatussa.

Kun temppelipalvelus oli turmeltunut, rakennus tuhottu, ihmiset hajotettu ja Henki lähtenyt temppelistä, maanpaossa olevat juutalaiset kokivat raskaana rituaalien ja juhlapäivien vieton menettämisen ja niin he loivat "minitemppeleitä" sinne, missä sattuivat asumaan ja niin siitä muodostui normaali kokoontumistapa. Niissä ei kuitenkaan ollut arkkia, kaikkeinpyhintä eikä Jumalan läsnäoloa kerubien välissä! Synagoogat olivat rukouksen ja opetuksen paikkoja, mutta ne eivät voineet koskaan tuoda takaisin Israelille todellista, hengellistä Jumalan antamaa jumalanpalvelusta sellaisena kuin miksi Herra sen tarkoitti!

Vaikka synagoogat olivatkin käyttökelpoisia säilyttäessän Jumalan opetuksia ja hallinnollisina instituutioina, ne olivat kuitenkin vain tyhjä kuori eivätkä aitoja raamatullisia ilmauksia siitä, mitä tarkoittaa Jumalan lapsena oleminen. Ne (niinkuin monet aikamme uskonnolliset rakennukset) tarjoavat "jumalisuuden ulkokuoren, mutta kieltävät sen voiman" (2.Tim.3:5)

Tämä selittää sen, miksi ne juutalaiset, jotka olivat ottaneet Jeesuksen vastaan, heitettiin lopulta ulos heidän synagoogistaan. Nuo kaksi uskonnon ilmentymää olivat niin kaukana toinen toisistaan, etteivät ne enää voineet olla yhdessä. Jos juutalaiset uskovat kävivät edelleen "kirkossa/seurakunnassa" tai synagoogassa, se tapahtui vain käytännön evankelionnin takia. He menivät sinne, missä juutalaisten seurakunta kokoontui saarnatakseen heille! (Apt13:14—16/Apt14:1/Apt18:4)

Ei rakennuksia

Uuden Testamentin aikana ei ollut mitään kristillistä jumalanpalvelusta varten tarkoitettuja rakennuksia. Tämä on tosiasia, koka hämmästyttää monia. Kristittyjä alettiin vainota yhä enemmän ja enemmän ja he kokoontuivat kodeissa, ts. omissa kodeissaan ja osoittivat toinen toisilleen vieraanvaraisuutta.

Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella, kiittäen Jumalaa ja ollen kaiken kansan suosiossa. Ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen. (Ap.t.2:46—47)

Huomaa ilmaus "heidän yhteyteensä", jossa se tarkoitti koko uskovien muodostamaa Kristuksen ruumista. Tässä ei puhuta mitään paikallisesta seurakuntarakennuksesta!

Näemme saman myös seuraavassa jakeessa, josta huomaamme, että seurakunta tarkoittaa pyhiä (uskovia):

"Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät, ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin" (1.Kor.1:2)

Kuten sanoin jo aikaisemminkin, silloin EI ollut MITÄÄN seurakuntien kokoontumista varten tarkoitettuja rakennuksia tai jättimäisen suuria seurakuntia, jotka olisivat kokoontuneet säännöllisesti jumalanpalveluksiin. Vaikka joskus saattoikin olla erityisiä julkisia kokoontumisia, joissa oli läsnä enemmän ihmisiä, normaali malli oli "kokoontua yhten" pienissä, epämuodollisissa ryhmissä kodeissa.

"Tervehdys Laodikeassa oleville veljille ja Nymfalle sekä hänen kodissaan kokoontuvalle seurakunnalle." (Kol.4:15)

"Aasian seurakunnat tervehtivät teitä. Monet tervehdykset Herrassa lähettävät teille Akylas ja Priska sekä heidän kodissaan kokoontuva seurakunta." (1.Kor.16:19)

Tämä malli on otettu uudestaan käyttöön, kun pienet uskovien ryhmät kokoontuvat epäsäännöllisesti ja epämuodollisesti, mutta myös toisinaan isompina ryhminä laajemmalta alueelta konferensseihin tai julkisiin kokouksiin.

Perinteiset kirkko/seurakuntarakennukset ja tiettyä kaavaa noudattavat jumalanpalvelukset on itse asiassa kopioitu juutalaisten rituaaleista ja käytänteistä höystettynä monilla pakanallisilla käytänteillä (esimerkiksi uhrialttari), mutta vain harvoja niistä voidaan löytää Jumalan sanasta. Ne ovat ihmistekoisia rituaaleja, ihmisten TAPOJA, eivät Jumalan vaatimuksia!

En halua tällä sanoa, etteikö niistä olisi mitään hyötyä tai että kristityt eivät saisi käydä sellaisissa jumalanpalveluksissa. Tietenkin Jumala kohtaa kristityn siellä, missä on todella sydämestä nousevaa ylistystä, mutta tosiasia on, että me emme ole sidottuja alistumaan ihmisten tapoihin mitä tulee jumalanpalveluskokemukseemme.

Onko Raamatussa käsketty kokoontua kerran viikossa?

Mitä voimme sanoa tavasta kokoontua sunnuntaiaamuisin ja/tai -iltaisin? Onko Raamatussa käsketty tekemään niin ja loukkaammeko Jumalaa, jos jätämme väliin sunnuntaisen kokouksen?

Tässäkin tapauksessa Raamatusta löytyy yllättävän vähän sellaista, mikä osoittaisi, minä päivänä uskovat kokoontuivat. Uskoisin, että he kokoontuivat aina kun se oli mahdollista ja missä oli turvallista ja mukava kokoontua. Uskon myös, että he olivat täysin vapaat sellaisesta pelosta, että he eivät olisi "pitäneet" kunnolla tiettyä jumalanpalveluspäivää, vaan pyrkivät rakastamaan, palvelemaan ja palvomaan Jumalaa kaikkina aikoina, jatkuvasti.

"Älköön siis kukaan teistä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin [oik.sapattien] johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksessa." (Kol.2:16—17)

"Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa." (Ap.t.6:4)

"Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät." (Hebr.13:15)

Seurakunnan alkuvaiheissa Jerusalemissa ja muualla, missä uskovat olivat vastikään kääntyneet juutalaisuudesta, he varmaankin noudattivat sapatin viettoa lauantaina, mutta EI sen takia, että se olisi Jumalan seurakunnalle säätämä laki. Tässä näemme kristittyjen sekoittavan iloisesti perinteen ja Raamatun käskyn ja jos niiden välillä ei ole mitään todellista ristiriitaa kaikki on hyvin. Kokoontuminen muiden juutalaisten kanssa synagoogassa antoi alkukristityille varmasti mahdollisuuden puhua ystävilleen Jeesuksesta. (Myöhemmin se ei ollut enää mahdollista.)

Mitään sitovaa velvoitusta tai lakia, joka olisi vaatinut säännöllistä synagoogassa käymistä ei kuitenkaan ollut. Paavali oli selvästi vapaa menemään synagoogaan tai olemaaan poissa sieltä, tarpeen mukaan. Hän moitti myös Gal.4:9—10:ssä niitä, jotka ottavat "vaarin päivistä ja kuukausista ja juhla-ajoista ja vuosista", joita hän kuvasi "heikoiksi ja köyhiksi" alkeisvoimiksi. (Mikä tarkoittaa sitä, että ne olivat kykenemättömiä ja voimattomia tekemään meille mitään tpdellista hyvää).

Sunnuntai

Meidän on vaikea ymmärtää, että kun seurakunta sai alkunsa, sunnuntai ei ollut vapaapäivä, lepopäivä tai mikään uskonnollinen päivä. Pakanamaailmassa ei ollut viikottaista lepopäivää, ainoastaan epäsäännöllisiä pakanallisia juhlapäiviä. "Auringon päivä" [engl. Sunday] oli samanlainen tavallinen päivä kuin muutkin päivät.

Usein väitetään, että kristityt kokoontuivat "viikon ensimmäisenä päivänä" eli sunnuntaina. (Se vastaisi nykyistä maanantaitamme, viikon ensimmäistä työpäivää meidän viikossamme, niin että jos he kokoontuivat sunnuntaina, se olisi ollut tavallinen työpäivä eikä sitä olisi vietetty "sapattina").

Tutkiessamme helluntain kokousta Apt.2:1:ssä näemme uskovien kokoontuneen yhteen paikkaan ylistämään Herraa. Se oli sunnuntai, mutta ainoastaan siksi, että helluntai osui sille päivälle.

Toinen viittaus Apt.20:7:ssä ei sano mitaan säännöllisistä kokouksista ja Paavalin neuvo uskoville 1.Kor.16:1—2:ssa laittaa syrjään tietty summa rahaa viikon ensimmäisenä päivänä saattoi olla ainoastaan käytännöllinen toimenpide. Näiden lisäksi Raamatussa EI ole mitään viitettä, joka auttaisi meitä päättämään, milloin uskovat kokoontuivat palvomaan Jumalaa! Yksinkertainen viittaus Herran päivään (niinkuin se on käännetty) Raamatussa (Ilm.1:10) näyttää viittaavan eskatologiseen tapahtumaan, ei sunnuntaihin.

Tyhjä hauta

Toinen peruste, joka usein esitetään tukemaan "viikon ensimmäistä päivää" eli sunnuntaita on se, että Jeesus nousi ylös auringon noustessa tuona viikonpäivänä.

Opetuslapsilla ja niillä jotka olivat puutarhahaudalla, oli kuitenkin toisenlaista tietoa. Naiset kiiruhtivat haudalle niin pian kuin se oli sallittua sapattirajoitusten jälkeen. He olivat levähtäneet vain hetkiseksi ja kiiruhtivat sitten haudalle kauan ennen auringonnousua. Kun he saapuivat juuri ennen auringonnousua, he huomasivat, että Herra OLI JO YLÖSNOUSSUT. Hauta oli tyhjä. (Mat.28:1—6/Mark.16:1—6) Monista eri syistä, joita ei voida selvittää tämän artikkelin puitteissa, [mutta jotka on selvitetty Al Dagerin artikkelissa Ylösnousemus], uskon että Jeesus nousi ylös hiukan auringonlaskun jälkeen lauantai-iltana EIKÄ auringon noustessa seuraavana aamuna, niin että alkukristityillä ei ollut mitään syytä pitää sunnuntaita pyhänä päivänä.

