Philip Schaff

Kristillinen palvelutyö ja sen suhde kristittyjen yhteisöön A.D. 1-100

Kristikunta ei ole tässä maailmassa ainoastaan voima tai periaate, vaan se on olemassa myös järjestäytyneessä muodossa instituutiona, jonka tarkoituksena on säilyttää ja suojella (ei estää) kristinuskoa. Kristus perusti näkyvän seurakunnan, jossa on apostoleita, joilla on valta opettaa ja hallita, ja kaksi pyhää rituaalia, kasteen ja pyhän ehtoollisen, joita on toteutettava maailman loppuun saakka.1
Hän ei kuitenkaan esittänyt mitään tarkkoja ohjeita, vaan ainoastaan yksinkertaiset ja välttämättömät elementit yhteisölle jättäen viisaasti mahdollisuuden, että yksityiskohdat saavat kehittyä seurakunnan kasvun ja tarpeiden mukaisesti eri aikakausina ja eri maissa. Tässä suhteessa kristinusko Hengen armotalouskautena eroaa suuresti Mooseksen teokratiasta, joka edustaa kirjaimen aikakautta.
Herra perusti seurakunnan palvelutehtävät ennen taivaaseen astumistaan ja pyhitti ne juhlallisesti ensimmäisenä kristillisenä helluntaina vuodattamalla Pyhän Hengen Kristuksen kuninkaallisen vallan toimivaksi elimeksi maan päällä perustamaan seurakunnan ja pitämään sitä yllä ja laajentamaan sitä. Se ilmenee Uudessa testamentissa eri nimillä, jotka kuvaavat sen erilaisia tehtäviä:—"sanan palvelu", "Hengen toiminta", "vanhurskauden palvelu", "sovituksen virka". Siihen kuuluu evankeliumin julistaminen, sakramenttien toteuttaminen ja seurakuntakuri eli avainten valta, valta avata ja sulkea taivasten valtakunnan portit, ts. julistaa katuvalle syntien anteeksianto ja niille, jotka eivät sitä ansaitse, seurakunnasta erottaminen Kristuksen nimessä ja hänen vallallaan. Evankeliumin palvelijat ovat korkea-arvoisessa mielessä Jumalan palvelijoita ja sellaisina seurakuntien palvelijoita Kristuksen esimerkin mukaisessa jalossa itsekieltäymystä noudattavan rakkauden hengessä heidän huomaansa uskottujen sielujen iankaikkiseksi pelastukseksi. Heitä kustutaan—ei ainoina, vaan korostetusti—maailman valoksi, maan suolaksi, Jumalan työtovereiksi, Kristuksen lähettiläiksi. Ja tämä sanomattoman suuri arvoasema tuo mukanaan vastaavasti vastuuta. Jopa Paavali pohtiessaan tehtävän kirkkautta, joka on elämäksi uskoville ja kuolemaksi uskottomille, huudahtaa: "Ja kuka on tällaiseen kelvollinen?"2 ja antaa kaiken kunnian menestyksestään Jumalan ansaitsemattomalle armolle.
Sisäisen kutsun pyhään virkaan ja sen edellyttämien eettisten ominaisuuksien on tultava Pyhältä Hengeltä3 ja oltava seurakunnan ja sen asiaankuuluvien elinten tunnistamat ja tunnustamat. Kristus itse kutsui apostolit tehtäväänsä perustamaan seurakuntia; mutta niin pian kuin syntyi uskovien yhteisö, seurakunta itse osallistui aktiivisesti kaikkiin uskonnollisiin asioihin. Nämä henkilöt, jotka Kristuksen äänellä oli sisäisesti ja ulkonaisesti kutsuttu, asetettiin juhlallisesti palvelutehtäväänsä symbolisella virkaanasettamisella; ts. apostolien tai heidän edustajiensa rukouksin ja kättenpäällepanemisin, minkä tarkoituksena oli tehtävään tarvittavien armolahjojen vahvistaminen ja sinetöiminen auktoriteetilla.4
Vaikka pyhä virka olikin korkea-arvoinen, koska se oli jumalallista alkuperää ja Jumalalta saatu, se ei saanut aikaan mitään ylitsepääsemätöntä kuilua muuhun Kristuksen ruumiiseen nähden. Juutalaisten ja myöhempien aikojen katolisten jaolla papistoon ja maallikoihin ei ollut mitään sijaa apostolisena aikana. Palvelutyötä tekevät ovat toisaalta yhtä syntisiä ja riippuvaisia pelastavasta armosta kuin seurakunnan muutkin jäsenet; ja toisaalta osallistuvat muut jäsenet palvelutyötä tekevien rinnalla evankeliumin siunauksiin ja heillä on samanlainen vapaus lähestyä armon istuinta ja heidät on kutsuttu suoraan yhteyteen Kristuksen kanssa, joka on koko ruumiin pää. Seurakunnan varsinainen tehtävä on sovittaa kaikki ihmiset Jumalan kanssa ja tehdä heistä todellisia Kristuksen seuraajia. Ja vaikka tämä kirkastettu päämäärä voidaan saavuttaa vain historian pitkän prosessin kautta, sisältää itse uudestisyntyminen lopullisen täydellisyyden lupauksen siemenen. Uusi Testamentti kutsuu kaikkia uskovia "veljiksi", "pyhiksi", "hengelliseksi temppeliksi", "omaisuuskansaksi" ja "pyhäksi ja kuninkaalliseksi papistoksi" tarkastellessaan kristittyjä uuden elämän periaatteiden ja kristittyjen korkean kutsumuksen mukaisesti. On merkittävää, että erityisesti Pietari esittää ajatuksen kaikkien uskovien pappeudesta ja käyttää sanaa clerus ei siinä merkityksessä, että papisto olisi eri luokka kuin maallikot, vaan koko yhteisöstä; pitäen tällä tavoin jokaista kristillistä seurakuntaa Leevin hengellisenä sukukuntana, joka on erityistä Herralle pyhitettyä kansaa.5
Käytännön tasolla tulee seurakunta ajallisesti järjestää sellaisilla keinoilla (ei esteillä, niinkuin usein on), että Jumalan valtakunta voi toteutua ihanteellisella tavalla, kun kaikki ovat profeettoja, pappeja ja kuninkaita ja täyttävät kaiken ajan ja tilan hänen ylistyksellään.

ALAVIITTEET:
1. Vrt. Matt.16:18; 18:18; 28:18-20; Mark.16:15; Luuk.22.19; Joh.20:21-23; Ef.2:20-; 4:11-.
2. 2.Kor.2.16.
3. Ap.t.20:28.
4. Ap.t.6:6; 1.Tim.4:14; 5:22; 2.Tim.1:6.
5. 1.Piet.2:5,9; 5:3; vrt. Ilm.1:6; 5:10; 20:6. Suomenkielen sana pappi tulee venäjänkielen sanasta pop, joka taas tulee latinankielen sanasta papa, 'isä'. 'Pappi' on jumalanpalvelusten ja uskonnollisten toimitusten suorittaja.

Artikkeli on Philip Schaffin kirjasta History of the Christian ChurchThe Christian Ministry, and its Relation to the Christian Community
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä