Philip Schaff

Lollardit

Vaikka Wyclifin vaikutus Englannissa ei johtanut minkään tiiviin tai pysyvän järjestön muodostumiseen, tuntui hänen vaikutuksensa enemmän kuin vuosisadan ajan. Niitä, jotka olivat omaksuneet hänen käsityksensä kutsuttiin wycliffiläisiksi tai lollardeiksi. Wycliffin aikalaiset kronikoitsijat Knighton ja Walsingham sekä Walden yhdistivät lollardit Wycliffin nimeen. Edellämainittu nimitys väistyi vähitellen jälkimmäisen tieltä ja nimitystä käytettiin kaikista Englannin harhaoppisista.
Sana lollardi oli tuotu Englantiin Hollannista ja Kölnin seuduilta. Jo niinkin varhain kuin vuonna 1300 lukivat kirkon ylimmät auktoriteetit lollardiharhaoppiset, beghardit, beghinit, fratricellit, swestrionit ja jopa flagellantit kirkonkirouksen alaisiin harhaoppisiin. Samoin kuin hugenotti-sanan alkuperä on lollardi-nimityksenkin alkuperä epäselvä. Nykyään on hylätty derivaatio Walter Lollard -nimisestä hollantilaisesta, joka poltettiin Kölnissä vuonna 1322. Aikalaiset johtivat nimityksen sanasta lolium—akanat—mikä viittasi näiden lahkolaisten kylvämään harhaoppiin, samoin Knighton ja luultavasti myös Chaucer tai myös heidän laulutavastaan, latinankielen sanasta laudare, ylistää. Kaikkein luonnollisin selitys on, että nimitys tulee alasaksan sanoista lullen tai einlullen, laulaa tai nukkua, josta tulee myös englanninkielen sana 'lullaby', 'kehtolaulu'. Yhtään lollardien laula ei ole säilynyt. Lähes kymmenen vuotta Wyclifin kuoleman jälkeen julisti paavi Bonifacius IX vuonna 1396 Alankomaiden "lullardit eli beghardit" pannaan.
Piispojen aloittama ja parlamentin pyhittämä äärimmäisen tiukka inkvisitio tukahdutti wycliffiläisten liikkeen. Näiden harhaoppisten ensimmäisestä sukupolvesta aina vuoteen 1401 luopuivat lähes tai suorastaan kaikki oikeudessa opistaan. 1400-luvulla oli runsaasti lollardioikeudenkäyntejä ja lollardimarttyyreitä ja heidän lukumääränsä kasvoi 1500-luvun alussa. Arkkipiispa Courtenay oli hyvin aktiivinen; ja hänen seuraajansa Arundelin kreivi Thomasin johdolla kiihtyi vaino täyteen voimaansa. Norwichin sotaisa piispa Henrik Spenser liittyi innoissaan tuohon painostusristiretkeen vannoen tappavansa liekkeihin tai mestaavansa jokaisen toisinajattelijan, joka uskaltaisi saarnata hänen hiippakunnassaan. Syynä Wyclifin kannattajien yleiseen luopumiseen opistaan on pidetty Englannin harhaoppioikeudenkäyntien uutuutta ja sitä kauhistavaa vaikutusta, joka syytettyihin oli sillä, kun he joutuivat ensimmäistä kertaa kohtaamaan koko hierarkkisen vallan vastustuksen kaikessa voimassaan.
Vuonna 1394 he olivat tarpeeksi voimissaan esittääkseen 12 johtopäätöstä sisältävän vetoomuksen parlamentin täysistunnolle. Näissä johtopäätöksissä kutsuttiin roomalaiskatolista kirkkoa Englannin kirkon äitipuoleksi ja julistettiin, ettei moni papiksi vihitty ollut kuitenkaan Jumalan virkaan asettama, tuotiin esiin selibaatista koituvat inhottavuudet, kiellettiin Kristuksen fyysinen läsnäolo eukaristiassa ja tuomittiin pyhiinvaellusretket ja pyhäinkuvien palvonta ja julistettiin, että papeille ripittäytyminen ja aneet olivat pappien keksimiä keinoja hankkia tuloja. Niissä tuomittiin piispanhiipat, ristit, voitelut ja suitsukkeet ja myös sota sillä perusteella, että niin pian kuin ensimmäinen verenvuodatus on tapahtunut, katoaa kaikki armollisuus ja siten joudutaan "suoraan helvettiin". Raamatun lisäksi vedotaan johtopäätöksissä Wyclifin teokseen Trialogus.
Vuosien 1390 ja 1425 välillä kuullaan lollardeista kaikilla tahoilla, niin että tuon ajan kronikoitsija voi sanoa, että tiellä vastaantulevista kahdesta miehestä oli toinen varmuudella lollardi. Henrik IV Lancasterilaisen (1399-1413) valtaannousun myötä omaksuttiin ankara politiikka. Lainsäädännön huippukohta saavutettiin vuonna 1401, kun parlamentti sääti lain harhaoppisten polttamisesta roviolla, joka oli laatuaan ensimmäinen Englannissa. Säädöksessä viitattiin lollardeihin uutena lahkona, jolla oli kirottuja käsityksiä kirkon opista mitä tulee sakramentteihin ja Jumalan laista ja kirkosta ja joka oli kaapannut itselleen oikeuden saarnaamiseen. Siinä kiellettiin lollardeilta oikeus saarnata, ylläpitää kouluja ja järjestää kokouksia ja julkaista kirjoja. Lain rikkojat oli tuotava hiippakunnan oikeusistuimeen tuomittaviksi ja luovutettava siviilivirkamiehen käsiin poltettaviksi, jos heidät havaittiin syyllisiksi eivätkä he suostuneet kieltämään oppiaan julkisesti. Polttamisen tuli tapahtua korkealla paikalla, jossa rangaistuksen topimeenpano voitaisiin todistaa ja tapahtumaa seuraavat säikäytettäisiin pelolla.
Wycliffiläisten varhaisimman vaiheen huomattavimmat hahmot Philip Repyngdon, John Ashton, Nicolas Hereford ja John Purvey kaikki kielsivät oppinsa. Knighton pitää kolmea viimeksimainittua ja Wyclifiä neljänä arkkiharhaoppisena.
Repyngdon, joka oli rohkeasti julistautunut Oxfordissa Wyclifin ja hänen ehtoolliskäsityksensä kannattajaksi, kielsi kokonaan nämä käsitykset vuonna 1382. Tämän johdosta hän saavutti suurta suosiota, hänestä tuli Oxfordin yliopiston kansleri, Lincolnin piispa ja kardinaali vuonna 1408. Hän osoitti kiihkoa kohdellessaan ankaruudella sitä lahkoa, jonka käsityksiä hän oli aikaisemmin kannattanut.
John Ashton oli ollut eräs kaikkein innokkaimpia Wyclifin saarnamiehistä. Hyökkäyksessään harhaoppisia vastaan Knighton kuvaa häntä miehenä, joka "jo aamuvarhain hyppää ylös vuoteestaan kuin koira, joka on valmiina haukahtamaan pienimmästäkin kuulemastaan äännähdyksestä". Lopuksi hän kuitenkin alistui Courtenayn tuomioistuimessa ja julisti "uskovansa samoin kuin 'suloinen, pyhä kirkkomme uskoo' ja että ehtoollisella on papilla kädessään Kristuksen tosi ruumis." Hänelle palautettiin hänen oikeutensa luennoida Oxfordin yliopistossa, mutta myöhemmin hän palasi takaisin harhaoppisten seuraan.
Wyclifin raamatunkääntäjätoveri Hereford vetosi Roomaan, jossa hänet tuomittiin ja pantiin vankilaan. Kahden vuoden vankeuden jälkeen hän pakeni Englantiin ja jouduttuaan jälleen vankilaan teki rauhan kirkon kanssa ja kuoli kartusiaanimunkkina.
Vuonna 1389 sanoutui yhdeksän lollardia irti Courtenayn tuomioistuimen edessä opeistaan Leicesterissä. Suosittu saarnamies William Swynderby, jonka Leicesterissä pitämiä saarnoja kansa kokoontui kuuntelemaan sankoin joukoin kaikkialta, kielsi jyrkästi entiset oppinsa, mutta palasi entisiin oppeihinsa myöhemmin ja joutui niistä oikeuden eteen vuonna 1391, joista hänet tuomittiin. Foxe ei pysty varmuudella sanomaan poltettiinko hänet roviolla vai kuoliko hän vankilassa.
Vuoden 1401 lain nojalla kuoleman kärsinäiden kokonasimäärä ei ole suuri. Uhrit jakautuvat 125 vuoden ajalle aina Henrik VIII:n hallinnon puoliväliin saakka. Heidän joukossaan ei ollut sellaisia kuuluisia kirkonmiehiä kuin Ridley ja Latimer. Lollardit olivat vaatimatonta kansaa, mutta heidän itsepintaisuutensa kertoo siitä, miten syvällisen vaikutuksen Wyclifin opetukset olivat tehneet kansaan. Ensimmäinen marttyyri oli St. Osythen köyhä kappalainen William Sawtré, joka kuoli 2.3.1401 ennenkuin säädös harhaoppisten roviolla polttamisesta oli säädetty. Hän kielsi oppinsa ja palasi myöhemmin takaisin kerettiläisiin käsityksiinsä. Oikeudenkäynnin jälkeen hengellinen oikeusistuin määräsi Lontoon pormestarin "laittamaan hänet roviolle, niin että hän palaa poroksi". Häntä syytettiin siitä, että hän kielsi Jeesuksen fyysisen läsnäolon ehtoollisaineksissa, tuomitsi ristin palvonnan ja opetti, että saarnaaminen oli papiston tärkein tehtävä.
Muita roviollapolttamistapauksia olivat mm. eveshamilainen räätäli John Badby, joka koki tuon hirvittävän kohtalon ruumisarkun sisään kytkettynä vuonna 1410; kaksi lontoolaista kauppiasta, Richard Turming ja John Claydon Smithfieldissä vuonna 1423; Lontoon asukas Richard Hoveden vuonna 1430; pappi Thomas Bagley seuraavana vuonna; ja vuonna 1440 Richard Wyche, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Jan Hussin kanssa. Oxfordin St. Edmundin Collegen rehtori Peter Payne pakeni vuonna 1417 ja hänestä tuli hussilaisten johtaja ja hänellä oli merkittävä osa hussilaisten edustajana Baselin kirkolliskokouksessa. Foxen mukaan vuosina 1424-1430 oli pelkästään Norwichissa 100 kerettiläisoikeudenkäyntiä. Kerettiläisyyttä pidettiin niin suurena epäkohtana, että Lincolnin piispa Richard Flemmyng perusti Oxfordiin Lincoln Collegen harhaoppien vastustamiseksi. John Wesley, joka sai aikaan suuren repeämän Englannin kirkossa, oli tämän yliopiston oipiskelija.
William Thorpen tapaus on kiinostava. Hän oli tuomittavana vuonna 1397 ja uudestaan Arundelin tuomittavana vuonna 1407. Tapaus ei ole kiinnostava pelkästään itsessään, vaan niiden lausuntojen takia, jotka esitettiin Wyclifistä toisen oikeudenkäynnin aikana. Syytettyään Thorpea siitä, että tämä oli matkustellut pitkin pohjois-Englantia 20 vuoden ajan levittäen harhaopin tulehdusta, arkkipiispa julisti, että Jumala oli kutsunut hänet tuhoamaan tuon harhaoppisen lahkon, johon vangittu Thorpe kuului ja vannoi "rankaisevansa sitä niin tarkoin, ettei tähän maahan jää siitä riekalettakaan". Thorpen väite, että Wyclif oli aikansa suurin pappi sai Arundelin myöntämään, että hän oli todellakin suuri pappi ja monien mielestä "eli moitteetonta elämää", mutta että monet johtopäätökset, joihin hän opillisesti oli päätynyt, olivat kirottuja ja kirota ne pitäisikin.
Aina 1300-luvun lopulle saakka olivat monet hovissa korkeassa asemassa olevat maallikot suosineet wycliffiläisyyttä, mm. Lewis Clifford, Sir Richard Stury ja Sir John Clanvowe, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan neuvostoon, alahuoneen puhemies Sir John Cheyne, lordikansleri Sir Thomas Erpingham ja Salisburyn kreivi. Tämä tuki poistui suurimmalta osalta, kun vaino alkoi toteutua käytännössä. Sir John Oldcastlen, joka tunnetaan myös lordi Cobhamina avioiduttuaan Cobhamin tilan perijättären kanssa, kohdalla asia oli toisin. Hän pysyi lujana loppuun saakka ja kannusti uusia saarnamiehiä tiluksillaan Kentissä ja tuomitsi ehtoollismessun, ripittäytymisen ja pyhäinkuvien palvonnan. Lukuisten haasteiden jälkeen hän joutui Arundelin tuomittavaksi ja Arundel luovutti hänet maallisille viranomaisille "kuolemantuomion täytäntöönpanoa varten". Oldcastle oli vankina Towerissa, mutta pakeni sieltä ja oli pakosalla neljä vuotta. Vuonna 1414 häntä syytettiin osallisuudesta 20,000 lollardin kapinaan kuningasta vastaan. Lainsuojattomana hän pakeni Walesiin, jossa hänet pidätettiin kolme vuotta myöhemmin ja vietiin Lontooseen hirtettäväksi ja poltettavaksi maanpetturina ja harhaoppisena 15. joulukuuta vuonna 1417. John Foxe näki hänet "hyvänä lordi Cobhamina, siunattuna Kristuksen marttyyrina".
On miellyttävä helpotus näiden oikeudenkäyntien ja kuolemantuomioiden keskellä havaita, että Oxfordin yliopisto antoi vuonna 1406 hyvän todistuksen kaltoin kohdellun ja kuitenkin etevän vainajansa muistolle mainiten historiankirjoituksissaan hänen puhtaan elämänsä, voimalliset saarnansa ja erinomaiset saavutukset yliopistouralla. Mutta niin ylistettävänä kuin hänen muistoaan ainakin salassa Oxfordissa vaalittiin, parlamentti tuki päättäväisesti kirkon auktoriteetteja hänen oppinsa polkemisessa maan tomuun. Vuonna 1414 se määräsi maalliset viranomaiset ryhtymään kerettiläisyyden kitkemiseen maasta ja aina lordikanslerista alaspäin kutsuttiin viranomaiset käyttämään valtaansa "kaikenlaisen harhaopin, eksytyksen ja lollardismin" tukahduttamiseen. Tämän valan joutuivat virkamiehet vannomaan aina kahden vuosisadan ajan kunnes Buckinghamshiren kreivikunnan ylin tuomari Sir Edward Coke kieltäytyi vannomasta sitä käyttäen lollardi-sanaa ja väitti, että Englannin kirkko oli itse omaksunut lollardien periaatteet.
Arkkipiispa Chichele näytti olevan aivan yhtä innokas puhdistamaan alueensa kaikista kerettiläisyyden rippeistä kuin edeltäjänsä Arundel. Vuonna 1416 hän alempien piispojensa kanssa suoritti kahdesti vuodessa tiedustelun epäilyksenalaisista henkilöistä ja määräsi, että siellä missä heitä ei oltu annettu maallisen oikeuden eteen, heidät oli pantava väliaikaiseen tai jatkuvaan vankeuteen aina tapauksen luonteen mukaan. Suunnilleen samoihin aikoihin lausui eräs englantilainen Hussin oikeudenkäynnissä Konstanzissa, kun Wyclifin ja Hussin mielipiteiden yhtäläisyys tuotiin esiin: "Sieluni kautta, jos olisin sinun sijassasi, luopuisin opeistani, sillä Englannissa ovat kaikki maisterit yksi toisensa jälkeen, niin hyviä miehiä kuin ovatkin, luopuneet julkisesti opeistaan heti arkkipiispan käskystä, kun heitä on epäilty wycliffiläisyydestä".
Harhaoppi levisi myös Skotlantiin ja James Resby, joka oli yksi Wyclifin köyhistä papeista, poltettiin Perthissä vuonna 1407 ja toinen Glasgowssa vuonna 1422. Vuonna 1433 joutui eräs böömiläinen St. Andrewsissa opiskeleva Paul Craw kärsimään saman rangaistuksen harhaopista syytettynä. Skotlannin parlamentti määräsi vuonna 1425 piispat etsimään harhaoppisia ja lollardeja ja vuonna 1416 joutui jokainen St. Andrewsin maisteri vannomaan valan, että puolustaa kirkkoa harhaoppisia vastaan.
Vuosien 1450 ja 1517 välillä rajoittui lollardismi lähes kokonaan maaseudulle ja siitä on vain vähän mainintoja tuon aikakauden historiankirjoituksessa. Amrshamissa, joka oli yksi lollardismin keskuspaikoista, käsiteltiin neljä tapausta oikeudessa ja jotkut kärsivät kuolemantuomion, esim. seurakunnan johtomies William Tylsworth. Ratkaisevalla hetkellä hylkäsivät hänen seurakuntalaisensa hänet ja kuusikymmentä heistä kantoi polttopuuta roviolle. Tämä harhaopeista julkisesti luopumisten aika tunnettiin alueella nimellä Suuri Irtisanoutuminen. Ensimmäinen Englannissa marttyyrikuoleman kärsinyt nainen oli Joan Broughton, joka poltettiin Smithfieldissä vuonna 1494, samoinkuin myös hänen tyttärensä Lady Young. Yhdeksän lollardia teki parannuksen julkisesti Coventryssä vuonna 1486, mutta vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1519 kärsi kuusi miestä ja yksi nainen siellä kuolemantuomion. Foxe mainitsee myös William Sweetingin ja John Brewsterin, jotka poltettiin roviolla Smithfieldissä vuonna 1511 ja John Brown samana vuonna Ashfordissa. Varmaa tietoa ei ole siitä, miten pitkään Wyclifin opetuksista ja kirjoituksista pidettiin salassa kiinni. Vasta vuonna 1559 kumottiin lollardismia vastaan säädetyt lait.
Tietomme lollardien opetuksista ja käytänteistä perustuu heidän teokseensa Twelve Conclusions (kaksitoista johtopäätöstä) ja muihin lollardien asiakirjoihin, heidän okeudenkäyntiasiakirjoihinsa ja Chichesterin piispa tri Pecockin tutkielmaan Repressor for over-much Blaming of the Clergy, joka valmistui vuonna 1455. Liberalismiin taipuva piispa Pecock omaksui Courtenaystä, Arundelista ym. prelaateista poikkeavan kannan ja pyrki taivuttamaan lollardit virheellisistä käsityksistään tyynesti argumentoiden. Hän mainitsee heidän tukeutuvan perinteisesti tunnettuihin miehiin—1.Kor.14:38, 2.Tim.2:19 mukaisesti— ja hän kutsuu heitä myös nimityksillä "maallikkopuolue" ja "raamattumiehet". Hän ehdotti ottavansa tutkittavakseen heidän esittämänsä 11 vastalausetta erinäisiä tapoja ja opetuksia vastaan, kuten esim. kuvainpalvontaa, pyhiinvaellusmatkoja, kirkon maaomaisuutta, papiston hierarkiaa, hengellisiä järjestöjä, ehtoollismessua, valan vannomista ja sotia vastaan. Hän yritti myös kumota heidän oppinsa, jonka mukaan mikään sellainen säädös, jolle ei löydy perusteita Raamatusta, ei ole pätevä. Jo ennen aikalaisiaan piispa julisti, että tuleen, miekkaan tai hirttämiseen ei pitäisi turvautua annenkuin kaikki voitava olisi tehty "lollardien vetämiseksi takaisin tosi uskon piiriin heidän selvään järkeensä vetoamalla". Hänen sovitteleva asenteensa tuotti hänelle itselleen vaikeuksia ja vuonna 1457 hän joutui arkkipiispa Boucierin tuomittavaksi, jolloin hänelle tarjottiin valittavaksi joko joutua poltetuksi roviolla tai sanoutua irti mielipiteistään. Pecock valitsi jälkimmäisen ja kielsi julkisesti mielipiteensä St. Pauls's Crossissa arkkipiispan ja tuhansien katsojien edessä. Hän oli pukeutunut täyteen piispan asuun ja luovutti 14 kirjoitustaan poltettaviksi. Hän joutui luopumaan virastaan ja vuonna 1459 hänet passitettiin tiukasti vartioituun Thorney Abbeyhin. Hänen teoksensa Represso poltettiin Oxfordissa kahdesti.
Näyttää siltä, että lollardit kielsivät yksimielisesti Kristuksen fyysisen läsnäolon ehtoollisleivässä. Samoin he tuomitsivat yksimielisesti pyhiinvaellusmatkat, kuvainpalvonnan ja ripittäytymisen. He pitivät myös kiinni siitä, että ihmisillä on oikeus lukea Raamattua omalla äidinkielellään. He käyttivät yleisesti ilmausta Jumalan laki vastakohtana kanoniselle oikeudelle ja kirkon tuomioistuinten päätöksille. Jotkut kielsivät kiirastulen ja jopa perustivat pelastuksensa uskoon perustelemalla käsitystään sanoilla "sinun uskosi on sinut pelastanut". Jotkut kielsivät, että avioside olisi riippuvainen papin toimista ja pikemminkin raamatullinen side ja kielsivät myös pappien selibaattivelvoituksen.
Lollardismi oli 1500-luvun uskonpuhdistuksen edelläkävijä ja valmisti englantilaisten mieliä uskonpuhdistuksen aikaansaamiin muutoksiin. Vaikka monet papit kannattivatkin lollardismia, liike oli kuitenkin pääasiassa maallikkoliike. Uskonpuhdistuksen alkuaikoina kutsuttiin Englannin luterilaisia usein Wyclifin seuraajiksi. Kirjoittaessaan vuonna 1523 Erasmukselle Lontoon piispa Tonstall lausui luterilaisuudesta: "ei siinä ole kysymys mistään tuhoisasta uutuudesta, vaan siitä, että uusia jäseniä on liittynyt tuohon Wyclifin kerettiläisjoukkoon".
Alkuperäinen artikkeli: Philip Schaff, History of the Christian Church, Chapter V.Reformers Before the Reformation The Lollards

Alkuun
John Wyclif | Wycliffin opetukset | Wyclif ja Raamattu
Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Linkkejä | Keskusteluryhmä