Siksi kysymys siitä, pitivätkö alkuaikojen uskovat mitään päivää erityisempänä tai pyhempänä kuin muita päiviä ja siten sopivampana jumalanpalveluspäivänä, jää avoimeksi.

Historiallisesti sunnuntaista ei tullut säädettyä, laillista "kristillistä" jumalanpalveluspäivää ennenkuin 4.vuosisadalla AD. Me tiedämme, että tuon päivän valinnalla on yhtä paljon tekemistä auringonjumalan kunnioittamisen kuin kirkollisen tavan kanssa. Sillä ei kuitenkaan varmuudella ollut mitään tekemistä Raamatun kanssa. On historiallinen tosiasia, että sunnuntaista tuli "pyhä päivä" VASTA, kun seurakunta oli luopunut alkuperäisestä puhtaudestaan ja alkanut alamäkensä ritualismia kohti.

Oma seurakunnankokous

Kaikista raamatukohdista, joita käytetään niiden hämmentämiseen tai jopa tuomitsemiseen, jotka ovat päättäneet palvoa Jumalaa "ulkopuolella leirin", tämä on ykkönen:

älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän (Hebr.10:25)

Eikö tässä jakeessa käsketä käymään säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa? Katsotaanpa. Näemme tosiaankin, että alkukristityt kokoontuivat "seurakunnankokouksiin". Mutta katsotaanpa, mitä tämä jae EI KERRO:

Miksi ihmiset lukevat, että tässä jakeessa käsketään "mennä kirkkoon"? Ehkä sen takia, että siinä on käytetty sanaa "kokous"? Mutta sanahan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että he "kokoontuivat", ei enempää eikä vähempää. Siinä ei puhuta kirkossa/seurakunnassa käymisestä sunnuntaiaamuisin!

Meidän täytyy tietenkin kokoontua yhteen muiden uskovien kanssa, mutta uskon, ettei Jäännöksen keskuudessa vallitse mitään halun puutetta totella tuota raamatunkohtaa. Mistä muusta syystä he etsisivät epätoivoisesti itselleen seurakuntaa?

Jos olisi todellakin totta, että ulkopuolella leirin oleva "jäännös" ei tottelisi Raamatun käskyä ja "jättäisi oman seurakunnankokouksen", silloin he varmaan pelaisivat tyytyväisinä tietokonepelejä ja menisivät uimarannalle sen sijaan, että he itkevät epätoivoissaan seurakunnan perään! Jos on joku ryhmä, joka haluaisi enemmän seurakuntaa kuin he, se pitäisi näyttää minulle! Ei, tässä ei ole kysymys halukkuuden puutteesta, vaan mahdollisuuksien puutteesta monissa tapauksissa.

Tarkoittaako tämä "kokous" välttämättä säännöllistä jokaviikkoista tapahtumaa, josta poisjääminen on lähes samaa kuin "uskosta luopuminen"? Kun tutkimme 1.Kor.14:23:a, huomaamme, että Paavali käyttää sanontaa "JOS nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen..." ei KUN. Olen sitä mieltä, että hänen sananvalintansa osoittaa, että 1.Kor.14:ssä kuvatut suuret julkiset kokoukset eivät olleet välttämättä säännöllisesti tapahtuvia.

Joka tapauksessa meillä ei ole mitään raamatullista käskyä "kokoontua yhteen" minään tiettynä päivänä tai säännöllisesti, mutta meidän on pidettävä kiinteää yhteyttä toisiin tosi uskoviin (vaikka heitä olisi vain yksi tai kaksi), niin että voimme solmia heidän kanssaan merkityksellisen suhteen, rukoilla toinen toistemme puolesta, antaa käytännön apua ja tehdä muuta uskoa rakentavaa, kuten tutkia yhdessä Raamattua, rukoilla ja ylistää. Sellaisetkin, jotka ovat erillään ja jotka eivät saa perheensä tukea, voivat löytää sellaista yhteyttä vaikkakin epäsäännöllisesti tapahtuvaa, keskustella puhelimessa, sähköpostin avulla, kirjeitse ja tapaamalla silloin tällöin.

Vaikka se ei olekaan ihanneratkaisu (ilmeisestikään), se täyttää silti Raamatun kehotuksen kokoontua yhteen. Kenenkään ei pitäisi kokea olevansa tuomittu tai pelästyä, jos heitä arvostellaan siitä, että he haluavat puolustaa totuutta, ja jotkut käyttävät tuota heprealaiskirjeen kohtaa heitä vastaan. Jumala suosittelee ennemminkin, että me kieltäydymme tekemästä kompromissia eksytyksen kanssa ja päätämme totella enemmän henkeä kuin kirjainta kuin kirkollisten tapojen orjallista noudattamista!

Suositteleeko Jumala säännöllistä kokouksissa käymistä eksytyksestä huolimatta?

Usein annetaan se vaikutelma — ja monet saarnamiehet tekevät tästä oikein opinkappaleen — että kristittyjen on käytävä jossain paikallisseurakunnassa, esiintyy siellä sitten mitä tahansa, pelkästään totellakseen Raamattua.

Mutta katso miten Jumala VIHAA uskonnollisia kokouksia, jos niissä ei ole aitoa merkitystä tai halua totella Häntä. (Tämä koskee aivan varmasti myös kokouksia, joissa tapahtuu Jumalan Sanan vastaisia asioita ja jumalanpalvojat viihdyttävät itseään sen sijaan, että palvoisivat Jumalaa.)


"Kun te tulette minun kasvojeni eteen, kuka sitä teiltä vaatii — minun esikartanoitteni tallaamista? Älkää enää tuoko minulle turhaa ruokauhria; suitsutus on minulle kauhistus. En kärsi uuttakuuta enkä sapattia, en kokouksen kuuluttamista, en vääryyttä ynnä juhlakokousta. Minun sieluni vihaa teidän uusiakuitanne ja juhla-aikojanne; ne ovat käyneet minulle kuormaksi, jota kantamaan olen väsynyt. Kun te ojennatte käsiänne, minä peitän silmäni teiltä; vaikka kuinka paljon rukoilisitte, minä en kuule: teidän kätenne ovat verta täynnä. Peseytykää, puhdistautukaa; pankaa pois pahat tekonne minun silmäini edestä..." (Jes.1:12—17)

"Niin fariseukset ja kirjanoppineet kysyivät häneltä: 'Miksi sinun opetuslapsesi eivät vaella vanhinten perinnäissäännön mukaan, vaan syövät leipää epäpuhtailla käsillä?' Mutta hän sanoi heille: 'Oikein Esaias on ennustanut teistä, ulkokullatuista, niinkuin kirjoitettu on: Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä. Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöä.'" (Mark.7:5—9)

"Järjestäytynyt" seuralunta/kirkko

Onko "järjestäytyneen" seurakunnan/kirkon ainoa vaihtoehto seurakunta/kirkko, jossa vallitsee epäjärjestys? Näyttää siltä, että monet luulevat niin.

Suunniteltu jumalanpalvelus puolustaa paikkaansa ja se saattaa olla ylentävää, mutta se on taipuvainen ritualismiin. Kaikesta toiminnasta, olkoon aluksi miten hengellistä tahansa, tulee merkityksetöntä, kun se muuttuu ehdolliseksi reaktioksi.

Muistan uudistuksen alkuaikoja 1970-luvulla, kun taputtaminen tai käsien kohottamine jumalanpalveluksessa oli uutta ja jopa hämmästyttävää! Siitä, mikä alkoi spontaanina ilon ja ylistyksen ilmaisuna, tuli kuitenkin pian karismaattinen "perinne" ja monet kohottivat kätensä kaikkia lauluja laulettaessa vain siksi, että "niin piti tehdä". Se oli menettänyt kosketuksen hengellisiin juuriinsa ja siitä oli tullut "järjestäytynyttä".

Lähes kaikesta "seurakunnan" palvonnast (myös karismaattisissa seurakunnissa) on tullut aikaisemman toistoa. Se saa aikaan laiskuutta. Jos yhdellä tai kahdella ihmisellä on kaikki vastuu "palvonnan" järjestämisestä, silloin sen esittäminen useiden satojen ihmisten puolesta tekee siitä toisaalta taakan ja myös sallii muiden rentoutua ja olla ajattelematta itse.

Tällä tavoin tuhannet kristityt ovat oppineet uskomaan olevansa hengellisesti huippukunnossa, vaikka he itse asiassa ovat täysin toisista riippuvaisia. Kun kriisi yllättää, he huomaavat, etteivät he pysty rukoilemaan, eivät tunne Raamattua eivätkä ole yhteydessä Jumalaan.

Uskon, että Jumala ottaa paljon mieluummin vastaan tottumattoman uskovan epävarman rukouksen hänen yrittäessään palvoa itse Jumalaa kuin suuren määrän ulkokohtaista rukousta. On parempi sanoa "Jeesus, Jeesus!" sydämen pohjasta, joka on täynnä ylistystä kuin lausua tuhansia sanoja, joissa ei ole hengellistä elämää.

Tarkoittaako tämä sitä, että ne, jotka kokoontuvat "ulkopuolella leirin", torjuvat kaiken järjestyksen tai organisaation? Ei tietenkään. Meidän ei kuulu sortua anarkiaan, niin että kaikki käy. Meidän on pyrittävä säilyttämään tasapaino spontaaniuden ja epäjärjestyksen välillä.

Jos (varsinkin pienessä ryhmässä) on aitoa Jumalan kunnioitusta, ei luultavasti tarvita minkäänlaista organisointia; mutta suuremmissa kokouksissa, joissa on mukana lapsia, vastakääntyneitä, epäkypsiä tai niitä, joilla on taipumusta hallita toisia, jonkun, jolla on Jumalan antamaa kykyä, pitäisi valvoa kokouksia ja ohjata niitä oikeaan suuntaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valittaisiin joku tekemään KAIKEN, joka on yhtä suuri tai päinvastainen virhe.


Organisointi

Tarkoittaako kirkko/seurakuntajärjestelmän ulkopuolella oleminen sitä, että torjumme kaiken organisoinnin? Vaikka haluankin rohkaista epämuodollisten kokousten pitoon, en silti suosittele täydellistä kaaosta!

Toisaalta emme voi myöskään olla liian muodollisia ja pakottaa kaikkia tarkkaan suunnitelmaan sen tähden, että pelkäämme vaivautunutta äänettömyyttä tai keskeytyksiä; toisaalta voimme olla liian hengellisiä, niin että kokouksemme muistuttavat kveekareiden kokouksia, joissa kaikki odottavat hiljaa, että he saisivat sisäisen kehotuksen eivätkä uskalla tehdä mitään peläten, ettei se ole Herran suoraa puhetta!

Organisoiminen ja suunnittelu eivät ole sinänsä suuria syntejä. On asioita, jotka eivät voisi koskaan tapahtua ilman organisointia. Toisaalta, jos haluamme antaa Herran johtaa kokousta, meidän pitäisi varoa, ettemme sotke Jumalan suunnitelmia ja kieltäydy seuraamasta Hänen johdatustaan, jos se ei sovi suunniteltuun ohjelmaan. Vielä kerran, päämääränä on saavuttaa tasapaino näiden kahden asian välillä.

Suurin ongelma seurakunnissa ovat ihmiset! On otettava huomioon niin monia eri persoonallisuuksia, jotka kaikki ovat eri kehitysvaiheessa. Kaikkien näiden ihmisten ohjaamiseen laitumella tarvitaan viisaasta paimenta.

Luultavasti tulet huomaamaan, että ensimmäiset vaikeudet vastalöydetyssä vapaassa jumalanpalveluksessa ovat kahta eri ääripäätä edustavat ihmistyypit:

  1. Ne, jotka eivät sano koskaan mitään eivätkä osallistu mitenkään, vaikka heitä rohkaistaisiin kuinka paljon hyvänsä.
  2. Ne, jotka haluavat johtaa ja olla toisten auktoriteetteja.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ovat arkoja, jopa suorastaan eristäytyviä ja teeskentelevät, etteivät pysty mihinkään. He kuluttavat usein toisten voimavarat loppuun ja pyytävät toisten tukea kaikkeen. Jos et varo, nämä ihmiset saavat lopulta leijonanosan kaikesta huomiosta osallistumatta itse mihinkään. Heidät on vedettävä määrätietoisesti kuorestaan ja vaadittava vaikkapa vain lukemaan aluksi Raamatusta joitakin jakeita tai rukoilemaan lyhyesti.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset ovat yleensä ylimielisiä ja luulevat, että he ovat saaneet Jumalalta tehtäväkseen johtaa ryhmää. He näkevät tässä mahdollisuuden korottaa itseään, mutta on varmistuttava siitä, että KRISTUKSEN RUUMIIN sanoma tulee jatkuvasti esille, niin että kaikki saavat kokea, että heillä on oma paikkansa ja oma tehtävänsä seurakunnassa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että annetaan periksi ja sallitaan hallitsevien ihmisten alkaa hallita seurakuntaa, he aiheuttavat ongelmia. Olen huomannut, että sellaiset ihmiset lähtevät tavallisesti ryhmästä jonkin ajan kuluttua, koska he eivät saa omaa tahtoaan läpi.


Motivaatio

Jotkut pelkäävät, että he eivät tule toimeen perinteisten kirkkojen/seurakuntien ulkopuolella, koska seurakunnissa on sosiaalista toimintaa ja ne järjestävät opetusta, palvontaa, rukousta ja Raamatun tutkimista kätevässä muodossa. Jotkut kokevat, että jos he eivät ole sellaisessa toiminnassa mukana, he eivät pysty enää kasvamaan kristittyinä.

Mutta meidän kristillisen elämämme ei pitäisi olla toisten motivoimaa. Jeesus kutsui ihmisiä OMIKSI opetuslapsikseen, ei johtajien oeptuslapsiksi. Me istumme hengessä Jeesuksen jalkojen juuressa, emme oppineiden tutkijoiden ja saarnamiesten jalkojen juuressa. Jos näet itsesi ennemminkin seurakuntasi/tunnustuskuntasi jäsenenä kuin Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena, huomiosi on kiinnittynyt väärään kohteeseen. Jos yhteenkuuluvuuden tunteesi kohdistuu pikemminkin seurakuntaasi kuin Jeesukseen Kristukseen, olet matkalla lankeemukseen.

Jos kristitty ei tule toimeen ilman muiden tukea, silloin hänen on välttämättä kypsyttävä ja kehitettävä omia, itsenäisesti toimivia hengellisiä hyveitä. Kaikki ne, jotka etsivät tukea TOISILTA voidakseen nojautua heihin, kokevat kovan järkytyksen, kun vainot tai vaikeudet alkavat. Vaikka ei olisi vainojakaan, viisas kristitty seisoo omilla hengellisillä jaloillaan ja kykenee itse etsimään apua ja ohjausta suoraan Jumalalta ja osaa rukoilla ja hänellä on toimiva suhde Jumalaan.

Kuten sanottua, organisoimaton jumalanpalvelus pienessä uskovien ryhmässä rohkaisee itsenäiseen hengelliseen elämään. Itsenäisyyden on kuitenkin aina osoitettava kunnioitusta toisia ryhmän jäseniä kohtaan, sillä me kaikki olemme riippuvaisia toinen toisestamme. Kristuksen ruumista kuvataan Raamatussa tasa-arvoisten jäsenten toimivana yhteytenä, jossa jokaisella on oma tehtävänsä (toisilla isompi, toisilla pienempi), mutta kaikki toimivat kokonaisuuden hyväksi toinen toisistaan riippuvaisina.


Kristuksen ruumis

Omassa fyysisessä ruumiissasi on jokaisella elimellä oma ainutlaatuinen tehtävänsä, mutta silti ne ovat kaikki riippuvaisia toinen toisestaan. Me tiedämme, miten nopeasti kipeä vatsa heijastuu kaikkiin muihinkin elimiin ja koko ruumiiseen. Samoin Kristuksen ruumiissa on rohkaistava jokaista jäsentä löytämään oma Jumalan hänelle tarkoittama tehtävä ja toimimaan siinä täysin samanaikaisesti itsenäisenä ruumiin jäsenenä ja kuitenkin riippuvaisena kaikista muista jäsenistä.

On eräs syy, miksi pieniä kodeissa kokoontuvia ryhmiä voidaan pitää positiivisena merkkinä kristillisestä kasvusta. Se on se, että Jumala saattaa olla kouluttamassa ja varustamassa ihmisiä kestämään tulevissa vainoissa.

Lähes kaikissa maissa, missä on puhjennut vainoja, kristittyjen on ollut pakko vetäytyä pieniksi, salaisiksi, kodeissa kokoontuviksi seurakunniksi. Niiden, jotka pystyivät tulemaan toimeen kristittyinä ainoastaan organisoiduissa seurakunnissa, oli vaikea selviytyä, mutta ne, jotka Jumala oli kutsunut ja kouluttanut etukäteen, olivat valmiita tarjoamaan vainotuille sekä pyhäkön että turvapaikan.

Jumala oli nostanut noissa maissa johtajia tavallisen kansan keskuudesta (tietäen, että suurin osa järjestäytyneiden seurakuntien johtajista joutuisi vankilaan tai tapettaisiin). Kun vainot alkoivat, Jumala oli suunnitellut jo etukäteen, mistä tarvitsevat voisivat löytää apua ja sielunhoitoa. Myös sellainen verkosto oli jo valmiina, joka kykeni tarjoamaan käytännön apua ja majapaikan leskille, taloudellista apua ja hoitoa sairaille. Tämä samanlainen kotiseurakuntaliike omissa maissamme saattaa olla Jumalan suunnitelma omalle ajallemme ja aikakaudellemme, niin että teemme hyvin, kun emme halveksi "pienten alkujen päivää" (Sak.4:10).


Johtajuus ja auktoriteetti

Se, että olemme ulkopuoella leirin ei tarkoita sitä, että ei ole enää mitään auktoriteettiutta tai että me emme tarvitse vanhimmistoa. Raamattu osoittaa, että vanhimmisto on tärkeä osa jokaista kristillistä seurakuntaa. Vedän kuitenkin rajan sen välillä, että vaaditaan (jotkut vaativat), että kaikkien kristittyjen on alistuttava vihityn tai virkaan määrätyn papin/pastorin auktoriteetin alaisuuteen vain pelkästään siksi, että on "auktoriteetin alla", ikäänkuin siinä olisi jotain maagista, että joku mies johtaa jokaista uskovaa. Tämä on jäännöstä niiltä menneiltä pappisajoilta, jolloin uskovat eivät voineet puhua suoraan Jumalalle tai kuulla Häneltä suoraan itse, vaan heidän oli pakko kääntyä profeettojen tai temppelin papiston puoleen kaikissa uskontoa koskevissa tarpeissaan.

Niinkuin suurin osa teistä jo tietää, meidät on vapautettu PAKOSTA seurata jonkun papin tai hengellisen Isän (tai miksi muuksi häntä sitten kutsutaankin) opetusta. Kristinusko on siinä suhteessa ainutlaatuista, että se tarjoaa yksilölle täyden, vapaan, rajoittamattoman ja henkilökohtaisen yhteyden Jumalaan.

Jeesus tuli kutsuen Jumalaa "Isäkseen" ja vaikka se oli juutalaisten mielestä äärimmäisen järkyttävää ja he torjuivatkin sen, me kristityt pidämme sitä ehkä itsestään selvänä emmekä ajattele sen merkitystä sen tarkemmin. Meitä eivät sido lait kaiken yläpuolella olevasta Mestarista edes siinä suhteessa kuin perheen pään ollessa kyseessä. Meidän on kunnoitettava häntä, toteltava häntä ja ylistettävä häntä. Me emme seuraa häntä pakosta, vaan koska me rakastamme Häntä ja Hän meitä!

Tätä ihmeellistä, ainutlaatuista suhdettamme Mestariimme ei pitäisi vaarantaa liiallisella auktoriteettien ja johtajien kumartelulla. Liian monet kristityt alistuvat siinä määrin johtajiensa ja pappiensa/pastoreidensa alaisuuteen, että he eivät enää pysty ajattelemaan itse eivätkä kykene tekemään mitään saamatta ensin "johdatusta" muilta! Tällaisella on aikaa myöten tuhoisat seuraukset, varsinkin nyt viimeisinä aikoina, kun jokainen on henkilökohtaisesti eksyttävien henkien hyökkäysten kohteena, jotka yrittävät eksyttää itse kunkin mieltä pois totuudesta.

Seurakuntajärjestelmällä on oma tapansa valita vanhimmisto, joka heijastaa monien vuosien perinteitä. Kun me nyt olemme "ulkopuolella leirin", meidän ei kuitenkaan enää tarvitse etsiä uskonnollisista lehdistä ilmoitusta vihitystä papista, joka olisi tulossa satojen kilometrien päähän meitä "johtamaan". Me emme aseta paimeneksemme ventovierasta ihmistä, vaan odotamme ja rukoilemme, että Jumala itse nostaa vanhimpia Kristuksen ruumiin sisältä.

Emme tee myöskään keinotekoista ja epäraamatullista eroa "papiston" ja "maallikoiden" välillä, niin että pienelle määrälle ihmisiä annetaan johtajuus enemmistön yli.

Kautta koko Uuden Testamentin esitetään sellainen malli, että vanhimmat asetettiin seurakunnan keskuudesta — ei kaupungin ulkopuolelta — kun Jumalalla oli ensin ollut aikaa kasvattaa vastakääntyneitä kypsyyteen. Näistä vanhimmista ei kuitenkaan tullut kuuluisuuksia, joilla oli tärkeät kansainväliset organisaatiot ja joiden toimistojen seiniä koristivat tutkinnot eikä heillä ollut kalenteria, johon merkittiin tapaamisia seurakunnan jäsenten kanssa.

Itse asiassa Paavali kuvaa vielä 20 vuotta helluntain jälkeen johtajia (mukaanlukien sellaiset henkilöt kuin Pietari, Jaakob ja Johannes) sellaisiksi, jotka NÄYTTIVÄT olevan johtoasemassa. [Engl Raamatussa "seemed to be leaders"] Edes kahdenkymmenen vuoden aikana ei kristikuntaan ollut muodostunut selkeää, ihmisjohtoista seurakuntahallintoa (Gal.2:1—9).


Hengellinen palvelutyö

Johtajat toimivat matalalla profiililla ja he olivat "kansan keskuudesta" otettuja. He näkivät itsensä Kristuksen ruumiin palvelijoina, eivät tärkeinä keulahahmoina tai seurakuntahallinnon ohjaksia pitelevinä pomoina! On mielenkiintoista tarkastella niitä sanoja, joita käytettiin johtajista Uuden Testamentin seurakunnassa, koska niistä saa täysin eri vaikutelman kuin nykyisin vallalla olevasta käytännöstä:

Kaikilla ylläolevilla sanoilla on tekemistä palvelemisen kanssa, ei herruuden kanssa! Vanhinten tehtävä on selitetty 1.Piet.5:1—7:ssä. Se on "lauman ruokkimista" (kts. myös Apt.20.28) ja "sen kaitsemista" ts. olla lauman valvoja. Mutta tuon kaitsemisen ei pidä tapahtua "pakosta" eikä "herroina halliten...vaan ollen laumalle esikuvina". Raamattu jatkaa kaikkia koskevalla kehotuksella —

"...pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä 'Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon'. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi, ja 'heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen'."

Pappisvihkimys ja virkaan asettaminen

Miten vanhimmisto valitaan? Jumala osoittaa ne, jotka ovat kykeneviä ja saaneet armolahjan toimia vanhimpina, jotka huolehtivat kaikista. Sana "pappisvihkimys", jonka edellytyksenä on teologisessa tiedekunnassa suoritettu tutkinto tai pastorina toimimiseen vaadittava tutkinto pappisseminaarista tai raamattuopistosta tarkoittaa alunperin yksinkertaista tehtävään asettamista. Hebrealaiskirjeen 8:3:ssa käytetty sana kathistemi merkitsee yksinkertaisesti 'määrätä'.

Me tarvitsemme viisaita ja rakastavia paimenia, jotka kaitsevat lampaita eksymästä ja suojelevat heitä susilta. Ne, joilla on pastorin kutsumus, toimivat jo niissä tehtävissä pienemmässä mittakaavassa ja tunnemme usein vaistonvaraisesti, kuka on kutsuttu "johtamaan" ryhmää. (Älkäämme olettako, että se on kaikkein kokenein tai eniten esillä oleva henkilö ryhmästä! Muistakaamme, miten Jumala valitsi Daavidin Israelin kuninkaaksi.)

Johtajien pitäisi kuitenkin olla huomaamattomia. Raamatullinen johtajuus ei ole autoritääristä (Jeesus jopa käski, että niin ei saa olla, Mark.10:42—44). Kuitenkin, kun Jumala on osoittanut jotkut seurakuntaruumiin johtajiksi, olkoon se sitten iso tai pieni, hän odottaa, että kaikki kunnioittavat heitä ja pysyvät heidän päätöksissään:

"Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä." (Hebr.13:17)

Viisaat kristityt tunnustavat ne johtajikseen, jotka Jumala on heille antanut ja kunnioittavat heitä orjuuttamatta itseään kuitenkaan niin, että olisivat riippuvaisia heidän jokaisesta mielipiteestään. Toisin ajatteleminen on sallittua niin kauan kuin seurakunnan jäsenten sallitaan osoittaa vanhimmiston jäsenille, missä kohtaa he ovat poikenneet Raamatusta tai Jumalan viisaudesta. Mutta normaalissa seurakunnan tai ryhmän asioiden hoidossa on vanhimmiston jäsenten päätöksiä pidettävä tervetulleena käsi ruorissa toimimisena tietäen, että he kantavat vastuuta seurakunnasta kokonaisuutena.


Vanhimmat seurakunnan kokouksissa

Eräs virhe, johon vanhimmiston jäsenet usein syyllistyvät on olettamus, että heidän täytyy kantaa vastuuta jokaisesta kokouksesta ja johtaa sitä. Mutta Raamattu käskee KAIKKIA uskovia osallistumaan kokouksiin ja tuomaan niihin jotain. Se ei kuulu ainoastaan vanhimmille. On totta, että heidän täytyy valvoa ja joskus jopa ohjatakin kokousten suuntaa, mutta missään kohtaa Raamattua ei näy, että vanhimmat tai muut paimenet ottaisivat huolehtiakseen jokaisesta kokouksesta ja pakottaisivat seurakunnan kuuntelemaan omia opetuksiaan, ajatuksiaan, rukouksiaan, valitsemaan, mitä lauluja lauletaan tai mitään muutakaan, mitä kokouksen aikana tapahtuu.


Kaikki palvelevat

Kaikkein hedelmällisimpiä kokouksia hengellisen kasvun ja elämän kannalta ovat sellaiset, joissa vanhimmisto on sivussa ja rohakisee muita osallistumaan.

Kaikki eivät halua tuoda mitään ja monet ovat liian arkoja tai luulevat, ettei heillä ole tarvittavaa raamatullista tietoutta. Jokaisen kristityn pitäisi kuitenkin kasvaa tehtävässään ja armolahjojensa käytössä seurakunnassa ja se, että sallitaan joidenkin vain olla tekemättä mitään on kaikkien epäonnistumista eikä pelkästään vanhimmiston epäonnistumista, sillä heidän pitäisi rohkaista aktiivisesti jokaista osallistumaan kokoukseen.

Ihmisiä pitäisi taivutella lempeästi rukoilemaan, lukemaan ääneen Raamattua, jakamaan ajatuksiaan raamatunkohdista, soittamaan jotain soitinta, laulamaan tai tekemään mitä muuta tahansa, josta on aidosti apua kaikille. Kakilla, miten nuoria uskovia sitten ollaankin, on jotain annettavaa uskovien kokoontuessa yhteen!

Vanhinten on tartuttava ruoriin, jos kokous alkaa suistua raiteiltaan, alkaa eksyä raamatullisuudesta tai juuttuu paikoilleen. Heidän pitäisi olla valmiina (niin että kaikki sen tietävät) nuhtelemaan hallitsevia, puuttumaan epäraamatulliseen käytökseen, rohkaisemaan heikkoja, mutta EI pyörittämään kokousta omien suunnitelmiensa mukaan! Vanhinten ei ole edes tarpeen opettaa kaikissa kokouksissa.

Viisaat vanhimmiston jäsenet antavat tilaa muille seurakunnan jäsenille, joilla myös on sana Herralta ja jotka haluavat jakaa sen. He ovat herkkiä tottelemaan Pyhän Hengen johdatusta ja jos on jotain, mitä Jumala haluaa tuoda esiin, he sallivat sen ja antavat Hänen käyttää sitä henkilöä tarkoituksiinsa, jota Hän haluaa eikä välttämättä vanhimmiston jäseniä tai opettajina pidettyjä.

"Profeetoista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut arvostelkoot; mutta jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen. Sillä te saatatte kaikki profetoida, toinen toisenne jälkeen, että kaikki saisivat opetusta ja kaikki kehoitusta. Ja profeettain henget ovat profeetoille alamaiset; sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala. Niinkuin kaikissa pyhien seurakunnissa." (1.Kor.14:29—33)

Nämä jakeet koskevat ensisijaisesti profetoimista, mutta niitä voidaan soveltaa muihinkin tilanteisiin.

Huomatkaa, miten Paavali toteaa, että "profeettain henget ovat profeetoille alamaiset" — toisin sanoen Pyhä Henki ei "saa valtaansa" kristillistä palvelutyötä siinä määrin, että jonkun olisi PAKKO tuoda esiin profetia, pakko lausua sanoja välittämättä siitä, mitä muuta kokouksessa on meneillään.

Meidän kaikkien pitäisi olla herkkiä toinen toistemme suhteen ja koko kokouksenkin suhteen. Jos jollain toisella on ilmoitus tai sana Herralta juuri sillä hetkellä, kun avaat suusi puhuaksesi, vaikene siinä tapauksessa ja odota toista hetkeä. Jos kaikki vaativat saada puhua samalla hetkellä, seurauksena on epäjärjestystä ja kaaosta eikä se ole Pyhästä Hengestä.
Alkuperäinen artikkeli: Tricia Tillin, The Church Outside the Camp. Scriptural and Practical Notes For Isolated Believers 1/2
Osa 2
Alkuun | Kotiseurakunta | Seurakunnan toiminta ja muoto | Johtajuus seurakunnassa | Seurakuntayhteys | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä