Ihmisen henki, sielu ja ruumis

Anders Bergem

Ihmisen henki, sielu ja ruumis


Osa 1—Kuvaus uskonliikkeen ihmiskäsityksestä henkenä, sieluna ja ruumiina

Ihmiskäsitys on uskonliikkeelle keskeinen oppi. On tarkemmin määriteltynä kysymys siitä, mitä Raamatun kuvaus ihmisestä sellaisia sanoja kuin henki, sielu ja ruumis käyttäen merkitsee.

"Hän on henki, hänellä on sielu ja hän asuu ruumiissa".1 Tässä lyhyessä lauseessa ilmenee uskonliikkeen ihmiskäsitys selkeästi. Ihminen koostuu kolmesta eri osasta ja noilla osilla on tietty keskinäinen arvojärjestys. Kaikkein tärkein osa on ihmisen henki, sentähden, että henki tekee ihmisestä Jumalan kaltaisen. Henki on sentähden se osa ihmisessä, joka on ikuinen.

"Kun ihmisen fyysinen ruumis on kuollut ja makaa haudassa, elää henki edelleen. Se osa ihmistä on ikuinen."2

Henki on toisin sanoen "varsinainen ihminen".

"Kun Raamattu puhuu sydämestä, tarkoitetaan sillä henkeä, todellista ihmistä."3

Ihmissielun avulla ihminen ajattelee, käyttää järkeään ja tahtoaan. Tällä ihmisen osalla ei ole mitään yhteyttä Jumalaan. Yhteys Jumalaan tapahtuu yksinomaan hengen kautta.

"Ruumiini avulla pääsen yhteyteen fyysisen todellisuuden kanssa. (Tämä hyväksytään ilman asian käsittelyäkin.) Hengen avulla pääsen yhteyteen hengellisen todellisuuden kanssa. Sitten onkin jäljellä ainoastaan vielä yksi osa minua, jonka avulla pääsen yhteyteen vielä erään alueen kanssa. Ymmärsin silloin, että sen täytyy olla minun sieluni, jonka avulla pääsen yhteyteen kaiken henkisen kanssa."4

Ruumiin kolmas osa on niin sanoaksemme talo, jossa "varsinainen ihminen" asuu. Ruumis on kuin henkeä ympäröivä ulkokuori ja henki siis ihmisen todellinen "minä".

"Ulkoinen ihminen ei ole sinun todellinen minäsi. Ulkoinen ihminen on ainoastaan talo, jossa asut. Sisäinen ihminen on sitävastoin todellinen minäsi."5

Kohtaamme tässä siis hyvin voimakkaan ihmisen eri osien korostuksen. Ajatus ihmisestä kokonaisuutena ja jakamattomana häviää. Varsinainen ihminen, se mikä muodostaa itse ihmisen, on yksi ihmisen osista—nimittäin henki. Ihminen "on" henki. Tällä hengellä "on" sielu.

Henki on itse subjekti, kun taas sielu on objekti, "osanen", jota henki määrää. "Talo", jonne henki on asettunut asumaan, on siis ruumis. Se on se fyysinen tomumaja, johon henki pukeutuu siksi aikaa, kun se on tässä maailmassa.

Tämän valossa tulkitaan Raamatun lausuntoja ihmisestä. Kun Raamatussa puhutaan siitä, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen" 1.Moos.1:27:ssä, tarkoitetaan oikeastaan vain ihmisen henkeä. Henkensä puolesta on ihminen luotu Jumalan kuvaksi, sanovat uskonliikkeen kannattajat. Sielulla ja ruumiilla ei ole mitään tekemistä jumalankaltaisuuden kanssa. Niinpä onkin vain se, mikä koskee henkeä, pohjimmiltaan tärkeää suhteessamme Jumalaan. Syvällisesti katsottuna henki—ja ainoastaan se—on tekemisissä Jumalan kanssa.

Tällaisella ihmiskäsityksellä on luonnollisesti valtavat seuraukset uskonliikkeen käsitykseen uudestisyntyneestä ihmisestä ja hänen suhteestaan Jumalaan.

Kristitty, uudestisyntynyt ihminen

Kun ihminen "syntyy uudesti", Joh.3:5-6, muuttuu uskonliikkeen mukaan ihmisen henki.

"Se osa ihmisestä, joka syntyy uudesti, on ihmisen henki. Hänen henkensä saa iankaikkisen elämän—Jumalan elämän, Jumalan luonnon. Ihmisen hengestä tulee uusi luomus Kristuksessa."6

"Ihmisen henki on se osa ihmisessä, joka syntyy uudesti. Se on se osa ihmisessä, joka vastaanottaa iankaikkisen elämän, joka on Jumalan luonto ja elämä. Ihmisen hengestä tulee uusi luomus Kristuksessa Jeesuksessa. Sielu ei ole ollenkaan ihmisen sisin olemus. Ei sielu synny uudesti. Sielun pelastus on prosessi."7

"Ihmisen henki, hänen sisin olemuksensa, todellinen ihminen, siis ottaa vastaan iankaikkisen elämän ja syntyy uudesti. Mutta hänen järkensä ja tunteidensa—jotka ovat osa sielua—on jouduttava käsittelyyn. Ne eivät ole uudestisyntyneet. Ne on uudistettava."8

"Missään ei lue, että Jumala uudistaisi tai ennallistaisi henkemme. Meidän hengestämme tulee kerta kaikkiaan uusi luomus Kristuksessa Jeesuksessa: Sen sijaan voivat meidän sielumme uudistua tai ennallistua."9

Uudestisyntyminen tarkoittaa siis sitä, että ihmisen henki on luotu täysin uudestaan—aivan kokonaan. Jumala on asettunut asumaan kristityn henkeen kaikella elämällään ja kaikella voimallaan. Kristitty on sentähden hengessään jo täydellinen.

"Jumalan elämä ja luonto on jo sisällä sinun hengessäsi. Anna sisäisen ihmisesi hallita. Kuuntele sisintäsi."10

"Minun henkeni ei kehota minua mihinkään pahaan. Sillä on sisässään Jumalan luonto ja Jumalan Henki."11

Tämä merkitsee sitä, että kristityn sisäinen ihminen, siis "itse ihminen", on täydellisessä sopusoinnussa Jumalan ja hänen tahtonsa ja olemuksensa kanssa. Tämän julistuksen mukaan on uudestisyntynyt ihminen siirtynyt kokonaan, täysin Jumalan puolelle kamppailussaan syntiä ja Saatanan valtaa vastaan. Hän on toisin sanoen itsesssään hyvä.

"Kristityn sisäinen ihminen ei siis halua tehdä pahaa, vaan ulkoinen ihminen. On kyettävä päättelemään, haluaako liha tehdä jonkin tietyn asian vai onko se henki."12

"Hengellisessä mielessä me olemme syntyneet Jumalasta ja pääsemme osallisiksi hänen luonnostaan. Jumalan luonto ei ole taipuvainen tekemään pahaa. Olen kristittynä erehtynyt monta kertaa. Mutta minun sisäinen ihmiseni ei sitä tehnyt. Eikä se ollut sopusoinnussa kanssani, kun tein pahaa. Sydämeni itki tekoani. Lihani ohjasi minua ja siksi eksyin, mutta henkeni ei koskaan hyväksynyt sitä."13

Tähän asti sanottu on tietenkin käsitettävä niin, että kaikki se, mikä on syntiä, tottelemattomuutta ja kapinaa Jumalaa vastaan, ei ole "ihmisessä itsessään". Sen sijaan se kaikki on sielussa, joka hengellä on, ja ruumiissa, johon henki on asettunut asumaan. Kun kristityt tekevät jotain väärää, on se aina jotain sellaista, jota heidän "ulkoinen ihmisensä" tekee. Sielu tai ruumis on silloin tottelematon henkeä kohtaan. Ihminen on synnitön hengessään. Kaikki negatiiviset tapahtumat—kaikkein parhaimmillakin—osoittavat vain, että henki ei ikävä kyllä ole saanut täyttä hallintaa ihmisen muiden osien yli. Meidän kristittyjen osana on käydä taistelua, pyhittyä, mikä tarkoittaa sitä, että annamme täydellisen henkemme saada yhä enemmän valtaa elämässämme. Kristittyinä on meidän annettava henkemme uudistaa sieluamme, niin että ajatuksemme, tunteemme ja tahtomme ovat täydellisen osamme johdossa.

Pyhitys koskee siis ainoastaan sielua ja ruumista. Henki ei voi tulla täydellisemmäksi ja pyhemmäksi kuin miksi se jo on tullut uudestisyntymässä.

Tässä ollaan jo lähellä käsitystä, että jos vain ihmisen täydellinen henki saisi valtaansa sielun ja ruumiin, olisi ihminen täydellinen aina sisimmästä uloimpaan saakka. Silloin voisi ihminen seisoa Jumalan edessä itsessään vanhurskaana. Edellä olen tehnyt selkoa joistakin uskonliikkeen ihmiskäsityksen keskeisistä ajatuksista. Ne on otettu konkreettisesti Kenneth Haginilta, mutta sama käsitys on useimmilla uskonliikkeen julistajilla. Ei ole siis väärin antaa Haginin kirjoitusten edustaa uskonliikettä tällä alueella.


Osa 2—Raamatullinen ihmiskäsitys

Mitä tulee ihmiskäsitykseen aiomme seuraavassa tutkia uskonliikkeen käsitystä raamatullisen ihmiskäsityksen valossa. Tässä ei ole kuitenkaan mahdollista selvittää koko Raamatun materiaalia ihmisestä kaikessa laajuudessaan, vaan meidän on rajoituttava siihen, mikä on erityisen merkityksellistä kohdatessamme uskonliikkeen ihmiskäsityksen.

Ja tässä on keskipisteenä kokonaisuus! Raamatun ihmiskuvalle olennaisella tavalla ominaista on koko ihmiselle tarjolla oleva anteeksiantamus. Kaikessa, mitä sanotaan, on tämä kokonaisperspektiivi ylimpänä ja kaiken läpäisevänä. Kun esimerkiksi sanotaan, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen" 1.Moos.1:27:ssä, tarkoitetaan ihmistä sellaisenaan. Koko ihminen on luotu Jumalan kuvaksi eikä vain tietty osa.

Tietenkin Raamattu kuvaa ihmistä erilaisten sanojen ja käsitteiden avulla, kuten esimerkiksi sanoilla henki, sielu ja ruumis ja liha. Mutta sellaisen kielenkäytön tarkoituksena ei ole jakaa ihmistä osiin tai luoda ihmisen eri puolien välille vastakohtaisuutta. Niin tekemällä soditaan täysin Raamatulle ominaisia ajatuskulkuja vastaan tällä alueella.

Kun käytetään eri sanoja kuvaamaan ihmistä, ovat ne ainoastaan ilmaisuja, joilla lähestytään eri tavoin "ilmiötä ihminen". Kaikki nuo eri puolet ovat alistettuja kokonaisuudelle. Henki, sielu ja ruumis ovat sanoja, jotka kuvaavat samaa todellisuutta eri puolilta.

On tärkeätä, että osaan Uuden Testamentin kielenkäyttöä on vaikuttanut hellenistinen ajattelu ja filosofia, esimerkiksi osaan Paavalin kirjoituksista. Tutkijat ovat kuitenkin hyvin yksimielisiä siitä, että itse ne ajatuskulut, joita Paavalilta löydämme, ovat täysin selvästi juutalaisia/heprealaisia.

Mitä tulee ihmiskäsitykseen, merkitsee se sitä, että Vanhan Testamentin kokonaiskäsitys muodostaa perustan sille, mitä UT sanoo ihmisestä. Jos tuo lähtökohta on selvä, voimme välttää sellaisen ihmisen osiin jakamisen, joka on tyypillistä antiikin kreikkalaiselle ajatusmaailmalle. Siinä korostetaan voimakkaasti vastakohtaisuutta sielullisen/hengellisen ja fyysisen välillä ihmisessä. Edellämainittu on varsinaista ja pysyvää, kun taas ruumis on ytimen ympärillä oleva kuori. Sen seurauksena tulee fyysisestä ja aineellisesta vähemmän oleellista ja alempiarvoista verrattuna ihmisen varsinaiseen ja tosi olemukseen. Niin, ruumista voidaan kutsua yksinkertaisesti vain sielun "vankilaksi".

Tällainen ajatustapa on leimannut kristillistä ihmiskuvaa koko kirkon historian ajan. Siitä löytyy jälkiä psalmeissa ja virsissä. Sentähden on tärkeää olla tietoinen siitä, että tällainen ajatustapa on oikeastaan vieras raamatulliselle todellisuuskäsitykselle. Sen juuret ovat ei-kristillisessä filosofiassa. Se ei muuta asiaa, että Raamattua on usein tulkittu tällaisen filosofian valossa.

Ihmisen ruumis/liha

VT:ssa käytetään heprealaista sanaa basar melko usein kuvaamaan ihmistä. Se tarkoittaa lähinnä samaa kuin 'liha' ja sitä käytetään korostamaan sitä, että ihminen on luotu katoavaiseksi. Käsite 'liha' tai 'ruumis' kuvaa koko ihmistä samalla kun tällainen kielenkäyttö määrittää ihmisen katoavaiseksi. Ihminen on osa luomakuntaa ja sellaisena hän on luonnoltaan erilainen kuin Luojansa. "Sillä hän muisti, että he ovat liha, tuulahdus, joka menee eikä enää palaja", Ps.78:39. Tässä sanotaan sanatarkasti, että ihmiset ovat "liha", mutta asiayhteydestä käy selvästi ilmi, että sillä tarkoitetaan ihmisiä luotuina olentoina. Norjankielisessä raamatunkäännöksessä vuodelta 1978 ovat raamatunkääntäjät sentähden kääntäneet sanan basar sanalla 'ihmisiä' sanan 'liha' sijasta.

Edelleen sanotaan Psalmissa 63:2: "Jumala, sinä olet minun Jumalani, sinua minä etsin varhain; sinua minun sieluni janoaa, sinua halajaa minun ruumiini kuivassa ja nääntyvässä, vedettömässä maassa."

Tässä käytetään hepreankielen sanaa 'liha' (basar) suorana vastineena sanalle sielu (tästä myöhemmin lisää). Sekä "sielu" että "liha" kaipaavat Jumalaa. Psalminkirjoittaja toisin sanoen kaipaa ja janoaa Jumalaa koko persoonallaan.

Huomataan myös, että ihmisen "henkeä" ei ylipäätään ole mukana kuvassa, kun tästä kaipauksesta puhutaan—muut sanat, joita käytetään, ilmaisevat itse asian kuitenkin tarpeeksi hyvin!

UT:a tutkittaessa löytyy sama kuva. Siinä käytetään kuitenkin kahta sanaa, kumpaakin omalla tavallaan, kuvaamaan ihmisen "ruumiillisuutta". Toinen näistä ruumista tarkoittavista sanoista on sana 'soma'. Mutta UT:ssa ei käsitetä ihmisen ruumista ulkokuorena, joka on varsinaisen ihmisen "päällä". Ihmisellä ei ole ruumista, ihminen on ruumis. Ihmisenä olemiseen sisältyy olemassaolo ruumiillisessa olomuodossa, siis ruumiina. Sentähden ruumis edustaa koko ihmistä.

Heprealaiskirjeessä puhutaan Jeesuksesta meidän syntiemme edestä annettuna uhrina. Siinä sanotaan: "Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan." (Hebr.10:10) 1. Pietarinkirjeessä on sama ajatus: "joka 'itse kantoi meidän syntimme' ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen 'haavainsa kautta te olette paratut'." (1.Piet.2:24)

Tässä ei ole puhe "vain" siitä, että Jeesus uhrasi "vain" ruumiinsa, ikäänkuin se olisi jotain ulkonaista ja vähäpätöistä. Ruumis edustaa tässä Jeesusta itseään henkilönä. Jeesus antoi itsensä ristillä meidän tähtemme. Ruumis edustaa koko persoonaa.14 Siinä asiayhteydessä on meidän myös ymmärrettävä se, mitä apostoli Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään tessalonikalaisille ja se on itse asiassa ainoa kohta, jossa hän kuvaa ihmistä "kolmijakoisena". Hän kirjoittaa: "Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen." (1.Tess.5:23)

Tässä ei erotella toisistaan sielua, ruumista ja henkeä. Ei ole niin, että henki tai sielu pelastettaisiin ennen ruumista ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen Jumalan silmissä. Tässä ei puhuta niin, että hengellä olisi joku erityisasema sieluun ja ruumiiseen verrattuna. Kaikki pysyy koossa erottamattomana kokonaisuutena. On myös kiinnitettävä huomiota siihen, että Paavali lukee myös hengen siihen, mikä on pyhitettävä. Ei siis pidä paikaansa, että kristityn henki olisi kerta kaikkiaan pyhitetty uudestisyntymässä, niinkuin uskonliikkeessä väitetään. Apostolin tekemä jako ei merkitse sitä, että ihmisen eri "osat" olisivat eriarvoisia. Tarkoituksena on ilmaista, että koko ihmisen on pyhityttävä—kauttaaltaan. Henki—ihmisen henki—ei ole tässä yhteydessä mikään Jumalan yhteistyökumppani Jumalan taistellessa sielua ja ruumista vastaan.

Yleensä ottaen saattaa apostoli puhua ruumiista syntisenä ja katoavaisena, Room.7:24, 8:11. Kristittyinä pitää meidän sentähden pitää ruumiimme kurissa, mikä yksinketaisesti tarkoittaa sitä, että meidän on pidettävä itsemme kurissa. Hän sanoo: "vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi" (1.Kor.9:27).

On tärkeää korostaa, etteivät synti ja kuolema ole sidoksissa ruumiiseen ruumiina, vaan koko ihmiseen. Uskovien on nähtävä ruumiinsa Kristuksen jäseninä, 1.Kor.6:15, ja Pyhän Hengen temppelinä, jae19. Samanaikaisesti voi Paavali sanoa kristityille sisaruksilleen: "Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta" (1.Kor.6:19).

Ei siis ole niin kuin uskonliikkeen julistus väittää, että ruumis on väistämätön osa ihmistä sellaisenaan. Apostoli sanoo myös, että ruumis nousee ylös, vaikkakin iankaikkisuudessa. Lue lisää tästä 1.Kor.15:40:ssä.15

Tähän mennesssä olemme tutkineet käsitettä soma ruumis-sanan käännöksen alkukielisenä vastineena. Toinen sana, joka on tässä asiayhteydessä tärkeä, on kreikankielen sana sarx.16

Kun sanotaan, että ihminen on sarx korostetaan ensiksikin sitä, että se kuuluu katoavaan olemassaolon osaan. Ihmisellä ei sarxina ole tarvittavaa voimaa itsessään, jotta hän voisi vastustaa olemassaolon rappeuttavia voimia. Sentähden häviää lopulta sarx kuoleman kohdatessaan. Tässä merkityksessä kuvaa sarx koko ihmisluontoa, jonka saamme syntymässä. "Lihan" vastakohta ei ole ihmisen "henki", vaan Jumala. Ei ole kysymys ihmisen eri osien välisestä kilpailusta; ilmaisu liha määrittelee ihmisen olevan täysin eri laatuinen kuin Jumala. Siinä merkityksessä sitä voidaan käyttää rinnakkaisilmaisuna heprean sanalle basar, jota edellä tutkimme.

Viitaten lainaukseen Jesaja 40:6-8:sta Pietari sanoo: "sillä kaikki liha on kuin ruoho ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti" (1.Piet.1:24) "..."kaikki liha..." ilmaisee kreikankielen sanan sarx merkityksen. Edelleen käytetään sanaa 'sarx' UT:ssa korostamaan sitä tosiasiaa, että ihminen on syntinen Jumalan edessä. Sarxista tulee syntisen ihmisluonnon nimitys eli ihminen nähtynä kapinallisena Jumalaa vastaan.17 Vielä kerran asiaa korostaaksemme: ihmisen ruumiillinen puoli erillisenä ei ole ihmisen negatiivinen puoli. Lähinnä uskonliikkeen julistajat esittävät sellaista, mutta itse Raamatun perusteella emme voi väittää muuta kuin että ihminen sellaisena kuin hän on, on negatiivisesti rasitettu Jumalan silmissä. Ihminen sellaisena kuin hän on, on toista maata kuin Jumala, ja jopa Jumalaa vastaan.

Ihmisen sielu

Hepreankielen sana, joka on tavallisesti suomennettu sanaksi 'sielu' on sana naefaesh. Sanan merkitys on laaja ja otamme tässä esiin vain ne merkitykset, joilla on mielenkiintoa tässä asiayhteydessä.

Naefaesh on tavallaan se sana, jolla ihmistä kuvataan tunne-elämällä varustettuna luotuna olentona, joka pystyy reagoimaan tunteillaan. Siinä merkityksessä voi sielu itse asiassa edustaa koko persoonaa. Sanaa käytetään usein tarkoittamaan sitä, mikä syntyy, kun aineellinen muuttuu eläväksi. Luomiskertomuksessa sanotaan esimerkiksi: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1.Moos.2:7). Ilmaus "elävä sielu" on suomennos hepreankielen ilmauksesta elävä naefaesh. Palaamme myöhemmin ilmaukseen 'elämän henki', mutta voimme tässä yhteydessä todeta ainoastaan, että kun Jumala puhalsi elämän henkensä maakimpaleeseen tai maan tomuun, siitä tuli "elävä sielu", ts. elollinen luotu olento. Sanaa voidaan käyttää samalla tavalla niin ihmisistä kuin eläimistäkin.

Ilmaus "sielu sielusta" merkitsee yksinkertaisesti samaa kuin "henki hengestä". "Mutta jos vahinko tapahtuu, niin annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta..." (2.Moos.21:23,24). Sanalla 'henki' suomennettu sana on yksinkertaisesti 'naefaesh'. Samalla on sielu tunteiden, rakkauden, kaipuun ja ilon tyyssija. "Kun hän oli lakannut puhumasta Saulin kanssa, kiintyi Joonatan kaikesta sielustaan Daavidiin, ja Joonatan rakasti häntä niinkuin omaa sieluansa." (1.Sam.18:1) Sanaksi 'sielu' käännetty sana on hepreankielen sana 'naefaesh'. Asiayhteydestä voidaan päätellä, että Joonatan rakasti Daavidia niinkuin itseään.18

Toisin sanoen me näemme, että näiden eri sanojen käyttö on merkityksen suhteen liukuvaa. Ongelmallista, suorastaan mahdotonta on tehdä niin terävää ja selvää jakoa kuin uskonliikkeessä tehdään. Samoin tapahtuu, jos tutkimme, mitä UT sanoo ihmisen 'sielusta'.

Sanaksi 'sielu' käännetty on kreikaksi 'psyke'. Lyhyesti voidaan muotoilla psyke-sanan käyttö UT:ssa niin, että se kuvaa yksityisen ihmisen elämää sellaisenaan. Ihmisen psyke on ihminen sisäpuolelta nähtynä. Kummassakin tapauksessa kuvataan samaa, yhtä ilmiötä, siis ihmistä!

Sielua ei siis ajatella sellaisena osasena, joka "varsinaisella ihmisellä" tai "hengellä" on, niinkuin uskonliikkeessä käsitetään. Sielu ei ole olemassa ihmisessä omana, itsenäisenä ilmiönä, erillään ruumiista ja hengestä. Sielu on ilmaus, joka kuvaa itse ihmistä elävänä olentona, jolla on ajatuksia, tunteita, tahto, kaipuu ja toivo. Se, että ihminen on sielu, puhuu siitä, että ihmisellä on niinsanoaksemme sisin, joka on kätketty fyysisiltä silmiltä.

"Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille" (Kol.3:23). Tässä käytetty sana "sydän" on suomennos kreikankielen sanasta "sielu" eli "psyke". Kristityn ulkoisen teon on kummuttava aidosta rakkaudesta ja tahdosta eikä se saisi olla ikäänkuin pintaan liimattua tai epäaitoa.

Ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessään apostoli Paavali kirjoittaa siitä, miten hän ja hänen työtoverinsa tekivät työtä ja ponnistelivat heidän hyväkseen voidakseen tuoda heille evankeliumin. Hän sanoo: "niin mekin teitä hellien, halusimme antaa teille, ei ainoastaan Jumalan evankeliumin, vaan oman henkemmekin [psyke], sillä te olitte meille rakkaiksi tulleet" (1.Tess.2:8). Tässä ei tarkoiteta sitä, että he olisivat uhranneet henkensä, siis kuolleet. Tässä puhutaan siitä, että Paavali ja hänen kumppaninsa halusivat käyttää koko persoonaansa ja kaikkea varustustaan auttaakseen niitä, jotka olivat tulleet heille rakkaiksi. He halusivat panostaa kaiken voimansa ja käyttää kaikkea itsessään.

Marian ylistysvirressä käytetään muuten sanoja 'sielu' ja 'henki' rinnakkaiskäsitteinä: "Minun sieluni [psyke] suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani" (Luuk.1:46-47). Tässä käytetään sanoja ilmeisesti kuvaamaan Marian koko persoonaa tai sisäistä ihmistä. Kiitosvirsi ei tullut vain suusta, se tuli hänen sisimmästään—kaikesta siitä, mitä hän oli ja mitä hänellä oli.

Ihmisen sydän

Läheistä sukua toisilleen ovat ilmaukset, joissa ihmistä nimitetään 'sieluksi' ja että ihmisellä on 'sydän'. Siksi meidän täytyy omistaa muutama sana myös 'sydämelle', koska käsitettä käytetään Raamatussa.

Ne hepreankielen ja kreikankielen sanat, jotka on käännetty sanaksi 'sydän', ovat sanat leb ja kardia. Sanat voivat tarkoittaa sydäntä fyysisenä, ruumiillisena elimenä, mutta useimmiten sitä käytetään kuvaannollisessa merkityksessä. 'Sydän' on se, jossa ihmisen hengellinen tai älyllinen elämä, niinkuin nykyään sanotaan, sijaitsee. Sydän on persoonan keskus, ihmisen sisäisen elämän summa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että VT:ssa käytetään sanoja leb ja naefesh vuoroin, kuten esim. 5.Moos.6:5:ssä, 1.Sam.2:35:ssä ja Joos.22:5:ssä.

'Sydämessä' sijaitsevat tunteet, ymmärrys ja taito. Tahto syntyy sydämessä. Sydämestä tulee sillätavoin sana, joka tarkoittaa ihmistä itseään vastuuntuntoisena olentona.

"Koska et palvellut Herraa, sinun Jumalaasi, ilolla ja sydämen halulla, kun sinulla oli yltäkyllin kaikkea" (5.Moos.28:47).19

Jumala vuodattaa rakkautensa 'sydämeen', Room.5:5. Kristus asuu uskon kautta 'sydämissämme', sanotaan Ef.3:17:ssä. Ihmisen 'sydän' on siis ilmaus, jota Raamattu käyttää ihmisestä kokonaisuutena. Se on käsite, joka käsittää koko persoonan, ihmisen sisäisen elämän, ihmisen luonteen. Jälleen on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että se "osa", jota kutsutaan sydämeksi, tarkoittaa kokonaisuutta!

Ihmisen henki

Kun nyt menemme eteenpäin ja tutkimme viimeistä "osaa" ihmisessä, saattaa olla tärkeää toistaa uskonliikkeen sanonta: "Ihminen on henki, hänellä on sielu ja hän asuu ruumiissa". Olemme jo luonnehtineet tällaisen käsityksen ihmisestä olevan hyvin harhaanjohtava verrattuna Raamatun ihmiskäsitykseen. Tämä käy toivottavasti entistäkin selvemmäksi, kun nyt ryhdymme tutkimaan sitä, mikä ihmisen 'henki' on. Koska tämä on niin tärkeä käsite uskonliikkeen piirissä. on meidän käytettävä melkoisesti aikaa saadaksemme käsityksen siitä, mitä Raamattu todella siitä sanoo.

Käännymme ensiksi Vanhan Testamentin puoleen. Meidän on lähdettävä siitä, ettei VT käytä selvästikään koskaan käsitettä "henki" kuvaamaan sellaista ominaisuutta tai puolta ihmisessä, joka erottaa hänet muista olennoista. Ihmisen erityisasema ilmaistaan sen sijaan perustavaa laatua olevalla tavalla siinä, että ainoana olentona on ihminen luotu "Jumalan kuvaksi", 1.Moos.1:27. Tämä kiteyttää sen, mikä ihmisessä on ainutlaatuista, sillä tuo toteamus asettaa ihmisen ainutlaatuiseen suhteeseen sekä Jumalan että muun luomakunnan kanssa. Ainoastaan ihmisestä voidaan sanoa, että hänet on luotu "Jumalan kuvaksi".

Se, että ihminen on olento, jolla on henki, kertoo sitävastoin jotain siitä, että ihminen—elävänä olentona— on täysin riippuvainen luojastaan.

Hepreankielen sana, joka useimmissa tapauksissa on alkukielen sana "hengeksi" suomennetulle sanalle ruach. Tätä sanaa voidaan käyttää tuulesta, mutta myös ihmisten ja eläinten "elämänhengestä". Sana tarkoittaa siis olentojen elämänvoimaa, sitä, mikä tekee heidät eläviksi.

Kun Simson oli eräässä vaiheessa niin janoinen, että hän pelkäsi kuolevansa, huusi hän Jumalan puoleen pyytäen apua. Myöhemmin todetaan: "Silloin Jumala avasi hampaankolon leukaluussa [tai "Silloin antoi Jumala syvänteen Lehissä avautua..."], ja siitä vuoti vettä; hän joi, ja hänen henkensä (ruach) elpyi, ja hän virkistyi. Siitä lähde sai nimekseen Een-Hakkore; se on vielä tänäkin päivänä Lehissä." (Tuom.15:19)

Kun profeetta Jeremia puhuu halveksuvasti niistä, jotka ovat niin hulluja, että pitävät kiinni epäjumalista, hän sanoo: "Järjetön on jokainen ihminen, tietoa vailla, häpeän saa jokainen kultaseppä veistetystä kuvasta, petosta on hänen valamansa kuva, eikä niissä henkeä ole." (Jer.10:14)

Sensijaan Jumalalla on henki. Jumalallisen henkensä avulla hän voi antaa elämän sille, jota ei aikaisemmin ollut olemassa, niin, jopa luoda jotain aivan uutta. "Herran sanalla ovat taivaat tehdyt, ja kaikki niiden joukot hänen suunsa hengellä (ruach)." (Ps.33:6)

Henki tai elämän henki on Jumalan omaisuutta. Vasta kun Jumala antaa henkeään jollekin luodulle, saa se elämän—tomu saa elämän. Niin tapahtui silloinkin, kun ihminen luotiin. Se elämän henki, jonka Jumala puhalsi ihmisen sieraimiin, niin että hänestä tuli elävä olento tai elävä sielu, oli juuri ruach. Koska nimenomaan Jumala antaa tämän elivoiman, 1.Moos.2:7, voi hän myös ottaa sen takaisin. Kun niin tapahtuu, ihminen kuolee. "Sinä peität kavosi, ja ne peljästyvät, sinä otat pois niiden hengen, ne kuolevat ja palajavat tomuun jälleen." (Ps.104:29)

Kun VT:ssa puhutaan "hengen" ja lihan/ruumiin välisestä vastakohdasta, ei puhuta tietynlaisesta ihmisen eri osien välisestä laatuerosta, ei ainakaan sillä tavoin kuin uskonliikkeen julistajat asian esittävät. Tuo vastakohta ei kerro myöskään siitä, että olemassaolossa on jotain, mikä on vahvaa ja kestävää ja toisaalta sellaista, mikä on heikkoa ja katoavaista. Syvällisesti käsitettynä on tuossa vastakohtaisuudessa kysymys Luojan ja luodun välisestä erosta. "Näin sanoo Herra: Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ja tekee lihan käsivarreksensa ja jonka sydän luopuu Herrasta." (Jer.17:5)

"Liha" on käännös sanasta basar Tässä näemme, että kun ihmiset ja Jumala asetetaan vastakkain, on ihminen—koko ihminen—"liha", siis katoavainen olento. On tärkeää korostaa sitä, että basar tarkoittaa koko ihmistä. Tässä mielessä on ihminen sellaisena kuin hän on, heikko ja katoavainen. Ei ole kysymys siitä, että osa ihmisistä olisi vahvempia ja vähemmän katoavaisia kuin toiset.

Mitä tulee siihen, mitä Uusi Testamentti sanoo ihmisen hengestä, perustuu se mitä suurimmassa määrin siihen, mitä Vanhassa Testamentissa sanotaan. UT:ssa käytetään kuitenkin sanaa—kreikaksi pneuma—suurimmaksi osaksi Jumalan Pyhästä Hengestä. Sitä käytetään sen lisäksi usein pahoista henkivalloista. Kun ihmisen kuvataan olevan henki, halutaan sillä ilmaista sitä, että ihminen kuuluu siihen luomakunnan osaan, joka ylittää puhtaasti aineellisen, sen, mikä on materiaa. Hengen omaavana olentona on ihmisellä kyky suhteeseen Jumalan kanssa, häneen, joka ensisijaisesti ja todellisuudessa on Henki. Ihmisen pneuma on sentähden sana, joka kuvaa korostetusti suhdetta Jumalaan. Pneumassaan ihminen voi kokea kohtaavansa Jumalan. Kun keskipisteenä on suhde Jumalaan—mikä luonnollisesti on tärkeää nimenomaan UT:ssa—silloin korostetaan ihmisen henkeä.

Tämä on helpompi ymmärtää selvemmin, kun luemme Paavalin kirjoituksia Galatalaiskirjeestä. Hän kirjoittaa mm. johdannossa näin: "Armo teille ja rauha Jumalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta." (1:3) Kirjeen päätteeksi hän esittää lopputoivotuksensa heille seuraavalla tavalla: "Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän henkenne kanssa, veljet. Amen." (Gal.6:18) Tässä käytetään eri ilmauksia, mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö "te" ja "teidän henkenne" merkitsisi samaa tässä asiayhteydessä. Kun apostoli lopputoivotuksessaan kirjoittaa "teidän henkenne", hän sanoo niin lähinnä korostaakseen sitä, että hän tervehtii heitä veljinä Kristuksessa. Hän kiinnittää tässä huomion erityisesti heidän jumalasuhteeseensa. Työ ja perhe-elämä ovat toissijaisessa asemassa suhteessa tähän ensimmäiseen, ja juuri siksi hän käyttää tätä ilmaisua.

Ihmisen "henki" ei siis ole "varsinainen" ihminen. UT:ssa ei ole mitään perusteita sille, että asetettaisiin ihmisen eri puolet arvojärjestykseen. Sen sijaan on niin, että kaikesta siitä, mikä muodostaa ihmisen, on "henki" se puoli, joka on eniten avoin yliaistilliselle—ja siis myös Jumalalle. Tämä on luultavasti syynä siihen, että Paavali päättää jotkut kirjeistään samalla tavoin kuin edellä, esim. Fil.4:23, 2.Tim.2:22, Filem.25. Mutta samalla on kiinnitettävä huomiota siihen, että hän päättää useimmat kirjeensä sanomalla ainoastaan "teidän kanssanne" eikä "teidän henkenne kanssa". Se kertoo meille siitä, että ihmisen "henkeä" ei voida temmata erilleen ja eristää kokonaisuudesta.20

Paljon enemmän olisi voitu—tai olisi ehkä pitänyt—sanoa käsitteestä "henki". Kuitenkin on toivottavasti tullut hiukan selvemmäksi, miten raamatullinen ihmiskuva olisi ymmärrettävä mitä tulee ihmisen eri "puoliin".


Osa 3—Uskonliikkeen väärät käsitykset

Suuri osa siitä, mitä uskonliike sanoo kristitystä, perustuu—niinkuin on jo monta kertaa aikaisemmin korostettu—siihen tosiasiaan, että he ovat tulkinneet väärin Raamatun käyttämää kieltä ihmisestä. Ennenkaikkea on noissa väärissä käsityksissä kysymys siitä, että uskonliikkeen julistajat pyrkivät jakamaan osiin siellä, missä Raamattu ennenkaikkea keskittyy kokonaisuuteen. Raamatussa on kokonaisperspektiivi määräävä, kun taaas uskonliikkeessä asetetaan ihmisen eri puolet toinen toisiaan vastaan.21 Tässäkin asiassa joutuu kiusaukseen korostaa jälleen sitä, että se saattaa johtua siitä, että he ovat omaksuneet hellenistisen filosofian käsityksiä. Tällä filosofialla on osoitettu olevan aivan uskomaton kyky säilyä hengissä kautta koko kirkkohistorian, kuitenkin peitetyssä muodossa. Tällaisen filosofian taustaa vasten on luonnollista, että uskonliikkeen julistajat voivat sanoa, että "se osa ihmisestä, joka on syntynyt uudesti, on hänen henkensä". Tämän ajatustavan mukaaan on ihmisen henki silloin luotu kerta kaikkiaan uudeksi. Hengessään, siis parhaan "osansa" puolesta on ihminen nyt täysin Jumalan puolella. "Jumalan elämä ja luontohan" ovat juuri ihmisen hengessä.

"Ainoa syy, miksi ruumiisi on pyhän Hengen temppeli, on se, että ruumiisi on oman henkesi temppeli. Hän asuu hengessäsi ja hän kommunikoi kanssasi henkesi kautta."22

23

Tässä saa ihmisen oma "henki" itsenäisen, sisäisen olemuksen, joka on vieras raamatulliselle ajattelulle. Tällaisen ajatustavan mukaan on suurin osa tehty uudestisyntymässä. Kun se on tapahtunut, kykenee ihminen omatoimisesti vastaamaan itsensä täydellistämisestä ja toteuttamaan sen.

UT:n perusteella on kuitenkin olemassa eräs toinen voima, joka on ainoa ratkaiseva: "Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia". (Room.8:14) Tässä on verbi preesensissä. Pyhä Henki on siis kristityn jokahetkinen voimavara, ei hänen "täydellinen" henkensä.


Osa 4—Mitä synti on?

Sellaisella ihmiskäsityksellä, joka uskonliikkeellä on, on suuri merkitys siinä, miten "synti" ymmärretään ja mikä sen mielestä on "syntinen". Uskonliikkeen esittämässä muodossa tulee yksittäisestä kristitystä ikäänkuin oman itsensä ulkopuolinen tarkkailija. Synnistä, halusta pahaan, tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan ja kaikesta muustakin negatiivisesta tulee jotain sellaista, joka koskee ainoastaan ruumista ja sielua. Ihmisen "varsinainen minä" on ulkopuolinen tai osallistuu taisteluun kokonaan Jumalan puolella—viattomana ja puhtaana.

Tämä johtaa dualismiin, jossa ihminen jakautuu toisaalta hengeksi ja toisaalta muuksi. Tällä tavoin liitetään synti, vihamielisyys Jumalaa kohtaan, ainoastaan "ulkokuoreen", ei varsinaiseen ihmiseen. "Sisäinen varsinainen ihminen" on jo tehnyt pesäeron synnistä.

Tällä tavoin avataan tie sellaiselle syntikäsitteelle, joka on täysin epäraamatullinen. Synnistä tulee kristitylle valitettavia harha-askeleita, hyvän käytöksen sääntöjen rikkomisia. Kokonaan jää pois se, että Raamatussa synti esitetään lähes personifioituna voimana. Kts. lisäksi Room.3:9ss ja Gal.3:22 koskien aihetta.

Synti on syvimmin ymmärrettynä uskonnollinen käsite, ei moraalinen, niinkuin se usein käsitetään. Sanalla synti on nimittäin ennenkaikkea paikkansa ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Raamatussa koskee synti nimittäin sitä, että tietty kokonaisuus tuhotaan. Syntiinlankeemus sai aikaan perustavaa laatua olevan sekasorron maailman kokonaisuuteen. Ihminen antoi periksi kiusaajalle—hänelle, joka etsii koko ajan tilaisuutta kokonaisuuden hajottamiseen ja särkemiseen. Ihminen ei hyväksynyt asemaansa luomakunnassa, vaan himoitsi Jumalan asemaa. Tällä tavoin särkyi lähtötila—joka oli täydellinen—täydellisen hyvä. Ihmisen suhde omaan itseensä, muuhun luomakuntaan ja Jumalaan särkyi, 1.Moos.3 ja 4. Se on ihmisen suuri perussynti. Se on synti, joka asettaa meidät kaikki toivottoman syylliseen asemaan suhteessamme Jumalaan, Room.3:10ss, 5:12ss. Kaikki konkreettiset yksittäiset synnit, joita teemme, voidaan kaikki johtaa tästä särkymisestä, jonka olemme saaneet aikaan. Ne ovat tämän perustavaa laatua olevan Jumalaa kohtaan osoittamammae kapinallisuuden ilmentymiä.

Voimme ilmaista asian näin: Meistä ei tule syntisiä siksi, että teemme tiettyjä harha-askeleita. Ei, koska me olemme itsessämme syntisiä ja rikomme Jumalaa vastaan ja teemme siitä syystä pahaa sekä suhteessamme omaan itseemme, muihin ihmisiin että muuta luomakuntaa kohtaan. Sen takia me elämme särkyneessä maailmassa—syntiinlankeemuksen maailmassa. Sentähden on kaikki meille särkynyttä. Vasta kun Jumala pystyttää jälleen kokonaisuutensa—jonka perustuksen hän on laskenut Jeesuksen Kristuksen kautta—häviää kaikki epätäydellinen lopullisesti, 1.Kor.13:10. Silloin—mutta ei sitä ennen—saavat Jumalan lapset kokea ja tuntea olemassaolon kokonaisena, täydellisenä ja täydellisen hyvänä.

Uskonliikkeestä ei löydy paljonkaan tai ollenkaan tämän syntikäsityksen uskonnollista ymmärrystä. Sen ihmiskäsitys esittää eräänlaisen täydellisyysopin, joka saa aikaan sen, että synnistä tulee ainoastaan "moraalinen puute", valitettava heikkous, joka liittyy ihmisen eri osiin.

Mutta sellainen käsitys ei tee oikeutta Raamatun voimalliselle ja vakavalle sanomalle ihmisestä, joka on syyllinen Jumalan edessä. Sillä kun UT puhuu siitä, että me kristittyinä olemme samalla kertaa sekä syntisiä että vanhurskaita, on silloin molemmissa tapauksissa kysymys koko ihmisestä.

Viitteet

1 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 12 Takaisin
2 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 11 Takaisin
3 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 14 Takaisin
4 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 20 Takaisin
5 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 13 Takaisin
6 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 14 Takaisin
7 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 25 Takaisin
8 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 26 Takaisin
9 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 27 Takaisin
10 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 32 Takaisin
11 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 117 Takaisin
12 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 116 Takaisin
13 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 116 Takaisin
14 UT:sta käy monesta kohtaa ilmi, että ruumis voi edustaa koko persoonaa. Voimme esimerkiksi yhdistää kaksi
Roomalaiskirjeen jaetta valaisevana esimerkkinä: "Älkön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että
olette kuuliaiset sen himoille" (6:12). "Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla."
(6:14) Paavali puhuu siis ensin "ruumiissa" olevasta synnistä, senjälkeen hän puhuu synnistä, jonka ei pidä "teitä"
vallitseman. Se osoittaa, että "ruumis" ja "teitä" ilmaisevat tässä samaa todellisuutta. Tässä on kysymys kristityistä
kokonaisina ihmisinä, persoonina. Takaisin
15 Tukeaksemme vielä lisää tätä käsitystä, voimme yhdistää tämän siihen, mitä Paavali sanoo Filippiläiskirjeessä: "Mutta
meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myöd odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava
meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä
alamaiseksi." Jeesuksella on kirkastettu ruumis. Ylösnousemuksessa saavat myös uskovat samanlaisen kirkastetun ruumiin.
Ruumista ei hylätä niin, että ainoastaan henki jäisi tallelle. Meillä tulee olemaan jatkossakin ruumis, niinkuin ylösnoussut
ilmestyi ruumiillisesti opetuslapsille, Luuk.24:36ss. Mutta se on kirkastettu, täysin erilainen kuin nyt!
Takaisin
16 Sanalla sarx on hyvin monimuotoinen sisältö UT:ssa. Se käännetään Raamatussamme usein sanalla "liha", mutta se on myös
ylipäätään käsitteen "ihminen" pohjalla (Room.3:20). Eräässä kohdassa on sarx käännetty kokonaisella lauseella: "minussa, 
se on minun lihassani", (Room.7:18). Voimme myös viitata kreikankielisen ilmauksen "olla sarxissa" norankieliseen
käännökseen "olla elossa" (vara i livet", (Fil1:24). (Vuoden 1917 ruotsalaisessa raamatunkäännöksessä se on käännetty
muotoon: "lever kvar i köttet" (elää edelleen lihassa), vuoden 1981 käännöksessä: "att jag lever kvar här" (että elän täällä
edelleen). Takaisin
17 Muutama jae Paavalin kirjeistä voi havainnollistaa tätä asiaa: "Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle
otolliset.", (Room.8:8). "Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa
vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte." (Gal5:17) Tässä käy selvästi ilmi, että se vastakohtaisuus "ruumiin"
ja "hengen" välillä, johon uskonliike keskittyy, ei ole ihmisessä itsessään oleva vastakohtaisuus. Se on vastakohtaisuus
Jumalan ja koko ihmisen välillä. Ihminen langenneena olentona on Jumalan Pyhää Henkeä vastaan! Tottakai henki on asettunut
asumaan uudestisyntyneeseen, mutta samalla käydään kamppailua Jumalan Hengen tahdon ja luonnollisen ihmisen, langenneen
olennon tahdon välillä.Takaisin                
18 Eräs hyvin osuva esimerkki siitä, miten kaukana tällainen ihmisen jyrkkä jako on
raamatullisesta teologiasta, on eräs asia, mitä sanotaan nasiireista eli sellaisista henkilöistä, jotka
ovat aivan erityisellä tavalla vihkiytyneet Jumalalle. "Niin kauan kuin hän on Herralle vihkiytynyt,
älköön hän menkö kuolleen luo." Eli kuolleen ihmisen luo. Tässä käytetty sana on
naefaesh. "Kuollut naefaesh" on siis sama kuin kuollut ihminen, ruumis. (4.Moos.6:6) "Kuollut" on
norjankielisessä Raamatussa käännetty "noe lik" = "kuolleen ruumiin". 
Takaisin
19 Jumala sanoo Salomolle unessa: "niin katso, minä teen, niinkuin sinä sanot: katso, minä anna sinulle viisaan ja
ymmärtäväisen sydämen, niin ettei sinun vertaistasi ole ollut ennen sinua eikä tule sinun jälkeesi." (1.Kun.3:12) Salomo
sanoo isästään kuningas Daavidista Jerusalemin temppelin vihkimisen yhteydessä: "Ja minun isäni Daavid aikoi (= hänellä oli
mielessään (leb) rakentaa temppelin Herran, Israelin Jumalan nimelle." (1.Kun.8:17) Kun vertaamme VT:n ja UT:n
kielenkäyttöä, käy ilmi, että UT:ssa käöytetään usein pronominia 'minä' silloin kun VT:n kielenkäytössä olisi ollut
luonnollista käyttää sanaa 'sydän'. Tämä huomio korostaa sitä, että sydän-sanan käsitetään tarkoittavan samaa kuin ihminen
itse sellaisena kuin hän todella on. Siksi on luonnollista, että ihmisen 'sydämellä' on keskeinen asema, kun kyseessä on
ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Jeesus käyttää lainausta Jesajalta puhuessaan kirjanoppineista ja fariseuksista: "Tämä
kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana" (Matt.15:8)
Pietarin pitäessä helluntaisaarnaansa sanotaan kuulijoista: "Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja mulle apostoleille: 'Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?'" (Ap.t.2:37)
"Sillä sydämestä lährevät pahat ajayukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat..." (Matt.15:19, 20a)
"sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan" (Room.10:10).
"Ja Jumala, sydänten tuntija, todisti heidän puolestansa, antaen heille Pyhän Hengen samoinkuin meillekin." /Ap.t.15:8) Takaisin 20 Samalla tavoin kuin VT:ssa voidaan sanoa, että "henki" lähtee ihmisestä. Jumalan elämänvoima katoaa. Silloin ihminen kuolee. "Niin Jeesus taas huusi suurella äänellä ja antoi henkensä." (Matt.27:50) "Kun Ananias kuuli nämä sanat, kaatui hän maahan ja heitti henkensä." (Ap.t.5:5)
Tämä ei tarkoita sitä, että "varsinainen osa" ihmisestä katoaisi, niin että vain kuori jäisi jäljelle. Paljon raamatullisempi tapa ilmaista se on, että kun ihminen antaa henkensä, ihminen ei enää jatka olemassaoloaan elävänä olentona. Silloin on hengen, sielun ja ruumiin muodostama ykseys päättynyt. Silloin ihminen päättyy ihmisen olemassaolo tässä maailmassa.
Se tarkoittaa myös sitä, että sellaisella, joka on elänyt elämänsä "lihallisella tavalla" ja siten sulkenut Jumalan ulkopuolelle, ei ole mitään toivoa iankaikkisen elämän perimisestä, 1.Kor.15:50. Sillä ainoastaan "hengellinen ruumis" nousee ylös iankaikkiseen iloon. Ainoastaan sellaisella ruumiilla, joka on ollut Pyhän Hengen temppelinä, on itsessään iankaikkisuuselämä, 1.Kor.3:16, 15:42-50, Room.8:14.Takaisin
21 Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus löysi opetuslapsensa nukkumasta Getsemanen kamppailunsa aikana. Silloin hän sanoi heille: "Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko." (Mark.14:38) Tässä käytetään sanoja pneuma ja sarx. Taustana on eräs kohta psalmeista: 51.12, jossa puhutaan uudesta ja "vahvasta hengestä". Markuksen kohdassa on "henki" ymmärrettävä JUmalan Pyhänä Henkenä, joka on asettunut asumaan ihmiseen ja sillä tavoin siitä on eräässä mielessä tullut ihmisen "henki". Mutta Jumala on se, joka toimii tuossa "henegssä". Siksi on selvää, ettei ole kysymys siitä, että ihminen "hengessään" olisi vahva ja halukas, mutta "lihassaan" olisi heikko. Se on pikemminkin käsitettävä niin, että ihminen katoavaisena olentona on itsessän heikko. Jumalan on annettava ihmiselle tahto ja voima hänen taistellessaan sitä vastaan, joka haluaa hävittää. Sentähden kristitty elää jatkuvassa kamppailussa—koko minänsä kanssa!
Löydämme saman ajatuksen Fil.2:13:ssa; "sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi."
Kun puhutaan uudesta luomuksesta, 2.Kor.5:17, on myös kysymys koko ihmisestä. Ei ole mitään perusteita sanoa, että tämä uusi luomus tarkoittaisi ainoastaan ihmisen "henkeä". Sentähden koskee pyhitys koko ihmistä, ei ainoastaan sielua ja ruumista. Mikään "osa" ihmisessä ei ole ulkopuolella sen uudestiluovan prosessin, jota Pyhä Henki tekee meissä armon avulla. Takaisin 22 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 71 Takaisin
23 Hagin, Kenneth, Hur du kan bli ledd av Guds Ande, s 117

Alkuperäinen artikkeli: Människan som ande, själ och kropp



Alkuun | Menestysteologia | Historia | Raamattu | Opillista | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Seurakunta