David Fetcho

VIIMEINEN MEDITAATIO

Luultavasti paras kohta aloittaa kertomukseni on viimeinen lukiovuoteni vuonna 1966, jolloin kokemani paineet huipentuivat. Koin syvää pettymystä siihen, miten asiat ovat ja olivat. Siitä lähtien etsintäni oli monella tapaa melko tyypillistä oman sukupolveni, hippiesukupolven, etsinnälle. Olin täysin tyytymätön kaikkiin vastauksiin, joita kysymyksiini löysin. Kaikki vastaukset olivat klisheitä, eikä niissä ollut mitään järkeä, ne olivat irrelevantteja ja mahdottomia soveltaa. Tuntui siltä kuin kukaan, eivät vanhempani, eivät toverini eikä seurakuntani kyenneet ymmärtämään niitä paineita, joita koin.
Kesä lukion päätyttyä ja ennenkuin aloitin yliopistossa oli käännekohta etsinnässäni ja samalla elämäni suunnan suhteen. Olin töissä terästehtaassa vahtimestarina, jonka vastuulla olivat säilytyshuoneet, lattioiden lakaiseminen jne. Minulla oli aika paljon vapaa-aikaa, jolloin luin Playboy-lehtiä. Eräässä niistä oli Timothy Learyn kirjoittama artikkeli, jossa hän kertoi kokemuksistaan LSD:n käytöstä ja noiden kokemusten syvällisestä uskonnollisesta luonteesta. Hän vertaili itämaisia, tuhansia vuosia vanhoja mystisiä kokemuksia niihin näkemyksiin, joita hän sai huumeiden vaikutuksessa olleessaan. Hänen kuvauksensa perusteella hän puhui juuri sellaisesta, jota minäkin olin etsimässä—epämääräisten tuonpuoleisen todellisuuden kaipausteni kokemuksellisesta toteutumisesta.
Minulla oli pyhä uskonnollinen päämäärä mielessäni, kun päätin kokeilla LSD:tä. Tuo uskonnollinen päämäärä oli ehdottoman ratkaisun löytäminen henkilökohtaisen elämäni, perhe-elämäni, kaverisuhteideni ja maailman ongelmiin, sillä se kaikki tuntui sietämättömältä.
Kun aloitin yliopistossa, kysyin ensimmäiseltä tapaamaltani "hörhöltä": "Hei, tiedäksä mistä saisi LSD:tä?" Hän kysyi minulta, olinko polttanut marijuanaa ja vastasin, etten ollut kokeillut sitä. Hän sanoi: "Kyllä kai sä tiedät, että LSD on melko kovaa kamaa. Sun pitäis totutella ensin jollain kevyemmällä. Kokeile aluksi ruohoa."
Siinä vaiheessa olin jo aika kimpaantunut ja sanoin hänelle: "En mä kuule aio jäädä koukkuun mihinkään. Mä haluun vain vähän LSD:tä!" Olin täysin kuulemani propagandan uhri, että nimittäin marijuana aiheutti riippuvuutta siinä missä heroiini ja speed. En halunnut olla missään tekemisissä sellaisen kanssa. Halusin vain uutta maagista huumetta, jota sai pillereinä.
Yksi asia johti toiseen ja aloin päästä hippie- ja huumepiireihin yliopistolla. Se tapahtui ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Mutta vasta vuosi tai puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin lukenut Learyn artikkelin, kokeilin ensi kerran huumeita.
Tapasin syksyllä 1967 naisen, jonka kanssa menin aikanaan naimisiin. Meillä oli kiivaita keskusteluja, jotka liittyivät pettymyksiimme vallitsevan tilanteen suhteen ja siihen, ettemme olleet kyenneet löytämään tyydyttäviä vastauksia. Samaan aikaan aloimme tutkia sitä valtavaa informaatiotulvaa, joka alkoi virrata erilaisista toisenlaisista vaihtoehdoista nuorison keskuuteen. Ihmiset näyttivät päätyneen vanhan järjestyksen vastaisiin käsityksiin ja tutustuvan valtavaan määrään mahdollisuuksia, jotka näyttivät avaavan oven johonkiin uuteen. Meistä tuntui jännittävältä, että saimme olla mukana kokemassa sitä oman idealismimme puitteissa ja omassa rakkaussuhteessamme.
Me liftasimme helmikuussa 1968 Washingtoniin kokeilemaan siellä alkanutta yhteisöä. Kaikki tuntui ihanalta! Ihmiset uskoivat vapauteen ja avoimuuteen, jota toteutettiin tuomitsematta ketään. Me emme kyseenalaistaneet kenenkään arvoja, vaan pidimme sen sijaan itsestäänselvänä lähtökohtana, että kaikki olivat samaan tapaan etsijöitä. Siinä yhteydessä kokeilimme ensi kerran huumeita yhdessä.
Kun palasimme takaisin opintojemme pariin, tuntui Pittsburghin yliopisto olevan kaukana kokemastamme uudenlaisesta yhteisöstä. Emme tulleet toimeen akateemisissa ympyröissä emmekä niiden yhteiskunnallisten vaatimusten kanssa, joita meille asetettiin. Kun olimme kumpikin lähteneet kotoa—aiheuttaen vanhemmillemme hirveitä traumoja—saimme hankittua yhteisen asunnon itsellemme. Rakensimme itsellemme pesää, aivan omaa pientä maailmaamme.
Menimme naimisiin 20.5.1968 ja muutimme pian sen jälkeen Washingtoniin. Outoa kyllä, päästyämme sinne oli kaikki muuttunut huonoon suuntaan. Kadut olivat täyttyneet rikollisista. Ihmiset saivat kolhuja, meille myytiin huonoja aineita ja koko yhteisön elämä oli muuttunut parhaimmillaan jännitteiseksi, pahimmillaan suorastaan vaaralliseksi. Olimme ajautuneet ikäänkuin kahden maailman väliin, joista toisen olimme jättäneet ja olimme matkalla kohti toista.
Tapasimme myöhemmin erään tyypin Bostonissa, joka vei meidät Kaliforniaan. Ajoimme heti koko Kalifornian halki ja päädyimme Berkeleyhin, juuri silloin kun vuoden -68 mellakat sattuivat ja niihin liittyen People's Parkin tapaus. Siitä alkaen olimme mukana Berkeleyn kuvioissa ja kuuluimme ryhmään, joka järjesti ilmaiskonsertteja ja ilmaisia aterioita Provo Parkissa joka päivä. Oli antoisa kokemus olla mukana auttamassa ihmisiä, jotka kuuluivat noihin piireihin. Aloimme käyttää yhä enemmän huumeita ja yritimme etsiä huumeiden avulla todisteita ihanteidemme todellisuudesta. Koimme kuitenkin burn-outia, sillä kärsimme nälkää ja olimme menettäneet illuusiomme.
Tilanteemme kehittyi koko ajan pahempaan suuntaan. Tuntui, ettei ollut ketään, joka olisi voinut toteuttaa unelmamme. Emme voineet luottaa edes itseemme. Tulimme siihen johtopäätökseen, että kaikki se, mikä oli tehnyt maailmanjärjestelmästä niin kauhean kuin mitä se oli, koostui samoista aineksista, joista omatkin motiivimme pohjimmiltaan koostuivat. Meillä ei ollut siihen aikaan minkäänlaista käsitystä synnistä, mutta olimme päässeet lähelle sitä. Me ymmärsimme, että jos aioimme todella pitää kiinni toivostamme oman tulevaisuutemme suhteen ja koskien koko maailmaa, meidän olisi kitkettävä systemaattisesti itsestämme kaikki roina. Päätimme jättää huumeet ja alkaa harrastaa sellaista, johon sisältyisi lupaus sellaisten asioiden toteutumisesta, joista olimme huumekokeiluisamme saaneet kokea välähdyksiä—eli pääasiassa itämaista mystiikkaa.
Aloimme käydä joogatunneilla. Menimme myös kuuntelemaan Acarya Vimalananda Advahutaa, joka oli Ananda Marga Yoga Societyn munkki. Hän puhui niistä asioista, joita olimme kokeneet ja lupasi ratkaisua joogan harjoittamisen kautta. Hän lupasi sellaista tuonpuoleisen maailman tietoisuutta, jota olimme etsineet. Päätimme vihkiytyä Ananda Marga -mietiskelyjärjestelmään.
Meidät vihittiin siihen lopulta Palo Altossa ja me saimme silloin kokea todellisen muutoksen elämässämme.Meillä oli nyt järjestelmä, jonka kautta saisimme valaistusta. Meistä oli tullut jo aikaisemmin kasvissyöjiä ja nyt meistä tuli siinä vielä ankarampia Ananda Marga -järjestelmän ruokavalion mukaisesti (eli liha, kala, sipuli, valkosipuli, voimakkaat mausteet, kahvi, alkoholi ja sentapaiset aineet ovat kiellettyjä). Keskityimme puhdistamaan itseämme olemuksemme kaikilla tasoilla. Osallistuimme joogaretreetteihin, mietiskelimme voimallisesti ja tulimme melkoisella varmuudella siihen tulokseen, että tämä oli juuri meitä varten.
Vaikka edistyimmekin hengellisessä etsinnässämme ensimmäisenä joogavuotenamme, koimme yhä vakavampia ongelmia avioliitossamme. Ajoittain ne olivat hyvin voimakkaita, koska pelkäsimme palaamista vastakulttuuriin ja vanhaan järjestykseen. Häälyimme jossain puolivälissä emmekä kyenneet todella löytämään lopullista paikkaamme missään. Se aiheutti meille paljon tuskaa. Oli masentavaa nähdä idealistisen energiamme keskuksen, koko suhteemme alkavan hajota.
Aloimme harrastaa hieman eri joogamuotoja ja päätimme antautua kokosydämisesti liikkeelle. Saimme syvällisemmän vihkimyksen Ananda margan hengellisen käytännön järjestelmään ja siitä alkaen aloimme kokea toista olemassaolon sfääriä. Meidän mielessämme ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö klassisen kirjallisuuden kuvaamat hengelliset kokemukset olisi todellisuutta, sillä saimme kokea niitä itse. Se oli meistä tietenkin jännittävää saadessamme vihkiytyä niihin yhä syvemmin ja syvemmin.
Keväällä 1972 päätimme muuttaa erääseen ashramiin Berkeleyssä ja antautua kokopäivätoimisesti joogan harjoittamiseen ja Ananda Marga -meditointijärjestelmän levittämiseen. Olimme vakuuttuneita siitä, että se oli kaikkein voimallisin hengellinen tekniikka koko maan päällä.
Elämä ashramissa oli toisinaan hyvin iloista ja tietenkin voimme aina antautua hengellisiin harjoituksiimme, jos suhteemme ei tuntunut toimivan. Eräässä mielessä oli hajoamassa oleva suhteemme vähemmän painostava, koska olimme niin keskittyneet tietoisuuden tilamme muuttamiseen ja toisissa maailmoissa olemiseen. Nämä asiat itse asiassa ajoivat meitä yhä kauemmas toisistamme, mikä taas puolestaan ajoi meitä yhä syvempiin mietiskelyn tasoihin.
Lopulta avioliittomme hajosi syksyllä 1972. Meitä järkytti se, miten vähän asia liikutti muita ashramiin kuuluvia. Kaikki selitettiin karmalla: Jos kaikki kerran on yhtä, mitä merkitystä sellaisella tapahtumalla lopulta edes on? Siinä oli vain kysymys tietyn illuusion romahtamisesta, olosuhteissani tapahtuvaa draamaa. En kuitenkaan itse kokenut sitä sillä tavoin. Itselleni se oli tuskallista. Sisälläni joku itki jonkinlaisen oikeudenmukaisuuden perään, joka saisi aikaan sopimisen. Sen sijaan minua ohjattiin ainoastaan siirtämään kaikki tilanteen elementit tuonpuoleiseen, niin ettei millään lopulta olisi enää väliä.
Kun minulla ei ollut mitään muuta, mistä pitää kiinni, jatkoin siihen suuntaan. Aloin keskittyä kokosydämisesti koko materiaalisen olemassaolon tuonpuoleiseen aspektiin. En halunnut enää olla missään tekemisissä materiaalisen olemassaolon kanssa. Ainoa tapa päästä pois, päästä irti kuoleman ja jälleensyntymän kehästä, karmasta ja ajasta oli mietiskellä syvästi ja saavuttaa samadhi—päästä yhteyteen absoluuttisen kanssa.
Pyysin siihen aikaan lupaa saada osallistua Ananda Margan intensiivikoulutukseen Los Altos -kukkuloilla. Meinin sinne syksyllä 1972 ja viivyin siellä noin viitisen viikkoa. Sain siellä koulutusta filosofiaan, pracariin, joka oli etupäässä todistamista ja syvempää joogaharjoitusta. Se oli kuukauden mittainen jokapäiväinen uppoutuminen mietiskelyyn. Siihen aikaan aloin meditoida kuudesta seitsemään tuntiin päivittäin. Aloin myös siinä vaiheessa kokea mitä latautuneinta psyykkistä ilmapiiriä, jonka ymmärsin olevan gurun voimaa, jonka henkinen läsnäolo tuntui jatkuvana. Pidimme häntä suorastaan Jumalana. Ainoastaan hän kykeni tempaamaan meidät pois muotojen maailmasta siihen autuaalliseen yhdistymiseen ja tyhjyyteen nimeltä samadhi. Tuossa henkisessä ilmapiirissä sain kokea objektiivisen todisteen niistä tietoisuuden tiloista, joihin pääsin.
Tuosta ajasta alkaen kokemukseni lisääntyivät lähes päivittäisiksi. Opin laskemaan niitä ja pitämään niitä jokapäiväiseen elämääni kuuluvina.
Pian kävi ilmi sekä saamastamme opetuksesta että niistä kokemuksista, joita kaikilla joogeilla oli, että meitä valmistettiin henkisesti johonkin tärkeään tehtävään maailmassa. Aluksi meillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä se olisi. Aikaa myöten saimme selville, että meitä valmistettiin psyykkisellä tasolla ottamaan vastaan gurun mieli. Meitä oltiin valmistamassa jonkinlaisiksi henkimaailman armeijaksi tulevaa, maassa tapahtuvaa konfliktia varten. Saimme yleiskuvan sellaisen voiman sisältämistä mahdollisuuksista. Se oli hyvin jännittävää. Kaikkien näiden asioiden pyöriessä päässämme meidät ilmeisesti vihittiin gurun maailmansuunnitelmaan, koko maailmaa koskevaan yhteiskunnalliseen suunnitelmaan. Siitä käytetään Ananda Margassa nimitystä PROUT: progressive utilization Theory (progressiivinen käyttöteoria).
PROUTin teorian keskeisin asia on sen ymmärtäminen, että kaikkien yhteiskunnallisten syklien, joiden läpi ihmiskunta kulkee, on oltava voimakkaiden henkimaailman henkisten edustajien hallinnassa, jotka ovat näiden yhteiskunnallisten syklien keskuksessa ja säännöstelevät ja hallitsevat niitä moraalisen esimerkkinsä vaikutuksesta.
Sitä mukaa kuin tutustuimme PROUTin teorioihin meille alettiin myös opettaa profetioita, joita guru oli laatinut tulevasta uudesta aikakaudesta, moraalin aikakaudesta ja kultaisesta aikakaudesta nimeltä sat yuga. Hän ennusti tulevasta ajasta, jolloin kaduilla sananmukaisesti virtaisi veri vähän ennen rauhan aikakautta ja koko planeetan valaistumista. Tuon verenvuodatuksern aiheuttaisi moraalistn voimien (ts.kaikkien niiden, jotka olivat kiinnostuneet Yhden maailman, yhden ihmiskunnan käsitteestä) ja epämoraalisten voimien (jotka eivät olleet kiinnostuneita tuosta käsitteestä) välisestä yhteenotosta. Tuota sotaa varten meitä koulutettiin henkimaailman kannattajina ja se johtaisi kaikkien "sopeutumattomien ainesten" puhdistamiseen, joiksi hän mielellään kutsui niitä, joissa oli erotteleva henki, joka sai aikaan ihmisten erillään pysymisen ja esti eri maiden hallituksia yhtymästä yhteen. Meille opetettiin myös, että epämoraalisten joukkojen etunenässä olivat tuon yhteenoton aikana kristityt. Heistä oli päästävä eroon kaikkein ensimmäiseksi. Kaikki tämä oli salaista opetusta. Siihen käytettiin vain yksi päivä kuukaudessa. Me saimme pienen väläyksen tuota opetusta vain välähdyksenä siitä, mitä oli tekeillä. Meidän näkyymme tuli nyt uutena aineksena se, että me saatoimme päästä Sadvipran asemaan, joka on erityinen henkimaailman edustaja yhteiskunnan keskuksessa samaan tapaan kuin hyväntahtoinen diktaattoritaikuri.
Siinä vaiheessa aloin saada vakavia epäilyksiä Ananda Margasta ja gurun pätevyydestä. Minulla oli enemmänkin taolainen käsitys todellisuudesta. Yksi Lao Tsen aforismeista Tao de Chingissä on: "Korkein hyvä on kuin vesi siinä, että se omaksuu kaikkein alimman aseman". Se oli minusta henkisyyden ydin, että ottamalla alimman aseman kykenee kukoistamaan ja myös voittamaan—aivan niinkuin vesi, joka on kaikkein pehmein elementti. Se oli täysin vastakkaista tälle opetukselle, jossa edellytettiin sekä fyysistä voimankäyttöä että psykofyysistä voimankäyttöä, mikä kaikki tapahtui tuon gurun nimissä, joka olisi luonnollisesti maailman johtaja. Niinpä aloin siinä vaiheessa epäillä, oliko tuo guru lihaan tullut Jumala, niinkuin meille opetettiin.
Eräänä aamuna klo 5.30 ottaessani päivittäistä kylmää suihkuani olin melkoisen kuohuksissani ja päätin toimia vastoin guruani ja rukoilla suoraan Jumalaa itseään. Se oli outoa, sillä huomasin rukoilevani Jeesusta—että jos tuo guru oli todellakin lihaan tullut Kristus, saisin siitä varmuuden sydämeeni ja pääsisin peloistani. Jos hän taas ei ollut Kristus, Jeesus vapauttaisi minut tästä harharetkestä. En päässyt varmuuteen epäilyksistäni.
Pääsin sitten neljännelle tantrisen joogan oppitunnilleni kuuden sarjasta. Tässä päästiin nyt melko edistyneelle tasolle. Harjoittaessani käytännössä saamaani opetusta pääsin meditoidessani aivan uudelle tasolle. Mietiskelin nyt seitsemästä yhdeksään tuntia päivittäin. Kuitenkin sisäisten meditointikokemusteni, jotka olivat ekstaattisia ja erikoislaatuisia, ja jokapäiväisten gurua ja Ananda Margaa koskevien epäilyjeni välillä oli ristiriita. Epäilyni eivät niinkään koskeneet tämäntyyppistä hengellisyyttä, itämaista metafysiikkaa, sillä sitä en ollenkaan epäillyt. Sen sijaan mietin, edustiko Ananda Marga todella autenttista itämaista hengellisyyttä. Ajattelin välillä "jospa jättäisin koko järjestön ja harjoittaisin vain mietiskelyä", koska mietiskely oli tosiaankin voimallista.
Jatkoin tuossa vaiheessa muutaman kuukauden ajan ja pian minua pyydettiin paikalliseksi kokopäiväiseksi työntekijäksi, mikä merkitsisi sitä, että kansallinen järjestö lähettäisi minut muutamaksi kuukaudeksi erääseen tiettyyn kaupunkiin aloittamaan siellä ashramin tai vahvistamaan sielläolevia joogeja. Sen jälkeen voisin mennä jonnekin muualle ja kaikki kuluni maksettaisiin. Ajattelin asiaa vakavasti. Olin kyllä omistautunut itse asialle, mutta en tarpeeksi omistautunut järjestölle ja kavahdin ajatusta niin kiinteästä sitoutumisesta järjestön päämajaan.
Vuoden 1973 tammi-helmikuusssa aloimme kuulla huhuja skandaalista, joka oli käynnissä Ananda Margassa. Se koski kolmea pisimpään järjestössä ollutta henkilöä, jotka olivat käyneet useaan otteeseen Intiassa ja olleet lähellä gurua. Heistä oli koulutettu munkkeja ja palatessaan heistä olikin tullut kristittyjä!
Koska kristinuskoa pidettiin painostavan luokan käsikassarana, olimme hyvin huolissamme näiden ihmisten suunnitelmista. Syvemmällä filosofisella tasolla olimme huolissamme, koska he nyt samaistuivat palvontansa kohteeseen, joka oli persoona eikä persoonaton tuonpuoleinen, jota pidimme paljon absoluttisempana kuin persoonaa. Ja lopulta, esoteerisella tasolla mielessäni oli hyvin vahvana käsitys siitä, että kristityt kuuluivat epämoraalisten voimien eturintamaan. Ajatus siitä, että nämä ihmiset, joita rakastin, olivat mukana menneen ajan rappeutuneessa hengellisyydessä oli lähes sietämätön.
Maaliskuun ensimmäisellä viikolla sain puhelinsoiton heiltä. He kysyivät, voisivatko he tulla Palo Altoon jakamaan jotain kokemuksiaan meille. Toivotimme heidät tervetulleiksi. Olihan Berkeleyn ashram eräs kaikkein vahvimmista Kaliforniassa ja me ajattelimme, että jos joku voisi vetää heidät takaisin joukkoomme, me kyllä pystyisimme siihen.
Niinpä nämä entiset jogit ja kolme muuta, jotka olivat johtaneet heidät Kristuksen luo, tulivat vierailulle. Halasin erästä heistä ja sanoin: "No, mikä täyttää elämäsi nykyään?" Hän katsoi minuun ja sanoi: "Jeesuksen Kristuksen rakkaus". No, se kyllä etäännytti. Olin meditoinut sinä aamuna kolme ja puoli tuntia ja olin mitä latautuneimmassa kosmisessa tilassa saadakseni valloitettua hänet takaisin tosi Dharmaan. Sanoin: "No niin, puhutaanpas nyt sitten siitä". Kokoonnuimme kaikki yhteen mietiskelyhuoneeseen. Meitä oli kahdeksan, jotka asuimme ashramissa ja heitä oli kuusi. Noin neljän tunnin yhdessäolomme aikana he lauloivat lauluja ja puhuivat meille ja kuvailivat meille yksinkertaisesti pyhiinvaellustaan ja niitä asioita, joita he olivat tulleet ymmärtämään. Mielenkiintoista on, että tuon neljän tunnin aikana lähes jokainen ashramista lähti jossain vaiheessa ulos kiukuissaan sanoen mennessään jotain tämäntapaista "Ikävä kyllä maailmankaikkeus ei tosiaankaan toimi noin!" ja meni omaan huoneeseensa.
Tuona aikana pääsin varmuuteen. Sain väläyksen siitä, että olin antanut narrata itseni hengellisyyteen, joka ei ollut linjassa alkuperäisen, lukioaikaisen ja sen jälkeisen kaipaukseni kanssa. Vaikka olin etsinyt jonkinlaista ratkaisua kipuiluuni, koskien yleensä ottaen ihmisen osaa, olin hyväksynyt omassa tietoisuudessani tuon ratkaisun tuhoutumisen. Samanaikaisesti olin odottanut lopullisen todellisuuden puhuvan omasta puolestaan. Sen sijaan olin hyväksynyt tietoisuuden manipuloinnin, joka väitti, että lopullinen todellisuus oli oikeastaan sisälläni. Toisin sanoen, ei ollut olemassa mitään ulkopuolista lopullista ratkaisevaa sanaa, joka päästäisi minut ongelmastani, vaan ainoastaan sisäinen, subjektiivinen oman tietoisuuden tilan muutos ongelmieni ja kysymysteni pysyessä ennallaan.
Minua kosketti erityisesti se noiden kristittyjen puheissa, että heidän kuvansa Jumalasta oli niin paljon korkeammalla kuin mitä he olivat koskaan kokeneet. Ei filosofisesti, ei eettisesti, ei millään niistä tavoista, joita päässäni oli—vaan siinä mielessä, että heidän mukaansa Jumala oli tarpeeksi suuri voidakseen tulla ihmisen luo siinä tilassa, missä hän on, voidakseen kohdata ne ongelmat ja kysymykset, mitä meillä on. Kaikki hengelliset harjoitukseni olivat tähdänneet siihen, että yritin nostaa itseni Jumalan tasolle vanhurskaana henkimaailmassani. Minun oli pyrittävä hänen puhtautensa tasolle, koska hän ei voinut tulla yhtä saastaiseksi kuin minä. Nämä kristityt toivat nyt täysin päinvastaisen sanoman. He sanoivat, että Jumala oli ymmärtänyt ongelmani ja pohdintani vielä suuremmassa määrin kuin itse niitä ymmärsinkään, jopa niiden syvimmälle tasolle, että hän oli siinä määrin Jumala, että hänellä oli niin paljon voimaa nöyrtyä. Nuo sanat ja varmasti myös Pyhän Hengen vakuutus saivat minut vain neljän tunnin yhdessäolon jälkeen voimakkaisiin pohdintoihin. Kuljin ympäri epätodellisessa tilassa ja eräs ashramilaisista sanoi minut nähdessään: "Ei kai sinusta vain tule Jeesuksen joukkoa?" Ja minä vastasin: "Ehkäpä".
En ollut siinä vaiheessa vielä varma. He kutsuivat minut erääseen seurakunnan kokoukseen samana iltana ja olin epävarma. Tiesin, ettei minun tarvinnut sanoa kuin vain "Ei" ja mennä takaisin meditoimaan kolmeksi tai neljäksi tunniksi ja kaikki tämä olisi mennyt ohi. Tai sitten olisin voinut astua johonkin täysin uuteen, uudenlaiseen käsitykseen todellisuudesta ja sellaiseen hengelliseen mahdollisuuteen, jota minä en ollut koskaan aikaisemmin harkinnut. Voin nähdä, mihin se saattaisi johtaa, jos se, mistä he puhuivat, olisi todella totta. Niinpä sanoin: "Tulen sinne".
Menin heidän kanssaan kokoukseen. Prosessi, jossa olin, oli jo ehtinyt edetä niin pitkälle, että tuskin kuulin, mitä puhuja sanoi. Silloin tällöin jotakin erottui hänen puheestaan, joka osui minuun melko voimakkaasti. Toisinaan taas tuntui siltä, että puhuja puhui omia juttujaan. Minuun teki suurimman vaikutuksen se, että nämä ihmiset lauloivat laulujaan, hymyilivät, nauroivat ja näyttivät täysin normaaleilta.
Heidän vaatetuksensa ei ollut mitenkään poikkeavaa eivätkä he vaikuttaneet mitenkään hengellisiltä jättiläisiltä sanan missään merkityksessä. He näyttivät hymyilevän aivan aidosti. Se puhutteli minua erityisesti, koska olin tullut huomaamaan tutkittuani erilaisia hengellisyyden muotoja, että pidin yhä Ananda margaa kaikkein hienostuneimpana niistä. Ja tässä oli nyt joukko ihmisiä, jotka vain tanssivat ympäriinsä ilonsa vallassa—yksinkertaisia, normaaleja, ei-hienostuneita ja jopa tunteidensa vallassa olevia ihmisiä—ja se oli kaunista. Se oli laadukasta, hengellistä laatua, joka puuttui täydellisesti mietiskelyn hienostuneista ekstaaseista.
Lopuksi puhuja esitti alttarikutsun. Siinä vaiheessa kun hän esitti kutsunsa, tuntui kuin olisin joutunut pitemmälle kuin voisi sallia. Riipuin ikäänkuin kuilun reunalla ja otteeni alkoi vähitellen hellitä. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa mennä, koska entiset kuvioni olivat murskautuneet. Olin valmis myöntämään sen, että olin siihen saakka ollut harhassa ja vieläpä vakavasti. Ja jos tulisin siihen pisteeseen, että käsittäisin sen olevan mahdollista, että voisin kokosydämisesti ja vakavissani liittyä johonkin, joka olikin harhaa, elin maailmankaikkeudessa, jollaista en ollut ottanut huomioon. Olikin kysymys paljon suuremmista asioista kuin olin koskaan pystynyt kuvittelemaan.
Kun nyt huomasin, että sellainen olisi mahdollista, rukoilin siinä vaiheessa Jeesusta, että hän ilmestyisi minulle tavalla, jonka voisin ymmärtää. Liitin rukoukseen ehdon, etten haluaisi enää joutua harhaan. En haluaisi omaksua kristillistä järjestelmää vain, koska siinä oli jonkinlaista järkeä. Jos Jumala olisi todellinen, hänen täytyisi tehdä todellisuutensa minulle tunnetuksi, itseni ulkopuolelta. Koska olin oppinut manipuloimaan itseäni erikoisiin tietoisuuden tiloihin, jotka olivat valheellisia, totuuden vahvistamisen oli oltava jotain, joka ei ollut itseni hallittavissa. Rukoilin ja koin kehoitusta lähteä kokouksesta jo ennen sen päättymistä. Juoksin sekavassa tilassa ulos ja menin kotiin. Seuraavana aamuna nousin ylös, mutta en meditoinut. Totesin, etten voisi koskaan enää meditoida.
Se oli erittäin raskasta, koska gurun "ylimmäinen käsky" oli nimenomaan, että ellet meditoi säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, synnyt todennäköisesti uudelleen alemmassa elämänmuodossa. Meitä oli varoitettu erityisen vakavasti siitä, että sen jälkeen, kun on aloittanut valaistuksen polun ja sitten jättää sen ja lähtee pois siltä—sillä mitä korkeammalle pääset, sitä korkeammalta putoat. Edessäni oleva päätös koski pohjimmiltaan iankaikkista kadotusta helvetissä tai kymmeniätuhansia vuosia toukkana. Sitä päätöstä oli vaikea kohdata.
Ryhmämme oli määrä osallistua myöhemmin eräälle J.Krishnamurtin luennolle San Fransiscossa. Työnnyimme autoomme ja ajoimme kohti vapaamuurarien auditoriota ja junailimme asian niin, ettei meidän tarvinnut maksaa sisäänpääsymaksua. Hänen näkemyksensä vain lisäsivät sekaannustani, jossa jo valmiiksi olin. Nyt oli todellisuuden viimeinenkin matto kiskottu jalkojeni alta. Pyörin tyhjyydessä ilman mitään kosketuspisteitä, ilman minkäänlaista otetta mistään, vapaana putoamaan. Se oli zentyyppinen kokemus. Tiesin koko ajan, etten voisi jäädä siihen tilaan ikuisesti. Jonkin asian oli annettava myötä. Minun oli tehtävä joku päätös siitä, mitä tekisin hengelliselle elämälleni.
Menin autoomme lähteäksemme kotimatkalle. Matkalla otimme kyytiin erään liftaajan, joka oli pukeutunut itämaiseen tyyliin: sahraminkeltaisiin housuihin ja niin edelleen. Ajoimme hiukan matkaa eteenpäin ja otimme taas kyytiin erään liftaripariskunnan. Nämä kyytiläiset alkoivat keskustella takapenkillä. Kävi ilmi, että ensimmäinen kyytiläinen oli kääntynyt kristinuskoon kolme viikkoa aikaisemmin hindulaisesta vedantasta. Pariskunta oli kristittyjä, jotka asuivat Seattlessa kristittyjen yhteisössä. He olivat vahvoja ja juurtuneita uskossaan ja rakastivat hyvin paljon Jumalaa.
Sain nyt kokea ehkä erikoislaatuisimman kokemuksen, mitä minulle elämäni aikana on tapahtunut. Heidän keskustellessaan aloin ymmärtää, että mies kysyi kaikki ne kysymykset, jotka sisälläni velloivat itämaisen mystiikan suhteesta kristinuskoon ja varsinkin niistä kokemuksista, joita minulla jogina oli ollut. Kysymykseni nousivat esiin tietoisuudestani ja huomasin, että hänen suustaan tuli aina juuri se kysymys, joka sillä hetkellä syntyi mielessäni. Tätä jatkui ja jatkui yhtä mittaa noin 45 minuuttia. Jätimme miehen lopulta jonnekin ja saavuimme University Avenuelle, jonne jätimme pariskunnan. Kun he lähtivät autosta ulos, nainen katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi: "Niin, miten suhtaudutkaan Jeesukseen Kristukseen?" Sanoin rukoilleeni Jeesusta juuri edellisenä iltana. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: "No, Jeesus lähetti meidät sinun luoksesi". Hän halasi minua ja sitten molemmat olivatkin jo menneet.
Sillä hetkellä minulle valkeni tietoisuus siitä, että sellaisen keskustelun todennäköisyys sinänsä, ja että sellainen tapahtuisi autossa, jossa minä olisin rukoiltuani edellisenä iltana, oli äärimmäisen epätodennäköinen, jopa mahdoton. Sellaista ei olisi voinut tapahtua ilman Jumalan suoranaista määräystä. Aloin saada sen vaikutelman, että Jumala todella välitti minusta. Hän halusi antaa vastaukset kysymyksiini tavalla, jonka ymmärtäisin.
Sinä iltapäivänä koko ashramimme lähti piknikille. Kun istuin silloin kukkulan laella, koin, että nyt halusin rukoilla Isä meidän -rukouksen. Rukoilin sen ja tuntui kuin en olisi rukoillut sitä koskaan ennen. Se tuntui mielestäni täydellisen mielekkäältä. Koko sydämeni oli mukana rukouksessani ja sitten ylistin Jumalaa ja kiitin Jeesusta.
Tuntui kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni. Koko katsantotapani oli muuttunut, noina ehkä kahdeksanatoista tuntina olin tehnyt täyskäännöksen. Se huipentui siihen, että voin todella katsella maailmaa Jumalan luomana ja nähdä kaiken hyvän siinä vastakohtana sille, että näkee maailman illuusiona, jonka läpi yrittää nähdä. Et voi kuvitella sitä vapautta, mikä vallitsee, kun voi katsella maailmaa sen jälkeen, kun on vuosia pyrkinyt uskomaan, ettei sitä ole olemassa. Jälkimmäinen on äärimmäistä tietoisuuden manipuloinnin orjuutta ja edellinen äärimmäistä vapautta valossa ja Jumalan kaikkivaltiudessa. Koin silloin juuri tuon kaikkivaltiuden, kun Jumala oli ensin saanut minut vakuuttuneeksi olemassaolostaan ulkonaisesti, sitten sisäisesti täyttämällä minut Pyhällä Hengellään.
Sillä hetkellä tiesin olevani vapaa tavalla, jota en koskaan ennen ollut saanut kokea.

Alkupräinen artikkeli: Spiritual Counterfeits Project, Special Collection Journal, Winter 1984, Volume 6. Number 1: 'Last Meditation/Lotus Adept' by David Fetchco

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Jay Adams: Kristillisen neuvonnan teologia