Albert James Dager

DA VINCI -KOODI

GNOSTILAINEN HERÄTYS

Nyt kun Dan Brownin bestselleristä Da Vinci koodi on tehty suosittu elokuva, sen Jeesusta, Raamattua ja yleensäkin kristinuskoa vastaan kohdistaman hyökkäyksen aikaansaama myrsky on puhjennut uudestaan. Elokuvilla on useinkin suurempi vaikutus ihmisiin kuin kirjoilla, joihin ne perustuvat. Audiovisuaalinen vaikutus, varsinkin sellaisen lahjakkaan ohjaajan kuin Ron Howardin käsissä, tekee hyvin paljon suuremman vaikutuksen kuin lähes 500 sivun pituisen pienen pehmeäkantisen kirjan kahlaaminen.
Vaikka elokuva onkin saanut laimean vastaanoton arvosteluissa ja sai jopa vihellyksiä Cannesin filmijuhlilla tänä vuonna, se näyttää voittaneen tavallisen yleisön sydämet. Useimmat katsojat eivät näytä piittaavan elokuvan pitkästä kestosta, joka on kaksi ja puoli tuntia. Minä en ollut yhtä etuoikeutettu kuin tavalliset elokuva-arvostelijat, sillä minun oli odotettava, kunnes elokuva tuli Seattlen alueen elokuvateattereihin. Käytyäni kahdessa elokuvateatterissa, joissa se oli loppuunmyyty niinä aikoina, jolloin minulla olisi ollut mahdollisuus nähdä se, pääsin lopulta erään kolmannen elokuvateatterin viimeiseen näytökseen.
Oli ilmeisen selvää, että yleisö rakasti elokuvaa. Se sai jopa raikuvat aplodit. Kun minusta kaksi istuinta oikealla oleva tyyppi innoissaan sanoi: "Mikä mahtava elokuva!", vastasin: "Herkkäuskoiselle!"
Ja se on totuus. Ihmisten on oltava herkkäuskoisia uskoakseen, että tämä romaani edustaa mitään muuta kuin Dan Brownin ja hänen kaltaistensa propagoimia ikivanhoja gnostilaisia antikristillisiä myyttejä. Ikävä kyllä nuo myytit saavat jalansijaa ihmisten mielissä, koska ne esitetään niin vakuuttavalla tavalla.
Jotkut kysyvät, miksi ne kuohuttavat kristittyjä, koska ne ovat vain fiktiota. Mistä kaikki kohu?
On totta, että ne ovat vain fiktiota. Mutta monet pitävät kertomuksen sisältämiä "historiallisia tosiasioita" totuutena. Järjestetään jopa "Da Vinci -kiertoajeluita", joissa ihmiset viedään eri paikkoihin, jotka mainitaan kirjassa. Vaimoni Jean kuuli eräästä naisesta, jonka hän tuntee, joka oli osallistunut tällaiselle kiertoajelulle. Näyttää siltä, että monet kiertoajelulle osallistuvat pyytävät oppaalta, että heidät vietäisiin Maria Magdaleenan haudalle.
Eräs kristitty veli kertoo, että eräs evankelinen pastori, jonka kirkossa hänen poikansa käy, sanoi saarnastuolista, ettei elokuvasta kannattaisi kohista. Tätä voisi odottaa joltain World Council of Christian Churches (WCCC)-organisaation liberaaleilta jäseniltä, mutta entä evankeliselta pastorilta?`
Jopa jotkut evankeliset kristityt sivuuttavat asian sanomalla, että Da Vinci -koodi ei vaikuta heihin millään tavalla, miksi siitä siis pitäisi olla huolissaan?
On totta, ettei sillä ole vaikutusta kypsien uskovien uskoon (jos he todella ovat kypsiä uskovia). Mutta entä vastauskoontulleet tai ne, joille yritämme todistaa uskostamme? Entä heikot uskovat, jotka eivät pysty puolustamaan uskoaan, koska eivät ole lukeneet Raamattua eivätkä tutkineet historiaa?
Edelleen, missä on se into ja rakkaus meidän Herraamme kohtaan, joka loukkaantuu siitä, että Häntä halvennetaan ja Hänen sanaansa pilkataan? Ovatko tämän päivän evankeliset kristityt niin haaleita, että he eivät enää loukkaannu tällaisista?
Uskon valo ei ole ainoastaan sammunut monien sydämistä, vaan siitä ei ole jäljellä enää kipinääkään. He eivät loukkaannu siitä, että elokuvassa todetaan niin peittelemättä, että Jeesus Kristus on vain kuolevainen (ja siis syntinen) ihminen. Kuten eräs elokuvan keskeisistä hahmoista sanoo: "suurin tarina, jota maailmassa koskaan on kerrottu, on valhetta". Kirjassa sanotaan: "suurin tarina, mitä maailmassa koskaan on kerrottu, on itse asiassa myydyin".
Kertomuksen keskeinen juoni, jolle elokuva on suurin piirtein uskollinen, on, että Jeesus meni naimisiin Maria Magdaleenan kanssa ja heille syntyi lapsia, joiden jälkeläiset nousivat Ranskan valtaistuimelle kuninkaallisesta merovingien suvusta. Elokuvan sankarittaren Sophie Neveun (Audrey Tautou) kerrotaan olevan Jeesuksen Kristuksen viimeinen jälkeläinen. Sophie ryhtyy etsimään Graalia yhdessä toisen päähenkilön, Robert Langdonin (Tom Hanks) kanssa. Graalin malja todistaisi Kristuksen solmiman avioliiton todenperäisyyden. Käy ilmi, ettei Graalin malja olekaan se malja, josta Jeesus joi viimeisellä ehtoollisella, ja johon Joosef Aritmetialaisen väitetään koonneen Hänen verensä ristillä. Sen sanotaan olevan vain tarua -- "nerokas allegoria".1 Oikea Graalin malja onkin Maria Magdaleenan ruumis, jonka salainen olinpaikka ilmenee Sofian isoisän Jacques Saunièren (Jean-Pierre Marielle) arvoituksista. Sofia on vieraantunut murhatusta isoisästään, joka on sen salaseuran suurmestari, jota syytetään Magdaleenan sarkofagin olinpaikan suojelemisesta. (Olisiko se Lontoossa, Skotlannissa vai Ranskassa?)
Avauskohtauksessa Opus Dei -mestarinsa piispa Aringarosan (Alfred Molina) määräyksiä totteleva albiinomunkki Silas (Paul Bettany) murhaa Saunièren, koska Aringarosa haluaa löytää Graaliin johtavan kartan ennenkuin se julkistetaan, niin että se voitaisiin tuhota. Vatikaanin salainen neuvosto, jossa Aringarosa palvelee, haluaa tuhota todisteet, jotka johtaisivat Graalin olinpaikkaan, salatakseen "totuuden" siitä, että Jeesus oli ollut naimisissa ja että hänellä oli ollut lapsia, joka puolestaan paljastaisi, että hän oli vain kuolevainen ihminen ja paljastaisi samalla, että kirkko oli syyllistynyt luotettavampien gnostilaisten "evankeliumien" syrjäyttämiseen.
Kertomuksen mukaan Leonardo da Vinci oli salaisen, Pyhän Graalin olinpaikan suojelemisesta syytetyn Siionin veljeskunnan suurmestari. Hänen taiteensa oli väline, jonka avulla hän antoi vihjeitä salaisista tiedoistaan ja jonka avulla hän jatkoi "pyhän naiseuden" perinnettä, jonka "kirkko" oli tuhonnut. Hänen taiteensa ja Saunièren Sophielle jättämien arvoituksellisten viestien vihjeet paljastaisivat Maria Magdaleenan leposijan.
Kertomus on pakanajumalattaren palvonnan ja Raamatun ja varsinkin evankeliumien totuudellisuuden tuhoamisväline. Ja vaikka se on täynnään historiaa ja Raamattua koskevia virheellisyyksiä ja asiavirheitä, se on kerrottu niin mukaansatampaavalla tavalla, että monet ei-uskovat (ja monet tunnustavat kristityt) pitävät sitä totena.
Siinä on itse asiassa niin paljon virheellisyyksiä, että niitä kaikkia on käytännöllisesti katsoen mahdotonta käsitellä ellei halua kirjoittaa vähintään yhtä pitkää kirjaa kuin Da Vinci -koodi itse on. Käsittelemme kaikkein tärkeimpiä harhoja ja lisäksi vielä joitakin pelkkiä asiavirheitä. Keskitymme pääasiassa kirjaan, jonka perusteella elokuva on tehty ja käytämme enimmäkseen maallisia lähteitä. Tämä johtuu siitä, että kirja sisältää kirjailijan väitteet syvällisemmin.
Mitkään Da Vinci -koodissa esitetyt väitteet eivät ole alkuperäisiä. Brown on myöntänyt ottaneensa "historian" eräästä aikaisemmin ilmestyneestä Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin pseudohistoriallisesta kirjasta nimeltä Holy Blood, Holy Grail. Holy Blood, Holy Grailin on jo todettu olevan gnostilainen myytti.
Heti aluksi meidän on käsiteltävä erästä perusväitettä, jolla koko teema lepää. Se on kysymys siitä, ovatko Raamatun evankeliumit luotettavia vai ovatko ne vähemmän luotettavia kuin gnostilaiset "evankeliumit". Sillä jos Matteuksen, Markuksen, Luukaksen ja Johanneksen evankeliumien voidaan osoittaa olevan epäluotettavia, silloin koko Jeesuksen elämä, palvelutyö, kuolema ja ylösnousemus -- itse asiassa koko Hänen luontonsa Jumalan ainoana Poikana -- joutuvat vaakalaudalle. Silloin ei ihmiskunnalla ole mitään pelastusta. Silloin meidän loppumme on kuolema. (Ymmärtääksesi, mitä gnostilaisuus on, kts. artikkelia Gnostilaisuus lyhyesti).

RAAMATUN MUSTAAMINEN

Brown ei tyydy vain väittämään, että gnostilaisia "evankeliumeja" on pidettävä luotettavampina kuin Raamatun neljää evankeliumia, lisäksi hän yrittää mustata Raamatun arvovaltaa parhaansa mukaan. Keskustelussaan Robert Langdonin ja Sofian kanssa Langdonin ystävä ja innokas Graalin etsijä Sir Leigh Teabing (Ian McKellen) iloitsee voidessaan palvella tuota tarkoitusta:

"Jotta ymmärtäisimme Graalia täysin", Teabing jatkoi, "meidän täytyy ensin ymmärtää Raamattua. Kuinka hyvin olette perehtynyt Uuteen testamenttiin?"
Sophie kohautti olkapäitään. "En oikestaan ollenkaan. Minut kasvatti mies, joka jumaloi Leonardo Da Vinciä."
Teabing näytti sekä yllättyvän että ilahtuvan. "Valistunut ihminen. Loistavaa! Silloin varmasti tiedätte, että Leonardo oli yksi Graalin salaisuuden vartijoista. Ja kätki teoksiinsa vihjeitä."
"Niin, Robert kertoi."
"Entä tiedättekö Leonardon käsityksen Uudesta testamentista?"
"Ei aavistustakaan."
Teabingin katse muuttui hilpeäksi, kun hän osoitti kirjahyllyä, joka oli huoneen toisessa päässä. "Robert, saisinko vaivata? Alahyllyllä. La Storia di Leonardo."
Langdon meni huoneen poikki, etsi hyllystä ison taidekirjan ja toi sen pöydälle heidän väliinsä. Teabing käänsi kirjan Sophieen päin, avasi sen raskaan kannen ja näytti takakannen sisäpuolelle painettuja sitaatteja. "Leonardon muistikirjasta, aiheena kiistat ja arvailut", hän sanoi ja osoitti erityisesti yhtä sitaattia. "Etteköhän huomaa, että tällä on tekemistä keskustelumme aiheen kanssa."
Sophie luki sen.
Moni on kaupitellut harhaluuloja ja valheellisia ihmeitä pettääkseen tyhmää rahvasta.
- LEONARDO DA VINCI
"Tässä on toinen", Teabing sanoi ja osoitti eri sitaattia.
Tietämättömyys sokaisee meidät ja johtaa meidät harhaan. Oi kurjat kuolevaiset, avatkaa silmänne!
- LEONARDO DA VINCI
Sophieta kylmäsi hiukan. "Raamattuako Leonardo tarkoittaa?"
Teabing nyökkäsi. "Hänen tunteensa Raamattua kohtaan ovat suoranaisessa yhteydessä Graaliin. Itse asiassa Leonardo maalasi kuvan todellisesta Graalista, kuten kohta näytän, mutta ensin meidän on puhuttavan Raamatusta."2

Halveksiko Leonardo da Vinci todellakin Raamattua? Heijastavatko nämä lainaukset tuota vihaa? Vai puhuiko da Vinci jostain muusta?
Mitään historiallisia todisteita ei ole säilynyt siitä, mitkä da Vincin tunteet olivat Raamattua kohtaan. Me tiedämme, että hän käytti mitä suurimmassa määrin lahjakkuuttaan tehdäkseen taidetta, joka perustuu Raamattuun. Ja vaikka hän olisikin saattanut olla roomalaiskatolista kirkkoa vastaan niinkuin monet renessanssin taiteilijat olivat, mitään empiirisiä todisteita ei ole, jotka tukisivat Teabingin (lue Brownin) väitteitä. Ja Brownin tulkinnasta huolimatta ei ole myöskään mitään empiirisiä todisteita, jotka viittaisivat siihen, että da Vinci olisi kätkenyt taiteeseensa salaisia viestejä.
Onko sillä loppujen lopuksi väliä, mitä da Vinci ajatteli Raamatusta? Kukaan ihminen, mukaanluettuna da Vinci, ei ole totuuden lopullinen tuomitsija. Mitä tulee Brownin lainauksiin, joita hän väittää da Vincin sanomiksi, ne ovat sellaisia, joita kuka tahansa Jeesuksen todellinen opetuslapsi käyttäisi niistä, jotka torjuvat Raamatun Jumalan henkeyttämänä Sanana. "Typerä rahvas" ja "kurjat kuolevaiset" ovat kuvauksia, jotka sopivat aivan yhtä hyvin niihin, jotka torjuvat Kristuksen. Eikö Jeesus kertonut meille, että vain harvat perisivät iankaikkisen elämän uskomalla aidosti Häneen Jumalan ainokaisena Poikana?
On ilmiselvää, että Brown haluaa valmistaa lukijansa vieläkin räävimpään Raamatun tuomitsemiseen:

Teabing hymyili. "Ja kaiken, mitä teidän tarvitsee Raamatusta tietää, voi kiteyttää suuren kaniikin, tohtori Martyn Percyn sanoihin". Teabing rykäisi ja julisti: "Ei Raamattu ole faksilla taivaasta tullut."
"Anteeksi kuinka?"
Ystävä hyvä, Raamattu on ihmisen luomus. Eikä Jumalan. Ei se noin vain taianomaisesti pilvistä pudonnut. Ihminen loi sen historialliseksi kertomukseksi melskeisistä ajoista ja sitä ovat muuntaneet lukemattomat käännökset, lisäykset ja korjaukset. Historia ei ole koskaan tuntenut yhtä ainoaa versiota siitä."
"Selvä."
"Jeesus Kristus oli huikean merkittävä historiallinen hahmo, ehkä arvoituksellisin ja innoittunein johtaja, minkä maailma on koskaan nähnyt. Profeettain ennustaman messiaan roolissa Jeesus kukisti kuninkaita, innoitti miljoonia ihmisiä ja perusti uusia filosofioita. Koska hän polveutui kuningas Salomosta ja kuningas Daavidista, hän olisi voinut täydellä oikeudella tavoitella juutalaisten kuninkaan asemaa. On siis ymmärrettävää, että tuhannet hänen kannattajansa kaikkialla maassa kirjoittivat muistiin tietoja hänen elämästään."3

Kuka sitten onkaan suuri kaanonin asiantuntija, tohtori Martyn Percy?
Ainoa todellinen, elävä henkilö, joka on mainittu Da Vinci -koodissa, "pastori, Raamatun kaanonin asiantuntija, tri Martyn Percy, teologian professori ja Ripon Cuddesdon Collegen rehtori Oxfordissa" on liberaali teologi, joka ei usko, että koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä, niinkuin 2.Tim. 3:16:ssa sanotaan. Huomaat The Center for Progressive Christianityn mainostavan hänen teoksiaan. Tämä keskus toteaa olevansa "inklusiivinen, innovatiivinen ja informoitu lähestymistapa kristinuskoon". Heidän nettisivunsa selaaminen osoittaa heidän vastustavan käsitystä Jeesuksesta Kristuksesta ainoana tienä Jumalan luo.
On totta, että Raamattu ei ole tullut taivaasta faksilla. Mutta sen profetioiden paikkansapitävyys todistaa siitä, että Jumala innoitti sen kirjoittajat kirjoittamaan sen, minkä he kirjoittivat. Mitkään muut maailman kirjoitukset eivät ole sillä tavalla profeetallisia kuin Raamattu on. Raamatun sanoissa on Jumalan käden yliluonnollinen jälki. Sitä ei voida sanoa mistään muista kirjoituksista eikä missään nimessä niistä ns. "evankeliumeista", jotka ovat ristiriidassa Raamatun kanssa.4
Jeesus ei myöskään "perustanut uusia filosofioita". Hänen sanansa, jotka usein olivat lainauksia heprealaisilta pofeetoilta, vahvistivat Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin alkuperäisen uskon. Ihmiset ovat kyllä käyttäneet kautta vuosisatojen Jeesuksen nimeä perustaessaan uusia filosofioita, mutta mitään niistä ei voida laskea Jeesuksen itsensä perustamaksi.
Kutsuessaan Jeesusta "profeettojen ennustamaksi messiaaksi" Teabing (lue Brown) ei sano, että se olisi tosiasia, vaan kun ottaa huomioon hänen käsityksensä Jeesuksesta kokonaisuutena, meidän on tehtävä se johtopäätös, että hän tässä vain käyttää yleisesti hyväksyttyä sanontaa.

...Teabing vaikeni hetkeksi siemaistakseen teetä ja laski sitten kupin takanreunukselle. "Uuteen testamenttiin oli ehdolla yli kahdeksankymmentä evankeliumia, mutta mukaan kelpuutettiin vain suhteellisen pieni osa niistä -- muun muassa Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit".
"Kuka päätti mitkä otettaisiin mukaan?"kysyi Sophie.
"Ahaa!" Teabing huudahti innoissaan. "Kristinuskon pohjimmainen ironia! Raamatun sellaisena kuin sen nykyään tunnemme kokosi ja järjesti pakanallinen Rooman keisari Konstantinus Suuri."
"Minä luulin että Konstantinus oli kristitty", sanoi Sophie.
"Ei varsinaisesti", Teabing vastasi pilkallisesti. "Hän oli koko ikänsä pakana, mutta sai kuolinvuoteellaan kasteen, koska oli liian heikko vastustelemaan. Konstantinuksen aikana Rooman virallinen uskonto oli auringonpalvonta -- kultin kohteena oli Sol Invictus, 'Voittamaton aurinko' -- ja Konstantinus oli sen ylipappi. Ikävä kyllä, siis hänen kannaltaan, Roomassa alkoi niihin aikoihin syntyä uskonnollista kuohuntaa. Kolmesataa vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen hänen kannattajiensa määrä oli lisääntynyt ties kuinka monenteen potenssiin. Kristityt ja pakanat alkoivat taistella keskenään, ja riita kiihtyi niin valtaviin mittoihin, että uhkasi repiä Rooman valtakunnan kahtia. Konstantinus päätti panna toimeksi. Vuonna 325 jKr. hän päätti saattaa valtakuntansa sopuun yhden uskonnon nimissä. Ja se oli kristinusko."
Sophie yllättyi. "Miksi ihmeessä pakanallinen keisari valitsi viralliseksi uskonnoksi kristinuskon?"
Teabing naurahti. "Konstantinus oli erinomainen liikemies. Hän pani merkille kristinuskon nousun ja yksinkertaisesti löi vetoa voittajan puolesta. Historioitsijat ihmettelevät vieläkin, kuinka loistavasti Konstantinus onnistui käännyttämään pakanalliset auringonpalvojat kristityiksi. Sulauttamalla pakanallisia symboleja, päivämääriä ja rituaaleja kristinuskon vähitellen kehittyviin perinteisiin hän loi sekoituksen, jonka kumpikin osapuoli pystyi hyväksymään." "Se oli muodonmuutos", sanoi Langdon. "Kristinuskon symboliikassa on jäänteitä pakanallisista uskonnoista, sitä ei kukaan voi kiisttä. Egyptiläisistä aurinkokehistä tuli katolisten pyhimysten sädekehiä. Niistä piktogrammeista, joissa Isis imetti ihmeellisesti siitettyä poikaansa Horusta, tuli malleja meidän nykyisille kuvillemme, joissa Neitsyt Maria imettää Jeesuslasta. Ja katolisen rituaalin melkein kaikki ainekset -- piispanhiippa, alttari, doksologia ja ehtoollinen, siis "Jumalan syöminen" -- ovat suoraa perua aikaisemmista pakanallisista mysteeriuskonnoista." Teabing ähkäisi. "Turha päästää symbologia paasaamaan kristinuskon kuvakielestä. Kristinuskossa ei mikään ole alkuperäistä. Esikristillinen jumala Mithras -- jota sanottiin Jumalan pojaksi ja maailman valoksi -- syntyi joulukuun 25. päivänä, kuoli, haudattiin kallioluolaan ja nousi sitten ylös kolmantena päivänä. Sivumennen sanoen joulukuun 25. päivä on myös Osiriksen, Adoniksen ja Dionysioksen syntymäpäivä. Vastasyntynyt Krishna sai lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Jopa kristittyjen viikon pyhä päivä varastettiin pakanoilta." "Mitä te tarkoitatte?"
"Alun perin kristityt pitivät pyhänä juutalaisten sapattia, joka on lauantaina", sanoi Langdon, "mutta Konstantinus vaihtoi lepopäiväksi pakanoiden kunnioittaman auringon päivän." Hän vaikeni hetkeksi ja hymyili. "Vielä nykyäänkin useimmat kirkossakävijät istuvat jumalanpalveluksessa sunnuntaiaamuna tietämättä ollenkaan, että ovat siellä pakanallisen auringonjumalan viikottaisena palvontapäivänä."
Sophien pää oli pyörällä. "Ja kaikki tämäkö liittyy Graaliin?"
"Aivan", Teabing sanoi. "Malttakaapa vielä vähän aikaa. Tänä uskontojen yhteensulautumisen aikana Konstantinuksen täytyi vahvistaa uutta kristillistä perinnettä, ja siksi hän järjesti kuuluisan ekumeenisen kokouksen joka tunnettiin nimellä Nikean kirkolliskokous."
Sophie tiesi vain siitä, että siellä oli syntynyt Nikean uskontunnustus.
"Tässä kokouksessa", sanoi Teabing, "Keskusteltiin ja äänestettiin monista kristinuskon kysymyksistä: pääsiäisen ajankohdasta, piispojen roolista, sakramenttien antamisesta ja tietysti Jeesuksen jumalallisuudesta [p.o.jumaluudesta]." "Nyt en käsitä. Jeesuksen jumalallisuudesta [p.o jumaluudesta]?"
"Ystävä hyvä", Teabing selitti, "siihen historian hetkeen asti Jeesuksen kannattajat olivat pitäneet häntä ainoastaan kuolevaisena profeettana...suurena ja vaikutusvaltaisena ihmisenä, mutta silti ihmisenä. Kuolevaisena." "Siis eivät Jumalan poikana?"
"Juuri niin", Teabing sanoi. "Jeesuksen korottamista 'Jumalan pojaksi' esitettiin virallisesti Nikean kirkolliskokouksessa ja siitä äänestettiin siellä."
"Hetkinen. Tarkoitatteko te, että Jeesuksen jumalallisuudesta [p.o. jumaluudesta] päätettiin äänestyksellä" "Ja vieläpä suhteellisen pienellä enemmistöllä", Teabing lisäsi. "Jeesuksen jumalallisuuden [p.o. jumaluuden] vakiinnuttaminen oli kuitenkin ratkaisevan tärkeä asia Rooman valtakunnan laajemmalle yhdenmukaistamiselle ja uudelle paavinvallalle. Tunnustamalla virallisesti Jeesuksen Jumalan pojaksi Konstantinus teki hänestä jumaluuden, joka oli olemassa ihmisten elämänpiirin ulkopuolella, olennon, jonka valta oli kiistaton. Se ei pelkästään estänyt pakanuskontoja enää pääsemästä kristinuskon haastajiksi, vaan kristityt pystyivät nyt pelastumaan vain virallisen pyhän väylän kautta -- joka oli roomalaiskatolinen kirkko."
Sophie katsoi Langdoniin, ja tämä osoitti pienellä nyökkäyksellä yhtyvänsä Teabingin ajatuksiin. "Kysymys oli vallasta", Teabing jatkoi. "Jeesus messiaana oli kirkon ja valtion toiminnan kannalta ratkaisevan tärkeä tekijä. Monet tutkijat väittävät, että varhaisaikojen kirkko suorastaan varasti Jeesuksen hänen alkuperäisiltä kannattajiltaan, kaappasi hänen inhimillisen sanomansa, piilotti sen läpitunkemattomaan jumalallisuuden verhoon ja käytti sitä oman valtansa laajentamiseen."5

Tässä vain suupala ja lisää seuraa. Brown on oikeassa luetellessaan joitakin pakanallisia vaikutteita roomalaiskatolisuudessa (ja jotka jatkuvat vielä nykyäänkin joissakin protestanttisissa kirkoissa). Hänen toteamuksensa, että Horusta imettävästä Isiksestä tuli malli "meidän nykyisille kuvillemme, joissa Neitsyt Maria imettää Jeesuslasta", on totta. Entä sitten? Se, että jotkut taiteilijat ovat pitäneet noita kuvia malleina töilleen, ei tee tyhjäksi paljon suurempia totuuksia Herran Jeesuksen elämästä ja palvelutyöstä.
On myös totta, että roomalaiskatolinen kirkko omaksui joulukuun 25.päivän viettämisen Jeesuksen syntymäpäivänä Rooman maailmanvallan pakanauskonnoista. Ja jälleen, entä sitten? Ei sekään tee tyhjäksi totuutta. Se, mikä on tärkeää on se, että Hän syntyi.
Ja se, mitä saatana mielellään tekee, on vastustaa totuutta. Tottakai hänen eksytyksensä varastavat tosi Jumalaan liittyviä totuuksia ja käyttävät niitä epäjumalien palvonna edistämiseen. Siitä syystä pakanauskonnoilla ja elävän Jumalan uskonnolla on joitakin toisiaan muistuttavia piirteitä.
Olen itsekin kirjoittanut näistä asioista aikaisemmissa artikkeleissani. Ongelmana on, että Brown kuten monet muutkin tietämättömät ihmiset pitävät roomalaiskatolisuutta ja varhaista kristinuskoa samana asiana. Ei voida kieltää, etteivätkö valtaa tavoittelevat ihmiset kaapanneet uskoa vanhurskaitten käsistä ja vääristäneet sitä. Mutta Ihmiseksi tullutta Jumalan Sanaa, Jumalan Poikaa Jeesusta koskevat totuudet ovat peräisin niiltä ajoilta, jolloin Hän vaelsi maaan päällä.

KRISTINUSKO JA PAKANUUS

Siihen aikaan kun Konstantinuksesta tuli keisari, pakanallisten roomalaisten ja kristittyjen välillä ei ollut mitään valtataistelua. Kristityt eivät "käyneet sotaa" pakanoita vastaan. He astuivat suurimmaksi osaksi kuolemaan ilman vastarintaa. Heitä vainottiin yhä ja Konstantinuksen noustessa valtaan roomalaisten pakanallinen uskonto oli yhä vallalla. Konstantinuksella ei ollut mitään pakottavaa syytä asettua kristittyjen puolelle Rooman pakanauskontoa vastaan. Päin vastoin, luonnollista olisi ollut säilyttää status quo ja sallia edelleen kristittyjen vainot. Historiankirjoittaja Edward Gibbon ei tue millään tavoin Konstantinuksen horjuvuutta pakanallisten juuriensa ja vastalöytämänsä kristinuskon välillä hänen hallintonsa alkuaikoina, kun hän oli vielä Maximianuksen korkeamman vallan alainen. Maximianuksen kuoleman jälkeen Konstantinuksen valta vakiintui ja hän voi vapaammin ilmaista sympatioitaan kristinuskoa kohtaan. Mutta siihen saakka, että hän oli saavuttanut keisariuden täyden statuksen ylivoimaisesti pakanallisessa valtakunnassa ja koska hän toivoi voivansa kohdella kaikkia alamaisiaan tasavertaisesti, hän piti pakanat tyytyväisinä osoittamalla toisaalta kunnioitusta heidän jumaliaan kohtaan ja pitämällä toisaalta samanaikaisesti huolta kristittyjen suojelemisesta:

Niin kauan kuin Konstantinuksen hallintavalta Gallian maakunnissa oli rajoitettua, hänen kristittyjen alamaistensa turvana oli prinssi, joka viisaasti jätti jumalille itselleen vastuun oman kunniansa varjelemisesta, ja mahdollisesti myös lait. Jos haluamme antaa Konstantinuksen mielipiteille sen arvon, mikä niille kuuluu, on mainittava, että hän ei katsellut suosiollisesti niitä julmuuksia, joilla roomalaiset sotilaat rankaisivat niitä Rooman kansalaisia, joiden uskonto oli heidän ainoa rikoksensa...[Konstantinus] keskeytti tai kumosi välittömästi vainoa ylläpitävät lait ja soi kaikille niille vapauden harjoittaa uskontoaan, jotka jo olivat tunnustaneet olevansa kirkon jäseniä. Pian heitä kehotettiin luottamaan hallitsijansa suopeuteen ja oikeudenmukaisuuteen, sillä Konstantinus oli alkanut salaa ja vakavasti kunnioittaa Kristuksen nimeä ja kristittyjen Jumalaa.6

Tämä ei silti merkitse sitä, että Konstantinus olisi ollut mallikristitty tai että hän edes olisi ollut Jeesuksen todellinen opetuslapsi. Tässä halutaan vain tuoda esille sen käsityksen virheellisyys, että Konstantinus olisi ollut vain innokas pakana, joka vain halusi saada valtakuntaansa rauhan tilan omaksumalla kristinuskon, jonka hän olisi arvellut olevan nousussa Rooman valtakunnan alueella.

Halusiko Konstantinus kieltäytyä kasteesta?
On paljonkin syytä epäillä Konstantinuksen uskoa tai ainakin pitää sitä monessa suhteessa puutteellisena. Kristinuskon laitostuminen Konstantinuksen hallintokaudella vaikutti uskoon huonontavasti ja teki siitä hengellisesti voimatonta, vaikkakaan ei ajallisessa mielessä. Mutta Brownin väitteet, että hän ei edes itsekään uskonut uskonsa aitouteen ja että hän oli harras pakana koko elämänsä ajan ja että roomalaiskatolinen kirkko kastoi hänet vastoin hänen tahtoaan, kun hän oli liian heikko vastustamaan, on keksittyä. Mitään historiallisia todisteita ei ole olemassa, jotka vahvistaisivat sellaista. Pikemminkin hän siirsi kastetta myöhemmäksi, koska hän tiesi, ettei hän ollut tarpeeksi täydellinen kristinuskossaan ja pelkäsi lipsuvansa siitä. Tunnettu historioitsija Edward Gibbon paljastaa, että Konstantinus pyysi kastetta.

Sitä mukaa kuin hän vähitellen edistyi totuuden tuntemisessa, hän samassa suhteessa taantui hyveellisyydessä; ja sitä vuotta hänen hallituksensa aikana, jona hän johti Nikean kirkolliskokousta, tahrasi hänen vanhimman poikansa [Crispuksen] teloitus tai pikemminkin murha. Tämä ajankohta riittää yksin kumoamaan Zosimuksen asiantuntemattomat ja pahantahtoiset vihjailut, joiden mukaan katuva isä löysi Crispuksen kuoleman jälkeen kristityiltä papeilta sen sovituksen, jota hän oli turhaan yrittänyt saada pakanallisilta [papeilta]. Crispuksen kuoleman aikoihin keisari ei voinut enää horjua uskonnon valinnassa; hän ei voinut enää olla tietämätön siitä, että seurakunnan käsissä oli horjumaton pelastus, vaikka hän halusikin siirtää sen soveltamisen itseensä siihen saakka, kunnes kuolema oli lähestymässä ja halusi välttää sillä tavoin houkutukset livetä uskossa ja sen vaarat. Piispat, jotka hän kutsui Nikomedian palatsiin viimeisen sairautensa aikana vakuuttuivat siitä innosta, jolla hän pyysi ja vastaanotti kasteen sakramentin ja osoitti ymmärtävänsä, että hänen oli elettävä elämänsä loppuaika sillä arvokkuudella, joka oli soveliasta Kristuksen opetuslapselle, ja hänen nöyrästä kieltäytymisestään kantaa keisarin purppuranpunaista viittaa sen jälkeen, kun hänet oli puettu vastakääntyneen valkoiseen pukuun.7

Encyclopedia Britannica yhtyy tähän:

Keisari opiskeli uskontoaan ahkerasti. Jo ennen Liciniuksessa saavuttamaansa voittoa hän oli kutsunut Trieriin teologin ja väittelijän Lactantiuksen Crispuksen opettajaksi. Myöhmepinä aikoina hän määräsi valmistettavaksi uusia kopioita Raamatusta Konstantinopolin seurakuntien kasvaessa. Hän laati erityisen rukouksen joukoilleen ja kuljetti mukanaan taisteluissa siirrettävää telttakappelia. Hän sääsi useita kristillisiä käytänteitä ja kristittyjä koskevia lakeja; hän esimerkiksi poisti ristiinnaulitsemisrangaistuksen ja tiettyjen rikollisten merkitsemisen polttomerkillä; hän alkoi pyhittää sunnuntain ja pyhimysten päiviä; ja ulotti tiettyjä etuoikeuksia koskemaan pappeja ja painosti lopettamaan ainakin joitakin loukkaavia pakanallisia tapoja.
Konstantinus olisi halunnut, että hänet olisi kastettu Jordan-virrassa, mutta ehkä koska hänellä ei ollut siihen tilaisuutta -- ja ehkä sen lisäksi siksi, että hän mietti sitä, että hänen virkansa edellytti hänen olevan vastuussa teoista, jotka eivät sopisi kastetulle krisitylle -- hän siirsi kasteseremoniaa elämänsä viimeisiin hetkiin. Valmistellessan sotaretkeä Persiaan hän sairastui Helenepoliksessa. Kun hoito ei onnistunut, hän päätti palata Konstantinopoliin, mutta joutui vuoteenomaksi Nicomediaan. Siellä Konstantinus otti vastaan kasteen ja riisui keisarinviittansa ja pukeutui valkoiseen vastakääntyneen pukuun; ja hän kuoli vuonna 337. Hänet haudattiin Konstantinopoliin kirkkoonsa, joka oli nimetty apostolien kirkoksi, jossa hänen hautaansa reunustavat kummallakin puolella kuusi muistomerkkiä. Se ei ollut kuitenkaan siinä määrin hänen uskonnollisen suuruudenhulluutensa ilmaus kuin se, että hän oli vakuuttunut siitä, että hän oli evankelistojen seuraaja, koska hän oli omistanut elämänsä ja virkansa kristinuskon levittämiselle.8

Parhaimmassa tapauksessa oli Konstantinuksen horjuvuus seurausta hänen kunnioituksestaan valtakuntansa hyväksyttyjä normeja kohtaan. Hän ei itse uskonut enää pakanauskontoihin, vaan päinvastoin kuin Maximinuksen alaisuudessa harjoittamansa politiikan aikana, hän nyt kielsi harjoittamasta useimpia pakanallisia käytänteitä, mutta salli kuitenkin vähäisemmät pakanalliset perinteet.

Konstantinuksen hallinto on tulkittava sitä taustaa vasten, että hän oli omaksunut kristinuskon. Hänen julkiset toimenpiteensä ja politiikkansa eivät kuitenkaan olleet täysin yksiselitteisiä. Roomalaiset eivät odottaneet keisareiltaan niinkään uusia keksintöjä kuin perinteisten tapojen säilyttämistä; Rooman propaganda ja poliittiset lausunnot oli siten ehdollistettu ilmaisemaan näitä odotuksia lausunnoissaan, viittauksissaan ja symboleissaan. Siksi ei olekaan merkittävää esimerkiksi se, että pakanajumalia ja heidän symboleitaan esiintyi vielä muutamien vuosien ajan Konstantinuksen rahoissa, vaan se, että ne katosivat niin nopeasti: viimeisenä poistettiin suhteellisen vähän loukkaava "Voittamaton Aurinko" hieman yli kymmenen vuotta Maxentiuksen voiton jälkeen.
Jotkut Konstantinuksen julkisen politiikan horjuvuuden ilmauksista johtuivat siten kunnioituksesta vakiintuneita käytänteitä kohtaan ja nopeiden muutosten ja niiden ilmausten toteuttamisen vaikeudesta. Tietyt vanhan kunnioitukseen tähtäävät toimet lieventävät siten pakanuuden tukahduttamisen lainvoimalla ja pakanallisten temppeleiden aika ajoin tapahtuneen tuhoamisen avulla saavutettua vaikutusta. Eräs Vähän Aasian kaupunki mainitsi asukkaidensa olevan kaikkien kristittyjä tukeakseen keisarille lähettämäänsä vetoomusta; toisaalta sallittiin erään italialaisen kaupungin pitää paikallista juhlaa, johon kuului gladiaattoreiden otteluita ja perustaa keisarillisen dynastian kunniaksi pyhäkkö -- vaikka varsinaiset uskonnolliset menot siellä kiellettiinkin jyrkästi. Eräässä Konstantinuksen varhaisessa vaiheessa säätämässä laissa kiellettiin Rooman papeilta ja ennustajilta pääsy yksityiskoteihin; mutta toisessa, vuosilta 320 ja 321 peräisin olevassa laissa kehotettiin heitä lausumaan rukouksia "muinaisen uskonnon tapojen mukaan", jos keisarin palatsiin tai johonkin muuhun julkiseen rakennukseen iski salama. Konstantinus salli perinteisen taikauskon ilmenemismuodot. Klassinen kulttuuri ja ja kasvatus, jotka liittyivät kiinteästi pakanuuteen, nauttivat edelleen valtavaa arvostusta ja niillä oli yhä merkittävä vaikutus; maalaispapisto, joka liittyi kiinteästi hallintoon, säilyi vielä kauan Konstantinuksen hallinnon jälkeenkin.9

Niinpä voimme todeta, ettei Konstantinus välttänyt kastetta sen takia, että hän olisi ollut uskonnoltaan pakana, kuten Brown esittää. Mutta tämä ei ole ainoa alue, jossa Brown tahallisesti puhuu vastoin totuutta Konstantinuksen osuudesta Raamatun oppia määriteltäessä.

JULISTIKO KONSTANTINUS JEESUKSEN OLEVAN JUMALA?

Sellainen ajatus, että Konstantinus olisi jollain tavoin hallinnut "kirkkoa" ja että hän olisi ollut henkilökohtaisesti vastuussa Raamatun kokoamisesta ja Jeesuksen jumaluuden päättämisestä on täyttä puppua eikä sillä ole mitään historiallista todenperäisyyttä. Usko Jeesuksen jumaluuteen oli hyväksytty tosiasia kautta koko kristikunnan aina apostolien ajoista alkaen.
Jeesuksen apostolien kirjoitukset vahvistivat kautta linjan Hänen jumaluutensa. Historiankirjoittajat ovat yleisesti hyväksyneet sen tosiasian, että Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu vuoden 37 tienoilla, vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Jeesus vaelsi maan päällä. Tämä silminnäkijän selostus Jeesuksen elämästä ja toiminnasta toteaa seuraavaa:

Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä.
Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt". (Matt.3:16-17)

Matteuksen evankeliumi todistaa myös, että Pietari julisti Jeesuksen olevan Jumalan Poika. Eikä Jeesus kiistänyt sitä, vaan kutsui sen sijaan Pietaria siunatuksi, koska hän julisti sen, mitä Jumala oli hänelle paljastanut:

Kun Jeesus tuli Filippuksen Kesarean tienoille, kysyi hän opetuslapsiltaan sanoen: "Kenen ihmiset sanovat Ihmisen pojan olevan?"
Niin he sanoivat: "Muutamat Johannes Kastajan, toiset Eliaan, toiset taas Jeremiaan tahi jonkun muun profeetoista".
Hän sanoi heille: "Kenenkä te sanotte minun olevan?"
Simon Pietari vastasi ja sanoi: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika".
Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. (Matt.16:13-17)

Tämä varhaisin silminnäkijän selostus kertoo meille, että Jeesus itse myönsi olevansa Jumalan Poika. Juutalaiset käsittivät, että tällaista nimitystä voidaan käyttää ainoastaan Jumalasta. Tämän todistaa eräs toinen silminnäkijän selonteko siitä, miten epäuskoiset juutalaiset syyttivät Jeesusta jumalanpilkasta, koska Hän piti itseään Jumalana:

Silloin ylimmäinen pappi nousi ja sanoi hänelle: "Etkö vastaa mitään siihen, mitä nämä todistavat sinua vastaan?"
Mutta Jeesus oli vaiti. Niin ylimmäinen pappi sanoi hänelle: "Minä vannotan sinua elävän Jumalan kautta, että sanot meille, oletko sinä Kristus, Jumalan Poika".
Jeesus sanoi hänelle: "Sinäpä sen sanoit. Mutta minä sanon teille: tästedes te saatte nähdä Ihmisen pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä."
Silloin ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja sanoi: "Hän on pilkannut Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Katso, nyt kuulitte hänen pilkaamisensa." (Matt. 26:62-65)

Seuraava Johanneksen noin A.D. 90 muistiin merkitsemä ja kirjoittama keskustelu -- kauan aikaa ennen gnostilaisten "evankeliumien" syntymistä -- on myös silminnäkijän selostus siitä, miten Jeesus julisti olevansa Jumala:

Niin juutalaiset ympäröivät hänet ja sanoivat hänelle: "Kuinka kauan sinä pidät meidän mieltämme kiihdyksissä? Jos sinä olet Kristus, niin sano meille suoraan."
Jeesus vastasi heille: "Minä olen sanonut sen teille, ja te ette usko. Ne teot, joita minä teen Isäni nimessä, ne todistavat minusta.
Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani.
Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavata minua.
Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.
Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä.
Minä ja Isä olemme yhtä."
Niin juutalaiset ottivat taas kiviä maasta kivittääksensä hänet.
Jeesus vastasi heille: "Minä olen näyttänyt teille monta hyvää tekoa, jotka ovat Isästä; mikä niistä on se, jonka tähden te tahdotte minut kivittää?"
Juutalaiset vastasivat hänelle: "Hyvän teon tähden me emme sinua kivitä, vaan jumalanpilkan tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi".
Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanon: te olette jumalia'?"
Jos hän sanoo jumaliksi niitä, joille Jumalan sana tuli -- ja Raamattu ei voi raueta tyhjiin --
niin kuinka te sanotte sille, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: 'Sinä pilkkaat Jumalaa', sentähden että minä sanoin: 'Minä olen Jumalan Poika'?
Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua.
Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä." (Joh.10:24-38)

Minun on nyt poikettava aiheesta selvittääkseni mahdollisen väärinkäsityksen. Jeesuksen lainaama kohta "Minä sanon: 'Te olette jumalia'" ei vahvista kaikkien ihmisten jumaluutta. Hän lainasi Psalmista 82:6-7:

Minä sanon: Te olette jumalia ja kaikki tyynni Korkeimman poikia;
kuitenkin te kuolette, niinkuin ihmiset kuolevat, ja kaadutte niinkuin kuka ruhtinas tahansa.

Jeesus leikkii tässä sanoilla. Hepreankielen sana, joka on käännetty sanalla 'jumalia' on elohim, jota käytetään sekä Jumalasta että Jumalan valitun kansan Israelin (jonka kautta Hän lähettäisi Poikansa) hallitsijoista ja tuomareista. Kaikkien israelilaisten katsottiin olevan syntyperänsä perusteella Jumalan poikia. Mutta he menettivät tuon syntyperän tuoman oikeuden jumalattomuutensa takia. Siksi Jumala sanoi heille, että he kuolisivat niinkuin muutkin ihmiset. Jos kaikki ihmiset olisivat jumalia, miksi Jumala sitten sanoisi heille, että nämä ihmiset, joilla oli jumalallinen syntymäoikeus, kuolisivat niinkuin muutkin ihmiset? Asiayhteys on Israelin tuomareiden nuhteleminen siitä, että he eivät tuominneet vanhurskaasti, että he laiminlöivät köyhiä ja hädänalaisia ja suosivat heidän kustannuksellaan niitä, jotka palkitsivat heitä heidän tuomioistaan. Ikävä kyllä epärehelliset ihmiset ovat irrottaneet nämä sanat asiayhteydestään ja kehittäneet opin ihmissuvun universaalista jumaluudesta. Samoin tekivät gnostikot.
Lisäksi Johannes, joka todisti Jeesuksen ylläolevat sanat, vahvisti Jeesuksen jumaluuden heti evankeliuminsa alussa seuraavalla julistuksella, joka on hänen evankeliuminsa kiintopiste.

Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.
Hän oli alussa Jumalan tykönä.
Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.
Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt...
Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.
Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut.
Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat häen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.
Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta. (Joh.1:1-14)

Kun me luemme näiden varhaisimpien silminnäkijöiden selostukset, joissa Jeesus julistetaan jumalaksi ja kaiken Luojaksi, on selvää, että Brownin väite, jonka mukaan "siihen historian hetkeen asti" (jolloin Konstantinus muka julisti Jeesuksen jumalaksi) Jeesuksen kannattajat olivat pitäneet häntä ainoastaan kuolevaisena profeettana..." Tuo väite on tahallista valehtelemista.Aina siihen saakka, kun areiolaisuus syntyi 300-luvun puolivälissä, kaikki varhaisimmat silminnäkijäselostukset vahvistivat Jeesuksen jumaluuden.
Jokaisen yksilön on itse päätettävä, haluaako hän uskoa totuuden Jeesuksen jumaluudesta vai haluaako hän lukeutua niiden epäuskoisten juutalaisten joukkoon, jotka yrittivät kivittää Jeesuksen.
Kaikki neljä evankeliumia todistavat Jeesuksen jumaluuden puolesta. Eivätkä ainoastaan evankeliumit, vaan monet apostolien kirjeet uskoville eri puolilla maailmaa, todistavat Hänen jumaluudestaan.
Paavali kirjoitti roomalaisille kristityille noin vuonna 59 seuraavasti:

Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa.(Room.8:3)

Jopa liberaalit tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen ennen vuotta A.D. 60.
Paavalin kolossalaisille kristityille vuosien A.D 50 ja 80 välillä kirjoittama kirje sanoo näin:

...kiittäen Isää, joka on tehnyt teidät soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valkeudessa, häntä, joka on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan.
Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa.
Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa.
Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen.
Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi...
Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopeilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen. Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti... (Kol.1:12-19; 2:8-9)

Tässä vain muutama niistä lukemattomista selostuksista sekä evankeliumeissa että eri apostolien kristityille kirjoittamissa epistoloissa (kirjeissä), mikä todistaa sen, että varhaisimmat kristityt uskoivat Jeesuksen jumaluuteen.
Jo kauan ennen Konstantinusta Nikean kirkolliskokous ja roomalaiskatolinen kirkko, jotka saivat uskon suoraan apostoleilta, kirjoittivat Jeesuksen jumaluudesta. Ignatios Antiokialainen päätti kirjeensä Polycarpukselle näillä sanoilla:

Minä sanon sinulle aina näkemiin meidän Jumalassamme Jeesuksessa Kristuksessa, jossa sinä elät Jumalan yhteydessä ja johdossa. Tervehdin Alcea, joka on minulle hyvin rakas nimi. Näkemiin Herrassa. (Lihavointi lisätty)

Niinkuin suurin osa apostoleista ja monista Jeesuksen opetuslapsista Ignatios antoi elämänsä todistuksensa edestä. Hänen edeltäjänsä eivät olleet typeryksiä. Jos ne, jotka olivat Jeesuksen elämän ja palvelutyön silminnäkijöitä, tiesivät valehtelevansa, he eivät olisi antaneet henkeään valheiden takia. Mutta he astuivat kuolemaan, jotkut vankilaan vannoen, että heidän todistuksensa oli tosi.
On kuvaavaa, että niitä varhaiskristittyjä johtajia, jotka todistivat Jeesuksen jumaluudesta, voidaan nimetä useita, mutta ennen Ariusta, joka toimi 300-luvulla, ei voida nimetä ketään merkittävää henkilöä, joka olisi väittänyt muuta.
Uskomme siis noita luotettavia miehiä, jotka antoivat nimensä vaarallisen todistuksensa takuuksi vai joitakin nimettömiä teityn kultin jäseniä, jotka kirjoittivat kolmesataa vuotta myöhemmin?

NIKEAN KIRKOLLISKOKOUS

Palatkaamme takaisin tämän kaunokirjallisuuden piiriin kuuluvan kirjan väitteeseen, jonka historia kumoaa, että Konstantinus olisi hallinnut Nikean kirkolliskokousta ja pakottanut sen siihen päätökseen, että Jeesus on Jumala.
Ensiksikin meidän on ymmärrettävä, että puhumme Rooman keisarista Konstantinus I:stä, emme paavi Konstantinuksesta, joka hallitsi roomalaiskatolista kirkkoa A.D. 708-715. Konstantinus I ei ollut koskaan paavi, niinkuin jotkut olettavat. Skeptikkojen olettamusten vastaisesti Konstantinus I oli innokas kristillisessä uskossaan, sellaisena kuin hän sen käsitti sen ollessa muodostumassa hierarkkiseksi laitokseksi.
Erilaisista uskonnollisista perinteistä koostuvan valtakunnan keisarina Konstantinus omaksui enimmäkseen maallisen lähestymistavan tehtävässään. Vaikka hän suosikin kristittyjä, hän ymmärsi kuitenkin olevan tarpeen suojella ja tyynnyttää myös ei-kristittyjä alamaisiaan. Hänen hallintonsa ei ollut teokraattinen. Kuitenkin hänen kristillinen uskonsa vaikutti siihen, että hän kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen A.D. 325 saadaksen kaikki kristikunna johtajat kautta koko valtakunnan pääsemään konsensukseen tietyistä kiistanalaisista asioista.
Ensimmäisinä vuosisatoina jo kauan ennenkuin Konstantinusta oli olemassa, monet kristikunnan johtajat tunnustivat Jeesuksen jumaluuden. Kuitenkin kolmannella vuosisadalla, jolloin hierarkkiset voimat saivat valtaa, niin että vähitellen kehittyi "universaali" eli "katolinen" kirkko, nousi Arius, syntyjään egyptiläinen uskonnollinen johtaja Aleksandriasta, joka kielsi Jeesuksen jumaluuden ja väitti, että Hän oli luotu olento, eikä siis enempää kuin ihminen. Hän kykeni saamaan niin paljon kannattajia, että pystyi uhkaamaan yleisesti hyväksyttyä uskoa Jeesuksen jumaluuteen.
Arius opetti, että Isä (Jumala) oli luonut Logoksen eräänä ominaisuutenaan tai voimanaan, jonka kautta Hän loi maailman. Hän väitti, että Poikaa ei voida pitää jumaluuteen kuuluvana, koska hän on "jumala" ainoastaan siinä mielessä, että hän on syntyisin Isästä tai Hänen luomansa tiettyä tarkoitusta varten. Koska on ollut aika, jolloin Hän ei ollut olemassa, Hän ei voi olla iankaikkinen.
Nikean kirkolliskokous kutsuttiin koolle lähinnä ariolaisten opetusten takia. Ariolaisuus muistuttaa tietyssä mielessä gnostilaisuutta ja syntyi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin nk. gnostilaiset "evankeliumit" kirjoitettiin.
On mielenkiintoista, että vaikka Brown haluaakin esittää Konstantinuksen manipuloijana, joka pakotti "kirkon" omaksumaan väkivalloin opin Kristuksen jumaluudesta, Konstantinuksella ei ollut mitään Ariuksen opetuksia vastaan ennen kirkolliskokousta.

...Konstantinus ymmärsi omaa aikaansa, koska hän oli osallinen sen instituutioista ja luokkahenegstä; eikä kristinusko ollut hänelle muuta kuin monoteistista pakanuutta. Sen takia ariolaisuus sopi hänen uskontoihanteeseensa eikä hän voinut nähdä siinä mitään vikaa. Koko kysymys tuntui pikemminkin vain sanakiistalta.
Mutta vaikka keisari ei tuntenutkaan mitään teologista mielenkiintoa asiaan, hän ei voinut olla piittaamatta sen poliittisesta merkityksestä. Vanhat kokemukset varoittivat häntä siitä, miten vaarallista olisi kuohunta Egyptissä; ja hän oli itse joutunut näkemään, miten vaikeaa oli ollut murskata Akilleuksen kapinaa. Nämä areiolaiset sävelet saattaisivat johtaa milloin tahansa verisiin yhteenottoihin Aleksandriassa; ja jos kristityt lähtisivät kaduille, heidän tuskin sallittaisiin taistella niinkuin juutalaiset...
Tällaisin mielialoin Konstantinus lähestyi areiolaisuuden ongelmaa. Hänen ensimmäinen askeleensa oli lähettää Cordovan Hosius Aleksandriaan mukanaan Aleksanterille ja Ariukselle osoitettu tyypillinen kirje. Se on "outo sekoitus isännän ylpeyttä, kristityn alistumista ja valtiomiehen ylenkatsetta" (Broglie). Mutta nimenomaan asiakirjan outous takaa sen vilpittömyyden. Jos Nikomedian Eusebiuksella oli mitään osuutta sen laatimisessa, hän ei ole voinut vaikuttaa siihen muuten kuin antamalla lopullisen sysäyksen keisarin tarkoitusperille. Konstantinus käsittelee kiistaa ikäänkuin olisi kysmys vain sanoista, jotka koskevat käsittämättömiä mysteereitä, joka on alkanut Aleksanterin tekemästä yliuteliaasta kysmyksestä ja Ariuksen antamasta äkkinäisestä vastauksesta. He olivat yhtä mieltä kaikkein tärkeimmistä kysymyksistä ja heidän tulisi antaa toisilleen anteeksi menneet niinkuin pyhä uskontomme käskee ja välttää tulevaisuudessa tällaisia vulgaareja riitoja.10

Koska Konstantinus epäonnistui yrityksessään löytää sopua Aleksanterin ja Ariuksen välille, hän päätti kutsua koolle "piispojen" (seurakuntien esimiesten) kokouksen kiistan ratkaisemiseksi. Päin vastoin kuin mitä Brown väittää, että Jeesuksen jumaluus olisi päätetty äänestyksellä, jossa äänet olisivat jakautuneet lähes tasaväkisesti, todellisuudessa oli vain kaksi eri mieltä olevaa, joista toinen oli Arius. Nikean kirkolliskokous äänesti ylivoimaisesti ariolaisuutta vastaan ja Jeesuksen jumaluuden puolesta.

GNOSTILAISET EVANKELIUMITKO MUKA OIKEIMPIA?

Dan Brown väittää, että Raamatun neljä evankeliumia ovat vain pieni osa noin kahdeksastakymmenestä evankeliumista ja että nimenomaan ne olisi valittu Raamatun kaanoniin sillä perusteella, että "kirkko" halusi pimittää totuuden siitä, että Jeesus oli vain kuolevainen ihminen. Tämä väite on kaikkien muidenkin Jeesusta koskevien väitteiden pohjalla, joiden mukaan Jeesus olisi muka ollut naimisissa ja että hän olisi ollut muissakin suhteissa vain tavallinen kuolevainen.

"Matkaan tuli kuitenkin mutka", sanoi Teabing, nyt nopeammin puhuen. "Koska Konstanitnus ylensi Jeesuksen jumalaksi melkein neljäsataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, oli jo olemassa tuhansittain kirjallisia kertomuksia Jeesuksen elämästä kuolevaisena ihmisenä. Konstantinus käsitti, että muokatakseen historiankirjoituksen uusiksi hänen täytyisi panna rivakasti toimeksi. Siitä sai alkunsa kristinuskon historiaan syvällisimmin vaikuttanut tapahtuma." Teabing vaikeni hetkeksi ja katsoi Sophieen. "Konstantinus tilasi ja rahoitti uuden Raamatun, josta jätettiin pois Jeesuksen inhimillisistä piirteistä kertovat evankeliumit ja johon otettiin kaunisteltuina mukaan ne, joiden kuvauksen mukaan hän oli jumalan kaltainen. Varhaisemmat evankeliumit julistettiin kielletyiksi, kerättiin kokoon ja poltettiin."12

On totta, että Konstantinus määräsi Raamattuja julkaistavaksi alamaistensa hyväksi.Mutta jo varhaisimmat kristityt olivat hyväksyneet Matteuksen, Markuksen, Luukaksen ja Johanneksen evankeliumien aitouden. Niissä on varhaisimmat silminnäkijöiden kuvaukset Jeesuksen elämästä ja palvelutyöstä. Sanoessaan, että "varhaisimmat evankeliumit kiellettiin", Brown vääristelee tahallisesti historiallisia tosiasioita. Hänen suosimansa gnostilaiset evankeliumit eivät olleet "varhaisimpia evankeliumeja". Ne on kirjoitettu sata vuotta sen jälkeen, kun Jeesus kulki maan päällä ja useimmat niistä vielä paljon myöhemmin. Sitävastoin Raamatun neljä evankeliumia on kirjoitettu aikavälillä AD 37 (Matteus) ja AD 90 (Johannes). Eikä siinä kaikki, vaan ne ovat silminnäkijäin kuvauksia Jeesuksen elämästä ja palvelutyöstä ja varhaiskristittyjen hyväksymiä sellaisiksi, olivathan monet heistä itsekin silminnäkijöitä. Se, etteivät ensimmäisen vuosisadan kristityt, joista monet tunsivat evankeliumien kirjoittajat henkilökohtaisesti, milloinkaan asettaneet kyseenalaiseksi sitä, etteivätkö ne olleet niiden kirjoittamia, joiden nimissä ne ovat, on vakuuttava todistus.
Kun ottaa huomioon Jeesuksen ajan valtaa pitävien juutalaisten historiallisesti tunnetun vastustuksen Jeesusta ja Hänen seuraajiaan kohtaan, pitäisi olla runsain mitoin ensimmäisellä vuosisadalla kirjoitettuja silminnäkijöiden kertomuksia, jotka olisivat ristiriidassa evankeliumien kanssa. Kuitenkaan niitä ei ole yhtään. On tosiaankin myöhemmin kirjoitettua "perimätietoa, kuten Talmud ja gnostilaiset evankeliumit", mutta ne on kirjoitettu vuosisatoja myöhemmin sellaisten anonyymien kirjoittajien toimesta, joilla oli joku asia ajettavanaan.
Asia voidaan kiteyttää seuraavasti: tekivätkö ne ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristityt, jotka erottivat Raamatun tekstit muista, jotka väittivät olevansa evankeliumeja, vääryyttä totuuden kustannuksella? Valikoivatko he Raamatun neljä evankeliumia omien henkilkökohtaisten mieltymystensä mukaan, epärehellisesti ja epäluotettavasti, jättäen ottamatta mukaan tiettyjä totuuksia, jotka ovat olleet ihmiskunnalta kadoksissa lähes 2000 vuotta? Vai perustuivatko heidän päätöksensä objektiiviseen, empiiriseen todistusaineistoon, jonka perusteella valinta oli selvä?
Sen lisäksi, että Raamatun evankeliumit ovat eettisesti korkeatasoisia, on niillä neljä omiansuutta niinkuin kaikella Raamatun tekstillä, jotka suorastaan huutavat tekstien "jumalallista alkuperää":

Raamatun historialliset ja arkeologiset väitteet eivät ainoastaan saa jatkuvasti uutta vahvistusta paikkansapitävyydelleen, vaan tämän lisäksi sen ei ole koskaan voitu todistaa olevan väärässä millään näistä alueista, huolimatta siitä, että Raamatun paikkansapitävyyttä vastaan hyökätään jatkuvasti.
Ja mikä tärkeintä, Raamatun profetiat ovat osoittautuneet 100-prosenttisesti paikkansapitäviksi.
Ensimmäisen vuosisadan kristityt hyväksyivät Raamatun neljä evankeliumia aidoiksi niiden profeetallisuuden perusteella ja koska ne olivat täydellisessä sopusoinnussa muinaisten heprealaisten kirjoitusten kanssa. Monet niistä, jotka hyväksyivät nämä neljä evankeliumia olivat myös itse olleet niiden kuvausten silminnäkijöitä.
Mitään näistä asioista ei voida todeta gnostilaisten "evankeliumien" osalta.
Mitä pitäisi objektiivinen tutkija oikeampana -- varhaisten silminnäkijöiden kertomuksia vai vuosisatoja myöhemmin outoon humanistiseen kulttiin kuuluvien anonyymien kirjoittajien kirjoittamia, omaa filosofista suuntaustaan ajavia kirjoituksia?
Da Vinci -koodi pyrkii selvästikin saamaan lukijan vakuuttuneeksi siitä, että "varhaisemmat evankeliumit" oli kirjoitettu ennen Raamatun neljää evankeliumia ja olivat luotettavampia kuin ne. Mutta sanottakoon se uudelleen: gnostilaiset "evankeliumit" eivät ole Raamatun neljää evankeliumia varhaisempia. Ne eivät ole myöskään profeetallisesti luotettavia. Ne eivät toisaalta vahvista mitään täyttynyttä profetiaa eivätkä myöskään lausu mitään profetioita, saati sitten mitään toteutunutta profetiaa. Ne eivät ole silminnäkijöiden kuvauksia; ne ovat nimenomaan gnostilaisia.

SIIONIN VELJESKUNTA

Eräs Da Vinci -koodin pääaiheita on, että "Siionin veljeskuntana" tunnetun muinaisen salaisen veljeskunnan tällä hetkellä elävien jälkeläisten hallussa on avain Graalin maljan löytämiseen. Sophien isoisä on tuon veljeskunnan suurmestari. Robert Langdon selittää Sophie Neveulle:

"Olen kirjoittanut heistä", sanoi Langdon innostuksesta värisevällä äänellä. "Yksi erikoisaloistani on salaseurojen symbolien tutkiminen. Tämä veljeskunta on nimeltään Prieuré de Sion, 'Siionin luostari'. Se pitää kotipaikkanaan Ranskaa, mutta kerää vaiktusvaltaisia jäseniä kaikkialta Euroopasta. Itse asiassa se on yksi maailman vanhimmista yhä toimivista salaseuroista."
Sophie ei ollut koskaan kuullut siitä.
Langdonin sanat tulivat nyt nopeina ryöppyinä. "Luostarin jäseninä on ollut joitakin historian sivistyneimmistä ihmisistä, esimerkiksi Botticelli, sir Isaac Newton, Victor Hugo." Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten äänellä joka suorastaan pursusi [sic] tutkijan intoa: "Ja Leonardo da Vinci."
Sophie tuijotti häntä. "Kuuluiko Leonardo salaseuraan?"
"Leonardo oli vuosien 1510 ja 1519 välillä veljeskunnan suurmestari, ja se ehkä selittää isoisäsi intohimoisen kiinnostuksen Leonardon teoksia kohtaan. Historiallisessa mielessä he olivat ikään kuin veljeksiä. Ja tämä kaikki sopii saumattomasti yhteen sen kanssa että heitä kiehtoivat samat aiheet: jumalattaren ikonologia, pakanuus, naispuoliset jumaluudet ja kirkon halveksinta. On paljon todisteita siitä, että Siionin luostari on koko historiansa ajan kunnioittanut pyhää naiseutta."
"Tarkoitatko sinä, että tämä salaseura on jonkinlainen uskontokunta joka palvoo pakanallista jumalatarta?"
"Ei niinkään 'jonkinlainen' kuin ainoa alkuperäinen. Mutta mikä tärkeämpää, sen kerrotaan vartioivan ikivanhaa salaisuutta. Jonka ansiosta se on saanut määrättömästi vaikutusvaltaa."13

Kuulostaa vakuuttavalta. Mutta onko tämä totta? Onko tämä kaikki historiallisesti oikeaksi todistettua asiaa?
On todellakin ollut olemassa Siionin veljeskunta, joka oli katolinen luostariveljeskunta Siionin vuoren Pyhän Marian luostarissa Jerusalemissa. Se sulautui jesuiittajärjestöön sen jälkeen, kun sen päämaja siirrettiin Sisiliaan 1617. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä temppeliherrojen tai minkään salaseuran kanssa. Ajatus siitä, että se olisi ollut salaseura perustuu tahalliseen 1956 tapahtuneeseen huijaukseen.
Da Vinci koodin kuvattua järjestöä salaseuraksi, sekä BBC että CBS:n aiheesta laatimat erikoisohjelmat tekivät tyhjäksi koko väitteen. Näiden TV-kanavien samoin kuin lukuisien muiden itsenäisten tutkijoiden tutkimukset ovat tulleet siihen tulokseen, että Dan Brownin väitteissä ei ole mitään perää. Seuraavat otteet 60 Minutes -ohjelmasta paljastavat totuuden:

'FAKTOJA' -otsikolla varustetulla sivulla Dan Brown sanoo, että Siionin veljeskunta (Priory of Sion), joka on tärkeä kirjan juonen keskeisen salaisuuden kannalta, on todellinen järjestö. Hän sanoo, että Pariisin Bibliothèque Nationalista -- siis Ranskan kansalliskirjastosta -- löytyvät todisteet siitä, että järjestö perustettiin Jerusalemissa ristiretkien aikaan. Todisteet siitä löytyvät asiakirjoista nimeltä Dossiers Secrets eli salaisista kansioista.
Niinpä 60 Minutes -ohjelman tekijät päättivät tarkistaa asian noista salaisista asiakirjoista. Bibliotheque National laati 60 Minutes -ohjelman tekijöille tarkat kopiot noista asiakirjoista, koska he sanoivat alkuperäisten olevan liian haperoita käsitellä.
Me löysimme etsimämme nopeasti. Eräs asiakirja sisältää Siionin veljeskunnan historian aina 100-luvulta alkaen ja siinä on luettelo järjestön suurmestareista, joista maineikkaimpia ovat Sir Isaac Newton ja Leonardo da Vinci. Tällainen tieto olisi hämmästyttävää ellei oteta huomioon erästä seikkaa.

"Minä tiedän, mitä Jerusalemissa tapahtui 1100-luvulla, tiedän todellakin. Olen käyttänyt 40 vuotta tutkien sitä ja se, mitä nämä ihmiset väittävät -- sellaista ei ole tapahtunut", sanoo Jonathan Riley-Smith, Cambridgen yliopiston entinen kirkkohistorian professori ja johtava ristiretkien tuntija.14

Ranskalaiset tutkijat ovat pitäneet näitä salaisia asiakirjoja kyseenalaisina aina siitä lähtien, kun eräs Pierre Plantard jätti ne säilytettäviksi Bibliothèque Nationaliin 1960-luvulla. 60 Minuuttia -ohjelma jatkaa:

Toisen maailmansodan aikana salainen poliisi kuulusteli Plantardia ja tuli siihen johtopäätökseen, että "Hän on nuori mies, jonka mieli on niinsanoaksemme pimeä ts. sekava. Hän on mielikuvitusmaailmoissa elävä henkilö eikä siis vakavasti otettava".15
Eräs Plantardin ideoista oli perustaa oikeistolaisia antisemitistisiä järjestöjä, jotka muistuttaisivat keskiaikaisia ritarikuntia. Mutta todellisuudessa ei näitä järjestöjä perustettu, ne olivat olemassa ainoastaan paperilla.
Plantard väitti, että hänen järjestössään nimeltä Ranskan kansallinen uudistus, oli 3000 jäsentä. Mutta todellisuudessa ei heitä poliisin tutkimusten mukaan ollut kuin neljä.
Vuonna 1953 Plantard tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen petoksesta, mutta kolme vuotta myöhemmin hän oli jälleen perustamassa uutta järjestöä, Siionin Veljeskuntaa. Kymmenen vuotta myöhemmin hän laati Siionin veljeskunnan kuvitteellisen "sukupuun", väärentämällä muinaisilta näyttävät asiakirjat jotka sisälsivät mm. luettelon järjestön suurmestareista. Nämä väärennetyt asiakirjat hän sitten jätti säilytettäviksi Bibliothèque Nationaliin. Ranskan poliisin arkistojen johtaja, historioitsija Claude Charlot Pariisista sanookin, että kukaan historiantutkija ei ole koskaan kyennyt löytämään mitään muita todisteita siitä, että olisi ollut olemassa Siionin veljeskunta -niminen salaseura, jonka suurmestareina olisi ollut tunnettuja henkilöitä ennenkuin Plantard laati omat aineistonsa vuonna 1956.
Charlot toteaakin: "Toisin sanoen kaikki, mitä Plantard kertoo meille tai mitä muut ihmiset kertovat meille Siionin veljeskunnasta -- että sen suurmestareina olisivat toimineet mm. Victor Hugo tai Leonardo da Vinci -- on pelkkää mielikuvitusta".16
Mutta jos Siionin veljeskunta oli vain Pierre Plantardin mielikuvituksen tuotetta, niin mitä on sanottava niistä pergamenteista, joissa Siionin veljeskunta mainitaan ja jotka pappi [Abbe Saunière] on otaksuttvasti löytänyt kirkostaan Rennes Le Chateaussa? Bill Putman ja John Edwin Wood, jotka ovat kirjoittaneet kirjan tuosta mysteeristä, sanovat, että yhden pergamenttikäsikirjoituksen sisältämä teksti estää pitämästä niitä aitoina.
"Tässä pergamentissa käytetään Raamatun latinankielistä käännöstä, Vulgataa. Vulgatasta on historian eri aikoina eri versioita ja tutkimalla tarkoin, mitä sanoja niissä on käytetty ja mitä ei, tiedetään, mistä versiosta on kysymys", selittää Putnam.
Putnamin mukaan noissa käsikirjoituksissa on tietty Vulgatan versio. Vikana on vain se, että se julkaistiin vasta vuonna 1889 ja [Abbe] Saunièren otaksutaan löytäneen nuo useita vuosisatoja vanhat käsikirjoitukset paljon ennen vuotta 1889.
"Niinpä sellaisia asiakirjoja ei ole voinut olla olemassa, jotka Saunière olisi löytänyt ennen mainittua vuotta", toteaa Putnam.
Putnam sanoo, että koko juttu on tahallista huijausta.
Putnam ja Wood toteavatkin jälleen kerran, kuka oli vastuussa tuosta huijauksesta. Kuultuaan kertomuksen Rennesin Le Chateausta, hän päätti käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa ja kääntyi erään Philippe de Cherisey-nimisen ystävänsä puoleen saadakseen apua kyseessäolevien pergamenttikäsikirjoitusten laatimisessa.
"Philippe de Cherisey oli täysin eri tyyppinen henkilö. Hän oli jonkinlainen kujeiden keksijä. Hän oli itse asiassa ollut näyttelijä ja esiintynyt eri rooleissa Ranskan televisiossa. Hän rakasti myös arvoituksia. Ja hän keksi nuo pergamentit, koska hän rakasti arvoituksia", sanoo John Edwin Wood...17

Piittaamatta näistä oikeaksi todistetuista tosiasioista, jotka tekevät tyhjäksi koko jutun Siionin veljeskunnasta ja Dossiers Secretsistä, Brown toteaa:

Olivathan Siionin luostarin [Siionin veljeskunnan] aikaisemmatkin suurmestarit olleet tunnettuja julkisia hahmoja ja samalla taiteilijasieluja! Sen todistivat Pariisin kansalliskirjastosta vuosia sitten löydetyt paperit, jotka tunnettiin nimellä Les Dossiers secrets [=salaiset asiakirjat].
Jokainen Siionin luostarin [veljeskunnan] historian tutkija ja Graal-intoilija oli lukenut nämä "salaiset asiakirjat". Niiden luettelonumero oli 4° lm1 249, ja monet erikoistutkijat olivat vahvistaneet niiden aitouden, joten ne todistivat kiistattomasti asian jota historioitsijat olivat jo kauan aavistelleet: Siionin luostarin [veljeskunnan] suurmestareihin olivat kuuluneet muiden muassa Leonardo da Vinci, Botticelli, sir Isaac Newton, Victor Hugo sekä myöhempinä aikoina kuuluisa pariisilainen taiteilija Jean Cocteau.18

Kun Plantard lahjoitti dossiers secrets -asiakirjat Bibliothèque Nationalelle, niitä pidettiin aluksi aitoina historiallisina dokumentteina. Mutta kauan ennen kuin Brown kirjoitti kirjansa The Da Vinci Code ne oli julistettu väärennöksiksi ja epäluotettaviksi lähteiksi. Kuitenkin Brown käyttää sanoja 'historian tutkija' ja 'erikoistutkijat' (nimiä mainitsematta) antaen ymmärtää, että asiakirjoja pidetään luotettavina, ja että nämä "asiantuntijat" ovat muka "vahvistaneet niiden aitouden", jota ei ole olemassakaan. Tällä tavoin hän on sekoittanut faktaa ja fiktiota kutsuen sekoitusta "faktaksi".
Brown toteaa erityisellä FAKTA-sivulla ennen esipuhettaan seuraavaa:

FAKTOJA:
Siionin luostari [oik. veljeskunta] -- eurooppalainen salaseura, joka perustettiin 1099 -- ei ole mielikuvituksen tuotetta. Vuonna 1975 Ranskan kansalliskirjastosta Pariisista löydettiin pergamentteja, jotka tunnetaan nimellä Les Dossiers secrets; niissä mainitaan lukuisia Siionin luostarin [p.o. veljeskunnan] jäseniä, muiden muassa sir Isaac Newton, Botticelli, Victor Hugo ja Leonardo da Vinci.

On totta, että keskiajalla oli olemassa Siionin veljeskunta. Mutta Brownin alkuperäiselle veljeskunnalle kuuluviksi väittämät asiakirjat nimeltä Les Dossiers secrets ovat Plantardin ja de Cheriseyn tekemä väärennös, jotka myös ovat luoneet myytin nykyajan "veljeskunnasta". He yrittivät todistaa, että Plantard oli Jeesuksen Kristuksen jälkeläinen luovuttaessaan Les Dossiers secrets -asiakirjat Ranskan kansalliskirjastolle Bibliothèque Nationalelle.
Teknisesti ottaen Brown puhuukin totta sanoessaan, että "Kaikki tähän romaaniin sisältyvät ... dokumenttien...kuvaukset pitävät paikkansa". Totta, kuvatut asiakirjat ovat todellakin olemassa, mutta ne ovat väärennöksiä. Ihmiset luottavat kuitenkin siihen, että hän puhuu totta yhdistäessään nuo asiakirjaväärennökset jo kauan sitten kuolleeseen luostarijärjestöön, jonka toiminta on loppunut jo satoja vuosia sitten. Jos tässä siis ei ole kysymys totuudesta, vaan tahallaan harhauttamistarkoituksessa FAKTANA esitetystä tiedosta, niin eikö silloin ole kysymys valheesta?

MENIKÖ JEESUS NAIMISIIN MARIAN KANSSA?

Ajatus siitä, että Jeesus ja Maria Magdaleena menivät naimisiin, on peräisin eräästä kohdasta Filippuksen evankeliumi-nimisestä gnostilaisesta tekstistä:

Ja [...]n kumppani Maria Magdaleena. [...] enemmän kuin [...] opetuslapsia, [...] suutelee häntä [...] hänen [...]. Muut opetuslapset [..]. He sanoivat hänelle "Miksi rakastat häntä enemmän kuin kaikkia meitä muita?" Vapahtaja vastasi ja sanoi heille, "Miksi en rakasta teitä niinkuin häntä? Kun sokea ja näkevä ovat molemmat pimeässä, he eivät eroa toisistaan. Kun valo tulee, näkevä näkee valon ja sokea pysyy edelleen pimeässä."

Hakasuluissa olevat kohdat ovat alueita, jotka tekstistä puuttuvat. Joissakin tapauksissa puuttuvat kohdat käsittävät kokonaisia kappaleita ja enemmänkin. Jotkut kääntäjät ovat lisänneet sanat "huulilleen" tai "suulleen" sanojen "suutelee häntä [...] hänen" jälkeen. Tämä katkonainen asiakirja jättää epäselväksi kuka suuteli ketä ja missä. Asiayhteys näyttää kertovan, että "Vapahtaja" rakasti Maria Magdaleenaa enemmän kuin hänen apostolejaan. Mutta suuteliko hän häntä suulle tai hänen otsalleen tai hänen kädelleen? Tämä ei todista mitään.
Koko väite siitä, että Jeesus ja Maria olisivat olleet naimisissa pohjautuu sanaan "kumppani". Teabing sanoo Brownin romaanissa "Jokainen aramean kielen tutkija voi kertoa, että niinä aikoina sana kumppani tarkoitti nimenomaan aviopuolisoa."
Onko se totta? Toisaalta Filippuksen evankeliumista löytyvät nämä sanat:

Kaikki hänen kolme naispuoleista kumppaniaan olivat nimeltään Maria (59,6-11), vaikka hän selvästi pitikin eniten Maria Magdaleenasta (63,32-36).

Jeesuksella oli siis kolme naispuoleista kumppania, joista yksi oli hänen äitinsä! Ja tämä saman "evankeliumin" mukaan, jota Brown lainaa väitteensä tueksi! Ei siis ole mitään todistetta siitä, että kumppani olisi tarkoittanut aviopuolisoa.
Tämä on kirjoitettu noin 200 vuotta sen jälkeen, kun Jeesus vaelsi maan päällä. Kuitenkin Brown sanoo, että nämä gnostilaiset "evankeliumit" ovat alkuperältään varhaisempia kuin Raamatun neljä evankeliumia.

Heikkoa etymologiaa valheen "todistamiseksi"

Brown esittää usein väitteitä, jotka saattavat Kristuksen tai kristinuskon huonoon valoon käyttäen tekaistuja väitteitä niiden tueksi. Eräässä kohtaa hän väittää, että "kirkko" pelkäsi pakanoita ja väänteli sanoja saadakseen heidät huonoon valoon:

Sanasta pakana oli nyttemmin tullut melkein saatananpalvojan synonyymi, mikä oli paha väärinkäsitys. Itse asiassa sen alkuperä oli latinan paganus, joka tarkoitti maalaista. Sananmukaisesti "pakanat" olivat käännyttämättömiä maalaisia, jotka yhä pitivät kiinni maaseudun vanhoista luonnonuskonnoista. Itse asiassa kirkko pelkäsi maaeudun kylien -- villes -- asukkaita niin suresti, että alun perin viattomasti kyläläistä tarkoittanut ranskan sana vilain sai lopulta merkityksen 'heittiö, lurjus'.19
Todellisuudessa Ranskan aristokratia piti maaseudulla asuvia alempiarvoisina ja siten raakoina tai väkivaltaisina. Villain-sanan etymologiaan ei sisälly "kirkkoa". The On-line Etymological Dictionary toteaa seuraavaa sanasta "villain":

"alhaista syntyperää oleva maalainen" englanninranskan ja muinaisranskan sanasta villain, keskiajan latinan sanasta villanus 'maatilan apumies' latinankielen sanasta 'villa', 'maalaistalo'
"Tämän sanan merkityskehityksen tärkeimmät vaiheet voidaan kiteyttää seuraavasti: 'maatalon asukas; talonpoika; maatyöläinen; moukka; klovni; kitupiikki; lurjus; konna.' Nykyään sekä ranskankielen sanaa 'vilain' että englanninkielen sanaa 'villain' käytetään ainoastaan väheksyvässä merkityksesä." [Klein]
Merkityksessä "romaani- tai näytelmähenkilö jne., jonka pahat aikeet tai teot auttavat kuljettamaan juonta" on vuodelta 1822. Sana 'villainous' on taltioitu noin vuodelta 1300, muinaisranskan sanasta 'vileneus'; 'villainy' (noin vuodelta 1225) tulee muinaisranskan sanasta 'vilanie'.20

'Pakana'-sanan etymologia kumoaa Brownin väitteen, että "kirkko" olisi muuttanut sen merkityksen:

Noin vuodelta 1375, latinan sanasta 'paganus', 'pakana', klassisessa latinassa 'kyläläinen, maalainen, kansalainen' sanasta 'pagus, 'maalaisalue', alun perin 'merkein rajattu alue', ja siten sukua sanalle 'pangere', 'kiinnittää, kiristää', kantasanasta *pag-, 'kiinnittää' (kts. pact). Uskonnollisen merkityksen sanotaan usein tulevan siitä, että perinnäistavoista kiinnipitävät maalaiset pitivät kiinni myös vanhoista jumalistaan vielä senkin jälkeen, kun roomalaiset kaupungit oli käännytetty kristinuskoon; mutta sana tässä merkityksessä on ollut käytössä jo ennen tuota kirkkohistorian vaihetta ja peräisin pikemminkin 'paganus'-sanan käytöstä roomalaisessa sotilaskielessä merkityksessä 'siviili, epäpätevä sotilaaksi', jonka kristityt (Tertullianus, n. 202; Augustinus)ottivat käyttöön varhaiskirkon sotilaallisen kuvakielen käytön yhteydessä (esim. 'milites', 'Kristuksen sotilas' jne). Käytetty nykyajan panteisteista ja luonnonpalvojista vuodesta 1908. Pakanuus on katsottu yhdeksi uskonnoksi vuodesta 1433.21 (Lihavointi lisätty)

Me näemme, miten Brown ottaa totuuden ja vääntää sen puolitotuudeksi mustatakseen "kirkkoa". On totta, ettei pakanuus ole sama asia kuin saatananpalvonta,vaikka monet luonnonjumalat eri pakanakulttuureissa ovatkin pahoja henkiä, joita on lepytettävä uhrimenoin. Mutta se onkin ainoa kohta Brownin lausunnossa, joka on kiistatta totta. Loppu onkin sitten hänen taholtaan parhaassa tapauksessa vain arvelua.

DA VINCI -TEKIJÄ

Leonardo da Vincin sanotaan piilottaneen Graalin maljaan viittaavia vihjeitä taiteeseensa muka Siionin veljeskunnaksi väitetyn salaseuran suurmestarin ominaisuudessa. Erityisesti Viimeisen ehtoollisen väitetään sisältävän koodeja, jotka paljastaisivat Maria Magdaleenan olevan tuo Graalin malja.
Osoittaakseen, ettei Graalin malja ole se malja, josta Jeesus joi, Teabing näyttää Sophielle kuvan Viimeisestä ehtoollisesta La Storia di Leonardo -nimisestä kirjasta. Hän käskee Sophieta sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan tapahtuman näyttämön. Tiedusteltuaan Sophielta, mitä ruokaa Jeesus ja opetsulapset mursivat ja söivät ja joivat ja Sophien vastattua siihen aivan oikein "leipää ja viiniä", hän kysyy: "Miten monta viinilasia onkaan pöydällä?"

Sophie mietti hetken ja tajusi, että se oli kompakysymys. Ja aterian jälkeen Jeesus otti viinimaljan ja antoi sen opetuslapsilleen. "Yksi kuppi [p.o.malja]", hän sanoi. "Viinimalja". Jeesuksen ehtoollismalja. Graal. "Jeesus antoi yhden ainoan viinimaljan kiertää aivan niin kuin nykyajan kristityt ehtoollisella."
Teabing huokaisi. "Avatkaapa silmät."
Sophie avasi ne. Teabing hymyili omahyväisesti. Sophie katsoi maalausta ja näki ihmeekseen, että pöydässä oli lasillinen viiniä jokaista varten, Jeesus mukaan lukien. Kolmetoista kuppia [p.o. maljaa/pikaria]. Sitä paitsi nämä kupit [p.o. maljat/pikarit] olivat pieniä, jalattomia ja lasista tehtyjä. Maalauksessa ei ollut ehtoollismaljaa lainkaan. Ei Graalia.
"Teabingin silmät tuikkivat. "Eikö se ole teistäkin vähän omituista, ottaen huomioon että niin Raamatussa kuin Graalin tarun vakiomuodossakin nimenomaan tämä hetki saa kunnian olla Graalin ilmestymishetki. Kummallista kyllä Leonardo näyttää unohtaneen maalauksesta Jeesuksen ehtoollismaljan."
"Varmasti taidehistorioitsijat ovat panneet sen merkille."
"Järkytytte kun kuulette kaikista niistä poikkeavuuksista, jotka Leonardo on tähän sisällyttänyt mutta joita useimmat tutkijat eivät näe tai yksinkertaisesti eivät ole näkevinään. Tosiasiassa tämä seinämaalaus on Graalin koko arvoituksen avain. Ehtoollisessa Leonardo näyttää sen aivan avoimesti."22

Tässä on kaksi silmiinpistävää virhettä. Ensiksikin on selvää, että jokaisella opetuslapsella oli oma maljansa. He osallistuivat pääsiäisateriaan, jonka yhtenä elementtinä on viini. Se ei estä Jeesusta jakamasta omaa maljaansa aterian lopulla muiden kanssa, niinkuin Raamatussa kerrotaan.
Toiseksi ei ole niin, että "sekä" Raamatun että Graalin tarun mukaan "tämä hetki olisi Graalin ilmestymishetki". Raamatussa ei puhuta mitään "Graalin maljasta", yksinkertaisesti siitä syystä, ettei sellaista ole olemassakaan. Se kuuluu tarujen maailmaan, joista erään mukaan erään Jeesuksen merovingisukuisen jälkeläisen hedelmöittää olento, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi kala!23
Mutta nämä erheelliset väitteet ovat tärkeitä Brownin kyhäämän myytin kannalta, jonka mukaan Graalin malja ei ole malja eikä "ehtoolliskalkki", vaan henkilö:

Sophie tarkasteli kuvaa innokkkaasti. "kertooko tämä maalaus mikä Graal todella on?"
"Ei mikä se on", Teabing kuiskasi. "Vaan kuka se on. Graal ei ole esine. Itse asiassa se on...henkilö."24

Pitkällisen ja perinpohjaisen perinteisesti muinaisen esoteerisen filosofian piiriin luetun miehen ja naisen symboliikkaa taiteessa käsittelevän selostuksen jälkeen Langdon toteaa: "Graal [malja, jota symboloi "V"] on todellisuudessa ikivanha naiseuden symboli, ja pyhä Graal edustaa pyhää naiseutta ja jumalatarta, käsitettä, jonka tietenkin olemme nyt menettäneet, koska kirkko on lähes tuhonnut sen." Hän väittää, että naiseuden voima uhkasi miesten hallitsemaa "kirkkoa", niin että pyhä naiseus esitettiin paholaismaisena.
Meille kerrotaan, että kristityt ja Jeesus itsekin uskoivat kerran syvästi näihin "totuuksiin", mutta että "kirkko" vääristi ne ja muunsi alunperin pyhän hyvinkin maalliseksi.
Tietenkin ne "kristityt", joihin Da Vinci -koodi viittaa, ovat gnostilaisia, joiden "evankeliumeja" Brown mainostaa verrattuna oikeisiin evankeliumeihin. Ja missä muualla Jeesus muka mainitsisi niitä muuten kuin noissa silmiinpistävän väärissä "evankeliumeissa"? Nämä mielikuvituksen tuotteet eivät perustu mihinkään luotettaviin silminnäkijöiden todistuksiin.
Totuus on, että todellinen kristinusko oli vapauttava voima naisille, joita aina Jeesuksen aikaan saakka kohdeltiin ikäänkuin omaisuutena. Sitten kun pakanuus ja kristinusko sulautuivat, joutuivat naiset jälleen arvottomaan asemaan. Totta puhuen kohdeltiin useimmissa pakanayhteiskunnissa naisia miehiä alempiarvoisina, vaikka niissä samanaikaisesti palvottiin naisjumalattaria. Ainoastaan niitä naisia, joilla uskottiin olevan erityisiä hengellisiä voimia, palvottiin, mutta tavalliset naiset joutuivat usein kärsimään huonoa kohtelua.

Viimeinen ehtoollinen

Miten siis da Vincin Viimeinen ehtoollinen kuvaa Graalin maljan naiseksi eikä kirjaimellisesti maljaksi? Vastaus on muotokuva apostoli Johanneksesta, joka on kuvattu istumassa Jeesuksen oikealla puolella ja kuitenkin erillään Jeesuksesta, koska he ovat kääntyneet eri suuntiin. Da Vinci -koodi väittää, että da Vinci ei olekaan oikeastaan kuvannut siinä Johannesta, vaan Maria Magdaleenan. Sen todisteeksi meidän oletetaan näkevän kyseessäolevan hahmon naismaisuus, pitkät hiukset ja herkät kasvot ja myös "aavistus povesta".
Alla on kuva maalauksesta Viimeinen ehtoollinen ja jäljempänä myös tarkemmat kuvat "Johanneksesta".



Haluaisin heti aluksi todeta, etten usko "pyhään taiteeseen". Jeesuksesta ja Hänen opetuslapsistaan ei ole olemassa totuudenmukaista kuvaa. Kaikki ne ovat taiteilijoiden mielikuvituksen tuotetta. On kuitenkin toinen juttu kuvata sellainen kohtaus kuin Viimeinen ehtoollinen ja aivan toinen vielä tulkitakin sitä oman mielikuvituksen mukaan. Sekä taiteilija että hänen taiteensa tulkitsijat luottavat tunteisiinsa. Tutkikaamme siis tarkemmin Da Vinci -koodin väitteitä.
"Jeesuksen" ja "Johanneksen" välin muodostama V muodostaa selkeästi poikkeuksen maalauksen symmetriasta. Sen väitetään symboloivan pyhää naiseutta ja olevan samalla viite siihen, että Johanneksen sijasta onkin kuvattu Maria Magdaleena. Eikä ole epäilystäkään siitä etteikö Johannes ole esitetty naismaisena.
Mutta halusiko Leonardo da Vinci todellakin kuvata Maria Magdaleenan Graalin maljana? Ottaen huomioon sen, että myytti da Vincin roolista Siionin veljeskunnan suurmestarina on keksittyä, ja että Viimeisen ehtoollisen takana oleva teoria perustuu tuohon keksittyyn myyttiin, me emme voi noin vain uskoa myytintekijän sanaan, että "Johannes" olisikin oikeasti "Maria Magdaleena". Emmekä voi myöskään uskoa myytin muitakaan puolia tosiksi ilman jonkinlaista empiiristä todistusaineistoa, mitä siis ei ole.
Mutta meidän on käsiteltävä kuitenkin näitä väitteitä, koska olen varma siitä, että niitä tullaan tuomaan jatkuvasti esiin Da Vinci -koodin vaikutuksesta.
Aloittakaamme toteamalla, että Brown kutsuu Viimeistä ehtoollista virheellisesti freskoksi. Se ei ole fresko. Fresko-tekniikalla maalattaessa pigmentti on levitettävä nopeasti ennenkuin laasti kuivuu niin ettei se muutu työn eri vaiheissa. Da Vinci oli pikkutarkka taiteilija, joka ei halunnut aikarajoituksia työskentelyynsä ja kehitti siksi oman tekniikkansa käyttäen temperatekniikkaa kiveen maalattaessa.

Onko kysymyksessä Johannes vai Maria Magdaleena?

Vaikka neljäs henkilö vasemmalta on vaikea tunnistaa kuvastamme, itse maalauksesta se onnistuu paremmin. Maalauksessa on siis kaiken kaikkiaan kolmetoista henkilöä. Me tiedämme, että Jeesus kokoontui kahdentoista apostolinsa kanssa ja missään kuvauksissa Viimeisestä ehtoollisesta ei mainita muita henkilöitä, saati sitten naisia.
Miksi siis "Johannes" näyttää niin naismaiselta? On tärkeää ottaa huomioon, ettei maalaus siinä muodossa, missä se nykyään on, ole suurelta osin sellainen, miksi da Vinci sen maalasi. Se on tänä päivänä vuosisatojen aikana suoritettujen lukuisien restaurointien tulos. Se on niin kaukana alkuperäisestä maalauksesta lukuunottamatta perspektiiviä ja hahmottelua, että monet taidehistorioitsijat kutsuvat sitä pikemminkin "uudestaanmaalatuksi" kuin "restauroiduksi" maalaukseksi.

Taidehistorian professori James Beck Columbian yliopistosta New Yorkista on ollut huomattava maalauksen restauroinnin kriitikko. Hän on sanonut sen olevan 18-20 -prosenttisesti Leonardo da Vincin työ ja 80-prosenttisesti restauroijien työ. Beck väittää, että ne alueet, jotka on maalattu Brambillan vesiväreillä, ovat mestariluomuksen päälle maalattua uutta maalausta. Hän väittää, ettei nykyinen maalaus ole Da Vincin alkuperäisen maalauksen konservoitu versio, vaan uusi maalaus, jossa ei ole häivääkään alkuperäisestä.25

Kukaan ei tiedä tarkalleen, minkä näköiseksi da Vinci maalasi "Johanneksen". Alla lähikuvat "Johanneksesta" ennen ja jälkeen restauroinnin. Pitäkäämme mielessä, että tätä ennen on suoritettu jo kuusi restaurointia.


Jos tutkii tarkempaa, suurta valokuvaa "Johanneksen" lähikuvasta ennen viimeistä restaurointia, havaitsee, että hänet on ehdottomasti kuvattu mieheksi ja saattaa jopa nähdä partaan viittaavaa. Mutta viimeinen restaurointi kuvaa hänet kiistatta naismaisempana.
Hyökkäämättä niiden kimppuun, jotka ovat tehneet viimeisen restauraation, emme pysty keksimään mitään selitystä siihen.
Itse asiassa viimeisin restauraatio on saanut kovaa kritiikkiä monilta taideasiantuntijoilta:

Tohtori Pinin Barcilon Brambilla on saanut osakseen laajaa kritiikkiä Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen restauroinnin aikana. Hänen restaurointityönsä on ollut kaikkien mittapuiden mukaan kaikkein kritiikkiä suvaitsemattomin ja hyökkäävin projekti, mitä ajatella saattaa. Hän on hävittänyt systemaattisesti aikaisempien restauraatioiden viimeisetkin rippeet, mukaanlukien Mauro Pellicolin laajaa kiitosta niittänyt vuosina 1951-54 suorittama työ, niin että seinämaalauksen historiallinen jatkuvuus on kärsinyt. Restauraatioprosessin yhteydessä Brambilla on paljastanut hyvin laajoja alueita maalauksesta seinää myöten, joka on puolestaan johtanut siihen, että on jouduttu maalaamaan laajempia pintoja kuin milloinkaan aikaisemmin. Taiteellinen suoritus on saanut myös osakseen ankaraa kritiikkiä: Se on heikko, puolisydäminen, hyökkäävä, epähistoriallinen ja epäjohdonmukainen.26

Jopa da Vincin käyttämien värien osalta on tehty kompromissi. Jotkut restauroijat ovat käyttäneet paikoitellen jopa väärää menetelmää.
On aivan uskomatonta, että Brown toteaa romaanihenkilönsä Leigh Teabingin suulla seuraavaa Maria Magdaleenan väitetystä kuvasta Viimeisessä ehtoollisessa:

"On toinenkin syy siihen, että nainen on voinut jäädä huomaamatta", sanoi Teabing, "nimittäin se, että monien taidekirjojen valokuva tästä teoksesta on otettu ennen vuotta 1954, siis aikana jolloin sen yksityiskohtia vielä peittivät likakerrokset ja 1700-luvulla kömpelösti maalatut korjailut. Nyt fresko on vihdoinkin puhdistettu ja jäljellä on vain Leonardo da Vincin alkuperäinen maalikerros." Hän osoitti jäljennöstä. "Et voilà!""
Sophie meni vielä lähemmäksi kuvaa. Jeesuksen oikealla puolella istuva nainen oli nuori ja hurskaan näköinen; hänellä oli kainot kasvot, kaunis punainen tukka ja tyynesti yhteen liitetyt kädet. Tuoko muka on nainen joka voisi yksinään murentaa kirkon arvovallan?27

Brown laittaa Teabingin lausumaan julkean valheen! "Freskoa" ei ole puhdistettu niin, että "jäljellä on vain Leonardo da Vincin alkuperäinen maalikerros". Alkuperäistä maalikerrosta on tuskin ollenkaan jäljellä. Se mitä on jäljellä, on lukuisia toinen toistensa päälle maalattuja kerroksia. Ja viimeisin niistä on muuttanut "Johanneksen" ulkomuodon maskuliinisesta feminiiniseksi. Da Vincin tavoitteita nykyisessä maalauksessa tuskin enää näkyy.
Mutta entä "V", joka tuntuu olevan niin merkittävä tekijä, joka erottaa "Johanneksen" ja "Jeesuksen" toisistaan? Voisiko se edustaa pyhää naiseutta, niinkuin aikamme gnostikot niin suuriäänisesti väittävät?
Vastataksemme kysymykseen meidän on ymmärrettävä, mikä oli da Vincin aikomus:

Ensimmäiset kristillistä taidetta edustavat maalaukset Viimeisestä ehtoollisesta kuvasivat kahta evankeliumiteksteistä lähtevää pääteemaa: viittaus Jeesuksen Kristuksen kavaltamiseen ja sen vasta-aihe. Nämä aiheet toteutettiin da Vincin maalausta aikaisemmissa töissä kuvaamalla Jeesus ojentamassa viiniin kastettua leipäpalaa kavaltajalleen Juudakselle ja Johannes nojaamassa päätään Jeesuksen rintaa vasten. Leonardo da Vinci halusi luopua tästä perinteestä, jota hänen edeltäjänsä olivat käyttäneet. Hänen aiheen käsittelyään hallitsee täysin Jeesuksen dramaattinen ilmoitus siitä, että kavaltaja on yksi heistä. Se on hänen taulunsa keskeinen teema.28

Tästä syystä emme näe "Johanneksen" nojaavan "Jeesuksen" rintaa vasten niinkuin Joh. 21:20:ssä on kuvattu.
Seuraavassa mielenkiintoinen viittaus tuohon jakeeseen, joka saattaa tuoda lisävalaistusta tilanteeseen. Ylösnousemisensa jälkeen Jeesus vie Pietarin syrjään ja kertoo, miten tämän elämä tulee päättymään.

Niin Pietari kääntyi ja näki sen opetuslapsen seuraavan, jota Jeesus rakasti ja joka myös oli aterioitaessa nojannut hänen rintaansa vasten ja sanonut: "Herra, kuka on sinun kavaltajasi?" (Joh.21:20)

Onko mahdollista, että Leonardo da Vinci olisi lukenut tämän jakeen väärin? Tarkoittiko se hänen mielestään, että Johannes nojasi Pietarin rintaa vasten ("hänen rintaansa vasten") viimeisellä ehtoollisella? Ymmärrän, että tämä on vain arvailua, mutta se on aivan yhtä hyvä arvelu kuin kaikki ne typerät arvailut, joita löydämme Da Vinci -koodista.
Ainakin Leonardo da Vincin maalauksesta voisi saada sen käsityksen, että hän on maalannut "Johanneksen" nojaamaan "Pietarin" rintaa vasten. Mutta mistä me tiedämme, että he ovat "Johannes" ja "Pietari"? Koska Leonardo da Vinci on sanonut niin. Maalauksessa olevat apostolit ovat vasemmalta oikealle Bartolomeus, Jaakob nuorempi, Andreas, Juudas, Pietari, Johannes, Tuomas, Jaakob, Filippus, Matteus, Taddeus ja Simon. Kaksitoista miestä, ei naisia, Leonardo da Vincin mukaan.
Tietenkin Brown ja hänen puolustajansa sanovat tähän, että Leonardo mainitsi heidän nimensä vain salatakseen Graalin maljan, Maria Magdaleenan mukanaolon taulussa.
Mutta ottakaamme huomioon: jos se on nainen, miksi sen pitäisi olla Maria Magdaleena? Miksei toinen Maria tai hänen sisarensa Martta? Koska spekulointi sillä, että Jeesus olisi mennyt naimisiin Maria Magdaleenan kanssa johtuu gnostilaisen Filippuksen "evankeliumin" viimeaikaisista tulkinnoista. Tuo tulkinta perustuu erään humanistisen kultin tuntemattoman kirjoittajan tekstikatkelmiin. Filippuksen "evankeliumia" ei ole tulkittu tällä tavoin ennen kuin nykyaikana.
On selvää, että käsitys, jonka mukaan Maria Magdaleena olisi ollut naimisissa Jeesuksen kanssa ja että hänet olisi salamyhkäisesti kuvattu Leonardo da Vincin Viimeisessä ehtoollisessa Graalin maljaksi on silkkaa mielikuvitusta. Se on Jeesuksen Kristuksen vihollisten kehittämä juoni, jolla on haluttu halventaa Häntä ja saattaa se usko, jonka Hän antoi seuraajilleen naurettavaan valoon.

Mona Lisa

Käsi kädessä viimeistä ehtoollista koskevan myytin kanssa Browni väittää, että da Vinci kätki pakanallisia uskomuksiaan koskevia vihjeitä kaikkein kuuluisimpaan maalaukseensa, Mona Lisaan.
Tämän kehitelmän tueksi Brown väittää, että Leonardo da Vinci nimesi kuuluisimman teoksensa Mona Lisan anagrammiksi, joka koostuu sanoista AMON, joka on muinainen egyptiläinen hedelmällisyyden jumala, ja L'ISA, ISIKSEN, Egyptin hedelmällisyyden jumalattaren toinen nimi. Tämän väitetään nyt todistavan, että Leonardo da Vinci halusi muotokuvan henkilön olevan hermafrodiitti.
Ihmiset saattavatkin uskoa tämän nokkelan selityksen, mutta Leonardo da Vinci ei nimennyt tätä maalausta Mona Lisaksi. Nimen antoi maalaukselle Giorgio Vasari kirjoittamassaan Leonardo da Vincin elämäkerrassa, joka julkaistiin 31 vuotta da Vincin kuoleman jälkeen.
Tosiasiassa Leonardo da Vinci ei antanut milloinkaan maalaukselle nimeä. Muotokuvan oli tilannut varakas firenzeläinen kauppias vaimostaan Lisa del Giocondosta. Maalaukselle on annettu myöhemmin toinenkin nimi La Gioconda -- joka on feminiinimuoto nimestä Giocondo.

ENTISTÄ HURJEMPIA VÄITTEITÄ

Historiallinen romaani ei ole viimeaikainen keksintö. James Michener on kuuluisa siitä, että hän yhdistää kirjoissaan historiallisesti paikkansapitävää tietoa ja mielikuvitusta. On monia, jotka kuvaavat todenmukaisesti historian tapahtumia ja tapahtumapaikkoja ja yhdistävät niihin kertomuksia luomistaan romaanihenkilöistä.
Da Vinci -koodi ei kuulu siihen kirjallisuuden ryhmään. Se on täynnään perusteettomia ja samanaikaisesti hurjia väitteitä, joiden tarkoituksena on luoda se vaikutelma, että siinä esitetyt tiedot ovat todistettavasti historiallisesti paikkansapitäviä. Kuitenkin vain harvat kirjan hurjista väitteistä pitävät paikkansa eikä siinä ole esitetty mitään, mikä tukisi niitä merkittäviä väitteitä, joiden tarkoituksena on tuhota usko Jeesukseen Kristukseen ja Hänen jumaluuteensa.
Teabing väittää, että Jeesus Kristus itse olisi sanonut, että Maria Magdaleena on Graalin malja.
Da Vinci -koodissa todetaan useaan otteeseen, että Jeesuksen avioliitto Maria Magdaleenan kanssa olisi historiallinen tosiasia. Mutta se on kertakaikkinen valhe. Sellaisesta liitosta ei ole mitään historiallista todistusaineistoa, paitsi Filippuksen evankeliumin tekstikatkelmat, joihin kääntäjät ovat lisänneet sanoja, joita niissä ei ole alunperin ollut. Eikä edes tuossakaan "evankeliumissa" sanota, että he olisivat olleet naimisissa. Siinä sanotaan ainoastaan, että Maria Magdaleena oli Jeesuksen kumppani, samoin kuin Hänen äitinsä ja Lasaruksen sisar Maria. Jos siinä olisi mitään varteenotettavaa aineistoa, voimme olla varmoja siitä, että Brown olisi tuonut sen esiin. Mutta hän ei ole esittänyt mitään muuta. Meitä vaaditaan vain uskomaan hänen väitteisiinsä.
Romaanin filmatisoinnissa Langdon toimii paholaisen asianajajana tukien Teabingin outoja väitteitä, vaikka alkuperäisteoksessa näin ei tapahdukaan. Mutta parhaimmillaankin hänen yrityksensä ovat vain puolisydämisiä ja tukevat ainoastaan Teabingistä muodostuvaaa kuvaa. Langdonin määritelmät käyvät täysin yksiin gnostilaisen ajattelun ja useimpien antikristillisten filosofioiden kanssa:

Miksi sen pitäisi olla joko inhimillistä tai jumalallista? Ehkä inhimillinen on jumalallista.

Tai ehkä ei. Mutta sitä vaihtoehtoa ei Da Vinci -koodissa ole. Se haluaa niin kiihkeästi todistaa oikeaksi perusteettomat väitteensä, että lukija alkaa jo väsyä jatkuvaan toistoon.
Mutta se ei estä ihmisiä raapimasta tyhjiä päitään ja ihmettelemästä "Mahtaaks nois jutuis olla sittenki perää?"
Uskomattominta onkin se, että noihin valheisiin uskovat ihmiset pitävät itseään valistuneina. Raamattu sanoo heistä:

"Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi. Sentähden Jumala on heidät, heidän sydämensä himoissa, hyljännyt saastaisuuteen, häpäisemään itse omat ruumiinsa, nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa, joka on ylistetty iankaikkisesti, amen.
...jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät. (Room. 1:22-32)

Ne, jotka nauttivat sellaisesta kuin Da Vinci -koodi, asettavat itsensä saman tuomion alaisiksi kuin ne, jotka sellaisia tuottavat. Varo, ettet löydä itseäsi siitä seurasta.

JOHTOPÄÄTÖS

On kirjoitettu useita kirjoja, joiden tarkoitus on vastata Da Vinci -koodin väitteisiin. Jotkut niistä ovat roomalaiskatolisten kirjoittamia tarkoituksena puolustaa roomalaiskatolisen kirkon uskottavuutta. On sarkastista, että ilman katolisen kirkon historian verenvuodatusta ja todellisen uskon vainoamista, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä jossain määrin joissakin "katolisissa maissa", Jumalan vihollisten asema ei olisi näin vahva. Eikä olisi myöskään niin monia, jotka innokkaasti kuuntelevat heidän mielipiteitään.
Kuitenkin ne, jotka tuntevat totuuden, ymmärtävät, että näiden asioiden pitää tapahtuman. Jeesus sanoi:

Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! (Matt. 18:7)

Tämä on mieltä murehduttava toteamus. Sellaiset miehet kuin Dan Brown, Ron Howard ja Tom Hanks ja muut, jotka ovat halventamassa Jeesusta Kristusta, eivät käsitä, mikä kauhu heitä odottaa. He eivät pääse Jumalan valtakuntaan, kun Jeesus tulee takaisin.
Meidän tehtävämme ei ole kutsua tulta taivaasta tuhoamaan vihollisiamme. Meidän on rakastettava heitä ja rukoiltava heidän puolestaan.

Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. (Matt. 5:44-45)

Meidän tulisi rukoilla, että he tulisivat tuntemaan totuuden ja että he ottaisivat vaarin Raamatun varoituksesta:

Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi hänet, joka on teille edeltämäärätty, Kristuksen Jeesuksen. Taivaan piti omistaman hänet niihin aikohin asti, jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan, mistä Jumala on ikiajoista saakka puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta.

Kun me kohtaamme niitä, jotka ovat omaksuneet näitä valheita, älkäämme menettäkö kärsivällisyyttämme heidän kanssaan, vaan osoittakaamme heille Jeesuksen Kristuksen rakkautta.
Se päivä tulee, joka tuo esiin Hänet kunniassaan ja meidät Hänen kanssaan. Älkäämme unohtako sitä odottaessamme, että me olemme vain kauttakulukatkalla täällä maan päällä.
Kun Hän tulee takaisin, me saamme hallita Hänen kanssaan kansakuntia. Meidän iankaikkinen kohtalomme ei ole taivaassa, vaan Uudessa Maassa, jossa asuu vanhurskaus. Kenen joukoissa seisot sinä päivänä? Niidenkö joukossa, jotka rakastavat Häntä vai niiden joukossa, jotka pilkkaavat Häntä?

LÄHTEET

1 Dan Brown, Da Vinci -koodi (WSOY 2004), s.194
2 Ibid.,ss. 272-273
3 Ibid.,ss. 273-274 
4 Syvällinen selitys Raamatun luotettavuudesta artikkelissa Mitä sinä
uskot? Miksi uskot niin?
5 Da Vinci -koodi, Op.Cit., ss. 274-276
6 Edward Gibbon, The Decline and Fall of the Roman empire, osa II (New York: Peter Fenelon Collier, 1899),
 ss. 251-252.
7 Ibid., ss. 272-273.
8 Encyclopedia Britannica, hakusana Constantine I.
9 Ibid., s.
10 Henry Melvill Swatkin, M.A., Studies of Arianism: Chiefly Referring to the Cahracter and Chronology of the 
Reaction Which Followed the Conucil of Nicaea (Camridge: Deighton Bell and Co., 1900), ss. 36-38.
11 Ibid.
12 Da Vinci -koodi, Op.Cit., s. 277
13 Ibid., s. 137
14 "The Priory of Sion, Is The 'Secret organization' Fact or Fiction?", 60 Minutes (CBS News, 30.4. 2006).
15 Historioitsija Calude Charlot, poliisin arkistojen johtaja, Pariisi, Ranska, Ibid.
16 Ibid.
17 Ibid.
18 Dan Brown, Da Vinci -koodi, Op.Cit., s. 245
19 Ibid., s. 49
20 Online Etymology Dictionary, 'villain', http://www.etymonline.com/index.php?term=villain.
21 Ibid., 'pagan', http://www.etymonline.com/index.php?term=pagan.
22 Da Vinci -koodi, Op.Cit., s. 279
23 Behind The Da Vinci Code, The History Channel, 21.5.2006, 06:36.
24 Da Vinci -koodi, Op.Cit., s.279
25 Community & the Humanities Dept., University of Pennsylvania,    
   http://ccat.sas.upenn.edu/~lbianco/project/restoration.html
26 Zwijnenberg, R., The writings and drawings of Leonardo da Vinci: order and chaos in early modern thought, 
   (New York: Cambridge University press, 1999), julkasitu The Leonardo da Vinci Society Newsletterissä, toim: Francis
   Ames-Lewis, nro 13, marraskuu 1998, http://www.bbk.ac.uk/hosted/leonardo/newsnov1998.htm
27 Da Vinci -koodi, Op.Cit., ss. 286-287
28 Community & the Humanities Dept., University of Pennsylvania, Op.Cit.


Alkuun | Kaksi Babylonia | Maailmanlaajuinen kristillinen liike | Sovitus - missä | Valtakuntateologia | Roomalaiskatolisuus - onko se kultti? | Kaikki ekumeeniset tiet vievät Roomaan | Iankaikkinen pelastusvarmuus | Pyhän Hengen kaste | Rebecca & Elaine | Kotiseurakunta | Vierasta tulta | Kristillinen pääsiäinen | Islamin historia | Varo väärää vaakaa! | Hänen nimessään | Voitelu | Ei rauhaa, vaan miekan | Jabesin rukous | Pimeys laskeutuu | Petoksellista evankeliumin julistusta | Seurakunnan vaellus | Messiaan syntymän ajankohta | Jouluperinteiden alkuperä | Raamatunkäännöskeskustelu | Vainottu seurakunta | Myrkkypilvi | Keskusteluryhmä