Kokemusperäisen uskonnon vaikutus on ollut erityisen merkittävää "kriisikokemuksessa", jota monissa karismaattisten tai helluntailaisten piirien kokouksissa saadaan aikaan "kielillä" puhumisen avulla. Siitä on itse asiassa tullut aidon kristillisen kokemuksen tunnusmerkki näissä piireissä. Mutta mitä paljastaakaan Raamattu?
Se hengellinen armolahja, johon Uudessa Testamentissa viitataan, jota ihmiset kutsuvat "kieliksi", voidaan kääntää kirjaimellisesti 'erilaiset kielet'.[1] Se tarkoitti tunnistettavaa ihmisten puhumaa kieltä. Ja syvällinen 'kieleksi' käännetty kreikankielen sanan glossa tutkimus osoittaa, että sen täytyy tarkoittaa tunnistettavaa ihmisten puhumaa, etnistä alkuperää olevaa kieltä (kts. esim. Ilm.5:9; 9:11). Kun etsimme selkeitä tekstejä muualta Uudesta Testamentista, joissa on esimerkkejä tämän armolahjan toiminnasta, huomaamme, että se tosiaankin toimi yliluonnollisena kykynä puhua ihmisten puhumia kieliä, joita asianomainen ei ole aikaisemmin osannut puhua. Ja etsiessämme sellaista tekstiä huomaamme, että Ap.t. 2:1-13 esimerkiksi tarjoaa meille erinomaisen käytännön mallin raamatullisesta "eri kielten" lahjasta.
Raamatussa ei ole kuitenkaan minkäänlaista esimerkkiä, joka tukisi sellaista käsitystä, että raamatullinen kielten armolahja tarkoittaisi yleistä ekstaattista pulinaa, jota voidaan tavata kaikkialla maailmassa, yhtälailla niin kristillisissä kuin ei-kristillisissäkin piireissä. Sellainen pulina on ollut aina aikojen alusta asti pakanauskontojen tunnusmerkki. Ihmisen psykofyysiseen olemukseen on aina olennaisena osana kuulunut kyky päästä sellaiseen mielentilaan. Kristityt, joiden liha on samanlainen kuin muidenkin, eivät ole poikkeus, niin ettei heillä olisi kykyä tuottaa tätä kokemusta. Se on itse asiassa alkuasteella oleva transsinomainen tila, joka on saatu aikaan voimakkaan suggestion tai autosuggestion avulla, jossa on lisääntynyttä alfa-aaltojen toimintaa aivoissa (minkä takia kielilläpuhujista tuntuu niin hyvältä), yhdessä sen aivojen osan stimuloinnin kanssa, joka hallitsee puhetta. Tuo alue tunnetaan nimellä "Brocan alue". Tällaista kokemusta on tuotettu pakanauskonnoissa kautta historian käyttämällä toistavaa rukousta (mantroja), hallitsevan opettajan voimallista suggestiota (shamanismi), villiä tanssia (dervishiläisyys), meditaatiota (erilaiset joogan muodot) ja huumeita (sana 'farmakologia' tulee itse asiassa kreikankielen taikuria tarkoittavasta sanasta pharmakos). Kaikki nämä ovat täysin erilaisia ilmiöitä kuin Ap.t. 2, 8, 10 & 19:ssä kuvatut ilmiöt eikä niillä ole mitään tekemistä hengellisen "kielten" armolahjan kanssa, joka maninitaan 1.Kor.12:ssa.
Tässä olisi syytä osoittaa, että Herra antoi hengellisen "erilaisten kielten" armolahjan toimimaan "merkkinä". Seurakunnan historian apostolisena aikana tunnettu aikakausi oli aivan erityistä kehityksen aikaa. Mooseksen järjestys antoi tietä Uuden liiton aikakaudelle; Jumalan määräämä teokraattinen Isaelin kansallisvaltio oli lähestymässä loppuaan; pakanakansat avattiin evankeliumille ennennäkemättömällä tavalla; ja oli uuden ilmoituksen tarve Testamenttien välisen neljänsadan vuoden hiljaisuuden jälkeen.
Tässä historian vaiheessa Jumala antoi neljä hengellistä armolahjaa, jotka palvelivat ainutlaatuista tarkoitusta varten seurakunnan kokiessa suurta muutosta. Ensiksikin oli profetian armolahja, jonka kautta Jumala antoi ilmoitustaan "palasina" alkuseurakunnalle aikana, jolloin Uuden Testamentin kirjoitettu ilmoitus ei ollut vielä valmis. Sitten olivat "parantamisten armolahja", "ihmeitten tekemisen armolahja" ja "erilaiset kielet"—joiden kaikkien sanottiin toimineen "merkkeinä". Raamatun sana merkki on käännös kreikankielen sanasta semeion, josta tulevat sanat 'semeiologia' (oireiden tutkiminen) ja semafora (merkinantoväline). Raamatussa tarkoittaa 'merkki' jotakin sellaista, joka viestittää kaikille sen näkeville asian merkittävyyttä. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa apostoli esittää lukijoilleen seitsemän "merkkiä", jotka Jeesus suoritti saadakseen heidät vakuuttumaan siitä, että "te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä" (Joh.20:31).
Merkeillä on aina elintärkeä tehtävä. Apostolisena aikana "merkit" oli tarkoitettu joko todistamaan sen tosiasian aitous, että Messias oli tullut tai ne olivat luonteeltaan oikeudellisia—jota aihetta tutkimme hetken päästä tarkemmin "kielien" suhteen. Nämä "merkit" oli suunnattu pääasiassa juutalaisille, joiden kansallisvaltio seremonia- ja lakijärjestelmineen oli lähestymässä loppuaan—viimeisenä vasaraniskuna Jerusalemin ja temppelin täydellinen tuho vuonna 70 j.Kr.
"Merkkiarmolahjojen" luonne ja tarkoitus voidaan päätellä joistakin raamatunkohdista. Eräs tällainen kohta on Mark.16:17-18. Jotkut raamatunselittäjät, joiden hyvänä tarkoituksena on ollut helluntailaisten yleisen opetuksen kumoaminen, jonka mukaan kaikki uskovat puhuvat kielillä, ajavat ulos demoneita ja harjoittavat parantamista, ovat ollet sitä mieltä, että Markuksen evankeliumin viimeinen kohta (Mark.16:9-20) ei ole autenttinen. Mutta ei ole mitään tarvetta ryhtyä noin radikaaliin Jumalan Sanan leikkaukseen tämän opetuksen todistamiseksi. Lähes jokaisessa käsikirjoituksessa on tämä kohta, kun se taas puuttuu ainoastaan kaikkein epäilyttävimmistä, jotka ovat Vaticanus ja Sinaiticus. Lisäksi John Burgon on todistanut asianmukaisesti tämän raamatunkohdan autenttisuuden teoksessa, johon ei ole koskaan vastattu.[2]
Pääongelma Markus 16:17:n kanssa on ollut sen jatkuva väärin kääntäminen ja väärät tulkinnat, jotka johtuvat siitä. Kun suurimmassa osassa käännöksiä sanotaan, "Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..." (Mark.16:17), meidät johdetaan olettamaan, että jae tarkoittaa kaikkia uskovia jokaisena aikakautena. Mutta verbin 'uskovat' aikamuoto on aoristi, mikä tarkoittaa, että lauseessa oikeastaan sanotaan: "nämä merkit seuraavat niitä, jotka jo ovat uskoneet—tässä asiayhteydessä apostolit. Tässä jakeessa katsotaan taaksepäin aikaisempiin jakeisiin, joissa viitataan apostolien epäuskoon, joka esitetään tässä kontrastina siihen (kts.jakeet 11,13,14). Jakeet 15 ja 16 ovat lähetyskäskyyn kuuluva ikäänkuin suluissa oleva toteamus. Joka tapauksessa ne merkit, joihin tässä viitataan, eivät voi mitenkään tarkoittaa kaikkia uskovia, koska tässä puhutaan immuniteetista normaalisti hengenvaarallisiin käärmeenpuremiin ja kyvystä juoda myrkkyä ilman vahingollisia seurauksia—jotka tuskin ovat yleisiä seurakuntiin sovellettuina! Me tiedämme varmuudella ainakin yhden tapauksen, jossa aito Kristuksen apostoli ei vahingoittunut hengevaarallisen käärmeen puremasta (Ap.t.28:3-6).
Itse asiassa ne merkit, joihin Markuksen kohdassa viitataan, ovat joitakin niistä "apostolin merkeistä", joihin Paavali viittaa 2.Kor.12:12:ssa. Samoin kuin Jumala oli asettanut Vanhan Testamentin aikoina tiettyjä erehtymättömiä tapoja sen testaamiseksi, oliko joku profeetta aito vai väärä (5.Moos.13:1-3; 18:20-22), samoin Hän on myös julistanut tietyt "merkit", joiden avulla Uuden Testamentin uskovat voisivat erottaa tosi apostolin väärästä apostolista. Nämä Kristuksen apostolin merkit käsittivät Mark.3:14-15:ssä ja Mark.16:17-18:ssa luetellut asiat (parantaminen, kielillä puhuminen, demonien ulosajaminen, jne.), ja lisäksi ihmeiden tekeminen (2.Kor.12:12; Room.15:19), profetoiminen (Matt.10:40-41; Ap.t.5:3-9; 13:6-12; 14:8-10) ja—kaikkein tärkeimpänä tämän tutkimusaiheemme kannalta—ainutlaatuinen kyky jakaa näitä ilmoitus- ja merkkilahjoja muille (Hebr.2:4).
Ainoa tapa, jota Jumala on käyttänyt "ilmoitus-" ja "merkkilahjojen" jakamiseen muille Uuden Testamentin aikakaudella on tapahtunut Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisten apostolien välityksellä. Nämä armolahjat ja kyvyt—kielet, profetia, demonien ulosajaminen, parantaminen ja ihmeiden tekeminen—annettiin uskoville apostolien kättenpäällepanemisen kautta. Raamatussa ei ole mitään selostusta sellaisesta, että joku olisi saanut "ilmoitus-" tai "merkkilahjan" muutoin kuin apostolin välittämänä; (Kornelius, joka oli pakana, oli erityistapaus—vaikka apostoli olikin varmuudella läsnä, koska hänet oli lähetetty saarnaamaan hänelle evankeliumia. Jotkut esittävät Timoteuksen tällaisena poikkeuksena (vrt. 1.Tim.4:14).
Tässä ei kuitenkaan puhuta siitä, että Timoteus itse olisi saanut profetian armolahjan, vaan pastorin virasta, (johon hänet oli asetettu vanhimmiston kättenpäällepanemisen kautta profeetallisen ilmoituksen seurauksena), kun taas lukuisien ihmisten sanotaan saaneen näitä armolahjoja apostolien ainutlaatuisen palvelutyön kautta. Apostolit olivat laskeneet kätensä sekä Stefanuksen että Filippuksen päälle ja antaneet heille sitä kautta ihmeiden tekemisen armolahjan (Ap.t.6:5-8; 9:6). Barnabakselle, joka sai apostolien määräyksestä uuden nimen (Ap.t.4:36) ja jonka päälle apostolit olivat luultavasti panneet kätensä, kun hänet lähetettiin Antiokiaan (Ap.t.11:22), sai profetoimisen armolahjan (13:1). Lisäksi Paavali käytti kahdeksantoista kuukautta Korinton seurakunnan perustamiseen (Ap.t.18:11), jona aikana hän todisti apostoliutensa autenttisuuden merkeillä ja ihmeillä (1.Kor.2:4-5; 2.Kor.12:12) ja jakoi armolahjoja toisille siellä osana apostolintointaan (1.Kor.1:6-7). Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että Korintossa esiintyi laaja kirjo näitä armolahjoja.
On olemassa erityinen todiste siitä, että nämä armolahjat voi saada ainoastaan Kristuksen apostolien kautta. Kun meille osoitetaan, että Paavali todisti apostoliutensa autenttisuuden korinttolaisille vetoamalla "merkkeihinsä ja ihmeisiinsä ja mahtaviin tekoihinsa" (2.Kor.12:12), voimme myös päätellä siitä, ettei kukaan korinttolainen uskova olisi voinut saada mitään näistä ilmoitus-/merkkilahjoista muulla tavoin kuin apostolin kautta. Sillä jos he olisivat kyenneet profetoimaan, tekemään ihmetekoja tai parantamaan tai puhumaaan kielillä ilman apostolien välitystä, silloin sellaisten merkkien ja ihmeiden ja mahtavien tekojen aikaansaaminen ei olisi ollut merkki apostoliudesta.
Simon noidalta ei tosiaankaan ollut jäänyt huomaamatta, että apostolit kykenivät jakamaan sellaisia armolahjoja. Siksi hän halusi "ostaa" apostolien kyvyn jakaa Hengen ilmoitus-/merkkilahjoja muille eikä pekästään ihmeiden tekemisen lahjaa (Ap.t.8:17-19). Vääränä apostolina toimiminen olisi antanut paljon enemmän valtaa ja auktoriteettia kuin vain vääränä ihmeidentekijänä toimiminen! Juuri tästä syystä apostoliuden ainutlaatuisen luonteen ymmärtäminen on perustavaa laatua olevaa, jotta "ymmärtäisi oikein" helluntailais-karismaattisen liikkeen väitteet parantamisista, profetioista, ihmeiden tekemisistä ja kielilläpuhumisista.[3] Ottaen huomioon sen tosiasian, että "kielten" armolahja oli niin riippuvainen apostolien palvelutyöstä, katsokaamme, miten Uusi Testamentti tunnistaa apostolit. Mitkä ovat apostolin tunnusmerkit? Jos me pystymme tunnistamaan ne, silloin me voimme todeta, voiko niitä soveltaa keneenkään nykyaikana elävään ihmiseen.
Sana apostoli tulee kreikankielen sanasta apostolos, joka tarkoittaa kirjaimellisesti lähetettyä. Sana 'posti' tulee tästä. Niinpä huolettomasti puhuttaessa voidaan sanaa apostoli käyttää kenestä tahansa, jolla on erityistehtävä tai on lähetetty johonkin tehtävään seurakunnassa millä tahansa sen alueella. Satunnaisesti sanaa käytetään Uudesswa Testamentissa sen laajemmassa merkityksessä tarkoittamaan niitä, jotka seurakunta on lähettänyt erityisesti lähetystyöhön (esim. 2.Kor.8:23; Fil.2:25). Mutta nuo yleisesti seurakunnan lähettämät eivät olleet samoja kuin ne, joille oli uskottu erityinen apostoliuden armolahja, jotka olivat "Jeesuksen Kristuksen apostoleja" (kts. Gal1:1)—Hänen henkilökohtaisesti lähettämiään, joilla oli ainutlaatuiset edellytykset tuon armolahjan saamiselle ja hengellisten armolahjojen jakamiselle muille. Ainoat vaatimukset, jotka Raamattu esittää hengellisen apostolin armolahjan saamiselle ovat seuraavat:
Tällä perusteella ja Jeesuksen Kristuksen voimassa ("Hänen nimessään", Mark.9:38-41), tällaiselle henkilölle annettiin lähetystehtävä (Matt. 28:18-20) julistaa kerygmaa—sitä erityistä evankeliumin sanomaa, jolle seurakunta perustui—Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sanomaa. Paavali puhuu suoraan tästä erityisestä apostolisesta lähetystehtävästä Tiit.1:1-3:ssa. Lisäksi oli erityiset Jeesuksen Kristuksen "apostolin merkit". Kun tietyt ihmiset Korinton seurakunnassa väittivät, ettei Paavali ollut oikea apostoli, hän vastasi viittaamalla erityisesti näihin merkkeihin todisteena apostoliudestaan (2.Kor.12:12; vrt. Hebr.2:3-4).
Suorittaessaan tätä Herran Jeesuksen Kristuksen heille henkilökohtaisesti antamaa tehtävää nämä apostolit(yhdessä U.T:n profeettojen kanssa) olivat laskemassa seurakunnan perustusta—joka oli historiallinen, arkkitehtooninen prosessi, joka tapahtui vain yhden ainoan kerran ja jota ei voida tehdä uudelleen jokaisessa seurakunnan historian vaiheessa (lue Ef.2:20; Ilm.21:14). Juuri tämä on se asiayhteys, jossa Herra Jeesus sanoi apostoli Pietarille, että hän ja hänen todistuksensa, että Kristus on Messias olivat se kallio, jolle Hän rakentaisi seurakuntansa (Matt.16:18). Tämä on lisävahvistus sille, että yksi aidon apostolin tärkeimmistä tunnusmerkeistä oli se, että hän (ja hänen opetuksensa) muodostivat seurakunnan perustuksen—tukevan peruskiven—ja me olemme se rakennus, joka lepää sen varassa, jonka he ovat perustaneet. Kun perustus on kerran laskettu, alkaa varsinainen rakennus. Tuo perustus käsitti alkuseurakunnan pystyttämisen oikealle opilliselle perustukselle ("Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja"..."että minua kaikessa muistatte ja noudatatte minun opetuksiani, niinkuin minä olen ne teille antanut", 1.Kor.11:1-2; vrt. 2.Tim.1:13-14; Tiit.1:9), todistaen Messiaan tulon autenttisuuden ihmeteoilla (Hebr.2:3-4; Ap.t.2:43; 5:12) ja kirjoittamalla Uuden Testamentin todistukseksi näistä asioista kristittyjen myöhemmille sukupolville (Ef.3:3-5). Armolahjat on annettu koko seurakunnan "rakennukseksi". Rakennus tarkoittaa rakentamista. Apostolien tärkein tehtävä universaalin seurakunnan rakentamisessa oli sen perustuksen laskeminen, jolle se rakennettaisiin.
Nämä ainoalaatuiset apostolit—Jumalan perustamislahja seurakunnalle (1.Kor.12:28)—olivat myös Seurakunnan pään, Jeesuksen Kristuksen suoraan määräämiä ja henkilökohtaisesti lähettämiä. Yksi heistä oli Mattias, jota Kristus ei ollut lähettänyt henkilökohtaisesti, mutta joka valittiin Juudas Iskariotin tilalle (Ap.t.1:2ss). Toinen oli Saulus Tarsolainen, josta tuli Paavali. Vaikka Paavali ei ollut vaeltanut yhdessä Jeesuksen kanssa tämän maallisen palvelutyön aikana, hän sai kokea erikoislaatuisen Jeesuksen ilmestymisen Damaskon tiellä ja hän sai erityistehtäväkseen pakanoiden evankelioimisen (1.Kor.9:1; 15:8; Ap.t.26:15-18). Näin noista kahdestatoista pyhästä apostolista tuli kolmetoista apostolia— joista yksi oli "syntynyt keskosena" (1.Kor.15:8). Tässä on merkittävä typologinen ilmiö siinä, että Israelin kaksitoista sukukuntaa (josta kaksitoista apostolia muodostavat heijastuksen Uudessa Testamentissa), joista myös tuli kolmetoista, kun kaksi Joosefin poikaa korotettiin sukukuntien päämiehiksi (1.Moos.48:5).
Mitä merkitystä tällä kaikella on meille 1900-luvulla [ja myös 2000-luvulla suom.huom.]? Voiko kukaan nyt elävä esittää niin rohkeaa väitettä, että heillä on apostolin hengellinen armolahja—että he ovat siis Jeesuksen Kristuksen apostoleja? Edellä esitettyjen tosiasioiden huomioonottaminen edellyttää varmastikin kieltävää vastausta, seuraavista syistä:
Näistä pakottavista syistä ei nykyään voi olla olemassa aitoja Jeesuksen Kristuksen apostoleja. Apostoliuden hengellinen armolahja kesti ainoastaan seurakunnan alkuaikojen ajan, jolloin sitä oltiin perustamassa, apostoleiden elinajan eikä sillä olisi mitään toiminnallista syytä toimia nykyaikana. Jokainen, joka väittää olevansa nykyään apostoli, on valheapostoli—joita oli monia jopa alkuseurakunnan aikana (Ap.t.15; Gal.1:7-9; 2.Kor.10 & 11; Kol.2), joiden loppu on heidän töidensä mukainen (2.Kor.11:13-15; vrt. Ilm.2:2).
Sellainen on ikäänkuin yritys siirtää merkkipaaluja niin sanoakseni, niinkuin niin monet nykyään tekevät, jonka mukaan apostoliuden hengellinen armolahja on alemmanasteista apostoliutta, jolta puuttuu se auktoriteetti, jonka näemme Raamatun apostoleilla toiminnassa. Koko käsitys "toisen asteen" apostoleiden ja profeettojen hengellisestä armolahjasta on saanut aikaan seurakunnissa ainoastaan pelkoa, sekaannusta ja valheellista auktoriteettia, jolloin Saatana on saanut mitä parhaimman jalansijan paikassa, jonne hänen ei oikeasti kuuluisi uskaltaa astua.
Koska on selvää, ettei nykyään voi olla olemassa aitoja Jeesuksen Kristuksen apostoleita, sentähden ei kenenkään kuulu myöskään jakaa imoitus-/merkkilahjoja. Ensiksikään ei ole ketään, joka niitä voisi jakaa, ja lisäksi ne ovat jo palvelleet sitä tarkoitusta, mitä varten ne annettiin seurakunnan kehityksessä—minkä tosiasian aiomme seuraavaksi todistaa suhteessa "kieliin". Sitä myöten, kun U.T:n kaanon oli valmis ja kaikki apostolit olivat kuolleet, ne armolahjat, jotka palvelivat merkkeinä ja ilmoituksena, lakkasivat. Ei ollut enää tarvetta palasin annettavaan profeetalliseen ilmoitukseen, kun Jumalan Sana oli täydellinen. Ei ollut enää tarvetta näyttää Israelille merkkejä oikeudellista todistusta varten, koska Herra oli lopettanut tuon kansallisvaltion. Eikä ollut myöskään jäljellä ketään, joka voisi jakaa noita armolahjoja, koska apostoliutta ei ollut enää olemassa.
Näiden merkkilahjojen erityisenä tehtävänä oli auttaa perustamaan seurakuntaa apostoleiden toiminnan kautta. Tämä malli on esitetty selvästi Hebr.2:3-4:ssä. Lue se läpi. Evankeliumin Sana tuli ensin Herran Jeesuksen puhumana (jae.3b), mikä on sitten vahvistettu "meille" (yleensä uskoville, jae.3c) niiden erityisen palvelutyön seurauksena, "jotka olivat sen kuulleet [Herralta]" (apostoleilta, jae 3c). Tästä erityisestä apostolien palvelutyöstä puhutaan kohdassa: "kun Jumala yhdessä heidän kanssaan todisti tunnusmerkeillä ja ihmeillä ja moninaisilla väkevillä teoilla ja jakamalla Pyhää Henkeä (ts. hengellisiä armolahjoja, jae 4). Tämä sanan "jakamalla" käyttö on erityisen merkittävää, koska se osoittaa, että ne Pyhän Hengen armolahjat, jotka kuuluivat erityisesti apostolien palvelutyöhön—ts. ne armolahjat, joihin sisältyi ilmoitus (profetia) ja autenttisuuden todistaminen (merkit)—olivat apostolien jakamia. Sellaisen ilmoituksen ja autenttisuuden todistamisen tarve on seurakunnan perustamisjakson tunnusmerkki seurakunnan historiassa; mutta, kuten tulemme huomaamaan, apostolisen ajan päätyttyä ei ollut enää tarvetta sellaisille "merkeille". Itse asiassa Raamattu ilmoittaakin selvästi, että evankeliumin aikakauden edetessä tulee yhä lisääntyvässä määrin "ilmoituksen" ja "merkkien" manifestaatioita, jotka ovat väärien kristusten ja väärien tprofeettojen aikaansaamia (Matt.24:24; Mark.13:22). Raamatun opetus "merkeistä ja ihmeistä" on, että tämän aikakauden alulle olivat luonteenomaisia Kristuksen apostolien ja niiden suorittamat merkit ja aidot ihmeet, joille apostolit jakoivat tuon armolahjan; kun taas aikakauden lopulle ovat luonteenomaisia Antikristuksen merkit ja valheelliset ihmeet", joita aikaansaavat ne, jotka saavat voiman niihin Antikristukselta (2.Tess.2:9; Ilm.13:13-14; vrt. 1.Tim. 4:1).
Kun nyt olemme määritelleet aidon Jeesuksen Kristuksen apostolin tunnusmerkit ja varmistuneet niiden armolahjojen luonteesta, jotka annettiin seurakunnalle merkiksi ja ilmoitukseksi, lähtekäämme nyt tutkimaan "kielten" armolahjan todellista tarkoitusta.
Kielten armolahjalla oli kolme perustavaa tarkoitusta.
Ensiksikin se osoitti käytännöllisellä tavalla evankeliumin universaalin luonteen. Kun Jumalan evankeliumi oli siihen saakka rajoittunut ensisijaisesti kansalliseen Israeliin, se lähetettiin nyt Kristuksen loppuunsuoritetun työn manifestaationa kaikkialle maailmaan. Näiden eri kielien helluntaina tapahtuneen manifestaation tarkoituksena oli osoittaa evankeliumin universaali luonne, koska se veti puoleensa ihmisiä KAIKISTA heimoista, kansoista ja "kielistä" (vrt. Ilm.5; 7:9-10; 14:6-7).
Toiseksi, kun nyt jokainen ihminen, joka kuuli julistettavan Jumalan ihmeellisiä tekoja omalla kielellään helluntaina, se oli ikäänkuin airut siitä, että se Baabelin tuomio oli peruutettu, kun Jumala hajoitti ihmisten kielet yhdestä kielestä moniksi kieliksi. Se oli sen suuren totuuden kuuluttamista, että ei ole enää "juutalaista eikä kreikkalaista...Kristuksessa Jeesuksessa". Ainoastaan Kristuksessa Jeesuksessa voivat kansat tulla yhdeksi.
Oli myös kolmas, vielä syvempi tarkoitus siinä, että alkuseurakunnalle annettiin kielilläpuhumisen armolahja. Raamatullisen kielilläpuhumisen ensisijainen tunnusmerkki on se, että sitä harjoittivat joko Kristuksen apostolit spontaanisti tai ne, jotka olivat saaneet tuon armolahjan näiden samojen apostolien kättenpäällepanemisen kautta (esim. Ap.t.19:6). Samoin kuin on laita muidenkin ilmestys-/merkkilahjojen suhteen, samoin on kenenkään mahdotonta käyttää tätä aitoa armolahjaa, elleivät he ole saaneet sitä apostolien kättenpäällepanemisen kautta. Ainoa poikkeus tästä oli Kesarean "minihelluntai", kun Kornelius ja hänen perhekuntansa saivat Jumalan voimasta osoittaa epäämättömästi paikalla olleille juutalaisille uskoville, että pakanat oli oksastettu seurakuntaan (Ap.t. 10). Tässä tapauksessa kielilläpuhumisen armolahjaa harjoitettiin raamatullisesti; sillä kun pakanat otettiin Jumalan perhekuntaan, se oli todellakin "merkkinä" epäuskoisille juutalaisille siitä, että Herran tuomio oli lankeamassa Israelin päälle. Ja tämä tuokin meidät kielilläpuhumisen armolahjan peustarkoitukseen.
Raamatullisella kielilläpuhumisen armolahjalla on perustarkoitus, joka näyttää jääneen huomaamatta monilta nykyajan uskovilta: nimittäin sen toimiminen "merkkinä". Alkuseurakunnan ilmiöissä oli kahdenlaisia "merkkejä": autenttisuutta todistavia merkkejä ja "oikeudellisia merkkejä". Ihmeet, parantamiset, demonien ulosajaminen ja profetoiminen<7a> kuuluvat kaikki edelliseen ryhmään. Niiden tarkoituksena oli todistaa luvatun Messiaan läsnäolosta. Tämä voidaan todistaa sillä tosiasialla, että kun Johannes Kastaja lähetti joitakin opetuslapsiaan Jeesuksen luo kysymään: "Oletko sinä se tuleva vai pitääkö meidän toista odottaman?", Raamattu toteaa nimenomaan:
"Sillä hetkellä hän juuri paransi useita taudeista ja vitsauksista ja pahoista hengistä, ja monelle sokealle hän antoi näön. Niin hän vastasi ja sanoi heille: 'Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia'" (Luuk.7:20-22).
Kaikki tämä viittasi selvästi Jes.35:5-6:ssa annettuun profetiaan, niin että he voivat nähdä noiden suoritettujen "merkkien" aitouden. Kielillä puhumisen lahja on kuitenkin ainutlaatuinen armolahjojen joukossa siinä, että se annettiin ensisijaisesti oikeudelliseksi merkiksi. Tutkikaamme tarkemmin tätä käsitettä, joka on ensisijaisen tärkeä, jotta voimme ymmärtää tämän armolahjan käyttöä ja ovatko sen väitetyt ilmenemiset nykyään Raamatun mukaisia.
