Al Dager

ROOMALAISKATOLISUUS

ONKO SE KULTTI?


Monille kristityille roomalaiskatolinen kirkko on arvoitus -- mystillinen kirkollinen jräjestelmä lakeineen, rituaaleineen ja uskonnollisine veljeskuntineen. Jo vuosisatojen ajan ovat roomalaiskatoliset tuominneet ärhäkkäästi protestanttisuuden sen skisman takia, jonka se uskonpuhdistuksessa sai aikaan ja samoin ovat protestantit tuominneet roomalaiskatolisuutta sen teologisten harhaoppien takia ja koska se väittää olevansa ainoa oikea kirkko.
Tämän kiistan tiimoilta on noussut esiin syytös, että roomalaiskatolisuus ei olekaan kristinuskoa, vaan itse asiassa maailman vanhin ja suurin "kristillinen kultti".
Monet pitävät edesmenneen tri Walter Martinin perustamaa Christian Research Institute'a (CRI), parhaimpana kulttien ja okkultismin asiantuntijana. Heitä pidetään myös raamatullisen teologian asiantuntijoina. CRI on julkaissut artikkeleita roomalaiskatolisuudesta käsitellen joitakin sen oppeja, joista he ovat eri mieltä. He eivät ole kuitenkaan menneet niin pitkälle, että olisivat leimanneet roomalaiskatolisuuden kultiksi. Itse asiassa he puolustavat järkkymättömästi roomalaiskatolisuutta oikeaoppisena kristillisenä uskontokuntana. Tässä suhteessa he ovat eri leirissä kuin ne, jotka pitävät kiinni käsityksestään, että roomalaiskatolisuus täyttää kultin kriteerit.
Kukaan tunnettu ei-katolinen ei toki kiistä sitä, etteikö roomalaiskatolisella kirkolla ole ongelmallisia oppeja ja tulkintoja. Mutta missä määrin roomalaiskatolisuus on uhkana raamatulliselle totuudelle? Voidaanko sen opetuksia, käytänteitä ja liturgiaa pitää kultillisina? Vai ovatko ne todella kristillisiä ja eroavat vain vähäisissä tulkinnallisissa kysymyksissä ja sovelluksissa? Jotta voisimme vastata näihin kysymyksiin meidän on määriteltävä, mikä on kultti.

MIKÄ ON KULTTI?

Sana "kultti" ei sisällä viittausta hyvään tai pahaan. Webster's New Collegiate Dictionary -sanakirjan mukaan kultti on uskonnollisten uskomusten ja rituaalien uskonnollinen järjestelmä; myös: sen kannattajakunta.
Tämän melko yksinkertaisen määritelmän mukaan jokainen seurakunta tai uskonsuunta voitaisiin luokitella kultiksi. Mutta Websterillä on toinenkin määritelmä, joka on lähempänä teologien ja sosiologien käyttämää merkitystä: "ei-oikeaoppisena tai vääränä pidettävä uskonto; myös: sen kannattajakunta, ja 'voimakas omistautuminen jollekin ihmiselle, aatteelle tai asialle'.
Mutta tämäkään määritelmä ei ole kristillisen ajattelun nykysuuntausten mukainen. Sosiologisen ja teologisen näkemyksen välillä on suuri ero.
Me olemme kiinnostuneet teologisesta määritelmästä. Mutta tässäkin tapauksessa on ongelmansa. Nykyään on nimittäin olemassa monia tunnusmerkkejä, joiden perusteella joku voidaan määritellä kultiksi. Esimerkiksi Christian Research Institute pitää kriteerinään sitä, mitä se pitää "oikeaoppisena". Toisin sanoen seurakunnan tai seurakuntien historiallista teologiaa aina apostolien ajasta nykyaikaan asti. Tähän sisällytetään varhaiset katoliset kirkkoisät. Tällä perusteella C.R.I. (niinkuin monet kultteja seuraavat ryhmät) pitää roomalaiskatolisuutta oikeaoppisena, vaikkakin tietyissä opinkohdissa harhassa olevana. Kuitenkin tri Martinin alkuperäisen arvioinnin mukaan roomalaiskatolisuus on kultti:

...kultti voidaan myös määritellä ihmisryhmäksi, joita yhdistää tietty henkilö tai tietyn henkilön raamatuntulkinta. Esimerkiksi jehovan todistajat ovat suurimmaksi osaksi Charle T.Russelin ja J.F. Rutherfordin tulkintojen kannattajia. Aikamme kristillisen tieteen kannattajat ovat Mary Baker Eddyn opetuslapsia ja hänen raamatuntulkintojensa kannattajia. Mormonit myöntävät itse, että he pitävät kiinni Joseph Smithin ja Brigham Youngin kirjoituksissa esitetyistä tulkinnoista. Voisimme jatkaa luettelemalla monia muitakin, mm. Unity School of Christianity (Kristinuskon ykseyskoulu), joka noudattaa Charle ja Myrtle Filmoren teologiaa. Teologiselta kannalta katsottuna kultit poikkeavat monissa pääkohdissa historiallisesta kristinuskosta. Kuitenkin on paradoksaalista, että he edelleen väittävät, että heillä on oikeus luokitella itsensä kristityiksi.¹

Kultin määritelmän on siis perustuttava johonkin muuhun kuin opillisiin käsityksiin. Jos sen sijaan käytämme tri Martinin alkuperäistä kriteeriä, jonka mukaan kultti on "ihmisryhmä, joka on kokoontunut jonkin henkilön ympärille tai heitä yhdistää hänen raamatuntulkintansa", meitä ei harhauteta ajattelemaan, että jos joku järjestö ilmoittaa "oikeaoppisen" opillisen julistuksen, sitä pitäisi pitää vain sen perusteella aitona kristinuskona.
Vaikka jonkun järjestön voitaisiinkin sanoa olevan lähtöisin Jumalasta, mikään ei takaa, että Jumala pitää sitä pyhänä ellei se jatka samassa hengessä ja samoin päämäärin, jotka sillöä oli alussa. ja ellei sen totuuden kriteerinä ole Jumalan muuttumaton sana oikein opetettuna, sen olemassaolo vaikuttaa uskoon kielteisellä tavalla. Kun tähän lisätään liturgiaa tai käytänteitä, jotka ovat Sanan hengen vastaisia, niin meillä on teologisessa mielessäkultin ainekset koossa.
Ron Enroth, The Lure of the Cults and new Religions (Kultien ja uususkontojen houkutus) -kirjan tekijä ja Santa Aanassa Kaliforniassa sijaitsevan Westmont Collegen sosiologian professori lainaa Spiritual Counterfeits Projectin toisen perustajajäsenen Brooks Alexanderin kriteereitä kultin määrittelemiseksi raamatullisen teologian perspektiivistä nähtynä. Niitä on kahta lajia:

1. Väärä tai puutteellinen pelastuksen perusta. Apostoli Paavali esitti sen, mihin käsityksemme totuudesta viime kädessä perustuu sanoessaan "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta -- se on jUmalan lahja -- ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef.2:8-9). Siinä kuin raamatullisen kristinuskon keskeinen oppi on Kristuksen uhrikuolema meidän syntiemme sovittamiseksi, kaikilla kultillisilla poikkeamilla on taipumus vähätellä Kristuksen loppuunsuorittamaa työtä ja korostaa Jumaaln edessä saavutettavan moraalisen hyväksynnän merkitystä siten, että omat uskonnolliset teot muodostavatkin pelastuksen perustuksen.
2. Väärä peruste auktoriteettiudelle. Raamatullinen kristinusko pitää jo nimensäkin perusteella Raamattua mittapuuna sille, mikä on totta, väärää, tarpeellista, sallittua, kiellettyä ja vailla merkitystä uskon kannalta. Sen sijaan kultit käyttävät yleensä Raamatun ulkopuolisia asiakirjoja tai uutta "ilmoitusta" huomattavana osana teologiansa perustusta (esim mormonit). Vaika jotkut kulttiryhmät muodollisesti hyväksyvätkin Raamatun auktoriteetin, ne pitävät todellisuudessa ryhmän tai johtajan uudenlaista raamatuntulkintaa normatiivisena (esim. Jehovan todistajat, Tie (The Way International).² (Korostukset Enrothin)
Enroth ja alexander tekevät eron sen välillä, mikä on katsottava sosiologisesti kultiski ja mikä taas telogisesti kultiksi katsottava. Sosiologisen kriteerin mukaan mikään, mitä voidaan pitää tietylle kulttuuril´le normatiivisena ei ole kultti. se tas, mikä ei ole normatiivista, on kultti. Raamatulline teologinen kriteeri taas on, että ne ryhmät, jotka pitävät Raamattua teologiansa ja käytäntönsä perustana ovat normatiivisia. Ne ryhmät, jotka esittävät muita kriteereitä tasa-arvoisina Raamatun kanssa tai sen yläpuolella olevina mukaanlukien vääränlaiset tai Raamatun poissulkevat raamatuntulkinnat, ovat kultteja.
Sosiologiselta kannalta katsoen roomalaiskatolisuus ei ole kultti. mutta entä raamatullisen teologian kannalta katsottuna? Varmistaaksemme vastauksemme oikeellisuuden tähän kysymykseen vasatessamme lainaamme lähes yksinomaan Vatikaani II:n asiakirjoja. Tämä sen väärinkäsityksen takia, jonka mukaan roomalaiskatolinen kirkko ei ole enää sama kuin meneisyydessä ja että se on tehnyt uudistuksia Vatikaanin II konsiilissa, niin että evankelisten ja roomalaiskatolisten on mahdollista löytää yhteys keskenään. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko onkin pehmentänyt ei-katolisten kohteluaan, tulemme huomaamaan, että sillä on yhä tärkeitä opinkappaleita ja käytänteitä, jotka tekevät yhteyden mahdottomaksi niiden todellisten kristittyjen kanssa, jotka ymmärtävät ne ylipääsemättömät esteet, jotka roomalaiskatolinen kirkko on ympärilleen rakentanut.

PELASTUKSEN PERUSTA

Roomalaiskatolinen kirkko väittää, että pelastus on yksin armosta Kristuksen ristillä vuodatetussa veressä. Mutta miten tosi on tämän tärkeimmän opinkappaleen hyväksyminen käytännössä ja muissa opetuksissa?
Historiallisesti roomalaiskatolisuus väittää, että Jeesus ainoastaan avasi pelastuksen oven. Mutta tuohon pelastukseen sisälle pääsemiseksi on elettävä paavin auktoriteettia totellen. Tämän lisäksi, koska Jeesuksen pelastustyö ei ollut täydellinen, kirkko tarjoaa muita keinoja pelastuksen varmistamiseksi.
Pelastus voidaan saavuttaa sen täydessä merkityksessä ainoastaan roomalaiskatolisen kirkon kautta;

Sillä ainoastaan Kristuksen katolisen kirkon kautta, joka on universaali apu pelastukseen, voidaan saavuttaa pelastuken täydelliset välineet. Uskomme, että meidän Herramme uskoi kaikki uuden liiton siunaukset apostoleille, joiden pää on Pietari, perustaakseen maan päälle yhden Kristuksen ruumiin, johon kaikki ne voivat liittyä, jotka ovat millä tahansa tavalla Jumalan kansaa.³

Parannuksen sakramentti

Vatikaanin II kirkolliskokous on lausunut pelastuksesta ja syntien sovituksesta seuraavaa:

Sentähden kirkko julistaa sen pelatuksen hyvän sanoman niille, jotka eivät usko, niin että kaikki ihmiset voisivat tuntea ainoan tosi Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen, jonka hän on lähettänyt ja voisivat kääntyä teiltään ja tehdä parannuksen.4
Täydellinen syntien poisottaminen ja kuten sitä kutsutaan, syntien hyvitys edellyttää kahta asiaa. Ensiksikin on korjattava ystävyys Jumalan kanssa. On korvattava hänen viisautensa ja hyvyytensä loukkaaminen. Tämä tapahtuu vakavalla mielen kääntymyksellä. Toiseksi, kaikki henkilökohtaiset ja sosiaaliset , samoin universaalit arvot, jotka synti on heikentänyt tai tuhonnut, täytyy korjata täydellisesti. Se tapahtuu kahdella tavalla. Ensimmäinen on vapaaehtoinen hyvitys, johon sisältyy rangasitus. Toinen on hyväksyä ne rangaistukset, jotka Jumalan oikeudenmukainen ja mitä pyhin viisaus on meille määrännyt. Tsätä hänen kirkkautensa pyhyys ja loisto loistaa koko maailmalle...
Oppi kiirastulesta osoittaa selvästi, että vielä sittenkin kun synnin aiheuttama syyllisyys on otettu pois, rangasitus siitä tai sen seuraukset voivat jäädä sovitettaviksi tai puhdistettviksi. Usein on niin. Itse asiassa kiirastulessa niiden sielut, jotka "kuolevat Jumalan armossa ja ovat tehneet todella parannuksen, mutta jotka eivät ole täydellisesti puhdistuneet synneistään ja laiminlyönneistään kärsimällä niistä määrättyä rangaistusta" joutuvat kuolemansa jälkeen läpikäymään puhdistuksen kärsimällä rangaistuksia niistä.5

Aneet

Eräs keino pelastuksen saavuttamiseksi syntien rangaistuksesta ovat roomalaiskatolisen kirkon aneiksi kutsumat lievitykset. Niitä voidaan ostaa rahalla tai hyvitystöillä, laupeuden töillä tai muilla hurskailla keinoilla. Aneen käsite perustuu ajatukseen siitä, että hyvillä töillä ansaitaan Jumalan armo. Koska Kristuksen uhrikuolema ei riittänyt maksamaan syntien rangaistusta kokonaan, hurskaita tekoja ja lahjoituksia roomalaiskatoliselle kirkolle voidaan käyttää osittaisina maksuina syntien rangaistuksesta. Aneen voima riippuu siitä, miten paljon ansiota kirkko sille lukee. Joku saattaa esimerkiksi maksaa messun lukemisesta sukulaisen puolesta, jonka uskjoo olevan kiirastulessa. Messu poistaa tietyn määrän päiviä kiirastulituomiosta.

Aneiden käyttö levisi vähitellen. Siitä tuli hyvin selkeä osa kirkon historiassa, kun paavit määräsivät, että tietyt työt, jotka sopivat edistämään kirkon yhteistä hyvää, voivat "korvata kaikki rangaistuskäytännöt" ja että ne uskolliset, jotka "katuivat aidosti ja olivat tunnustaneet syntinsä" ja olivat tehneet niitä, heille "kaikkivaltiaan Jumalan armo... ja luottamus hänen apostoliensa ansioihin ja auktoriteettiin" ja "apostolisen voiman täydet ansiot" suovat "ei ainoastaan täyden ja runsaan antaaksiantamuksen, vaan mitä täydellisimmän anteeksiantamuksen heidän synneistään."
Sillä "Jumalan ainoa Poika...on voittanut aarteen taistelevalle kirkolle...hän on uskonut sen siunatulle Pietarilla, taivaan avainten haltijalle ja hänen seuraajilleen, jotka ovat Kristuksen sijaisia maan päällä, niin että he voivat jakaa sitä uskollisille heidän pelastuksekseen. He voivat pyytää sitä armossa pätevistä syistä kaikille, jotka ovat katuneet ja tunnustaneet syntinsä. Joissain tapauksissa ne riittävät täysin ja toisissa tapauksissa vain osittain, korvaamaan ajallisen rangaistuksen synnistä sekä yleisesti että erityisesti (sikäli kuin niiden katsotaan olevan sopivia Jumalan silmissä). Siunatun Jumalan Äidin ja valittujen ansioiden...tiedetään lisääväntätä aarretta.6

Vaikka roomalaiskatolinen kirkko tunnustaakin, että aneita on väärinkäytetty, se käsittää ne "menneisyyteen" kuuluvaksi, ikäänkuin sellaisia väärinkäytöksiä ei tapahtuisi enää nykyään. Mutta jo aneiden luonne on väärinkäytös uskon puhtautta kohtaan. Ja mikä vielä pahempaa, roomalaiskatolinen kirkko tuomitsee ne, jotka vastustavat aneiden käyttöä:

[Roomalaiskatolinen kirkko] "opettaa ja käskee, että aneiden käytön -- joka hyödyttää kristittyjä mitä parhaimmin ja jonka Pyhien konsiilien auktoriteetit ovat hyväksyneet -- on pysyttävä osana kirkon käytäntöjä; ja se tuomitsee anatahemalla [kirkollisen auktoriteetin kirouksella] ne, jotka sanovat, että aneet ovat hyödyttömiä tai ettei kirkolle ole valtaa myöntää niitä."7

Roomalaiskatolinen kirkko sanoo, että ainoastaan se voi suoda tämän tärkeän siunauksen täydeksi pelastukseksi ja sitten se tuomitse helvettiin ne, jotka ovat eri mieltä -- siis käytännöllisesti katsoen kaikki ei-katoliset.
Ensisijaisesti juuri se, että Martti Luther käsitti, että pelastus on yksin armosta ja se, että hän vastusti pahaa aneidenmyyntikäytäntöä, jotka sytyttivät uskonpuhdistuksen. Vaikka hän yrittikin jäädä roomalaiskatoliseen kirkkoon ja uudistaa sen, hänet erotettiin siitä lopulta käsitystensä takia samoin kuin muutkin uskonpuhdistajat.
Roomalasikatolisen kirkon vastaus uskonpuhdistukseen oli paavinsydämen paatumus, joka johti joukkoteloituksiin, kidutukseen ja muihin väkivaltaisiin keinoihin paavin auktoriteetin hylkäämisen tukahduttamiseksi. Vastauskonpuhdistuksen seurauksena luotiin Jeesuksen seura -- jesuiittaveljeskunta -- niiden vakoilemiseksi ja tuhoamiseksi, jotka halusivat vaeltaa vapaina siitä Rooman tyrannimaisesta otteesta, joka sillä oli heidän sieluistaan. Tästä seurasi eräs kirkkohistorian verisimmistä aikakausista, joka sai kokea lukemattomien Kristuksen marttyyreiden kärsivätn ja kuolevan paavinvallan kourissa. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko esiintyykin nykyään ikäänkuin se pyrkisi valloittamaan ei-katolisten sydämiä, se ei ole kuitenkaan koskaan esittänyt anteeksipyyntöä kristittyjen esi-isiemme ja veljiemme murhaamisesta. Vatikaani sivuutta tämän historiansa vaiheen käytännöllisesti katsoen kokonaan.

Eukaristia ja Messu

Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että pelastus saavutetaan lopullisesti eukaristiassa:

Sillä se on liturgia, jonka kautta erityisesti jumalallinen eukaristian uhri, "meidän pelastuksemme työ suoritetaan loppuun."8

Roomalaiskatolisen uskonnon mukaan eukristia on Kristuksen ruumiillistuma roomalaiskatolisen ehtoollispöydän leivässä; leipä on kirjaimellisesti Hänen ruumiinsa ja viini on kirjaimellisesti Hänen verensä. Ei-katoliselle tämä saattaa olla hämmentävää. Mutta Vatikaani II:n asiakirjat esittävät selkeästi miten pitkälle tässä kirjaimellisessa tulkinnassa mennään hyväksyessään Trenton kirkolliskokouksen eukaristiaa koskevan julistuksen, jonka mukaan ehtoollisleipää on palvottava Jumalana. Eikö epäjumalanpalvelus ole kultin merkki?

kenelläkään ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, etteikö "kaikkien uskollisten pitäisi osoittaa tälle mitä pyhimmälle sakramentille sitä palvontaa, joka kuuluu tosi Jumalalle niinkuin on aina ollut tapana katolisessa kirkossa. Eikä sitä pidä palvoa vähempää sen takia, koska Kristus itse sääti, että se on nautittava."9

Roomalasikatolinen kirkko väittää, ettei Kristuksen uhrikuolema riittänyt itsessään poistamaan synnin rangaistusta, vaan että meidän täytyy lisätä Hänen uhriinsa jotain katumushrjoitusten ja osallistumalla roomalaiskatoliseen messuun, joka on jatkuva uhri:

Tällä tavoin Messu, Herran ehtoollinen, on samanaikaisesti ja erottamattomasti:
uhri, jossa ristin uhri jatkuu.10
Se, että kristus liitti toisiinsa sen, mitä hän teki viimeisellä ehtoollisella siihen, mitä hän tulisi tekemään pitkänä perjantaina on ollut kirkon oma normi, kun se on yhdistänyt nämä kaksi toisiinsa läheisesti. Alttarin sakramentti ei siis ole mitään tyhjää Golgatan muistelemista, vaan todellinen ja oikea uhritoimitus, jossa ylipappi Kristus uhraa itsensä, joka on mitä hyväksyttävin uhri, verettömänä uhrina Isälle samoin kuin ristillä. "Se on yksi ja sama uhri; sama henkilö, joka uhrasi itsensä ristillä, uhraa sen nyt pappiensa kautta. Ainoastaan uhritapa on erilainen..."
Korostamisen arvoista on, että se mikä tkee Messusta uhritoimituksen, on se, että Kristus on elävä ihminen, jolla on ihmisen tahto, joka voi vielä suorittaa uhrin (siksi pappi) ja uhrautumaan (siksi uhri), ei yhtään sen vähempää tänään kuin siinä, mitä ristillä tapahtui.11

Heprealaiskirjeen kirjoittaja totesi:

mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle,
ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi.
Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.
Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan:
"Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan", sanoo Herra: "Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä";
ja: "heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista".
Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita.
(Hebr.10:12-18)

Raamattu esittää selvästi sen että Jeesuksen ristinuhri riitti poistamaan ei ainoastaan syyllisyyttä, vaan myös rangaistuksen meidän synneistämme. Koko Hänen kärsimyksensä tarkoitus oli kantaa meidän rangaistuksemme:

Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana,
mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.
Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.
(Jes.53:4-6)

Rangaistus, joka sovitti meidät Jumalan kanssa (saaden aikaan rauhan hänen kanssaan) laskettiin Jeesuksen päälle ristillä. Yhtään ainoata raamatunkohtaa ei ole, joka puhuisi meidän syntiemme rangaistuksesta, jos me kuolemme Kristuksessa. Pahinta mitä meille voi tapahtua on, että saatamme menettää menetämme palkinnon, koska emme ole tuottaneet kykyjemme mukaista hedelmää elämämme aikana. Mutta kaikki Raamatun viittaukset rangasitukseen koskevat ainoastaan ei-uskovia. Sillä uskovan kohdalla ruumiista poissa oleminen on Kristuksen läsnäolossa olemista (2.Kor.5:8).
Saako tämä meidät taipuvaisemmiksi syntiin ja huolettomaan asenteeseen, koska olemme Kristuksessa? Aivan päinvastoin. Kun ne, joilla on Jumalan Henki, ajattelevat sitä valtavaa hintaa, joka meidän pelastuksestamme on maksettu, me kauhistumme omia syntejämme entistä enemmän. Jos me epäonnistumme, se johtuu Paavalin mukaan synnistä, joka asuu meidän kuolevaisissa ruumiissamme. Mutta meidän henkemme -- asenteemme -- vihaa syntiä.
Katolisen kirkon historia osoittaa ehdottomasti, että sen pelastuksen väline ei ole armo, vaan sen omaan lakiin perustuvat teot. Jo tämän peusteella sitä voidaan pitää kulttina. Se oli yksi pakanallisen keisari Konstantinuksen hallinnon "hyväksytyistä uskonnoista" -- ensimmäinen merkittävä kultti, joka lähti apostoleiden totuudellisista opetuksista.

AUKTORITEETIN PERUSTA

Ehkä kaikkein vakuuttavin argumentti, mitä Jeesukseen Kristukseen todella uskovat voivat esittää kultteja vastaan on, että Raamattu on kaiken uskon ja käytänteiden ainoa auktoriteetti niille, jotka ovat Kristuksessa. Ensimmäinen valtatie hyökkäyksessä jonkin kultin teologiaa vastaan vie tutkijan läpi tuon kultin uskon perustusten. Nekin kultit, jotka väittävät Raamatun olevan heidän ainoa auktoriteettinsa, lisäävät siihen omia auktoriteettejaan. Ja sitä pitävät kulttien tutkijat eräänä varmimmista kultin tunnusmerkeistä.
Samoin kuin muutkin kultit roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että Raamattu on Jumalan henkevöittämää sanaa ja että se on perustus totuuden, opin ja käytänteiden määrittämisessä. Mutta sillä on muitakinkriteereitä, joiden se sanoo olevan samanarvoisia Raamatun kanssa: traditio ja magisterium (kirkon auktoriteetti opettaa).
Vaikka roomalaiskatolinen kirkko samoin kuin muutkin eksyttävät "kristilliset" kultit, vakuuttaakin, että Raamattu on kaiken ilmoituksen ensisijainen lähde, käytännössä ja opetuksissaan se väittää, että ainoastaan sen tulkinta Raamatusta on ainoa totuuden perustus ja johon sen muut auktoriteetit nojaavat.

Pyhä traditio ja pyhä Raamattu liittyvät siis kiinteästi toisiinsa ja ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Sillä pulputessaan samasta jumalallisesta lähteestä molemmat ikään kuin sulautuvat yhteen ja tähtäävät samaan tarkoitukseen. Pyhä raamattu on Jumalan puhe Pyhän Hengen innoittamana kirjaan pantuna. Pyhä traditio taas välittää Herran Kristuksen ja Pyhän Hengen apostoleille uskoman Jumalan sanan kokonaisuudessaan edelleen heidän seuraajilleen [paaville ja roomalaiskatolisen kirkon piispoille], jotta nämä totuuden Hengen valaisemina julistuksessaan uskollisesti säilyttäisivät, selittäisivät ja levittäisivät sitä. Tästä johtuu, ettei kirkko, jolle ilmoituksen välittäminen ja tulkinta on uskottu, ammenna varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin pyhästä raamatusta. Sen vuoksi molemmat, sekä pyhä raamattu etä traditio, on otettava vastaan ja niitä on pidettävä arvossa yhtä alttiisti ja kunnioittavasti...
Kuitenkin perustus Jumalan sanan autenttinen tulkinta, olipase sitten kirjaan pantu tai kirkon elämän puitteissa välitetty, on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle -- eli piispoille, jotka ovat yhteydessä pietarin seuraajaan, Rooman piispaan -- ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kristuksen nimissä. Kuitenkaan tämä opetusvirka ei ole jumalan sanan yläpuolella, vaan se palvelee sitä opettaen ainoastaan, mitä sille on uskottu, sillä Jumalan käskystä ja Pyhän Hengen avulla se kuuntelee tätä sanaa hartaasti, säilyttää sen pyhänä ja selittää sitä uskollisesti ammentaen tästä yhdestä uskon talletuksesta kaiken, minkä se jumalan ilmoittamana uskottavaksi asettaa. On siis selvää, että Jumalan mitä viisaimman aivoituksen mukaisesti pyhä traditio, pyhä Raamattu ja kirkon opetusvirka ovat totiinsa liittyneitä ja yhdistyneitä niin, ettei niistä mikään ole ilman toisia, vaan että ne kaikki yhdessä, kukin omalla tavallaan, yhden Pyhän Hengen vaikutuksen alaisina tehokkaasti edistävät sielujen pelastusta. (Korostus kirjoittajan)

Tämän lisäksi roomalaiskatolinen kirkko tunnustaa avoimesti, että sen käsitys Raamatusta eroaa muista kristityistä:

Mutta kun kristityt erosivat meistä vakuuttaa pyhien kirjojen auktoriteetti, että he ajattelevat eri tavalla kuin me -- eri kristityt eri tavoin -- Raamatun ja kirkon suhteesta. Sillä katolisen uskon mukaan on kirkosa sen autenttisella opetusviralla erityinen tehtävä selittää ja saarnata kirjoitettua Jumalan sanaa.13
Piispoille, joiden hallussa on apostolien oppi, sopii eityisesti opettaa heille uskottuja uskollisia jumalallisten krijojen oikeassa käytössä, varsinkin Uuden Testamentin ja evankeliumin käytössä. He tekevät sitä antamalla heille pyhien tekstien käännöksiä, joihin on lisätty tareelliset ja tarkat selitykset. Näin kirkon lapset voivat tutustua turvallisesti ja hedelmällisesti pyhiin kirjoituksiin ja uppoutua niiden henkeen.
Tämän lisäksi pitäisi pyhän Raamatun laitoksia, joihin on lisätty tarvittavat selöitykset valmistaa myös ei-krisittyjen käyttöön ja soveltaa se heidän olosuhteisiinsa. Näitä pitäisi sielunpaimenten tai kaikenarvoisten kristittyjen antaa harkitusti heille luettavaksi.14

Uskonpuhdistuksen tunnuslause oli "solascriptura!" -- vaatimus, että vain Raamattu on kaikkien uskovien auktoriteetti. Pyhän Hengen valo on suoja kaikenlaista hengellistä tyranniutta vastaan.
Mutta roomalasikatoliselle kirkolle ei Raamattu riitä antamaan ihmisille kaikkea, mitä tarvitaan "opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut" (2.Tim.3:16-17) ilman Rooman kirkon tulkintoja. Eikö tämä ole yksi niistä tärkeimmistä kriteereistä, joiden perusteella tri Martin määrittelee jonkun ryhmän kultiksi?

Eksklusiivisuus

Eräs toine kultillinen piirre on sen eksklusiivisuus ja väite, että ainoastaan sillä on auktoriteetti Jumalan ainoana tosi kirkkona. Sen sijaan, että tunnustettaisiin todellisen seurakunnan muodstuvan yksilöistä, jotka ovat liittyneet Jumalaan, Isään uskon kautta Herraan Jeesukseen Kristukseen, kultti pitää itse organisaatiota -- ts. sen hierarkkista rakennetta -- seurakuntana/kirkkona. Tämä on aitoa roomalaiskatolisuutta.
Roomalaiskatolinen kirkko tunnustaa tänään, että Jumalan armo toimiia aktiivisesti ei-katolisissa kristityissä. Meistä puhutaan "eronneina veljinä", jotka roomalaiskatolinen kirkko toivoo saavansa yhteyteensä ja auktoriteettinsa alle ekumeenisen liikkeen kautta. Ellemme halua osallistua tähän "yhteyttä" etsivään liikkeesseen, me olemme kirkon suosionosoitusten ulkopuolella elämme sitten miten suuressa määrässä tahansa Jumalan armossa.

Piispojen tulisi osoittaa ystävällisyyttä eronneita veljiä kohtaan kehottaa myös uskollisia osoittamaan kaikkea lempeyttä ja laupeutta heidän suhteensa edistäen ekumeenisuutta niinkuin kirkko sen käsittää.15

Avainkohta tässä lausunnossa on "niinkuin kirkko sen käsittää". Se paljastaa tuon kultillisen asenteen, jonka mukaan kirkko on erillinen yksikkönsä verrattuna kaikkien tosi uskovien muodstamasta yhdestä ruumiista. Vatikaani II:N asiakirjat paljastavat, mikä on kirkon ksäitys ekumeniata:

Sana "ekumeeninen liike" tarkoittaa kirkon erilaisten tarpeiden mukaisia aloitteita ja toimintaa, joihin kannustetaan ja joita organisoidaan tilaisuuden tullen kristillisen yhteyden edistämiseksi.16

Paavinvallalle ekumeenisen liikkeen tarkoitus on täyttää vatikaanin kirkollisen järjestelmän tarpeet kristillisen yhteyden edistämisen varjolla. Mutta millä ehdoilla on ykseys saavutettavissa?

Pyhä konsiili kehottaa uskollisia pidättäytymään pinnallisesta ja varomattomasta innosta, koska se saattaisi aiheuttaa vahinkoa todellisen yhteyden saavuttamiselle. Heidän ekumeeninen toimintansa ei voi olla muuta kuin täysin ja vakaasti katolista, s.o. uskollista sille totuudelle, jonka me olemme saaneet apostoleilta ja kirkkoisisltä ja sopusoinnussa sen uskon kanssa, jota katolinen kirkko on aina tunnustanut ja kuitenkin pyrkiä samanaikaisesti sitä täyteyttä kohti, jossa meidän Herramme haluaa ruumiinsa ajan mittaan kasvavan.17

Roomalaiskatolinen kirkko yrittää tehdä uskonpuhdistuksen tyhjäksi ekumeenisen liikkeen kautta ja saada kokokristikunnan paavin auktoriteetin alle. Vaikka se rohkaiseekin "dialogiin" ei-katolisten kristittyjen kanssa, sen asenne on järkkymätön: mitään yhteyttä ei ole ilman "äitikirkon helmaan" antautumista.
Tämä tekee paavista uskon keskeisen hahmon asettaen hänet samanlaiseen asemaan kuin muidenkin kulttien kulttien apostoleilla on. Vaikka he sanovatkin, että Jeesus Kristus on heidän uskonsa keskeinen hahmo, mitään todellista suhdetta Häneen ei voi olla hierarkkisten julkilausumien ulkopuolella. Jo pelkkä paavikultti riittäisi määrittelemään roomalaiskatolisuuden kultiksi. Kaikki siihen sisältyvä palvonta, pelkän ihmisen asettaminen sellaiseen asemaan kuin hän olisi jumala, pakanalliset palvontamenot, joihin sisältyy polvistuminen hänen eteensä ja hänen sormuksensa suuteleminen, vaatimus, että kaikkien kristittyjen on puhuteltava häntä Hänen Pyhyydekseen Paaviksi (tai Isäksi) saavat jokaisen kristityn -- saati sitten ammattimaiset kulttientutkiat --vakuuttuneeksi siitä, että roomalaiskatolisuus on kultti.

JOHTOPÄÄTÖS

Roomalaiskatolisuudessa on muitakin kulteille ominaisia piirteitä, joita on niin paljon, ettei niitä kaikkia voi tässä yhteydessä mainita. Yksi merkittävä huomio: Jokainen uskonnollinen ryhmä, joka uhkaa kirouksella ja/tai kirkosta erottamisella mitään osaa jäsenistöstään syömiseb, juomisen, naimisiinmenon tai uskonnollisiin rituaaleihin osallistumattomuuden takia on katsottava kultiksi.
Entisenä roomalaiskatolisena voin todistaa siitä orjuudesta, missä elin joutuen pelkäämään jatkuvasti, että tekisin jotain tai olisin tekemättä jotain, mikä saisi minut menettämään toivon pelastuksesta. Minut johdatettiin luottamaan enemmän Mariaan kuin Jeesukseen pelastajana. Kannoin mitaleita, joiden vakuutettiin varmistavan, että Maria takaisi minulle pelastuksen, jos kantaisin niitä kuollessani. Sytytin kynttilöitä kuvapatsaiden edessä ja suutelin niiden jalkoja toivoen, että niiden esittämät pyhimykset kuulisivat pyyntöni. Suoritin syntieni edestä pappien määräämiä katumusharjoituksia. Minun toivoni oli kirkossa, ei yksin Kristuksessa.
Minulla ei ole silti epäilystäkään siitä etteikö Jumalan henki toimisi roomalaiskatolisten keskuudessa johdattaen jotkut heistä totuuden tuntemiseen. Monet, kuten Martti Luther ja muut uskonpuhdistajat yrittävät naiiviudessaan saada aikaan muutoksia roomalaiskatolisessa kirkossa. Toiset taas pitävät kiinni yksinkertaisesta uskostaan välittämättä kirkon uskomusjärjestelmästä.
Samoin kuin tosi uskovia on protestanttisissa kirkoissa, joista monet ovat yhtä tuomittavia kuin roomalaiskatolinen kirkkokin hierarkkisen rakenteensa ja uskomusjärjestelmänsä perusteella, niin uskon roomalaiskatolisuudenkin piirissä olevan tosi uskovia, jotka löytävät jonain päivän sen vapauden Kristuksessa, joka kuuluu heille.

1. Walter Martin,The Kingdom of the Cults (Minneapolis: Bethany House, 1982), s.11.
2. Ronald enroth,The Lure of the Cults & New Religions: Why They Attract & What We Can Do
   (Downers Grove, IL.: Inter Varsity press, 1987), s.21.
3. Vatican II: THe Conciliar and Post Conciliar documents, Austin Flannery, O.P., 
   toim. (Northport, NY: Costello Publishing Co, 1975), s.456.
4.Ibid.,s.6.
5.Ibid.,s.64.
6.Ibid.,s.70.
7.Ibid.,s.71.
8.Ibid.,s.1.
9.Ibid.,s.104.
10.Ibid.,s.102.
11.John A. Hardon, S.J., The Catholic Catechism (New York: Doubleday & Co., Inc., 
   1975),ss. 465-466.
12. Vatican II,ss. 755-756.
13.Ibid.,s.468.
14.Ibid.,s.764-765.
15.Ibid.,s.573.
16.Ibid.,s.457.
17.Ibid.,s.470.

Alkuun | Maailmanlaajuinen kristillinen liike | Sovitus-missä? | Iankaikkinen pelastusvarmuus | Kotiseurakunta | Kaikki ekumeeniset tiet vievät Roomaan | Islamin historiaa | Vierasta tulta | Rukouspiirit | Valtakuntateologia | Pyhän Hengen kaste | Kaksi Babylonia | Rebecca & Elaine | Voitelu | Ei rauhaa, vaan miekan | Jabesin rukous | Hänen nimessään| Jihad | Kristillinen pääsiäinen | Vainottu seurakunta | Varo väärää vaakaa! | Keskusteluryhmä