Maailman JIHAD 2006 - Yleiskatsaus

Teoksessaan 'The Roots of Jihad" (Jihadin juuret) tri Tawfik Hamid toteaa, että suurin osa muslimeista tukee islamilaista terrorismia. Ja että koko ajatus sodasta terrorismia vastaan on sotaa tiettyä taktiikkaa vastaan, ei vastustajaa vastaan. Terrorismi ei ole Osama bin Ladenin 11.syyskuuta 2001 keksimä. "Muslimina haluan sanoa suorat sanat sitä vihantäyteistä islamilaista fundamentalismia vastaan, joka on nykyään vallalla maailmassa", Hamid kirjoittaa.
Jos Yhdysvaltain ja Euroopan virkamiehet kykenisivät ja haluaisivat identifioida vihollisen toden teolla, voitaisiin ulkopolitiikka muuttaa sen mukaisesti. Mutta sellaista vihollista ei kuitenkaan voida voittaa, jota ei haluta nimetä ja jonka toimiin ei haluta puuttua eli siihen, mitä se tarkalleen ottaen suunnittelee tekevänsä ja miten se aikoo sen toteuttaa. On keskitytty siinä määrin niihin keinoihin, joiden avulla se pyrkii taistelemaan -- siis terrorismiin -- että on kadotettu näkyvistä maailmanlaajuinen liike, joka haluaa pystyttää Sharia-lain, islamilaisen lain, kaikkialle maailmaan. Jopa Ibrahim Hooper, Amerikan islamilaisten suhteiden neuvoston edustaja, on todistettavasti sanonut, että hän haluaisia nähdä Yhdysvalloista tulevan tulevaisuudessa islamilaisen valtion, mikä on täsmälleen sama tavoite kuin Osama bin Ladenilla. Ensimmäisenä askeleena on tarpeen määritellä vihollinen terrorismin sijasta uudelleen, että sen juuret ovat tietyissä islamilaisissa käsitteissä (johon viittaa Tawfik Hamidin kirjan nimi "Jihadin juuret"), ideologiassa, joka on verhoutunut uskonnon kaapuun.
Kun siis satiiriset kuvat profeetta Muhammedista tanskalaisessa sanomalehdessä sytyttivät maailmanlaajuisen muslimiväkivallan aallon alkuvuodesta, tarkkailijat keskittivät tietenkin huomionsa länsimaiden lähetystöjen, yritysten ja muiden instituutioiden mielettömään tuhoamiseen. Vähemmän kiinnitettiin huomiota niihin sanoihin, joita lausuttiin näiden mellakoiden yhteydessä -- sanoihin, joilla on historiallisesti pahaenteinen kaiku. "Kiiruhtakaa pyytämään anteeksi kansaltamme, sillä ellette tee niin, tulette katumaan sitä", julisti Khaled Mashal, Hamasin johtaja. Hamas oli vastikään saanut mahtavan voiton Palestiinan vaaleissa: "siksi, että kansamme menee eteenpäin ja se on voittoisa. Allahin nimessä teidät voitetaan... Huomenna kansakuntamme istuu koko maailman valtaistuimella. Tämä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan tosiasia. Huomenna me johdamme maailmaa, jos Allah suo. Pyytäkää anteeksi tänään, ennenkuin joudutte onnettomuudeksenne katumaan".
Islamilaisten radikaalien keskuudessa tällainen pröystäily heidän "kansakuntansa" urheudesta ja pikaisesta voitosta on tavallista samoin kuin pitkät ja katkerat luettelot niistä murheista, jotka ovat seurausta muslimien muinaisen hallintavallan menetyksestä. Osama bin Laden on viitannut toistuvasti ottomaanivallan murtumiseen 1.maailmansodan lopulla ja ottomaanikalifaatin tuhosta siinä yhteydessä. Hän julisti heti 11/9 jälkeen: "Se, mitä Amerikka saa nyt maistaa, on vain varjo siitä, mitä me olemme joutuneet kokemaan. Meidän islamilainen kansakuntamme on joutunut maistamaan tuota samaa jo yli 80 vuotta, nöyryytystä ja häpeää, poikiensa kuolemaa ja heidän verensä vuotamista, sen pyhäköt häväistyinä." Ayman al-Zawahiri, bin Ladenin korkein lähettiläs, on viitannut vielä kauemmas taaksepäin valittaessaan "al-Andalusin tragediaa" -- siis islamin hallinnon päättymistä Espanjassa vuonna 1492.
Länsimaalaiset jättävät jatkuvasti huomiotta nämä vuodatukset ja pitävät niitä harhakuvitelmina, ainoastaan jonkinlaisena propagandistisena mahtailuna tai propagandana. Mutta islamilaiset ovat täysin vakavissaan ja he tietävät, mitä tekevät. Heidän retoriikallaan on vuosituhantinen oikeutus sekä opillisesti että asiallisesti ja se liittyy syvällä virtaavaan jo alusta pitäen islamilaiselle politiikalle ja kulttuurille tyypilliseen ajatustapaan. Vaikka islamilaisten kaipausta kahlitsemattomaan suvereniteettiin on jouduttukin hillitsemään ja muuntamaan eri paikoissa ja eri aikoina, se ei ole koskaan hävinnyt ja meidän aikanamme se on noussut esiin kostonhimoisena. Sitä kutsutaan nimellä maailmanvalta.
"Minun käskettiin taistella kaikkia ihmisiä vastaan, kunnes he sanovat: 'Ei ole muuta jumalaa kuin Allah.'" Näillä jäähyväissanoilla profeetta Muhammed tiivisti sen kansainvälisen näyn siitä uskosta, jonka hän antoi maailmalle. Koska islam on universaali uskonto, se haluaa saada aikaan maailmanlaajuisen poliittisen järjestyksen, jossa koko ihmiskunta elää muslimihallinnon alla joko uskovina tai sen alistamina yhteisöinä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi jokaisen vapaan miespuolisen aikuisen muslimin velvollisuutena on käydä taipumatonta "taistelua Allahin jalanjäljissä" eli jihadia. Kuten 1300-luvun historioitsija ja filosofi Abdel Rahman ibn Khaldun kirjoitti: "Muslimiyhteisössä jihad on uskonnollinen velvollisuus, koska islamin lähetystehtävä on universaali ja jokaisen velvollisuus on käännyttää jokainen islaminuskoon joko taivuttelemalla tai pakolla". On historiallinen tosiasia, että islamin synty liittyy tavalla tai toisella maailmanherruuteen. Toisin kuin kristinusko ja kristityt valtakunnat, jotka ovat olleet olemassa sen rinnalla tai sen alistamina, islam ei ole koskaan tehnyt eroa ajallisten ja uskonnollisten voimien välillä, jotka yhdistyivät Muhammedin henkilössä. Paettuaan kotikaupungistaan Mekasta Medinaan vuonna 622 j.Kr. jolloin Muhammedista tuli sekä poliittinen että sotilaallinen johtaja pikemminkin kuin yksityinen saarnaaja, hän vietti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta taistellen saadakseen alistettua yhtenäisen Arabian hallintoonsa. Itse asiassa hän keksi jihadin käsitteen pian Medinaan muuttamisensa jälkeen keinona saada paikalliset seuraajansa hyökkäilemään mekkalaisten karavaanien kimppuun. Ellei hän olisi yllättäen kuollut, hän olisi varmastikin laajentanut hallintonsa Arabian niemimaatakin laajemmalle alueelle.
Muhammedin Medinassa vietettäminä vuosina Koraanin tekstit ovat täynnä jakeita, jotka ylistävät jihadin hyveitä, samoin lukemattomat lauselmat ja hadith-perimätieto, joiden lähteenä pidetään profeetta Muhammedia. Niitä, jotka osallistuvat tähän pyhään toimintaan, on palkittava runsaasti niin tässä elämässä kuin kuoleman jälkeenkin, kun he saavat asua varjoisissa, ikivihreissä puutarhoissa neitsyiden hemmottelemina. Niinpä niitä, jotka saavat surmansa ei pitäisi surra: "Allah on ostanut uskovien sielut ja omaisuuden Paratiisin lahjaa vastaan; he sotivat Allahin tiellä; he tappavat ja heitä tapetaan...Iloitkaa siis siitä kaupasta, jonka olette Hänen kanssaan tehneet; se on mahtava voitto."
Mutta opin houkutus ei ollut ainoastaan kuolemanjälkeiseen elämään liittyvä. Kieltäessään uskovien yhteisön sisäiset taistelut ja hyökkäykset (umma) Muhammed vei arabiheimoilta heidän perinteisen elinkeinonsa. Jonkin aikaa profeetta Muhammed voikin luottaa saavansa saalista ei-muslimeilta, joka korvaisi menetetyt sotasaaliit ja siksi hän ei koskaan poikennutkaan tavoistaan ja käännyttänyt kaikkia heimoja, jotka pyrkivät Pax Islamican alueelle. Koska hän kuitenkin uskoi islamin ylivertaisuuteen ja pyrki levittämään sitä mahdollisimman laajalle alueelle, hän ei milloinkaan kieltänyt niitä kääntymästä islaminuskoisiksi, jotka sitä halusivat. Kun koko Arabian niemimaa oli kääntynyt islaminuskoon, löytyi uusi tulonlähde ja vaihtoehtoinen kohde arabiheimojen aggressiiviselle energialle, joka oli hedelmällinen Lähi-Itä ja Levantti. Kaksitoista vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen oli olemassa Lähi-Idän imperiumi, joka ulottui Iranista Egyptiin ja Jemenistä pohjois-Syyriaan, joka oli syntynyt islamin lipun alla. 700-luvun alkuun tultaessa muslimit olivat laajentaneet mitä suurimmassa määrin otettaan keski-Aasiasta ja laajalti myös Intian mantereelta ja olivat valloittaneet bysantin pääkaupungin Konstantinopolin ja valloittaneet Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Ellei heitä olisi pysäytetty vuonna 732 kuuluisassa Poitiersin taistelussa läntisessä Keski-Ranskassa, he olisivat saattaneet tunkeutua syvälle pohjois-Eurooppaan.
Vaikka erilaiset lahkot ja sisällisodat jakoivatkin muslimimaailmaa Muhammedin jälkeisinä vuosisatoina, islamin perusdynamiikka on pysynyt ekspansionistisena. Lyhytikäinen Umayyadin dynastia (661-750) joutui väistymään hartaammilta vaikuttavien Abbasidikalifien tieltä, joiden valmius hyväksyä ei-arabit vakiinnutti islamin otetta laajoilla alueilla. Abbasidit hallitsivat maailmanvallan pääkaupungista Bagdadista käsin ja menettivät vähitellen valtaansa aina Mongolien maahanhyökkäykseen saakka vuonna 1258. Heidän voimakkain seuraajansa tuli Anatoliasta, ottomaanien turkkilaisten keskuudesta, jotka hyökkäsivät Eurooppaan 1300-luvun keskivaiheilla ja valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja tuhosivat bysantin maailmanvallan ja saivat valtaansa käytännöllisesti katsoen koko Balkanin niemimaan ja Välimeren itäosat.
Kuten arabiedeltäjänsä ottomaanitkin olivat energisiä maailmanvallan rakentajia, jotka vannoivat jihadin nimeen. 1500-luvun alkupuolelle tultaessa he olivat valloittaneet Syyrian ja Egyptin mamelukeilta, pelottavilta orjasotilailta, jotka olivat pysäyttäneet mongolit ja tuhonneet ristiretkeläisvaltiot. Ne kääntyivät pian pohjoiseen sulttaani Suleiman Suuren johdolla. 1600-luvun keskivaiheille tultaessa ne näyttivät päättäneen valloittaa kristityn Euroopan ja heidät käännytettiin vasta Wienin porteilla käydyissä kovissa taisteluissa 1683 nimenomaan syyskuun 11. päivänä, kuinkas muuten. Vaikka ottomaanien maailmanvalta olikin jo puolustuskannalla 1700-luvun alkupuolelle tultaessa, tuo "Euroopan sairaaksi mieheksi" kutsuttu valtakunta kesti vielä toiset 200 vuotta. Sen tappio 1. maailmansodan voittoisien sotavoimien käsissä ja varsinkin Mustafa Kemal Atatürkin, nykyaikaisen Turkin nationalismin isän toiminta tekivät lopullisesti lopun niin itse ottomaanikalifaatista itsestään kuin myös islamin vuosisataisesta maailmanherruudesta.
Muhamettilaisille islamin historian kirjoittajille muslimien maailmanvallan kronikat edustavat loistavaa uskonnollista intoa ja Allahin asian epäitsekästä harjoittamista. Myös monet länsimaiset kirjoittajat ovat omalta osaltaan olleet taipuvaisia ihailemaan käsitystään islamilaisen hallinnon hienostuneisuudesta ja toleranssista ylistäen kalifien taiteiden ja tieteiden harrastusta, joka ilmeni heidän halukkuudessaan sallia etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä. Molemmat näkemykset sisältävät myös paljon totuutta, mutta kumpikaan niistä ei tavoita niitä syvällisempiä ja usein kovempia impulsseja, jotka olivat toiminnassa Muhammedin liikkeellepanemassa, yhä laajenevassa ummassa. Muhamettilaisten hallitsijoiden toinen toistaan seuraavien sukupolvien ketjussa maailmanherruus ei ollut minkään universaalien uskonnollisten periaatteiden sanelemaa, vaan heidän profeettansa näky taistelusta ja hänen käskynsä taistella ja alistaa ei-uskovat. Se, että islamin maalliset päämäärät saattaisivat olla ristiriidassa sen eettisten ja hengellisten vaatimusten kanssa oli ilmeistä kalifaatin alusta asti. Vaikka omaijadien hallitsijat halusivatkin esittää jatkuvien alueensa laajentumiseen tähtävien sotien olevan "jihadia Allahin tiellä", se oli vain kulissi, jonka taakse kätkeytyi yhä enenevässä määrin maallistunut ja itsevaltainen hallinto. Heidän velttoa asennettaan islamilaisia käytäntöjä ja tapoja kohtaan kuvaa se, että heidän kerrotaan varanneen tietyt päivät alkoholin juomiseen -- jonka profeetta Muhammed erityisesti kielsi -- ja esiintyneen estoitta alastomina juhlintakavereidensa ja naispuolisten laulajien edessä.
Abbasidien vuosina 747-49 aikaansaaman vallankaappauksen tarkoituksena oli palauttaa oikeat islamilaiset tavat ja poistaa edeltäjiensä jumalattomat käytännöt; mutta hekin olivat omaijadien lailla ensisijaisesti ja etupäässä maailmanvallan yksinvaltiaita. Abbasideille islam oli keino vakauttaa heidän herruutensa oikeutus ja nauttia voiton hedelmistä. He mukautuivat orastavaan uskonnolliseen lakiin (shari'aan) vain siinä määrin kuin se palveli heidän tarpeitaan ja sortuivat samoihin paheisiin -- viiniin, laulajattariin ja seksuaalisiin paheisiin -- jotka olivat turmelleet omaijadien maineen.
Materiaalinen loisto oli erityisen tärkeää. Tilaisuudessa, jossa Dawud ibn Alin veljenpoika kruunattiin abbasidien ensimmäiseksi kalifiksi, Dawud ibn Ali julisti: "Me emme nousseet kapinaan rikastuaksemme hopealla ja kullalla". Kuitenkin nimenomaan kuninkaallisen hovin yhä kasvava prameilu koversi abbasidien arvovaltaa. Kalifin pöydän jalokivikoristeiset ruokalajit, palatsin ylelliset verhot, kuninkaallisen hovin pihaa koristava kultainen puu ja rubiinisilmäinen kultainen elefantti olivat joitakin niistä tuhlailevista esineistä, jotka olivat todisteina tuosta ylellisyydestä.
Lisäksi maailmanvallan rikkaudet olivat keskittyneet muutaman harvan käsiin kansan kustannuksella. Samanaikaisesti kuin kalifi saattoi maksaa tuhansia dirhameita suosikkirunoilijalleen siitä, että tämä lausui muutaman rivin, tavalliset työläiset ansaitsivat Bagdadissa vain dirhamin tai kaksi kuukaudessa. Kalifit eivät osoittaneet kovinkaan suurta mielenkiintoa siihen kääntyivätkö valtakunnan kaukaisemmissa osissa olevat islaminuskoon ja valloittivat heidän maansa mieluummin siirtomaikseen ja ryöstivät heidän omaisuutensa ja työnsä. Vasta kolmen vuosisadan kuluttua islamin perustamisesta näiden väestöjen pääosa omaksui valtiaidensa uskonnon ja se oli alempien luokkien aikaansaama prosessi -- muiden kuin arabien yritys päästä maksamasta pakkoveroa, poistaa ne yhteiskunnalliset esteet, jotka estivät heidän etenemisensä. Ja mikä vielä pahempaa, pääkaupungit ryöstivät maakuntien varat, joka oli Muhammedin aikana omaksuttu käytäntö, joka saavutti huippunsa abbasidien aikana. Se ja hallinnon heikentynyt ote valtakunnan laita-alueista muodostivat yhdessä häpeämättömän hyväksikäytön, joka sai aikaan lukuisia kapinoita kautta koko valtakunnan.
Islamin maailmanvallalle tulikin tunnusomaiseksi piirteeksi keskuksen ja periferian välinen jännite. Jo maailmanvallan alkuajoista, omaijadien ajoilta lähtien se oli toivottomasti liian laaja, suurelta osin riittämättömien liikenneyhteyksien ja huonon hallinnon vuoksi. Abbasidien aikana yhä enenevä määrä maakuntia ajautui paikallisten dynastioiden haltuun. Koska ei ollut tehokkaita keskuspaikkoja, valtakunta mureni yksiköiden kasautumaksi, jota yhdistivät ainoastaan kieli ja uskonto. Vaikka ottomaanit saivatkin kehityksen kääntymään väliaikaisesti vastakkaiseen suuntaan, heidänkin kunnianhimoiset tavoitteensa sulivat sisäisessä hajaannuksessa.
Islamilaisen maailmanvallan pitkän historian aikana tuota suuruudenhullujen haaveiden ja paikallisia etuja ajavien keskipakoisvoimien välistä kuilua yritettiin kuroa umpeen kerta toisensa jälkeen asevoimin, niin että väkivallan käytöstä muodostui keskeinen elementti islamilaisessa poliittisessa kulttuurissa. Heti Muhammedin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa Abu Bakrin oli tukahdutettava arabialaisten heimojen keskuudessa syntynyt laaja kapina. Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin tyytymättömät kapinalliset murhasivat umman johtajan kalifi Uthman ibn Affanin; hänen seuraajansa Ali ibn Abi Talib joutui puolustautumaan suurimman osan valtakaudestaan aseellisia kapinoita vastaan, joista huomattavinta johti Syyrian hallitsija mu'awiya ibn Abi Sufian, joka perusti umaijadien dynastian Alin salamurhan jälkeen. Mu'awiyan seuraajat onnistuivat pysymään vallassa pääasiassa turvautumalla voimakeinoihin ja käyttivät voimansa suurimman osan hallituskauttaan joutuessaan estämään tai tukahduttamaan kapinoita maailmanvallan eri puolilla. Sama koski myös abbasidien vuosisatoja kestänyttä hallintoa.
Länsimaiset tiedemiehet pitävät usein ottomaanien valtakuntaa poikkeuksena tästä aikaisemmasta kuviosta. Itse asiassa kalifaatti kohtelikin laajaa ei-muslimiväestöään lempeästi -- niin kauan kuin se tyytyi laillisesti ja yhteiskunnallisesti alistettuun asemaansa islamilaisessa hallinnossa. Kun nämä ryhmät uskalsivat kyseenalaistaa alistetun asemansa tai jopa yrittää irrottautua ottomaanien ikeestä, heidät muserrettiin raa'asti. Napoleonin Lähi-idän valloitusten ja 1.maailmansodan välisenä vuosisatana ottomaanit antautuivat suorastaan mässäilemään verenvuodatuksilla vastauksena alistamiensa eurooppalaisten kasnallisiin pyrkimyksiin. Kreikan itsenäisyyssota 1820-luvulla, Tonavan maiden kansannousut vuonna 1848 ja siihen liittyvä Krimin sota, 1870-luvun räjähdys Balkanilla, vuoden 1897 kreikkalaisten ja ottomaanien välinen sota -- ovat kaikki tuskallinen muistutus siitä, mikä hinta oli maksettava islamilaisen maailmanvallan hallinnon vastustamisesta.
Eikä tämä väkivalta rajoittunut vain ottomaaniseen Eurooppaan. Myös Turkin afroaasialaiset maakunnat olivat tuhon ja väkivallan näyttämöinä, vaikka niissä ei kansallishenki kytenytkään niinkuin Euroopassa. Ottomaanien armeija tai sen käyttämät joukot turvautuivat väkivaltaan wahhabi-kapinallisia vastaan Mesopotamiassa ja Levantissa 1800-luvun alussa, kansalaiskapinaa vastaan Libanonissa 1840-luvulla (joka kulminoitui vuoden 1860 verenvuodatuksiin Libanonin vuorella ja Damaskossa) ja kurdikapinallisten muodostamaa ketjua vastaa. Vastauksena armenialaisten kansallishengen heräämiseen 1890-luvulla Konstantinopoli tappoi kymmeniätuhansia -- joka oli esimakua siitä kauhusta, jota armenialaiset joutuivat aikanaan kokemaan 1.maailmansodan aikana.
Ei ole vaikea havaita tämän maailmanvaltaherruuden aikaista perintöä tämän päivän islamilaisessa maailmassa. Fyysinen voima on edellen pääasiallinen ellen sanoisi ainoa keino Lähi-idän poliittisessa keskustelussa. Kaikkialla Lähi-idässä ovat yksinvaltiaat yhä vallassa poliittisten instituutioiden sijaan ja kansalaisuus merkitsee mitä suurimmassa määrin samaa kuin alistuminen; valta on usein keskittynyt pienten, sortoa harjoittavien vähemmistöjen haltuun; esiintyy runsaasti uskonnollisia, etnisiä ja heimojen välisiä yhteenottoja; ja hallitsijoiden päällimmäisen kiinnostuksen kohteena on heidän oma hengissäpysymisensä.
Näiden olosuhteiden tuloksena ovat syntyneet maailman ahdasmielisimmät hallinnot. Poliittisia toisinajattelijoita painostetaan ja etniset ja uskonnolliset eroavuudet ratkaistaan taisteluin ja murhin puolin ja toisin. On vain mainittava mm. Syyrian joukkomurha, jossa 20,000 muslimiaktivistia tapettiin siellä 1980-luvun alussa tai Irakin shiia- ja kurdiyhteisöjen raaka kohtelu ennen vuonna 2003 alkanutta sotaa tai Sudanin hallituksen ja sen kanssa liittoutuneiden toteuttama kansanmurha Darfurissa. Myös Lähi-idän harrastamaa ulkopolitiikkaa on toteutettu raa'alla voimalla aina terrorismista ja vallankumouksista suoranaisiin hyökkäyksiin, joista on esimerkkejä liiankin kanssa ja jotka ovat meille liian tuttuja, jotta luettelisimme niitä tässä.
Näitä toimintamalleja vahvistaa se tosiseikka, että tänä päivänä islam tukeutuu jälleen imperialistisiin haaveisiinsa. Vaikka muslimien viimeinen suuri maailmanvalta onkin tuhottu ja kalifaatin valtaistuin tyhjä, on unelma paikallisesta ja alueellisesta maailmanherruudesta yhä voimissaan mitä suurimmassa määrin. Myös näennäisen maallinen panarabismin oppi on ollut eetokseltaan, maailmankuvaltaan ja imperialistisen näkynsä perusteella mitä islamistisin. Irakin pitkään palvelleen pääministerin Nuri Sadin sanoin: "Vaikka arabit ovatkin luonnollisella tavalla kiintyneet omaan maahansa, heidän kansallistunteensa ei rajoitu rajojen sisälle. Sen päämääränä on palauttaa varhaisen kalifaatin suuri suvaitsevainen kulttuuri".
Ne, jotka toivovat tuon "suuren suvaitsevaisen kulttuurin" palauttamista, tietävät varsin hyvin, että se ulottui paljonkin laajemmalle alueelle kuin nykyinen Lähi-itä. Samoin kuin monet al Qaedan johtajat haaveilevat monet muslimit ja arabit täysin avoimesti Espanajn takaisinvalloituksesta ja pitävät heidän häätöään sieltä vuonna 1492 vakavana historiallisena vääryytenä, joka olisi kumottava. Itse asiassa on monista maista, jotka eivät ole koskaan kuuluneet kalifaattiin, tullut muslimien imperialististen päämäärien kohde sitä kautta, että muslimien määrä on kasvanut Euroopassa maahanmuuton ja muslimien korkean syntyvyyden myötä viime vuosikymmeninä. 1980-luvun loppupuolelta lähtien ovat islamistit alkaneet pitää Ranskan muslimiväestön kasvua osoituksena siitä, että myös Ranska on osa Islamin Huonetta. Iso-Britanniassa jopa muslimiyhteisön suvaitsevammat ainekset tuovat esiin päämääriään avoimesti. Kuten edesmennyt Zaki Badawi, uskontojen välisen dialogin kannattaja Iso-Britanniassa asian ilmaisi: "Islam on maailmanlaajuinen uskonto. Sen päämääränä on viedä sen sanoma maailman kaikkiin kolkkiin. Se toivoo, että jonain päivänä koko ihmiskunta on yhtä islamilaista yhteisöä."
Monet korkeastikoulutetut länsimaalaiset suhtautuvat tähän maailmanvalloituspäämäärään mitätöimällä sen tai kieltämällä sen kokonaan olkoon sitten kyse sen sotaisammista tai lempeämmistä muodoista. Intellektuaalien, ulkomaan politiikan asiantuntijoiden ja samoin poliitikoiden mielestä koskevat sellaiset kategoriat kuin "maailmanvalta" ja "imperialismi" ainoastaan Euroopan valtoja ja viime aikoina myös Yhdysvaltoja. Tällä tavoin nähtyinä ovat muslimit joko Lähi-idässä tai muualla pelkästään uhreja -- muiden aggressiivisten valloitusten kauan kärsineitä uhreja. Koska heillä ei ole mitään omaa sisäistä, itsenäistä dynamiikkaa, heidän historiansa on pikemminkin tulosta onnettomasta kanssakäymisestä lännen kanssa, jonka velvollisuutena on nyt sovittaa se. Tällainen näkökanta hallitsi laajalti niitä selityksiä, joita esitettiin syyskuun 11. päivän hyökkäyksille, joissa ne esitettiin vastauksena Amerikan (oletetun) ylimieliselle ja itsekkäälle ulkopolitiikalle, varsinkin sen suhtautumisessa Israelin ja arabien väliseen konfliktiin.
Mutta kuten olemme havainneet, islamin historia on ollut kaikkea muuta kuin reaktiivista. Aina Muhammedista ottomaaneihin islamin tarina on ollut kertomusta useinkin hämmästyttävän aggressiivisen imperialismin noususta ja tuhosta ja mikä on vähintään yhtä merkittävää, sammumattomista imperialistisista unelmista. Vaikka nämä unelmat ovat toistuvasti tehneet tyhjiksi kaiken rauhanomaisen sosiaalisen ja poliittisen kehityksen arabi-muslimimaailmassa, ne ovat jatkuvasti nostattaneet uusia unelmia kostosta ja palautetusta maailmanherruudesta ja johtaneet murhanhimoisiin yrityksiin noiden unelmien toteuttamiseksi. Jos muslimimaailma tänään parjaa USA:ta, se ei johdu sen harjoittamasta politiikasta, vaan koska se suurimpana maailmanvaltana on esteenä tuon edelläkuvatun iänikuisen unelman toteutumiselle, Zawahirin sanoin kalifaatin "menneelle loistolle".
Tämä näky ei rajoitu vähäiseen äärisiipeen. Se kävi ilmi siitä laajasta kannatuksesta, jonka syyskuun 11. päivän hyökkäykset saivat arabi- ja islamilaisessa maailmassa, bin Ladenin murhatekojen ylitsevuotavasta ihailusta Tanskan pilapiirroskriisin yhteydessä ja viimeaikaisissa Iso-Britanniassa suoritetuissa mielipidemittauksissa, jotka kertovat edellisvuoden heinäkuussa Lontoossa tapahtuneiden itsemurhahyökkäysten suorittajien "tunteita ja motiiveja" kohtaan kohtaan tunnetusta merkittävästä sympatiasta muslimien keskuudessa. Monien muslimien ja arabien historiaa koskevassa mielikuvamaailmassa bin Laden edustaa Saladinin, ristiretkeläisten voittajan ja Jerusalemin valloittajan, uutta inkarnaatiota. Siinä mielessä Islamin Huoneen sota maailmanherruudesta on perinteikäs, itse asiassa islamilaisten käsityksen mukaan kunniakas taistelu, joka on kaikkea muuta kuin ohi.
Päin vastoin, nyt kun tätä sotaa on kohdannut päättäväinen vastaisku Yhdysvaltain ja muidenkin taholta ja länsimaat ovat hyökänneet Islamin Huoneen sydämeen, se on kohonnut uudelle entistä aggressiivisemmalle tasolle. Monissa Lähi-idän maissa islamistiset liikkeet ja perinteisiin muslimeihin vetoavat liikkeet juonittelevat nyt rajusti valtapaikoista sekä amerikkalaisia että maallisia puolueita vastaan. Islamistien kohdalla ovat panokset hyvin korkeat, sillä jos Lähi-idän ja muiden maiden poliittinen eliitti koskaan hyväksyisi sitä tosiasiaa, että mitään arabi- tai islamilaista "kansakuntaa" ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan nykyaikaisia muslimivaltioita, joilla on oma kohtalonsa ja omat kansalliset velvollisuutensa, imperialistinen unelma kuolisi.
Tässä tilanteessa Zawahiri kirjoitti nyt kuuluisan kirjeensä Abu Musab al-Zarqawille, al Qaedan johtajalle Irakissa, heinäkuussa 2005. Zawahiri neuvoi luutnanttiaan, että jotta al-Qaedan strategia Irakissa ja muualla onnistuisi, sen oli otettava huomioon monien arabien kasvava kaipaus demokratiaan ja normaaliin elämään eikä se saisi pyrkiä vieraannuttamaan yleistä mielipidetä sellaisilla jännitteitä luovilla teoilla kuin muslimiveljiä kohtaan suunnatuilla itsemurhahyökkäyksillä. Zawahiri totesi, että ainoastaan kansansuosiota lisäämällä voidaan päästä vallankahvaan demokraattisin keinoin, jolloin voitaisiin vakiinnuttaa Irakissa jihadistinen hallinto ja siirtyä sitten eteenpäin valloittamaan yhä laajempia ja kaukaisempia alueita ja pystyttää islamin laki maan ääriin.
Samantapainen logiikka on selvästikin Hamasin huolellisesti juonitellun nousun takana, joka on johtanut sen Palestinian hallintoon, samoin (hetkellisesti tukahdutetun) Muslimiveljeskunnan yrityksen takana Egyptissä käyttää hyväkseen vaatimusta vapaista vaaleista ja Mahmoud Ahmadinejadin nousun takana Iranissa. Todellakin, kuten Mark MacKinnon raportoi Toronto Globe & Mailissa, jotkut tutkijat näkevät nyt uuden "islamin akselin" nousevan Lähi-idässä, joka yhdistää Hizbollahin, Hamasin, Iranin, Syyrian, Muslimiveljeskunnan, osia Irakin shiialaisista ja muista amerikanvastaisessa ja israelinvastaisessa Venäjän tukemassa liitossa. Olkoon sellaista rakennetta sitten olemassa tai ei tai ollaanko sellaista valmistelemassa, tosiasia on, että islamilaisen imperialismin käynnissäpitävä voima on yhtä räjähdysaltis kuin koskaan ja se on kaikkea muuta kuin palanut loppuun.
Samoin kuin Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser, joka oli rakentanut maineensa sille, että pystyi vastustamaan "länsimaista imperialismia", toi suuren määrän venäläisiä joukkoja Egyptiin, kun hänen Israelia vastaan aloittamansa näännytyssota (1969-70) meni pieleen, samoin islamilaisen imperialismin ylipappi Ayatollah Khomeini osti aseita jopa itse "suurelta saatanalta" Yhdysvalloilta yrittäessään kääntää Lähi-idän poliittista järjestystä ja perustaa universaalin "Allahin maailmanvallan". Saddam Hussein käytti hyväkseen länsimaiden tukea voittaakseen kahdeksanvuotisen sotansa Irania vastaan (1980-88) ja Osama bin Laden teki yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa Venäjän Afganistanin miehitystä vastaan ja haki turvapaikkaa Iso-Britanniasta sen jälkeen kun hänet oli karkoitettu Sudanista 1990-luvun kesivaiheilla. (The Times, Lontoo, 29.9.2005)
Mutta retoriikka on sama muistuttaen nykyajan jihadisteja kuten Mawdudia ja Qutbia. Khomeini näki ihmiskunnan historian tuhatvuotisena taisteluna islamin voimien ja jahiliyan voimien välillä, joista viimeksimainittuihin kuuluvat kaikki ne muslimivaltiot, joita ei hallita shari'an mukaisesti ja hän piti varhaisia kalifaatteja esikuvana tulevalle islamilaiselle hallinnolle.
Panislamististen ideologioiden tapaan Khomeini käsittää länsimaisen imperialismin tuhatvuotisen Islamin Huoneen ja Sodan Huoneen välisenä tuhatvuotisena taisteluna. Mutta siinä missä edellinen muistutti muslimien menneestä imperialistisesta loistosta oikeutuksena yhdistyneen pan-arabimaailmanvallan luomiselle Khomeini näki ne maailmanlaajuisen muslimiyhteisön yhdistymisen esikuvana.
Khomeini päätteli siihen tapaan, että Iranilla oli pyhä velvollisuus palvella umman ytimenä, koska se oli ainoa maa, mihin oli perustettu todellinen islamilainen hallinto, joka oli samalla islamin pyhän sanoman levittämisen ponnahduslauta: "Iranin vallankumous ei ole pelkästään iranilainen, koska islam ei kuulu millekään kansakunnalle erityisesti...Me tulemme viemään vallankumousta kaikkialle maailmaan, koska se on islamilainen vallankumous. taistelu jatkuu, kunnes huuto 'ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa' kaikuu kautta maailman." (Khomeini, Islam and Revolution, 1985, ss. 327-28)
Eräs Qutbin seuraaja, josta tuli myöhemmin bin-Laden Ayman al-Zawahirin puhemies, kirjoitti samoihin aikoihin: "Meidän on siirrettävä taistelu vihollisen alueelle polttaaksemme niiden kädet, jotka sytyttävät tulta maihimme". (al-Zawahiri, Knights under Prophet's Banner, FBIS-NES'in käännös 2002-0108, 2.joulukuuta 2001, s. 78)
Bin Ladenin julistama jihad ei ole ollut sinänsä mikään uutuus: pyhän sodan julistaminen uskottomia vastaan on ollut lukemattomien imperialististen hallitsijoiden ja hallitsijoiksi pyrkivien standardikäytäntö aina islamin noususta lähtien. Eikä bin Ladenin käsitys jihadista ensisijaisesti militaristisena hankkeena maailmanlaajuisen islamilaisen umman luomisessa eroa millään tavoin perinteisestä islamilaisesta ajattelusta.
"Kun ihmiset näkevät vahvan hevosen ja heikon hevosen, he pitävät luonnostaan tuosta vahvasta hevosesta", kertoi bin Laden eräälle salaisessa Mghdanin kätköpaikassaan luonaan käyneelle saudipapille pian syyskuun 11. jälkeen 2001. "Eräässä Hollannin keskuksista 11.9.2001 jälkeisinä päivinä liittyi useampi ihminen islamilaiseen yhteisöön kuin niitä edeltäneinä 11 vuotena. Kuulin erään, jolla on koulu Amerikassa toteavan islamilaisessa tv:ssä 'Emme pysty millään vastaamaan kaikkiin niihin yhteydenottoihin, joissa pyydetään islamia koskevaa kirjallisuutta.' Tämä tapahtuma sai ihmiset ajattelemaan [islamia], mistä on suurta etua islamille." (Bin Ladenin nauhoitettu lausunto, 27.12.2001, al-Jazeera TV; wwwfas.org/irp/world/para/ubl-video.htm)
"Jos Jumala suo, Amerikan loppu on lähellä", hän profetoi seuraavaksi eräässä videolle nauhoitetussa haastattelussa, joka esitettiin al Jazeera TV:ssä 12.12. 2001. "Sen loppu tapahtuu tästä Jumalan orjasta riippumatta. Huolimatta siitä tapetaanko Osama tai jos hän jää eloon, herätys on alkanut, kiitos Jumalan. Tämä oli näiden operaatioiden hedelmä."
AQC-johtajien sieppaaminen tai tappaminen on siten pikemminkin tiedusteluongelma kuin puhtaasti sotilaallinen ongelma. Edelleen, huippujohtajien surmaaminen ei tee loppua al-Qaedan verkoston muodostamasta uhasta, sen sijaan se kyllä aikaa myöten heikentäisi heidän kykyään koordinoida operaatioitaan ja rajoittaisi heidän rahavirtojaan. Vaikka Osama bin Laden siepattaisiin tai tapettaisiin huomenna, muslimiääriainekset jatkaisivat silti hyökkäyksiään tulevinakin vuosikymmeninä. Kuten tulemme seuraavassa näkemään, he eivät pyri ainoastaan tappamaan brittiläisiä ja amerikkalaisia, nykyinen jihadisti-ideologia tähtää koko muslimimaailman yhdistämiseen yhdeksi valtioksi, joka olisi osa Eurooppaa ja samanaikaisesti Yhdysvaltojen nujertamiseen. Vaikka al-Qaedan uskotaankin toimivan yli 60 eri maassa kaikkialla maailmassa, sillä on neljä elintärkeää rintamaa: Pakistan/Afganistan, Saudiarabia, Irak ja Eurooppa. Pakistan, koska se on eräs suurimmista, voimakkaimmista muslimimaista ja sillä on jo hallussaan atomiaseet. Ja vaikka Pakistan onkin alkanut jossain määrin puuttua ankaralla kädellä al-Qaedan toimintaan, se ei kuitenkaan koske Pakistanin Talebaneja tai sen islamistisia ääriliikkeitä. Saudit, koska heillä on tarjota johtajuutta, taloudellista tukea ja ideologista indookstriaatiota al-Qaedan jäsenille. Ja jos al-Qaeda saavuttaa päämääränsä ja saa hallintaansa Saudiarabian öljylähteet tai sen pyhät paikat (Mekan ja Medinan), sen asema jihadin toteuttajana olisi entistä parempi.
Irak on kriittisen tärkeä rintama al-Qaedan vastaisessa sodassa tänä päivänä, koska se on ollut kätevä jalusta mielenosoituksille ja siinä mielessä hedelmällistä maaperää al-Qaedan värväystoiminnalle. Mitä Eurooppaan tulee, nyt kun Yhdysvallat katsoo olevansa sodassa, Eurooppa käsittää uhkan olevan lähinnä lakien toimeenpanopuolella. Itse asiassa uskotaan eräiden al-Qaedan vaarallisimpien jäsenten olevan Euroopan muslimeja, jotka ovat yleensä paremmin koulutettuja, kyvykkäämpiä, liikkuvampia ja pystyvät soluttautumaan paremmin länsimaiseen yhteiskuntaan kuin Lähi-idässä tai Etelä-Aasiassa varttuneet muslimit. Halu tulla "marttyyriksi", joka on kyllästänyt al-Qaedan keski- ja alemman tason jäsenkunnan, vaikeuttaa heidän löytämistään.
Siten on helpompi yrittää estää al-Qaedan mahdollisia jäsenehdokkaita liittymästä siihen kuin yrittää estää heitä hyökkäämästä, kun heidät kerran on indoktrinoitu ja valmistettu siihen tehtävään, mikä heillä on uskonnollisina marttyyreina. Ja mitä pikemmin Irakin sota annetaan Irakin hallituksen käsiin, sitä parempi laajemmalle muslimijihadinvastaiselle sodalle.
Tawfik Hamidin tulkinta on, että muslimit ottivat seuraavan jakeen (ymmärrettyään sen väärin) ja sovelsivat sitä kaikkiin uskottomiin (ei-muslimeihin) sen sijaan että olisivat soveltaneet sitä niihin, jotka ovat julistaneet sodan heille. {9:5}. Mutta kun kielletyt kuukaudet ovat kuluneet, tappakaa ja teurastakaa uskottomia missä ikinä heitä kohtaatte. Kuten tulemme huomaamaan tutkiessamme käyttäytymistä menneisyydessä, käymme keskustelua aivan toisin argumentein. Itse asiassa useimmat huomioijat eivät nykyään kykene tunnistamaan laajempaa jihadistista kulttuuria, joka ei suorita hyökkäyksiä, vaan teeskentelee ikäänkuin toimivansa Euroopan tai/ja Yhdysvaltojen lakien puitteissa tai väittävät olevansa todellakin ihmisoikeusväärinkäytösten uhreja, vaikka he todellisuudessa ovatkin kääntäneet koko moraaliyhtälön ylösalaisin.
Niinpä pehmeän jihadin tai jihadkulttuurin tunnistaminen on ongelmallista, vaikka se on valloillaan niinkuin kävi ilmi muslimien mielenosoituksista, jotka oli suunnattu tanskalaisia vastaan pilapiirrossodassa. Ja siten ainoita maltillisia islaminuskoisia ovat ne, jotka tuomitsevat jihadin kokonaan ja jotka eivät pelkää, kuten Tawfik Hamid, myöntää sitä tosiasiaa, että islamilainen ekstremismi hallitsee islamilaisten järjestöjen järjestäytynyttä hierarkiaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja muissa ei-muslimimaissa.
Sotaisa islamilaisuus -- 2000-luvun kaikkein dynaamisin ja vaarallisin totalitarismin muoto -- pyrkii vetoamaan 1,2 miljardiin muslimiin, jotka asuvat yli sadassa eri maassa. Ei-muslimeja yritetään käännyttää islaminuskoon. Osama bin Laden odottaa monien kääntyvänkin niin pian kun käy ilmi, kummalla puolella on voimakkaampi vallanhimo.
Alkuun
Alkuperäinen artikkeli: World Jihad - Introduction
Islamin historia | Maailmanlaajuinen kristillinen liike | Valtakuntateologia | Sovitus - missä? | Iankaikkinen pelastusvarmuus | Rebecca & Elaine | Roomalaiskatolisuus - onko se kultti? | Kaikki ekumeeniset tiet vievät Roomaan | Kotiseurakunta | Vierasta tulta | Rukouspiirit | Kristillinen pääsiäinen | Varo väärää vaakaa! | Kaksi Babylonia | Seurakunnan vaellus | Vainottu seurakunta | Keskusteluryhmä