Alan Morrison

"KIELILLÄ PUHUMINEN" — Onko se meidän ajallemme tarkoitettu armolahja?

Kokemusperäisen uskonnon vaikutus on ollut erityisen merkittävää "kriisikokemuksessa", jota monissa karismaattisten tai helluntailaisten piirien kokouksissa saadaan aikaan "kielillä" puhumisen avulla. Siitä on itse asiassa tullut aidon kristillisen kokemuksen tunnusmerkki näissä piireissä. Mutta mitä paljastaakaan Raamattu?

Se hengellinen armolahja, johon Uudessa Testamentissa viitataan, jota ihmiset kutsuvat "kieliksi", voidaan kääntää kirjaimellisesti 'erilaiset kielet'.[1] Se tarkoitti tunnistettavaa ihmisten puhumaa kieltä. Ja syvällinen 'kieleksi' käännetty kreikankielen sanan glossa tutkimus osoittaa, että sen täytyy tarkoittaa tunnistettavaa ihmisten puhumaa, etnistä alkuperää olevaa kieltä (kts. esim. Ilm.5:9; 9:11). Kun etsimme selkeitä tekstejä muualta Uudesta Testamentista, joissa on esimerkkejä tämän armolahjan toiminnasta, huomaamme, että se tosiaankin toimi yliluonnollisena kykynä puhua ihmisten puhumia kieliä, joita asianomainen ei ole aikaisemmin osannut puhua. Ja etsiessämme sellaista tekstiä huomaamme, että Ap.t. 2:1-13 esimerkiksi tarjoaa meille erinomaisen käytännön mallin raamatullisesta "eri kielten" lahjasta.

Raamatussa ei ole kuitenkaan minkäänlaista esimerkkiä, joka tukisi sellaista käsitystä, että raamatullinen kielten armolahja tarkoittaisi yleistä ekstaattista pulinaa, jota voidaan tavata kaikkialla maailmassa, yhtälailla niin kristillisissä kuin ei-kristillisissäkin piireissä. Sellainen pulina on ollut aina aikojen alusta asti pakanauskontojen tunnusmerkki. Ihmisen psykofyysiseen olemukseen on aina olennaisena osana kuulunut kyky päästä sellaiseen mielentilaan. Kristityt, joiden liha on samanlainen kuin muidenkin, eivät ole poikkeus, niin ettei heillä olisi kykyä tuottaa tätä kokemusta. Se on itse asiassa alkuasteella oleva transsinomainen tila, joka on saatu aikaan voimakkaan suggestion tai autosuggestion avulla, jossa on lisääntynyttä alfa-aaltojen toimintaa aivoissa (minkä takia kielilläpuhujista tuntuu niin hyvältä), yhdessä sen aivojen osan stimuloinnin kanssa, joka hallitsee puhetta. Tuo alue tunnetaan nimellä "Brocan alue". Tällaista kokemusta on tuotettu pakanauskonnoissa kautta historian käyttämällä toistavaa rukousta (mantroja), hallitsevan opettajan voimallista suggestiota (shamanismi), villiä tanssia (dervishiläisyys), meditaatiota (erilaiset joogan muodot) ja huumeita (sana 'farmakologia' tulee itse asiassa kreikankielen taikuria tarkoittavasta sanasta pharmakos). Kaikki nämä ovat täysin erilaisia ilmiöitä kuin Ap.t. 2, 8, 10 & 19:ssä kuvatut ilmiöt eikä niillä ole mitään tekemistä hengellisen "kielten" armolahjan kanssa, joka maninitaan 1.Kor.12:ssa.

Ilmestyskirja ja merkkiarmolahjat

Tässä olisi syytä osoittaa, että Herra antoi hengellisen "erilaisten kielten" armolahjan toimimaan "merkkinä". Seurakunnan historian apostolisena aikana tunnettu aikakausi oli aivan erityistä kehityksen aikaa. Mooseksen järjestys antoi tietä Uuden liiton aikakaudelle; Jumalan määräämä teokraattinen Isaelin kansallisvaltio oli lähestymässä loppuaan; pakanakansat avattiin evankeliumille ennennäkemättömällä tavalla; ja oli uuden ilmoituksen tarve Testamenttien välisen neljänsadan vuoden hiljaisuuden jälkeen.

Tässä historian vaiheessa Jumala antoi neljä hengellistä armolahjaa, jotka palvelivat ainutlaatuista tarkoitusta varten seurakunnan kokiessa suurta muutosta. Ensiksikin oli profetian armolahja, jonka kautta Jumala antoi ilmoitustaan "palasina" alkuseurakunnalle aikana, jolloin Uuden Testamentin kirjoitettu ilmoitus ei ollut vielä valmis. Sitten olivat "parantamisten armolahja", "ihmeitten tekemisen armolahja" ja "erilaiset kielet"—joiden kaikkien sanottiin toimineen "merkkeinä". Raamatun sana merkki on käännös kreikankielen sanasta semeion, josta tulevat sanat 'semeiologia' (oireiden tutkiminen) ja semafora (merkinantoväline). Raamatussa tarkoittaa 'merkki' jotakin sellaista, joka viestittää kaikille sen näkeville asian merkittävyyttä. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa apostoli esittää lukijoilleen seitsemän "merkkiä", jotka Jeesus suoritti saadakseen heidät vakuuttumaan siitä, että "te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä" (Joh.20:31).

Merkeillä on aina elintärkeä tehtävä. Apostolisena aikana "merkit" oli tarkoitettu joko todistamaan sen tosiasian aitous, että Messias oli tullut tai ne olivat luonteeltaan oikeudellisia—jota aihetta tutkimme hetken päästä tarkemmin "kielien" suhteen. Nämä "merkit" oli suunnattu pääasiassa juutalaisille, joiden kansallisvaltio seremonia- ja lakijärjestelmineen oli lähestymässä loppuaan—viimeisenä vasaraniskuna Jerusalemin ja temppelin täydellinen tuho vuonna 70 j.Kr.

"Merkkiarmolahjojen" luonne ja tarkoitus voidaan päätellä joistakin raamatunkohdista. Eräs tällainen kohta on Mark.16:17-18. Jotkut raamatunselittäjät, joiden hyvänä tarkoituksena on ollut helluntailaisten yleisen opetuksen kumoaminen, jonka mukaan kaikki uskovat puhuvat kielillä, ajavat ulos demoneita ja harjoittavat parantamista, ovat ollet sitä mieltä, että Markuksen evankeliumin viimeinen kohta (Mark.16:9-20) ei ole autenttinen. Mutta ei ole mitään tarvetta ryhtyä noin radikaaliin Jumalan Sanan leikkaukseen tämän opetuksen todistamiseksi. Lähes jokaisessa käsikirjoituksessa on tämä kohta, kun se taas puuttuu ainoastaan kaikkein epäilyttävimmistä, jotka ovat Vaticanus ja Sinaiticus. Lisäksi John Burgon on todistanut asianmukaisesti tämän raamatunkohdan autenttisuuden teoksessa, johon ei ole koskaan vastattu.[2]

Pääongelma Markus 16:17:n kanssa on ollut sen jatkuva väärin kääntäminen ja väärät tulkinnat, jotka johtuvat siitä. Kun suurimmassa osassa käännöksiä sanotaan, "Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..." (Mark.16:17), meidät johdetaan olettamaan, että jae tarkoittaa kaikkia uskovia jokaisena aikakautena. Mutta verbin 'uskovat' aikamuoto on aoristi, mikä tarkoittaa, että lauseessa oikeastaan sanotaan: "nämä merkit seuraavat niitä, jotka jo ovat uskoneet—tässä asiayhteydessä apostolit. Tässä jakeessa katsotaan taaksepäin aikaisempiin jakeisiin, joissa viitataan apostolien epäuskoon, joka esitetään tässä kontrastina siihen (kts.jakeet 11,13,14). Jakeet 15 ja 16 ovat lähetyskäskyyn kuuluva ikäänkuin suluissa oleva toteamus. Joka tapauksessa ne merkit, joihin tässä viitataan, eivät voi mitenkään tarkoittaa kaikkia uskovia, koska tässä puhutaan immuniteetista normaalisti hengenvaarallisiin käärmeenpuremiin ja kyvystä juoda myrkkyä ilman vahingollisia seurauksia—jotka tuskin ovat yleisiä seurakuntiin sovellettuina! Me tiedämme varmuudella ainakin yhden tapauksen, jossa aito Kristuksen apostoli ei vahingoittunut hengevaarallisen käärmeen puremasta (Ap.t.28:3-6).

Apostolin merkit

Itse asiassa ne merkit, joihin Markuksen kohdassa viitataan, ovat joitakin niistä "apostolin merkeistä", joihin Paavali viittaa 2.Kor.12:12:ssa. Samoin kuin Jumala oli asettanut Vanhan Testamentin aikoina tiettyjä erehtymättömiä tapoja sen testaamiseksi, oliko joku profeetta aito vai väärä (5.Moos.13:1-3; 18:20-22), samoin Hän on myös julistanut tietyt "merkit", joiden avulla Uuden Testamentin uskovat voisivat erottaa tosi apostolin väärästä apostolista. Nämä Kristuksen apostolin merkit käsittivät Mark.3:14-15:ssä ja Mark.16:17-18:ssa luetellut asiat (parantaminen, kielillä puhuminen, demonien ulosajaminen, jne.), ja lisäksi ihmeiden tekeminen (2.Kor.12:12; Room.15:19), profetoiminen (Matt.10:40-41; Ap.t.5:3-9; 13:6-12; 14:8-10) ja—kaikkein tärkeimpänä tämän tutkimusaiheemme kannalta—ainutlaatuinen kyky jakaa näitä ilmoitus- ja merkkilahjoja muille (Hebr.2:4).

Ainoa tapa, jota Jumala on käyttänyt "ilmoitus-" ja "merkkilahjojen" jakamiseen muille Uuden Testamentin aikakaudella on tapahtunut Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisten apostolien välityksellä. Nämä armolahjat ja kyvyt—kielet, profetia, demonien ulosajaminen, parantaminen ja ihmeiden tekeminen—annettiin uskoville apostolien kättenpäällepanemisen kautta. Raamatussa ei ole mitään selostusta sellaisesta, että joku olisi saanut "ilmoitus-" tai "merkkilahjan" muutoin kuin apostolin välittämänä; (Kornelius, joka oli pakana, oli erityistapaus—vaikka apostoli olikin varmuudella läsnä, koska hänet oli lähetetty saarnaamaan hänelle evankeliumia. Jotkut esittävät Timoteuksen tällaisena poikkeuksena (vrt. 1.Tim.4:14).

Tässä ei kuitenkaan puhuta siitä, että Timoteus itse olisi saanut profetian armolahjan, vaan pastorin virasta, (johon hänet oli asetettu vanhimmiston kättenpäällepanemisen kautta profeetallisen ilmoituksen seurauksena), kun taas lukuisien ihmisten sanotaan saaneen näitä armolahjoja apostolien ainutlaatuisen palvelutyön kautta. Apostolit olivat laskeneet kätensä sekä Stefanuksen että Filippuksen päälle ja antaneet heille sitä kautta ihmeiden tekemisen armolahjan (Ap.t.6:5-8; 9:6). Barnabakselle, joka sai apostolien määräyksestä uuden nimen (Ap.t.4:36) ja jonka päälle apostolit olivat luultavasti panneet kätensä, kun hänet lähetettiin Antiokiaan (Ap.t.11:22), sai profetoimisen armolahjan (13:1). Lisäksi Paavali käytti kahdeksantoista kuukautta Korinton seurakunnan perustamiseen (Ap.t.18:11), jona aikana hän todisti apostoliutensa autenttisuuden merkeillä ja ihmeillä (1.Kor.2:4-5; 2.Kor.12:12) ja jakoi armolahjoja toisille siellä osana apostolintointaan (1.Kor.1:6-7). Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että Korintossa esiintyi laaja kirjo näitä armolahjoja.

On olemassa erityinen todiste siitä, että nämä armolahjat voi saada ainoastaan Kristuksen apostolien kautta. Kun meille osoitetaan, että Paavali todisti apostoliutensa autenttisuuden korinttolaisille vetoamalla "merkkeihinsä ja ihmeisiinsä ja mahtaviin tekoihinsa" (2.Kor.12:12), voimme myös päätellä siitä, ettei kukaan korinttolainen uskova olisi voinut saada mitään näistä ilmoitus-/merkkilahjoista muulla tavoin kuin apostolin kautta. Sillä jos he olisivat kyenneet profetoimaan, tekemään ihmetekoja tai parantamaan tai puhumaaan kielillä ilman apostolien välitystä, silloin sellaisten merkkien ja ihmeiden ja mahtavien tekojen aikaansaaminen ei olisi ollut merkki apostoliudesta.

Simon noidalta ei tosiaankaan ollut jäänyt huomaamatta, että apostolit kykenivät jakamaan sellaisia armolahjoja. Siksi hän halusi "ostaa" apostolien kyvyn jakaa Hengen ilmoitus-/merkkilahjoja muille eikä pekästään ihmeiden tekemisen lahjaa (Ap.t.8:17-19). Vääränä apostolina toimiminen olisi antanut paljon enemmän valtaa ja auktoriteettia kuin vain vääränä ihmeidentekijänä toimiminen! Juuri tästä syystä apostoliuden ainutlaatuisen luonteen ymmärtäminen on perustavaa laatua olevaa, jotta "ymmärtäisi oikein" helluntailais-karismaattisen liikkeen väitteet parantamisista, profetioista, ihmeiden tekemisistä ja kielilläpuhumisista.[3] Ottaen huomioon sen tosiasian, että "kielten" armolahja oli niin riippuvainen apostolien palvelutyöstä, katsokaamme, miten Uusi Testamentti tunnistaa apostolit. Mitkä ovat apostolin tunnusmerkit? Jos me pystymme tunnistamaan ne, silloin me voimme todeta, voiko niitä soveltaa keneenkään nykyaikana elävään ihmiseen.

Apostoliuteen vaadittavat edellytykset

Sana apostoli tulee kreikankielen sanasta apostolos, joka tarkoittaa kirjaimellisesti lähetettyä. Sana 'posti' tulee tästä. Niinpä huolettomasti puhuttaessa voidaan sanaa apostoli käyttää kenestä tahansa, jolla on erityistehtävä tai on lähetetty johonkin tehtävään seurakunnassa millä tahansa sen alueella. Satunnaisesti sanaa käytetään Uudesswa Testamentissa sen laajemmassa merkityksessä tarkoittamaan niitä, jotka seurakunta on lähettänyt erityisesti lähetystyöhön (esim. 2.Kor.8:23; Fil.2:25). Mutta nuo yleisesti seurakunnan lähettämät eivät olleet samoja kuin ne, joille oli uskottu erityinen apostoliuden armolahja, jotka olivat "Jeesuksen Kristuksen apostoleja" (kts. Gal1:1)—Hänen henkilökohtaisesti lähettämiään, joilla oli ainutlaatuiset edellytykset tuon armolahjan saamiselle ja hengellisten armolahjojen jakamiselle muille. Ainoat vaatimukset, jotka Raamattu esittää hengellisen apostolin armolahjan saamiselle ovat seuraavat:

  1. Hänen on täytynyt vaeltaa Jeesuksen seurassa tämän maallisen palvelutyön aikana, joka ulottui Hänen kasteestaan Hänen taivaaseenastumiseensa (Ap.t.1:21-23).
  2. Hänen on täytynyt todistaa henkilökohtaisesti Herran Jeesuksen ylösnousseen (1.Kor.15:7; 1.Kor.9:1; Ap.t. 1:22; 4:33; 10:39-42).
  3. Hänen on täytynyt saada henkilökohtainen kutsu Kristukselta apostolintoimeensa ja käsky täyttää siihen kuuluvat tehtävät (Luuk.6:13; Mark.3:14-15).
  4. Hänen työalueenaan on täytynyt olla koko maailoma eikä pelkästään mikään paikallisseurakunta tai seurakuntaryhmä (Matt.28:19; Mark.16:15).

Tällä perusteella ja Jeesuksen Kristuksen voimassa ("Hänen nimessään", Mark.9:38-41), tällaiselle henkilölle annettiin lähetystehtävä (Matt. 28:18-20) julistaa kerygmaa—sitä erityistä evankeliumin sanomaa, jolle seurakunta perustui—Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sanomaa. Paavali puhuu suoraan tästä erityisestä apostolisesta lähetystehtävästä Tiit.1:1-3:ssa. Lisäksi oli erityiset Jeesuksen Kristuksen "apostolin merkit". Kun tietyt ihmiset Korinton seurakunnassa väittivät, ettei Paavali ollut oikea apostoli, hän vastasi viittaamalla erityisesti näihin merkkeihin todisteena apostoliudestaan (2.Kor.12:12; vrt. Hebr.2:3-4).

Suorittaessaan tätä Herran Jeesuksen Kristuksen heille henkilökohtaisesti antamaa tehtävää nämä apostolit(yhdessä U.T:n profeettojen kanssa) olivat laskemassa seurakunnan perustusta—joka oli historiallinen, arkkitehtooninen prosessi, joka tapahtui vain yhden ainoan kerran ja jota ei voida tehdä uudelleen jokaisessa seurakunnan historian vaiheessa (lue Ef.2:20; Ilm.21:14). Juuri tämä on se asiayhteys, jossa Herra Jeesus sanoi apostoli Pietarille, että hän ja hänen todistuksensa, että Kristus on Messias olivat se kallio, jolle Hän rakentaisi seurakuntansa (Matt.16:18). Tämä on lisävahvistus sille, että yksi aidon apostolin tärkeimmistä tunnusmerkeistä oli se, että hän (ja hänen opetuksensa) muodostivat seurakunnan perustuksen—tukevan peruskiven—ja me olemme se rakennus, joka lepää sen varassa, jonka he ovat perustaneet. Kun perustus on kerran laskettu, alkaa varsinainen rakennus. Tuo perustus käsitti alkuseurakunnan pystyttämisen oikealle opilliselle perustukselle ("Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja"..."että minua kaikessa muistatte ja noudatatte minun opetuksiani, niinkuin minä olen ne teille antanut", 1.Kor.11:1-2; vrt. 2.Tim.1:13-14; Tiit.1:9), todistaen Messiaan tulon autenttisuuden ihmeteoilla (Hebr.2:3-4; Ap.t.2:43; 5:12) ja kirjoittamalla Uuden Testamentin todistukseksi näistä asioista kristittyjen myöhemmille sukupolville (Ef.3:3-5). Armolahjat on annettu koko seurakunnan "rakennukseksi". Rakennus tarkoittaa rakentamista. Apostolien tärkein tehtävä universaalin seurakunnan rakentamisessa oli sen perustuksen laskeminen, jolle se rakennettaisiin.

Nämä ainoalaatuiset apostolit—Jumalan perustamislahja seurakunnalle (1.Kor.12:28)—olivat myös Seurakunnan pään, Jeesuksen Kristuksen suoraan määräämiä ja henkilökohtaisesti lähettämiä. Yksi heistä oli Mattias, jota Kristus ei ollut lähettänyt henkilökohtaisesti, mutta joka valittiin Juudas Iskariotin tilalle (Ap.t.1:2ss). Toinen oli Saulus Tarsolainen, josta tuli Paavali. Vaikka Paavali ei ollut vaeltanut yhdessä Jeesuksen kanssa tämän maallisen palvelutyön aikana, hän sai kokea erikoislaatuisen Jeesuksen ilmestymisen Damaskon tiellä ja hän sai erityistehtäväkseen pakanoiden evankelioimisen (1.Kor.9:1; 15:8; Ap.t.26:15-18). Näin noista kahdestatoista pyhästä apostolista tuli kolmetoista apostolia— joista yksi oli "syntynyt keskosena" (1.Kor.15:8). Tässä on merkittävä typologinen ilmiö siinä, että Israelin kaksitoista sukukuntaa (josta kaksitoista apostolia muodostavat heijastuksen Uudessa Testamentissa), joista myös tuli kolmetoista, kun kaksi Joosefin poikaa korotettiin sukukuntien päämiehiksi (1.Moos.48:5).

Mitä merkitystä tällä kaikella on meille 1900-luvulla [ja myös 2000-luvulla suom.huom.]? Voiko kukaan nyt elävä esittää niin rohkeaa väitettä, että heillä on apostolin hengellinen armolahja—että he ovat siis Jeesuksen Kristuksen apostoleja? Edellä esitettyjen tosiasioiden huomioonottaminen edellyttää varmastikin kieltävää vastausta, seuraavista syistä: