Jason Dulle

Kolminaisuusopin kehitys

Johdanto

Koskaan ei ole ollut olemassa toista oppia, joka olisi omaksuttu yhtä laajalti kuin kolminaisuusoppi. Suurin osa kristikunnasta hyväksyy tämän opin ikäänkuin jumalallisena totuutena. Vaikka suurin osa onkin omaksunut tämän opin nimellisesti, se ymmärretään kuitenkin varsin monin eri tavoin. Ääripäinä ovat kolmijumalaisuus eli triteismi ja toisaalta nykyajan ykseysoppi (oneness), ja lisäksi on oikeaoppinen vanhoissa uskontunnustuksissa oleva uskomus.

Mikä on YHWH:n, Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen välinen yhteys? Miten meidän on ymmärrettävä Raamatun opetus yksijumalaisuudesta eli monoteismi ja kuitenkin samalla tunnustaa Isän, Pojan ja Hengen jumaluus? Miten voimme pitää kiinni monoteismista ja samalla raamatullisesta erosta, joka vallitsee Isän, Pojan ja Hengen välillä?

Meidän sukupolvemme ei ole ensimmäinen, joka yrittää löytää tavan selittää edellä esitetyt kysymykset. Seurakunta on yrittänyt ymmärtää Jumaluuden luonnetta aivan alusta asti. Mutta oliko alkuseurakunnalla ymmärrystä tässä asiassa? Mistä on kolminaisuusoppi peräisin? Tässä artikkelissa käsitellään juuri näitä kysymyksiä. Yritän seuraavassa havainnollistaa kolminaisuusopin kehityskulun aina Konstantinopolin kirkolliskokoukseen vuonna 381 j.Kr. Teen sen tutkimalla niitä eri tapoja, joilla Jumaluus selitettiin eri sukupolvien aikana aina tuohon vuoden 381 kirkolliskokoukseen saakka, sellaisena kuin varhaisten teologien kirjoitukset siitä todistavat.

Apostolien jälkeinen aika (ad 90-140)

Tältä kaudelta ei ole jäljellä kovin monia dokumentteja. Meillä on ainoastaan Klemens Roomalaisen kirje, seitsemän Ignatius Antiokialaisen kirjettä ja yksi Polykarpos Smyrnalaisen kirje, Hermaksen Didache ja joitakin tuntemattomien kirjoittajien kirjoituksia. Nämä kirjoitukset ovat hyvin tärkeitä tutkimuksemme kannalta, koska he elivät lähellä apostolien aikaa. Joitakin apostoleita oli vielä toiminnassa, kun nämä miehet laativat kirjoituksensa. Heidän opetuksensa on todennäköisesti hyvin lähellä ensimmäisen vuosisadan yleistä käsitystä Jumaluudesta, jonka he olivat saaneet apostoleilta.

Kirjeessään korinttolaisille Klemens Roomalainen tunnusti Jeesuksen Kristuksen jumaluuden lausuen: "Meidän Jeesuksemme Kristuksemme [on] Jumalan Majesteettiuden Valtikka." [1] Hän tunnusti eron Isän ja Pojan välillä. Hän kirjoitti: "Eikö meillä (kaikilla) ole yksi Jumala ja yksi Kristus? Eikö meidän päällemme ole vuodatettu armon Henki? [2], jolla ilmeisesti viitataan Ef. 4:6:een.

Ignatiuksen kirjoitukset ovat vaikeaselkoisempia, koska hänen tekstiensä myöhemmät jäljentäjät ovat tehneet niihin selvästikin monia lisäyksiä. Uskotaan, että alkuperäisversiot löytyvät syyriankielisestä käännöksestä. Myös Ignatius tunnusti Kristuksen jumaluuden syvällisellä tavalla. Jeesus ei ole kukaan muu kuin lihaksi tullut iankaikkinen Jumala:

"Katsokaa Häneen, joka on kaiken ajan yläpuolella, iankaikkinen ja näkymätön, ja joka kuitenkin tuli näkyväksi meidän vuoksemme, jota ei voida käsin koskettaa eikä haavoittaa, mutta joka kuitenkin tuli haavoittuvaksi meidän hyväksemme; ja joka kärsi kaikin tavoin meidän edestämme." [3]

Jeesuksen ei sanota ainoastaan olleen ennen lihaan tuloaan Jumala, mutta hänen sanotaan myös kärsineen meidän edestämme "minun Jumalani ristinkärsimykset". [4]

Polykarposella oli hallussaan Ignatiuksen kirjoitukset ja hän kannatti hänen teologiaansa. [5] Siitä syystä voimme odottaaa, että Polykarpoksen teologia muistuttaisi Ignatiuksen teologiaa. Ainoa Polykarpoksen lausuma, jota voitaisiin käyttää puoltamaan kolminaisuusoppia, on: "Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä ja Jeesus Kristus itse, joka on Jumalan Poika ja meidän iankaikkinen ylimmäinen pappimme, rakentakoon teitä uskossa ja totuudessa." [6] Jotkut näkevät tässä lausumassa kolminaisuusopin alkuasteen, mutta nykyajan kolminaisuusoppia se ei edusta. Polykarpos ainoastaan esitti saman, mikä Raamatussakin esitetään, ts. erotuksen Isän ja Pojan välillä. Hänen lausumansa oli täysin raamatullinen eikä se edusta myöhempiä teologisia kehityskulkuja.

Paimenen kirjoittaja oli nimeltään Hermas, joka asui Roomassa. Hän ei ollut piispa eikä hänellä ollut virallista asemaa kirkossa, mutta hänen teoksestaan Paimen tuli hyvin suosittu kristittyjen keskuudessa. Hermas esittää lausuman, joka näyttäisi viittaavan Pojan ennaltaoloon Isästä erillisenä persoonana sanoessaan:

"Jumalan Poika on vanhempi kuin Hänen kaikki luotunsa, niin että Hän oli mukana neuvollaan Isän luomistyössä." [7]

Hän on kuitenkin saattanut tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Poika oli olemassa Jumalan suunnitelmana tai viisautena ennen inkarnaatiota eikä erillisenä persoonana.

Hermas piti Pyhää Henkeä Jumalan Pojan ilmentymänä: "Pyhän, ennaltaolevan Hengen, joka loi jokaisen olennon, Jumala pani asumaan lihassa, johon Hän suostui. Liha, jossa Pyhä Henki asui, oli nöyrästi alamainen tuolle Hengelle...ja oltuaan yhteistyössä ja oltuaan kaikessa Pyhän Hengen toiminnassa innolla mukana, Hän otti sen sen kumppaniksi." [8] Toisaalla hän sanoi: "Haluan selittää teille, mitä Pyhä Henki...näytti teille, sillä tuo Henki on Jumalan Poika." [9]

Apostolien jälkeiset kirkkoisät väittivät, että oli yksi Jumala ja että Jeesus Kristus oli Jumala. He tekivät eron Isän ja Pojan välillä ja käyttivät hyvin samanlaista kieltä kuin UT. Henki ei saanut paljon huomiota, mutta kun Hän sai, Hänestä puhuttiin Jumalan Henkenä, joka on paljastettu ihmisille Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Tänä aikana ei kirjoituksissa esiinny erityisesti kolminaisuusopillista kielenkäyttöä. Itse asiassa eivät jotkut opetukset, kuten esim. Pyhän Hengen samaistaminen Pojan kanssa, sovi yhteen kolminaisuusopin kanssa.

Kreikkalaiset apologeetit (AD 130-180)

Ajanjakso on saanut nimensä siitä, että sille antoivat leimansa kreikkalaiset opettajat/filosofit, jotka kirjoittivat pakanoille tarkoitettuja teoksia puolustaakseen ja selittääkseen kristinuskoa ei-uskoville. He yrittivät osoittaa, että kristinusko oli hyvää filosofiaa, niin että aikalaiset voisivat sen hyväksyä.

Tämän aikakauden tärkein kirjailija oli Justinos Marttyyri, joka oli kirjoittant lukuisia teoksia. Muita tärkeitä tämän aikakauden kirjailijoita olivat Marcianus Aristides, Diognetokselle kirjoitetun kirjeen tuntematon kirjoittaja, Tatianos ja Meliton Sardeslainen.

Tänä ajanjaksona tuotiin esiin oppi Logoksesta ja sitä kehitettiin. Hellenistisessä kulttuurissa ja filosofiassa oli Logoksen käsite jo suosittu. Apologeetat omaksuivat tämän filosofian muunnellen sitä tarpeen mukaan, niin että evankeliumi voitaisiin ottaa vastaan yleisesti, sillä kristinuskoa pidettiin yleensä typeränä vouhotuksena. Kreikkalaisille oli Logos järki, joka kontrolloi maailmankaikkeuden periaatetta. Se oli persoonaton, ajatusmaailman käsite. Tuo maailma oli välitila Sanoin kuvaamattoman ja konkreettisen todellisuuden välillä. Edward Hardy selittää, miten apologeetat, ja erityisesti Justinos ottivat hellenistisen Logos-opin ja yhdistivät sen kristilliseen teologiaan:

Jumalan Logoksen käsite löytyi lukuisista lähteistä. Se leijui populaarin kreikkalaisen filosofian ja hellenistisen juutalaisuuden ilmassa...Justinos käytti sitä osittain raamatullisesti ja osittain apologeettisesti. Koska Logos oli jumalallinen, mutta ei kuitenkaan itse Isä, sitä voitiin käyttää sekä siitä jumaluudesta, jonka kristityt ovat löytäneet Jeesuksessa että retrospektiivisesti Vanhan Testamentin jumaluuden ilmestymisistä. [10]

Justinos Marttyyri on ensimmäinen tuottelias kirjailija, joka opetti selkeästi jumaluuden monikollisuudesta. Hän jopa mainitsi lukumääriä lausuen: "Me palvomme järjellisesti [Jeesusta Kristusta] saatuamme tietää, että Hän on itse tosi Jumalan Poika ja pidämme Häntä toisella sijalla ja profeetallista Henkeä kolmannella sijalla." [11] Hän sanoi myös: "On olemassa...toinenkin Jumala ja Herra, joka on alamainen kaiken Luojalle; jota kutsutaan myös Enkeliksi, koska hän julistaa ihmisille, mitä kaiken Luoja, joka on kaiken yläpuolella—jonka yläpuolella ei ole toista Jumalaa—haluaa heille ilmoittaa...Hän, jonka sanotaan ilmestyneen Aabrahamille ja Jaakobille ja Moosekselle, ja jota kutsutaan Jumalaksi, on erotettava Hänestä, joka on luonut kaiken— tarkoitan lukumäärää, en sitä, että heidän tahtonsa olisi eri." [12]

Logos oli Isän persoonasta seuraava ja alistettu Isälle. Hän oli itse asiassa Jumalan ensimmäinen luomistyö: "Sana...on Jumalan ensiksi synnyttämä." [13]

Henkeä ei paljonkaan mainita, mutta kun Hänet mainitaan, Hänet näytetään samaistettavan Logoksen kanssa. On selkeästi Hengen teologia. Justinoksen ensisijaisena mielenkiinnon kohteena oli Jeesuksen suhde Isään. Hänen näkmyksensä näyttää olevan binitaarinen (Jumalan kaksinaisuus) tai diteistinen (kaksijumalainen). Logos oli ajallisesti ja järjestyksessä sekä auktoriteetiltaan seuraava Jumalan jälkeen, mutta ei tahdon suhteen. Justinoksen opetukset muistuttavat läheisesti areiolaisuutta, jonka kukoistuskausi oli vuosisataa myöhemmin.

Justinoksen kannattaja Tatianos esitti selvästi, että Logos ei ollut sama kuin Isä, vaan Hänen luomistyönsä esikoinen. Hän oli olemassa Jumalassa, mutta syntyi Hänestä jo ennen maailman luomista ja ilmestyi fyysisessä muodossa Kristuksen persoonassa: "Jumala oli alussa; mutta alku...on Logoksen voimaa...Hänen kanssaan Logos Itsekin, joka oli Hän, on olemassa Logoksen voimasta. Ja Hänen tahdostaan syntyy Logos; ja Logoksesta, joka ei ole syntynyt turhaan, tulee Isän luomistyön esikoinen...Alussa synnytetty Logos synnytti vuorostaan maailman." [14] Tämä oli itse asiassa myöhemmin kehittyneen areiolaisuuden ydin.

Athenagoras ajatteli Jumalasta eräänlaisena triadina...Hän kirjoitti: "[Kristityt haluavat] vain tuntea Jumalan ja Hänen Logoksensa, mitä on Pojan ja Isän ykseys, mikä on Isän ja pojan yhteys, Mikä on Henki, mitkä ovat näiden kolmen, Hengen, Pojan ja Isän välinen ykseys ja heidän eroavuutensa ykseydessä." [15]

Apologeettien oppi ei ollut ollenkaan oikeaoppista kolminaisuusoppia. Raamatun oppi Logoksesta selitettiin kreikkalaisen filosofian termein eikä raamatullisin termein, mikä johti väärään ymmärrykseen Kristuksesta ja Hänen suhteestaan Isään. Poika käsitettiin Jumalan järjeksi, joka oli Jumalan mielessä ilman persoonaa, kunnes Hän syntyi Jumalasta esikoisena Isän luoduista erityisesti luomaan maailmankaikkeuden. [16] Tuossa vaiheessa Poika oli Isästä erillinen ja Hänestä riippuvainen ja jumalallinen. [17] Tatianos vertasi tätä meidän ajatuksiimme ja niiden ilmaisemiseen. Meillä voi olla ajatus, mutta sitä ei ole ilmaistu ennenkuin se on lausuttu. Samoin oli Poika isän mielessä Hänen Viisautenaan ja Järkenään, mutta syntyi Jumalasta Jumalan luomistyön alussa.

Apologeetat puhuivat Jeesuksesta, Joka oli ontologisesti alisteinen Isälle. He eivät uskoneet, että Isä ja poika olivat molemmat iankaikkisia, samaa olemusta ja tasa-arvoisia. Samoin kuin apostolien jälkeisen ajan kirkkoisät, eivät apologeetatkaan kiinnittäneet paljonkaan huomiota Pyhään Henkeen. "Joissakin kohdissa näyttää siltä, että Pyhää Henkeä pidetään samana kuin Isä, jolloin Logos käsitetään persoonattomaksi voimaksi. Kun Henki erotetaan selvästi Isästä ja Logoksesta, Hän on jopa Logostakin alempi asemaltaan, ehkäpä enkelien tasolla." [18] Tästä syystä on parasta pitää apologeettien käsitystä Jumalasta pikemminkin triadina kuin kolminaisuutena.

Mistä sellaiset väärinkäsitykset sitten johtuivat? "...Raamatun tekemä ero Jumalan ja Hänen Poikansa välillä, mikä liittyi inkarnaatioon, siirrettiin väärin koskemaan itse Jumalan olemusta." [19] "Pojan" ymmärrettiin tarkoittavan Isästä erossa olevaa jumaluutta, joka oli alempaa tasoa, sen sijaan, että Hänen olisi käsitetty olevan Jumalan ilmestyminen ihmisille ihmisen muodossa.

Vanhakatolinen aika (AD 170-325)

Tänä ajanjaksona tapahtui eniten teologista kehitystä. Suuri osa tämän aikakauden terminologiasta ja teologisista käsitteistä otettiin käyttöön Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa oikeaoppisen kolminaisuusopin määrittelemisessä. Sellaiset teologit kuin Irenaeus, Tertullianos, Klemens Aleksandrialainen, Origenes ja Kyprianos olivat tärkeitä vaikuttajia teologian kehityksessä.

Irenaeus näytti hyväksyvän Pojan ennaltaolon teoksessaan Adversus Haereses (Harhaoppeja vastaan eli Niin kutsutun gnosiksen tunnistamisesta ja kukistamisesta) (182-188) sanoessaan, että seurakunnan usko oli uskoa "yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan...ja yhteen Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka tuli lihaksi meidän pelastuksemme takia; ja Pyhään Henkeen..." [20]

Päinvastoin kuin apologeetat, jotka opettivat, että Logos luotiin ajassa, Irenaeus opetti, että Hän "oli olemassa samanaikaisesti" [21] Isän kanssa ja oli "iankaikkinen". [22] Irenaeus syyllistyi kuitenkin samaan kömmähdykseen kuin Justinianos jättäessään tekemättä eroa termien "Jumalan Poika" ja "Logos" välillä niiden suhteessa inkarnaatioon. Logos oli Jumalan näkyvä manifestaatio ja Hänen ilmestymisensä jo ennen inkarnaatiota. [23]

Pyhää Henkeä pidettiin samana kuin Isää (5:6:1) tai Jumalan Viisautena, niinkuin siitä VT:ssa puhutaan. Tässä oli ero apologeettoihin verrattuna, sillä he pitivät Viisautta ja Logosta samana.

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ymmärretään toimivan kolmella toisistaan eroavalla tavalla tai heillä voidaan ajatella olevan kolme eri aspektia yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, mutta kolmiyhteisen Jumalan kukin jäsen toteuttaa yhden aspektin: "Jumala suunnittelee kaiken hyvin ja antaa määräyksensä, Poika toteuttaa ne ja suorittaa luomistyön ja Henki ravitsee ja lisää (sitä, mitä on tehty)." [24]

Tertullianos (150-225) oli ensimmäinen, joka puhui Jumalasta kolminaisuutena ja kolmena persoonana, jotka ovat samaa olemusta. Jumala on "'kolminaisuus', jonka muodostavat 'kolme persoonaa'... (2) Jumala on 'yksi olemus, joka ilmenee kolmena toinen toisestaan erottamattomana ja koherenttina persoonana' (12). Isä ja Poika ovat 'kaksi eri persoonaa'; (4), 'kaksi eri olentoa' (4) ja 'toinen toisistaan erottuvia, mutta eivät erillisiä' (11). Poika on 'eri' kuin Isä 'persoonaltaan, mutta ei olemukseltaan—niin että heidät voidaan erottaa toisistaan heidän olematta silti kuitenkaan erillisiä' (12)." [25]

Tertullianos piti niin tiukasti kiinni kolminaisuuden eri persoonien välisestä eroavuudesta, että hän asetti heidät jopa keskinäiseen arvojärjestykseen sanoen: "...miten voi olla mahdollista, että Jumalan ajatellaan kärsivän erottelua ja erottamista Pojan ja Pyhän Hengen kohdalla, joilla on toinen ja kolmas sija kolmiyhteisessä jumaluudessa ja jotka ovat läheisesti yhtä Isän kanssa olemuksensa puolesta..." [26] Kun "Isästä" puhuttiin samassa yhteydessä "Pojan" kanssa, Tertullianos kutsui ainoastaan edellistä "Jumalaksi" ja jälkimmäistä puolestaan "Herraksi". Ainoastaan silloin kun Pojasta puhuttiin erikseen, käytettiin Hänestä nimitystä "Jumala". [27]

Hän puhui näistä kolmesta persoonasta kolminaisuuteen kuuluvina: "Isä on koko olemus, Poika on lähtöisin Hänestä ja osa kokonaista...Isä on...suurempi kuin Poika." [28] "Jumalan Poika on "osa koko kolmiyhteisestä Jumalasta". [29]

Vaikka Tertullianos koko ajan kielsi Jumalan kolmen persoonan olevan erillisiä, hän puhui jatkuvasti heistä sellaisina ja jopa kutsui heitä erillisiksi: "Tästä yhdestä henkäytetyn apostolin epistolan [1. Kor. 15:27-28] kohdasta olemme jo voineet osoittaa, että Isä ja poika ovat kaksi erillistä persoonaa, ei ainoastaan erillisten nimiensä Isä ja Poika puolesta, vaan sen tosiasian perusteella, että Hänen, joka antoi valtakunnan ja Hänen, jolle valtakunta annettiin...—on oltava tietenkin kaksi eri Olentoa." [30] Hän julisti jopa, että he ovat olemukseltaan yhtä, mutta eivät lukumäärältään: "Tällä tavoin Isän ja Pojan välinen yhteys ja Pojan ja Puolustajan välinen yhteys saavat aikaan kolme yhtä olevaa persoonaa, jotka kuitenkin ovat toinen toisistaan erottuvia. Nämä Kolme ovat yhtä olemukseltaan, eivät yksi Persoona, kuten on sanottu "Minä ja Isä olemme yhtä" olemuksen ykseyden puolesta, ei lukumäärän puolesta." [31]

Emme voi jättää huomiotta hänen alistussuhdetta merkitsevää kielenkäyttöään hänen puhuessaan kolmiyhteisestä Jumalasta. Poika on selvästi alisteisessa asemassa Isään nähden ja Pyhä Henki alisteisessa asemassa Poikaan nähden:

Henki on todellakin kolmas Jumalan ja Pojan jälkeen; samoin kuin puun hedelmä on kolmas juuren jälkeen tai niinkuin joen virta on kolmas lähteen jälkeen tai samoin kuin säteen kärki on kolmas auringon jälkeen. Mikään ei kuitenkaan ole vierasta alkulähteelle, koska se on lähtöisin omastaan. Samalla tavoin kolminaisuus, joka virtaa Isästä toineen toisiinsa kietoutuneiden ja toinen toisiinsa liittyvien askelten kautta, ei millään tavoin häiritse Valtiasta [13], sen samaan aikaan valvoessa Taloudenhoidon tilaa.

Jos siis Hänkin on Jumala, Johanneksen mukaan, (joka sanoo): "Sana oli Jumala", silloin on olemassa kaksi Olentoa—toinen, joka käskee, että jotain luodaan, ja toinen, joka tottelee käskyä ja luo...Olen jo selittänyt, persoonien perusteella, en olemusten perusteella—ottaen huomioon toinen toisistaan eroamisen, en erottamista. Mutta vaikka minun on kaikkialla pidettävä kiinni yhdestä olemuksesta, joka ilmenee kolmena yhteenkuuluvana ja toinen toisistaan erottamattomina (persoonina), kuitenkin minun on pakko myöntää, että Hän, joka antaa käskyn on eri kuin Hän, joka tottelee käskyä. Sillä Hän ei antaisi käskyä, jos Hän tottelisi sitä itse, käskiessään toisen totella sitä. Mutta silti Hän antoi käskyn, vaikka ei tarkoittanutkaan tottelevansa sitä itse, jos Hän olisi vain yksi; tai muuten Hänen on täytynyt toimia ilman mitään käskyä, koska Hän ei olisi odottanut, kunnes olisi käskenyt itseään. [32]

Hengen Tertullianos näytti yhdistävän Logokseen:

Sanomalla "Jumalan Henki"...ja olemalla suoraan mainitsematta Jumalaa, hän toivoi, että sillä ymmärrettäisiin sitä osaa kolminaisuudesta, jonka oli määrä sulautua "Poikaan", kun Hänet lähetettiin. Tässä raamatunkohdassa [Luuk.1:35] Jumalan Hengen täytyy olla sama kuin Sana. Sillä aivan samoin kuin Johanneksen sanoessa: "Sana tuli lihaksi" me ymmärrämme Hengen myös Sanasta puhuttaessa, samoin tässäkin me ymmärrämme samalla tavoin Sanan mainittaessa Henki. Sillä Henki on toisaalta Sanan olemus ja toisaalta Sana on Hengen toimintaa ja nämä molemmat ovat Yksi (ja sama). [33]

Hän selitti myös Pyhän Hengen "lähtevän nimenomaan Isästä Pojan kautta". [34]

Origeneellä (185-254) oli suurin vaikutus kolminaisuusopin kehitykseen itäisessä kirkossa, niinkuin Tertullianoksella oli läntisessä. Hän oli ensimmäinen, joka opetti, että oli olemassa "kolme iankaikkista persoonaa". [35] Poika ei ollut ainoastaan iankaikkinen, vaan Hän oli Isän iankaikkisesti synnyttämä. [36] Vaikka hän puhui kolminaisuuden jäsenten tasa-arvoisuudesta sanoessaan: "Ketään kolminaisuudessa ei voida kutsua suuremmaksi tai alempiarvoiseksi" [37], hän sanoi, että "Sana Jumala on eri olento, jolla on oma olemuksensa." [38] Ainoastaan Isä on o]qeoj (ainoa Jumala), kun taas Poika on ainoastaan qeoj (jumala). Tämä käy selvästi ilmi Origeneen lausuessa:

Isä on ainoa tosi Jumala, mutta...muista tosi Jumalan rinnalla olevista olennoista...on tullut jumalia, koska niillä on osuus Jumalaan...Isä on jumaluuden lähde, Poika on sen järki...Oli olemassa ainut Jumala ja Jumala, sitten oli kahden luokan jumalia, joista korkeamman luokan Jumala on Sana Jumala, jonka ylittää itse maailmankaikkeuden Jumala. Ja edelleen, oli olemassa ainoa Logos, joka vastaa täydellisesti Jumalaa ja joka on jumala; ja Logoksia oli kahta eri arvoastetta. [39]

Hän päätteli, että

On olemassa kolme hypostaasia [persoonaa], Isä ja Poika ja Pyhä Henki; ja samalla me uskomme, että Isä on luonut kaiken...Pyhä Henki on kaikkein ihmeellisin ja ensimmäinen kaikesta Isän Kristuksen kautta luomasta...Pyhä Henki näyttää tarvitsevan Poikaa, palvelevan Häntä olemuksellaan, niin että Hän kykenee olemaan olemassa ja lisäksi olemaan viisas, järkevä ja oikeudenmukainen. [40]

Tämä terminologia esittää vääristyneen kuvan siitä, mikä aikanaan tuli olemaan oikeaoppinen käsitys kolminaisuudesta. Sen sijaan, että noiden kolmen Persoonan kesken vallitsisi täydellinen tasa-arvoisuus, heidän välillään esiintyy keskinäistä riippuvuutta ja he ovat asemaltaan eriarvoisia. Logos ja Henki ovat Jumalan luomia eikä heidän voida sanoa olevan ainoa Jumala, vaan Jumala. Itse asiassa Origenes kutsui Jeesusta "järjestyksessä toiseksi Jumalaksi" [41] ja sanoi, että Hän oli "alempi" kuin Isä: "Sillä me, jotka sanomme, että näkyvä maailma on Hänen hallinnassaan, joka loi kaiken, julistamme niin sanoessamme, että Poika ei ole ylempänä Isää, vaan alempi kuin hän." [42]

Tämän aikakauden tärkeimmät opetukset kolminaisuusopin kehittymiselle olivat käsitykset yhdestä Jumalasta, jolla on kolme persoonaa, itse sana "kolminaisuus" ja käsitys siitä, että Jumalassa on useita persoonia, mikä oli peräisin Tertullianokselta; Pojan iankaikkinen luominen, mikä oli peräisin Origeneelta...Molempien mielestä Logos ja Henki olivat ontologisesti alisteisia Jumalalle, mutta eivät toiminnallisesti, sillä siinä oli kysymys inkarnaatiosta. Oppi persoonien välisestä tasa-arvoisuudesta, vaikka Origenes sitä opetti, rajoittui koskemaan Poikaa ja Isää. Henki oli Isän ensimmäinen luomistyö, jonka Hän teki Pojan kautta. Tässä vaiheessa ei vielä ole olemassa lopullista oppia persoonien tasa-arvosta tai näiden kolmen persoonan yhtäläisestä iankaikkisesta luonteesta. Sen sijaan käytetään hyvin triteististä (kolmijumalaista) kielenkäyttöä selitettäessä ainoan Jumalan ja jumaluuden kolmen persoonan välisiä suhteita. Yhtä mieltä oltiin siitä, että kolminaisuuden persoonat olivat samaa olemusta.

Areiolaisuus ja tie Nikean kirkolliskokoukseen

Vuonna 318 j.Kr. syntyi riita Aleksandriassa, Egyptissä erään tietyn Arius-nimisen presbyteerin ja Aleksandrian piispan Aleksanterin välillä. Arius opetti, että Logos luotiin tyhjästä ennen maailman alkua ja sentähden hän ei ollut samaa olemusta Isän kanssa. Itse asiassa Hän oli Jumalan ensimmäinen luomisteko. Jeesus oli Jumalasta lähtenyt puolijumala. Molemmat ryhmät olivat samaa mieltä siitä, että Poika oli olemassa ennen lihaksi tuoaan. Pääasia kiistassa oli Jumalan Pojan iankaikkisuus. Aleksanteri väitti, että Poika oli samalla tavoin iankaikkinen kuin Isäkin, mutta areiolaisten taisteluhuuto kuului: "oli olemassa aika, jolloin Hän ei ollut olemassa".

Aleksanteri piti paikallisen kirkolliskokouksen vuonna 321, jossa tuomittiin Ariuksen opetukset ja hänet ja hänen ystävänsä erotettiin kirkosta. Vastavuoroisesti Arius pyysi apua muilta piispoilta oppiensa tueksi. Hän saikin tukea Eusebios Nikomedialaiselta ja muutamilta muilta. Yhdessä he jatkoivat areiolaista oppia ja aiheuttivat siten eripuraa seurakuntien välillä.

Tämä eripuraisuus kantautui Konstantinuksen korviin. Konstantinuksesta oli juuri tullut Rooman keisarikunnan ainoa hallitsija vuonna 324 hänen voitettuaan Liciniuksen idässä. Konstantinus, joka oli ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt keisari, halusi sovittaa tämän teologisen kiistan, luultavasti saadakseen aikaan valtakuntansa yhtenäisyyden. Vastauksena hän lähetti neuvonanatajansa Hosius Cordovalaisen Aleksandriaan sovittamaan kiistan. Kun kävi ilmi, ettei kiistaa voitu helposti ratkaista, Konstantinus kutsui piispojen neuvoston koolle Nikeaan (nykyinen Isnik Turkissa), joka sijaitsee 35 km pohjoiseen Bitynian Nikomediasta.

Vuonna 325 j.Kr. matkusti arviolta 300 piispaa eri kaupungeista Nikeaan keisarin kustantamina. Tämä oli vain noin 1/6 kaikista kristityistä piispoista. Jokainen piispa toi mukanaan muitakin, niin että läsnä oli kaiken kaikkiaan voin 2500-2000 henkeä. [43] Suurin osa näistä piispoista oli valtakunnan itäisestä, kreikkaa puhuvasta osasta. Kirkolliskokous kesti noin kuusi viikkoa.

Kirkolliskokouksessa oli edustettuina etupäässä kolmeen ryhmään kuuluvia ihmisiä. Siellä oli läsnä pieni vähemmistö, jotka olivat omaksuneet areiolaisen opin. Tämän näkemyksen puhemiehenä oli Eusebios Nikomedialainen eikä Arius. Tämä johtui siitä, että Arius oli vain presbyteeri eikä voinut siis osallistua kokoukseen. Oli myös toinen pieni piispojen vähemmistö, joka uskoi, että areiolaisuus uhkasi kristinuskon ydinsanomaa, ts. Jeesuksen Kristuksen täyttä jumaluutta. Suurin osa läsnäolevista ei kuitenkaan kannattanut kumpaakaan näkemystä. Eusebios Nikomedialainen esitti kantansa kirkolliskokoukselle ja luki valmistamansa puheen. Hän luuli, että muuta ei tarvittu vakuuttamaan enemmistölle, että hänen ja Ariuksen näkemykset olivat oikeat ja niin heistä tulisi oikeaoppisuuden puolustajia Aleksanterin sijasta. Hän erehtyi tässä pahan kerran. Kun läsnäolevat piispat kuulivat hänen kuvailevan Poikaa Jumalan luomaksi, he alkoivat huudella vihaisesti: "Sinä valehtelet! Jumalanpilkkaa! Harhaoppia!" Eusebiuksen ääni hukkui nopeasti ja hänen puheensa raastettiin hänen käsistään ja revittiin riekaleiksi ja poljettiin sitten jalkoihin. [44] Ennestään ilman selvää kantaa olevan enemmistön mielipide oli nyt kääntynyt Ariuksen käsityksiä vastaan ja Aleksanterin puolelle.

Vakuuttuneina siitä, että areiolaisuus oli lopullisesti hylättävä, kirkolliskokous etsi sopivia sanamuotoja uskonsa määrittelemiseksi. Pelkkä Raamattu ei riittänyt, koska sekä areiolaiset että ne, jotka tunnustivat, että Jeesus oli iankaikkinen niinkuin Isäkin, yrittivät turhaan löytää raamatullisia perusteita kannalleen. Oli pakko laatia uskontunnustus.

Ensimmäinen kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen ehdotti kompromissiuskontunnustusta, jota hän käytti omassa kaupungissaan ja jossa todettiin, että Jeesus on "Jumalan Sana, Jumala Jumalasta...esikoinen kaikista luoduista, syntynyt Isästä ennen aikojen alkua." [45] Suurin osa piispoista oli tyytyväisiä siihen. Jopa areiolaiset lupasivat omaksua sen. Mutta Aleksanterin puolue vastusti sitä ankarasti, koska se ei ratkaissut itse ongelmaa. Hosiuksen kehotuksesta Konstantinus ehdotti sanan homoousios (tarkoittaa 'samaa olemusta') lisäämistä tunnustukseen. Aleksanterin kaunopuheisuuden vaikutuksesta hänen kantansa voitti. Uskontunnustus, joka esitettiin, kuului seuraavasti lopullisessa muodossaan:

Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta [homoousios] kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen. Ja heidät, jotka sanovat "oli aika, jolloin häntä ei ollut", ja "ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut", ja että hän tuli olevaiseksi olemattomista asioista, tai toisesta hypostaasista tai olemuksesta, vakuuttaen, että Jumalan Pojassa tapahtuu muutoksia tai erilaistumisia, katolinen ja apostolinen kirkko erottaa. Ilmaukset "joka on peräisin Isän olemuksesta [homoousios]" ja "samaa olemusta [homoousios] kuin Isä" kiistävät areiolaisten käsityksen, että Logos ei ole samassa mielessä ollut ikuisesti olemassa niinkuin Isä. Viimeinen kappale, joka tunnetaan myös nimellä anateema, tuomitsi ne eri tavat joilla areiolaisuuden opit ilmaistiin.

Lopuksi ainoastaan kaksi piispaa jätti allekirjoittamatta uskontunnustuksen ja Eusebios Nikomedialainen kieltäytyi allekirjoittamasta anateemaa. Sen seurauksena keisari tuomitsi heidät ja Ariuksen maanpakoon.

Kirkolliskokouksen merkitys kolminaisuusopin kehitykseen on todella huomattava. Se kieltää selvästi käsityksen, jonka mukaan Logos oli luotu eikä iankaikkinen niinkuin Isä ja päätti, että Logos oli samaa olemusta kuin Isä. Tämä jälkimmäinen väite aiheutti kuitenkin tulevina vuosina jälleen kiistaa. Jopa itse kirkolliskokouksessakin olivat monet piispat epäröiviä houmoousis -sanan lisäämisestä, koska se antoi mahdollisuuden modalismiin. Kirkolliskokouksen päätöstä ei kuitenkaan voida pitää kolminaisuusoppina, koska siinä ei käsitelty Pyhää Henkeä. Uskontunnustuksessa on ainoastaan yksi Häneen viittaava lause, jossa ainoastaan todetaan, että he uskoivat Pyhään Henkeen. Tämän kirkolliskokouksen aiheena oli Logoksen suhde Isään, ei Isään ja Pyhään Henkeen. Tämä aihe nostettiin esiin seuraavasa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

Nikean jälkeen: Tie Konstantinopoliin

Nikean kirkolliskokouksen hajaannuttua piispat matkustivat takaisin omiin seurakuntiinsa ja monet opettivat edelleen samoin kuin olivat opettaneet ennen Nikean kirkolliskokouksen uskontunnustuksen hyväksymistä. Uskontunnustuksen sanamuoto antoi piispoille mahdollisuuden tulkita sitä eri tavoin.

Vaikka areiolaisuus oli kärsinyt tappion sekä uskontunnustuksen myötä että keisarillisen määräyksen voimalla, se nousi jälleen ja siitä tuli pian idän seurakuntien hallitseva käsitys. Kolmessa vuodessa Eusebios Nikomedialaisen onnistui (hän oli jollain tavoin sukua Konstantinukselle) päästä Konstantinuksen hovin kuultavaksi esittääkseen uudestaan käsityksensä. Konstantinus oli myötämielinen Eusebiosta kohtaan tällä kertaa ja salli Ariuksen ja viraltapantujen piispojen palata takaisin vuonna 328 j.Kr. Eusebios Nikomedialaisella oli tärkeä asema Konstantinuksen hallintokaudella tästä alkaen. Hän jopa kastoi Kostantinuksen tämän kuolinvuoteella AD 337. Kaksi vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen Eusebioksesta tuli Konstantinopolin piispa edellisen piispan kuoltua.

Aleksanteri kuoli vuonna 328 ja hänen seuraajansa oli Athanasios, joka oli nikealaisen käsityksen kiihkeä puolustaja. Hänestä tuli kolminaisuusopin lipunkantaja.

Kolminaisuusopin kehittymisellä ja hyväksymisellä oli huomattava vaikutus vuonna 325 pidetyn Nikean kirkolliskokouksen ja vuonna 381 pidetyn Konstantinopolin kirkolliskokouksen välisen ajan poliittisen ilmaston muotoutumiseen. Konstantinus oli omaksunut areiolaisuuden Nikean kirkolliskokouksen jälkeen. Hänen kuolemansa jälkeen hänen poikansa Konstantinus II, joka hallitsi idässä Konstansin ja Konstantinus II:n hallitessa länttä, kannattivat edelleen areiolaisuutta. Konstantinus II toimi hyvin aktiivisesti areiolaisuuden puolesta ja nikealaisia vastaan vuonna 353 kolmen vuoden kuluttua siitä, kun hänestä tuli ainoa valtakunnan hallitsija. Konstantinus hallitsi keisarina kuolemaansa asti (AD 361). Areiolaisuuden kukoistuskausi vallitsi vuosina 328-379. Monet piispat allekirjoittivat areiolaisen uskontunnustuksen, mm. Hosius Cordovalainen.

Vaikka valtakunnan teologiaa hallitsikin areiolaisuus, koska keisarit olivat hyväksyneet sen ja omaksuneet sen, Athanasius ja muutamat muut jatkoivat taistelua Nikean tunnustuksen puolesta. Athanasius erotettiin virastaan Aleksandrian piispana jopa viisi kertaa, mutta hän jatkoi teologista taisteluaan vielä maanpaossakin.

Athanasios oli tietoinen monien epäröinnistä hyväksyä homoousios-terminologiaa, koska se avasi mahdollisuuden modalismiin, minkä takia hän hyväksyi termin homoiousios, joka tarkoittaa 'olemukseltaan samanlaista' kuvattaessa Pojan ja Isän suhdetta. Tämä oli hyvin tärkeä askel, koska hän oli aikaisemmin väittänyt, että sanan homoiousios käyttö oli yhtä harhaopillista kuin areiolaisuuskin. [47]

Athanasios julisti vuonna 362 paikallisessa kirkolliskokouksessa Aleksandriassa, että oli hyväksyttävää puhua Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä "yhtenä olemuksena" niin kauan kuin sillä ei tarkoitettu näiden kolmen persoonan välisen erotuksen poistamista ja oli hyväksyttävää puhua Isästä, Pojasta ja Pyhästä hengestä "kolmena olemuksena" niin kauan kuin näitä kolmea ei erotettu toisistaan eri jumaliksi. [48]

Athanasios kuoli vuonna 373 j.Kr., kahdeksan vuotta ennenkuin hänen peruskäsityksensä hyväksyttiin oikeaoppisiksi Konstantinopolissa. Hän ei elänyt kyllin kauan ollakseen todistamassa voittoaan, mutta hänen työtään jatkoivat suuret kappadokialaiset: Basileios Kesarealainen, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Nazianzialainen. He viimeistelivät osaa Nikean ja Athanasiuksen terminologiasta, niin että uskontunnustus olisi paremmin hyväsyttävissä. Heidän työnsä heijastuu nykyisen kolminaisuusopin synteesissä.

Heidän tärkein vaikutuksensa oli sanojen ousia ja hupostasis käyttö. Nikeassa näitä termejä käytettiin synonyymeinä, mutta kappadokialaiset tekivät erotuksen niiden välillä samalla tavoin kuin Tertullianos oli tehnyt 150 vuotta aikaisemmin. He sanoivat, että Jumaluus oli olemassa yhtenä ousiana, mutta kolmena eri hupostasiksena. Latinaksi nämä termit kuuluivat yksi substantia ja kolme personae. He sallivat krekankielen sanan prosopon käytön sanan hupostasis sijasta, mutta eivät pitäneet sitä parempana, "koska se tarkoitti alunperin 'kasvoja', 'ulkomuotoa' tai 'naamiota' ja Sabellius oli käyttänyt sitä merkityksessä 'manifestaatio' tai 'rooli'". [49]

Athanasios vastusti eläessään sanojen ousia ja hupostasis erottamista toinen toisistaan, koska Nikeassa niiden välillä ei tehty eroa. Hän ei halunnut sanoa "kolme hupostasista, koska silloin tehtiin liian suuri ero persoonien välille. Hän ei pitänyt termistä prosopon, koska se ilmaisi liian pientä erotusta. [50] Vuoden 362 kirkolliskokouksessa hän hyväksyi kuitenkin ilmauksen "kolme hypostasista" oikeaoppisena ilmauksena, vaikka hän silti puolusti vanhempaa, Nikeassa käytettyä kieltä.

Vaikka ilmaus "kolme hupostasista olikin monien mielestä hyväksyttävä, monien muiden mielestä se oli triteismiä eli kolmijumalaisuutta. Lainattiin Heprealaiskirjeen kohtaa 3:1, missä opetetaan, että Jeesus oli Jumalan hupostasiksen kuva eikä toinen hupostasis. Athanasios lisäsi tätä väärinkäsitystä sanomalla, että kaikilla ihmisillä oli sama olemus samoin kuin Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä oli sama olemus. Kappadokialaiset rakensivat tämän käsityksen pohjalle ja vertasivat kolminaisuutta kolmeen ihmiseen. Samoin kuin Pietari, Jaakob ja Johannes olivat samaa homoousiosta keskenään, mutta kuitenkin kolme eri persoonaa, samoin Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat samaa homoousiosta keskenään, vaikkakin kolme eri Persoonaa, Joilla oli sama jumalallinen luonto. [51]

Gregorios Nissalainen käsitteli tätä väärinkäsitystä ja myönsi, että käytetty kieli oli tyypillistä kielen väärinkäyttöä. Hän sanoi, että toisin kuin kolmen ihmisen kohdalla, kaikki kolminaisuuden osapuolet osallistuvat toinen toistensa työhön: "Jokainen toiminta, joka ulottuu Jumalasta Luomiseen...on alkujaan Isästä ja etenee Hänestä Pojan kautta ja tulee täydelliseksi Pyhässä Hengessä. [52]

Kappadokialaiset käyttivät edelleen kolmannen vuosisadan alisteisuutta kuvaavaa kieltä puhuessaan Pojasta ja Hengestä. Basileios opetti, että meidän tulee "käsittää kolme, Herra, joka antaa määräyksen, Sana, joka luo ja Henki, joka vahvistaa" ja "luonnollinen Hyvyys ja synnynnäinen Pyhyys ja kuninkaallinen Arvokkuus ulottuvat isästä Ainosyntyisen kautta Henkeen". [53] Gregorios Nissalainen sanoi: "Armo virtaa katkeamattomana virtana Isästä Pojan ja Hengen kautta niille, jotka ovat siihen arvollisia". [54] Gregorios Nazianziolainen julisti jopa: "En haluaisi kutsua Isää suuremmaksi, koska hänestä lähtevät sekä Tasa-arvoisuus että Tasa-arvoisten Oleminen (tämän myöntävät kaikki), mutta pelkään käyttää sanaa Alkuperä, etten vain tekisi Hänestä Alempiarvoisten Alkuperää...Sana Suurempi...ei koske Luontoa, vaan ainoastaan Alkuunpanijaa". [55]

Yhteenvetona Kolme Kappadokialaista opettivat, että

Jumala käsittää kolme tasa-arvoista, iankaikkisuudesta olemassaollutta, iankaikkista, samaa olemusta olevaa persoonaa ja tämä totuus on käsittämätön mysteeri. Heidän välillään vallitsee olemuksellinen ykseys, mutta persoonien välillä vallitsee ero. Tämä kolminaisuus on täydellinen, erottamaton, näkymätön ykseys ja persoonat toimivat yhdessä kaikessa. Ainutlaatuiset persoonia toisistaan erottavat ominaisuudet ovat seuraavat: Isä ei ole syntynyt, Poika on syntynyt (siitetty) ja Pyhä Henki lähtee (etenee). Pojan siittäminen ja Pyhän Hengen eteneminen ovat kuitenkin mysteereitä. Vaikka nämä persoonat ovatkin tasa-arvoisia ja samalla tavoin ikuisia, Isä on kuitenkin tietyssä mielessä pää ja alkulähde. [56]

Konstantinopolin kirkolliskokous

Theodosius I:stä tuli AD 379 koko Rooman maailmanvallan hallitsija. Hän oli Nikean opin uskollinen kannattaja. Hänen johdollaan kutsuttiin kokoon toinen ekumeeninen kirkolliskokous AD 381 Konstantinopoliin. Läsnä oli ainoastaan noin 150 piispaa eikä kukaan heistä ollut lännen kirkosta. Gregorios Nissalainen ja Gregorios Nazinazolainen olivat tärkeimmät puhujat. Basileios Kesarealainen oli kuollut useita kuukausia sitä ennen.

Kirkolliskokouksen omaksuma uskontunnustus kuului:

Me uskomme kaikkien näkyväisten ja näkymättömien yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen. Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä. Hänen kauttaan luotiin kaikki. Hän astui alas taivaasta meidän ja meidän pelastuksemme tähden: Pyhän Hengen voimasta hän tuli lihaksi Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi. Hänet ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana meidän edestämme; hän kärsi kuoleman ja hänet haudattiin. Kolmantena päivänä hän nousi kuolleista Raamatun mukaisesti; hän nousi ylös taivaaseen ja istuu Isän oikealla puolella. Hän tulee takaisin kirkkaudessa [kirkastettuna, kunniassa] tuomitsemaan elävät ja kuolleet eikä hänen valtakunnallaan ole loppua. Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja elämän antajaan, joka lähtee Isästä [ja Pojasta]. [57] Häntä palvotaan ja kunnioitetaan yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Hän on puhunut Profeettojen kautta. Me uskomme yhteen pyhään, yhteiseen [katoliseen] ja apostoliseen seurakuntaan. Me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksisaamiseksi. Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Aamen.

Tässä kirkolliskokouksessa eikä Nikean kirkolliskokouksessa laadittiin ensimmäinen lopullinen, oikeaoppinen ja universaali uskontunnustus, jossa käsiteltiin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä suhdetta. Nikean kirkolliskokouksen ensijaisena aiheena oli Jeesuksen suhde Isään, mutta Konstantinopolissa lisättiin Nikean uskontunnustukseen Pyhän Hengen täysi, tasa-arvoinen ja iankaikkisuudesta alkuisin oleva Jumalan kanssa samaa olemusta oleva Pyhän Hengen jumaluus. Tästä syystä sitä pidetään ensimmäisenä, todella kolmiyhteisenä uskontunnustuksena.

Tämä kirkolliskokous on tärkeä kahdesta muustakin syystä. Se oli ensiksikin lopullinen teologinen isku areiolaisuudelle, vaikka se laadittiinkin lopulliseen muotoonsa vasta 500-luvulla. Toiseksi kukistettiin apollinarismi, joka opetti, että Jeesuksen ihmisluonto ei ollut täydellisesti ihmisluonto.

Johtopäätös

Raamatussa tyydytään puhumaan ainoastaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä Jumalana, mutta ei selitetä miten. Kolminaisuusoppi oli yritys puolustaa kolmea raamatullista opetusta samanaikaisesti: monoteisimia; Isän, Pojan ja Hengen jumaluutta; ja Isän, Pojan ja Hengen välisiä raamatullisia eroja. Oppi kehittyi hitaasti yli 200 vuoden aikana ja sitä muokattiin vähitellen sellaiseksi, miten sitä selitettiin vuosisatoja myöhemmin. Sen kehitys alkoi yrityksestä ymmärtää Jumalan luonne kreikkalaisen filosofian käsittein ilmaistuna, ts. käsitys siitä, että Jumala on tutkimaton ja muuttumaton. Koska Jumala ei voinut kärsiä eikä muuttua, Jumalan Pojan julistettiin olevan lähtöisin Jumalasta, Hänen ensimmäinen luomistyönsä, jonka kautta kaikki muu luotiin. Vaikka Logos oli jumala, hän oli lähtöisin Isästä, inkarnoitui, kärsi, kuoli ja haudattiin ja nousi ylös. Vähitellen omaksuttiin käsitys Isän ja Pojan yhtäläisestä iankaikkisuudesta ja tasa-arvosta ja aikaa myöten myös Pyhän Hengen katsottiin omaavan nuo samat ominaisuudet. Lopullisena tuloksena oli usko yhteen Jumalaan, joka on olemassa kolmena eri persoonana. Isä ei ole syntynyt; Poika on syntynyt; ja Henki lähtee (etenee). Kullakin kolminaisuuden persoonalla on tietty tehtävä jumaluuden taloudenhoidossa, vaikka kukin persoona onkin mukana muiden kahden tehtävissä. Isä nähdään luomisessa, Poika pelastuksessa ja Henki pyhityksessä. Nämä kolme ovat kaikki yhtä iankaikkisia, tasa-arvoisia ja samaa olemusta. Kolminaisuus on jakamaton ykseys persoonien ollessa toinen toisistaan erottuvia, mutta ei kuitenkaan erillisiä.

Merkitys aikamme uskovalle

Jumalan luonto ja olemus ovat ihmiselle kaikkein käsittämättömin asia. Miten meidän tulisi ymmärtää sitä, millä ei ole alkua, joka on kaikkivaltias, kaiken tietävä, kaikkialla läsnäoleva ja ikuinen? Vaikka mieli voisikin nuo käsitteet tietää, niitä ei voi täydellisesti käsittää. Meillä ei ole tässä maailmassa sellaista kokemusta, jonka avulla noita elementtejä voitaisiin ymmärtää. Kun on kysymys sellaisesta käsitteestä kuin Jumala, meidän on tunnustettava, ettei kukaan kykene selittämään tyydyttävästi Hänen luontoaan ja olemustaan. Huolimatta kaikesta mietiskelystä ja yrityksistä näiden asioiden selvittämiseksi jokainen ihminen on vajaa ja hänen teologiansa on puutteellinen. Kun me tämän ymmärrämme, meidän on on valvottava itseämme, ettemme korota mitään tiettyä uskontunnustusta, tietyn kirjoittajan selitystä tai omaa käsitystämme Jumalasta kajoamattoman oikeaoppisuuden asemaan. Samoin kuin kolminaisuusoppi kehittyi aikojen kuluessa ja yksilöiden teologiat (jotka olivat olennaisen tärkeitä sen kehitykselle), samoin kehittyy omakin ymmärryksemme Jumalasta aikojen kuluessa.

Vaikka Nikean ja Konstantinopolin uskontunnustuksista saattaa olla hyötyäkin kristitylle, ne eivät ole lopullinen sana Jumaluuden luonteesta. Kolminaisuusopin kehitys tapahtui asteittain. Jotkut sellaiset käsitykset, joita varhaisemmat teologit kannattivat, tuomittiin myöhemmin harhaopeiksi, vaikka kehityksessä myöhempi, oikeaoppisena pidetty käsitys perustuikin alunperin niihin. Frank Stagg puhui kolminaisuusopin kehityksen puutteista sanoessaan "Mutta se, mikä alkoi kolminaisuuden ykseyden vaatimuksesta kehittyi aikaa myöten kolmeuden korostamiseen vaaranten siten uskon ykseyteen...Sanaan kolminaisuus lisättiin pian sanat "persoonaa", "kolme persoonaa", "jumaluuden kolme persoonaa" ja elttiin jopa asettaa nämä persoonat keskinäiseen arvojärjestykseen: ensimmäinen, toinen ja kolmas. Tällä tavoin kolminaisuusoppi oli kehittymässä nopeaan tahtiin kolmijumalaisuutta (triteismiä) kohti, mikä on itse asiassa uskoa kolmeen eri jumalaan. Tällaista ei Uusi Testamentti ole koskaan tarkoittanut eikä kannata." [58]

Koska kolminaisuusopin kehitys tapahtui vaiheittain ja koska opin kehittäjillä oli puutteita teologioissaan, minun on pakko uskoa, että eivät edes nuo kirkolliskokouksetkaan eivätkä niissä laaaditut uskontunnustukset tehneet loppua yrityksille ymmärtää Jumalaa tai teologisille puutteille. Vaikka me voimmekin rakentaa varhaisempien uskon pioneerien perustalle, meidän on pyrittävä tekemään heidän teogioistaan täydellisempiä. Uskon, että aikamme uskovan velvollisuutena on tutkia uudelleen käsityksiään Jumalasta, niin että hän voi olla varma siitä, että me perustuvat Raamattuun. Ei ole olemassa mitään uskontunnustusta tai perinnäisoppia, joka olisi yhtä tärkeä kuin totuus eikä yhtään totuutta, joka olisi yhtä tärkeä kuin Jumala. Aikamme seurakunnan on pyrittävä täydellisempään käsitykseen Jumalasta. Se saattaa tosiaankin edellyttää kolminaisuusopin uudelleentutkimista sen kehityksessä halki vuosisatojen. Nykyään on monia kolminaisuusoppia kannattavia kirjailijoita, jotka yrittävätkin löytää kolminaisuusopille tuoretta selitystä, jossa pyritään vapauttamaan lukija alisteisuutta ja triteistisiä eli kolmijumalaisia käsityksiä sisältävistä jumalakäsityksistä, jotka perinteinen kolminaisuusoppi on saanut aikaan eri yksilöiden mielissä.

Aikamme seurakunnan on jatkettava alkuseurakunnan tapaan sellaisen tavan etsimistä, jolla voisimme ymmärtää ja selittää Raamatun monoteististä opetusta, Raamatun kieltä, jossa tehdään ero Isän, Pojan ja Hengen välillä ja Raamatun opetusta Isän, Pojan ja Hengen jumaluudesta. Onko meidän ymmärrettävä, miten kolme Olentoa voi olla yksi Jumala vai onko meidän ymmärrettävä, miten Yhdestä olennosta voidaan puhua kolmella eri tavalla? Mikä on painotuksemme? Vastaus tähän kysymykseen ratkaisee käsityksemme Jumalasta ja suhteemme tähän Jumalaan, mikä on koko ihmiskunnan lopullinen tarkoitus. Olkoon Jumala kanssamme tämän suuren ja kirkastetun päämäärän saavuttamiseksi!


Lähdeviitteet

        2. Ibid., 46. 
        3. Ignatius, Epistle to Polycarp, 3. 
        4. Ignatius, Epistle to the Romans. 6. 
        5. David K. Bernard, Oneness and Trinity A.D. 100-300: The Doctrine of God in Ancient Christian Writings
          (Hazelwood, MO: Word Aflame Press, 1991), 38. 
        6. Polycarp, Epistle to the Philippians, 12. 
        7. Hermas The Shepherd, Similitude, 9:12. 
        8. Ibid., 5:6. 
        9. Ibid., 9:1. 
        10. Cyril Richardson et al., käännös ja toimitus., Early Christian Fathers (New York: Macmillan, 1970), 233. 
        11. Justin, First Apology, 65. 
        12. Justin, Second Apology, 56. 
        13. Justin, First Apology, 21. 
        14. Tatian, Address to the Greeks, 5. 
        15. Athenagoras, Plea for the Christians, 12. 
        16. Berkhoff, The History of Christian Doctrines (Grand Rapids: Baker, 1937), 58, David K. Bernardin teoksessa
            Oneness and Trinity A.D. 100-300 (Hazelwood, MO: Word Aflame Press, 1991), 87. 
        17. Bernard, 86. 
        18. Bernard, 88-89 
        19. Bernard, 175. 
        20. Irenaeus, Against Heresies, 1:10:1. 
        21. Ibid., 2:25:3. 
        22. Ibid., 2:13:8. 
        23. Bernard, 100. 
        24. Irenaeus, 4:38:3. 
        25. Tertullian, Against Praxeas, 2, 12, 4, 11, 12, quoted in David K. Bernard, Oneness and Trinity A.D. 100-300
           (Hazelwood, MO: Word Aflame Press, 1991), 107. 
        26. Tertullian, Against Praxeas, 3. 
        27. Ibid., 13. 
        28. Ibid., 9. 
        29. Ibid., 26. 
        30. Ibid., 4. 
        31. Ibid., 25. 
        32. Ibid., 8. 
        33. Ibid., 26. 
        34. Ibid., 4. 
        35. Bernard, 112. 
        36. Origen, On the Principles, 1:3:4. 
        37. Ibid., 1:3:7. 
        38. Origen, Commentary on John, 1:23. 
        39. Ibid., 2:3. 
        40. Ibid., 2:6. 
        41. Origen, Against Celsus, 5:39. 
        42. Ibid., 8:15 . 
        43. David K. Bernard, The Trinitarian Controversy in the Fourth Century (Hazelwood, MO: Word Aflame Press, 
            1993), 15. 
        44. Justo Gonzalez, The Story of Christianity. Volume 1: The Early Church to the Dawn of the Reformation (New 
            York: Harper Collins Publishers, 1984), 164. 
        45. Bernard, The Trinitarian Controversy in the Fourth Century, quoting from The Nicene and Post-Nicene Fathers,
            2d ser. (Reprint, Grand Rapids: Eerdmans, 1976), 4:74; 14:3. 
        46. Homoousios comes from homo meaning "the same," and ousia meaning "substance." 
        47. Gonzalez, 179. 
        48. Ibid. 
        49. Bernard, The Trinitarian Controversy in the Fourth Century, 40. 
        50. Ibid. 
        51. See Basil, Letters, 38; 8:137. 
        52. Gregory of Nyssa, On "Not Three Gods," 4:84. 
        53. Basil, On the Spirit, 16:38, 47. 
        54. Gregory of Nyssa, On the Holy Spirit, 5:323. 
        55. Gregory of Nazianzus, Oration on Holy Baptism, 7:375-76. 
        56. Bernard, The Trinitarian Controversy in the Fourth Century, 45. 
        57. Lause "ja Pojasta" (filioque) ei kuulunut alkuperäiseen uskontunnustukseen, vaan läntinen kirkko lisäsi sen
            Toledon synodissa vuonna 589. Roomalaiskatolinen kirkko hyväksyi tämän lisäyksen täysin, mutta itäinen,
            ortodoksinen kirkko on aina kiistänyt sen. Vaikka filioque ei kuulunutkaan alkuperäiseen
            uskontunnusatukseen, olen ottanut sen mukaan suluissa, koska se on nykyään kolminaisuusopin kannattajien
            uskontunnustuksen yleisimmin omaksumassa muodossa. 
        58. Frank Stagg, The Holy Spirit Today (Nashville: Broadman Press, n.c.), 14-15. 

Alkuperäinen artikkeli: The Development of the Doctrine of the Trinity by Jason Dulle

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat

e