Vainon teologia

Vihollinen
Saatanan tärkein tavoite on saada meidät hengellisesti sidotuiksi itseensä. Nimenomaan uskonnon kautta saatana pyrkii erottamaan meidät Jumalasta! Saatanan äärimmäisen tehokkaasti organisoima uskonto hänen itsensä pysyessä ovelasti kulissien takana, niin että me luulemme vilpittömästi, mutta virheellisesti, että palvelemme Jumalaa, on kaikkein voimallisin side, jolla saatana voi alistaa meitä ja samalla myös kaikkein petollisin menetelmä. Raamattu käyttää saatanan maailmanjärjestelmästä eli valtakunnasta nimitystä Babylon. Se ei tarkoita todellista historiallista Babylonin valtakuntaa, vaan hengellistä ja konkreettista järjestelmää, jota historiallinen Babylon symboloi. Tässä mielessä Babylon käsittää järjestäytyneitä voimia, jotka hallitsevat ihmisiä integroitujen uskonnollisten, taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten voimien kautta. Saatanan lopullisena päämääränä on, että me palvomme häntä hengellisesti ja alistumme hänelle. Siihen hän käyttää etupäässä uskontoa. Uskonnon sulauttaminen taloudellisiin ja poliittisiin voimiin on ehkä kaikkein voimallisin orjuuden muoto, mitä ihmiskunta tuntee. Se on ja on historiallisesti aina ollut tyypillistä jokaiselle kansakunnalle, jossa sakraali uskonto ja hallinto ovat yhdistyneet. Sakraalilla järjestelmällä tarkoitamme järjestelmää, johon kaikki tietyllä maantieteellisellä alueella asuvat ihmiset kuuluvat kansalaisuutensa perusteella sen sijaan, että he uskoisivat aidosti siihen tai olisivat vapaaehtoisesti omaksuneet sen. Cuius regio; eius religio (Kenen alue, sen uskonto). Globaali sakraalinen uskonnollinen järjestelmä on saatanan kaikkein tehokkain menetelmä—sen avulla hän voi päästä mahdollisimman lähelle edellä esitettyä tavoitettaan.
Kun joku uskonto saa poliittisen ylivallan jostain kansakunnasta, joutuvat muihin uskontoihin kuuluvat (esim. tosi raamatulliset uskovat) yhä lisääntyvän poliittisen, henkisen ja taloudellisen vainon kohteiksi. Saatanan taktiikkana on yrittää tuhota Kristuksen ruumis maan päältä vainon avulla. Jumala sallii niin tapahtuvan tietyn ajan puhdistaakseen lapsiaan ja kasvattaakseen opetuslapsiaan täysi-ikäisyyteen. Jumalan kansaa on vainottu kautta koko historian—se on itse asiassa ollut pikemminkin normi.
Miksi tosi uskovia on vainottu ja vainotaan?
- Koska he kieltäytyvät palvomasta maailman jumalia ja tunnustamasta tämän maailman hallitsijoita jumalikseen. Tästä syystä kristittyjä vainottiin esim. Rooman imperiumissa.
- Koska he kieltäytyvät osallistumasta vallitseviin sakraalisiin uskonnollisiin rituaaleihin ja käytänteisiin. Tästä syystä roomalaiskatolinen kirkko käytti inkvisitiota vainoten UT:n kristittyjä ja uskonpuhdistuksen johtajat vainosivat anabaptisteja.
- Koska kristittyjen elämäntapa ja moraali ovat näkyvänä vastakohtana vallassa olevien johtajien synnille ja saattaa heidät siten häpeään

Vainon kehitys
Ennen kristinuskon syntyä olivat yhteiskunnat sakraalisia eli yhteiskuntia piti koossa uskonto, johon kaikki sen jäsenet kuuluivat. UT:n kristinusko eroaa tässä suhteessa pakanuudesta. Se kehottaa antamaan valtiolle sen aseman, mikä sille kuuluu, mutta noudattamaan samalla kunkin yksilön omaatuntoa, niin että hän voi antaa Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu. Alkuseurakunta joutui kestämään vainoja juuri tuon sakralismin takia. Sakraalin yhteiskunnan pelko, että yhtenäisen uskon hajotessa koko valtio hajoaa, oli vainojen perimmäisenä syynä. Kristinusko levisi kuitenkin niin tehokkaasti, että keisari Decius joutui säätämään lain, joka vaati jokaista kuolemanrangaistuksen uhalla osoittamaan uhraavansa Rooman pakanajumalille. Alkuseurakunnan verinen vaino huipentui 300-luvulla keisari Diocletianuksen aikana. Vainoon tuli kuitenkin äkkinäinen muutos, kun Konstantinus Suuri nousi valtaistuimelle vuonna 312 ja kristinuskosta tuli valtionuskonto. Sitä ei kuitenkaan seurannut valoisa aika seurakunnan kannalta, vaan seurakunnan kannalta synkkä kausi: nopeasti etenevä luopumus ja eksytys, pakanuuden soluttautuminen seurakuntaan sekä niiden järkyttävä vaino, jotka eivät alistuneet nyt vallassa olevien kirkon johtajien määräyksiin. Heillä oli nyt mahdollisuus painostaa maallisen hallinnon miekalla toisinajattelijoita, joista oli nyt tullut heidän tyranniansa onnettomia uhreja. Konstantinus samoin kuin Plato kirjoituksissaan näkivät yksityisessä uskonnon harjoittamisessa uhkan sakraaliselle järjestelmälleen. Niinpä yksityisten kokousten (konventikkelien) pitämisestä tai niihin osallistumisesta seurasi kuolemanrangaistus. Tämä liittyy siihen, että sakraalissa järjestelmässä käsitetään "harhaoppisuus" kapinoinniksi valtiota vastaan. (Valtio ja uskontohan ovat yhtä). Tämä oli vallitseva käsitys kautta koko keskiajan ja samoin uskonpuhdistajilla, joista anabaptistit mm. tästä syystä erosivat ja kärsivät vainoa. Justinianuksen säätämässä lakikokoelmassa todetaan: "harhaoppi on käsitettävä rikokseksi valtiota vastaan...kaikkea uskonnon alueella tapahtuvaa pahaa on pidettävä rikoksena." Näemme tämän saman ajatuksen jo Jeesusta vastaan pidetyssä oikeudenkäynnissä. Tästä eteenpäin näemme Euroopassa yksityisten kokousten tukahduttamisen vielä pitkälle uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Kristittyjen yksityisiä kokouksia pidettiin "harhaoppisten", ts. "valitsijoiden" kokouksina; sakraali yhteiskunta ei salli mitään valintaa uskonasioissa.

