Albert James Dager

KAIKKI EKUMEENISET TIET VIEVÄT ROOMAAN


Oli aika, jolloin evankeliset kristityt seisoivat vankasti opillisen totuuden puolesta. Vielä 20 vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että suurin osa evankelisista johtajista olisi kannattanut avoimesti yhteyttä paavinkirkon kanssa tarkoituksena löytää jotain yhteistä pohjaa. Tänä päivänä terve oppi on joutunut siirtymään taka-alalle yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan saadessa etusijan sillä varjolla, että kristikunnan on saatava maailma evankelioitua, jotta paha saataisiin poistettua ja perustettua korkean moraalin ja oikeudenmukaisuuden yhteiskunta. Tämä on johtanut siihen, että evankelinen kristikunta on haluton tekemään pesäeroa kaikkein eksyttävimmästä epävanhurskaudesta. Nykyään ei ole ainoastaan muodikasta, vaan jopa suositeltavaa, että kaikkien suuntien kristityt toimivat yhdessä roomalaiskatolisten kanssa ja joissain tapauksissa jopa mormonien kanssa, jotta se, mitä pidetään Jumalan kristikunnalle antamana tehtävänä, saataisiin suoritettua ja pystytettyä jumalinen yhteiskunta.
Mikä on tuonut meidät tähän tilanteeseen, jossa olemme nyt? Vastaus löytyy roomalaiskatolisuuden ekumeenisistä pyrkimyksistä, jotka ovat tulleet aikaisemman aggressiivisen, kaiken ei-katolisen tuomitsevan asenteen tilalle (jossa jopa vainottiin ja tapettiin heidän harhaoppisiksi kutsumiaan). Tällaisen väkivallan avulla ei onnistuttu voittamaan koko maailmaa roomalaiskatolisuuteen, sen sijaan se sai aikaan vastustusta, jopa niissä maissa, jotka olivat roomalaiskatolisuuden tyyssijoja. Kärsittyään menetyksiä poliittisessa vallassaan, joka oli suonut sille vallan jopa alamaistensa elämän ja kuoleman suhteen, katolisen kirkon oli turvauduttava hienovaraisempiin keinoihin vastareformaatiotavoitteidensa toteuttamiseksi.
Rooman ekumeenisuudelle on olemassa kaksi perussyytä: 1) lopettaa evankelikaalisten suorittama roomalaiskatolisten evankeliointi paavi Johannes Paavali II:n sodanjulistuksen mukaisesti, jonka tarkoituksena oli lopettaa evankelikaalisten suorittama käännytystyö katolisten maiden katolisten keskuudessa; 2)saada niin monia entisiä katolisia ja ei-katolisia kuin mahdollista paavin huomaan.
Roomalaiskatolisen opetuksen mukaan Jeesus on mystisen Kristuksen ruumiin pää, mutta paavi on näkyvän kirkon pää (jonka he määrittelevät olevan ensisijaisesti roomalaiskatolinen kirkko, johon kuitenkin koko kristikunta kuuluu). Paavin auktoriteetti on tärkeä seikka roomalaiskatolisessa evankelioinnissa. Kaikki on saatava paavinvallan alaisuuteen katolisen kirkon sopiviksi katsomin tavoin.
Se on ollut ja se on edelleenkin roomalaiskatolisen ekumenian tarkoitus.

Roomalaiskatolisen ekumenian historia

Ekumeenisen liikkeen juuret ovat roomalaiskatolisuudessa. Ainoaa ei-katolista ekumeniaa edustaa Kirkkojen maailmanneuvosto, World Council of Churches (WCC), josta on tullut yhteyden rakentamisen väline liberaalien ei-katolisten seurakuntien keskuudessa. Ainakaan tällä hetkellä [vuonna 2000 suom.huom.] WCC:n edustama ekumenia ei tunnu kovasti kiinnostavan evankelisia kristittyjä. Tämä johtuu siitä, että se ajaa sellaisia ristiriitaisia asioita kuin homoseksuuaalisten pappien ja homoseksuaalisten avioliittojen hyväksymistä, feminismiä ja muita asioita, jotka ovat vastoin evankelisten käsityksiä raamatullisesta moraalista.
Mutta aikaa myöten tulee paljastumaan, että roomalaiskatolisuuden ja liberaalien yhteiskunnalliset tavoitteet eivät ole niinkään ristiriitaisia.
Monet ihmiset luulevat, että roomalaiskatolinen ekumenia alkoi Vatikaani II:sta. Todellisuudessa ekumeeninen liike alkoi kuitenkin roomalaiskatolisuudesta 1800-luvun lopulla paavi Leo XIII:n (1878-1903) aikana.
Unitatis Redintegratio, Vatikaanin vuoden 1964 II:n konsiilin ekumeeninen julistus sisältää kaikkien paavien toiminnan Leo XIII:sta lähtien ja on virallinen kehotus katolisille toimia aktiivisesti kirkkonsa ekumeenisessa työssä.
Roomalaiskatolinen kirjailija Eric Sammons toteaa teoksessaan History of Catholic Ecumenism:

Katolinen kirkko on päättäväisesti korostanut koko historiansa ajan kristillisen ykseyden tärkeyttä. Myös muut ei-katoliset uskovat ovat myöntäneet kristikunnan ykseyden tarpeen, mutta katolinen ja ei-katolinen käsitys ykseydestä on erilainen. Katolinen kirkko opettaa, että Kristus perusti näkyvän kirkon apostolien perustukselle Simon Pietarin ollessa sen pää. Paavi Pius XII (1939-1958) vahvisti tämän katolisen kirkon muuttumattoman käsityksen teoksessaan Mystici Corporis:

"Hän [Kristus] antoi apostolien prinssille [paaville] koko perustamansa yhteisön näkyvän hallinnon...sillä ensimmäisen sijansa perusteella Pietari on Kristuksen sijainen ja siitä syystä tällä ruumiilla on ainoastaan yksi johtava pää, nimittäin Kristus, joka edelleen johtaa seurakuntaa näkymättömästi ja suoraan, hallitsee sitä näkyvästi maanpäällisten henkilökohtaisten edustajiensa kautta; niin että nyt...seurakunta ei rakennu ainoastaan Hänelle, vaan myös Pietarille sen näkyvänä perustuksena."
Tämä kuvaus seurakunnasta on monella tavoin ristiriidassa kaikkien muiden Kristuksen ruumiiden kanssa. Myös roomalaiskatolisen kirkon virallinen opetus on aina ollut, että todellinen ykseys voidaan saavuttaa ainoastaan, jos kaikki kristityt yhdistyvät jälleen Rooman paavin alaisuuteen.¹

Vatikaani II:n asiakirjoissa on selvästi todettu, että katolisen ekumenian päämääränä on sellainen ykseys paavin alaisuudessa:

Piispojen tulisi osoittaa rakkaudellista ymmärtämystä suhteissaan erillään oleviin veljiin ja heidän tulisi kehottaa uskollisia osoittamaan ystävällisyytä ja lempeyttä heitä kohtaan ja rohkaista ekumeniaan sellaisena kuin kirkko sen ymmärtää.²

Avainlause tässä lausunnossa on "sellaisena kuin kirkko sen ymmärtää". Roomalaiskatolisessa kielenkäytössä "kirkko" tarkoittaa aina roomalaiskatolista kirkkoa. Roomalaiskatolinen kirkko ei tunnusta mitään muuta seurakuntaa tai kirkkoa lailliseksi. Se väittää, että Jeesus perusti ainoastaan yhden kirkon, Pietarin auktoriteetin alaisuuteen sen ensimmäisenä "paavina". Kaikkia kastettuja kristittyjä pidetään katolisen kirkon jäseninä riippumatta siitä, mihin kristilliseen uskonsuuntaan hän kuuluu tai miten aitoa hänen uskonsa on, vaikka ei-katolisia kristittyjä kutsutaankin "erillään oleviksi veljiksi". On selvää, että roomalaiskatolisilla on oma käsityksensä ekumeniasta. Se käy ilmi muistakin Vatikaani II:n asiakirjoista:

Termi "ekumeeninen liike" tarkoittaa niitä aloitteita ja toimintamuotoja, joihin rohkaistaan ja joita järjestetään kirkon erilaisten tarpeiden mukaan ja silloin kun on mahdollisuus edistää kristittyjen ykseyttä.³

Paavinvallalle ekumenian tarkoitus on täyttää vatikaanin kirkollisen järjestelmän tarpeet sillä nimikkeellä, että edistetään kristittyjen ykseyttä. Mutta millä ehdoilla pitäisi ykseys toteuttaa?

Tämä pyhä konsiili kehottaa uskollisia pidättäytymään kaikesta pinnallisesta sopimattomasta kiihkosta, sillä sellainen saattaa vahingoittaa ykseyteen johtavaa prosessia. Heidän ekumeeninen toimintansa ei voi olla muuta kuin täysin ja todella katolista, ts. sille totuudelle lojaalia, jonka olemme saaneet apostoleilta ja kirkkoisiltä ja sopusoinnussa sen uskon kanssa, jota katolinen kirkko on aina tunnustanut ja samanaikaisesti ojentautumista sitä täydellisyyttä kohti, johon meidän Herramme haluaa ruumiinsa aikaa myöten kasvavan.4

Roomalaiskatolinen kirkko pyrkii tekemään uskonpuhdistuksen tyhjäksi ja kokoamaan kaikki kristityt paavinvallan alle. Kun roomalaiskatolinen kirkko kehottaa "dialogiin" ei-katolisten kristittyjen kanssa, se pysyy itse taipumatta omalla kannallaan: yhteyttä ei voi olla ellei alistuta "äitikirkon" alaisuuteen.
Katolinen kirkko on ottanut suurimmat harppaukset eteenpäin määriteltyään päämääränsä paavi Johannes Paavali II:n johdolla. Hän omisti paaviutensa Neitsyt Marialle eikä olekaan mikään yllätys, että roomalaiskatolinen ekumeeninen liike on Marian johdossa. Sunnuntaina, 21. tammikuuta 1996 paavi Johannes Paavali II kutsui Mariaa, "yhteyden äitiä" ohjaamaan katolista kirkkoa sen ekumeenisessa toiminnassa:

Pyhä Neitsyt, yhteyden äiti saakoon meidät tuntemaan Herran äänen voiman hänen sanoessaan yhä uudestaan opetuslapsilleen: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan" (Ilm.3:20), josta kristittyjen ykseyden rukousviikon teema sopivasti muistuttaa. Herra Jeesus kutsuu jokaista tarkastelemaan elämäänsä rohkeasti ja syvällisesti ja kehottaa meitä yhä syvemmin ja innokkaammin kaipaamaan ja edistämään ekumeniaa nyt kolmannen vuosituhannen lähestyessä. Kristuksen ja kirkon äiti suokoon jokaiselle kastetulle ripeyttä ja uskollisuutta Vapahtajan hartaaseen pyyntöön vastaamisessa.5
Eivätkö tämän päivän kristityt johtajat ole tietoisia roomalaiskatolisen ekumenian todellisista aikeista? Sitä olisi vaikea uskoa siinä valossa, että vatikaani on julkaissut roomalaiskatolisen kirkon suunnitelmia koskevat asiakirjat ja Jumalan vartiomiehet ovat lausuneet niitä koskevia varoituksia. Kysymys kuuluukin, miksi he kaikesta tästä huolimatta ovat rohkaisemassa ohjauksensa alla olevia osallistumaan ekumeeniseen dialogiin roomalaiskatolisuuden kanssa.
Vaikka monet evankeliset johtajat muutama vuosikymmen taaksepäin saattoivatkin olla suopeita roomalaiskatolisuutta kohtaan, he olivat kyllin viisaita vaietakseen siitä, ettei heidän palvelutyötään kohtaan syntyisi turhaa vastustusta.
Nykyään ei ole enää muotia vaieta sensuuntaisista sympatioista. Nykyään on muotia kertoa avoimesti uskovansa, ettei roomalaiskatolisen ja evankelisuuden välillä ole mitään todellista opillista eroa. Tämä johtuu siitä, että kaikkien kristittyjen hengellistä ykseyttä ajavat haluavat kiinnittää huomiota ainoastaan nk. "olennaisuuksiin": kolminaisuuteen; Kristuksen jumaluuteen; neitseestä syntymiseen; Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen ja kaikkeen muuhun, mistä voidaan olla yhtä mieltä.
Näyttää siltä, että evankelinen kristikunta haluaa sulkea silmänsä niiltä roomalaiskatolisilta harhaoppisilta uskomuksilta ja käytänteiltä, jotka tekevät tyhjäksi sen väitteet, että se uskoisi pelastukseen yksin armosta ja pitävät niitä "epäolennaisina" kristittyjen yhteyden kannalta. Tällaisia ovat esimerkiksi paavin erehtymättömyys; Marian synnitön sikiäminen (usko, jonka mukaan hän sikisi ilman syntiä); messu (jossa pappi uhraa kirjaimellisesti Jeesuksen); transsubstantiaatio-oppi (uskomus, jonka mukaan ehtoollisleipä ja viini muuttuvat Jeesuksen todelliseksi ruumiiksi ja vereksi papin lausumien sanojen vaikutuksesta ja että ehtoollisaineita palvotaan Jumalalle kuuluvalla palvonnalla); kiirastulioppi (ja aneiden hyväksyminen niiden puolesta, joiden oletetaan olevan siellä); kasteen kautta tapahtuva uudestisyntyminen sekä lasten että aikuisten kohdalla.
Uskonpuhdistus toi ihmisten tietoisuuteen kaksi tärkeintä eroa roomalaiskatolisuuden ja Raamatun välillä: pelastus yksin armosta ja yksin uskosta ja Raamatun riittävyys (sola Scriptura) tarjoamaan uskovalle kaiken uskoa ja käytäntöä koskevan, mitä hän tarvitsee pelastuakseen ja elääkseen Jumalaa totellen.
Nyt kuulemmekin sekä katolisilta että ei-katolisilta johtajilta, että entiset erimielisyydet on pyyhitty pois; uskonpuhdistajien nostama hälytys kuuluikin vain siihen aikakauteen, mutta ettei heidän esittämiään ristiriitoja enää ole olemassakaan. Roomalaiskatolinen ekumeeninen "dialogi" on tehnyt tehtävänsä.

VIIMEAIKAISET SOPIMUKSET

Ovelalla sanojen käytöllä ja salaamalla todelliset kasvonsa paavinvalta on saanut typerät ja naivit ei-katolisen kristikunnan johtajat vakuuttumaan valheistaan, joiden mukaan uskonpuhdistuksen esiin nostamia ristiriitoja ei enää ole olemassa ja että sekin uskoo pelastukseen yksin armosta.

Evankeliset ja katoliset yhdessä

Eräs evankelisen kristikunnan suurimmista skandaaleista on Evangelicals and Catholics Together (ECT) (Evankeliset ja katoliset yhdessä), jonka aloitteentekijöinä olivat vuonna 1994 Prison Fellowship Ministries'in puheenjohtaja Chuck Colson ja katolinen pappi Richard John Neuhaus Institute on Religion and Public Life'sta. Asiakirjassa julistetaan: Me evankeliset ja katoliset tunnustamme yhdessä rikkoneemme sitä ykseyttä vastaan, jonka Kristus on tarkoittanut kaikille opetuslapsilleen".
Asiakirjan tarkoituksena on esiintyä yhtenäisessä rintamassa maailman pahuutta vastaan. Se vakuuttaa, että on vain yksi kirkko/seurakunta ja että kaikki kristityt kuuluvat tuohon yhteen kirkkoon/seurakuntaan riippumatta siitä, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan he kuuluvat. Tämä on juuri sitä, mitä roomalaiskatolinen kirkko väittää; katoliset tulkitsevat sen kuitenkin niin, että katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko ja että kaikki kastetut kristityt kuuluvat siihen, vaikka se kutsuukin muita kristittyjä "erillään oleviksi veljiksi". Tämä tulkinta ei ole suinkaan jäänyt huomaamatta roomalaiskatolisilta osanottajilta ja kannattajakunnalta. (Alla lista asiakirjan "Evankeliset ja katoliset yhdessä" osallistujista ja kannattajista.)
OSALLISTUJAT: Charles Colson (Prison Fellowship), isä Juan Diaz-Vilar,S.J. (Catholic Hispanic Ministries), isä Avery Dulles, S.J. (Fordham University), piispa Francis George,OMI (Diocese of Yakima, Washington), tri Kent Hill (Eastern Nazarene College), tri Richard Land (Christian Life Commission of the Southern Baptist Convention), tri Larry Lewis (Home Mission Board of the Southern Baptist Convention), tri Jesse Miranda (Assemblies of God), William Murphy (Chancellor of the Archdiocese of Boston), isä Richard John Neuhaus (Institute on Religion and Public Life), Brian O'Connell (World Evangelical Fellowship), Herbert Schlossberg (Fieldstead Foundation), arkkipiispa Francis Stafford (Archdiocese of Denver), George Weigel (Ethics and Public Policy Center), tri John White (Geneva College and the National Association of Evangelicals) KANNATTAJAT: tri William Abraham (Perkins School of Theology), tri Elizabeth Achtemeier (Union Theological Seminary, Virginia), William Bentley Ball (Harrisburg, Pennsylvania), tri Bill Bright (Campus Crusade for Christ), professori Robert Destro (Catholic University of America), isä Augustine DiNoia O.P. (Dominican House of Studies), isä Joseph P. Fitzpatrick, S.J. (Fordham University), Keith Fournier (American Center for Law and Justice), piispa William Frey (Trinity Episcopal School for Ministry), professori Mary Ann Glendon (Harvard Law School), tri Os Guinness (Trinity Forum), tri Nathan Hatch (University of Notre Dame), tri James Hitchcock (St. Louis University), professori Peter Kreeft (Boston College), isä Matthew Lamb (Boston College), Ralph Martin (Renewal Ministries), tri Richard Mouw (Fuller Theological Seminary), tri Mark Noll (Wheaton College), Michael Novak (American Enterprise Institute), John Cardinal O'Connor (Archdiocese of New York), tri Thomas Oden (Drew University), tri James J. I. Packer (Regent College, British Columbia), The Rev. Pat Robertson (Regent University), tri John Rodgers (Trinity Episcopal School for Ministry), piispa Carlos A. Sevilla, S.J. (Archiocese of San Francisco)

Ortodoksien ja katolisten ykseys

Jo jonkin aikaa on ortodoksikirkon taholta esitetty voimakkaita kannanottoja, joissa toivotaan paluuta Roomaan. Roomalaiskatoliset ja ortodoksit ovat myös viettäneet juhlajumalanpalveluksia yhdessä. Tästä huolimatta ortodokseilla on omat varauksensa tähän, vaikka heidän joukkonsa onkin vähenemässä.
Tätä yhteyttä paavinvalta tavoittelee mitä hanakammin. Se suree menetettyä valtaansa "kristikunnan" itäisessä osassa.

Anglikaanien ja katolisten ykseys

Lännen kirkoista eniten roomalaiskatolista kirkkoa muistuttava kirkko, anglikaaninen kirkko on myös esittänyt haluavansa ykseyttä Rooman kanssa. Anglikaanien ja katolisten yhteisessä asiakirjassa The Gift of Authority on lyhyt historiallinen tiivistelmä niiden välisestä yhdentymisprosessista:

Anglikaanisen kirkkokunnan ja roomalaiskatolisen kirkon vakava pyrkimys täyttä näkyvää ykseyttä kohti alkoi kolmekymmentä vuotta sitten arkkipiispa Michael Ramsayn ja paavi Paavali VI:n historiallisesta kokouksesta Roomassa. Dialogia valmisteleva komissio totesi Maltan raportissaan 1968, että eräs "tärkeä ja kiireellinen tehtävä" olisi tutkia kysymystä auktoriteetista. Eräässä mielessä tämä kysymys on kaiken ikävän jakautumisen ydinkysymys.
Kun ARCIC:in Päätösraportti julkaistiin 1981, puolet sen sisällöstä käsitteli auktoriteettia seurakunnassa ja se sisälsi kaksi yhteistä lausuntoa ja yhden selvityksen. Tämä oli tärkeää pohjatyötä, joka valmisti tietä lähenemisprosessin jatkolle. Anglikaanisen kirkkokunnan virallinen, Lambeth-konferenssin lausunto siitä 1988 ja katolisen kirkon vastaava 1991 rohkaisivat komissiota jatkamaan edelleen tuota "huomattavaa eteenpäinmenoa", joka oli tapahtunut. Ja nyt ARCICilla on tämä yhteinen lausunto The Gift of Authority

Seuraavista The Gift of Authorityn sisältämistä sanoista käy ilmi, että anglikaaninen kirkko on valmistautunut luovuttamaan auktoriteettinsa:

Universaali primaatti (='täysi, korkein ja yleinen valta'): jaettava lahja
60. Komissio on työssään päässyt riittävään yksimielisyyteen universaalista primaatista lahjana, joka on jaettava, niin että voimme ehdottaa, että sellaista johtoasemaa voidaan tarjota ja se voidaan vastaanottaa jo ennenkuin kirkkokuntamme ovat täydellisesti yhdistyneet. Sekä roomalaiskatoliset että anglikaanit katsovat, että tätä palvelutehtävää tulee harjoittaa kollegiaalisesti ja synodisesti -- servus servorum Dei (lainaus Gregorius Suurelta teoksessa Ut Unum Sint, 88) -palvelutehtävänä. Me olemme muodostaneet kuvan johtoasemasta, joka jo tässä vaiheessa auttaa ylläpitämään eri perinteiden laillista erilaisuutta, vahvistamaan ja turvaamaan niitä evankeliumille uskollisina. Se rohkaisee kirkkoja niiden tehtävässä. Tällainen primaatti auttaa jo nyt maan päällä olevaa seurakuntaa olemaan aito katolinen koinonia, jossa ykseys ei rajoita erilaisuutta ja erilaisuus ei vaaranna ykseyttä, vaan tehostaa sitä. Se tulee olemaan tehokas merkki kaikille kristityille siitä, miten tämä Jumalan lahja rakentaa sitä ykseyttä, jota Kristus rukoili.
61. Sellainen universaali primaatti harjoittaa johtajuutta maailmassa ja myös molemmissa kirkkokunnissa ja puhuu niille profeetallisella tavalla. Hän edistää yhteistä hyvää tavoilla, joita eivät rajoita eri suuntausten edut ja tarjoaa jatkuvan ja erityisen opetuksen palvelutyön, varsinkin vaikeita teologisia ja moraalikysymyksiä käsiteltäessä. Tämäntyylinen universaali primaatti toivottaa teologisen kyselyn ja muut totuudenetsimisen muodot tervetulleiksi ja suojelee niitä, niin että niiden tulokset rikastuttavat ja vahvistavat sekä inhimillistä viisautta että kirkon uskoa. Sellainen universaali primaatti saattaisi koota kirkot eri tavoin konsultaatioihin ja keskusteluihin.
62. Kokemus tällaisesta universaalista johtoasemasta voisi vahvistaa ne kaksi johtopäätöstä, joihin olemme tulleet:
- että anglikaanit ovat avoimia ennalleen palautumiselle ja uudelleen hyväksymiselle tietyissä selkeissä olosuhteissa Rooman piispan universaalin primaattiuden alaisena ja toivovat sitä;
- että roomalaiskatoliset ovat avoimia Rooman piispan primaatin uudelleenhyväksymiselle ja sellaisen palvelutyön tarjoamiselle koko Jumalan seurakunnan käyttöön ja toivovat niitä;

Mikä olisikaan selvempi esimerkki siitä, että anglikaaninen hierarkia on valmistautunut alistumaan paavin primaatin alle? Tämä on saanut aikaan suuren hälyn niiden harvojen arviointikykyisten anglikaanien keskuudessa, jotka syyttävät tässä ehdotuksessa mukana olevia petturuudesta.
Myös anglikaanien ja luterilaisten välillä on ollut ekumeenista dialogia. Ja myös monet luterilaiset johtajat ovat samoin valmistautumassa alistumaan paavinvaltaan.

Luterilaisten ja katolisten välinen ykseys

Loistavin esimerkki luterilaisten itsensä myymisestä roomalaiskatolisuudelle on kesäkuussa 1999 solmittu sopimus roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanneuvoston välillä, joista jälkimmäinen edustaa noin 57 miljoonaa luterilaista. Tämä sopimus Joint Declaration on the Doctrine of Justification, Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista seurasi nopeasti Amerikan evankelisluterilaisen kirkon tekemää sopimusta 1997 Joint Declaration on the Doctrine of Justification, jossa ELCA päätti, että todellisuudessa ei ole mitään merkittävää eroa sen kannan ja roomalaiskatolisen käsityksen välillä.
Myöhempi, Luterilaisen maailmanneuvoston yhdessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa laatima julistus, jossa molemmat toteavat päässeensä yksimielisyyteen yksin armoon perustuvasta vanhurskauttamisopista, allekirjoitettiin virallisesti uskonpuhdistuksen päivämääränä 31.lokakuuta, vuonna 1999. Martti Luther kiinnitti tuona päivänä 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen Saksassa ja haastoi katoliset veljensä keskusteluun monista asioista, mm. vanhurskauttamisopista. Se, että luterilaisten ja katolisten yhteinen julistus allekirjoitettiin täsmälleen samana päivänä, on sulkana paavin hatussa ja isku vasten kaikkien niiden marttyyreiden kasvoja, jotka kuolivat osallisuudesta uskonpuhdistukseen roomalaiskatolisen kirkon ollessa vallassa.
Tämän julistuksen ydin on se, että käsitys vanhurskauttamisopin eroavuudesta on muuttunut uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreiden ja katolisten prelaattien ajoilta. Jos se on muuttunut, se ei ole muuttunut ainakaan roomalaiskatolisen kirkon osalta. Enintään se on kehittänyt ovelamman tavan kätkeä käyttämiensä sanojen merkitys. Vanhurskautus armosta uskon kautta tarkoittaa yhä vanhurskauttamista armosta roomalaiskatolisen sakramenttijärjestelmän kautta. Sitä se merkitsi 1500-luvulla ja sitä se merkitsee nytkin.
Kaikkein yllättävintä Luterilaisen maailmanneuvoston ja roomalaiskatolisen kirkon yhteisessä julistuksessa ei suinkaan ole se, että sellainen on tehty; ne, joilla on tietoa lopun ajan eksytyksestä, ovat sellaista jo odottaneetkin. Sen sijaan yllättävintä on ollut se, että evankelikaalisten äänekkäimmillä vaikuttajilla, jotka ovat olleet täysin tietoisia tästä kehityksestä, ei ole ollut mitään sitä vastaan sanottavaa. Kristillisen median enemmistön hiljaisuus - varsinkin evankelikaalisten piirissä -- suorastaan huutaa. Vain harvat, jos ketkään ovat esittäneet kannanottoja julistusta vastaan.
Tämän päivän Kristuksen pettäjät, jotka kutsuvat itseään "evankelisiksi", ovat jättäneet huomiotta ne ilmeiset virheet, jotka julistus sisältää esittäessään ehdotuksiaan yhteyden rakentamisesta lampaille, jotka he ovat aikeissa syödä suihinsa. Vaikenemalla he antavat ymmärtää, että heillä ja roomalaiskatolisilla on jotain yhteistä "pelastus yksin armosta" -opin alueella. Tämä tulee osoittautumaan erääksi suurimmista eksytyksistä, joka johtaa koko kristikunnan hyväksymään paavin ainoana mahdollisena kristikunnan johtajana.

Roomalaiskatolinen armo

Riippumatta siitä, mitä roomalaiskatolinen kirkko haluaa meidän uskovan, roomalaiskatolinen kirkko väittää edelleen, että armo ansaitaan roomalaiskatolisen sakramenttijärjestelmän "hyvillä teoilla". Vaikka roomalaiskatolinen kirkko onkin päässyt ulkonaiseen sopimukseen luterilaisten kanssa pelastuksesta yksin armosta, se on onnistunut kätkemään näiden ihmisten kanssa käymässään dialogissa (heidän avustuksellaan) roomalaiskatolisen kirkon rajauksen pelastukselle yksin armosta: että armo asuu roomalaiskatolisessa kirkossa ja että sitä ei voida täysin nauttia ulkopuolella tuon kirkon säädösten.
Roomalaiskatolisen kirkon opetuksen mukaan ihmiset pääsevät osallisiksi armosta roomalaiskatolisen kirkon sakramanettijärjestelmän kautta. Roomalaiskatolisuuden seitsemän sakramenttia ovat: kaste, konfirmaatio eli vahvistus (johon osallistuvat saavat muka Pyhän Hengen piispan koskettaessa heidän kasvojaan); parannuksen sakramentti (rippi); eukaristia eli alttarin pyhä sakramentti ("Pyhä ehtoollinen"); pappeus; avioliitto (mutta ei papeille); viimeinen voitelu (papin suorittama kuolevan tai kuolleen siunaaminen). Lisää näihin aneiden käyttö kuolleiden puolesta (kiirastulessa) -- samoin kuin elävien puolesta -- "pyhimyksiä" rukoilemalla samoin kuin roomalaiskatoliselle kirkolle annettujen rahalahjoitusten avulla. Myös tällaiset aneet välittävät armoa roomalaiskatolisen opetuksen mukaan. Katoliset voivat ostaa messuja, novenoita, rukouksia ja muita pappien suorittamia rituaaleja helpottaakseen kuolleiden läheistensä tuskia kiirastulessa.
Nämä "sakramentit" ovat elintärkeitä roomalaiskatolisen pelastukselle ja elämälle. Jokainen niistä tarjoaa tietyn määrän armoa niihin osallistuvalle. Armo on kuitenkin roomalaiskatolisuudessa sekä määrällistä että laadullista; sen on laadultaan vähenevää. On osallistuttava jatkuvasti sakramentteihin -- varsinkin parannuksentekoon ja eukaristiaan -- jotta pysyy armossa. Synti poistaa armon. Lievät (pienet) synnit poistavat osan armosta, niin että jos henkilö kuolee tunnustamatta niitä papille, hän joutuu kärsimään tietyn ajan kiirastulessa, jotta noiden syntien rangaistus häviäisi. Tällainen tietysti kieltää Jeesuksen Kristuksen ristillä suorittaman sovitustyön riittävyyden, jossa Hän vuodatti verensä meidän syntiemme sovitukseksi.
Kuolemansynnit (vakavat synnit) poistavat kaiken armon ja vievät ihmisen ikuiseen helvettiin, jos asianomainen kuolee tunnustamatta syntejään papille (tai ainakin aio tunnustaa niitä papille).
Tätä siis roomalaiskatoliset todella tarkoittavat "armolla". Niin, pelastus on kyllä yksin armosta, mutta tuo armo voidaan saavuttaa ainoastaan roomalaiskatolisen kirkon sakramenttijärjestelmän kautta.

Roomalaiskatolinen pelastus

Paavinvalta on "armollisesti" alentunut osittain hyväksymään "erillään olevat" veljensä (ei-katoliset kristityt) sillä perusteella, että heillä on "jonkinlainen määrä pelastusta", mitä se sitten tarkoittaakaan:

Meidän erossa olevia veljiämme, olkoot yksilöiksi tai yhteisöiksi katsottavia ei ole kuitenkaan siunattu sillä ykseydellä, jonka Jeesus Kristus halusi antaa kaikille niille, jotka ovat Hänen kauttansa syntyneet yhdeksi ruumiiksi ja Hänen kauttaan heränneet uuteen elämään -- siihen ykseyteen, jota Pyhä Raamattu ja kirkon traditio julistavat. Pelastuskeinojen koko runsaus voidaan näet saavuttaa vain Kristuksen katolisen kirkon kautta, joka on pelastuksen yleinen apuväline. Uskomme mukaan Herra on yksin Pietarin johdossa olevalle apostolien kollegiolle uskonut kaikki uuden liiton rikkaudet, rakentaakseen maan päälle yhden ainoan Kristuksen ruumiin, johon kaikkien jo jollakin tavalla Jumalan kansaan kuuluvien tulee täydesti jäsentyä.6

Tämä voidaan käsittää ainoastaan roomalaiskatolisen ajattelun kontekstissa: ei-katolisilla kristityillä ei ole täyttä pelastusta, koska he eivät ole paavin auktoriteetin alla. Toisin sanoen he eivät saa osakseen sitä armoa, joka tulee sakramenttijärjestelmän kautta. Siksi he eivät voi periä Jumalan valtakuntaa (roomalaiskatolisten koko maailmaa kattavaa herruutta, joka toteutuu aikanaan). He saavat kuitenkin nauttia Jumalan valtakunnan hyväntahtoisuutta niin kauan kuin he eivät vastusta paavin johtoasemaa kristikunnassa. Heillä saattaa olla vähäisempi asema iankaikkisessa valtakunnassa, mutta he eivät pääse täyteen asemaansa Jumalan lapsina.
Toisin sanoen he tulevat jäämään iankaikkisiksi ajoiksi toisen luokan kansalaisiksi Jumalan valtakunnassa elleivät he käänny roomalaiskatolisuuteen. Ekumeenisessa kiertokirjeessään Unitatis Redintgregatio paavi Paavali VI kehotti kaikkia uskollisia katolisia käyttämään kaikkia mahdollisia rakkaudellisia keinoja, jotta sovinto "erillään olevien veljien" kanssa saataisiin aikaan. Siinä todetaan tarkoituksen olevan saattaa kaikki heidät Rooman paavin hallintoon:

Kun uskolliset katolilaiset ryhtyvät sellaiseen toimintaan sävyisästi ja kärsivällisesti piispojensa valppaassa ohjauksessa, he edistävät oikeutta ja totuutta, yksimielisyyttä ja yhteistyötä ja myös veljellisen rakkauden ja ykseyden henkeä. Sillä tavoin, kun täydellisen kirkollisen yhteyden esteet on vähitellen voitettu, kaikki kristityt voivat kokoontua yhteen ja ainoaan kirkkoon viettämään eukaristiaa sellaisessa ykseydessä, jonka Kristus lahjoitti seurakunnalleen alusta asti. Uskomme, että tämä ykseys elää katolisessa kirkossa koskaan häviämättä, ja me toivomme, että se jatkuvasti lisääntyy aina aikojen loppuun saakka.7

Näin siis voidaan löytää todellinen ykseys ainoastaan katolisessa kirkossa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien niiden, jotka toivovat kristillistä ykseyttä ekumeenisen liikkeen määritelmän mukaisesti, on loppujen lopuksi alistuttava paavin alaisuuteeen. Tämä johtaa siihen väistämättömään lopputulokseen, että heistä kaikista täytyy tulla katolisia. Jotta heistä voi tulla roomalaiskatolisia, heidän on omaksuttava kaikki roomalaiskatolisen kirkon opit ja käytänteet pelastuksensa välineenä. Siihen sisältyy "yhteinen eukaristian vietto" ja uskomus siihen, että pappi voi muuttaa leivän ja viinin kirjaimellisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi. Koska Hän siis muka asuu ehtoollisleivässä (ilman verta; Hänen verensä on maljassa), öylätti ansaitsee samanlaista palvontaa kuin Jumala:

Oli vain loogista, että seurakunta palvoo siunattua sakramenttia samoin kuin se palvoisi itse Jeesusta, koska Kristuksen läsnäolo säilyy ehtoollisaineissa [kunnes ne on syöty]. Sen takia häntä palvotaan "eukaristian pyhässä sakramentissa latrian palvonnalla ja palvonnan osoituksilla". Konkreettisesti se merkitsee sitä, että siunattua sakramenttia "kunnioitetaan erityisen juhlallisin seremonioin" ja "kuljetetaan juhlallisesti paikasta toiseen" ja "asetetaan julkisesti ihmisten palvottavaksi".8

Unitatis Redintegratiosaa todetaan:

Sellaisessa yhteisessä palvonnassa on kaksi hallitsevaa pääperiaatetta: ensiksikin se todistaa seurakunnan ykseydestä ja toiseksi se on armonvälineiden jakamista.

Seurakunnan ykseydestä todistaminen merkitsee sitä, että tunnustetaan todellisen ykseyden Kristuksessa asuvan paavin vallan ja kardinaalikollegion alaisuudessa. Armonvälineiden jakaminen tarkoittaa katolisen kirkon sakramentteihin osallistumista keinona vastaanottaa Jumalan armo. Pelkästään tämä todistaa, että nykyisin esitettävät väitteet yhteisestä ymmärryksestä siitä, mitä vanhurskautus yksin uskosta merkitsee, ovat valheita.
Kiertokirjeessään Ut Unum Sint (That They May Be One), paavi Johannes Paavali vahvisti, että roomalaiskatolisten ekumeenisten pyrkimysten on tapahduttava Unitatis Redintegration hengessä. Vatikaani II ei ole muuttanut mitään roomalaiskatolisen kirkon opin ja tarkoitusperien osalta. Sen sijaan se käsitteli laajasti siihenastista ekumeenista toimintaa.
Se, kääntyvätkö kaikki kristityt roomalaiskatolisuuteen, ei ole yhtä tärkeää paavinvallalle kuin se, missä määrin paavi pystyy toteuttamaan rooliaan Kristuksen sijaisena maan pääällä. Se tulee toteutumaan, kun maailma tunnustaa hänet kristikunnan ylimpänä johtajana ja kaikkien hallitusten yläpuolella olevana hengellisenä johtajana. Se on Raamatun mukaan väärän profeetan rooli viimeisinä päivinä.
Niille, jotka ovat kerran olleet roomalaiskatolisia ja sen jälkeen lähteneet paavin auktoriteetin alta, ei ole mitään toivoa tai edes toisen luokan kansalaisuutta. Me olemme anathema -- iankaikkisesti kirottuja, koska olemme luopuneet uskosta. Se merkitsee sitä, että kaikkien niiden, jotka haluavat pysyä hyvissä väleissä Jumalan valtakunnan kanssa, on pysyttävä erillään entisistä katolilaisista ja pidettävä meitä kuoleman ansainneina harhaoppisina niinkuin menneinä vuosisatoina roomalaiskatolisuuden valta-aikana.
Huolimatta roomalaiskatolisuuden hyväntahtoisista kasvoista (varsinkin protestanttisissa maissa), tosiasia on, että se pitää itseään ainoana todellisen Jeesuksen Kristuksen perustamana kirkkona, jota johtavat ainoat todelliset apostolien seuraajat, jotka muodostavat kardinaalikollegion ja Pietarin ainoina oikeina seuraajina apostolien päämiehinä se pitää paaveja. Eikä voida millään kiistää sitä tosiasiaa, että roomalaiskatolinen kirkko määrittää ykseyden roomalaiskatolisten oppien ja käytänteiden hyväksymiseksi paavin vallan alaisuudessa. Nykyinen [artikkeli kirjoitettu vuonna 2000,suom.huom.] paavi Johannes Paavali II toteaa tämän kiertokirjeessään Ut Unum Sint:

Unitatis Redintegratio muistuttaa ennen kaikkea katolisista ekumeenisista periaatteista, varsinkin Lumen Gentiumin kirkkoa koskevasta opetuksesta Jumalan kansaa koskevassa luvussa. Samalla se ottaa huomioon kaiken, minkä neuvosto vahvistaa uskonnollista vapautta koskevassa julistuksessaan Dignitatis Humanae.9

Paavi Paavali VI:n 21.11.1964 julkaiseman Lumen Gemntiumin katolista kirkkoa koskeva opetus on laajaa. Koskien ekumeniaa ja liittyen Johannes Paavali II:n ylläolevaan lausuntoon siinä todetaan seuraavaa:

Heidät on täysin liitetty Kristuksen yhteisöön ja heillä on Kristuksen Henki, niin että he hyväksyvät kirkon koko järjestelmän ja kaikki sille annetut armonvälineet ja heidät on yhdistetty siihen osana sen rakennetta ja sen kautta Kristukseen, joka ohjaa sitä paavin ja piispojen kautta. Ne siteet, jotka liittävät ihmiset kirkkoon näkyvällä tavalla ovat uskon tunnustus, sakramentit ja kirkollinen hallinto ja ehtoollinen. (Korostus lisätty)10

Toisin sanoen roomalaiskatolinen määritelmä ykseydestä on roomalaiskatolisen kirkon yhteisöön liittyminen. Roomalaiskatoliseen kirkkoon liittyminen merkitsee, että he "hyväksyvät kirkon koko järjestelmän ja kaikki sille annetut armonvälineet". "Armonvälineet" ovat sakramentit.
Sen lisäksi "heidät on yhdistetty siihen osana sen rakennetta ja sen kautta Kristukseen, joka ohjaa sitä paavin ja piispojen kautta".
Siten roomalaiskatolinen käsitys "armosta" ja "pelastuksesta" on kaukana siitä, mitä Raamattu ja uskonpuhdistajat niillä tarkoittivat. Kaikessa epätäydellisyydessäänkin uskonpuhdistajat puhalsivat raikasta ilmaa siihen ummehtuneeseen, korruptoituneeseen järjestelmään, johon he aikanaan olivat kuuluneet.
Mitkään näistä roomalaiskatolista "armoa" ja "pelastusta" koskevista tosiasioista eivät ole piilossa. Ekumeeniset ei-katoliset johtajat ovat niistä täysin tietoisia. On vain ajan kysymys, milloin kompromissikristityt antautuvat paavin hallintaan.

ROOMALAISKATOLISUUDEN TODELLISET KASVOT

Eipä säästellä sanoja. Roomalaiskatolinen kirkko on maailman suurin hengellinen eksytys; se on ytimeltään ei ainoastaan ruumiin, vaan myös sielun murhaaja. Ja se, ainoastaan se, sopii paremmin kuin mikään muu instituutio olemaan Raamatun profetioiden lopun ajan Babylonian portto.
Lausun tämän katolisesta suvustani ja niistä papeista ja nunnista huolimatta, jotka antoivat minulle hyvän kasvatuksen roomalaiskatolisessa koulujärjestelmässä. Haluan myös todeta, että kokemukseni varttumisesta roomalaiskatolisuuden piirissä oli ainoastaan positiivinen. Voin rehellisesti sanoa, että en lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta, koska olisin ollut tyytymätön ihmisiin siellä. Olin harras katolilainen, kiitollinen Jumalalle siitä, että Hän oli sallinut minun päästä jäseneksi ainoaan tosi kirkkoon, niinkuin vilpittömästi silloin uskoin. Kukaan pappi ei käyttänyt hyväksi minua; kukaan nunna ei koskaan kohdellut minua muuten kuin ystävällisesti. He ovat uskonnolleen omistautuneita ihmisiä, jotka uskovat vilpittömästi palvelevansa Jumalaa parhaalla mahdollisella tavalla -- elämällä roomalaiskatolista uskonnollista elämää.
Ei, lähdin roomalaiskatolisesta kirkosta, kun Pyhä Henki avasi Raamatun avulla minun silmäni näkemään sen harhaopit.
Haluan myös tehdä erotuksen yksityisten katolilaisten -- mukaanlukien papit ja nunnat -- ja itse järjestelmän välillä. Vaikka itse järjestelmä onkin paha ja pakanallinen, täynnä vakavia hengellisiä harhaoppeja ja demonien oppeja, monet, ehkä suurin osa siihen kuuluvista ihmisistä ovat inhimillisen mittapuun mukaan arvosteltuina hyviä; he haluavat miellyttää Jumalaa. He tekevät monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ovat osoittaneet suurta ystävällisyyttä muita, jopa sellaisia entisiä katolilaisia kohtaan kuin minä. Minun ystäväni ja sukuni rakastavat minua yhä samoin kuin minä heitä. Ja monet heistä ovat valmiita puolustamaan minua, jos joku väittää, että olen kadotettu, koska olen hylännyt "ainoan oikean kirkon". Siitä huolimatta, että kirjoitan heidän uskonnollisen instituutionsa pahuudesta, he silti rakastavat minua edelleen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tuon järjestelmän eksytetty hierarkia kohtelisi minua ystävällisesti. Mutta silti olen saanut kokea enemmän surua, hylkäämistä ja väärinkäyttöä ei-katolisten uskonnollisten johtajien taholta lähdettyäni roomalaiskatolisesta kirkosta. Sekä ei-katolisilla uskonnollisilla johtajilla että katolisella papistolla on hyvin vähän ymmärrystä niitä kohtaan, jotka paljastavat heidän uskomusjärjestelmiensä harhaoppeja.
Emme voi syyttää roomalaiskatolista kirkkoa siitä, että se olisi ainoa luopioeksytys. Useimmat kristilliset instituutiot, mukaanlukien protestanttiset uskontokunnat, ovat lähteneet luopumuksen tielle, vaikka vakuuttavatkin kannattavansa raamatullista totuutta.

VÄÄRÄ JA OIKEA YKSEYS

Pelkkä raamatulliseen totuuteen uskominen ei riitä todistamaan sitä, onko joku uskollinen Jeesukselle Kristukselle. Kuten Jaakob toteaa: "riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat" (Jaak.2:19).
Tämä vain todistaa sen, ettei Jumalan armo löydy mistään instituutiosta. Se löytyy ainoastaan Jeesuksesta Kristuksesta ja annetaan kaikille niille, jotka tulevat Hänen luokseen uskossa ja alistavat elämänsä tottelevaisuudessa Hänen käskyilleen, jotka on esitetty ainoastaan Hänen kirjoitetussa sanassaan.
Todellista ykseyttä Pyhässä Hengessä ei saavuteta instituutioiden kautta ja niissä. Se on jo olemassa kaikkien Jeesukseen Kristukseen todella uskovien kesken.

LUOPUMUKSEN MERKIT

Hyvää tarkoittavat, jopa tosi uskovat ihmiset ovat perustaneet uskonnolliset instituutiot. Mutta aikaa myöten kaikki ihmisten perustamat instituutiot joutuvat luopumuksen tilaan. Tällä hetkellä suurin osa kristillisistä instituutioista on jossakin tai useammassa seuraavista eksytyksen vaiheista. Nuo eri vaiheet ovat seuraavat:

Apatia

Tämä on ensimmäinen vaihe, joka johtaa luopumukseen. Apatia syntyy siitä, että uskosta on tullut mukavaa. Hän tietää tietävänsä totuuden. Hän ei piittaa eksytyksestä, joka saattaa hiipiä joidenkin sellaisten kautta, joiden kanssa hänellä on seurakuntayhteys. Hän ajattelee, etteihän eksytys voi uhata totuutta, niin että ei ole syytä huoleen.
Apaattinen kristitty kieltäytyy irrottautumasta niistä, jotka eivä halua erottautua hengellisestä eksytyksestä. Heille jonkin asian vastustaminen ei ole todellinen vaihtoehto -- ja vielä vähemmän erottautuminen siitä.

Ihailu

Apaattinen kristitty näkee niiden menevän mukaan eksytykseen, joiden kanssa hänellä on seurakuntayhteys. Mutta hän ihailee yhä niitä, jotka on saatu kiinni eksytyksestä. He ovat hänen mielestään ystävällisiä, hyväntahtoisia ihmisiä. He tekevät hyviä tekoja; he tunnustavat avoimesti rakastavansa Jeesusta; he näyttävät jopa tekevän ihmeitä ja merkkejä. Jos Jumala on heidän kanssaan tässä kaikessa (niinkuin Hän näyttää olevan), niin kuinka kukaan voi vastustaa heitä koskien heidän käsityksiään? Itse asiassa he näyttävät niin jumalisilta -- jopa mystisiltä -- oman kristinuskonsa toteuttamisessa.

Dialogi

Koska Jumala on "ilmeisesti" näiden ihmisten kanssa, on selvää, että heillä on jotain annettavaa meille. Ehkä he saattaisivat olla myös valmiita ottamaan vastaan jotain meiltä. Keskustelu olisi hyvä keino saada selville, mitä sellaista sanottavaa heillä olisi, joka auttaisi meitä ymmärtämään heidän kantaansa. Ja ehkä meihin puolestaan tarttuisi jotain tuosta hyvästä hengellisestä innostuksesta.

Kompromissi

No niin, nyt vaikuttaa siltä, etteivät he aiokaan luopua noista eksyttävistä uskomuksistaan. Mitäs nyt tehdään? Haluamme hyväksyä heidät hengelliseen yhteisöömme kaiken sen hyvän takia, mitä he saavat aikaan yhteisössämme. Pitäiskö meidän karttaa heitä? Se olisi rakkaudetonta. Ja hehän ovat niin rakkaudellisia -- kuinka me voisimme olla rakkaudettomia heitä kohtaan? Sopikaamme olevamme suosiolla eri mieltä asioista ja välttäkäämme nostamasta esiin niitä asioita, joista emme pääse yhteisymmärrykseen.

Hyväksyminen

Koska olemme sopineet olevamme eri mieltä tietyistä asioista, emme voi välttää hengellistä yhteyttä näiden rakkaudellisten, ystävällisten ihmisten kanssa. Meidän on hyväksyttävä heidät yhteyteemme, vaikka se merkitseekin sitä, että olisimme heidän kanssaan samaa mieltä asioista, joista emme ole, mutta meidän on silti osallistuttava heidän kanssaan seurakuntayhteyteen. Toinen toisensa hyväksyminen on osoitus rakkaudesta. Ja eikö rakkaus ole loppujen lopuksi kaikkein tärkein Herran käskyistä?

Eksytyksen edistäminen

Kun nyt olemme näin seurakuntayhteydessä näiden ihmisten kanssa, olemme tulleet huomaamaan, ettei Jumala katso henkilöön. He rakastavat Häntä ja Hän rakastaa heitä. Me emme saa enää kieltäytyä tukemasta heitä. Meidän on annettava muidenkin tietää, että he ovat siunattuja jäseniä omassa yhteisössään. Voimme rohkaista siihen kuuluvia ihmisiä pysymään yhteisössä ja evankelioida muitakin heidän yhteisöönsä. Tällä tavoin voimme edelleen osoittaa maailmalle ykseyttämme Kristuksessa. Ja näin voimme yhdessä voittaa maailman Kristukselle.
Ne, jotka ovat lähettämässä ihmisiä katoliseen kirkkoon, eivät huomaa sitä tosiseikkaa, että kukaan tottelevainen katolilainen ei lähetä ketään ei-katoliseen kirkkoon. Se olisi vastoin katolisen kirkon julkisesti esitettyä tehtävää!
Miksi ekumeenisen yhteistyön pitäisi olla näin yksipuolista? Miksi on OK, että ei-katoliset auttavat katolisia heidän käännytystyössään, mutta katolisille ei ole OK auttaa ei-katolisia näiden käännytystyössä?
Älä anna katolisen papiston johtaa itseäsi harhaan ei-katolisissa evankelioimistapahtumissa; he osallistuvat niihin varmistaakseen, ettei ketään katolisia johdeta ei-katolisiin kirkkoihin. Tällaisten evankeliointikampanjoiden petturijohtajien takia on tehty sopimus, että kaikilta eteen tulevilta on kysyttävä, mihin kirkkoon he kuuluvat. Katoliset on paimennettava katolisen kirkon edustajien luo "kääntymystä" varten.

Yhteensulautuminen

Lopulta ne, jotka ovat menneet niin pitkälle, että ovat alkaneet edistää eksytystä, tuntevat tarvetta liittyä siihen. Ei ole mitään syytä olla liittymättä siihen, varsinkin kun eksytyksen johtajat sallivat mielipide-eroavuuksia "vähäisemmissä" asioissa. Roomalaiskatolisuuden kohdalla on yleistä, että katolisissa maissa sallitaan ihmisten sulauttaa kulttuuri- ja uskonnollista perinnettään roomalaiskatolisiin uskonnollisiin käytänteisiin. Joissakin Etelä-Amerikan roomalaiskatolisissa kirkoissa harjoitetaan voodoorituaaleja katolisen kirkon alttarin edessä ja katolisen papiston hyväksyvien katseiden alla. Varmastikin katolinen hierarkia sallisi ei-katolisten, roomalaiskatolisuuteen sulautuneiden kristittyjen pitää kiinni omista perinteistään.
* * *

Ainakin voidaan todeta, että jokainen kristitty johtaja ja organisaatio, joka ei varoita siitä, että roomalaiskatolisuus on luopumusta oikeasta uskosta, syyllistyy apatiaan. En tarkoita tällä sitä, että heidän pitäisi pitää sitä jatkuvasti esillä tai ryhtyä kostotoimiin. Mutta ottaen huomioon roomalaiskatolisen kirkon vastauskonpuhdistusliikkeen harppaukset kohti menestystä, jokaisen terveen kristityn on tehtävä itselleen selväksi, mikä hänen asemansa on tässä kysymyksessä. Sen lisäksi hänen on annettava varoitusääni niiden vuoksi, jotka ovat vaarassa joutua ekumenian ansaan.

Kuka jää jäljelle?

Kristilliset johtajat ovat yleensä ottaen hyväksymässä paavin kristikunnan tärkeimmäksi yhteiseksi johtajaksi, joka olisi kokoava voima maailman pahuutta vastaan. Kuka muu voisi saada maailman yli miljardin roomalaiskatolisen -- jotka muodostavat viidesosan maailman väestöstä -- luottamuksen? Nyt kun ortodoksit, anglikaanit ja luterilaiset ovat ilmaisseet toiveensa ykseydestä Rooman kanssa, on jäljellä vain vähän tunnustavia kristittyjä, enimmäkseen amerikkalaisia fundamentalisteja ja helluntailaisia, jotka eivät kuuluisi joukkoon.
Mutta sellaiset johtajat kuin Billy Graham ovat taivuttamassa fundamentalisteja hyväksymään roomalaiskatolisuuden mukaan evankelioimiskampanjoihin. Pääsuuntausten ja roomalaiskatolisuuden karismaattinen liike on vaikuttanut siihen, että niitä ollaan johtamassa Rooman helmaan varsinkin Trinity Broadcasting Networkissä esiintyvien äänien ja sellaisten karismaattisten lehtien kuin Charisman ansiosta. Ne suhteellisen harvat arviointikykyiset kristityt, joita on näissä kirkoissa, luottavat sellaisiin "vahtikoira"organisaatioihin kuin Christian Research Institute, jota kautta he saavat tietoa eksytyksistä. Kuitenkin tällaistenkin organisaatioiden -- varsinkin CRI:n -- on havaittu syyllistyvän kompromissiin roomalaiskatolisuuden suhteen, vaikka niissä olisi muuten erinomaista materiaalia muista kulteista ja okkulttisista voimista.
Syyt sellaiseen kompromissiin ovat moninaiset. Jotkut uskovat vilpittömästi, että roomalaiskatolisuus ei ole mikään uhka uskon puhtaudelle; joillakin on syyllisyydentunteita siitä, etteivät he ole ehkä tarpeeksi "rakkaudellisia" kaikkia tunnustavia kristittyjä kohtaan; joillekin on tärkeää säilyttää asemansa kristillisessä mediassa. Kristillistä palvelutyötä tekevät organisaatiot ovat useinkin täysin tietoisia siitä, että jos he omaksuisivat jyrkän kannan roomalaiskatolista eksytystä vastaan, he eivät enää saisi tilaa TV-kanavilla ohjelmiensa lähettämiseen. Joko heidän ohjelmiaan lähettävät tahot sensuroivat heitä tai he sensuroivat itse itseään välttääkseen epämiellyttävät yhteenotot.
Roomalaiskatolisella kirkolla on valtava voima rahamaailmassa mukaanlukien media. Niitä, jotka uskaltavat puhua julkisesti ja rehellisesti roomalaiskatolisesta eksytyksestä, syyttävät vihan lietsonnasta sekä roomalaiskatolisuuden puolustajat että myös monet ei-katoliset uskonnolliset ihmiset.
Tänä päivänä ollaan tultu siihen pisteeseen, että vain harvat vähäiset äänet, jotka itse julkaisevat juttunsa kristillisen median keskivertoväylien ulkopuolella, kykenevät puhumaan rehellisesti roomalaiskatolisuudesta. Ja pian voimme ollakin jo siinä hetkessä, jolloin hallitukset vaientavat nuo harvat vähäiset äänet ja niitä syytetään "viharikoksista", koska ne uskaltavat vastustaa eksytystä Jumalan sanalla.

MITEN ME OLEMME TULEET TÄHÄN?

Mikä on saattanut kristikunnan paavinvallan alle joutumisen partaalle? Roomalaiskatolisuuden ulkopuolella on kolme tärkeää liikettä, jotka ovat eniten vaikuttaneet ekumeniaan viimeisten kolmen tai neljän vuosikymmenen aikana: Ne ovat: 1) karismaattinen liike; 2) maailmanlaajuinen kristillinen liike; 3) kristillinen nuorisokulttuuri.

Karismaattinen liike

Karismaattinen liike on ollut tärkein välikappale siinä, että kristityt on saatu luopumaan vakaasta raamatullisesta perustuksesta totuuden arvioinnissa ja siirtymään tunnepohjaiseen, kokemukselliseen uskonnollisuuteen. Tämä eksytys on syntynyt seurauksena siitä käsityksestä, että Pyhä Henki on alkanut ilmestyä kielilläpuhumisen armolahjan kautta kristikunnan pääsuuntauksissa. Helluntailaisuuden peruselementistä tulikin nyt aikaisemmin fundamentalistisia seurakuntia ja helluntailaisuutta yhdistävä tekijä. Ei ollut väliä sillä, vaikka samoin kuin useimmissa helluntailaisten kokouksissa "kielet" ilmenivät epäraamatullisella tavalla, sama tapahtui nyt "perinteisissä" kirkoissa. Pastorit alkoivat osallistua Pyhän Hengen konferensseihin ja he palasivat seurakuntiinsa mukanaan hätkähdyttäviä uutisia ja täynnä uutta intoa. Yhtäkkiä he olivatkin "syttyneet" Jeesuksen asialle ja he halusivat omien seurakuntiensakin syttyvän tuleen. Vakava, "kuollut" seurakunta muuttui eläväksi seurakunnaksi, jossa hypittiin ja huudettiin, koettiin hyvää oloa ja ylistettiin. Yhä vähemmän käännyttiin enää Raamatun puoleen; sen sijaan tuli Pyhän Hengen rukoileminen, että tuli tarttuisi jokaiseen.
Onko karismaattinen liike Jumalasta? Luodessamme nyt lyhyen katsauksen sen historiaan muistakaamme Jeesuksen sanat:

Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita?
Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä.
Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä.
Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen.
Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään.
(Matt.7:16-20)

Donald Geen "uudeksi helluntaiksi" kutsuma 1950-luvun loppupuolella alkanut karismaattinen liike tarkoittaa ensisijaisesti helluntailaistyyppisen kristillisyyden kaikkia ilmenemismuotoja, jotka eroavat jollain tavoin klassisesta helluntailaisuudesta joko luonteensa ja/tai oppinsa puolesta.11
Pohjois-Amerikan karismaattisen liikkeen juuret ulottuvat runsaan vuosikymmenen taaksepäin siitä, kun Dennis Bennett ilmoitti julkisesti episkoopalisessa Pyhän Markuksen seurakunnassaan Van Nuysissä Kaliforniassa vuonna 1964, että hän puhui kielillä. Tämän uskotaan yleiseti olevan liikkeen alku. Kuitenkin sellaiset "parantajaevankelistat" kuin William Branham, Oral Roberts, Gordon Lindsay ja T.L. Osborn levittivät jo 1940-luvun loppupuolella "henkikasteen" saaneiksi kutsumaansa kristittyjen joukkoa yli helluntailaisrajojen. Heidän toimintansa seurauksena syntyi "henkikasteen" saaneiden kristittyjen joukko, joita kaikkia ei voitu kustua helluntailaisiksi.12
Demos Shakarianin perustama Täyden evankeliumin liikemiesten veljesliitto (Full Gospel Business Men's Fellowship, FGBMFI), oli ensimmäinen järjestäytynyt helluntaityömuoto, joka ulottui yli helluntairajojen. FGBMFI antoi "parantajaevankelistoille" foorumin, josta käsin he voivat vaikuttaa vaikutusvaltaisiin liikemiehiin. Tällä tavoin, koska se oli "maallikkojärjestö", sen vaikutus ulottui yli helluntairajojen kristinuskon pääsuuntauksiin, mm. roomalaiskatoliseen kirkkoon. Tähän vaikutti erityisesti David du Plessis.13
Du Plessis solmi yhteyksiä tärkeimpiin kirkollisiin johtajiin vieraillessaan Kirkkojen maailmanneuvoston toimistoissa New Yorkissa vuonna 1949. Hänen toimintansa niissä lisääntyi kautta koko 1950-luvun. Hän selosti, että "Jumala oli vuodattamassa Henkeään kristityihin eri 'uskonsuunnissa' monissa eri maissa".14

Suurimpiin kirkollisiin suuntauksiin kuuluvia johtajia, jotka kannattivat karismaattista liikettä, olivat mm. Harald Bredesen, tuolloin vielä nuori luterilainen pappi, Tommy Tyson, silloinen North Carolinan United Methodist -kirkon pastori ja Agnes Sanford, jonka okkulttisista "sisäisen parantamisen" tekniikoista tuli suosittuja karismaattisessa liikkeessä.15 (Kts artikkelimme Inner Healing.) Sanfordilla oli vaikutusvaltaa Dennis Bennettiin ja hänen vaimoonsa Ritaan, jotka alkoivat toteutaa Sanfordin visualisointi- ja meditointitekniikoita omassa palvelutyössään.
Toinen työmuoto, jonka piirissä "pääsuuntausten" kristityt joutuivat mukaan karismaattiseen liikkeeseen, oli Glenn Clarkin vuonna 1930 perustama Camps Farthest Out (CFO).16 Camp Farthest Outin mainetta tahrasivat monet skandaalit, jotka johtuivat sen äärimmäisistä paimenliikkeen otteista ja harhaoppisesta teologiasta.
Julkaisu, joka toi karismaattiselle liikkeelle paljon vaikutusvaltaa, oli Christian Life, jonka toimittaja Robert Walker väitti kokeneensa henkikasteen noin vuonna 1952, jonka todisteena hän alkoi puhua kielillä. Christian Life, joka tavoitti kristillisten pääsuuntien lukijat, julkaisi artikkeleita, joissa annettiin ymmärtää, että helluntailaisuuden ulkopuolella olevat kristityt jäivät vaille Jumalan voimaa, koska he eivät olleet kokeneet henkikastetta.
17
Epäilemättä toi Dennis Bennettin kokemus liikkeen yleiseen tietoisuuteen vuonna 1960. Los Angelesin episkopaalisen piispan tulitukseen joutuminen pakotti Bennettin jättämään virkansa Van Nuysin Pyhän Markuksen seurakunnassa. Eräs St. Marks -seurakunnan jäsen, Jean Stone otti yhteyttä Newsweek ja Time -lehtiin, jotka molemmat julkaisivat aiheesta jutun nimikkeillä "Pappi mellakassa" ("Rector and a Rumpus", 4.heinäkuuta) ja "Kielillä puhuminen" (Speaking in Tongues, 15.elokuuta). Näiden juttujen kautta saavutti kielilläpuhumisen aihepiiri pääsuuntauksissa myös uskonnollisen lehdistön.18
1960-luvun alkupuolella esiintyi kielilläpuhmista lähes kaikissa protestanttisissa kirkkokunnissa. Liike kulkeutui ensi kerran Amerikan baptistien keskuuteen Arcatasta, Kaliforniasta kotoisin olevan Harold Jacksonin puheen kautta, jonka hän piti aiheesta "Karismaattisen seurakunnan palvelutyö" vuoden 1963 baptistien konferenssissa.19
Karismaattinen liike ilmeni voimakkaimmin episkopaalisen kirkon Dennis Bennettin, Agnes Sanfordin ja Jean Stonen (jonka julkaisusta Trinity tuli liikkeen pääkannattaja FGBMFI:n Voice-lehden ohella) kautta.20
Suurin riippumaton vaikuttaja Amerikan karismaattisessa liikkeessä oli Christian Growth Ministries (CGM) Floridan Fort Lauderdalessa ja sen lehti New Wine. CGM:n pääopettajat olivat Bob Mumford, Derek Prince, Charles Simpson ja Don Basham. He ja lisäksi viides, Ern Baxter tulivat myöhemmin tunnetuiksi nimellä "The Fort Lauderdale Five", jonka tuhoisat paimenliikkeen menetelmät tuhosivat monien nuorten kristittyjen hengellisen elämän.
Näiden ongelmien takia rajoittui CGM:n vaikutus joissakin karismaattisissa ryhmissä. Kiistan pääkysymyksiä olivat auktoriteetti, alistuminen, paimentaminen ja opetuslapseus. CGM-tiimin mielestä ne olivat raamatullisia käsitteitä, jotka olivat tarpeen taistelussa protestanttista individualismia ja karismaattista sooloilua vastaan. Seuraukset ovat hyvin tunnetut.
Karismaattisen liikkeen leviäminen roomalaiskatoliseen kirkkoon antoi sysäyksen aikamme ekumeenisen hengen sikiämiselle ei-katolisten keskuudessa. Katolisen karismaattisen uudistuksen kehittyminen Duquesnen yliopistossa Pittsburghissa ja Notre Damen yliopistossa South Bendissä Indianassa saivat liikkeen katolisessa siivessä aikaan yhtenäisyyttä, joka siltä aikaisemmin puuttui.21 Vatikaanin II konsiilin julkilausumilla oli suuri vaikutus näihin katolisiin, jotka olivat nyt valmiita dialogiin ei-katolisten kanssa tämän yhteisen kokemuksen pohjalta, joka oli kielilläpuhuminen.
Katolisen karismaattisen liikkeen kehitykseen vaikutti tehostavasti Steven Clarkin, Ralph Martinin, Gerry Rauchin ja Jim Cavanarin hanke muodostaa Word of God -yhteisö Ann Arboriin. Clark ja Martin olivat tehneet yhteistyötä Cursillo-liikkeen (roomalaiskatolisuutta puolustava maallikkoliike) työntekijöinä.22 Promise Keepersien perustaja Bill McCartney tuli juuri Word of God -yhteisöstä ja alkoi levittää ekumeenista innostusta moniin eri kirkkoihin ja suuntiin.
Perustettuaan Word of God -liikkeen Clark ja Martin kokoontuivat yhteen CGM:n johtajien kanssa ja he muodostivat yhdessä salaisen ryhmän nimeltä "Neuvosto" (the Council). Neuvoston tarkoitus oli koordinoida Word of God -yhteisön ja CGM:n toimintaa, jotta maailma saataisiin ekumeenisen yhteistyön kautta käännytettyä hyvin tiukasti kontrolloituun hengelliseen järjestelmään.23
Neuvosto muodostettiin tarjoamaan tukea ja opastusta korkeimmille karismaattisille johtajille. Esimerkiksi Derek Princen tehtävänä oli valmistaa Morris Cerullolle opetussuunnitelma ja toimia erään Cerullon laitoksen johtokunnassa.24
Erään Pyhään Maahan vuonna 1977 suoritetun pyhiinvaellusmatkan puitteissa Neuvosto solmi suhteen kardinaali Leon Joseph Suenensiin. Pyhän Katariinan luostarissa Siinain vuorella Israelissa pidetyssä Neuvoston kokouksessa 1.kesäkuuta Clark ja Martin ilmoittivat Neuvostolle, että kardinaali Suenens halusi solmia heidän kanssaan liittosuhteen. Neuvosto päätti toteuttaa suhteen "merkityksellisellä tavalla" ja toimia hänen ja hänen kannattajiensa kanssa "yhtenä miehenä".25
Nimenomaan Neuvoston toiminnan ansiosta saatiin aikaan historiallinen Kansas Cityn konferenssi vuonna 1977 ja sen seurauksena Washington for Jesus -konferenssi vuonna 1980, joiden tarkoituksena oli osoittaa ekumeenisen liikkeen ykseyttä Pyhässä hengessä opista välittämättä. Washington for Jesus -konferenssissa kertoivat katoliset papit osallistujille, että poisnukkuneet pyhät olivat mukana kokouksessa ja halusivat siunata heitä heidän osallistumisensa takia. (Lisää tietoa Neuvostosta ja tämän eksytyksen historiasta kts. Albert James Dagerin kirja Vengeance Is ours: The Church in Dominion).
The Dictionary of Pentecostal and Charismatic Movements puhuu palavasti karismaattisen liikkeen tai karismaattisen uudistuksen (CR) ekumeenisista saavutuksista:

Tämä vuoden 1977 CR-konferensi Kansas Cityn kristillisissä kirkoissa muodosti päätöksen Amerikan CR:n muotoutumisvaiheelle. Kansas City oli monessa mielessä edellisten vuosikymmenten hankkeiden ja edistysaskelien yhteenveto. Se toi yhteen yhdellä kertaa yli 50,000 karismaattista uskonnollista johtajaa ja ihmistä käytännöllisesti katsoen liikkeen jokaisesta siivestä: eri kirkkokuntia edustavia CR-johtajia, riippumattomia opettajia, niin opetuslapseutta kannattavia kuin sitä vastustaviakin, messiaanisia juutalaisia ja muutamia helluntaijohtajia. Se oli suunniteltu ottamaan huomioon jokaisen ryhmän yksilöllisyyden (aamukokoontumiset tapahtuivat kirkkojen mukaan ryhmiteltyinä) ja tämän Pyhän hengen työn yleisluontoisuuden (kaikki kokoontuivat yhteisiin tilöaisuuksiin iltaisin Arrowhead stadionilla). Konferenssi heijasti CR:n vakaata eteenpäinmenoa ja antoi monia muistorikkaita todistuksia Jumalan voimasta ylittää inhimilliset odotukset -- Belgian kardinaali Suenens istumassa Assemblies of God -uskonsuunnan Thomas F.Zimmermanin vierellä; messiaanisten juutalaisten ensimmäinen suuri esiintyminen CR:ssä lauluineen ja jalanpesuseremonioineen omassa sympoosissaan); valkoisen eteläafrikkalaisen arkkipiispan Bill Burnettin ja mustan helluntaisaarnaajan James Forbesin yhteinen todistuspuheenvuoro sovinnon puolesta.
Heinäkuun 1977 Kansas Cityn konferenssin osallistujat pitivät sitä erinomaisena ekumeenisena tapahtumana. Se vahvisti ihmisten käsitystä siitä, että CR on Jumalan ainutlaatuinen työ, jonka tarkoituksena on ulottua kaikkiin seurakuntiin ja jolla on selvästi voimaa ylittää perityt jakautumisen mallit. Se osoitti uudenlaisen kypsyyden ja syvällisyyden merkkejä, esimerkiksi niissä profetioissa, joissa kristittyjä, varsinkin kirkollisia johtajia ja pastoreita, kehotettiin tekemään parannus kiintymisestä omiin prioriteetteihin ja "suremaan...itkemään...minun Poikani särkynyttä ruumista"...
Jotakin Kansas Cityn ekumeenisesta innostuksesta ilmeni useina vuosina helluntaina pidetyissä Jeesus-tapahtumissa. Niistä ensimmäisen, vuonna -78 New Jerseyssä Meadowlandsissä pidetyn "Jesus '78" -tapahtuman isä oli helluntailainen Dan Malachuk, joka sai huomattavaa tukea katoliselta isä Jim Ferryltä. Siihen osallistui 55,000 ihmistä. Seuraavina vuosina pidettiin monissa USA:n kaupungeissa näitä Jeesus-tapahtumia, joista vuoden 1980 tapahtumassa oli yli 100,000 osallistujaa. Niiden tarkoituksena oli ilmentää kristittyjen ykseyttä ylistyksessä ja todistuksissa karismaattisten krisittyjen organisoimina, mutta ei silti vain heihin rajoittuen. Monilla paikkakunnilla Jeesus-tapahtumat olivat suurimmat ja laajimmat kristilliset tapahtumat, mitä koskaan oli pidetty ja niillä oli tärkeä osa CR:n ruohonjuuritason ekumeenisena voimannäyttönä.26

Nämä karismaattisuutta kannattavan julkaisun lausunnot puhuvat selvemmin karismaattisen liikkeen eksyttävistä hedelmistä kuin mikään, mitä sen vastustajat voisivat keksiä.
Käytännöllisesti katsoen jokainen karismaattiseen liikkeeseen kuuluva johtaja on antanut siunauksensa roomalaiskatolisen kirkon siittämälle ekumeeniselle eksytykselle. Heidän tukensa perustuu tähän: koska (heidän mielestään) Pyhä Henki on vuodatettu katoliseeen kirkkoon, mikä ilmenee kielilläpuhumisena (sellaisena kuin he sen ymmärtävät), nauttii katolinen kirkko Jumalan suosiota. Jos Jumala katsoo suosiollisesti katolisen kirkon puoleen, olisi synti vastustaa sen hankkeita ykseyden saavuttamiseksi.
Ykseyden tavoittelu paavinkirkon kanssa ei siis perustukaan Jumalan sanaan, mikä selvästi tuomitsee suuren osan roomalaiskatolisesta opista ja käytänteistä, vaan mystiseen kokemukseen, jonka väärentämiseen saatana helposti pystyy.
Olkoot helluntailaisten käsitykset armolahjoista mitkä tahansa, monet heistä ovat samaa mieltä siitä, että suurin osa siitä, mitä mainostetaan kielilläpuhumisen armolahjana ja muina muka Pyhän Hengen ilmenemismuotoina, ovat vain lihallista oman itsen kirkastamista. Jumala toimii yhä, mutta niin toimii saatanakin. Kokemukset eivät saisi olla mikään peruste arvioidessamme onko joku ilmiö Jumalasta.
Tämän tarkoituksena ei ole heittää varjoa jokaisen karismaattiseen liikkeeseen kuuluvan ylle; heissä on monia, jotka rakastavat aidosti Herraa ja haluavat elää Hänen sanansa mukaisesti. Karismaattisessa liikkeessä ovat nimenomaan johtajat eksyttämässä toisia harhaan ja johtamassa laumaansa roomalaiskatolisen kirkon raadeltavaksi.

Meditointi & mietiskelevä rukous

Tärkeä karismaattisen liikkeen tuote, joka on lisännyt huomattavasti roomalaiskatolisuuden vaikutusta ei-katolisten keskuudessa on haaraliike, jota kutsun nimellä Meditative and Contemplative Prayer Movement (MCPM) eli Meditaation ja mietiskelevän rukouksen liike. Tässä liikkeessä käytetään psykologista integrationismia, sisäisen parantumisen tekniikoita ja roomalaiskatolisia mietiskelevän rukouksen tekniikoita kannattajien mystisten kokemusten aikaansaamiseksi. Renovaren (< lat. 'uudistaa hengellisesti') perustajalla Richard Fosterilla on keskeinen sija MCPM:ssä. Renovaressa ja muissa vastaavissa ryhmissä käytetään erilaisista uskonnollisista perinteistä peräisin olevia kirjoituksia toisiinsa sekoitettuina, mm. roomalaiskatolisten mystikkojen kirjoituksia. (Kts. artikkelimme: Renovare: Taking Leave of One's Senses, jossa tarkempi katsaus MCPM:ään.)
Karismaattisen liikeen mystinen luonne on tehnyt siitä kaikkein täydellisimmin sopivan eksytyksen, jonka avulla mystiikkaan taipuvat ei-katoliset saadaan ujutettua mukaan roomalaiskatolisten suunnitelmaan saada koko kristikunta hallintaansa. Karismaattinen liike on eittämättä tärkein tekijä siinä, että ei-katoliset kristityt erilaisista kirkollisista suuntauksista on saatu hyväksymään rooomalaiskatolinen ekumenia. Kun ottaa huomioon karismaattisen liikkeen jumalattoman hedelmän, on pakko tehdä se johtopäätös, että tämän puun juuret ovat mädät. Ja me ymmärrämme hedelmän tässä Jeesuksen esittämän varoituksen kontekstissä:

Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään
Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'
Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.
Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.
Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu.
Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi.
Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri."
Ja kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestansa.
(Matt.7:20-28)

Ne hedelmnät, joista Jeesus puhui, eivät olleet hyviä töitä tai ihmeitä tai merkkejä, jonka todistaa Hänen kuvauksensa vääristä opettajista, jotka väittävät tekevänsä kaikenlaisia ihmeellisiä asioita Hänen nimessään. Jumalattomien ja jopa saatanallisten ihmisten on helppo jäljitellä niitä. Hedelmä, josta Jeesus puhui, on väärät opetukset. Hyvä hedelmä on Hänen Sanassaan pysyminen -- totuus. Tai käyttäen sanoja, joita monet karismaattisessa liikkeessä karttavat, terve oppi.

Maailmanlaajuinen kristillinen liike

U.S. Center for World Missionin (maailmanlähetyksen keskuksen) perustajan Ralph D. Winterin ideoima maailmanlaajuinen kristillinen liike on saattanut yhteen ekumeeniset ainekset käytännöllisesti katsoen kaikista kristillisistä pääsuunnista ja kirkoista tasoittaen helluntailaisten, karismaattisten, fundamentalististien ja roomalaiskatolisten eroavuudet sillä perusteella, että niiden on tehtävä yhteistyötä koko maailman evnakelioimiseksi. Evankelioinnin käsite eroaa evankeliumin julistamisesta -- jälkimmäinen tarkoittaa evankeliumin julistamista kadotetuille. Evankeliointi taas on koko maailman kaikkien ihmisryhmien "kristillistämistä" tekemällä työtä, jossa yhdistyvät sosiaalinen ja poliittinen toiminta tasaveroisina elementteinä evankeliumin kanssa. Evankeliumin julistaminen taas on Jeesuksen lähetyskäskyn laillista toteuttamista saarnaamalla evankeliumia tarkoituksena pelastaa yksilöiden sieluja. Joissakin tapauksissa evankeloinnissa käytetään evankeliumin julistusta, mutta se ei ole aina puhdasta siinä mielessä, että evankelioinnissa pidetään erilaisten uskonnollisten ryhmittymien -- roomalaiskatolisten, ortodoksien jne. -- evankeliumeja tasaveroisina evankeliointiprosessissa. Tämä on tarkka paavillisen neuvoston määritelmä evankelioinnista uskontojen välisessä dialogissa:

Evankelioiva lähetystyö tai yksinektaisemmin vain evankeliointi tarkoittaa kirkon lähetystyötä kokonaisuudessaan. Apostolisessa kehotuksessa Evangelii Nuntiandi termiä evankeliointi käytetään monilla eri tavoin. Se tarkoittaa "Hyvän Sanoman viemistä kaikille inhimillisille alueille ja sen vaikutuksesta tapahtuvaa ihmiskunnan muuttamista sisältäpäin, uudistamista" (EN 18). Siten kirkko "pyrkii käännyttämään ainoastaan julistamansa Sanoman jumalallisen voiman kautta yksilöiden ja kollektiiviset omattunnot, sen toiminnan, jossa he ovat mukana, heidän elämäntapansa ja itse ympäristönkin, jossa he elävät" (EN 18). Kirkko toteuttaa evankeliointitehtäväänsä monilla eri tavoin. Siksi evankeliointi on hyvin laaja käsite. Kuitenkin samassa asiakirjassa evankelioinnin ymmärretään tarkoittavan myös erityisesti "selkeää ja suoraa julistusta Herrasta Jeesuksesta" (EN 22). Kehotuksessa todetaan, että "tällä julistuksella -- kerygma, saarnaamisella tai katekeesilla on niin tärkeä sija evankelioinnissa, että siitä on usein tullut sen synonyymi; ja kuitenkin se on vain yksi osa evankeliointia" (EN22). Tässä asiakirjassa käytetään sanaa evankelioiva lähetystyö tarkoittamaan evankeliointia laajemmassa mielessä, kun taas sen erityismerkitys ilmaistaan sanalla julistus.27

Tämä dialogi ja julistus toteavat ainoastaan uudelleen sen asenteen, joka roomalaiskatolisella kirkolla on ollut jo vuosisatojen ajan -- että Jeesuksen Kristuksen "ainoalle oikealle kirkolleen" antama käsky tarkoittaa ei enempää eikä vähempää kuin yhteiskunnan hallitsemista, joka tapahtuu siten, että koko maailma käännytetään kirkon jäsenyyteen. Tällainen dominionistinen tehtävä on olennaisilta osiltaan se perustus, jolle aikamme rekonstruktionistinen liike rakentuu.
Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen ei-katoliset jäsenet ovat samaa mieltä siitä, että katolisten evankeliointi on jätettävä katoliselle kirkolle. (Kts. kolmiosainen sarjamme maailmanlaajuisesta kristillisestä liikkeestä, jossa tutkitaan perusteellisesti monien lähetysjärjestöjen ekumeenista luonnetta ja niiden vaikutusta lukuisien kirkkojen lähetystyöohjelmiin.) Kaiken kattava päämäärä on vakiinnuttaa kristinusko kaikkien kansakuntien hallitsevaksi hengelliseksi voimaksi, jonka seurauksena syntyisi korkean moraalin ja oikeudenmukaisuuden yhteiskunta. Tätä kutsutaan hallintavaltateologiaksi, jonka roomalaiskatolinen kirkko omaksui ensimmäisenä heti sen synnyttyä. Tosiasiassa WCM:n (maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen) päämäärä on täsmälleen sama kuin roomalaiskatolisella kirkolla.

Kristillinen nuorisokulttuuri

Ekumeenisen liikkeen vaikuttajat ymmärtävät mikä vaikutus nymynuorisolla on tuleviin sukupolviin. Tästä syystä monet järjestöt ovat keskittäneet ponnistelunsa yliopistojen kampuksiin. Monet lähetysjärjestöt ottavat tehtäviinsä mieluummin nuorisoa kuin kypsiä, seurakuntien vanhimmistotasoisia jäseniä. Nuoret ovat enemmän taivutettavissa olevia, naiveja ja vailla eväitä tehdäkseen kysymyksiä johtajiensa päämääristä ja strategioista; heitä on helppo johta mystisiin kokemuksiin ja suuren luokan näkyihin Jumalan valtakunnan työstä. Nuorekas idealismi sopii hyvin uskonnollisten johatjien suunnitelmiin, olkon se sitten hyvästä tai pahasta.
Nuoriso on maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen ja roomalaiskatolisen ekumenian tykinruokaa sillä se ei ole juurtunut terveesen oppiin, sitä motivoivat haastavat toimintamuodot ja näyttävä palvelutyö, sitä inspiroi soultyyppinen musiikki, joka murtaa hengelliset estot ja altistaa hengellisten vaikutteiden vastaanottamiseen.
Kun paavi Johannes Paavali II vieraili St.Louisissa viimeisimmällä USA:n kiertueellaan, hänen puheensa 19,000 nuorelle Kiel Centerissä sai TBN:n Paul Crouch nuoremmalta, joka raportoi tapahtumaa isänsä TV-kanavalla, innostunutta ihailua. Tapahtumassa esiintyneitä muusikoita olivat mm. Audi Adrenaline, Jennifer Knapp, The Ws, dc Talk, the Supertones ja Rebecca St.James -- kaikki muka "evankelisia". Ws:n James carter totesi: "Tämä paavi osaa todella puhua nuorille".
Sellaiset järjestöt kuin Missionuoret (Youth With A MIssion, YWAM), Campus Crusade for Christ, TeenMania, Maranatha Campus ministries ja muut ovat kokeneita johdattamaan nuoria ekumeenisuuteen ja hallintavaltateologiaan (dominion). Sekä Missionuoret että Campus Crusade for Christ ovat molemmat olleet mukana auttamassa roomalaiskatolista evankeliointia Puolassa.

Campus Crusade for Christ

Campus Crusade for Christ on jo jonkin aikaa ollut aktiivisesti mukana tukemassa ja avustamassa katolista kirkkoa sen evankelioinnissa. (On ymmärrettävä, ettei roomalaiskatolinen evankeliointi ole evankeliointia, jonka tarkoitus on johtaa uskoon Jeesukseen kristukseen, vaan evankeliointia siinä tarkoituksessa, että saataisiin ihmiset liittymään katoliseen kirkkoon. Jos siihen voidaan käyttää Jeesusta, sitä parempi.)
RELay Initiativen sivustolla oli artikkeli,jossa katolinen pappi Peter Hocken käsitteli tätä kysymystä otsikolla "Katolinen ja protestanttinen evankelioimistyö Euroopassa. Onko yhteistyö mahdollista?" Puhuessaan nuorison vihamielisestä asenteesta uskontoa kohtaan kommunismin murentuessa Itä-Euroopassa, Hocken totesi:

Se, mikä tuntui uskomattomalta, kuitenkin tapahtui. Muutoksessa jokapuolella vallitsevasta vihamielisyydestä yhteistyön ensimmäisiin asteisiin on kolme ulottuvuutta: (1) Katoliset ovat alkaneet nähdä Pyhän Hengen toiminnan evankelisten ja helluntailaisten keskuudessa ja huomata, että he voivat oppia näiltä. (2) Evankeliset ovat alkaneet hyväksyä katoliset aitoina kristittyinä ja heillä on näky auttaa katolista kirkkoa sen uudistumisessa. (3) On syntymässä nuorten katolisten ryhmiä ja yhteisöjä, jotka haluavat olla osa katolista kirkkoa, mutta pitää yhä kiinni siitä, mitä he ovat oppineet evankelisilta ja helluntailaisilta evankelioinnista ja kääntymyksestä.

Hocken näkee kolmen tekijän vaikuttaneen tähän muutokseen: Vatikaanin toinen konsiili, karismaattinen uudistus ja aikamme nuorisokulttuuri. Hän antaa kunnian Oasikselle ja sen yhteistyölle Campus Crusade for Christin kanssa siitä eteenpäinmenosta, joka katolisella kirkolla on ollut Puolassa:

Katoliselta puolelta: On melko hämmästyttävää, että suurin askel kohti tiiviimpää yhteistyötä evankelisten ja helluntailaisten kanssa tuli kommunistiblokista ja eräästä sen uskollisimmista katolisista maista, nimittäin Puolasta. Tuo pioneeri oli isä Franciszek Blacknicki, Oasis-liikkeen perustaja, joka tunnettiin myöhemmin Light-Life-liikkeen nimisenä. Isä Blacknicki huomas, että katolisella kirkolla oli jotain opittavaa evankelisilta mitä tulee evankeliointiin: hän havaitsi, että heillä oli ammattitaitoa ja koeteltu menetelmä voittaa nuoria Kristukselle ja kouluttaa vastakääntyneitä evankelointitehtäviin. Niinpä isä Blacknicki otti kääntyi noin 1973 tai 1974 erään suuren evankelisen liikkeen, Campus Crusade for Christin puoleen ja teki heidän kanssaan sopimuksen yhteityön tekemisestä Puolassa. Tämä oli hyvin rohkea askel maassa, jolla ei ollut paljonkaan kokemusta ekumeenisesta yhteistyöstä. Se Puolan hierarkian jäsen, joka rohkaisi isä Blacknickiä ja auttoi häntä voittamaan muiden katolisten vastustuksen tai epävarmuuden, oli kardinaali Wojtyla Krakovasta [sittemmin paavi Johannes Paavali II].

Campus Crusade of Christ on lähtenyt sille kompromissin tielle, jolle niin monet katolisuuden pelossa olevat ovat lähteneet.

Lähetysnuoret (Youth With A Mission, YWAM)

Missionuoret ovat jo pitkään olleet ekumenian keulakuva. Ei ole siis pelkästään sattumaa, että samassa artikkelissa, jossa mainitaan Campus Crusade for Christ merkittävänä osapuolena katolisten suorittamassa evankeliointityössä, mainitaan myös Missionuoret:

Protestanttisten puoleta: Samoin kuin sellainen yhteistyö edellytti katolisilta uudenlasita ajattelua, samoin tapahtui protestanttien keskuudessa. Campus Crusade otti suuren riskin päättäessään tehdä yhteistyötä katolisen kirkon kanssa. Sellaiset evankeliset työmuodot, jotka ottavat sellaisen askeleen, on vaara menettää kannattajiaan ja siten huomattavan osan taloudellisesta tuestaan. Kuitenkin viimeisten 20 vuoden aikana se järjestö, joka on eniten uudistanut politiikkaansa ja käytäntöään suhtautumisessaan katolisiin, on Lähetysnuoret. Tässäkin tapauksessa uudenlainen ajattelu lähti käyntiin Puolasta. Itävallan Lähetysnuorten johtaja Bruce Clewett oli vastuussa Puolan työstä. Hän alkoi epäillä oliko järkeä käyttää perinteisiä evankelisia menetelmiä maassa, joka oli perinteiltään ja kulttuuriltaan katolinen. Hän kysyi itseltään, oliko viisasta yrittää kiskoa heidän evankelioimiaan nuoria ulos katolisesta kirkosta ja kansallisesta kulttuuristaan mukaan marginaaliryhmiin, jotka olivat kuin amerikkalaisen tai brittiläisen evankelisuuden etäpesäkkeitä. Clewett kamppaili omassatunnossaan tämän kysymyksen kanssa jonkin aikaa ja tuli lopulta siihen lopputulokseen, että hänen oli toimittava Lähetysnuorissa voidakseen auttaa katolsita kirkkoa evankelioimaan nuoria katolsiia ja auttamaan heitä tulemaan elävään evankeliseen uskoon katolisen kirkon sisällä.

Clewett unohti kuitenkin sen raamatullisen totuuden, että Kristuksen ruumis on joka suhteessa "marginaaliryhmä". Se ei ole koskaan enemmistö. Eikä se ole missään nimessä elävä osa mitään uskonnollista organisaatiota, kaikkein vähiten roomalaiskatolisuutta. Missä vaiheessa tunnustavat "evankeliset" tulevatkaan siihen johtopäätökseen, että JUmalan totuus on tärkeämpää kuin mikään "hyvä työ", jossa evankelioidaan ihmisä väärään uskonolliseen järjestelmään.
Hocken lausuu jotain aivan uskomatonta Campus Crusade for Christin ja Missionuorten yhteistyöstä katolisten kanssa, jonka seuruksena on syntynyt katolisten nuorten yhteisöjä:

Nämä yhteisöt ovat syntyneet hyvin monin eri tavoin, mutta yleensä ottaen niistä heijastuu kolme eri tekijää: niiden syntyyn on vaikuttanut karismaattinen evankelinen tai helluntailainen evankeliointi, palvelutyö ja opetus; tietoisuus siitä, että ollaan katolisia, vaikka muoto ei olekaan katolinen, halu pysyä katolisina, mutta tavalla, joka ei ole rajoittunut tai poissulkeva; rakkaus Raamattuun ja huoli siitä, että muotoutuminen tapahtuu raamatullisesti.

Raamatullisestiko? Miten? Roomalaiskatolisen kirkon perustus ei ole Raamatussa. Vaikka siellä "kehotetaankin" Raamatun tutkimiseen, sen on tapahduttava katolisen papin valvonnassa ja hänen raamatuntulkintansa mukaisesti. Katolisilla ei ole lupa erottaa Raamatun totuutta katolisen kirkon opetusviran alaisuudesta ja sen perinteistä. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että kun katolisen kirkon perinteet tai haluamat uskomuksetovat ristiriidassa Raamatun kanssa, Raamattua vääristellään tai muokataan täysin vieraaseen asuun tai sitten se kokonaan syrjäytetään, jossa roomalaiskatolinen kirkko saisi pitää kantansa.
Minkälainen "katolinen evankeliointi" muka johtaisi ketään Jumalan innoittaman Sanan puhtaaseen totuuteen?
Tässä esimerkki siitä, miten Hocken kokee, että katolisen kirkon pitäisi opettaa Mariasta ja eukaristiasta:

Evankelisten opetusmenetelmien positiivisia katolisuuteen sovellettavia elementtejä. Tämä koskee erityisesti evankelisten raamatullisuutta ja sen soveltamista jokapäiväiseen kristilliseen elämään. Niinpä meidän on kehitettävä katolinen malli, joka tuo esiin katolisuudelle ominaisia piirteitä kristuskeskeisesti ja raamatullisesti. Nämä ryhmät ovat tavallisesti oppimishaluisia. He suhtautuvat usein myönteisesti opetukseen. Mutta heidän evankelinen tietoisuutensa vaikeuttaa heitä ottamaan vastaan opetusta esim. Mariasta ja eukaristiasta, ellei sitä esitetä tavalla, jossa osoitetaan sen raamatulliset perusteet [katoliselta kannalta katsottuna]. Heidän opetuksensa, kuten karismaattisessa uudistusliikkeessä yleensäkin, on keskittynyt mitä suurimmassa määrin opetuslapseuteen. He eivät ole tottuneet "teoreettiseen" opeukseen, jota ei esitetä kristillisen elämäntavan puitteissa. Seuraukset ovat olleet ikävät, kun katolinen opetus ei ole vastannut heidän tarpeitaan.

"Ikäviä seurakuksia" ovat epäilemättä olleet tapaukset, jossa katoliset ovat eronneet kirkostaan ja vastanneet evankeliumin kutsuun. Sehän on voinut johtaa aitoon vaellukseen Jeesuksessa Kristuksessa Hänen sanaansa noudattaen. Ja sehän ei roomalaiskatoliselle kirkolle sovi.
Hocken ehdottaa myös, että kehitettäisiin kastemuoto, johon sisältyisi upotuskaste, mutta jossa ei kiellettäisi "lapsikasteen pätevyyttä".
Meidän pitäisi siis olettaa, että upotuskaste on pikemminkin poikkeus kuin sääntö raamatullisessa kasteessa.
Älkäämme syyllistykö naiviuteen. Roomalaiskatolinen evankeliointi tarkoittaa yhtä asiaa: indoktrinaatiota roomalaiskatoliseen kirkkoon. Se ei tarkoita henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen roomalaiskatolisen kirkon auktoriteetin ulkopuolella. Kuten olemme todenneet, ne, jotka hylkäävät katolisen evankeliumin, ovat anathema eikä pelkkä usko Jeeukseen voi pelastaa heitä.

YHTEENVETO

Olemmeko siis turhan hälyn nostattajia ja liioittelemmeko nykyisen trendin vakavuutta, joka tähtää ykseyteen paavinkirkon kanssa? Jotkut sanoisivat, että on tosiaankin joitakin henkilöitä ja järjestöjä, jotka eivät pidä tiukkaa linjaa suhteessaan roomalaiskatolisuuteen, mutta eikö suurin osa evankelisista johtajista ole yhä uskollisia Raamatun totuuksille?
On toinen asia julistaa Raamatun totuuksia; toinen asia on paljastaa eksytystä, joka tekee nuo totuudet tyhjiksi. Joku saattaa puhua 100-prosenttista totuutta joka kerta puhuessaan. Mutta jos hän tahallaan jättää varottamatta veljiä vaarasta, kun hän näkee sen, hän ei ole uskollinen palvelutyössään, johon hän väittää saaneensa kutsun.
Ei ole tarpeen, että jatkuvasti toitotetaan samasta eksytyksestä. Mutta jokaisen uskollisen totuuden palvelijan on jossain vaiheessa palvelutyössään otettava julkisesti kantaa vakaviin eksytyksiin, jotka uhkaavat uskon puhtautta hänelle uskottujen keskuudessa. Heidän jättämisensä puolustuskyvyttömiksi on sama kuin olla mukana susien raadellessa hedät.
Kun Jeesus sanoi olevansa hyvä paimen, Hän sanoi asioita, joiden äärelle meidän olisi syytä pysähtyä:

"Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka e mene ovesta lammastarhaan, vaan nousee sinne muualta, se on varas ja ryöväri.
Mutta joka menee ovesta sisälle, se on lammasten paimen.
Hänelle ovencartija avaa, ja lampaat kuuluvat hänen ääntänsä; ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos.
Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, silä ne tuntevat hänen äänensä.
Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä."
(Joh.10:1-5)

Tämä vertaus hyvästä paimenesta on hämmentävä. Jeesus sanoi, että Hänen lampaansa seuraavat Häntä, koska he tuntevat Hänen äänensä. He eivät seuraa vierasta, vaan pakenevat häntä.
Kun näemme valtavan määrän tunnustavia kristittyjä seuraavan vääriä paimenia, niin minkä johtopäätöksen siitä teemme? Jos he olisivat aitoja Jeesukseen Kristukseen uskovia, he seuraisivat vain Häntä; he eivät liittäisi uskoonsa muiden paimenien asettamia ehtoja. Vain Jeesuksen lampaat tuntevat Hänen äänensä -- Hänen sanansa, niinkuin se on Raamatun lehdille kirjoitettu. Tämä voi merkitä vain sitä, että ne, jotka seuraavat muita paimenia luottaen heidän uskonnollisiin perinteisiinsä, auktoritettiinsa ja epäraamatullisiin ja Raamatun ulkopulelta otettuihin käytänteisiinsä Jumalan edessä vanhurskaudessa vaeltamiseen kuuluvina, eivät ole Jeesuksen lampaita.
Käsitän, miten kovilta nämä sanat tuntuvat; kun tämä totuus paljastui minulle, järkytyin. Jeesuksen sanojen mukaan ne, jotka Hän tuntee, tuntevat myös Hänet; he pakenevat vääriä opettajia. Ne,jotka tukeutuvat vääriin opettajiin, eivät siten tunne Jeesusta eikä Hän tunne heitä. Miten vakavat ovatkaan Paavalin sanat:

Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta. (2.Kor.13:5)

Jeesus ilmaisi tämän totuuden toisin sanoin Joh. 10:14:ssä:

Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut...

Kuitenkin meidän on varottava tuomitsemasta yksittäisten ihmisten sydämiä tämän vakavan toteamuksen perusteella. Kaikki me olemme seurannéet vääriä paimenia jossain vaiheessa elämäämme. Kukaan ei synny laumaan: kaikki me tulemme siihen ulkopuolelta Jeesuksen kutsuessa meitä.
On totta, että ehdottomasti suurin enemmistö ihmiskuntaa ei tule seuraamaan totuutta. Ja se koskee myös valtaosaa niistä, jotka tunnustavat olevansa kristittyjä. Emme voi koskaan tietää, keitä heistä kutsutaan laumaan. Vain Jeesus tietää, ketlä ovat Hänen opetuslapsiaan.
Mutta vertauksessa on muutakin opittavaa -- jotain yhtä vakavoittavaa, kuin äsken mainittu asia. Ja se koskee vieläkin enemmän sitä asiaa, jota olemme käsittelemässä.
Jeesus jatkaa varoittaessaan vääristä paimenista näillä sanoilla:

Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.
Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne.
Hän pakenee, sillä hän on palkattu eikä välitä lampaista.
(Joh.10:11-13)

Palkkapaimenet eivät rakasta lampaita enemmän kuin omaa henkeään; he pakenevat, kun vaara lähestyy. Käytännössä se liittyy aikamme seurakuntaan siten, että on monia palkkapaimenia, jotka näkevät ekumenian vaaran uhkaavan laumojaan. Jotkut heistä johtavat lampaansa tuohon vaaraan. Toiset taas eivät ole johtamassakaan lampaitaan siihen, mutta he eivät myöskään yritä estää sitä menemästä vaaraa kohti. He tietävät, miten vaarallista on puhua tuota eksytystä vastaan. Se saattaisi maksaa heille heidän virkansa. Ja he rakastavat asemaansa enemmän kuin niitä, jotka on heidän hoiviinsa uskottu.
Niin, he ovat erinomaisia raamatunopettajia. Heidän hermeneutiikkansa on tervettä, he pystyvät virheettömään Sanan eksegetiikkaan. Heillä on suurenmoiset puhujanlahjat ja pystyvät saamaan ihmiset vakuuttuneiksi sanomastaan. Mutta he ovat liian pelkurimaisia asettuakseen vastustamaan suosittuja harhaoppeja. En tarkoita ainoastaan ekumenian eksytystä, vaan monia muita, jotka vaivaavat kristikuntaa tänään. Totuus on, että monet ihmiset istuvat kuuntelemassa tervettä opetusta, mutta silti he ovat omaksuneet väärää opetusta kristilliseltä medialta, joka levittää kaikkia saastuttavia opintuulia. Ja kuitenkin nämä opettajat tuntuvat ajattelevan, etteivät ihmiset tarvitse mitään muuta kuin tervettä Raamatun opetusta.
Hyvä raamatunopetus ei ole sama asia kuin asianmukainen lauman paimentaminen. Raamattu sisältää kaiken, mitä opilliseen ja käytännön ohjaukseen tarvitaan. Mutta Raamatun omaksuminen on elinikäinen työ. Ja 52 sunnuntaisaarnaa vuodessa eivät riitä varustamaan pyhiä riittävästi. Jokaisen yksilön vastuulla on itse tutkia Raamattua ja osoittautua uskolliseksi Jumalan Sanalle. Ikävä kyllä suurin osa tunnustavista kristityistä ei tutki sanaa riittävästi. He luottavat sunnuntain saarnoihin ja uskovat niiden tarjoavan heille kaiken sen tiedon, mitä he tarvitsevat. Ja vaikka sunnuntain saarnat saattavatkin lisätä ymmärrystä joltain osin, ne eivtä aina edistä arviointia.
Arviointikyky tulee Jumalan Sanan tuntemuksesta ja sen tottelemisesta. Niillä alueilla, joissa meiltä puuttuu opetusta, meiltä puuttuu myös arviointikyky. Väärää opetusta ei helposti huomata, kun se on kääritty raamatullisiin termeihin ja lisäkkeenä tarjotaan raamatunlauseita. Ja vääriä opettajia ei helposti tunnisteta, koska he ovat pukeutuneet uskonnollisen retoriikan vanhurskaaseen kaapuun.

Sillä semmoiset ovat valheapostoleja, petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi.
Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.
Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi, mutta heidän loppunsa on oleva heidän tekojensa mukainen.
(2.Kor.11:13-15)

Sanokoot kristityt rakastavansa Jumalan sanaa miten paljon tahansa, tosiasia on, että he luottavat siihen,e ttä heidän pastorinsa ja opettajansa opastavat heitä Jumalan Sanan tuntemisessa ja lisäksi vielä suojelevat heitä vääriltä opetuksilta. Olkoon tuo luottamus sitten oikeutettua tai ei, tosiasia on, että oppilaat yleensä luottavat opettajiinsa. Opettajien epäluotettavuus ei kuitenkaan kelpaa syyksi oppilaan epäonnistumiseen. Jumalan sana kehottaa meitä kaikkia koettelemaan kaiken, mitä meille opetetaan:

Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henegt, ovatko ne Jumalsta; sillä mont väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. (1.Joh.4:1)

Johanneksen antama testi on se, että todelliset profeetat tunnustavat, että Jeesus Kristus on lihaan tullut. Se oli kaikki, mitä Johanneksen päivinä tarvittiin, koska kukaan väärä profeetta ei tunnustaisi Jeesusta lihaan tulleeksi Jumalan sanaksi. Nyt, 2000 vuotta myöhemmin joudumme kohtaamaan valtavia eksytyksiä, joista monet tulevat Jeesuksen nimessä ja tunnustavat tervettä oppia, jonka ohella ne opettavat kirottuja harhaoppeja. Tänä päivänä, enemmän kuin koskaan, meidän on oltava varuillamme susien suhteen, jotka esiintyvät lammasten vaatteissa.
Se, että niin monet pastorit ja opettajat ovat jättäneet varottamatta näistä vaaroista niitä, jotka ovat heidän huostaansa uskottuja, on johatnut siihen, että lauma on joutunut susien armoille. Ja suurin eksytys, jonka kanssa joudumme tekemisiin nykyään, on ekumenian tie, joka johtaa kristikunnaksi kutsutun lauman takaisin Roomaan.
Kuitenkin on vain harvoja, jos yhtään tunnettuja ääniä kristillisessä mediassa, jotka varoittavat takaisin Roomaan johtavasta eksytyksestä. Pikemminkin näyttää siltä, että tuo yhteys hyväksytään.

LÄHDEVIITTEET

1. Eric Sammons,History of Catholic Ecumenism from Pope Leo XIII to Pope John XXIII,
   1994, http://www.sammons.alabanza.com/ecumenism.html 
2. Vatican II: The Conciliar and Post Conciliar Documents, Austin Flannery, O.P., toim.,
   (Northport, NY: Costello Publishing Co., 1975), s.573. 
3. Ibid., s.457.
4. Ibid., s.470.
5. Pope john Paul II, "Vatican II Called Catholics to Active Role in Ecumenism", Catholic 
   information Network, http://www.cin.org/jp960121.html 
6. Pope Paul VI,  Unitatis Redintegratio, 21. maarraskuuta 1964.
7. Ibid.
8. Council of Trent - Canons 1 & 3, The Catholic Catechism, (Garden City, 
   NY:Doubleday & Company, Inc.), s. 463.
9. Paavi Johannes Paavali II, Ut Unum Sint.
10.Paavi Paavali VI, Lumen Gentium.
11. Dictionary of Pentecostal and Charismatic Movements, (Grand Rapids, MI:Zondervan
   Publishing House, 1988), hakusana "Charismatic Movement".
12. Ibid.
13. Ibid.
14. Ibid.
15. Ibid.
16. Ibid.
17. Ibid.
18. Ibid.
19. Ibid.
20. Ibid.
21. Ibid.
22. Ibid.
23. Albert James Dager, Vengeance Is Ours: The Church in Dominion, (Redmond, WA: 
    Sword Publishers, 1990), s.78.
24. Minutes from Meeting of the Council, 3-7. tammikuuta 1977, s. 2.
25. Minutes from Meeting of the Council. touko/kesäkuu 1977, ss. 2-3.
26. Dictionary of Pentecostal and Charismatic Movements, Op.Cit.
27. Pontifical Council for Inter-Religious Dialogue, Dialogue and Proclamation, Reflection And Orientations On Interreligious Dialogue And the Proclamation Of The Gospel Of Jesus Christ. (Rooma, toukokuu 1991).

Alkuperäinen artikkeli: All Ecumenical Roads Lead to Rome by Albert James Dager
Alkuun | Roomalaiskatolisuus - onko se kultti | Kaksi Babylonia | Maailmanlaajuinen kristillinen liike | Sovitus - missä | Iankaikkinen pelastusvarmuus | Kristillinen pääsiäinen | Pyhän Hengen kaste | Islamin historia lyhyesti | Vierasta tulta | Rukouspiirit | Kotiseurakunta | Rebecca& Elaine | Vainottu seurakunta | Da Vinci -koodi | Gnostilaisuus | Keskusteluryhmä