Pakanuus on villinä kavavaa uskontoa, joka kavaa langenneen ihmisluonnon maaperässä ja on alkuperäisen Jumala-tietoisuuden pimentymistä, järkevien ja järjettömien olentojen jumalallistamista ja siihen liittyvää moraalin tunnon turmeltumista, joka pyhittää luonnolliset ja luonnottomat paheet uskonnon nimissä.¹
Jopa kreikkalaisten uskonto, jota on mielikuvituksen taiteellisena tuotteena luonnehdittu kauneuden uskonnoksi, on samalla tavoin vääristyneen moraalin runtelemaa. Siitä puuttuu kokonaan todellinen synnin käsite ja sen seurauksena myös pyhyyden käsite. Se ei pidä syntiä tahdon turmeltuneisuutena eikä loukkauksena jumalia kohtaan, vaan puutteellisena ymmärryksenä ja rikkomuksena toisia ihmisiä kohtaan ja on usein lähtöisin jumalista itsestään; sillä "Sokeus" eli eettinen sokeus on "Jupiterin tytär" ja jumalatar, vaikkakin heitetty alas Olympokselta, joka on kaikkien pahojen tekojen äiti maan päällä. Homeros ei tunne mitään paholaista, mutta hän liittää paholaismaisen elementin jumaliinsa. Kreikkalaiset jumalat ja myös roomalaiset jumalat, jotka on lainattu edellisiltä, ovat pelkkiä miehiä ja naisia, joissa Homeros ja populaariuskonto näkivät ja palvoivat kreikkalaisen luonteenlaadun heikkouksia ja paheita samoin kuin sen hyveitäkin, mutta vain mittasuhteiltaan suurempina. Jumalat syntyvät, mutta eivät kuole. Heillä on ruumiit ja aistit niinkuin kuolevaisilla ihmisillä, mutta vain valtavan paljon suuremmissa mittasuhteissa. He syövät ja juovat, vaikkakin vain nektaria ja ambrosiaa. He ovat hereillä ja he nukkuvat. He matkustavat, mutta ajatuksen nopeudella. He joutuvat keskinäisiin taisteluihin. He elävät yhdessä ihmisten kanssa ja tuottavat sankareita ja puolijumalia. Heitä rajoittavat aika paikka. Vaikka heitä toisinaan kunnioitetaankin kaikkivaltiaan ja kaikkialla läsnäolevan arvonimillä ja kutsutaan pyhiksi ja oikeudenmukaisiksi, he ovat kuitenkin kohtalon (Moira) alaisia, saattavat elää väärissä luuloissa ja syyttää toinen toisiaan typeryydestä ja rikoksista. Heidän taivaallista onneaan häiritsevät kaikki tavallisen maanpäällisen elämän huolet. Jopa Olympoksen suvun kantaisää Zeusta eli Jupiteria huiputti hänen sisarensa ja vaimonsa Hera (Juno), jonka kanssa hän oli elänyt kolmesataa vuotta salaisessa avioliitossa ennenkuin hän julisti tämän puolisokseen ja jumalten kuningattareksi ja häntä pidetään tietämättömyydessä ennen Troijan tapahtumia. Hän uhkaa ystäviään iskuilla ja kuolemalla ja saa Olympoksen vapisemaan ravistellessaan kutrejaan vihassa. Lempeä Afrodite eli Venus vuotaa verta saatuaan sormeensa haavan keihäästä. Mars kaatuu Diomedeen heittämästä kivestä. Neptunuksen ja Apollon on palveltava palkasta ja heidät petetään. Hefaistos ontuu ja herättää hilpeyttä. Jumalat joutuvat kokemaan avioliitoissaan jatkuvasti mustasukkaisuutta ja riitoja. He ovat täynnä kateutta ja vihaa ja himoja, yllyttävät ihmisiä rikoksiin ja toinen toisiaan valheisiin ja julmuuksiin, vääriin valoihin ja aviorikoksiin. Hellenistisen nerouden suosituimmat runot, Ilias ja Odysseia ovat jumalten skandaalien kronikka. Niinpä Platon jättikin heidät ihannetasavaltansa ulkopuolelle. Pindaroksen, Aishkyloksen ja Sofokleen ajatukset jumalista kohosivat kyllä korkeammalle ja he hengittivät eettisesti puhtaampaa ilmaa; mutta he tunnutivatkin harvinaisempaa uskontoa kuin muut, Homeroksen ilmaistessa kansojen syvien rivien uskomuksia. Meillä ei ole tosiaankaan syytä yhtyä Schillerin kaihoisiin säkeisiin "Kreikan jumalten paluusta", vaan sen sijaan yhtyä hänen iloisiin kiitossanoihinsa:

"Einen zu bereichern unter allen,
Musste diese Götterwelt vergehn."

Paitsi tätä olennaista eksymistä totuudesta ja pyhyydestä pakanuus oli uskonto, kurottamista "tuntematonta Jumalaa kohti". Sen taikausko petti uskon tarpeen. Sen polyteismi lepäsi hämärästi monoteistisella perustuksella; se alisti kaikki jumalansa Jupiterin alaisuuteen ja Jupiterin itsensä mystillisen kohtalon alaisuuteen. Sen pohjalla oli riippuvuuden tunne korkeammista voimista ja jumalallisten asioiden kunnioitus. Se säilytti muiston kultaisesta aikakaudesta ja syntiinlankeemuksesta. Sillä oli omantunnon ääni ja outoa kyllä, tunne syyllisyydestä. Se tunsi, että tarvittiin sovintoa jumaluuden kanssa ja se etsi tuota sovitusta rukouksien, katumusharjoitusten ja uhrien kautta. Monet sen uskonnollisista perinteistä ja tavoista olivat hämäriä kaikuja alkuperäisestä uskonnosta; ja sen mytologiset unelmat ihmisten ja jumalien sekoittumisesta, puolijumalat ja Herkuleen suorittama Prometheuksen vapauttaminen tämän avuttomista kärsimyksistä olivat tiedostamattomia profetioita ja kristillisten totuuksien lihallisia aavisteluja.
Vain tämä selittää sen suuren valmiuden, millä pakanat omaksuivat juutalaisten häpeäksi evankeliumin.¹
Kautta koko pakanallisen maailman oli hajaannuksessa eläviä hengellisen Israelin edustajia, jotka eivät olleet koskaan ottaneet lihan ympärileikkausta, vaan näkymättömän, Hengen suorittaman sydämen ympärileikkauksen, Hengen, joka puhaltaa missä tahtoo ja jota eivät rajoita ihmisten laatimat lait ja tavalliset keinot. Vanha Testamentti tuo esiin useita esimerkkejä todellisesta hurskaudesta juutalaisen seurakunnan ulkopuolella ja ilman näkyvää yhteyttä siihen sellaisissa henkilöissä kuin Aabrahamin ystävä, kuninkaallinen pappi Melkisedek, joka oli esikuva Kristuksesta; Midianin pappi Jetro; Raahab, joka oli kanaanilainen nainen, joka tarjosi majapaikan Joosualleja Kaalebille; meidän Vapahtajamme esiäiti moabilainen Ruut; Daavidin ystävä kuningas Hiiram; Seeban kuningatar, joka tuli ihailemaan Salomon viisautta; syyrialainen Naaman; ja erityisesti ylimmäinen kärsijä Job, joka iloitsi toivossaan Vapahtajasta.¹
Totuuden, korkean moraalin ja hurskauden elementtien esiintymisen hajanaisina muinaisessa pakanuudessa voidaan selittää olevan perua kolmesta lähteestä. Ensisiksikin langenneessa tilassa olevassa ihmisessä on jäljellä joitakin piirteitä siitä, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi: tietoisuus Jumalan olemassaolosta, miten heikko se sitten onkin, tunne moraalista eli omatunto ² ja kaipaus päästä yhteyteen Jumalan kanssa ja päästä perille totuudesta ja vanhurskaudesta.³ Tässä mielessä voimme yhdessä Tertullianuksen kanssa kutsua Sokrateen, Platonin, Aristoteleen, Pindaroksen, Sofokleen, Ciceron, Vergiliuksen, Senecan ja Plutarkhoksen kauniita ja tosia lauselmia "kristillisesti asennoituvien sielujen todistuksiksi"⁵, jotka olivat ikäänkuin kristityiksi tarkoitettuja sieluja. Toiseksi, jonkinverran on annettava painoa vaikka miten heikoillekin Aatamille ja Nooalle annetun yleisen, alkuperäisen tiedon perimätiedolle ja muistoille. Mutta kolmas ja kaikkein tärkein lähde pakanuuden aavistuksille totuudesta on Jumalan kaikkea ohjaava sallimus, joka ei ole koskaan ollut täysin vailla todistusta itsestään. Meidän on otettava erityisesti huomioon yhdessä muinaisten kreikkalaisten isien kanssa jumalallisen Logoksen vaikutus ennen hänen inkarnaatiotaan⁶. Hän oli ihmiskunnan opettaja, järjen alkuperäinen valo, joka loisti pimeydessä ja valaisi jokaisen ihmisen, kylväjä, joka kylvi pakanuuden maaperään totuuden, kauneuden ja hyveellisyyden siemeniä.¹
Pakanuuden kukka, josta tässä puhumme, ilmenee klassisen antiikin kahdessa valtakunnassa Kreikassa ja Roomassa. Apostolit joutuivat suoraan kosketukseen näiden kahden kansakunnan kielen, etiikan, kirjallisuuden ja uskonnon kanssa ja koko seurakunnan alkuaika etenee näiden kahden valtakunnan perustalla. Nämä kaksi valtakuntaa ja juutalaiset olivat muinaisen maailman valitut kansat ja ne jakoivat maan keskenään. Juutalaiset olivat valittu kansa iankaikkisuutta koskevissa asioissa ja heidän tehtävänään oli vaalia tosi uskonnon pyhäkköä. Kreikkalalaiset valmistivat luonnollisen kulttuurin, tieteen ja taiteen elementit seurakunnan käyttöön. Roomalaiset kehittivät lain käsitteen ja organisoivat sivistyneen maailman universaaliksi maailmanvallaksi, joka oli valmis palvelemaan evankeliumin universaalia hengellisyyttä. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset olivat tietämättään "tuntemattoman jumalan", Jeesuksen Kristuksen palvelijoita.
Nämä kolme kansakuntaa, jotka luonteensa perusteella olivat keskenään katkeria vihollisia, liitetään toinen toisiinsa ristin päällekirjoituksessa, johon Vapahtajan pyhä nimi ja kuninkaallinen arvonimi kirjoitettiin Pilatuksen käskystä "hepreaksi ja kreikaksi ja latinaksi".²
Alkuperäinen artikkeli: Philip Schaff: History of the Christian Church Chapter I, 11 Heathenism
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä