Alan Morrison

EVANKELISTEN VIEHTYMYS MYSTIIKKAAN

JOHDANTO

Aina Euroopan uskonpuhdistuksesta alkaen on vallinnut selvä kuilu roomalaiskatolisen kirkon opetuksen ja protestanttisten kirkkojen opetuksen välillä. Sitä mukaa kuin ekumenia (johon nykyään sisältyy myös uskontojenvälisyys) on vallannut alaa kristillisellä näyttämöllä, on viime aikoina tullut yhä enenevässä määrin muotiin väittää, että tilannne on muuttunut suunnattomasti ja että nykyään on enää vähän sellaista, joka jakaisi nuo kaksi uskonnollista ryhmää toisistaan erilleen. Monet sanovat nykyään, että nykyään ei ole enää olemassa sellaista "selkeää juopaa" ja että sen sijaan nykyään olisi sen sijaan tutkittava, voidaanko tuo uskonpuhdistuksen aikaansaama "onneton" juopa (heidän käyttämänsä sanonta) parantaa—itseasiassa väitetäänkin, että sellainen asiaintilan korjaaminen olisi mitä suotavinta evankelisten kannalta katsottuna, koska silloin meidät voitaisiin nähdä rakastavana seurakuntana, jota usko yhdistää.
Ja tietysti tässä yhteydessä tuodaan esiin tiettyjä raamatunpaikkoja:
Ps. 133: "Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! Se on niinkuin kallis oljy pään päällä, joka tiukkuu partaan—Aaronin partaan..."
tai Joh.13:34-35: "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut—että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus."
tai Joh.17:20-23: "Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä—minä heissä, ja sinä minussa—että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut."
Meillä on siis nykyään tämä yhdistävä käsitys, että roomalaiskatolinen kirkko on nykyään erilainen—paljon evankelisempi, paljon myöntyväisempi Sanan opetukselle ja että meidän olisi edettävä kohti jonkinlaista ykseyttä suhteessamme. Kuten tiedättekin, on lukuisia tunnettuja evankelisia henkilöitä—varsinkin USA:sta—jotka suosittelevat tällaista.
Tässä ei ole tietenkään mitään uutta. Jopa uskonpuhdistuksenkin aikana kuului monia tällaisia ääniä. Suuri Englannin kirkon puritaaniteologi William Perkins esittää tutkielmassaan A Reformed Catholicke (1597) sen kirjoittamisen pääsyyksi: "Vastustaa kaikkea sellaista politiikkaa, joka väittää ja uskoo, etteivät meidän uskomme ja roomalaiskatolinen uskonto eroa sisällöltään ja siksi ne voidaan sovittaa."
On mielenkiintoista, että Perkins käyttää sellaista termiä kuin "politickes" kuvaamaan näitä ihmisiä—termiä, joka täydellisesti kuvaa kaikkea sitä lihallista juonittelua ja oveluutta, jota on käytettävä, jotta tuo "sovitus" saataisiin aikaan. Itse asiassa Perkins päättääkin epistolansa sanomalla: "Olisi ajattelemattomuuden huippu, jos emme seisoisi nykyistä roomalaiskatolista kirkkoa vastaan, vaan sen sijaan antautuisimme sovitusjuonitteluihin."
Politiikkaa ja Juonitteluja—siitä juuri on kysymys!
Vaikka suuri osa liikkeestä tätä "sovitusta" kohti onkin tapahtunut opillisella tasolla (kaikki sellaisten sanojen kuin "vanhurskauttaminen", "usko", "armo" jne. peukalointi), on myös muitakin keinoja, joiden avulla tätä "sovitusta" on toteutettu.
Eräs näistä keinoista on suoraviivainen ekumeeninen toiminta, "kirkkojen toiminta yhdessä", jolloin kaikki opilliset pohdinnat jätetään syrjään ja edetään ainoastaan kaveruuden merkeissä. Tämä ekumeeninen lähestymistapa on toiminnassa pääasiassa tuhansissa "hyvät teot ilman todellista evankeliumia" -tyyppisissä seurakunnnissa ja kirkoissa, jotka muodostavat suuren osan tunnustavan kristillisyyden näyttämöstä nykyään.
On kuitenkin vielä eräs toinenkin keino, jota käytetään tämän "sovituksen" aikaansaamiseksi—keino, joka ei toimi opillisella tasolla eikä "kaveruuden ja hyvien töiden" paikallisseurakuntatasolla, vaan jaetun henkilökohtaisen uskonnollisen kokemuksen tasolla. Tämäkin voidaan taas jakaa eri kategorioihin; mutta me käsittelemme niitä kaikkia yhden yhteisen otsikon alla, joka on "Mystiikka".
Roomalaiskatolisten ja protestanttien välistä sovitusta ja yhteyden palauttamista pyritään toteuttamaan mystiikan ja mystillisten kokemusten kautta—usein hyvin huomaamattomalla tasolla. Sanon "huomaamattomalla", koska mukana on yhä kasvava määrä tunnustavia evankelisia, jotka eivät normaaleissa olosuhteissa haluaisi olla missään tekemisissä Rooman kirkon kanssa, mutta jotka nyt tietäen tai tietämättään ovatkin harjoittamassa mystisiä käytänteitä (tai ainakin puolustamassa niitä), jotka ovat joko suoranaisesti roomalaiskatolisen mystiikan perintöä tai vähintään sen eksyttäviä johdannaisia.
Näyttää siltä, että nykyään on monia tunnustavia evankelisia, jotka eivät ymmärrä eroa uskonnollisen mystiikan ja raamatullisen hengellisyyden välillä.
Sellaisten mystiikan vaikutuspiiriin kuuluvien evankelisiksi tunnustautuvien opettajien kuten esim. Richard Fosterin ja Joyce Huggettin kirjoituksilla on valtava vaikutus uusevankelikaalisuuteen—varsinkin Fosterin kirjoilla Celebration of Discipline (Harjoituksen juhla) ja Rukous (Prayer) ja Huggettin kirjalla Listening to God. Ja heidän opetuksiaan levittävät sitten innolla sellainen media kuin Alpha Magazine, joka väittää olevansa luetuin evankelinen lehti Isossa Britanniassa.
On kuitenkin monia oppineita, jotka, vaikka ovat riittävän fiksuja ymmärtääkseen eron uskonnollisen mystiikan ja raamatullisen hengellisyyden välillä, eivät kiinnitä lukijoidensa huomiota siihen. Esimerkiksi tunnetussa Moody Pressin julkaisemassa kirjassa Great Leaders of the Christian Church [Kristillisen seurakunnan suuria johtajia] on mainittu eräinä tuollaisina johtajina espanjalainen uskonpuhdistuksen vastustaja ja mystikko Avilan Teresa. Hänet on kirjaimellisesti työnnetty John Knoxin, Blaise Pascalin ja John Owenin sekaan!
Ja kun kirjaa The Serpent and the Cross, joka paljastaa aikamme New Age - eli uuden aikakauden liikkeen, arvioitiin uusevankelisessa lehdessä Evangelicals Now, arvioijaa suututti eniten se, että "seurakunnan piirissä esiintyvät mystiset traditiot on hylättävä sen perusteella, että niiden juuret ovat gnostilaisuudessa" ja hän valitti sitä, että kirjoittaja oli uskaltanut kritisoida niitä, joita arvioija kutsui "suuresti kuunnioitetuiksi mystikoiksi kuten Avilan Teresa, Mestari Eckhart, kveekarit ja muut". Ja hämmästyttävää tässä on se, että tämä arvioija on apologetiikan professori eräässä raamattukoulussa!
Toinen esimerkki löytyy (Intervarsity Pressin julkaisemasta) teoksesta the New Dictionary of Theology. Artikkelissa "Mystiikan teologia" annetaan vain vähäinen määrä informaatiota ilman mitään varoituksia. Siitä saa sen vaikutelman, että katolinen mystiikka on täysin hyväksyttävää ikäänkuin sen harjoittaminen olisi täysin hyväksyttävä elämäntapa oikeaoppiselle kristitylle.
Sellaisen sanakirjan tarkoituksenhan pitäisi olla—varsinkin jos se kehuu suojapäällyksessään edustavansa "tieteellisen tutkimuksen huippua yhdistettynä syvälliseen näkemykseen tämän päivän teologisista kysymyksistä"—esittää lukijoille faktojen lisäksi aiheesta vallitsevat tärkeät erimielisyydet. Mutta mitään sellaista ei kirja sisällä. Siitä saa sen käsityksen, että mystiikalla ei ole koskaan ollut vastustajia.
Tämä on klassinen uusevankelisuuden oire, jossa aina kielletään kaikki kristinuskon negatiiviset puolet—älkää tuomitko, älkää kieltäkö, vaan rakastakaa ainoastaan. Se on pelin henki nykyään.
Ja sitten on Zondervanin vuonna 1987 julkaisema poliittisesti korrekti professori Ruth Tuckerin ja amerikkalaisen Trinity Evangelical Divinity Schoolin Walter Liefieldin kirja Daughters of the Church. Siinä on esitetty kaikki kaikkien aikakausien mystiset naiset ilman mitään todellista kriittistä arviointia heidän näkemyksistään ja käytänteistään. Enkelin kerrotaan työntävän keihään nunna Avilan Teresan sisälmysten läpi ekstaattisessa mystisessä transsinäyssä. Hyvä niin. Se kerrotaan ilman sen kummempia kommentteja ikäänkuin se olisi täysin pätevä kokemus kristitylle. Jacoba Bartolinin kyljessä olevasta stigmareiästä kerrotaan virtaavan verta. Ei hätää. Se kerrotaan vain eräänä huomattavana piirteenä tämän pyhimyksen elämässä. Sellaista on uusevankelinen suhtautuminen keskiaikaiseen mystiikkaan.
Me voisimme esittää lukemattomia esimerkkejä lisää siitä, miten uusevankeliset hyväksyvät passiivisesti katolisen mystiikan; mutta meidän tarkoituksemme ei ole esittää yksi toisensa jälkeen erilaisia rikkeitä evankelisella näyttämöllä koskien katolisen mystiikan puoltamista ja harjoittamista. Sen sijaan meidän on ryhdyttävä johonkin paljon paljastavampaan ja opettavaisempaan.
Sanottakoon nyt, että yhteen aikaan vastustivat oikeaoppiset protestantit piirit kiihkeästi mystiikkaa parhaimmillaankin epäilyttävänä ja pahimmillaan erittäin vaarallisena ilmiönä. Zondervanin sanakirjassa Dictionary of Cults, Sects, Religions and the Occult (s.201) todetaankin oikeutetusti:
"Mystiikalla on ollut suorapuheisia vastustajia—enimmäkseen protestanttien piiristä, jotka väittävät, että se on peräisin muinaisesta pakanuudesta ja gnostilaisuudesta, koska se vie huomion pois evankeliumista".1

Juuri sama on tämän artikkelin asenne mystiikkaan.
Toivomme saavamme käsiteltyä seuraavat otsikot: Ensiksi aloitamme esittämällä perusjohdannon mystiikkaan pyrkien määrittelemään sen ja lisäksi mystiikan esiintymisen maailman uskonnossa ja mystiikka roomalaiskatolisuudessa; Toiseksi osoitamme, miten mystiikka on vaikuttanut evankeliseen protestanttisuuteen historian aikana—tutkien erityisesti sellaisia 1300-luvun dominikaanimystikkoja kuin Mestari Eckhart ja Johann Tauler, 1600-luvun Saksan pietistiliikettä, uskonpuhdistajien suhtautumista mystiikkaan ja John Wesleyn mystistä perintöä herätysliikkeessä, pyhitysliikkessä ja varhaishelluntailaisuudessa; Kolmanneksi tulemme paljastamaan katolisen mystiikan ja helluntailaisuuden ja karismaattisen liikehdinnän välisen yhteyden; Neljänneksi esitämme kolmetoista syytä, miksi mystiikka ei sovi evankeliseen kristillisyyteen; Viidenneksi vedämme johtopäätöksen esittämällä kysymyksen "Miksi katolinen mystiikka kiehtoo niin monia protestanttikristittyjä?" ja vastaamme siihen.

PERUSJOHDANTO MYSTIIKKAAN

1. MYSTIIKAN MÄÄRITELMÄ

On sanottu osuvasti, että mystiikka "alkaa sumusta ja päättyy aina hajaannukseen"! Tuossa terävässä aforismissa on totuutta enemmän kuin vain siteeksi. Chambersin Dictionaryssa määritellään mystiikka "niiden uskonnollisen ajattelun ja tuntemuksen tapa tai tendenssi, jotka etsivät suoraa [tätä sanaa korostaen] yhteyttä Jumalaan tai jumaluuteen" ja mystikko on puolestaan määritelty seuraavasti: "henkilö, joka estii tai saavuttaa suoran yhteyden Jumalaan ylevän uskonnollisen tunteen vallassa tai ekstaasissa."3

Evelyn Underhill määrittelee mystiikan "taidoksi yhtyä todellisuuteen. Mystikko on henkilö, joka on saavuttanut tuon yhteyden suuremmassa tai vähemmässä määrin tai joka pyrkii siihen ja uskoo sellaisen saavuttamiseen". Aldous Huxley kirjoitti: Mystiikan tekniikalla voidaan päästä suoraan intuitioon ja yhteyteen hengellisen ääritodellisuuden kanssa, johon päästään samanaikaisesti itsen ulkopuolella ja jollain tavoin sen sisällä".
Open Universityn professori Ferguson, joka on mystiikan innokas kannattaja, luettelee viisi yleistä kohtaa, jotka ovat tunnistettavissa kaikissa mystiikan ilmenemismuodoissa:
"Ensiksikin mystikot uskovat, että on olemassa Ylin Olento, olemassaolon ulottuvuus, joka on aistihavaintojen toisella puolen...[joka] on usein, vaikkakaan ei aina, koettavissa henkilökohtaisin ehdoin ja jota kutsutaan Jumalaksi... toiseksi mystikot väittävät, että Ylin voidaan jossain mielessä tuntea tai tajuta...Kolmanneksi sielu tajuaa Ylimmän sisäisesti tuntemalla...Neljänneksi mystikot uskovat yleisesti, että sielussa on Ylimmän sukua oleva elementti, jumaluuden kipinä...sisäinen pyhä henki. Tällä tavoin Jumalan löytäminen on todellisen oman itsen löytämistä...Viidenneksi mystiikassa on oma huippukokemuksensa, jossa yhdytään Ylimpään...Mystikko yrittää päästä kaikesta pelkästään fenomenaalisesta, kaikista todellisuuden alemmista muodoista tullakseen itse Olennoksi.4

Tästä mystiikan kuvauksesta näemme ensiksikin, että Jumala on kutistettu panteistiseksi "olemassaolon ulottuvuudeksi", joka on normaalien aistien tuolla puolen, vaikka tätä toisinaan kutsutaankin "Jumalaksi" yksinkertaisuuden vuoksi; toiseksi on olemassa tästä jumaluudesta oleva elementti, jumaluuden kipinä, "sisäinen pyhä henki" kaikissa ihmisissä (perustavaa laatua oleva virhe); kolmanneksi on mahdollista saada yhteys tähän "sisäisesti" niin, että ihminen yhtyy siihen ja hänestä voi jopa itsestäänkin tulla "Ylin Olento"; neljänneksi nykyisen elämän luokitteleminen "todellisuuden alemmaksi muodoksi", joksikin "pelkästään fenomenaaliseksi". Lopuksi tuo epäjumalanpalvelukseen kuuluva ja jopa jumalaa pilkkaava olettamus, että "Jumalan löytäminen on oman todellisen minän löytämistä".
Tästä olisi paljon enemmänkin sanottavaa, koska määritelmiä on yhtä monia kuin niiden laatijoitakin. Olemme kuitenkin havainneet, että siellä missä mystiikka toimii, harjoitetaan tiettyjä käytänteitä, jotta päästään toiselle tietoisuuden tasolle, niin että henkilö voi kokea Jumaluuden läsnäolon—miten siihen sitten päästäänkin—ja jopa yhtyä itse Jumaluuden Olemukseen, joka tavallisesti tapahtuu hätkähdyttävän ekstaattisen kokemuksen avulla.
Ja niinpä havaitsemme, että mystiikassa on kysymys—sellaisena kuin se on ilmennyt kaikkialla maailmassa vuosisatojen aikana on se sitten itämaista mystiikkaa tai nk. kristillistä mystiikkaa—tiivistetysti ilmaistuna kaksi pääkohtaa: 1) Suoran Jumala-kokemuksen etsimistä ilman mitään välittäjää; 2) Yksilön subjektiivisen kokemuksen asettaminen uskonnollisen totuuden ainoaksi tuomariksi.
Näiden mystiikan kahden opinkappaleen esiintyminen kristillisellä näyttämöllä on ollut moninaista: ulottuen toisessa ääripäässä kvietistien passiivisesta napaantuijottamisesta Pyhän Hengen liikkeiden kiihkeän fanaattisuuden edustamaan toiseen äärimmäisyyteen, joka on hätyytellyt oikeaoppista kristillisyyttä koko evankeliumin aikakauden ajan. (Nk. "torontoilmiö" on esimerkiksi manipuloidun mystiikan klassinen ilmenemismuoto, niinkuin tulemme myöhemmin toteamaan).
Nämä mystiikan kaksi periaatetta ovat aina näytelleet olennaisen tärkeää osaa maailman uskonnoissa. Jotkut maailmanuskonnot ovat ensisijaisesti mystisiä, esim. hindulaisuus ja buddhalaisuus. Muut uskonnot ovat taas ensisijaisesti muodollisia, mutta niillä on mystisiä ulottuvuuksia, kuten esim. islamin sufismilla ja juutalaisuuden vuoden 70 j.Kr jälkeisessä kabbalismissa. Miten roomalaiskatolisuus joutui mystiikan pauloihin on mutkikas juttu, jossa näemme näennäisesti toisistaan poikkeavia vaikutteita.

KATOLISEN MYSTIIKAN KEHITYS

Augustinus Hippolaisen väitetään usein olevan roomalaiskatolisen mystiikan isä, mutta todellisia todisteita siitä ei ole. Samoin kuin muidenkin kirkkoisien kohdalla, tietyillä alueilla esiintyy kielellistä epäselvyyttä, niin että se on altista väärille tulkinnoille, mutta varmaa on, ettei hän koskaan puhunut uskovan ja Jumalan välisestä suorasta, henkilökohtaisesta, varsinaisesta yhteydestä tässä elämässä. Ja hän korosti aina Herran Jeesuksen Kristuksen roolia välittäjänä Jumalan kuvan palauttamisessa ihmiseen. Tulemme huomaamaan, miten perustavaa laatua olevaa tämä on vastustaessamme mystiikkaa—että juuri tällä alueella, käsitetään väärin Jumalan kuvan ihmisessä, mikä muodostaa kasvualustan niin utsutulle kristilliselle mystiikalle.
Katolisen mystiikan kehityksen pääasiallinen alku tapahtui 400-luvun lopulla tai 500-luvun alussa j.Kr., kun eräs syyrialainen munkki kirjoitti lukuisia teologisia tutkielmia, joihin hän valheellisesti liitti nimen "Dionysios Aeropagita", joka mainitaan lyhyesti Apostolien teoissa apostoli Paavalin käännynnäisenä (Ap.t. 17:34).
Näissä teoksissa yritettiin yhdistää kristinuskoa ja uusplatonilaista ajattelua, joka oli tunkeutunut kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin. Uusplatonilaisuus oli kreikkalainen askeettinen metafyysinen järjestelmä, joka oli toiminnassa suunnilleen 100-luvun lopulta 500-luvun puoliväliin. Sen pääarkkitehti oli mies nimeltä Plotinus (n. 205-270), joka "puhui asketismin ja mietiskelevän elämäntavan puolesta".5 Varsinainen uusplatonilainen järjestelmä nousi alunperin vihamielisenä vastineena Kristuksen väitteille omaksuen sitä varhaisemman platonilaisen mysteerikoulukunnan muodostuen siten oman aikansa synkretistiseksi uskonnoksi.
Huolimatta siitä, että tämän uusplatonilaisuuden sanotaan "luoneen filosofisen perustan kristinuskon pakanalliselle oppositiolle 300- ja 400-luvuilla"6, sen synkretistinen sekoittuminen tunnustavan kristinuskon kanssa on tapahtunut Saatanan punomana suurena salajuonena ja luonut uskonnollisen perustan kaikelle "kristilliselle" mystiikalle—miten paljon se sitten muuta väittääkin. Lontoon St. Paulin professori vuosina 1911-1934, William Inge joka oli johtava anglikaaninen tiedemies, jolla oli pääosa kirkollisen mystiikan henkiinherättämisessä, "tunnusti rehellisesti, että kristillinen mystiikka oli velkaa kreikkalaisille mysteereille".7

Kaikkien näiden synkretistisen mystiikan ilmiöiden kylvötyö tapahtui sellaisten miesten kuin Gregorius Nissalaisen (335-394) ja hänen veljensä Basilius Kesarealaisen (330-379) toiminnan kautta. 8 Varsinkin Gregorius oli erikoistunut villin allegoriseen asenteeseen Raamattua kohtaan (yleinen piirre mystikoille); ja siinä vaiheessa, kun pseudo-Dionysios ilmaantui näyttämölle, oli tie avattu kvasikristillisen mystisen teologian yhteenkokoamiselle, jota monet sitten harhautuivat luulemaan terveeksi kristinuskoksi.
Tämä uusplatonilainen syyrialainen munkki, joka otti käyttöönsä Paavalin käännynnäisen, Dionysioksen nimen—luultavasti taatakseen kirjoituksilleen kristillisten piirien hyväksynnän—oli nk. via negativan (negatiivisen tien) kannattaja. Siinä eliminoidaan asteittain ihmismielestä asketismin ja tiettyjen mitetiskelyharjoitusten avulla pois kaikki, mikä ei ole Jumalaa, jotta päästäisiin tunkeutumaan Hänen "pimeän ei-minkäänsä" mysteeriin. Pseudo-Dionysioksen kirjoitettujen teosten pääpiirteitä ovat "via negativan korottaminen ilmoitetun teologian yläpuolelle" ja lisäksi "ekstaasin kautta saavutettava täydellistyminen".9

1100- ja 1200-luvuilla oli roomalaiskatolisessa kirkossa valtava kiinnostus mystiikkaan ja silloin muodostettiin useita uusia munkki- ja nunnakuntia. Ne olivat saaneet runsaasti vaikutteita pseudo-Dionysioksen kirjoituksista.
Sitten 1500-luvulla huomaamme sellaisten mystikkojen kuin Ignatius Loyolan, Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen kehittävän krijoituksissaan systemaattista mystiikkaa esittäen ne askeleet, joiden avulla ihminen voi saavuttaa henkilökohtaisen yhteyden jumaluuteen, ikäänkuin siinä olisi kysymys tikkailla tai vuorelle kiipeämisestä tai alas sielun labyrinttimäisiin syvyyksiin laskeutumisesta.
Nämä kirjoitukset ovat olleet suosiossa kautta kristillisen näyttämön jo monien vuosien ajan, varsinkin karismaattisissa ja uusevankelisissa piireissä nykyään, joissa niitä suositellaan luotettavana luettavana. Esimerkiksi John Wimberin kirjassa Voimaevankeliointi (Power Evangelism) suositellaan Ignatius Loyolaa ja Avilan Teresaa.

3. KATOLINEN MYSTIIKKA JA MAAILMANUSKONNOT

Kuitenkin kun luemme näitä mystiikkaa edustavia teoksia oikeaoppisen kristillisen suodattimen läpi, huomaamme, että katolinen mystiikka ei itse asiassa ole mitään muuta kuin "kristillistettyä" itämaista mystiikkaa, miten paljon sen kannattajat sitten väittävätkin vastaan. Mystiikka on mystiikkaa—missä ikinä sitä sitten ilmeneekin—se yksinkertaisesti mukautuu siihen uskonnolliseen kulttuuritilanteeseen, missä se kehittyy.
Roomalaiskatolinen munkki William Johnston toteaa kirjassaan The Inner Eye of Love: Mysticism and Religion (Collins/fount, 1981, s.127):
"Mystisessä elämässä siirrytään yhdeltä tasolta toiselle sisäisellä tai alaspäinsuuntautuvalla matkalla ihmisen persoonallisuuden ytimeen, jossa tuo suuri Jumalaksi kutsuttu mysteeri asuu—Jumala, jota ei voida suoraan tuntea eikä nähdä (sillä kukaan ihminen ei ole nähnyt Jumalaa) ja joka asuu tiiviissä pimeydessä. Tämä on se koskaan päättymätön matka, joka on tunnistettavissa kaikkien suurten uskontojen mystiikassa. Se on matka kohti yhteyttä, koska tietoisuus laajenee vähitellen ja yhdistää tietoja niinkutsutusta alitajunnasta samalla kun koko persoona on keskittynyt Jumalan suureen mysteeriin."10

Tässä näemme erään mystiikan perusvirheistä: että jokaisen ihmisen "persoonan ytimessä asuu suuri Jumalaksi kutsuttu mysteeri". Ja Johnstonin väite, että "tämä on se koskaan päättymätön matka, joka on tunnistettavissa kaikkien suurten uskontojen mystiikassa" pitää täysin paikkansa. Mystiikka on mystiikkaa, missä ikinä sitä sitten esiintyykin; mutta se mukautuu sen uskonnollisen kulttuuritilanteen mukaisesti, missä se kehittyy.
Filosofi W.T. Stace myöntää rehellisesti mystiikkaa käsittelevässä kirjassaan (Mysticism and Philosophy, Collins, 1960, s.100), että "Kristillinen [mystinen] kokemus on pohjimmiltaan sama kuin, mitä kuvataan [hindujen] Mandukya Upanishadissa"11

Luettuani hyvin paljon sekä itämaista että kristillista mystiikkaa käsitteleviä kirjoja sekä ennen parannuksen tekoani että sen jälkeen, olen vakuuttunut siitä, että nk. kristillinen mystiikka on toiminut saatanan pääaseena naamioituneena hurskaudeksi ja jumalisuudeksi, jota on käytetty protestanttisuuden ja roomalaiskatolisuuden saattamiseksi takaisin yhteen.
Lopulta se tulee myös johtamaan läheisempään yhteyteen roomalaiskatolisuuden ja muiden maailmanuskontojen välillä. Kuten New Catholic Encyclopedia toteaa:
"Luonnollisena kokemuksena todellisuudesta on valaistuksella hengellinen arvo. Pyrkimykset tuoda kristilliseen hengellisyyteen itämaisia mietiskelymuotoja...ansaitsee myötätuntoista huomiota ja rohkaisua".12

Ja eräässsä karismaattisessa katolisessa lehdessä kirjoittaa eräs pappi:
"Kyetkäämme tunnistamaan, että kristillinen jooga voi olla hyödyllistä ja johtaa suurempaan kasvuun kohti yhteyttä Jumalan kanssa".13

Näin voimme nähdä, että siellä missä mystiikka saa otteen yksilön elämästä, tapahtuu väistämätön kehitys kohti synkretismiä ja pakanallisen uskonnon sieto lisääntyy.

II MITEN MYSTIIKKA ON VAIKUTTANUT EVANKELISEEN PROTESTANTTISUUTEEN HISTORIAN AIKANA

Ensiksikin on käsiteltäessä sitä, miten mystiikka on vaikuttanut evankeliseen protestanttisuuteen historian aikana, otettava huomioon:

1. 1300-LUVUN SAKSALAISET DOMINIKAANIMYSTIKOT

i.Mestari Eckhart
Ensimmäisenä heistä on mainittava dominikaanipappi Mestari Eckhart (1260-1327/8), joka opetti, että jokaisessa ihmisessä on "jumalallinen perusta" tai "kipinä". Eräässä tietosanakirjassa todetaan:
"Eräs olennainen elementti rheininmaalaisessa mystiikassa...on sen jumaluuteen kuuluvan elementin korostaminen, joka tunnetaan joko sielun "kipinänä" tai "perustana", "jumalan kuvana" tai "pyhänä itsenä", "sisäisenä valona" tai "sisäisenä Kristuksena".
Tämä muistuttaa kovasti maailmanuskontojen, kveekareiden ja muiden "sisäisen valon" liikkeiden mystistä opetusta. Kveekareiden perustaja George Fox laati universalistisen opin aikojen alusta olevasta "elävän Kristuksen sisäisestä valosta" kaikissa ihmisissä; jonka tiedämme olevan täyttä hölynpölyä.14 Mistä oli Fox saanut sellaisen opin? Vastaus löytyy luultavasti siitä, että hän uskoi, että totuus ei löydy Raamatusta tai teologiasta, "vaan Jumalan äänestä, joka puhuu ihmissielulle".15

John Owenin äskettäin julkaistussa teoksessa Biblical Theology (Soli Deo Gloria) on suurenmoinen tutkielma nimeltä A Defence of Sacred Scripture Against Modern Fanaticism, joka on tähdätty erityisesti mystistä sisäisen valon oppia vastaan, jonka kveekarit tekivät suosituksi Owenin aikaan.
Eckhartiin palataksemme, vaikka nykyään onkin joissakin akateemisissa piireissä muotia sanoa päinvastoin, en näe mitään syytä muuttaa arviota, jonka mukaan Eckhart oli klassinen panteisti. Mieti näitä lainauksia hänen teoksistaan:
"Jumalan olemus ja luonto ovat minun. Jeesus astuu sisään sielun linnakkeeseen; sielun kipinä on ajan ja tilan ulkopuolella; sielun valo on luomatonta eikä sitä voida luoda; se ottaa Jumalan haltuunsa ilman mietiskelyä; sielun ydin ja Jumalan ydin ovat yhtä."
"Jos minua ei olisi olemassa, ei Jumala olisi Jumala."
"Jumalan perusta ja sielun perusta ovat yhtä perustaa."
"Silmä, jolla näen Jumalan, on sama kuin silmä, jolla Jumala näkee minut."
Eräs mystiikasta kirjoittava sanoo:
"Yhtä merkillepantavaa on [Eckhartin] opetus Kristuksen syntymisestä ihmissieluun. Eckhartia kiinnostaa enemmän se kuin Jeesus Nasaretilaisen historiallinen elämä. Hänelle on tärkeäää se, että meissä syntyy, kuolee ja nousee ylös Kristus."
Tämä on outoa "inkarnaatio-oppia", jota löydämme yleensä mystiikasta, tuo opetus, jonka mukaan Kristus inkarnoituu täydellisesti ihmissielussa, kun ihminen löytää mystisen yhteyden siihen Jumalan kipinään, joka hänessä asuu.
Siispä Eckhartin teologiassa on uudestisyntyminen sitä, että ensin irrottautuua kaikesta luodusta ja löytää sitten sisäisen Jumalan, johon yhtyy—jolloin tapahtuu "Pojan syntyminen sieluun", joka on Isän kuva. Ei ole siis ihme, että zenbuddhalainen D.T.Suzuki voi kirjassaan Mysticism: Christian & Buddhist (Pelican) esittää zenbuddhalaisuuden ja Mestari Eckhartin opetukset toisiinsa verrattavina.
Saatat nyt kysyä, mitä kaikella tällä on tekemistä katolisen mystiikan ja evankelisten kanssa. Eiväthän evankeliset kannata Eckhartia, vai kuinka? No, eivät evankeliset kannatakaan Eckhartia. He eivät uskaltaisi tunnustaa tekevänsä niin, koska Eckhartin kirjoitusten harhaoppisuus on niin selvää. Mutta sen sijaan he kyllä kannattavat huomattavalla tavalla erästä Eckhartin tärkeimmistä opetuslapsista, Johann Tauleria. Ja hän onkin tarkastelumme kohteena seuraavaksi, kun tutkimme, miten mystiikka on vaikuttanut evankeliseen protestanttisuuteen.
ii. Johann Tauler
Johann Tauler (1300-1361) oli myös roomalaiskatolinen dominikaani, joka oli Eckhartin oppilas. Tästä syystä esitimme ensiksi Eckhartin taustatietoja. Luultavasti välttääkseen harhaoppisyytökset, Tauler muutti Eckhartin käyttämää kieltä lievemmäksi; mutta se oli vain viitta, jonka peitossa hän jatkoi monien samojen olennaisten periaatteiden opettamista, joita Eckhart oli opettanut.
Taulerin saarnoja tutkittaessa huomataan, että hän puhuu mystisen elämän kolmesta vaiheesta: 1)hengellisyyden ja hyveellisyyden elämästä, joka tuo ihmisen lähemmäs Jumalan läsnäoloa; 2) Hengellisyydestä, kun Jumala vetäytyy sielusta jättäen sen ahdistukseen ja paljaaksi; 3) siirtymisestä jumalallistettuun elämään, jossa hänen mukaansa toteutuu "luodun henkemme yhtyminen Jumalan luomattomaan henkeen" (Saarna 1.Piet.3:8:sta). Se on vääjämättä mystistä kielenkäyttöä. Ja hyvin samanlaista kuin pseudo-Dionysioksella, josta puhuimme aikaisemmin.
Monet evankeliset näyttävät pitävän Tauleria uskonpuhdistuksen edelläkävijänä. Mutta minä uskon, että se on syvällinen erehdys. Hän ei tosiaankaan ollut mikään roomalaiskatolisen kirkon suuri ihailija, mutta se oli ainoastaan yksi yhteinen piirre, joka hänellä oli kaikkkien mystikoiden kanssa. Hehän kaihtavat kaikkea organisoitua kirkollisuutta, joka on yksinkertaisesti esteenä mystikon hengelliselle pyrkimykselle päästä "yhtymään Jumalaan".
Löydämme tämän käsityksen Taulerista uskonpuhdistuksen edelläkävijänä esimerkiksi Martin Lloyd Jonesin teoksesta The Puritans: Their Origins and their Successors, jossa todetaan mm. että:
"Roomalaiskatolisessa kirkossa oli tiettyjä Hengen liikkeitä jo ennen protestanttista reformaatiota. Henki herätti sellaisen miehen kuin Johann Tauler Saksassa uudeksi suosituksi puhujaksi; ja ihmiset kokoontuivat joukoittain kuuntelemaan hänen saarnojaan."
Toisaalla samassa kirjassa tri Lloyd Jones sanoo:
Ennen uskonpuhdistusta oli niitä, jotka olivat hyvin kiinnostuneita pyhityksestä ja vanhurskaudesta ja Jumalan tuntemiseen pääsystä. Heitä kutsuttiin mystikoiksi ja jotkut heistä olivat hyvin "evankelisia" mystikkoja. Oli esimerkiksi Johann Tauler Saksassa, joka saarnasi kirkossa, jonne kokoontui suuria kansanjoukkoja kuuntelemaan häntä ja tapahtui useita kääntymisiä. Jos luet hänen saarnojaan, tulet siihen johtopäätökseen, että tämä mies oli lähes evankelinen."
Olen lukenut käännöksen Taulerin saarnoista, jonka on julkaissut roomalaiskatolinen Paulist Press -kustantamo ja minua hämmästyttää, että kukaan voi kuvata niitä evankelisiksi—sanan varsinaisessa merkityksessä. Seuraavassa kolme lainausta Taulerin juhlapyhämessuissa esitetyistä saarnoista:
1) "Tässä itsemme riisumisessa meidät uudistetaan Jumalan kaltaisiksi ja puetaan Hänen jumaluuteensa. Se on se salattu pimeys, josta Pyhä (pseudo) Dionysios puhui."
2) "Kristus sanoi myös: 'Te tulette todistamaan Samariassa'. Samaria tarkoittaa 'yhtymistä Jumalaan'. Varmastikin varmin ja suorin tie todistamiseen on yhtyä todella Häneen. Tällä tavoin sielu pakenee itseä ja kaikkia luotuja, sillä yksinkertaisessa yhtymisessä Jumaluuteen tarjoutuu kaikki moninaisuus. Nyt se kohoaa itsensä yläpuolelle...Sellaisesa tilassa ihminen voi uppoutua kokonaan Jumalaan...Tämän kautta hänet johdetaan toiseen Taivaaseen, joka on itse jumalallinen Olemus, jossa ihmishenki kadottaa itsensä niin täydellisesti, että itsestä ei jää jälkeäkään jäljelle...Miten mieli voisikaan käsittää mitään sellaista? Ei edes ihmisen henki voi sitä käsittää, sillä niin sulautunut se on nyt Jumalan maaperään, että se ei tiedä mitään, tunne mitään, ymmärrä mitään kuin ainoastaan yksin Jumalan Hänen yksinkertaisessa, puhtaassa paljaassa Ykseydessään".
3) "Jumala käski Aatamin lähteä maastaan ja suvustaan, niin että Hän voisi näyttää hänelle kaiken hyvän". "Kaiken hyvän" tarkoittaa syntymistä jumaluuteen, johon sisältyy kaikki hyvä."16

Tauler väittää tässä, että tämä kertomus on allegoria ja symboloi ihmistä, joka jättää maalliset asiat ja pyrkii saavuttamaan hyviä asioita, niin että "meissä voi tapahtua syntymä jumaluuteen". Tämä on joulusaarna Jumalan syntymän kolmesta aspektista: a) ensimmäinen syntymä on, se että Isä siittää Pojan; b) toinen syntymä koskee fyysistä hedelmällisyyttä, joka saavutetaan neitseellisen siveyden ja todellisen puhtauden kautta; c) kolmas syntymä tapahtuu, kun "Jumala syntyy vanhurskaaseen sieluun armosta ja rakkaudesta".
Miten ketään voitaisiin pettää tällaisella mystisellä humpuukilla? Eräs terävä kirjoittaja sanoo tästä (Evangelical Dictionary of Theology, Baker, 1984, ss. 1070-1):
"Olettamus, että Tauler rajoitti mystisen yhtymisen Jumalan ja ihmisen tahdon yhtenäisyyteen yksin armosta, on saanut protestanttiset kirjailijat myötämielisiksi Tauleria kohtaan. Mutta tämä tulkinta...on ymmärrettävä sen olettamuksen kontekstissä, että ihmissielun synnynnäinen samankaltaisuus Jumalan kanssa tekee mahdolliseksi olemuksellisen ykseyden ja myös se, että hän korostaa ihmisen myötävaikutusta Jumalan armossa tiellä kohti ykseyttä."
Taulerilla ei ole jälkeäkään Kristuksen sovitustyöstä. Hän ei saarnaa sovittavaa Kristusta, joka kuoli kansansa syntien sovitukseksi tai joka on saanut aikaan sovituksen vihaisen Jumalan ja katuvan kansan välille tai joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi. Silloin me tietäisimme, että hän oli tosiaankin evankelinen. Sen sijaan kohtaamme vain dominikaanista mystiikkaa, pietististä kielenkäyttöä ilman aitoa raamatullista teologiaa ja kaikki tuo kiedottuna äärimmäisen allegorisoivaan muotoon. Taulerin intohimona ei ollut saarnata ristiinnaulittua Kristusta, vaan niinkuin Chambers Encyclopedia toteaa, "levittää mystikkojen opetusta oppimattomien uskovien piiriin". Se oli hänen saarnatoimensa todellinen perustus. Taulerin opetuksen ydinkohta on se, että ihmissielu on Jumalallinen kipinä, joka voidaan sytyttää elämällä oikeanlaista elämää ja harjoittamalla oikeanlaisia tekoja. Tämä on roomalaiskatolisen kirkon standardinomaista mystistä opetusta sovituksesta.
Tuntuu hämmästyttävältä, että arvostetut henkilöt, kuten esim. tri Martin Lloyd-Jones pitävät näitä saarnoja uskonpuhdistuksen edelläkävijöinä! Päin vastoin, uskonpuhdistus oli jättiläismäinen EI! tällaiselle keskiaikaiselle mystiikalle.
Taulerilla oli eräässä vaiheessa elämäänsä mystinen kokemus, kun hän kuuli äänen päässään, joka sai hänet joutumaan transsiin ja menettämään tajuntansa—eräänlainen "hengen kaatamaksi" joutumisen kokemus. Kun hän tuli tajuihinsa, hän huomasi, että hän oli täysin muuttunut ja että hänellä oli täysin uusi näkemys elämästä. Tämän väittävät "toisen siunauksen" (second blessing) kannattajat todistavan, että Tauler sai Pyhän Hengen kasteen, kuten voimme nähdä karismaattista "hengen kaatamaksi" joutumista puolustavasta roomalaiskatolisen papin Francis McNuttin kirjasta Overcome by the Spirit (johon esipuheen on kirjoittanut Englannin kirkon piispa David Pytches).
Tämä kokemus sytytti Taulerin saarnatoimen. Kirjassaan The Sacred Anointing Tony Sargent mainitsee tri Lloyd-Jonesin viittauksen Tauleriin hänen kirjoittaessaan:
"Hän kertoi roomalaiskatolisen saksalaisen papin Johann Taulerin tapauksesta, kun hän saarnasi eräässä suuressa katedraalissa. Jumala sai yht'äkkiä hänet otteeseensa, täytti hänet Pyhällä Hengellä ja hänen saarnatoimensa muuttui sen jälkeen täysin."
Mutta silloin ei käynyt ollenkaan niin. Todellisuudessa tapahtui seuraavaa: Taulerilla oli mystinen kokemus hänen kuullessaan äänen päässään, jolloin hän yht'äkkiä menetti tajuntansa. Sitäkö tarkoittaa Pyhällä Hengellä täyttyminen?
Tämä mystinen kokemus ei saanut Tauleria lähtemään saarnaamaan innolla Kristuksen sovitustyötä ristillä, vaan sitä, miten tärkeää oli saada Jumalalta mystinen kokemus. Eräänä kertana hän saarnasi hämmästyttävin tuloksin, kuten Francis McNutt paljastaa:
"Kun saarna oli pidetty, meni Tauler pitämään messun, mutta kaiken kaikkiaan neljäkymmentä miestä jättäytyi muista jälkeen kirkon pihalle, jossa he makasivat ikäänkuin huumattuina...Sitten Tauler sanoi eräälle lähellä seisovalle miehelle: 'Rakas poika, mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä näille miehille?' Silloin mies kosketti heitä, mutta he liikahtivat vain vähän ja makasivat siinä ikäänkuin olisivat olleet kuolleita."
Muistuttaako tämä sinua tämän päviän karismaattisesta mystiikasta? Muista, että tri Lloyd-Jones kertoi meille, että "Johann Taulerilla oli tapana saarnata kirkossa, jonne kokoontui suuria ihmisjoukkoja ja tapahtui monia känntymisiä." Olivatko nämä kääntyneiksi väitetyt miehet tulleet synnintuntoon? Ei sinnepäinkään. Heihin oli ainoastaan tehnyt syvällisen vaikutuksen Taulerin saarna, jossa hän opetti mystiikkaa. He olivat joutuneet hurmoksiin.

Osallistuin viime vuonna erääseen Raamattu-tapahtumaan kirkossa, jota on pidettävä mitä oikeaoppisempana ja kuulin mitä oikeaoppisemman tunnetun reformoidun saarnamiehen (joka sattumoisin oli viettänyt oppivuotensa Westminster Chapelissa) heittäytyvän yht'äkkiä hyvin runolliseksi kuvatessaan sitä, miten Johann Tauler oli saarnannut täysille katedraaleille ja saanut aikaan monia kääntymisiä. Mutta tämä saarnamies näytti olevan täysin tietämätön siitä, että ihmiset kääntyivät katoliseen mystiikkaan eivätkä raamatulliseen kristinuskoon.

Luin äskettäin "Jesus Army" lehdestä John Arnottin haastattelun. Hän on Toronton Airport-seurakunnan vanhempi pastori. Noet Stanton kysyi häneltä: "Näetkö [Torontoilmiön] suuntautuvan evankeliointiin ja lähetystyöhön?" Arnott vastasi: "Ilman muuta. Ei-uskovat kääntyvät vain menemällä Hengen vaikutuksen alle." Niinpä evankeliset uskovatkin nykyään, että kääntymys on mystinen kokemus. (Itse asiassa se muistuttaa kovasti muinaista pakanallista käytäntöä, "hautomista", jossa henkilö antautuu erityiseen uneen pyhässä paikassa, jolloin he uskovat jumalien tekevän työtään ihmisessä hänen ollessaan tiedottomuuden tilassa!)

Evankelisten piirien mystiikkaa koskevaa sekaannusta kuvaa se, kun eräs tunnettu evankelinen johtaja lähetti minulle jokin aika sitten faxin, jossa hän pyytää minua lähettämään itselleen kopion kirjoittamastani lehtisestä, jossa kritikoin nk. hengen vaikutuksesta tapahtuvaa kaatumisilmiötä. Vastaukseksi sain hyvin holhoavan vastauksen, jossa minua neuvottiin opiskelemaan seurakunnan historiaa ja laatimaan sitten korjattu uusittu painos lehtisestä, jossa otettaisiin huomioon se, mitä uutta olisin oppinut herätyksestä. Hän kysyi minulta: "Oletko koskaan lukenut, mitä tri [Lloyd-Jones] kirjoitti Johann Taulerista ja muista mystikoista?" Johon vastasin ensiksikin, että olin kiitollinen siitä, etten ihannoinut Tohtoria ja toiseksi, että luovuttuani mystiikasta omaksuttuani kristinuskon tultuani uskoon, ei minulla ollut pienintäkään halua eksytykseen.
Tämä 1300-luvun saksalaisista mystikoista. Seuraava aiheemme tutkiessamme sitä, miten mystiikka on vaikuttanut evankeliseen protestanttisuuteen historian saatossa on

USKONPUHDISTAJIEN VASTAUS KAIKKEEN MYSTIIKKAAN

Uskonpuhdistuksen ajan katoliset mystikot—sellaiset ihmiset kuin Ignatius Loyola, joka perusti jesuiitat ja myöhemmin Francis de Sales, olivat kiistatta uskopuhdistuksen vastustajia. Sitten oli Ristin Johannes ja Avilan Teresa Espanjassa. Teresa uskoi itsensä ja nunniensa olevan osallisina taistelussa, jonka päämäränä oli kumota "luterilaisten Ranskassa aiheuttama vahinko ja hävitys".
Itse asiassa huomaamme, että koko kysymys siitä, onko mystiikka aitoon kristillisyyteen kuuluvaa, nähdään oikeassa perspektiivissä, kun tarkastellaan Euroopan uskonpuhdistusta ja sitä valtavaa joukkoa ihmisiä ja ryhmiä, jotka väittivät kokeneensa jonkinlaisen Pyhän Hengen aikaansaaman mystisen kokemuksen. "Näitä 'spiritualisteja', millä nimellä' heidät tunnettiin, jotka olivat karismaattisia mystikkoja, oli todella paljon.
On mielenkiintoista, että usein huomaa, että mystiikka ja mystiset opit ilmaantuvat kuin tulva, kun yhteiskunta tai kulttuuri on käymässä läpi suuria muutoksia. Kuten Philip Schaff asian ilmaisee:
"Protestanttisuus oli saavuttanut hyvin kriittisen vaiheen. Uskonpuhdistus tai vallankumous, kirjoitettu Sana tai mielikuvituksen tuotokset, järjestys tai sekasorto. Siitä oli kysymys."
Oli olemassa turmeltunut roomalaiskatolinen kirkko. Uskonpuhdistajat ilmaantuvat näyttämölle. Mutta esiintyi kilpailua. Kaksi eri ryhmää tavoitteli asemaa sinä ryhmänä, joka "palauttaisi" näkyvän seurakunnan "ennalleen. Molemmat ryhmät väittivät, että heidän tavoitteenaan oli palauttaa se takaisin oikeaan tilaansa. Toinen ryhmä nojasi Raamatun auktoriteettiin, toinen Hengen mystisiin ilmiöihin, suoriin ilmoituksiin.
Samanaikaisesti kuin aidot uskonpuhdistajat toimivat tässä restauraatioprosessissa, heitä vaivasivat koko ajan erilaiset lahkot ja henkilöt, jotka väittivät, että he olivat saaneet "sanoja Herralta" tästä tai muusta aiheesta. Martti Luther kutsui heitä nimityksellä schwarmer, fanaatikoiksi, hurmahengiksi. Tämä jatkui aina puritaanien aikaan 1600-luvulla ja siitäkin eteenpäin. Hurmahenkisten erityispiirteenä on subjektiivinen sisäinen valo vastakohtana objektiiviselle Jumalan Sanalle. Tämä oli eräs tärkeimmistä kiistoista uskonpuhdistuksen aikana. Ja se huipentui siihen, miten Luther kohteli kapinallista Tuomas Muntzeria, joka oli mukana vuoden 1525 talonpoikaiskapinassa. Hän uskoi, että vanhurskauttaminen yksin uskosta oli keksitty oppi, ja hän vastusti kiihkeästi sola Scriptura -käsitettä sanoen, niinkuin tosi hurmahengen tulee, että "he myrkyttävät Pyhän Hengen Pyhällä Raamatulla".

Carter Lindberg Strasbourgin ekumeenisen tutkimuksen instituutista sanoo hyvin mielenkiintoisessa teoksessaan The Third Reformation:
"Avain Muntzerin teologiaan on mystinen hengellisyys...mystinen teologia, joka perustuu kokemukseen Jumalan ilmoituksesta henkilökohtaisesti ihmiselle".
Lutherin vastaus Muntzerille oli julistaa, että hän ei kuuntelisi tätä "edes siinä tapauksessa, että hän olisi niellyt Pyhän Hengen karvoineen päivineen!" Lindberg kirjoittaa, että Lutherista oli merkillepantavaa, että Johann Tauler oli suorastaan katastrofaalisen merkityksellinen Muntzerille. Ilmeisesti Muntzer kantoi mukanaan Taulerin saarnat sisältävää kirjaa.
Eräässä toisessa Sanaa ja mystisiä ilmestyksiä koskevassa kiistassa olivat osallisina Muntzerin kolme ystävää, joita kutsuttiin Zwickaun profeetoiksi. He väittivät olevansa Jumalan profeettoja ja käyneensä henkilökohtaisia keskusteluja Jumalan kanssa. He eivät tarvinneet Raamattua, vaan luottivat Hengen johdatukseen. Melanchton oli kerta kaikkiaan ihastunut heihin. Mutta Luther sanoi:
"Ne, jotka ovat hengellisten asioiden asiantuntijoita, ovat kulkeneet pimeän laakson halki. Kun nämä miehet puhuvat ihanuudesta ja siitä, miten heidät on temmattu kolmanteen taivaaseen, älkää uskoko heitä. Taivaallinen Majesteetti ei puhu suoraan ihmisille. Jumala on kuluttava tuli ja pyhien unet ja näyt ovat hirveitä." On sarkastista, että nuorempana Luther tunsi vetovoimaa Tauleriin. Mutta näyttää siltä, että hän halusi omaksua Taulerin opetuksen Jumalan armosta välttämättömänä edellytyksenä mystisille kokemuksille kehittääkseen oman vanhurskauttamisoppinsa. Luther torjui varmuudella mystikkojen opetukset (mukaanluettuna Taulerin opetukset) koskien ykseyttä Jumalan kanssa. Samoin teki Calvin. Battlesin laitoksessa Calvinin Instituuteista sanotaan Calvinin unio mystica -termin käyttöä koskevassa alaviitteessä:

"Niesel huomauttaa, että Calvin ei missään opeta hurskaan mystiikan omaksumista suhteessamme Jumalaan."
Löydämme lukuisia viittauksia siihen, että Luther torjui mystiikan Tunnustuskirjoissaan. Augsburgin tunnustuksen 13. artiklassa:
"On hyvä ylistää Sanan palvelusta kaikella mahdollisella ylistyksellä vastakohtana fanaatikoille, jotka kuvittelevat, että Pyhä Henki ei tule Sanan kautta, vaan heidän omien valmistelujensa seurauksena. He istuvat pimeässä nurkassa tekemättä tai sanomatta mitään, vaan vain odottaen valaistusta."
Schmalkaldenin artikloissaan Luther jopa väitti, että paavikin oli hurmahenkinen:
"Meidän on pidettävä tiukasti kiinni siitä vakaumuksesta, että Jumala ei anna kenellekään Henkeään tai armoaan paitsi sitä edeltävän ulkoisen Sanan kautta. Sillä tavoin saamme suojan hurmahenkisyydeltä...Paavinkirkkokaan ei ole muuta kuin hurmahenkisyyttä, sillä paavi ylpeilee sillä, että kaikki lait ovat hänen sydämensä pyhäkössä ja että mitä ikinä hän päättääkin ja käskeekin kirkoissaan on henki ja laki, siinäkin tapauksessa, että se on Raamatun ja puhutun Sanan yläpuolella ja ristiriidassa sen kanssa. Kaikki tämä on sitä vanhaa pirua ja vanhaa käärmettä, joka teki Aatamista ja Eevasta hurmahenkisiä."

Lausumme uudestaan, että uskonpuhdistus oli jättiläismäinen EI! katoliselle mystiikalle. Mutta se ei estänyt sitä vaikuttamasta voimallisesti, kuten tiedämme.

Kolmanneksi tutkittaessa sitä, miten mystiikka on vaikuttanut protestanttisuuteen historian aikana, on otettava huomioon:

3. PIETISTINEN LIIKE

Tämä oli saksalaisen luterilaisuuden liike 1600-luvulla, joka nosti reaktion dogmaattisen teologian ylivaltaa vastaan hengellisesti kuolleen tilan yhteydessä.

Pietismi oli hengen reaktio kirjainta vastaan. Se painotti pikemminkin uskon subjektiivista kuin objektiivista puolta. Kaikkia pietistejä ei pidä kuitenkaan tuomita. Monet olivat hyvää tarkoittavia uskolle omistautuneita miehiä. Esimerkiksi Philipp Spener (1635-1705) oli selvästikin vanhurskas mies, jonka tarkoitukset olivat mitä parhaat. Niinkuin usein tapahtuu reaktiivisten liikkeiden kohdalla, jotka vastustavat jotain toista ääriliikettä (tai mitä he usein luulevat ääriliikkeeksi), turmelevat kuitenkin ne, jotka ovat ottaneet viestikapulan perustajilta jopa hyvätkin muruset tehden liikkeestä ääriliikkeen.

Esimerkiksi Gottfried Arnold (1666-1714) aloitti pietistinä ja Spenerin oppilaana, mutta päätyi fanaattiseksi mystikoksi. Ja näin kävi usein. Johann Arndtia (1555-1621) on pidetty yleisesti eurooppalaisen pietismin isänä. Hänen teoksessaan Neljä kirjaa totisesta kristillisyydestä käsitteli monia keskiajan mystikkojen teemoista ja sillä on ollut suuri vaikutus Saksan pietismiin. On kuitenkin merkittävää, että Oxford Dictionary of the Christian Churchissä sanotaan Arndtista:

"Vastakohtana vallitsevalle oikeusopilliselle käsitykselle sovituksesta hän käsitteli Kristuksen työtä ihmisen sydämessä."

Tämä kuvaa monin tavoin pietismin keskeistä piirrettä. Tutkimme myöhemmin sitä tapaa, jolla mystiikka tekee tyhjäksi sovituksen oikeusopillisen luonteen; mutta tässä näemme sen olennaisen vastakohdan, joka vallitsi mystis-pietistisen ja raamatullisen evankelisen pelastus- ja pyhityskäsityksen välillä.

On mielenkiintoista huomata, että Robert Clousen mukaan Arndt "auttoi valmistamaan tietä valistukselle ja pietismille". Tämä johtui siitä, että sydämen uskonto merkitsi relativismia, subjektiivista kokemusta, jonka johdosta ihminen ei ole enää riippuvainen ulkoisesta auktoriteetista. Se merkitsisi vapautta kirkon auktoriteetista ja Raamatun auktoriteetista. Hyperindividualismin kehittymistä. Muista, että mystiikassa ei ole kysymys ainoastaan yhteyden etsimisestä jumaluuteen, vaan myös omien subjektiivisten kokemusten tekemisestä uskonnollisen totuuden ainoaksi tuomariksi.

On erittäin merkityksellistä, että Saksan pietistien päävaatimuksia Routledgen Encyclopedia of Religionsin mukaan oli "että teologiset oppilaitokset pitäisi uudistaa poistamalla niistä kaikki systemaattinen teologia ja että kaiken saarnaamisen sisällön tulisi olla moraalia eikä oppia käsittelevää". Ja mitä epäilisit olevan tuon reformin tuloksena? Pietistien ja mystikkojen into poistaa kaikki systemaattinen teologia johti systemaattisen hartaudenharjoituksen omaksumiseen. Systemaattinen teologia ilman sydämen uskoa on kyllä paha. Mutta sydämen usko ilman systemaattista teologiaa on vitsaus.

Kumpi on helpompaa? Sulattaa skolastinen sydän vai palauttaa mystikko maan pinnalle?

Pietismiä on kuvattu "fransiskaaniliikkeestä alkaneen sydämen uskon viimeiseksi hedelmäksi". Eikä ole tosiaankaan mikään sattuma, että monet tuon ajan protestanttiset kriitikot näkivät pietismissä taantumistaipumuksen takaisin roomalaiskatolisuuteen. On mielenkiintoista lukea New Catholic Ecyclopedian myötämielistä protestanttisen pietismin käsittelyä (Vol11, s. 355):

"Pietistien elämänlaadun korostaminen uskon oikeaoppisuuden sijasta sai aikaan uskonnollisten erimielisyyksien lievennystä. Kontaktit samanmielisiin roomalaiskatolisiin kehittyivät 1700-luvun lopulla."

Uskonnollisten erimielisyyksien lievennys. Se on tosiaankin ihailtavaa, jos on olemassa jotain sellaisia epäraamatullisia erimielisyyksiä, joita Herra ei hyväksyisi. Mutta on traagista, jos lievennys tapahtuu ilman arviointikykyä. On mielenkiintoista selvittää pietismin vaikutusta protestanttisuuden myöhempään kehitykseen: Eräs pietismin merkittävimmistä piirteistä oli "tietoisen kriisin vaatimus välttämättömänä osana pelastusprosessia". Tässä näemme monien myöhempien kristillisen näyttämön kehityspiirteiden juuret: ts. sen karkean herätyskiihkoilun, joka kehittyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Loppujen lopuksi se ennakoi sitä "toisen siunauksen" (second blessing) teologiaa, joka tuli hallitsemaan pyhitysliikkeitä, helluntailaisuutta ha myöhemmin uusevankelisuutta.

Seuraavaksi tutkiessamme sitä, miten mystiikka on vaikuttanut protestanttisuuden historiaan on aiheenamme:

4. JOHN WESLEYN MYSTINEN PERINTÖ

On mielenkiintoista, että John Wesleyn lapsuus oli syvästi mystistä. Hänen vanhempansa olivat mystikkokirjailijoiden suuria ihailijoita ja Charles ja John kasvoivat kodissa, joka oli vuorattu heidän teoksillaan.

Aluksi John hyväksyi heidän opetuksensa täysin ja ne tekivät ja jättivät syvän vaikutuksen häneen hänen elämänsä kasvuvuosina. Hän joutui lopulta pitkälliseen sisäiseen kamppailuun mystiikan suhteen eikä se oikeastaan koskaan päättynyt. John Wesley kirjoitti veljelleen Samuelille 23.marraskuuta 1736: "Ajattelen, että karikko, jonne tein lähestulkoon haaksirikon uskossani oli mystikkojen kirjoitukset". Ja tässä yhteydessä hän mainitsee erityisesti Johann Taulerin ja espanjalaisen kvietistin Minguel de Molinoksen.

Esipuheessaan hengellisten laulujensa ja runojensa kokoelmaan 'Collection of Hymns and Sacred Poems' (1739) John Wesley kirjoittaa:

"Joistakin säkeistä tässä kokoelmassa huomaa, että ne on kirjoitettu mystikkojen aiheista. Ja on myönnettävä, että kerran ihailimme niitä suuresti parhaina Kristuksen evankeliumin selittäjinä. Mutta olemme nyt vakuuttuneita siitä, että olimme siinä suhteessa mitä suurimmassa eksytyksessä, koska emme tunteneet Raamattua emmekä Jumalan voimaa. Ja koska tämä on eksytys, jonka kanssa monet vakavamieliset joutuvat ennenpitkää tekemisiin ja jonka valtaan Herraa Jeesusta vakavasti etsivät helposti joutuvat, uskomme, että velvollisuutemme on kiistämättä Jumalan ja enkelien ja ihmisten edessä julistaa, mistä syystä emme usko noiden kirjoittajien opettavan "totuutta sellaisena kuin se on Jeesuksessa". Ja sitten hän esittää perustelut neljän otsikon alla: Ne laskevat toisenlaisen perustan; heidän tapansa rakentaa sille on päinvastainen kuin se, jonka Kristus kuvaa (Hän käskee meitä rakentamaan toinen toisiamme. He neuvovat: "Erämaahan! Erämaahan! ja Jumala rakentaa teitä!); heidän ylärakenteensa ei vastaa Paavalin esittämää; he opettavat toista evankeliumia.

Lisäksi Wesley kirjoittaa päiväkirjassaan 5.6. 1742:

"Pääsin juuri loppuun Madam Guyonin 'Short Method of Prayerin'. Oi veljeni!...Oi kunpa tietäisitte, miten paljon suurempi Jumala on kuin ihminen! Silloin luopuisitte niin kvietisteistä kuin mystikoistakin kokonaan ja pitäisitte kaikin voimin kiinni yksinkertaisesta, käytännöllisestä, kirjoitetusta Jumalan Sanasta."
Kuinka moni evankelinen nykyään lukeekaan Madame Guyonia? Tai pikemminkin, kuinka moni itse asiassa myöntää lukevansa niitä? No niin, kuuntelepa itse John Wesleytä! Hän toivoo, että hylkäät kvietistit ja mystikot ja pysyt yksinkertaisessa, käytännöllisessä Jumalan Sanassa.

Wesleyn päiväkirjaan on kirjoitettu 5.2.1764: "Aloin lukea herra Gartleyn nerokasta teosta Defence of the Mystic Writers (mystikkokirjailijoiden puolustus). Mutta se ei tyydytä minua. Minun on silti väitettävä vastaan: 1) heidän asenteitaan vastaan (useimmat heistä pitävät kiinni vanhurskautuksesta tekojen kautta); 2) heidän henkeään vastaan: 3) koko heidän kielenkäyttöään vastaan, joka on sekä epäraamatullista että mystillistä."

Kuitenkin kaikesta tästä ymmärryksestä ja mystiikan opetuksen torjunnasta huolimatta Wesley oli mutkikas henkilö, joka ei koskaan todella karistanut itsestään omaksumiaan mystisiä opetuksia. Kuten J. Brazier Green sanoo teoksessaan John Wesley & John Law (Epworth Press, 1945, s.179):
"Vaikka Wesley esittikin painavia syytteitä mystikkoja vastaan vuosina 1739, 1756 ja 1764, hän myös julkaisi ja kommentoi heidän kirjoituksiaan teoksessaan Christian Library (1749-55) ja aina elämänsä viimeisiin vuosiin asti."

Ja juuri mystikkojen "täydellisyys"-oppi oli perustana Wesleyn omalle opetukselle tästä aiheesta. Eräässä artikkelissa Bluntin teoksessa Dictionary of Sects, Heresies, Ecclesiastical Parties and Schools of Thought (Rivington's, 1874), kirjoittaja toteaa:
"Monet mystikot ovat uskoneet, että syvää ja harrasta mietiskelyä harjoittava elämä johtaa sellaiseen yhteyteen Jumalan kanssa, että kaikki, mikä on pahaa ja syntistä kristityn sielussa, tuhoutuu ja sen sijalle tulee yli-inhimillisen korkea-asteinen osallisuus Jumalan täydellisyyteen. Sellainen oppi oli suurilla mystikoilla, joiden teokset kulkevat Dionysioksen nimissä, jolta sitten kvietistiset hesychastilaiset, ankarat fransiskaanit, molinistit, jansenistit ja saksalaiset mystikot [sellaiset dominikaanit kuin Eckhart ja Tauler] ne omaksuivat, joilta sitten englantilaiset metodistit sen saivat. Heidän keskuudessaan on aina ollut erityispiirteenä erityinen oppi, jonka mukaan pyhitys voi ja sen pitäisi edetä aina täydellisyyteen saakka."

Eikö tämä osoita, miten vaarallista saattaa olla se, ettei arvioi sitä, mitä hengelliseksi ravinnokseen lukee? Naivit uskovat kuvittelevat, että he voivat poimia "parhaat palat" ja hylätä "huonot palat". Mutta miksi antautua sellaiseen peliin, kun tuloksena saattaa olla haaksirikko ja kun on olemassa paljon aidosti rakentavaa luettavaa esimerkiksi puritaanien kirjoituksissa?

Tästä syystä Wesleyn koko kristillinen elämä oli niin sekavaa. Hän torjui suoraan tietyt mystikkojen opetukset, mutta ei koskaan karistanut pois toisia. Eräs hänen elämäkerrankirjoittajistaan, Robert G. Tuttle Jr. (John Wesley: His Life and Theology, Zondervan, 1978, s.341), sanoo, että Wesleylle

"mystikkojen tyypillisestä inkarnaation historiallisen merkityksen sivuuttamisesta tuli hänen suurin ristiriitojen alueensa—vaikka Wesley edelleenkin oli samaa mieltä mystikkojen kanssa siitä, että Jumala on tarkoittanut täydellisyyden saavuttamisen kaikille ihmisille ja että se edellytti täydellistä yhteyttä Jumalaan."
Huolimatta Wesleyn viisaista näkemyksistä koskien tiettyjä kristinuskon totuuksia, hänen opetuksensa perintö koskien pyhitystä jatkoi elämäänsä ja siitä syntyi finneyläisen herätysliikkeen, pyhitysliikkeen ja varhaisen helluntailaisuuden pääperiaate. 1800-luvun puolivälistä alkaen vanhanaikainen herätyskäsite oli vähitellen muuttunut herätysliikkeeksi, jossa ihmiskeskeisestä tunnekokemuksesta kääntymyksessä oli tullut muotia. (Kts. Iain Murrayn "Revival & Revivalism", Banner of Truth).

Herätyskokoukset, jotka heijastivat tätä korostusta, levisivät laajalle. Ja kuten eräs tämän ajanjakson tutkija asian ilmaisee:

"Ne, jotka kävivät sellaisissa herätys-telttakokouksissa...odottivat yleensä uskonnollisten kokemustensa olevan yhtä eloisia kuin niiden kokouspaikkoja ympäröivä rajaseutuelämäkin oli. Ihmiset olivat siellä tottuneet karhujen ja intiaanien kanssa taistelemiseen ja ottivat vastaan uskontonsa hyvin värikkäästi ja kiihkeästi."

Näissä kokouksissa esiintyi usein hysteriaa, kaatumisia, nytkähtelyjä, nk. "pyhää naurua", koiranhaukuntaa jne. Tämä on mystiikkaa karkeimmillaan ihmisten etsiessä suoria kokemuskia siitä, minkä he uskovat olevan Jumalasta ja tekevän omat subjektiiviset kokemuksensa mittapuuksi, jolla uskonnollista totuutta ja vaikutusta mitataan. Uskonnollinen hurmosliike on vain hyvin karkea mystiikan muoto.

Tätä aikakautta tutkiessamme huomaamme, että raamatullisen kääntymisprosessin sijalla, jossa tavoitellaan Jumalan julistavan hyväksyntää uskon kautta vanhurskaudessa, joka ei ole omaamme, korostus alkoikin painottua siihen, että löydettäisiin Jumala voimallisen tunnekokemusken kautta. Tämä on mystistä herätysliikettä.

1800-luvun puoliväliin mennessä oli syntynyt valtava kiinnostuksen herääminen Wesleyn pyhitysopetukseen. Wesley oli puhunut kokemuksestaan (lainaus) "vielä korkeampana pelastuksena...valtavan paljon suurempana kuin se kokemus oli ollut, jolloin hänet oli vanhurskautettu". Hän ja hänen seuraajansa kehottivat ihmisiä etsimään tätä toisen siunauksen kokemusta ja sitä mukaa kuin tämä kokemus tarttui muihinkin protestanttisiin ryhmiin, oli tuloksena "pyhitysliikkeenä" tunnettu ilmiö.

John Wesley, joka ei estänyt outoja, asiaankuulumattomia ilmiöitä evankelioimiskokouksissaan oli mukana luomassa tahtomattaan 1800- ja 1900-lukujen Pyhän Hengen ääriliikkeitä. Kuten jopa roomalaiskatolinen kirjailija Killian McDonnelle aivan oikein totesi eräässä artikkelissa roomalaiskatolisessa karismaattisessa New Covenant -lehdessä (1.5.1972):

"John Wesley oli paljolti 1800-luvun amerikkalaisen uskonnollisen hurmosliikkeen isä ja yksi hänen lapsistaan oli pyhitysliike, josta syntyi aikanaan 1900-luvun helluntailiike."

Sellaiset henkilöt kuin A.B.Simpson, R.A.Torrey (Chicagolaisen Moody Bible Instituten ensimmäinen rehtori) ja Andrew Murray olivat joitakin kuuluisimpia tässä liikkeessä. Täällä Isossa Britanniassa sen vastine oli Keswickin "Korkeamman elämän" liike. Vaikka siis tässä liikkeessä olikin selvästi "aitoa uskonnollisen elämän korostusta", sen suurin ongelma seurakunnan kehityksen kannalta oli se, että siinä korostettiin subjektiivista kokemusta objektiivisen totuuden kustannuksella. Ja aina kun niin tapahtuu, joudutaan suoraan mystiikkaan.

1900-luvun alussa syntyi pyhitysliikkeen piirissä helluntailiike, joka ei korosta ainoastaan kääntymisen seurauksena tapahtuvaa "toista siunausta" eli Pyhän Hengen kastetta, vaan myös sen todisteena ilmenevää kielilläpuhumista.
Tämäkin on jälleen mystiikkaa karkeimmillaan. On sarkastista, että karismaattinen ja helluntailainen mystiikka on kaukana klassisesta historiallisesta mystiikasta, koska sekä itämaisessa että kristillisessä mystiikassa pidetään kaikkia sellaisia ilmiöitä kuin nk. kielet, näyt, äänet jne. yksinkertaisesti vain erillisinä tapahtumina matkalla todellista päämäärää kohti, joka on ekstaattisen ykseyden saavuttaminen jumaluuteen. Kun taas aikamme karkea evankelinen mystiikka näyttää tyytyvän näihin "tapahtumiin" sinänsä.

Joka tapauksessa on selvää, että erilaiset historian saatossa esiintyneet karismaattiset liikkeet ovat olleet karkeita mystisen kokemuksen ilmenemisiä. Ja tässä vaiheessa onkin syytä tutkia tätä aihetta seuraavan otsikon alla:

III. KATOLISEN MYSTIIKAN JA HELLUNTAI- JA KARISMAATTISEN LIIKKEEN VÄLISET YHTEYDET

Kautta koko seurakunnan historian on mystiikan kehittymisellä kristillisessä seurakunnassa ja kukoistavien Pyhän Hengen liikkeiden välillä vallinnut yhteys.

Vaikka onkin totta, että klassisen mystiikan ja erityisesti karismaattisten liikkeiden välillä ei ole täsmällistä yhteyttä siinä mielessä, että kaikissa mystiikoissa olisi välttämättä ilmennyt karismoja, niiden välillä on kuitenkin monia vastaavuuksia, jotka ovat paljastamisen arvoisia.
Helluntailaisuus ja karismaattinen liike ovat niin monilla tavoin sen mystiikan ilmenemistä, joka kehittyi roomalaiskatolisen kirkon piirissä. Tästä syystä John Wimberillä, joka on Vineyard Fellowshipien eli viinitarhaliikkeen perustaja, ei ollut vaikeuksia suositella Avilan Teresaa ja Ignatius Loyolaa kirjassaan Voimaevankeliointi (Power Evangelism).

Katolinen mystiikan teologia on perinteisesti tunnistanut kolme vaihetta mystiikan tiellä "jumalallistamiseen": 1) puhdistuminen 2) valaistuminen 3) jumaluuteen yhtyminen.

Näemme tätä opetettavan kaikkialla katolisten mystikkojen keskuudessa muodossa tai toisessa. Olemme nähneet sen Johann Taulerilla; ja se perustuu pseudo-Dionysioksen mystiikan teologiaan teoksessa Mystical Theology. Huomaamme myös, että tämän päivän roomalaiskatoliset karismaatikot opettavat, että heidän toisen siunauksen kokemuksensa Pyhän Hengen kasteessa sopii täysin tähän opetukseen.

Katolisten karismaatikkojen suurena tehtävänä on ollut sovittaa laajalle levinnyt karismojen uusi ilmeneminen heidän omassa piirissään roomalaiskatolisiin oppeihin, niin että ylin hierarkia sen hyväksyisi. Niinpä huomaamme, että katoliset karismaatikot sijoittavat Pyhän Hengen kasteensa mystiikan polun kolmanteen vaiheeseen eli Jumalaan yhtymisen vaiheeseen ja perustavat kokemuksensa vakaasti mystikkojen kokemukseen. (Kts. esim. Stephen Clark, Baptized in the Spirit, Paulis Press, 1969).

Tästä syystä mystikkomunkki Thomas Merton, joka on tehnyt niin paljon uskontojen välisen liikeen kehittämisen hyväksi, voi sanoa—kuten eräässsä uudistusta koskevassa New Catholic Encyclopedian artikkelissa on kerrottu—"Helluntailaisuus näyttää kaikkein parhaiten kiteyttävän tällä hetkellä Yhdysvalloissa toimivan hengellisyyden". Ja eräässä samaisen Encyclopedian liitteistä kerrotaan, että hengelliseen täydellisyyteen on olemassa kolme tietä: 1) Karismaattinen tie; 2) Itämainen mystinen tie; 3) Perinteinen katolisen mystiikan tie (esim. tietämättömyyden pilvi, "the Cloud of Unknowing").

Tuntuuko tämä sinusta hämmästyttävältä? Olemme aina tienneet, että karismaattisen liikkeen, itämaisen mystiikan ja nk. kristillisen mystiikan välillä on yhteys. Mutta että näkee sen näin häpeilemättä julkistettuna...!

Eräs toinen teos, joka osoittaa helluntailaisuuden ja katolisen mystiikan välisen yhteyden on Edward O'Connorin kirja The Pentecostal Movement in the Catholic Church. Eräässä luvussa nimeltä "Helluntai ja perinteinen hengellisyys" (jolla tarkoitetaan mystiikan hengellisyyttä), hän tarkastelee aluksi espanjalaisen karmeliitan, Ristin Johanneksen mystiikan opetuksia, varsinkin hänen teostaan Ascent of Mount Carmel. Puhuttuaan sitä ennen niistä kokemuksista, joita hänellä oli eräässä mystiikan polun tietyssä vaiheessa, hän kirjoittaa:

"Nämä kokemukset voivat palvella vertailukohtina "henkikasteeseen", jolla on niin tärkeä sija helluntailiikkeessä."
Ja myöhemmin hän kirjoittaa samassa jaksossa:

"Mystiikan aalto, joka nousi 1100-luvulla ja huipentui 1300- ja 1400-luvuilla, kiinnitti huomion...toiseen karismaattisuuden piirteeseen—näkyjen ja ilmestysten rooliin. Uskonpuhdistuksen jälkeisenä ajanjaksona katolinen kirkko puolusti vahvasti karismaattisuuden ja mystiikan aitoutta uskonpuhdistajia vastaan, jotka suhtautuivat niihin pilkallisesti. Viime vuosina ovat Lourdes, Fatima, Beauraing, Banneux ja lukemattomat muut paikat. joissa Neitsyt Maria on ilmestynyt tuomaan parantumisen armon pyhiinvaeltajille, ylläpitäneet karismaattisuuden roolia toisenlaisessa muodossa."

Ja on mitä valaisevinta lukea johtavan roomalaiskatolisen karismaatikon lausuvan (New Catholic Encyclopedia, Vol.17, s.106), että:
"Katolinen hierarkia on ottanut karismaattisen uudistusliikkeen vastaan suosiollisemmin kuin minkään muun tunnustuskunnan johto. Vatikaani II tunnusti suosiollisesti karismaattisen uudistuksen olennaisimmat periaatteet jo ennen kuin se alkoikaan (Lumen Gentium 4, 7, 12, 15, 34 jne.)."

Roomalaiskatolisisissa piireissä on standardinäkemyksenä, että Vatikaani II antoi karismaattiselle uudistukselle profeetallisen selkänojan. Helluntailaiset ja karismaatikot ovat nyt myös alkaneet ylistää katolisuutta ja katolista mystiikkaa. Tunnettu helluntailainen Charles Simpson väitti vuonna 1972, että "Katolinen perinne on taipuvainen tuottamaan joitakin hengellisiä jättiläisiä [joilla hän tarkoittaa mystikkoja], kun taas evankelinen perinne tuottaa valtavat määrät hengellisiä vauvoja." Helluntailainen opettaja Derek Prince kirjoitti samana vuonna:
"Herätys on alkanut ja me voimme iloita siitä...Jumalan tarkoituksena on muodostaa Kristuksen ruumiin paikallisia ilmentymiä, Kristuksen ruumiita. Kun ne ovat muodostuneet, hän tulee lähettämään jälleen Henkensä ja ne nostavat esiin mahtavan armeijan, joka peittää koko maan...Eräs niistä merkeistä, jotka vahvistavat näkemystäni siitä, että Jumalan tarkoituksena on muodostaa Kristuksen ruumiita, on se, että niin monet roomalaiskatoliset ovat tulleet mukaan karismaattiseen uudistukseen...He ovat hyvän matkaa edellä monia protestantteja tässä suhteessa; me protestantit opimme heiltä paljon."
Karismaattinen liike on täysin sopusoinnussa roomalaiskatolisen eksytyksen kehityksen kanssa kaikilla tasoilla. Kuten Edward O'Connor toteaa:
"Olemme tutkineet niitä neljää pääkohtaa, joiden suhteen helluntailainen hengellisyys saattaa tuntua oudolta ja ei-oikeaoppiselta; sen tuntemus Jumalan läsnäolosta, sen riippuvaisuus Pyhän Hengen johdatuksesta ja se, miten tärkeää osaa karismat ja Pyhän Hengen kaste siinä näyttelevät. Kaikissa näissä kohdissa osoittaa lähempi tarkastelu, että helluntailainen hengellisyys on syvästi sopusoinnussa sen hengellisen opin kanssa, josta on muodostunut [roomalaiskatolisen] kirkon perinteistä ajattelua ja elämää."

Toisen siunauksen "henkikaste"-kokemus, näyt ja sisäiset äänet, tempaukset ja ekstaasit, väitetyt profetiat, "voiman" vaikutuksesta kaatuminen, siansaksakielten puhuminen. Kaikki nämä karismaattisuuden ja helluntailiikkeen jokapäiväiset ilmiöt ovat täysin sopusoinnussa roomalaiskatolisen mystiikan kanssa. Koska helluntailaiset ja karismaatikot muodostavat nykyään valtaosan itseään evankelisina pitävistä, huomaamme, että katolisuus ja uusevankelisuus ovat kulkemassa häpeämättömästi samaan eksyttävään suuntaan.
Tämä johdattaa meidät viimeistä edelliseen otsikkoomme:

IV. KOLMETOISTA SYYTÄ, MIKSI MYSTIIKKA EI SOVI YHTEEN TODELLISEN EVANKELISEN KRISTILLISYYDEN KANSSA

Ensimmäinen syy, miksi mystiikka ei sovi yhteen todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että

1. SE SEKOITTAA KESKENÄÄN JUMALAN KUVAN (IMAGO DEI) JUMALAN OLEMUKSEN (ESSENTIA DEI) KANSSA

Itämaisen mystikon väite on, että jokaisessa ihmisessä on jumaluuden kipinä—että Jumala asuu jokaisessa sielussa universaalisti. Mystikon päämääränä on löytää "sisäinen Jumala"—universaali henki, Lopullinen Todellisuus—erilaisin tekniikoin aina erilaisista mietiskelevän rukouksen muodoista sienten, kaktustem ja muiden tietoisuuden tilaa muuttavien kemiallisten aineiden käyttöön.

Nk. kristillinen mystiikka—johon on vaikuttanut spekulatiivinen uusplatonilaisuus, joka itse on pakanallisen mystiikan ja kreikkalaisen filosofian synkreettinen sekoitus—on muuntanut itämaisen mystiikan oppia universaalista jumaluuden kipinästä sellaiseksi, että se näyttäisi olevan sopusoinnussa oikeaoppisen kristillisen opin kanssa.

Niinpä huomaamme, että itämaisen mystiikan "universaali sisäinen jumala" on jalostettu Jumalan kuvaksi, joka on jokaisessa ihmisessä. Se saattaisi näyttää ovelalta siirrolta, mutta siinä on useita ongelmia: Sillä Jumalan kuva ei ole koskaan oikeastaan ollut varsinainen jumaluuden kipinä, osa Jumalan persoonaa. Jumalan kuva ihmisessä ei ole osa Jumalan olemusta eli substanssia. Sellaisen uskominen on hirvittävässä ristiriidassa Raamatun kanssa.

On totta, että apostoli Paavali käytti sanontaa "jumalallisesta luonnosta osallisiksi" (2.Piet.1:4); mutta se oli osoitettu Herraan Jeesukseen Kristukseen uskoville eikä koko ihmissuvulle tai mystikkojen eliittiryhmälle, jotka ovat sattuneet suorittamaan oikeita tekniikoita.

Kuten Thomas Watson tähdentää teoksessaan Body of Divinity, tämä osallisuus jumalallisesta luonnosta "ei ole seurausta samaistumisesta tai yhteydestä jumaluuden olemukseen, vaan muutoksesta Jumalan kaltaisuuteen". Samoin toteaa A.A.Hodge, että "tämä ykseys ei tarkoita mitään Kristuksen persoonan ja hänen kansaansa kuuluvan yksilön mystistä sekoittumista". Augustus Strong (1836-1921) väittää, että sen yhteyden luonne, joka uskovalla on Kristuksen kanssa ei ole "olemuksen ykseyttä, jossa joko Kristuksen tai ihmisen hengen ainutlaatuinen persoona ja olemus katoaisivat, niinkuin monet mystikot ajattelevat."

Kuten Robert Dabney (1820-1898) on aivan oikein tähdentänyt, kristitty uskova on sen jälkeen, kun Pyhä Henki on tullut häneen asumaan "edelleen erillinen yksilö, vastuullinen ja vapaa toimimaan ja ihminen, ei Jumala. Ajatus henkilökohtaisesta tai olemuksellisesta ykseydestä edellyttäisi ihmisen jumalallistamista, mikä on pakanallista ja vailla merkitystä olevaa."

Siispä mystikon käsitys Jumalan kuvasta ihmisessä on kohtalokkaasti virheellinen.

Toinen syy, miksi mystiikka ei ole sopusoinnussa todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että


2. SE VIE POHJAN ORGANISOIDUN PAIKALLISSEURAKUNNAN TARPEELTA

Mystikot ja hurmahenkiset hylkivät aina auktoriteetteja ja ajatusta organisoidusta paikallisseurakunnasta, jossa on evenkeliumin julistajia, pastoreita, opettajia, yleistä paimenuutta, auktoriteettia, jumalanpalvelusliturgiaa jne. Loppujen lopuksihan heillä on suora kuuma linja Jumalaan, niin että miksi pitäisi antaa näiden maallisten voimien päästä väliin? Sellaiset asiat näyttävät lihallisilta sellaiselle, joka on käynyt kolmannessa taivaassa ja hänen mielestään nuo elementit ovat esteenä hänen itsensä ja Jumalan välillä.

Mutta Raamattu osoittaa selkeästi, että organisoitu paikallisseurakunta on Jumalan valtakunnan kehityksen ydinasioita evankeliumin aikakautena.

3. SE TUNKEUTUU HENGELLISEN ELÄMÄN KIELLETYILLE ALUEILLE

Sana 'tunkeutuu' on tässä avainsana. On olemassa rajat sille, mitä uskovan on sallittu kokea. On asioita, jotka ovat noiden rajojen ulkopuolella. Sellaisten rajojen ylittäminen oli ensimmäisten esivanhempiemme päärikkomuksia: "Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä..." Häntä viehätti kokemus, joka oli ulkopuolella sen, joka oli hänelle luonnostaan sallittua.

Aikaisemmin mainittu Lutherin huomio, että Aatami ja Eeva olivat hurmahenkiä, ei ole ollenkaan aiheeton. Hengellisen elämän kielletyille alueille tunkeutuminen on hurmahenkisyyden keskeisimpiä tunnusmerkkejä

Tässä tulee mieleen Paavalin opetus Kol.2:18:ssa koskien sitä, joka on mieltynyt "nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama..." Tai kuten meille sanotaan 5.Moos.29:29:ssä: "Se, mikä on salassa, se on Herran, meidän Jumalamme; mutta mikä on ilmoitettu, se on meitä ja meidän lapsiamme varten ikuisesti..."
Neljäs syy, miksi mystiikka ei ole sopusoinnussa todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että


4. SE LUO "KRISTITTYJEN" SUPEROLENTOJEN RODUN

Tämä liittyy läheisesti edelliseen syyhyn ja on eräs mystiikan ja sen nuorimman lapsen, hurmahenkisyyden piirre.

Saatat sanoa, entä Paavalin kokemus kolmannesta taivaasta (2.Kor.12)? Eikö se ollut mystinen kokemus? Mitä ikinä Paavali sitten kokikin, meidän tulee pitää mielessämme nämä kolme asiaa: 1) Paavali oli Jeesuksen Kristuksen apostoli, jolla oli erityistehtävä, erityinen suhde Herraan ja hän oli saanut ainutlaatuisen jumalallisen ilmestyksen. 2) Ei ole mitään todisteita siitä, että Paavali olisi koskaan tavoitellut tuota kokemusta, kun taas mystikkojen elämäntyönä on tavoitella kolmanteen taivaaseen tunkeutumista. 3) Herra ympäröi Paavalin aidalla hänen kokemuksensa jälkeen panemalla piikin hänen lihaansa nimenomaan poistaakseen hänen mielestään mahdolliset ajatukset siitä, että hän olisi nyt muita vähäisempiä kuolevaisia ylempänä. Ja varmastikin tuossa piikissä oli myös este yrittää toistaa tuota kokemusta. Kun taas mystikko—olkoon katolinen tai itämainen—keskitty elämässään jatkuvaan "jumaluuden kanssa yhteyteen" pääsemisen tavoitteluun.

Lisäksi katoliset mystikot ovat perinteisesti jakaneet kirkon niihin, joista he käyttävät nimitystä "mietiskelijät" (jotka ovat antautuneet luostarielämälle ja ovat syvällisesti mystikkoja) ja niihin, jotka ovat "aktiivisia" (jotka pysyvät maailmassa ja ovat hyvin käytännöllisiä). Marttaa ja Mariaa pidetään näiden kahden tyypin edustajina. Tämä luo heti jonkinlaisen kristittyjen "superolentojen" hengellisen eliitin. Vastakohtana tälle Raamattu opettaa, että kaikilla tosi uskovilla on samanlainen pääsy Jumalan luo (Room.5:1-2; Hebr. 4:16).

Viides syy, miksi mystiikka ei ole sopusoinnussa todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että

5. SE ON ÄÄRIMMÄISEN SYNERGISTISTÄ

Toisin sanoen siinä missä tosi pelastus on riippuvaista siitä, että Jumala ensin toimii ihmisen sydämessä, mystikko luo yhteytensä Jumalaan itse (mikä on se pelastuskokemus, jota hän tavoittelee) omien töittensä ja ansioittensa perusteella. Tämä koskee myös kvietistimystikkoja. Kuten Lindberg asian ilmaisee:
"Jopa passiivisen alistumisen hienovarainen mystiikan muoto—jossa teko on tekemättömyyttä—liittyy yhä siihen semipelagiolaiseen facere quod in se estiin (sisäiseen tekemiseen), jonka Luther voitti teologisesti ensimmäisissä Psalmeista pitämissään saarnoissa..."

Vaikka Tauler käyttikin kieltä, joka viittasi Jumalan armon välttämättömyyteen mystillisissä kokemuksissa, se tekee silti Jumalan yksilön teoista riippuvaiseksi, niin että "ihmisen sieluun voi syntyä Poika".

Itse asiassa mystiikka on tekoihin perustuvan vanhurskauttamisen äärimmäinen muoto.

Kuudes syy siihen, miksi msytiikka ei ole sopusoinnussa todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että

6. SE TEKEE TYHJÄKSI VANHURSKAUTTAMISEN TARPEEN OIKEUDELLISESSA MIELESSÄ

Mitä mahdollista tarvetta on henkilöllä tulla Jumalan edessä vanhurskautetuksi oikeudellisessa mielessä, jos hänellä on jo suora kuuma linja Hänen luokseen, joka on saavutettu mietiskelemällä, kun hän jo kykenee kokemaan ekstaattisen todellisen ykseyden Hänen kanssaan (niinkuin he kuvittelevat)?

Tästä syystä mystikot ja hurmahenkiset hyljeksivät parhaassa tapauksessa opetusta oikeudellisesta vanhurskauttamisesta, pahimmassa tapauksessa jopa kieltävät sen (kuten Muntzer). Juuri tästä syystä on mystiikka niin pirullista. Se luo valheellisen tien muurin yli lammastarhaan ja korvaa ympätyn vanhurskauden, joka kuuluu vain niille, jotka ovat vastanneet todellisen evankeliumin kehotukseen parannuksenteosta, vanhurskauttamisruiskeella. Kuvitelma siitä, että on yhtynyt Jumalaan on itse asiassa valtavan suuri mielen taikatemppu.

Seitsemäs syy, miksi mystiikka ei ole sopusoinnussa todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että

7. SE KIELTÄÄ HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN SOVITUSTYÖN MEIDÄN SYNTIEMME EDESTÄ

Voit etsiä loputtomasti mystikkojen kirjoituksista jotain todellista viittausta Herran Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön meidän syntiemme edestä, mutta turhaan.

Mystikon ajatusmaailmassa ei ole kerta kaikkiaan mitään sijaa sille—mikä on mitä oudointa, kun ottaa huomioon, että tämä oppi on aivan evankeliumin ydinasioita—vaikka Herran Jeesuksen sovitustyö meidän syntiemme edestä on historian keskeisin tapahtuma, jonka ympärillä kaikki muut tapahtumat pyörivät ja josta kaikki riippuu.

Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Mystikko pitää kuitenkin "itseä" syntinä, koska se yksilöllisenä tietoisuutena on erossa ykseydestä Jumalan kanssa. Tuo "synti" saadaan siten poistetuksi suorittamalla harjoituksia, joiden avulla yksilö saadaan takaisin ykseyden tilaan Jumalan kanssa.

A.A.Hodge tuo esiin mystikkojen käsityksen sovituksesta teoksessaan Outlines of Theology, jossa hän kirjoittaa vastauksena katekeettiseen kysymykseen "Mainitse yleisluontoisesti ne neljä teoriaa, joista jonkun tai joidenkin alle voidaan lukea kuuluvaksi kaikki käsitykset, joita koskaan on ollut Kristuksen sovitustyön luonteesta".

Vast.:"Mystiikka, vaikka sitä esiintyy monissa eri muodoissa, voidaan yleisluontoisesti määritellä seuraavasti: 'Kristuksen sovitus tapahtuu mystisen Jumalan ja ihmisen yhdistymisen kautta, jonka saa aikaan inkarnaatio eikä Hänen uhrikuolemansa.' Tällainen käsitys oli joillakin Platonin oppeja levittävillä kirkkoisillä, Scotus Erigenan [joka käänsi pseudo-Dionysioksen tekstejä latinaksi] oppilailla keskiajalla, Osianderilla ja Schwenkfeldillä uskonpuhdistuksen aikana ja Schleiermacherin koulukunnalla nykyajan saksalaisten teologien keskuudessa."

Niinpä mystiikka yhdessä yleisen liberalismin kanssa kieltää tehokkaasti Herran Jeesuksen Kristuksen sovituskuoleman ihmiskunnan syntien edestä.

Looginen seuraus tästä on kahdeksas syy, miksi mystiikka ei ole sopusoinnussa todellisen evankelisen kristinuskon kanssa:

8. SE TEKEE TYHJÄKSI INKARNAATION TARPEEN

Mikä oli inkarnaation tarkoitus? Herra Jeesus Kristus kertoo itse meille: "Nyt minun sieluni on järkytetty; ja mitä pitäisi minun sanoman? Isä, pelasta minut tästä hetkestä. Kuitenkin sitä varten minä olen tähän hetkeen tullut." (Joh.12:27). Herra Jeesus sanoo tässä, että Hän tuli tähän maailmaan, otti ihmisen muodon lihassa, tuli inkarnoiduksi nimenomaan siksi, että hän voisi kuolla ristillä: "Ja katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi JEESUS." Miksi? "sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä".

Kieltäessään sovituskuoleman ihmiskunnan syntien edestä mystikot kieltävät inkarnaation. Sillä inkarnaatiolla ei ole mitään merkitystä ulkopuolella Hänen sovituskuolemansa kontekstin.

1.Joh.3:8: "Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi [inkarnoitui], että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot."

Miten Hän sen teki? Sovituskuolemallaan ja voittoisalla ylösnousemuksellaan. Itse asiassa mystiikka kieltää inkarnaation tarpeen. Varmastikin tämän täytyy olla lähellä sitä, että mystiikasta tulee antikristuksen uskonto (1.Joh.2:22; 4:2-3).

Yhdeksäs syy, miksi mystiikka ei sovi yhteen todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että

9. SE ESITTÄÄ OLEVANSA EPÄITSEKÄSTÄ, MUTTA TOSIASIASSA SE ON ESIMERKKI ÄÄRIMMÄISESTÄ ITSEKESKEISYYDESTÄ

Mystiikka johtaa väistämättä koko elämän mittaiseen napaan tuijottamiseen ja introspektioon. Se on "minä"-uskontoa. Jopa roomalaiskatolisella kirjailijalla G.K.Chestertonilla on tarpeeksi ymmärrystä sanoakseen:

"Jos minun olisi sanottava, että kristinusko tuli maailmaan erityisesti tuhotakseen opin sisäisestä valosta, se olisi liioittelua. Mutta se olisi hyvin paljon lähempänä totuutta...Kaikista mahdollisista valaistuksen muodoista pahin on se, mitä ihmiset kutsuvat sisäiseksi valoksi. Kaikista hirvittävistä uskonnoista kaikkein hirvittävin on oman siäsisen jumalan palvominen. Jokainen, joka tuntee jonkun heistä, tietää, miten se toimii; jokainen, joka tuntee jonkun Higher Thought Centeristä (korkeamman ajattelun keskuksesta) tietää, miten se toimii. Se, että Jantunen palvoo sisäistä jumalaansa merkitsee lopulta sitä, että Jantunen palvoo Jantusta...Kristinusko tuli maailmaan ensisijaisesti hyökätäkseen voimallisesti sitä vastaan, että ihmisen ei tarvitse muuta kuin kääntää katseensa sisäänpäin, vaan jotta hän kääntäisi katseensa ulospäin katsellakseen ihmetellen ja ihaillen jumalallista seuruetta ja jumalallista kapteenia. Ainoa huvi kristittynä olemisessa on se, että ihmisen ei tarvitse olla enää yksin sisäisen valonsa kanssa, vaan että hän tietää ehdottomalla varmuudella ulkoisesta valosta, joka loistaa kirkkaampana kuin aurinko, kirkkaampana kuin kuu ja voimallisena kuin lippujaan liehuttava armeija."

Mitä vielä pitäisi sanoa?

Kymmenes syy, miksi mystiikka ei sovi todelliseen evankeliseen kristinuskoon on se, että

10. SEN VARMUUS PERUSTUU ÄÄRIMMÄISEEN SUBJEKTIVISMIIN

Se vetää virheellisesti yhtäläisyyden uskonnollisen emotionalismin ja kristillisen hengellisyyden välille. Muista nuo kaikenlaisen mystiikan kaksoisopit: 1) Suoran kokemuksen tavoitteleminen Jumalasta ilman mitään välimiestä; 2) Yksilön oman subjektiivisen kokemuksen asettaminen ainoaksi uskonnollisen kokemuksen tuomariksi. Mystikko tai hurmahenki perustaa teologiansa omiin uskonnollisiin kokemuksiinsa; kun taas tosi uskovan omat henkilökohtaiset hengelliset kokemukset nousevat Jumalan tuntemisesta, jonka hän saa objektiivisesta Jumalan kirjoitetusta Sanasta.
Teologia määrää kokemuksen. Ei toisin päin. Tästä syystä pietismi valmisti tietä nk. "valistukselle" Euroopassa.

Yhdestoista syy siihen, miksi mystiikka ei sovi yhteen todellisen evankelisen kristinuskon kanssa on se, että

11. SE JOHTAA VÄISTÄMÄTTÄ VÄÄRÄNLAISEEN EKUMENIAAN

Jos me kutistamme kristillisen ykseyden pienimpään yhteiseen uskonnollisen kokemuksen tekijään ja sen muotoisella uskonnollisella kokemuksella ei ole mitään tekemistä mihinkään oikeoppisen kristinuskon käsitteeseen, silloin näyttämö on valmiina sellaiselle ykseyden muodolle, joka on väärä kirkko. Äärimmilleen vietynä se johtaa Saatanan synagoogaan.

Ja se meillä on nyt ekumeenisessa prosessissa, jossa jokainen toivotetaan tervetulleeksi, olkoon harhaoppinen, ei-uskova, olkoon kuka tahansa—ellet satu olemaan Raamattuun uskova Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi, joka kannattaa Raamatun totuutta ja auktoriteettia! Mystiikka ja hurmahenkisyys johtavat väistämättä vääränlaiseen ekumeniaan.

Kahdestoista syy siihen, miksi mystiikka ei sovi yhteen todellisen ekumeenisen kristinuskon kanssa on se, että

12. SE KULKEE VÄÄJÄÄMÄTTÄ KOHTI USKONTOJEN YHDISTYMISTÄ

Ne mystiset kokemusket, jotka yhdistävät katolisia ja uusevankelisia ovats amoja kokemuksia, jotka ovat niin monien eri maailmanuskontojen hengellisten kokemusten pohjalla. On pakko ihmetellä, onko mystisen karismaattisen kehityksen seuraava vaihe siirtyminen oppiin universaalista pelastuksesta?

Jos sellainen ajatus tuntuu mielestäsi liian absurdilta, lue entisen Cliff Collegen rehtorin W.H.Daviesin äskettäin julkaisema kirja nimeltä Spirit without Measure (=henkeä ilman mittaa) (DLT). Se väittää olevansa karismaattisen teologian lopullinen sana, ja kuitenkin siinä esitetään käsitys, jonka mukaan minkä tahansa uskonnon kannattaja, joka ei välttämättä edes tunne Kristusta, pelastuu, jos hän on tarpeeksi harras ja tekee hyviä töitä. Tämä sama New Agen eli uuden aikakauden liikkeen universalistinen näkemys kuin jesuiitta Teilhard de Chardinilla oli ja osoittaa, mihin suuntaaan mystiikka on aina matkalla.

Kolmastoista ja viimeinen syy, miksi msytiikka ei sovi yhteen todellisen, evankelisen kristinuskon kanssa on se, että


13. SE ON SEN ALKUPERÄISEN SAATANALLISEN VALHEEN ILMENTYMÄ, JOKA ESITETTIIN HETI IHMISKUNNAN HISTORIAN ALUSSA

Ne kaksi tärkeintä asiaa, jotka houkuttelivat Eevan ottamaan vastaan Saatanan opetuksen olivat, että a) hänestä tulisi Jumalan kaltainen ja b) että hän saisi sellaista viisautta, joka ylitti kaiken sen, mitä ihmisille oli alun pitäen annettu (1.Moos.3:1-6).

Se mystiikka, joka esiintyy niin vallitsevana maailmanuskonnoissa ja tunnustavan kristillisyyden näyttämöllä, on varmastikin noiden alkuperäisten valheiden vaikutusta uskonnoissa? Jos niin on, ei mystiikka ole ainoastaan virheelliseen ajatteluun perustuvaa tai vääränlaiseen uskonnolliseen filosofiaan perustuvaa uskonnollisuutta—itse asiassa se onkin saatanallista.


JOHTOPÄÄTÖS

Tuohon ajatukseen liittyen voisimme hyvinkin lopuksi tehdä kysymyksen: Miksi niin monia protestanttisia kristittyjä viehättää niin kovasti katolinen mystiikka?

Ensimmäinen syy on se, että he ovat eksyneet "oppi vastaan hartaudenharjoitukset" -ristiriitaan. On aina ollut olemassa melkoista jännitettä "opillisuudeksi" kutsumamme ja "hartaudenharjoituksen" välillä. Mutta se on varmasti väärä "joko/tai" -tilanne. Oikea oppi johtaa luonnostaan oikeanlaiseen hartaudenharjoitukseen. Ei ole mitään järkeä korvata hengellisenä kuivuutena pitämäämme antautumalla mystiikan käytänteisiin. Sillä mystiikan aikaansaamat uskonnolliset kokemukset ovat vähintään yhtä huono vaihtoehto kuin hengellisesti kuollut tila.
Ihmisten olisi paljon parempi lukea puritaanien hengellisiä mestariluomuksia kuin mystikkojen vuodatuksia.

Toinen syy siihen, että protestanttisia kristittyjä viehättää niin kovasti mystiikka, on se, että heihin ovat tehneet niin suuren vaikutuksen mystiikkakirjallisuuden sanalliset liioittelut. Vain se, että joku heittäytyy jossain kirjassa hyvinkin runolliseksi uskonnollisista asioista kirjoittaessaan ei silti tarkoita sitä, että ne asiat, joiden puolesta hän puhuu, olisivat terveellisiä. Riittää, kun tutustuu nk. Torontoilmiössä mukana olleiden ekstaattisiin ilmauksiin huomatakseen, että he edustavat pikemminkin ylitunteellista hypeä kuin hengellisiä kokemuksia.

Vielä eräs syy siihen, että niin monia protestantteja viehättää mystiikka, on se, että he ovat saaneet niin huonoa opetusta. Se on seurausta siitä, että niin saarnastuoleissa kuin lehdissäkin on matala taso. Olemme jo nähneet sen, että evankelisiksi luetuissa kirjoissa hyväksytään mystiikka.

Sama koskee monia evankelisia lehtiä. Esimerkiksi eräässä laajalti luetussa uusevankelisessa lehdessä oli äskettäin kokosivun artikkeli ranskalaisesta mystiikkaa toteuttavasta ekumeenisesta keskuksesta nimeltä "Taizé" (jossa harjoitetaan sellaisia käytänteitä, jotka ovat lähellä uskontojenvälisiä uskonnollisia kokemuksia) ilman minkäänlaisia kriittisiä arvioita. Ihmiset vain jätettiin yksinkertaisesti "vetämään omat johtopäätöksensä". Mutta se ei ole sitä, minkälaista kristillisen opetuksen pitäisi olla—varsinkaan kun on kysymys nuorten opastuksesta. Hehän ovat vaarassa niellä "hengellisiä hattaroita" huonoin seurauksin. Tänä päivänä kaivataan erityisesti selkeää, yksiselitteistä Raamatun periaatteiden opetusta.

Vielä eräs syy siihen, että protestanttisia kristittyjä niin kovasti viehättää mystiikka, on se, että he eivät ymmärrä seurakunnan historian vivahteita ja monien sellaisten ääriliikkeiden merkitystä, jotka ovat tunkeutuneet seurakunnan elämään viimeisten kahdentuhannen vuoden aikana. Uskovien ei pitäisi lukea ainoastaan hartauskirjallisuutta; heidän pitäisi lukea myös historiaa. Eräs kaikkein mielenkiintoisimmista tämän lajin teoksista on Mosheimin kaksiosainen teos "An Ecclestical History" (seurakunnan historia) (E.L. Dabneyn suosikki), jossa käsitellään vuosisata kerrallaan vertaillen seurakunnan kannalta rakentavia ja kohtalokkaita tapahtumia, uskonnollisia ja filosofisia liikkeitä, seurakunnan palvelijoita koskevia asioita, seurakunnan hallintoa, opillista kehitystä, rituaaleja ja seremonioita, jakautumisia ja harhaoppeja. Jos uskovat varustautuisivat tämäntyyppisellä tiedolla, olisi paljon epätodennäköisempää, että he omaksuisivat nykyisin niin yleistä salakavalasti esitettyä väärää opetusta.

Lopuksi, on kaksi raamatunkohtaa, joilla tulisi olla keskeinen sija ajattelumme muokkaamisessa mystisten kokemusten suhteen. Ne ovat psalmi 131 ja Kol.2:18-23. Todella hengellinen ihminen ei tavoittele asioita, jotka ovat hänelle ylen suuret ja käsittämättömät". Sillä hän tietää, että sellainen merkitsisi sitä, että hän on "lihallisen mielensä turhaan paisuttama". Sen sijaan aidosti hengellinen ihminen "pitäytyy häneen, joka on pää, Kristus". Eli hän riippuu kiinni yksin Kristuksesta ja kaikesta siitä ravinnosta ja opetuksesta, joka tulee Hänestä. Hengellinen ihminen ei nauti mystisistä kokemuksista, vaan sen sijaan panee toivonsa Herraan, nyt ja iankaikkisesti".

1 G.A. Mather & Larry A. Nichols (toim.), The Zondervan Dictionary of Cults, Sects, Religious and the Occult
(Zondervan, 1993), s.201.
2 Chambers English Dictionary (Chambers/C.U.P., 1988), s.950.
3 Ibid.
4 John Ferguson, An Illustrated Encyclopedia of Mysticism and Mystery Religions (Thames & Hudson, 1976), s.127.
5 Magnus Magnusson (toim.), Chambers Biographical Dictionary (Chambers, 1990), s.1172.
6 Walter J.Elwell, Evangelical Dictionary of Theology (Marshall Pickering, 1984), s.257.
7 James Webb, THe Flight from Reason, Vol.I teoksesta "The Age of the Irrational" (Macdonald, 1971), s.179.
8 John Ferguson, Encyclopedia of Mysticism and Mystery Religions (Thames & Hudson, 1976), ss. 70-71.
9 Chambers's Encyclopedia, op.cit., Vol.IV, s.534.
10 William Johnston, THe Inner Eye of Love: Mysticism and Religion (Collins/Fount, 1981), s.127.
11 W.T. Stace, Mysticism and Philosophy (Collins, 1960), s.100.
12 New Catholic Encyclopedia, Vol.XIV, s.1117.
13 New Covenant, maaliskuu 1973.
14 Lts. artikkelimme tällä sivustolla, "Is there Salvation for Pagans without Christ?"
15 Walter A.Elwell (toim.), Evangelical Dictionary of Theology (Baker Book House, 1984), s.425.
16 Johannes Tauler, Sermons (käänt. Maria Shrady), Paulist Press, 1985, ss.172,77 & 38.

Alkuperäinen artikkeli: The Evangelical Attraction to Mysticism by Alan Morrison Alkuun | Gnostilaisuus lyhyesti | Juudaksen evankeliumi | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat