Julkaisimme vuonna 1997 artikkelisarjan "Lopun ajan seurakunta", jossa totesimme, että pian on tulossa aika, jolloin kirkot joko sulautuvat antikristilliseen maailmanlaajuiseen kirkkoon tai lakkaavat olemasta. Jeesukseen todella uskovien ainoana vaihtoehtona olisi kokoontua salaa kodeissa. Sarjassa käsiteltiin laajasti uskovien oikeanlaisen kokoontumisen muotoa ja toimintaa.
Tuota artikkelisarjaa kirjoitettaessa näytti siltä, että kirkon kohtalonhetket olivat käsillä. Tarkoituksenamme oli kuvata sitä, miten vaino saisi Kristuksen ruumiin kokoontumaan kodeissa pysyäkseen hengissä. Olimme havainneet, että suurin osa kirkoista oli jo jonkin aikaa ollut luisumassa luopumukseen, vaikka emme silloin tehneet siitä suurta numeroa. Tuo huolenaiheemme on kasvanut huomattavasti ja katsomme tarpeelliseksi käsitellä kotiseurakuntien tarpeellisuutta nykyään, vaikka ei otettaisi huomioon mahdollista vainoa.
Jopa ns. "fundamentalistiset" ja "evankelikaaliset" kirkot ovat omaksuneet vähemmän raamatullisia käsityksiä monissa kysymyksissä. Ekumeenisuus -- yhteys totuuden kustannuksella -- on tullut yhä hallitsevammaksi piirteeksi kirkkobisneksessä. Pyhän Hengen toiminnan sijalle ovat tulleet psykologiset teoriat ja manipulaatio useimmissa seurakunnissa mukaanlukien evankelikaaliset (tai oikeammin sanoen uusevankelikaaliset) kirkot. Eräänä erikoisuutena mainittakoon se, että karismania on vallannut monet seurakunnat "hengellisen sodankäynnin", "demonien ulosajamisen" ja outojen ilmiöiden nimissä, joita väärin perustein väitetään Pyhän Hengen toiminnaksi.
Saamastamme postista päätellen yhä useammat uskovat saavat kokea seurakunnissaan uskonnollisen laitosjärjestelmän haittapuolia: pappien ja pastoreiden väärinkäytöksiä; väärää opetusta; eri kirkollisten suuntausten perinnäistapoja; vitsejä viliseviä saarnoja, joissa Raamattua ei juurikaan tutkita; rikkaiden suosimista; synnin hyväksymistä ja jopa tukemista suosikkien ja pappien kohdalla; pappien epäluotettavuutta; jatkuvia rahankeräyksiä rakennusprojekteihin; välinpitämättömyyttä puutteenalaisia kohtaan; seurakunnan kasvu -ohjelmia, jotka imevät niiden ihmisten taloudellisia, emotionaalisia ja aikaresursseja, jotka kokevat, että heidän velvollisuutensa on tukea pastorin "näkyä"; ja lukemattomia muita ongelmia.
Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkia näitä ongelmia olisi kaikissa kirkoissa, mutta useimmissa niitä on vähintäänkin jossain muodossa.
Useimmat seurakunnat ovat olemassa vain hyödyttääkseen itseään sen sijaan, että ne olisivat olemassa seurakuntalaisten takia. Vaikka ihmisiä mielistelläänkin puhumalla siitä, miten "kirkko" ei ole rakennus, vaan siihen kuuluvat ihmiset, todellisuudessa se on yhtä kuin sen johtajisto -- pastorit ja muu hierarkia -- eikä suinkaan ihmiset tai rakennus.
Oikeudenmukaisuuden nimessä on todettava, että on myös uhrautuvia pastoreita, jotka ovat uhranneet elämänsä niiden hyväksi, jotka on heidän huostaansa uskottu. Älkää siis ajatelko, että olisin tällaisia ihmisiä vastaan. Rakastan noita pastoreita, jotka ovat joutuneet taistelemaan valtavan paineen alaisina palvellakseen seurakuntalaisiaan. He todella rakastavat seurakuntalaisiaan. Herra on käyttänyt heitä vuosisatojen ajan erilaisissa väärissä uskonnollisissa järjestelmissä. Monet uskon jättiläiset ovat olleet tällaisia pastoreita. Ja kun menneisyydessä itse kuuluin laitoskirkkoon, pyrin aina auttamaan pastoreitani kaikin mahdollisin tavoin. Mutta näitä uskollisia työntekijöitä on yhä harvemmassa sitä mukaa kuin yhä useammat saavuttavat henkilökohtaista "menestystä" maailman uskonnollisissa järjestelmissä. Siksi monet uskovat tutkivat Raamattua löytääkseen sieltä vastauksen siihen, mitä Jumala haluaisi heidän tällaisessa tilanteessa tekevän. Näin tehdessään he ovat törmänneet hätkähdyttäviin totuuksiin: 1) Jeesus ei perustanut "kirkoksi" tai "seurakunnaksi" kutsuttua instituutiota; 2) Kristuksen ruumis kokoontui yhteen hengellisenä perheenä toinen toistaan palvellakseen; 3) Uskovien seurakuntaa johti vanhimmisto; 4) seurakunnissa ei ollut palkattuja ammattipappeja tai -pastoreita, jotka olisivat olleet erikoisasemassa muuhun seurakuntaan nähden; 5)Vanhimmiston jäsenet joutuivat vastaamaan toinen toiselleen ja itse asiassa koko uskovien seurakunnalle; 6) ensimmäiset uskovat kokoontuivat kodeissa ja aterioivat yhdessä. Sitä kutsuttiin "rakkausateriaksi"; 7) kaikkia kehotettiin palvelemaan niillä Pyhän Hengen armolahjoilla, joita heille oli annettu.
Nykyajan kirkot ja seurakunnat, jotka ovat neljännellä vuosisadalla syntyneen roomalaiskatolisen eksytyksen jälkeläisiä suoraan tai epäsuoraan, toimivat tuon raamatullisen mallin vastaisesti. Monet, jotka ovat lähteneet uskonnollisista järjestelmistä, ovat esittäneet tällaisia syitä niistä eroamiseensa. Tämän eron seurauksena on syntynyt kotiseurakuntaliike.
Tämä uskonnollisista instituutioista poispäin suuntautuva liike ei ole organisaatio, vaan yleensä ottaen itsenäinen vastaus monien Jeesukseen uskovien kokemaan pettymykseen ja turhautumiseen laitoskirkkoja kohtaan. Tämä pettyneisyys ja turhautuneisuus on kasvanut sitä mukaa kuin uskovat ovat kypsyneet Raamatun ymmärtämisessään. Samoin kuin on syntynyt monia itsenäisiä seurakuntia vastalauseena suurinten kirkkojen muodolliseen ja uskonnollisia muotoja käyttävään toimintatapaan, syntyy nykyään kotiseurakuntia vastalauseena näiden itsenäisten seurakuntien ja vanhojen kirkkokuntien rutiininomaisuuteen.
Tämä liike pyrkii välttämään jumalanpalvelusten muodollisuutta ja haluaa sen sijaan etsiä henkilökohtaisempaa, Pyhän Hengen johtamaa toimintaa, joka rohkaisee hengelliseen kasvuun raamatullisessa mielessä. Mielestäni se on askel oikeaan suuntaan.
Mutta jotta uskova voisi löytää todellisen uskovien yhteyden, myös tiettyjä kotiseurakuntaliikkeessä esilletulevia asioita on käsiteltävä. Samoin kuin organisoiduissa seurakunnissa on sudenkuoppansa, on oltava tarkkaavainen myös kotiseurakuntaliikkeen alueelle siirryttäessä.
Ensiksikin kaikissa "liikkeissä" on tiettyjä asioita, joihin mukanaolijat haluavat vaikuttaa omilla uskomuksillaan ja käytännöillään. Myös itsenäisillä liikkeillä on vaara jäykistyä ja/tai kehittyä joksikin uudenlaiseksi uskontosuunnaksi, tai vähintään suuntaukseksi, joka pyrkii vaikuttamaan yksittäisiin seurakuntiin. Tarkoituksemme on tarjota tässä ohjeita ja aineistoa niiden avuksi, jotka ehkä haluavat löytää raamatullisemman seurakuntamuodon kuin mitä heidän nykyinen seurakuntayhteytensä tarjoaa.
Vaikka liikettä kutsutaankin kotiseurakuntaliikkeeksi, josta saa sen käsityksen, että ne kokoontuvat kodeissa, jotkut niistä ovat kasvaneet niin suuriksi, että ne eivät mahdu enää yksityisiin koteihin ja ovat siitä syystä alkaneet kokoontua julkisissa tiloissa. Kaikkein tärkeintä ei tosiaankaan ole se paikka, missä seurakunta kokoontuu, vaan tärkeämpää on sen muoto ja toiminta. Käsittelen myöhemmin seurakunnan kokoa ja tilantarpeen kasvua. Ekklesian eli uloskutsuttujen seurakuntaa voidaan kutsua myös "Herran seurakunnaksi", sillä myös kotiseurakunnat saattavat poiketa puhtaasta uskosta, mutta ymmärrämme kuitenkin, että Herran seurakunnat kokoontuivat yleensä kodeissa. "Kotiseurakunta" tässä artikkelissa ei tarkoita samaa kuin mihin seurakuntaan asianomainen kuuluu, vaan nimenomaan kodeissa kokoontuvaa seurakuntaa.
Meidän on tehtävä ero myös ekklesian -- uskovien todellisen seurakunnan -- ja ns. "soluseurakuntien" välillä, jotka ovat järjestäytyneisiin seurakuntiin kuuluvia kodeissa kokoontuvia ryhmiä. Tärkein ero on se, että Herran seurakunnat ovat itsenäisiä, kun taas soluseurakunnat ovat järjestäytyneiden seurakuntien ja kirkkojen alaryhmiä. Tärkeä ero on myös se, ettei Herran seurakuntia johda seurakunnan pastori tai hänen nimeämänsä johtaja. Herran seurakuntien kokoukset eiväät myöskään keskity edellisen sunnuntain tai sapatin seurakuntakokouksessa pidettyyn saarnaan, mikä on tyypillistä monissa soluissa.
Henkilökohtaisemman toiminnan tarve toteutuu tosin sekä Herran seurakunnissa että soluryhmissä, mutta Herran seurakunnissa on enemmän tasa-arvoisuutta henkilökohtaisten tarpeiden ja huolten jakamisessa. Niitä ei tuoda esiin muualla, niinkuin saatta tapahtua soluryhmissä, jotka jo luonteeltaan edellyttävät, että asiat viedään seurakunnan johdolle. Koska kaikki Herran seurakunnassa tuntevat toisensa ja kokoontuvat perheenomaisesti, ei asioiden esilletuominen tunnu niin häkellyttävältä.
Vaikka soluryhmät ovatkin yritys intiimimpään suuntaan, ne ovat kuitenkin vain kirkkojen ja seurakuntien ulokkeita. Papit tai pastorit ovat niiden johdossa ja heillä on lopullinen päätäntävalta siitä, mitä soluissa tapahtuu, vaikkeivät he välttämättä tunnekaan kaikkia seurakuntalaisiaan.
Mutta toisaalta, pelkästään se, että jotkut ovat erottautuneet ammattipapistosta, ei silti välttämättä tarkoita, että heillä on tarjottavana sen totuudellisempaa tai raamatullisempaa opetusta tai toimintaa. Seurakunnan muoto ja toiminta ovat äärimmäisen tärkeitä. Syvällisempää tietoa aiheesta löytty artikkelisarjasta "Lopun ajan seurakunta": Seurakunnan toiminta ja muoto, Johtajuus seurakunnassa ja Seurakuntayhteys. Seuraavassa ainoastaan suuntaa antavia ohjeita , jotka toivottavasti auttavat niitä, jotka etsivät lohdutusta niihin väärinkäytöksiin, joita he ovat joutuneet kokemaan seurakuntainstituutioissa.
Kaikessa yhteen kokoontumisessa ja Jumalan sanan tottelemisessa (Hebr. 10:25) tärkeimpänä asiana, joka ohjaa kaikkea opetusta ja käytäntöjä, on rakkaus. Eivät edes ne muodot ja toiminta, joita tässä esitetään, saa olla etusijalla kaikkien seurakunnan jäsenten palvelutyössään osoittamaan rakkauteen nähden. Raamatun mukaan rakkaus on jopa tärkeämpää kuin Jumalan laki:
Ja tapahtui, että hän sapattina kulki viljavainioiden halki, ja hänen opetuslapsensa rupesivat kulkiessaan katkomaan tähkäpäitä. Niin fariseukset sanoivat hänelle: "Katso, miksi he tekeävt sapattina sitä, mikä ei ole luvallista?" Hän sanoi heille: "Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki, kun hän ja hänen seuralaisensa olivat puutteessa ja heidän oli nälkä, kuinka hän meni Jumalan huoneeseen ylimmäisen papin Abjatarin aikana ja söi näkyleivät, joita ei ollut lupa syödä muiden kuin pappien, ja antoi myös niille, jotka hänen kanssansa olivat?" Ja hän sanoi heille: "Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen poika siis on sapatinkin herra."(Mark. 2:23-28)
Herra ei sanonut fariseuksille, että he olivat väärässä pitäessään sapatin, vaan että he olivat käsittäneet väärin lain tarkoituksen, mikä oli tarkoitettu ihmisen parhaaksi ja oli lähtöisin rakastavan Jumalan sydämeltä. Tämä on pidettävä mielessä tutkiessamme seurakunnan toimintaan ja muotoon liittyvää.
Raamatullisen kokoontumisen muotoa ja toimintaa tarkastellessamme teemme usein vertailuja organisoituihin seurakuntiin. Emme tee sitä saattaaksemme huonoon valoon niitä harvoja vanhurskaita miehiä, jotka toimivat seurakuntien pastoreina, vaan osoittaaksemme, miten edes parhaimmatkaan eivät toimi täysin Jumalan sanan mukaisesti.
Vakiintuneet seurakunnat kokoontuvat enimmäkseen tuohon tarkoitukseen rakennnetuissa rakennuksissa; jotkut kokoontuvat vuokratiloissa; jotkut harvat kokoontuvat kodeissa. Kotiseurakunnat, joista jotkut ovat todella Herran seurakuntia, kokoontuvat niiden kodeissa, jotka ovat kokouksissa mukana säännöllisesti. Onko kirkkorakennuksessa kokoontumisessa siis jotain väärää? Ei tietenkään. Kokoontumispaikka ei ole niin tärkeää kuin mitä kokouksissa tapahtuu. Voisimme kokoontua nurmikolla ja sekin olisi Jumalan silmissä arvokasta. Kirkkorakennuksissa on kuitenkin vakavia puutteita.
Suurin haitta on kustannukset, joihin kuluu rahavaroja, jotka olisi parempi käyttää puutteenalaisten tarpeisiin. Lisäksi kirkkorakennuksissa vallitsee persoonaton tunnelma. Tämä koskee varsinkin tiloja, joissa penkit on asetettu niin, että ihmiset joutuvat tuijottamaan jonkun takaraivoa. Tämä saa aikaan kahtiajaon toisaalta papistoon ja maallikoihin. Kirkkorakennusten tarkoituksena on aina ollut luoda instituutiolle kirkollinen identiteetti Kristuksen ruumiin sijasta. Niitä on käytetty pääasiassa pappien ja pastoreiden saarnauspaikkana ja muuhun heidän sopivaksi katsomaansa toimintaan. Kirkkorakennusten keskipisteenä on yleensä papin toiminta, ei seurakuntalaisten keskinäinen palvelu. Mitä vähemmän muodollinen ympäristö, sitä suuremmat mahdollisuudet on uskovilla, jotka Jumalan silmissä ovat pappeja, palvella Hengen heille antamilla lahjoilla, sitä mukaa kuin Jumala heitä ohjaa.
Ikävä kyllä monet, jotka haluavat lähteä kirkkorakennusten ja uskonnollisten järjestelmien muodollisesta ilmapiiristä, haluavat kuitenkin siirtää samat muodot kotiseurakuntaan. Monet pastorit aloittavat kokoamalla ihmisiä kuulemaan omaa opetustaan koteihin tarkoituksena siirtyä myöhemmässä vaiheessa kirkkorakennukseen. Monet niistäkin, jotka eivät halua toimia kirkkorakennuksessa, toimivat pappiskeskeisesti. He kuvittelevat olevansa raamatullisempia kokoontuessaan kodeissa kirkkorakennusten sijasta. He korottavat kuitenkin vain omaa egoaan seurakuntalaisten kustannuksella, jotka luottavat siihen, että nämä johtajat johdattavat heitä raamatullisella tiellä eikä maailmallisella, uskonnollisella tiellä. Sellaisessa tapauksessa seurakuntalaiset eivät olekaan päässeet eroon järjestäytyneestä seurakuntaympäristöstä.
Niiden, jotka haluavat todella päästä eroon kirkollisesta ympäristöstä, on parasta kokoontua uskovien kodeissa. Se on sen mallin mukaista, jota ensimmäisen vuosisadan seurakunnat noudattivat Jerusalemissa:
Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella, kiittäen Jumalaa ja ollen kaiken kansan suosiossa. Ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen.(Ap.t. 2:46-47)
Laitoskirkot sivuuttavat "kodeissa" -kohdan ja samaistavat rakennuksensa temppeliin. He kutsuvat auditorioitaan jopa "pyhäköiksi" antaen ymmärtää, että Jumala asuu niissä. Tämä on roomalaiskatolisuuteen taantumista, jossa uskotaan Herran Jeesuksen olevan läsnä "pyhitetyssä" ehtoollisleivässä, joka on kätkettynä alttarin "ilmestysmajassa". Raamatun mukaan Jumala ei asu käsin rakennetuissa temppeleissä (Ap.t. 7:48; 17:24). Jerusalemin temppeliä ei enää ole; me olemme elävän Jumalan temppeli. Kirkkorakennukset eivät ole tulleet temppelin sijaan, niinkuin jotkut haluavat meidän uskovan. Jerusalemin ulkopuolella ei ollut mitään temppeliä, ja kaikki muualla tapahtuneet Jumalan ekklesian kokoontumiset olivat uskovien kodeissa (Ap.t. 5:42; 16:40; 1.Kor. 1:11; 16:15-19; Room. 16:5).
Kun kokoonnuttiin uskovien kodeissa seurakunnalla ei ollut taloudellisia velvoitteita, jotka olisivat sitoneet ne tiettyihin rakennuksiin. Jos vanhimmistoveli luopuu uskostaan, hänet voidaan erottaa seurakunnasta; hän ei asu vakituisesti kirkkorakennuksessa, joka lisäksi saattaa olla uskontokunnan hierarkian päämaja. Koska muilla kuin kotien haltijoilla ei ole sijoitettuna varoja niihin, he eivät myöskään voi joutua eroon "sijoituksestaan". Jos he jättävät seurakunnan, he eivät silti menetä suuria rahasummia seurakunnalle, joka heidät petti.
Samoin kuin järjestäytyneissä seurakunnissa, kotiseurakunnissakin kiistellään siitä, milloin pitäisi kokoontua. Joidenkin mielestä pitäisi kokoontua sunnuntaisin, koska he uskovat roomalaiskatoliseen eksytykseen, jonka mukaan sunnuntai on "Herran päivä" Jeesuksen oletetun ylösnousemuspäivän muistoksi. (Totuus Jeesuksen todellisesta ylösnousemuspäivästä ilmenee Media Spotlightin artikkelista Totta ja tarua ylösnousemuksesta.
Toiset taas ovat sapatinpitäjiä, ja väittävät, että Jumala ei ole koskaan kumonnut sapattia, vaan sen teki roomalaiskatolisuus erottaakseen seurakunnan juutalaisista juuristaan. Sapatinpitäjät ovat oikeassa roomalaisktolisuuden vaikutuksesta tässä kysymyksessä, mutta he erehtyvät ajatellessaan, että sapatti on määrätty jumalanpalveluspäiväksi erotuksena muista päivistä. Emme löydä mistään kohtaa Raamatusta, että Herra olisi kehottanut kokoontumaan yhteen sapattina sen paremmin kuin sunnuntainakaan. Rabbiinijuutalaiset järjestivät kokoontumisen synagoogiin (ihmisen, ei Jumalan keksintö). Jumala sääti sapatin ainoastaan lepopäiväksi. Jos ihmiset halusivat kokoontua palvomaan Jumalaa tai tutkimaan Raamattua tuona päivänä, se oli ihan hyvä asia. Itse asiassa Jeesus ja apostolit kokoontuivat synagoogaan sapattina evankelioimistarkoituksessa. Mutta Jumalan sanassa ei ole kehotettu tai edes viitattu viikottaiseen sapattina kokoontumiseen.
Jotkut väittävät, että uskovien on kokoonnuttava päivittäin Ap.t. 2:46-47 ja 5:42 perusteella. Mutta tilanne Jerusalemissa oli ainutlaatuinen; se oli Kristuksen ekklesian alku vainojen keskellä. Missään muualla Raamatussa ei todeta, että tätä mallia olisi noudatettava. Siellä vain kerrotaan, mitä tapahtui tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Päin vastoin kuin uskovien kokoontumisesta kodeissa, Jerusalemin uskovien kokoontumisesta joka päivä aivan alkuaikoina on mainittu vain kerran.
Niinpä kokoontumisajan ei pitäisi olla mikään ongelma. Paras kokoontumisaika on silloin, kun se sopii parhaiten kaikille tai useimmille säännöllisesti. Päivä ja kellonaika saattavat jopa vaihdella joskus. Ajatus siitä, että seurakunnan on kokoonnuttava kerran viikossa (tai kaksi tai seitsemän kertaa viikossa) tiettyyn aikaan tietyssä paikassa vie uskovilta heidän vapautensa Kristuksessa. Seurakunnan pitäisi päättää yhdessä, mikä on paras aika ja paikka kokoontumiselle. Meidän seurakuntamme kokoontuu eri kodeissa tavallisesti lauantai-iltaisin, mutta sitä voidaan muuttaa tarpeen vaatiessa. Ja niin pitäisi olla kaikissa seurakunnissa; saattaa olla aikoja, jolloin on kokoonnuttava päivittäin tai kerran kuukaudessa tai siltä väliltä tai ehkäpä harvemmin kuin kerran kuukaudessa, jos vaino estää kokoontumasta yhteen useammin. Tärkeintä on, ettemme ole kokoontumatta; mitä useammin kokoonnumme, sen parempi.
Järjestöt haluavat asettaa tietyt ajat ja muodot kokouksille. Tämä auttaa pastoreita hallitsemaan tilannetta ja varmistamaan, että kaikki ovat paikalla kuuntelemassa hänen saarnaansa, joka on yleensä jumalanpalveluksen pääasia. Herran seurakunnissa ei pitäisi olla mitään vaatimusta "olla läsnä" tiettynä ajankohtana niin kauan, kunnes joku sanoo "menkää Herran rauhaan". Monissa kotiseurakunnissa toimitaan samaan tapaan ja pidetään kokousta pyhänä kokouksena, johon kaikkien on osallistuttava johtajien laatimien sääntöjen perusteella. Sellaista valtuutta ei Raamattu anna. Vaikka meitä kehotetaan, ettemme jättäisi kokoontumatta, kuka sen sanoo, milloin meidän on kokoonnuttava ja lähdettävä vasta kun siihen on lupa? Jotkut, jotka haluavat väittää tätä vastaan, sanovat, että siitä seuraisi kaaos, ellei kukaan hallitsisi tilannetta -- jos kaikki saisivat tulla ja mennä mielensä mukaan. Tämä vastaväite perustuu kahteen perussyyhyn: 1) ihmisten on tultava ja lähdettävä tiettyinä aikoina, jotta eri tilaisuudet eivät menisi päällekkäin; 2) jumalanpalveluksen eri osat kestävät tietyn ajan, niin että siihen kuluu yhteensä 45 minuutista puoleentoista tuntiin riippuen kokouksen ohjelmasta. Nämä samat tekijät saattavat vaikuttaa myös joidenkin kotiseurakuntien kokouksien kestoon, mutta niin ei tarvitsisi välttämättä olla.
Herran seurakunnissa ei tarvitse olla sellaisia aikarajoituksia. Kokooukset saattavat kestää viidestä kahdeksaan tuntiin riippuen siitä, mitä tapahtuu. Ne seurakuntalaitoksiin kuuluvat, jotka odottavat kyllästyneinä saarnojen päättymistä, saattavat kauhistua ajatusta näin pitkistä kokouksista. Mutta siellä missä Jumalan Henki toimii, ei ole tylsää. Tällaisissakin kokouksissa saattaa jonkun olla pakko lähteä ennenkuin kokous on päättynyt, ehkä pitkän matkan tai seuraavan aamun aikaisen herätyksen takia tai muun asian takia. Emme myöskään kysele keltään, miksi he tulevat tiettyyn aikaan. Ne, jotka loukkaantuvat siitä, etteivät toiset "pysy ruodussa", ovat ylpeitä, jos heitä loukkaa, ettei heitä "kunnioiteta" tarpeeksi -- varsinkin niitä, joilla saattaa olla palvelutehtävä tuossa tilanteessa.
Tämä ei tarkoita sitä, että uskovien pitäisi olla huolimattomia kokousten suhteen. Päin vastoin, kaikkien meidän pitäisi kunnioittaa, jos mahdollista palvelutehtäviä seurakunnassa. Se osoittaa rakkautta niitä kohtaan, jotka palvelevat meitä hengellisesti. Mutta jos olosuhteet vaativat meitä tulemaan myöhemmin tai lähtemään aikaisemmin, meitä ei pitäisi tuomita siitä.
Sitä mukaa kuin käsittelemme seurakunnan toimintaa, lukijan on helpompi ymmärtää, miksi näin on. Ja jos mielestäsi näin pitkät kokoontumisajat (seurakuntien mittapuun mukaan) tuntuvat kohtuuttomilta, muodosta mieliåpiteesi asiasta vasta luettuasi koko artikkelin, niin että saat kuvan siitä, mitä seurakunnan kokouksissa tapahtuu.
Mitä siis tapahtuu Herran seurakunnissa? En voi puhua kaikkien puolesta, koska en tiedä tarkalleen, miten muut toimivat. Voin puhua ainoastaan sen seurakunnan puolesta, jossa itse olen. Pyrin selostamaan kokoustemme kaikki osat niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista. Tämä ei ole valmis malli kaikille, jotka haluavat jättää seurakuntaorganisaatiot. Jokaisen seurakunnan on oltava itsenäinen, ja ne on rakennettava kaikkien mukanaolevien yhteissopimuksella. Seuraavassa esitetään ainoastaan esimerkki siitä, miten oikeanlainen kotiseurakunta saattaa erota seurakuntaorganisaatioista ja ehkä myös joistakin kotiseurakunnnista.
Raamatussa puhutaan rakkausaterioista, joita nautittiin uskovien ollessa yhdessä koolla kodeissa. Ikävä kyllä useimmissa raamatunkohdissa puhutaan vääristä veljistä, jotka ovat tunkeutuneet rakkausaterioille. Eräässä tapauksessa Paavali nuhtelee Korinton uskovia siitä, että he ovat itsekkäitä näillä aterioilla:
Kun te näin kokoonnutte yhteen, niin ei se ole Herran aterian nauttimista, sillä syömään ruvettaessa kukin rientää ottamaan eteensä omat ruokansa, ja niin toinen on nälissään ja toinen juovuksissa. Eikö teillä sitten ole muita huoneita, niissä syödäksenne ja juodaksenne? Vai halveksitteko Jumalan seurakuntaa ja tahdotteko häväistä niitä, joilla ei mitään ole? Mitä minun on teille sanominen? Onko minun teitä kiittäminen? Tässä kohden en kiitä.(1Kor. 11:20-22)
Mikään tällainen ei tee tyhjäksi yhdessä syömisen etuja. Paavalin tarkoitus ei ollut saada Korinton uskovia lopettamaan yhteiset ateriat, vaan pikemminkin korjata heidän käytöstään. Sikäli kuin he olivat itsekkäitä syödessään, ateria ei ollutkaan Herran ehtoollinen.
Herran ehtoollinen ei ole vain leipäpalasen syömistä ja viinitilkan tai mehutilkan juomista; se on perheateria. Keksinmurunen ja siemaus mehua ei voi mitenkään olla ehtoollisateria. Alkujaan uskovia rohkaistiin syömään yhdessä. Leivän murtaminen oli Raamatussa ja muinaisissa kulttuureissa merkki yhteydestä. Ihmiset eivät syöneet vieraiden kanssa. Siitä syystä Paavali varoittaa syömästä sellaisten kanssa, jotka sanovat olevansa uskonveljiä, mutta jatkavat avoimesti synnissä elämistä (1. Kor. 5:11).
Kun meitä kutsutaan syömään jonkun kanssa, sitä pidetään ystävyyden tai yhteyden osoituksena. Korinttolaiset erehtyivät siinä, että he luulivat, että Herran ehtoollisessa oli kysymys ainoastaan nälän tyydyttämisestä. Paavali ehdotti, että heidän pitäisi joko syödä Herran ehtoollinen oikein tai muussa tapauksessa syödä kotona. Hänen tarkoituksensa ei ollut lopettaa Herran ehtoollista, vaan opettaa, miten Herran ehtoollisella pitäisi käyttäytyä.
Miten syöminen käytännössä tapahtuu ja mitä syödään, on seurakunnan yhdessä päätettävissä. Jotkut suosivat "nyyttikestejä". Toiset pitävät muodollisemmista aterioista. Paljon riippuu olosuhteista ja siitä, kuinka monta on koolla. Meidän kokouksissamme niiden kotien emännät, joissa kullakin kertaa kokoonnutaan, valmistavat pääruuan ja muut tuovat lisäkkeet, jälkiruuat, leivät jne. Ei tämä ole kovinkaan suuri asia; toimikaa luontevasti ja niin kuin tuntuu mukavalta. Nauttikaa keskinäisestä yhteydestä aterialla. Älkää ajatelko, että aterialla ei saa puhua muusta kuin Jumalan sanasta. Ateria on paras hetki oppia tuntemaan toinen toisiaan muuten kuin seuraleikkien tai ryhmätaktiikoiden avulla, jotka sopivat paremmin ventovieraiden ollessa kysymyksessä kuin Jumalan hengellisen perheen jäsenten toinen toisiinsa tutustuttamiseen.
Emme aseta aikarajoituksia aterialle, vaikka yleensä aloitamme puolen tunnin sisällä siitä, kun kaikki ovat saapuneet. Aterian pituus riippuu olosuhteista. Vaikka ateria onkin tärkeä osa kokoontumista, se ei suinkaan ole tärkein osa.
Välittömästi aterian jälkeen kodin isäntä johtaa leivän murtamisen ja maljan juomisen Herran kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi. Hän saattaa lukea Raamattua, rukoilla tms. tai olla tekemättä näitä asioita. Hänen päätettävissään on, miten hän haluaa hetkeä kunnioittaa. Tärkeintä on, että meitä muistutetaan siitä, mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Jos mukana on joku, jota ei tunneta kovin hyvin ja jonka uskosta Jeesukseen ollaan epävarmoja, isäntä kehottaa kaikkia tutkimaan itseään, niin että nautimme leivän ja maljan arvokkaasti. Jokaisen ihmisen omatunto ratkaisee, osallistuuko hän ehtoolliseen vai ei; kumpaakaan valintaa ei tuomita.
Seurakuntainstituutioissa musiikkia johtaa tavallisesti musiikki-ihminen. Joissakin on kuorot, joilla saattaa olla erityiset puvut. Kaikessa sellaisessa on ammattimainen sävy. Joissakin seurakunnissa lauletaan perinteisiä lauluja, toisissa nykyaikaisempaa, jopa jazzia ja hiphoppia. Useinkin sävy on pikemminkin viihteellinen kuin palvova ja ylistävä.
Taidokkaassa musiikissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mitään syytä ei ole, etteikö Herran seurakunnissa olisi sijaa taidokkaalle musiikille myös kodeissa kokoonnuttaessa, jos sellaista on tarjolla. Mutta musiikin laatu ei ole yhtä tärkeää kuin sydämen asenne Jumalaa kohtaan. Ikävä kyllä kristitty varsinkin Yhdysvalloissa ovat tottuneet ammattimaiseen musisointiin. Tämä ei tarkoita sitä, että heillä kaikilla olisi hyvä musiikkimaku, vaan sitä, etteivät he tyydy pelkästään sydämen innosta laulamiseen kun on tarkoitus palvoa ja ylistää Jumalaa. Onneksi meidän taivaallinen Isämme ei pidä ääntemme laatua tai soittotaitoa niinkään tärkeänä kuin sydäntemme tilaa.
Ei loppujen lopuksi ole väliä, miten ammattimaisilta kuulostamme ja onko äänemme koulutettu vai kouluttamaton. Tarjoamme Hänelle parastamme. Ne, joita vaivaa nuotin vierestä laulaminen, eivät ole keskittyneet Herraan, vaan omaan hyvän musiikin kaipuuseensa. Ei hyvä. Joka tapauksessa voimme rukoilla, että Herra tuo seurakuntaamme niitä, joilla on niitä lahjoja, joita muilta puuttuu.
Olemmepa sitten hyviä tai huonoja laulajia, Raamattu kehottaa meitä laulamaan Herralle, ei ammattijohtajan johtamina, vaan Pyhän Hengen johdolla:
Älkääkä juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle, kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. (Ef. 5:18-20) Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.(Kol. 3:16)
Tässä näemme kaksi syytä seurakunnan lauluhetkiin: 1) puhumme, opetamme ja kehotamme toinen toistamme Jumalan sanaan perustuen laulamalla; 2)laulamme Herralle itselleen palvoen ja ylistäen Häntä. "Toinen toiselleen" laulaminen ei voi tapahtua ammattimaisen johtajan johtamana. Katsokaamme asiaa suoraan silmiin ja myöntäkäämme, että kuorot on tarkoitettu ennen kaikkea viihdyttämään meitä itseämme. Ne saivat alkunsa roomalaiskatolisen kirkon keinona saada ihmiset etääntymään ajatuksesta, että he muodostaisivat Kristuksen ruumiin ja vahvistamaan käsitystä siitä, että "kirkko" on instituutio ja sen hierarkia. Myönnän kyllä, että nautin muiden esittämästä hyvästä musiikista niin kauan kuin ajatukseni pysyvät Herrassa eivätkä musiikin esittäjissä. Tämä ei ole siis kertakaikkinen kielto seurakunnissa esiintyville muusikoille, niin kauan kuin heidän osuutensa on vähäinen. Jos jotkut ovat erityisen lahjakkaita laulunjohtajia tai solisteina, siinä ei ole mitään pahaa silloin tällöin tapahtuvana. Mutta kaikkein parasta on, kun koko seurakunta laulaa Herralle.
Käytämme seurakunnassamme hengellisiä laulukirjoja apuna voidaksemme keskittyä sanoihin ja oppia niitä. Monet meistä, jotka ovat alkujaan katolisia, muista muodollisista kirkoista tai ilman uskonnollista taustaa, eivät ole oppineet näitä uskomme suuria lauluja. Kaikki hengelliset laulut eivät ole sisällöltään raamatullisia, niin että pyrimme laulamaan niitä, jotka ovat. Vaikka laulukirjoista onkin apua, eivät ne ole oleellisia. Saatamme laulaa myös virsiä tai uudenaikaisempia lauluja. Eräs rakas sisar säestää kielisoittimella, ja eräs toinen kosketinsoittimella silloin, kun hän pääsee tulemaan. Mutta heidän lisäkseen meillä ei ainakaan nykyään ole muita muusikkoja. Se ei estä meitä keskittämästä ajatuksiamme laulujen sanoihin ja Herraan. Uskovien miesten ja naisten laatimat laulut rohkaisevat meitä ja ovat siunaukseksi Kristuksen ruumiille.
Tärkeintä on, että varaamme aikaa laululle. Mutta ulkopuolella lauluille varatun ajankin voi joku laulaa, kunhan se ei keskeytä Raamatun tutkiskelua tai muuta asiaa, johon seurakuntalaiset ovat paneutuneet.
Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myö siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen. (1 Piet. 5:1-4) Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat, jos missä olisi joku nuhteeton, yhden vaimon mies, jonka lapset ovat uskovia, eivät irstaudesta syytettyjä eivätkä niskoittelevia. Sillä seurakunnan kaitsijan on, niinkuin Jumalan huoneenhaltijan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei juomari, ei tappelija, ei häpeällisen voiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä, itsensähillitseväinen; hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet.(Tiit. 1:5-9)
Tässä Paavali rinnastaa vanhimmat (presbuteros) ja piispat (episkopos). Monissa perinteisissä seurakunnissa on hierarkinen rakenne, niin että nk. "piispat" hallitsevat useita seurakuntia. Tämä varmistaa kirkkojen keskitetyn hallinnon. Se perustuu paavin johtamaan roomalaiskatolisuuteen. Se on epäraamatullista ja pahaa -- nikolaiittain oppia, jota Jeesus vihaa (Ilm. 2:15).
Vanhimmmalle eli "piispalle" asetettavat vaatimukset on esitetty 1. Tim. 3:2-7:ssä:
Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.
Olisi ihanteellista, jos olisi useampia vanhimmistoveljiä, jotka opettavat, joskus samassakin kokouksessa tai eri vanhimmat eri kokouksissa; siitä ei ole mitään sääntöä, vaan meidän on annettava Pyhän Hengen johtaa. Se suojaa seurakuntaa yhden miehen vääränlaiselta opetukselta, joka voisi johtaa koko seurakunnan harhaan. Vaikka diakonien ja palvelijoiden on täytettävä samat vanhimmistolle asetettavat vaatimukset, he eivät ole opettajia:
Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä, ei paljon viinin nauttijoita, ei häpeällisen voiton pyytäjiä, vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa. Mutta heitäkin koeteltakoon ensin, sitten palvelkoot, jos ovat nuhteettomat. Samoin tulee vaimojen olla arvokkaita, ei panetelijoita, vaan raittiita, uskollisia kaikessa. Seurakuntapalvelija olkoon yhden vaimon mies, lapsensa ja kotinsa hyvin hallitseva. Sillä ne, jotka ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman ja suuren pelottomuuden uskossa, Kristuksessa Jeesuksessa.(1. Tim. 3:8-13)
Kaikkien vanhinten ja diakonien tulee olla miehiä. Vaikka naiset voivatkin palvella monin eri tavoin, heidän ei kuulu opettaa eikä otta auktoriteettiasemaa seurakunnassa:
Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen.(1. Tim. 2:11-14)
Puhumattakaan feminismin vaikutuksesta seurakuntiin, nainen, joka opettaa Raamattua minkäänlaisissa seurakunnallisissa puitteissa, tekee syntiä. Miehet, jotka "sallivat" heidän opettaa -- aviomiehet ja pastorit, jotka kuvittelevat, että heillä on oikeus olla välittämättä Raamatusta -- ovat vielä suurempia syntisiä salliessaan naisten antavan pettää itseään. Herran seurakuntien täytyy pysyä Jumalan sanassa ilman kompromissejä.
Eivätkö naiset saa koskaan jakaa muille Raamatuntuntemustaan? Tietenkin he voivat. Ensiksikin profeetan ominaisuudessa. Luukas 2:36 puhuu Annasta, Israelin profeetasta, joka palveli Jumalaa temppelissä. Kun tutkimme ensimmäisen vuosisadan uskovia, huomaamme, miten he pitivät kokouksissa kiinni siitä, mitä he juutalaisina tiesivät. Raamatussa ei ole mitään mikä tekisi tyhjäksi mies- tai naisprofeetan toiminnan. Päin vastoin, Jooel profetoi:
Näitten jälkeen minä olen vuodattava henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattrien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni. (Jooel 2:28-29)
Apostolien tekojen 2:17 vahvistaa, että tämä koskee Herran ekklesiaa:
Vaan tämä on se, mikä on sanottu profeetta Jooelin kautta: 'Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat. Ja myös palvelijaini ja palvelijattrieni päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni, ja he ennustavat.(Ap.t. 2:16-18)
Ne, jotka väittävät, että tämä profetia koski ainoastaan ensimmäisen vuosisadan uskovia, ryöstävät ekklesialta tärkeän Pyhän Hengen lahjan, joka toimisi Jumalan kunniaksi ja Kristuksen ruumiin rakentamiseksi.
Niinpä jos naisella seurakunnassa on kehotus muille tai koko seurakunnalle, häntä tulisi kuulla ja arvioida sanoma niinkuin miesprofeettojenkin kohdalla tehdään. Mutta arvion on perustuttava Jumalan sanaan, ja kaikki profeetat ovat vanhimmiston alaisia.
Laitoskirkot ovat tukahduttaneet profetian armolahjan käytön. Nekin, jotka sanovat uskovansa tämän armolahjan vielä toimivan seurakunnissa, käsittävät profetiat yleisluontoisina, tavallisesti "positiivisina"sanomina. Niitä, jotka tuovat esiin todellista profeetallista sanaa, esim. nuhdetta johtajistolle tai muuta "negatiivista", kaihdetaan tai jopa erotetaan seurakuntayhteydestä.
Eräällä alueella naiset tosiaankin saavat opettaa; itse asiassa ainoa alue, jolla miesten ei pitäisikiään opettaa ja antaa sen sijaan vanhempien naisten hallita opetusta:
niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään niinkuin pyhien sopii, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia, voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan sana pilkatuksi tulisi.(Tiit. 2:3-5)
Tällainen naisten opetustoiminta on unohdettu mitä suurimmassa määrin seurakunnissa. Sen sijaan monet antavat naisille saarnastuolin opettamista varten tai sitten työntävät naiset kaikenlaiseen touhuiluun -- vähäpätöisiin askareisiin, joiden tarkoitus on tukea pastorin toiveita. Näin Jumalan sana tulee pilkatuksi: nuoret naiset eivät tavoittele niitä hyveitä, joita Jumala on heille määrännyt; he pyrkivät pikemminkin olemaan yhä enemmän miesten kaltaisia halliten ja kieltäytymällä alistumasta aviomiestensä auktoriteetin alle. Herran seurakuntien pitäisi rohkaista vanhempia naisia opettamaan nuoremmille, miten heistä voisi tulla vanhurskaita naisia.
Vanhimmisto voi käsitellä Raamattua monin eri tavoin. Vanhimmat opettavat seurakunnassamme seuraavin tavoin:
Opettaja tuo esiin raamatunkohdan tietystä aiheesta ja lisää muita raamatunkohtia samasta aiheesta. Hänen käsitellessään aihetta muut voivat jakaa ajatuksiaan ja tehdä kysymyksiä koko opetustuokion ajan.
Opettaja antaa muille seurakuntalaisille tiettyjä raamatunkohtia luettavaksi opetuksen edetessä; hän pyytää heitä myös heitä jakamaan ajatuksiaan raamatunkohdista. Kaikkia rohkaistaan jakamaan ajatuksiaan ja tekemään kysymyksiä.
Huomaatte, että kaikissa näissä menetelmissä seurakuntalaisilla on mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ja tehdä kysymyksiä. Tämä estää pelkästään yhden miehen ajatuksien skenaarion. Se antaa myös opettajalle mahdollisuuden tarkistaa opetuksensa tehokkuutta, korjata väärinkäsityksiä ja oppia itse samalla. Ikävä kyllä suurin osa kristityistä miehistä ei pysty täyttämään tehtäväänsä vaimonsa opettajana.
Kun olemme tutkineet Raamattua yhdessä päätämme seurakuntakokouksen "virallisen" osuuden rukoukseen. Sanon "viralliseen", koska en tiedä parempaa sanaa kuvatakseni varsinaisen palvelun aikaa erotukseksi yleisestä, kahden tai useamman henkilön yhteydestä. Loppuilta kuluu niinkuin se alkoikin, seurakuntalaisten vain nauttiessa toinen toistensa seurasta. Ihmiset lähtevät, kun he kokevat johdatusta siihen; yritämme olla rasittamatta isäntäväkeä kohtuuttoman pitkään, mutta toisinaan tilanne vain jatkui pitkään. Kokoonnumme klo 17.00. Lähdemme yleensä aikaisintaan klo 22.00, mutta joskus ovat jotkut jatkaneet aina kello kolmeen saakka, vaikka toiset ovat lähteneet jo aikaisemmin.
Yleensä ottaen pyhien kokousten ei pitäisi olla sellaisia, että ihmiset haluavat lähteä nopeasti pois, palvelun pitäisi olla sellaista, että se ei pitkästytä, niin että ihmiset lähtisivät sen takia, että olisi jotain "kivempaa".
Vastaamme tässä vaiheessa joihinkin vastaväittesiin, joita kotiseurakuntien vastustajat esittävät uskoen laitoskirkkojen olevan ainoita uskoville tarkoitettuja kokouspaikkoja.
Väitetään, että ne, jotka kokoontuvat kodeissa, eivät joudu vastaamaan oikeille auktoriteeteille; on oltava pastori, joka valvoo ihmisten hengellistä elämää. Vstaisin tähän: Kenelle ovat useimmat pastorit vastuussa? "Vanhimmistolleko"? Useimat vanhimmistot ja lautakunnat on valittu väliaikaisiksi ja ne toimivat yleensä pastorin alaisina. Heille annetaan pikemminkin diakonien kuin vanhinten tehtäviä, jotka ovat useimmiten ajallisia tehtäviä seurakunnassa. Useimmissa kirkoissa papit joutuvat vastaamaan oman kirkkokuntansa auktoriteeteille. Mutta eri kirkkokuntien auktoriteetit eivät tunne lähemmin paikallisseurakuntien asioita. Eivätkä he tunne pappia tai pastoriakaan kovin hyvin tai sitä, miten hän tekee työtään. Jotkut pitävät pappeja ja pastoreita seurakuntien ainoina auktoriteetteina ja puolustavat heitä huolimatta siitä, onko hän väärässä uskomuksissaan ja toiminnassaan. Jokainen vastaa oikeastaan papille tai pastorille, mutta pappi tai pastori on harvoin vastuussa kenellekään muulle.
Kotiseurakunnissa taas, jotka ovat jo luonnostaan melko pieniä ja intiimejä, kaikki vastaavat toinen toiselleen. Jos kotiseurakunta on perustettu oikein, siinä ei ole ketään yksittäistä pastoria auktoriteettina, vaan sitä johtaa ja opettaa vanhimmisto, jotka ovat kaikki vastuussa toinen toisilleen. Tämä on paljon turvallisempaa ja suojaa paljon tehokkaammin kuin perinteisissä kirkoissa ja seurakunnissa vallalla oleva käytäntö.
Tavallinen kirkkoja kannattavien kysymys kuuluu: "Mikä koulutus johtajillanne on?" Uskotaan, että Jumalan sanaa ei voi opettaa eikä seurakuntaa johtaa ilman muodollista pappiskoulutusta. Tutkikaamme tällaista uskomusta tarkemmin.
Minkälainen pappiskoulutus on oikea? Kaikilla kirkoilla ja suuntauksilla on oma koulutuksensa, eikä niissä olla välttämättä yhtä mieltä siitä, mikä on totuus. Niinpä eri oppilaitoksista valmistuneet papit ja pastorit ovat eri mieltä monista asioista. Totuus on, että teologisissa tiedekunnissa, pappisseminaareissa ja raamattukouluissa ei opeteta niinkään paljoa Raamattua kuin kirkkokunnan tai suuntauksen mukaista Raamatun ymmärrystä. Useimmat papit ja pastorit ovat saaneet perusteellisen koulutuksen omien kirkkojensa teologiseen järjestelmään, mutta he eivät pysty näkemään tuon ymmärryksen ulkopuolelle. Oppiarvot voivatkin todistaa vain sen, että joku on saanut perusteellisen koulutuksen oman kirkkonsa oppeihin, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa sitä, että hänen opiskelunsa olisi johtanut totuuteen. Lähes joka tapauksessa Pyhä Henki suljteaan opiskelun ulkopuolelle. Mitä hyötyä siis on oppiarvoista Jumalan totuuden tuntemisen kannalta?
Mutta te -- teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä.(1. Joh. 2:27)
Mutta jos me emme ole opetuksen tarpeessa, niin miksi Raamattu sallii opettajat seurakunnissa? Tässä raamatunkohdassa sanotaan, että jokainen uskova yksilö pystyy tietämään ne totuudet, jotka koskevat häntä yksilönä, niin ettei hän tarvitse siihen muodollisia opettajia. Me emme tarvitse ketään opettamaan meille, mitä Jumala haluaa meidän yksilöinä tekevän. Mutta Jumala on myös suonut seurakuntiin opettamisen palvelutyön Kristuksen seurakunnan rakentamiseksi:
Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on. (Ef. 4:11-16)
Opettajan oikea tehtävä on esittää seurakunnalle totuutta. Mutta hän ei ole yksinäinen vaeltaja. Hänen opetuksensa arvioivat niin muut vanhimmat kuin koko muukin seurakunta. Jos vastauskoontulleella on ymmärrys Raamatun totuudesta, joka oppineimmalta vanhimmistoveljeltä puuttuu, hän voi tuoda tuon ymmärryksensä esiin. Vanhimmistoveljen on otettava tuo totuus vastaan huolimatta vasta uskoontulleen alhaisemmasta asemasta. Totuuden auktoriteetti ei ole opettaja, vaan se on jokaisessa Jeesukseen Kristukseen uskovassa asuvan Pyhän Hengen vaikutuksesta oikein jaettu Jumalan sana. Raamattu ei paljoakaan arvosta oppiarvoja:
Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.(1.Kor. 1:26-31)
Missä on monien pappisviranhaltijoiden kerskaus? Katsokaa heidän papinkaapujaan, kauluksiaan, titteleitään ja muuta rekvisiittaa, ja vastaus on itsestään selvä.
Mutta kun he näkivät Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja havaitsivat heidän olevan koulunkäymättömioä ja oppimattomia miehiä, he ihmettelivät; ja he tunsivat heidät niiksi, jotka olivat olleet Jeesuksen kanssa.(Ap.t. 4:13)
Jotkut papit ja pastorit puhuvat mielellään tästä raamatunkohdasta osoittaen halveksuntaa fariseuksia ja saddukeuksia kohtaan heidän uskonnollisen ylpeytensä takia. Mutta he eivät salli kenenkään, jolla ei ole pappis- tai pastorintutkintoa, saavan tärkeää asemaa seurakunnassaan. Totuus on, ettei opettaminen olisi kielletty ainoastaan Pietarilta ja Johannekselta (tai muilta alkuperäisistä kahdestatoista apostolista) nykyajan kirkoissa ja seurakunnissa, vaan itse Jeesuskaan ei täyttäisi vaadittavia kriteereitä.
Mikä vielä pahempaa, jos pappistutkinnon suorittanut veli Kristuksessa yrittäisi kiistää seurakunnan papin tai pastorin omaksumia käsityksiä, hänet heitettäisiin ulos aivan samoin kuin apostolin valtuudet omaava Paavali heitettiin ulos synagoogista. Tässä ei siis pohjimmaltaan ole kysymys tutkinnoista vaan siitä, että joku uskaltaa keikuttaa uskonnollisten traditioiden venettä, olkoot nuo traditiot kotoisin mistä uskonsuunnasta tahansa.
Kun ihmiset kysyvät meiltä, missä "käymme kirkossa", kerromme heille, että kuulumme kotiseurakuntaan. Useimmiten se hätkähdyttää heitä. He yrittävät esittää ymmärtäväistä, ottavat mitäänsanomattoman ilmeen ja sanovat: "Ihan kiva". Mutta todellisuudessa he ajattelevat mielessään: "Vaara! Varoitus! Vaara! Kultti! Kultti!" Heidän päässään pyörii mielikuvia Jim Jonesista ja hämäräperäisestä, tanssivasta yhteisöstä.
Kirkot ja seurakunnat ovat ehdollistaneet suurimman osan kristityistä pitämään itsstäänselvyytenä muodollisia jumalanpalveluksia, joihin osallistuu käytännöllisesti katsoen toisilleen ventovieraita, joista kukaan ei joudu tekemään tiliä kenellekään mistään. Läheisyys tuo turvallisuutta. Meitä on varoitettu siitä, ettei seurakunnastamme vain muodostuisi kulttia.
On totta, että kulttivaara on aina olemassa, mutta se ei koske ainoastaan kotiseurakuntia. Mikä tahansa uskonnollinen instituutio, joka vaatii jäseniltään lojaaliutta, voidaan määritellä kultiksi. Uskovan paras puolustus kulttivaaraa vastaan on puhdas sydän ja Jumalan sanan tuntemus. Oikeanlaisissa kotiseurakunnissa on pienempi vaara muuttua kultiksi kuin missään seurakuntaorganisaatioissa, koska niissä korostetaan voimakkaasti Jumalan sanan merkitystä ja rohkaistaan osallistumaan Jumalan sanan opetukseen, jota antaa useampi henkilö yhden vahvan persoonan sijasta. Myös eri uskonsuuntausten kirkot ja seurakunnat ovat kultinomaisia, jos pastori vaatii niin paljon uskollisuutta itseään kohtaan, että ihmiset ovat taipuvaisia sivuuttamaan Jumalan sanan totuuden tuon ihmisen ihailun takia.
Sanotaan, että vaikka kotiseurakunnasta ei muodostuisikaan varsinaista kulttia, on kuitenkin aina vaara, että johtajat väärinkäyttävät asemaansa.
Mutta mistä syystä uskot kotiseurakuntien määrän kasvavan? Se johtuu suureksi osaksi niistä väärinkäytöksistä, joita ihmiset ovat joutuneet kestämään ammattipapiston taholta. Väärinkäytökset eivät kohdistu ainoastaan ihmisiin, vaan myös Jumalan sanaan. Väärinkäytösten vaara on kaikkialla. Mutta kotiseurakunnissa tuo vaara on vähäisempi, koska ei ole vain yhtä auktoriteettia, vaan vanhimmisto. Jos joku yrittää "kaapata" seurakunnan ja alkaa harjoittaa autoritäärisyyttä, jota ei haluta, muut osoittavat nopeasti hänelle hänen oman paikkansa. Jos yritys on hyvin vakava, hänet voidaan jopa sulkea seurakunnan ulkopuolelle, kunnes hän tekee paranuksen. Kenelläkään ei ole sellaista asemaa, että hän voisi sanoa toisinajattelijoille, että heidän on joko alistuttava hänen ohjelmaansa tai lähdettävä. Artikkelissamme "Seurakunnan toiminta ja muoto" kuvasimme sitä, miten ihmiset ovat pettyneet seurakuntiinsa, koska niissä oli omaksuttu sellaisia eksyttäviä vaikutteita kuin nk. "Toronton siunaus" ja Lupauksen pitäjät. Toinen seurakuntia nykyään vaivaava ongelma käy ilmi John ja Mary Williamsin (keksityt nimet) todistuksesta.
John ja Mary ovat olleet aktiivisia seurakunnassaan kahdenkymmenenviiden vuoden ajan. John on ollut vanhimmistoveli viimeiset kuusi vuotta; Mary toimii pastorin henkilökohtaisena sihteerinä. Varsinkin viimeisten kolmen vuoden aikana he ovat ihmetelleet joitakin asioita rakkaassa seurakunnassaan. Verrattuna aikaisempaan, jolloin pastori opetti Raamattua eksegeettisesti, hänen saarnoistaan on tullut yhä enemmän jutustelua ja vitsien kerrontaa. Aikaisemmin hän otti saarnaamisen vakavasti, mutta nykyään hän yrittää pitää kuulijoidensa mielenkiinnon hereillä pilailemalla. Toisinaan hän saattaa opettaa selvästi raamatunvastaisesti käyttäen irrallisia raamatunlauseita tukemaan opetuksiaan.
Eikä tässä kaikki, vaan nyt hän on alkanut tuoda esiin muiden opetuksia, jotka Williamsien mielestä ovat eksytystä. Seurakuntaa johdetaan hengellisen sodankäynnin harjoituksiin, tarkoituksena saada heidän kotikaupunkinsa vallattua saatanan hallinnasta. Demonien ulos ajaminen on pakollista niille, jotka haluavat päästä seurakuntayhteyteen tai johtopaikoille seurakunnassa. Sanotaan, että uskovissa voi asua demoneita; kaikki heidän ongelmansa johtuvat niistä. Heistä täytyy jatkuvasti ajaa ulos demoneja, jotta he pääsisivät voitolle synneistään ja muista elämänongelmistaan.
Tyrmistyksekseen John ja Mary ovat joutuneet todistamaan joidenkin seurakuntalaisten saamaa hyvin rakkaudetonta kohtelua. Jossain vaiheessa pastori ei halunnut jakaa edes "ehtoollista" seurakunnalle, koska hän tunsi, ettei seurakunta ollut riittävän "hengellinen" sitä nauttimaan. Joillakin oli jopa otsaa kyseenalaistaa hänen halunsa rakentaa uusi seurakunta, kun vanhakin oli niin toimiva. Niitä, jotka eivät halunneet hypätä hänen kyytiinsä, käskettiin joko tulemaan mukaan tai lähtemään. Mikään ei saanut häiritä pastorin näkyä seurakunnan kasvattamisesta tiettyyn suuntaan.
Osa tuota näkyä on uudenlainen palvonta. On luovuttu vanhanaikaisista hengellisistä lauluista, sen sijaan palvonnan johtajaa on kehotettu käyttämään nykyaikaisempia lauluja ja käyttämään runsaasti toistoa. Williamseilla ei ole sinänsä mitään uusiakaan lauluja vastaan, mutta he kaipaavat myös vanhoja lauluja. Heitä ahdistaa palvonnan johtajan viihteellinen tyyli, ikäänkuin olisi kysymys showsta eikä palvonnan ja ylistyksen asenteen innoittamisesta. Vaikka laulujen sanat olisivatkin olleet kohdallaan, ne esitettiin maailmalliseen tyyliin.
Williamsien suurin ongelma on ollut heidän haluttomuutensa lähestyä pastoria tai vanhimmiston jäseniä näiden huolenaiheiden takia. He eivät halua, että heitä pidetään eripuraa aiheuttavina. Lisäksi he olivat kuulleet eräästä toisesta pariskunnasta, joka oli mennyt puhumaan pastorille rakkaudelliseen sävyyn huolenaiheistaan, mutta saivat kokea tulleensa torjutuiksi ja lisäksi pastori nuhteli heitä julkisesti siitä, etteivät he halunneet alistua hänen auktoriteettinsa alle. Williamsit eivät todellakaan halunneet mitään tällaista tapahtuvan itselleen, eivätkä he myöskään olleet varmoja siitä, oliko oikein kysyä pastorilta näitä asioita. Hänhän on loppujen lopuksi seurakunnan hengellinen pää, vai onko?
Edellä kuvattu on koottu niiden lukuisien Media Spotlightin lukijoiden kirjeistä ja puhelinkeskusteluista, joissa ilmenee huoli siitä, mitä seurakunnissa tapahtuu.
Monet uskovat eivät käsitä, miten yleisiä edelläkuvatut ongelmat (ja muut niiden lisäksi) ovat. Se johtuu siitä, että he näkevät vain, mitä heidän omissa seurakunnissaan tapahtuu; he eivät tiedä, miten laajalti näitä ongelmia esiintyy. Lisäksi monet kristityt ovat lähinnä ulkopuolisia tarkkailijoita omissa seurakunnissaan. Heiltä jää huomaamatta suurin osa näistä ongelmista, elleivät he itse ole mukana seurakuntatyössä.
Niiden ongelmana, jotka huomaavat nämä asiat seurakunnissaan, on se, etteivät he tiedä, minne mennä tai mitä tehdä niille. Ihmiset pelkäävät todellakin sitä, että heitä syytetään eripuraa aiheuttaviksi. Jako papistoon ja maallikoihin lisää tällaista asennetta, joka oikeastaan on kulteille tyypillinen asenne.
Haluaisin rohkaista niitä, joista tuntuu, että he ovat "eripuraa aiheuttavia", jos he menevät keskustelemaan pastorin kanssa tämän väärästä opetuksesta tms. tai siitä, että he haluavat lähteä seurakunnasta, seuraavalla: eivät ne ole eripuraa aiheuttavia, jotka haluavat, että pysytään puhtaassa opissa ja käytännöissä; ne, jotka eivät pysy puhtaassa opissa ja käytännöissä, ovat itse eripuraa aiheuttavia. Kuulukoon vaikka itse pastori jälkimmäiseen ryhmään. Pastori ei ole ainoa opillinen auktoriteetti; se on Jumalan sana. Siitä poikkeaminen aiheuttaa eripuraa -- kun tosi uskovat huomaavat, etteivät he voi enää suhtautua välinpitämättömästi eksytykseen, ovat yrittäneet korjata asiaa, mutta seurauksena on erimielisyys. Ikävä kyllä suurin osa seurakuntien ja kirkkojen johtajista kieltäyy muuttamasta omia asenteitaan ja opetuksiaan. Tämä on johtanut mittavaan pakoon organisoiduista seurakunnista ja kirkoista.
Monet ovat kierrelleet seurakunnasta toiseen löytääkseen seurakunnan, jossa armolahjat toimisivat (eivät luonnolliset lahjat, joita monissa seurakunnissa erheellisesti kutsutaan armolahjoiksi). He eivät odota seurakunnilta täydellisyyttä, mutta palvelutyön puhtautta ja Jumalan sanassa pysymistä edes isoimmissa kysymyksissä. Jotkut ovat löytäneet näitä perusasioita ainakin siinä määrin jostakin seurakunnasta, että he haluavat ainakin yrittää siellä. Useimmat ovat ahdistuneet siitä tilasta, mihin seurakunnat ovat vaipuneet. Tämän turhautumisen seurauksena monet ovat alkaneet etsiä seurakuntayhteyttä organisoitujen seurakuntien ulkopuolelta.
Eräs kotiseurakuntia vastaan esitetty syyte on Raamatun varoitus jättää kokoontumatta yhteen toisten uskovien kanssa, mikä on tärkeää. Tämän ovat ystävämme tuoneet esille. "Teidän pitäisi käydä kirkossa sunnuntaisin". Yleensä vastaan siihen: "Missä kirkossa?" "Missä tahansa kirkossa tai seurakunnassa. Älkää jättäkö seurakunnankokoustanne".
Kirkossakävijät ajattelevat yleensä, että jos ei istu kirkonpenkissä sunnuntaiaamuna tuijottamassa jonkun ihmisen niskaa ja kuuntelemassa jonkun saarnastuolista pitämää puhetta, syyllistyy Heprealaiskirjeen 10:45 rikkomiseen. Mitä ihmiset luulevat meidän tekevän kotiseurakunnissa? Luulevatko he, ettemme piittaa toinen toisistamme?
Monet ajattelevat, että ainoastaan virallisesti hyväksytyissä, verovapaan aseman omaavissa kirkoissa ja seurakunnissa kokoontuminen on sitä, mitä Hebr. 10:45:ssä tarkoitetaan. On tosiasia, että keskivertokristitty arvioi seurakuntia ja kirkkoja niiden pappien tai pastoreiden oppiarvojen peusteella ja virallisesti hyväksytyllä asemalla. Jos emme kuulu sellaiseen kirkkoon tai seurakuntaan, meidän katsotaan olevan osallistumatta seurakunnan kokouksiin Hebr. 10:45 tarkoittamalla tavalla. Totuus on kuitenkin, että yhdessä viisi-kuusi tuntia kestävässä kotiseurakunnan kokouksessa koetaan enemmän seurkauntayhteyttä ja opitaan enemmän Raamattua kuin kuukaudessa useimmissa perinteisissä seurakunnissa ja kirkoissa.
Kotiseurakunnista puuttuu jotain sellaista, mitä monet perinteiset seurakunnat ja kirkot tarjoavat: eri-ikäisille suunnatut ohjelmat. Niillä ei ole erikseen nuorten toimintaa; lapset istuvat vanhempiensa seurassa ja oppivat Jumalan sanaa niin, että he eivät ehkä ymmärrä aluksi kaikkea, mutta alkavat ymmärtää aikaa myöten yhä enemmän. Kotiseurakunnissa sovelletaan harvoin pyhäkoulusta tuttuja pelejä ja raamattuvideoita, joissa kerrotaan Israelin sankareista. Joissakin kotiseurakunnissa on tosin vauva- ja tenavaikäisille tarkoitettu paikka, mutta useimmissa lapset saavat nähdä vanhempiensa palvovan Jumalaa, rukoilevan ja osallistuvan seurakuntayhteyteen ja kuulevat, miten keskustellaan Raamatusta. Samasta syystä kuin kotikoulua käyvät lapset ovat yleensä päässeet opinnoissaan pitemmälle vähemmässä ajassa kuin julkisia kouluja käyvät lapset, jotka ovat puoli päivää poissa vanhempiensa seurasta, oppivat kotiseurakuntienkin lapset Jumalan sanaa nopeammin omien vanhempiensa seurassa.
Joidenkin kristittyjen mielestä perinteiset kirkot ja seurakunnat pystyvät huolehtimaan uskovien tarpeista paremmin, koska ne ovat suurempia. Mutta koko ei merkitse aina samaa kuin laatu. Suurin osa seurakuntien budjetista menee työntekijöiden palkkoihin, kirkkorakennusten ylläpitoon ja laajennuksiin. Avun tarpeessa olevat saattavat saada väliaikaista tukea "hyväntekeväisýyspuolelta". Joku saattaa saada taloudellista apua ollessaan taloudellisessa kriisitilanteessa. Puutteessa oleva perhe saattaa saada kassillisen elintarvikkeita. Mutta tällaiset avustustoimenpiteet ovat rajallisia.
Kotiseurakunnissa ei ole muita menoja, kaikki tuki menee suoraan tarpeessa oleville seurakuntalaisille, niin usein ja siinä määrin kuin he tarvitsevat. Seurakunnan on avustettava niin kauan ja niin usein, kuin siihen on tarvetta. Me todella tiedämme, kuka on aidosti avun tarpeessa; kotiseurakunnissa ei olla vieraita toinen toisilleen. Kolehtia ei kerätä. Avun tarve esitetään ja siihen vastataan. Kaikki me tiedostamme sen, että meidän on annettava Herralle runsaskätisesti, emmekä piittaa voimmeko vähentää antamamme verotuksesta. Ymmärrämme asioiden tärkeysjärjestyksen eri tavalla: ihmiset tarvitsevat lahjoituksiamme, eivät rakennukset tai ammattipapisto. Jos seurakunnassamme ei juuri nyt ole ketään puutteessa olevaa, voimme silti antaa Herralle tukemalla Herralle uskollista palvelutyötä tai seurakunnan ulkopuolella olevia puutteenalaisia. Auttamismahdollisuuksista ei ole pulaa.
Seurakunnan kasvusta on tekemällä tehty suuri numero. Monissa tapauksissa siitä on tullut itseisarvo, ja usein totuuden kustannuksella.
Jostain syystä kirkot ja seurakunnat ovat omaksuneet ajatuksen, että niiden on oltava osa paikallista yhteisöä. Sen takia monet niistä kutsuvat vieraileviksi puhujiksi ei-uskovia arvohenkilöitä maailman silmissä, mutta jotka saattavat yksityishenkilöinä pilkata Jeesusta ja Isää. Ideana kai on näyttää heille, miten kivoja kristityt oikeastaan ovat, ja miten haluaisimme olla heidän ystäviään.
On tärkeää olla ei-uskovien ystäviä voidaksemme tavoittaa heidät evankeliumille. On tietenkin tärkeää olla ei-uskovien ystäviä myös sosiaalisista syistä, jos lopullisena tarkoituksena on voittaa heidät Jeesukselle Kristukselle. Mutta Herra ei perustanut ekklesiaa siksi, että sopeutuisimme yhteiskuntaan tai osoittaisimme ei-uskoville kuinka kivoja oikeastaan olemme. Jeesus kieltää meitä olemasta maailman ystäviä:
Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. Ja maailma katoaa ja sen himo; mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti. (1. Joh. 2:15-17)
Rakastakaamme uudestisyntymättömiä ihmisiä, mutta älkäämme ottako heitä seurakuntaan opettamaan tai innostamaan paikalliseen toimintaan osallistumiseen -- varsinkaan jos ensisijainen tarkoituksemme ei ole voittaa heitä Kristukselle.
Kotiseurakunta pysyttelee aika paljon omassa piirissään. Jäsenet todistavat ulkopuolisille sitä mukaa, kuin Herra johdattaa. Ei-uskovia kutsutaan seurakuntaan kuulemaan evankeliumia. Heillä ei ole muuta sanansijaa kuin tehdä kysymyksiä. He eivät voi osallistua palvelutyöhön seurakunnassa ennenkuin he ovat tunnustaneet henkilökohtaisen uskonsa Jeesukseen. Tämä kaikki on paikkakunnan parhaaksi.
Aina kuulee väitettävän, että suurilla kirkoilla ja seurakunnilla on kokonsa takia paremmat mahdollisuudet lähettää lähetystyöntekijöitä maailmaan. Tämä saattaa pitää paikkansa joissain tapauksissa.
Mikä siis lähetyssaarnaaja on? Perinteisesti hän on oman kirkollisen suuntauksensa lähettiläs. Hänen tarkoituksensa saattaa olla voittaa muiden maiden asukkaita Kristukselle, mutta monessa tapauksessa hän ei saa tehtävässään tarvitsemaansa tukea, ellei hän aja oman suuntauksensa asiaa ja käännytä ihmisiä omaan uskonnolliseen organisaatioonsa (joka ylpeilee lähetystyössä saavuttamillaan "voitoilla").
Raamatullisesti ei ole olemassa lähetyssaarnaajia. Seurakuntien perustaminen oman seurakunnan ulkopuolella kuuluu apostoleille. Mutta koska nykyään on luovuttu apostoleista, kirkot ja seurakunnat lähettävät miehiä ja naisia perustamaan seurakuntia, jotka ovat heidän omien kirkkojensa ja seurakuntiensa jatketta.
Apostolin rooli on esitetty tarkemmin sarjassamme "Lopun ajan seurakunta". Tulkoon tässä sanotuksi, että hän on Jumalan voitelema viemään evankeliumin sinne, missä se ei ole saanut jalansijaa. Hän istuttaa seurakunnan ja kastelee sitä, kunnes se kasvaa kypsyyteen, siunaa vanhimmistoveljet sitä johtamaan.
Silloin siitä seurakunnasta tulee itsenäinen seurakunta, joka ei ole minkään uskonnollisen organisaation lieassa.
Haluan jälleen muistuttaa siitä, etten halua mitenkään vähätellä lähetyssaarnaajia, jotka ovat uhranneet paljon evankeliumin hyväksi. Herra on käyttänyt heitä ja niitä instituutioita, jotka lähettivät heidät voittamaan sieluja. Haluan vain sanoa, että vaikka jossain asiassa on aina toimittu tietyllä tavalla, se ei silti todista, että se on oikea tai paras tapa.
Apostoliksi voideltu voi perustaa kotiseurakunnan. Sen jälkeen hän saattaa ehkä siirtyä muualle perustamaan uusia kotiseurakuntia kotimaassa tai ulkomailla. Jos hänellä on kutsumus lähteä ulkomaille, ei mikään estä kotiseurakuntaa tukemasta häntä hänen toiminnassaaan.
On omahyväistä ajatella, että vain suuret seurakunnat ja kirkot voivat ottaa tehtäväkseen viedä evankeliumia maailmaan.
Olen pitänyt tämän artikkelin kirjoittamista sitäkin tärkeämpänä, kun suurin osa laitoskirkoista ja -seurakunnista on vaipumassa yhä syvemmälle eksytykseen. Uskonnollinen luopiojärjestelmä on osa saatanan johtamaa maailmanjärjestelmää. Vaikka monet protestanttiset ja muut ei-katoliset kirkot ja seurakunnat ovat pysytelleet erillään tuon maailmanjärjestelmän vaikutuksesta, ne eivät ole pystyneet vastustamaan sitä ajan mittaan. Jokainen sukupolvi on saanut nähdä luopumuksen etenevän. Nyt ovat porton tyttäret palaamassa äitinsä helmaan:
Ja hänen otsaansa oli kirjoitettu nimi, salaisuus: SUURI BABYLON, MAAN PORTTOJEN KAUHISTUSTEN ÄITI".(Ilm. 17:5
Suuren Babylonin kuvaaminen salaisuudeksi, joka paljastuu viimeisinä päivinä, sopii roomalaiskatoliseen kirkkoon, josta nykyiset kristilliset laitoskirkot ovat siinneet. Ja mitä Jumalalla on on sanottavaa tälle ajalle?
Ja minä kuulin toisen äänen taivaasta sanovan: "Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa. Sillä hänen syntinsä ulottuvat taivaaseen asti, ja Jumala on muistanut hänen rikoksensa. (Ilm. 18:4-5
Vaikka kaikki tosi uskovat eivät koe tärkeäksi lähteä laitoskirkoista tällä hetkellä, aika on kulumassa vähiin, ja tulee aika, jolloin jokaisen on tehtävä päätös.
On mahdotonta käsitellä kaikkia seurakunnan kokouksista Raamatussa annettuja ohjeita näin lyhyessä artikkelissa. Jokaisen seurakunnan pitäisi itse tutkia ne ja opetella toteuttamaan niitä. Ikävä totuus on, että Kristuksen ruumis on siirtynyt pois raamatullisesta mallista mitä suurimmassa määrin, koska me olemme kasvaneet luopioseurakunnissa. Herra on käyttänyt kirkkoja ja seurakuntia rakkautensa ja totuutensa välittämiseen edes jossain määrin. Mutta sitä mukaa, kuin lähestymme tämän aikakauden loppua, me tulemme tarvitsemaan enemmän kuin "kirkkoa" pysyäksemme hengissä. Me tulemme tarvitsemaan Pyhän Hengen lahjojen todellista ilmenemistä kaiken sen tekokielilläpuhumisen ja valheprofetian sijasta, jotka ovat vallalla karismaattisissa ja helluntaiseurakunnissa ja -kirkoissa.
Meidän on opittava rakastamaan toinen toistamme eikä vain tyytyä tervehtimään toisiamme kädenojennuksella ja ystävällisillä fraaseilla tyyliin "Kiva nähdä sua täällä".
Me tulemme tarvitsemaan todellista opetuslapseutta oppiaksemme elämään vanhurskaasti sen sijaan, että alistumme jumalattomaan "paimentamiseen" tai autoritäärisen pastorin "näyn" seuraamiseen.
Kaikki tarvittavat ohjeet seruakuntaa varten on esitetty Raamatussa. Meidän tehtävämme on opiskella ne ja toteuttaa niitä käytännössä.
Aluksi tuntuu vaikealta päästä eroon kirkonpenkissä löhöämisen mukavuudesta. Laitostuneiden luopiokirkkojen vaikutuksesta useimmat uskovat eivät ole varustautuneet ryhtymään vanhimmiksi tai diakoneiksi sanojen todellisessa merkityksessä. Me olemme tottuneet siihen, että näihin tehtäviin valitaan pastoreiden johtamina suuremmaksi osaksi vain kumileimasimia, joiden oletetaan tukevan pastorin toiveita. Todellisen vanhimmistoveljen tai diakonin valinta ei ole vain lyhyeksi aikaa, vaan koko elämän ajaksi ellei hän osoittaudu myöhemmässä vaiheessa sopimattomaksi siihen tehtävään.
Älä anna kokemuksen puutteesta johtuvan pelon tai muihin kirkkoihin tai seurakuntiin kuuluvien pelottelun estää itseäsi. Jos etsit todellista raamatullista seurakuntayhteyttä, etkä tunne ketään, joka voisi tulla mukaan, aloita omasta perheestäsi. Jumala on uskonut isille tehtävän opettaa vaimolleen ja lapsilleen Jumalan sanaa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki isät sopivat toimimaan seurakunnan vanhimmistossa, mutta siihen saakka, kunnes raamatullinen vanhimmisto on valittu tai kunnes löytyy raamatullinen seurakunta, on hyvä aloittaa siitä, mitä on. Tällainen seurakuntayhteys tuo suuremman siunauksen, kuin ajatella saattaa.
Sitä mukaa kuin löydät samanmielisiä, joiden kanssa voisi kokoontua, aloittakaa seurakunnan perustaminen kokoontumalla toinen toistenne kodeissa. Älkää kiirehtikö asioita. Jollei kaikki ole vielä valmista toimintaa aloitettaessa, se ei ole merkitsevää. Rukoilkaa Jumalaa, että hän lisäisi seurakuntaan jäseniä, joilla olisi niitä armolahjoja, joita seurakunnalta puuttuu. Muista, että tämä on uskosi uudistumisen aikaa; sinun on opittava alusta pitäen, mitä tarkoittaa raamatullinen tapa kokoontua yhteen.
Kun seurakunta kasvaaOn kaksi tapaa suhtautua kotiseurakunnan kasvuun: 1) rakentaa tai vuokrata suurempi kokouspaikka; 2) jakautua useammaksi sopivankokoiseksi seurakunnaksi. Henkilökohtaisesti kannatan vaihtoehtoa 2). Kun seurakunnat kasvavat liian isoiksi, henkilökohtainen kohtaaminen seurakuntalaisten välillä vähenee. Paineet suunnitella ohjelmia ja jakautua ikäryhmiin kasvavat. Toisin sanoen liha alkaa suunnitella rakenteita. Parempi vaihtoehto on, että läheinen seurakuntayhteys voisi jatkua. Ainahan yksittäisillä seurakunnilla on mahdollisuus kokoontua joskus yhteen, vaikkapa suureen puistokokoukseen.
Muistakaa, että meidän kaikkien on opittava alusta alkaen Herran Jeesuksen Kristuksen rakentaman ekklesian raamatullinen kokoontumismalli. Edetkää hitaasti, valmiina tottelemaan Pyhän Hengen johdatusta.
Älkää edetkö liian nopeasti asioissa, joita ehkä luulette ymmärtävänne ennenkuin olette käsitelleet niitä yhdessä niiden kanssa, joilla on vanhimman ja diakonin ominaisuuksia. Jotkut asiat on ymmärrettävä tarkoitetuiksi ensimmäisen vuosisadan uskoville, jos käsitämme, että ne on annettu tiettyä tarkoitusta varten tietyksi ajaksi. Toisten asioiden meidän on taas hyväksyttävä koskevan Herran seurakuntia kaikkina aikoina.
Ennen kaikkea on rakkauden oltava kaiken Kristuksen ruumiin palvelutyön ytimenä:
Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden(2. Tim. 2:24-25)
Älä käytä liian ankaraa kättä niitä kohtaan, jotka eivät heti ymmärrä kaikkea samoin kuin sinä tai jotkut vanhimmistoveljistä asian ymmärtävät. Ohjaa heitä totuuteen mieluummin lempeästi ja rakkaudellisesti. Jos jossain vaiheessa huomaat, että he ovat oikeassa ja sinä väärässä, myönnä erehdyksesi ja myönnä totuus.
Toisaalta selvä kapinointi ja synti täytyy käsitellä rakkaudella, mutta jämäkästi. Etsi Jumalan viisautta joka asiassa ennenkuin toimit. Kaikki tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti, kunhan vaan etsimme ja noudatamme totuutta uskollisesti.
Tutkikaamme alkajaisiksi omat motiivimme. Luottakaamme sitten Herraan, että Hän ohjaa meitä kaikkeen totuuteen ja toisten samanmielisten tosi uskovien yhteyteen. Olemme vasta alkuvaiheessa siinä, kun Jumala kutsuu meitä lähtemään uskonnollisesta luopiojärjestelmästä. Erottautuminen tulee olemaan tuskallista, mutta samoin kuin synnytystuskat ovat kivuliaat, mutta johtavat rakkaan lapsen syntymään, samoin todellisen, raamatullisen seurakuntayhteyden synnytystuskat johtavat puhtaampaan palvontaan ja yhteyteen toinen toistemme kanssa ja taivaallisen Isämme kanssa.