Aina Jehovahin ja Israelin lasten välisen suhteen alusta asti Hänen ensisijainen rangaistustapansa oli tuoda vierasta kieltä puhuva kansa hyökkäämään heidän kimppuunsa. Tämä oli lopullinen rangaistus Hänen kanssaan solmitun liiton rikkomisesta. Se lausuttiin heille selvästi muiden kirousten yhteydessä 5.Moos.28:33, 36:ssa. Siinä Jumala sanoi heille, että jos he rikkovat Liiton:
"Herra nostaa sinua vastaan kaukaisen kansan, joka tulee maan äärestä lentäen, niinkuin kotka, kansan, jonka kieltä sinä et ymmärrä" (5.Moos.28:49). [korostus lisätty]
Tämän liittokirouksen olennainen kohta on se, että se tapahtuu pakanakansan kautta, joka puhuu kieltä, jota Jumalan kansa ei ymmärrä. Tämä oli yksi niistä kirouksista, jotka seuraisivat, jos he rikkoisivat liiton ja siitä puhutaan erityisesti Jumalan tuomion merkkinä siinä raamatunkohdassa, joka sitä käsittelee (kts.28:46). Myöhemmin tämä tuomion "merkki" todellakin lankesi kapinoivan Israelin kansan päälle heidän epäjumalanpalvelusta harjoittavan (mutta myöhemmin katuvan) kuninkaansa, Manassen aikana (2.Aikak.33:10-13). Profeetta Jesaja ennusti sen sanoessaan: "Niin, sopertavin huulin ja vieraalla kielellä hän on puhuva tälle kansalle... Mutta he eivät ole tahtoneet kuulla" (Jes.28:11-12). Se oli Jumalan tuomion "merkki": Hyökkäävä pakanakansa (tässä tapauksessa assyrialaiset), jotka puhuivat vierasta kieltä. Jesaja viittaa samaan tapaukseen muualla, kun hän kuvaa näitä assyrialaisia "röyhkeätä kansaa, kansaa, jolla on outo, kästittämätön puhe, jonka sopertavaa kieltä ei kukaan ymmärrä" (Jes.33:19). Myös profeetta Jeremia osoittaa, että sama "merkki" liittotuomiosta kapinallista Israelia kohtaan on täyttynyt siinä, että babylonialaiset tuhoaisivat Jerusalemin ja veisivät pois sen asukkaat:
"Katso, minä tuon teitä vastaan, te Israelin heimo, kansan kaukaa, sanoo Herra; se on horjumaton kansa, se on ikivanha kansa, kansa, jonka kieltä sinä et ymmärrä ja jonka puhetta sinä et tajua" (Jer.5:15). [korostukset lisätty]
Ja kun me tulemme siihen, missä Paavali puhuu kielilläpuhumisen armolahjasta seurakunnalle ensimmäisessä kirjeessään korinttolaisille, hän lainaa muutamia jakeita Jesajan kirjasta, jotka olemme esittäneet edellä (1.Kor.14:21; vrt. Jes.28:11-12) ja päättää sitten: Kielet eivät siis ole merkiksi uskoville, vaan niille, jotka eivät usko; mutta profetoiminen ei ole merkiksi uskottomille, vaan uskoville" (1.Kor.14:22). Tässä hän osoittaa korinttolaisille (ja meille) kielillä puhumisen perustarkoituksen. Jumala antoi sen seurakunnalle toimimaan ensisijaisesti "merkkinä" ei-uskoville—mutta ei kelle tahansa ei-uskoville: sillä asiayhteys osoittaa selvästi, että Paavali tarkoitti ei-uskovia juutalaisia.
Näistä raamatunkohdista voidaan osoittaa monia eri elementtejä. Ensiksikin ne osoittavat, että armolahja, jota ihmiset kutsuvat "kielilläpuhumiseksi" oli oikeiden ihmisten puhumien kielten—pakanakansojen kielten—puhumista eikä suinkaan ekstaattista pulinaa, jota uskovat ja ei-uskovat puhuvat yhtälailla nykyään. Toiseksi ne osoittavat, että se kielilläpuhuminen, josta 1.Kor.12-14:ssä puhutaan oli annettu ensisijaisesti "merkiksi" ei-uskoville juutalaisille, että he, koska he olivat hylänneet Messiaan, jonka Jumala oli heille lähettänyt, joutuisivat pian liittokirouksen alle, jossa pakanakansa, joka puhui vierasta kieltä (roomalaiset), tuhoaisi Jerusalemin ja temppelin—tapahtuma, joka tosiaankin tapahtui vuonna 70 j.Kr. Millä tavoin tuo ihmeellinen kyky puhua vierasta kieltä sitten ilmenikin—ilmoituksena, opetuksena tai vain yksinkertaisesti Jumalan ylistämisenä ja palvomisena—sen perustarkoituksena oli toimia alkuperäisen liittokirouksen lopullisena ilmentymisenä Israelin kansaa vastaan. Koska asia oli niin, ei kielillä puhumisen harjoittamisella voi olla enää mitään tarkoitusta, koska Jerusalem tuhoutui jo vuonna 70 j.Kr. Kaikki tuon armolahjan väitetyt ilmentyvät tuon ajan jälkeen ovat täysin väärennettyjä. Se ei "rajoita Jumalan toimintaa", niinkuin jotkut nyt väittäisivät. Tottakai Jumala voi tehdä mitä ikinä Hän tahtoo milloin Hän vain haluaa. Mutta siitä tuskin on kysymys tämän armolahjan kohdalla. Kun Jumala on selvästi ilmoittanut jonkun asian tarkoituksen, jos tuota tarkoitusta ei enää ole olemassa, sitä täytyy pitää päättyneenä.
Kielillä puhumisen ja Jeesuksen vertausten välillä on itse asiassa melko paljon yhtäläisyyksiä (lue Matt.13:9-17; Mark.4:9-13, 33-34). Tässä mielessä voimme sanoa kielilläpuhumisen olevan pikemminkin oikeudellinen kuin autenttisuutta todistava merkki. "Jolla on korvat, se kuulkoon". Samoin kuin oli Jeesuksen vertausten kohdalla, samoin oli Pyhän Hengen tarkoituksena myös antaessaan kristityille armolahjan puhua kielillä, joita he eivät oikeastaan osanneet, "viestittää" Jumalan vieraantuneen Israelista. Jokainen kielilläpuhumistapaus Apostolien teoissa toimii selvästi tällä tavalla "merkkinä" juutalaisille, että he kansakuntana joutuisivat Jumalan tuomion alle. Ap.t.2:4-11 tukee tätä tosiseikkaa, kun siinä osoitetaan sen toimivan merkkinä, jota sitten seuraisi onnistunut evankeliointi kielellä, jota he voivat ymmärtää! Myös muut esimerkit osoittavat kielilläpuhumisen armolahjan toimivan "merkkinä" Israelille (Ap.t.8:14-17; 10:44-47; 19:1-6).[4]
Yleinen väite kristillisessä kielilläpuhumisen hengellistä armolahjaa käsittelevässä kirjallisuudessa on, että se on annettu henkilökohtaiseen kommunikointiin Jumalan kanssa ja että se on tarkoitettu pikemminkin yksilön kuin koko seurakunnan rakennukseksi.[5] Tämä on johtanut monet uskovat siihen väärään käsitykseen, että tämä armolahja on tarkoitettu henkilökohtaisten hartaushetkien rukouskieleksi tai hengellisen sodankäynnin tarkoituksiin. Mutta nämä käsitykset perustuvat Paavalin sanojen väärään tulkintaan 1.Kor.14:1-5:ssä. Paavali ei pidä näissä muutamissa jakeissa luentoa aiheesta "miten puhua kielillä". Samoin kuin muuallakin tässä kirjeessä hän puhuu vakavista seurakunnan pastoraaliseen alueeseen kuuluvista ongelmista, joissa tarvittiin apostolin puuttumista asioihin auktoriteetillaan.
Luvuissa 12-14 Paavali itse asiassa läksyttää korinttolaisia siitä, miten he käyttävät väärin hengellisiä armolahjojaan—varsinkin kielilläpuhumisen armolahjaa, jota he harjoittivat omassa voimassaan, kun Pyhä Henki ei ollut antanut kuulijoille tulkitsemisen armolahjaa. Keskeinen jae koskien kielilläpuhumista on se, jossa apostoli lausuu: "Kielillä puhuva rakentaa itseään, mutta profetoiva rakentaa seurakuntaa" (1.Kor.14:4). Siinä ei puhuta kielilläpuhumisen todellisesta luonteesta; se on Paavalin kritiikkiä korinttolaisia kohtaan siitä tavasta, jolla he käyttivät tuota lahjaa. Paavali ei voi sanoa, että kielilläpuhumisen armolahjan suositeltava käyttö olisi henkilökohtainen rakentuminen, sillä silloin hän puhuisi ristiin omien samassa kirjeessä esittämiensä lausuntojen kanssa, joissa hän puhuu armolahjojen tarkoituksesta yleensä—mikä on koko seurakunnan rakennukseksi (1.Kor.12:7,24-25;14:4-5,12)—ja kielilläpuhumisen erityisestä tarkoituksesta (1.Kor.14:22). On mitä todennäköisintä, että Paavali käyttää sanaa "rakentaa" 1.Kor.14:4:ssä halventavasti. Sillä missään muualla ei ole ainoatakaan esimerkkiä siitä, että Paavali käyttäisi sanaa "rakentaa" itsensä rakentamisesta. Koko "rakentamisen" käsite Raamatussa viittaa johonkin sellaiseen, mitä tehdän muille. Kun hän sanoo: "Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa" (1.Kor.8:1), hän ei tarkoita, että rakkaus rakentaisi sitä, joka rakastaa! Se rakentaa muita. 1.Kor.14:ssä Paavali ikäänkuin sanoo:
"Kun te puhutte kielillä niinkuin teillä on täällä tapana, niin ettei kukaan tiedä, mitä te puhutte, te vain toimitte niin, että teistä itsestänne tuntuu hyvältä; kun taas profetoimista ei voida koskaan harjoittaa tällä tavalla, koska se on muillekin hyödyksi".
Kaikki armolahjat on tarkoitettu muiden palvelemiseen, sentähden ei tyhjänpäiväisellä pulinalla voi olla mitään muuta tarkoitusta kuin että ihminen korottaa itseään.
Lisäksi 1.Kor.13:1 vie täysin pohjan käsitykseltä, jonka mukaan kieliläpuhumista voisi käyttää rukouksessa. Ensiksikin, jos puhun kielillä rakkauden asiayhteydne ulkopuolella (kreikaksi agape, muista välittäminen), pidän ainoastaan arvotonta meteliä. Toiseksi, jos kielilläpuhumista tulisi harjoittaa sellaisen rakkauden yhteydessä toisia kohtaan, silloin tuota armolahjaa ei ole tarkoitettu henkilökohtaisesti käytettäväksi. Sentähden Paavali sanoo, että kielilläpuhumisessa täytyy olla tarkoitus, joka tekee siitä palvelutyötä muiden hyväksi (1.Kor.14:5-6). On hyvinkin todennäköistä, että korinttolaiset puhuivat kielillä samalla tavalla kuin pakanatkin siihen aikaan ja siellä puhuivat—joka oli ekstaattista pulinaa ilman tulkintaa—sillä se sopisi selvästikin siihen tietoon, mitä voimme saada Paavalin arvostelusta (1.Kor.14:2,4 12-19). Tällainen humpuukikielilläpuhuminen kuului olennaisesti niihin mysteerikultteihin, jotka kukoistivat Välimeren maissa tuohon aikaan ja se selittää myös kaiken oman aikamme kielilläpuhumisen, joka saattaa antaa ihmisille kivaa "värinää" ja saada aikaan tietynlaisen hurskauden tunteen, mutta siinä ei ole kysymys raamatullisesta kielilläpuhumisen armolahjasta.
Koko tämä Paavalin kirjeen osa on itse asiassa hyvin monimutkainen kohta emmekä me voi täysin ymmärtää kaikkea, mitä Paavali tässä sanoo korinttolaisille. Sentähden meidän täytyy olla niin varovaisia analysoidessamme sitä, mitä hän sanoo. Esimerkiksi lukuisia väärinkäsityksiä on syntynyt siitä, että monet uskovat eivät ota huomioon sitä tosiasiaa, että joka kerta kun sanaa "henki" käytetään 1.Kor.14:ssä (jakeet 2,14-16), se ei aina tarkoita Pyhää Henkeä, vaan ihmisen omaa henkeä (kuten Joh.4:24:ssä). Tarkoituksemme ei ole selittää täydellisesti koko tätä raamatunkohtaa, mutta heti kun käsitetään, että Paavali ei opasta tässä "miten puhua kielillä" niinkuin jossain käsikirjassa, vaan arvostelee hyvin hienosti korinttolaisia siitä, miten he käyttävät tätä armolahjaa väärin ikäänkuin itseään rakentaakseen, silloin alkavat palaset asettua kohdalleen.
Kristuksessa olevien veljien ja sisarten koko armolahjojen saamisen tarkoituksena on seurakunnan rakentaminen historiassa. Kieliä ei koskaan annettu "yksityiseksi rukouskieleksi". Koska meidän on helppo saada selville Raamatusta, että kaikilla uskovilla ei ole kielilläpuhumisen armolahjaa (1.Kor.12:10,28-31), siitä seuraisi, että tämän armolahjan kautta ainoastaan rajoitetulla, etuoikeutetulla eliitillä olisi "kuuma linja" Jumalan luo, joka olisi täysin vastoin niitä monia raamatunkohtia, joissa meille sanotaan, että kaikilla uskovilla on täysin henkilökohtainen ja jatkuvasti avoin kanava suoraan kommunikointiin Jumalan kanssa (esim. Hebr.4:14-16; Jaak.5:16b). Tosi rukous on loogisesti etenevää ja perustuu ihmisen ymmärrykseen ja Jumalan ja Hänen kansansa kaksisuuntaiseen kommunikaatioon. Koko ajatus Jumaluuteen "kytkeytymisestä" ekstaattisen pulinan avulla, jota rukoilija ei itse ymmärrä, kuuluu sen sijaan mystiikan ja okkulttisen meditoinnin alueisiin.
Vielä yksi väärinkäsitys kielilläpuhumisen armolahjasta on se, että se annettiin kristityille avuksi heidän lähtiessään suorittamaan lähetystyötä vierasta kieltä puhuvissa kulttuureissa. Mutta tähänkään ei ole mitään raamatullisia perusteita. Helluntaina, mikä on paras raamatullinen esimerkki tästä armolahjasta käytännössä, varsinainen evankeliointi suoritettiin heidän äidinkielellään, joka oli aramea (Ap.t.2:14-39), kun taas kielilläpuhuminen toimi alustavana "merkkinä" ei-uskoville juutsalaisille aivan niin kuin oli kuvattu 1.Kor.14:22:ssa.
Kun nyt olemme todistaneet, että sellainen "kielilläpuhuminen", jota nykyään harrastetaan, ei sovi raamatullisen kielilläpuhumisen käsitteeseen, koko keskustelu tulisi siirtää pois "armolahjojen" alueelta ja ryhtyä käsittelemään aihetta, joka koskee Raamatun omaa todistusta siitä, miten Jumala haluaa itseään palvottavan. Se antaisi kaikille nykyajan muka kielilläpuhujille syytä miettiä sitä, että Jeesus nimenomaan kielsi käyttämästä käsittämätöntä puhetta rukoillessamme Jumalaa. Hän sanoi opetuslapsilleen: "Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat" (Matt.6:7). Tässä käytetty kreikankielen sana, joka tarkoittaa 'tyhjien hokemista' on battalogeo ja merkitsee kirjaimellisesti 'pulinaa' tai 'puhua ajattelematta' ja tämä on ainoa kerta, jossa sitä käytetään Uudessa Testamentissa.[6] Siksi onkin sitäkin merkittävämpää, että Herra suositteli rukoukseksi äärimmäisen mielekästä puhetta—Isä meidän rukousta—vastakohtana pakanoiden uskonnoissa harrastetulle älyttömälle pulinalle. Ikävä kyllä se armolahja, jota niin monet nykyään väittävät"kielilläpuhumisen armolahjaksi" on täsmälleen sama ilmiö, jonka kohtaa monissa muissa uskonnoissa ja ei-uskonnollisissa ryhmissä maailmassa. Se kuuluu oikeastaan mielen tieteiden alueeseen—koska sillä on enemmän yhteistä hypnoosin ja mystiikan kuin raamatullisen kristinuskon kanssa.
- Koska tämän luvun keskeisenä tarkoituksena on tutkia mielen tieteiden käyttöä seurakunnissa, me emme käsittele kaikkia Uudessa testamentissa esiintyviä armolahjoja. Näiden täydellistä tutkimusta ja niiden merkityksestä tämän päivän seurakunnalle, kts. J.Edgar, Miraculous Gifts (Loizeau Brothers, 1983), 394ss.; Victor Budgen, The Charismatics and the Word of God: A Biblical & HistoricalPerspective on the Charismatic Movement (Evangelical Press, 1985), 281ss.: P. Roberts, The gift of Tongues, Interdisciplinary Bible Research Institute, 1991; Douglas Judisch, An Evaluation of Claims to the Charismatic Gifts (Baker Book House, 1979), 96ss.)
- Jay P. Green (toim.), John W. Burgon: The last Twelve Verses of the Gospel According to Mark, Vol.I of 'Unholy Hands on the bible' (Sovereign Grace Trust Fund, 1990; ensimmäinen painos vuonna 1871), ss. C1-C177.
- Nykyään on huomattavaa sekaannusta näistä apostoliutta koskevista kysymyksistä. Kun kirjoittajan vaimo tiedusteli eräältä nuorelta naiselta, mitä hän toivoi tekevänsä päätettyään opintonsa eräässä raamattukoulussa hän vastasi: "En ole vielä päättänyt ryhdynkö apostoliksi vai säveltäjäksi". Kun tällaista tietämättömyyttä todella esiintyyy, on näiden asioiden oikea ymmärtäminen mitä täkeintä. Monetraamattukoulut joutuvat vastaamaan väärien oppien ja pinnallisen kristillisen ajattelun levittämisestään kaikkiin seurakuntiin kuuluville vaikutuksille alttiille nuorille uskoville.
- Näitä asioita on käsitelty eri artikkelissa nimeltä "Henkikaste".
- Kts. esimerkiksi The Zondervan Pictorial Encyclopedia of the Bible (Zondevan, 1975-6). Vol.V, s.508.
- W. Bauer, W.F.Arndt & F.W. Gingrich, A Greek-English Lexicon of the New Testament (University of Chicago, 1979), s.137.
Alkuperäinen artikkeli: Is Speaking in Tongues a Gift for Today? by Alan Morrison
Alkuun | Päästä meidät pahasta | Parantuminen hänen siipiensä alla | Taikuuden oppipojat1/2 | Taikuuden oppipojat 2/2 | Laittomuuden salaisuus | Evankelisten viehtymys mystiikkaan | Maailmanuskonnon yhdistävä tekijä | Vanhasta gnostilaisuudesta uuteen aikakauteen 1/2 | Vanhasta gnostilaisuudesta uuteen aikakauteen 2/2 | Uushengellisyys | Epäpyhän hengen kaste | Hengellinen sodankäynti | Sukukiroukset, linnakkeet, sitominen ja päästäminen, demonien ulosajaminen
Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Jay Adams: Kristillisen neuvonnan teologia