Näin alkoi kehityksensä "kristillinen sakralismi". Tällaista käsitettä ei tosiasiassa ole, koska kristinusko ei ole sakraalista, vaan henkilökohtaista. Uskoa Raamatun Jumalaan ei voida koskaan pakottaa yhteiskuntaan. Seurakunnat alkoivat vastustaa roomalaiskatolisuuden eksytystä ja näistä vastustajista käytettiin mm. seuraavia nimityksiä: montanolaiset, novatiolaiset, donatistit ja paulikiaanit. Katolinen valtionkirkko tappoi heitä tai karkoitti heidät kotiseuduiltaan.
Uskonnollisia järjestelmiä on aina hallittu erityisen johtajaeliitin kautta. "Kristillisessä sakralismissa" se on tapahtunut papiston kautta. Tavallinen kansa on joutunut alistumaan papiston määräyksiin.

Kun ottaa huomioon, että tämä sakraalinen "kristillinen" järjestelmä syntyi Konstantinuksen ollessa sodassa, ei ole ihme, että tästä hybridistä tuli sota-ase. Ristin teologia saatiin vääristettyä sodan teologiaksi vaihtamalla risti miekaksi. Konstantinuksen myötä rististä oli tullut sodassa käytetty symboli, joka toi onnea ja voittoja.

Monet kristityt ovat siinä käsityksessä, että "kristinusko kuoli" pimeällä keskiajalla ja herätettiin henkiin vasta uskonpuhdistuksen myötä. Silloin jätetään huomiotta, ketkä olivat paavin vihan kohteita ja kaikkien näiden paavinvaltaan mukautumattomien historia. Todellisuudessa oli miljoonia kristittyjä, jotka kieltäytyivät liittymästä roomalaiskatolisen kirkon hierarkiseen järjestelmään ja jotka maksoivat korkean, monet jopa korkeimman mahdollisen hinnan uskostaan yksin Kristukseen. Rooman imperiumia ei saatu käännytettyä Uuden Testamentin kristinuskoon; sen sijaan kristikunta käännytettiin suurelta osin roomalaiskatolisuuteen. Koska jokainen liitettiin kirkkoon rituaalin kautta, pidettiin heidät siinä myös erilaisten rituaalien ja seremonioiden avulla. Näin sovellettiin roomalaiskatolisessa kirkossa erilaisia pakanallisisa rituaaleja ja syntyi pakanuuden ja kristinuskon yhdistelmä nimeltä roomalaiskatolisuus.

"Kristillistä sakralismia" nousivat vastustamaan donatistit, jotka käsittivät kristittyjen olevan pieni vähemmistö erillään maailman enemmistöstä. "Kristilliset sakralistit" taas uskoivat, että kaikkien kansalaisten oli oltava kristittyjä. Donatistit eivät uskoneet, että miekalla uhaten voitaisiin seurakuntaan liittää tosi uskovia. Tosi uskovien näkemys oli täysin vastakkainen roomalaiskatolisen kirkon näkemykselle ja niin heistä tuli entisten veljiensä hirvittävän vainon uhreja. Heitä vainottiin ennenkaikkea siksi, että he vastustivat valtion ja kirkon yhdistymistä, jolloin kirkko katsoi oikeudekseen määritellä kunkin kansalaisen hengellinen tila valtion avustaessa kirkon määräysten toteuttamisessa. Näin seurakunnan uskolliset jäsenet joutuivat pakenemaan "erämaahan". Kaikki uskollisten seurakunnat seurasivat donatisteja vastustaen kirkon ja valtion liittoa. Heitä olivat mm. valdolaiset, albigenssit ja hugenotit.

1500-luvun uskonpuhdistajat keskustelivat kiihkeästi tästä kysymyksestä ja olivat aluksi donatistien jälkeläisten puolella ja Luther kirjoitti vuonna 1519 "Babylonian porttoa" vastaan, mutta tilanne muuttui. Sekä Zwingli että Luther etsivät turvaa maallisilta johtajilta ja saivatkin sen. Valtion suojeluksella oli kuitenkin traagiset seuraukset. He turvasivat ruhtinaiden miekkaan uskonsa turvaamiseksi. Silloin ne, jotka olivat olleet koko ajan uskollisia eivätkä olleet milloinkaan alistuneet Rooman kirkon alaisuuteen, kokivat tulleensa Lutherin, Zwinglin ja myöhemmin Calvinin pettämiksi. Heistä käytettiin nimitystä anabaptistit. Anabaptistit eivät halunneet olla missään tekemisissä valtiokirkon kanssa. Protestanttisilla alueilla vainosivat uskonpuhdistuksen johtajat anabaptisteja (jopa kiduttamalla ja murhaamalla heitä) samoin kuin inkvisitio oli vainonnut protestantteja ja Rooman maailmanvalta kristittyjä ennen Konstantinuksen aikaa.

Uskonpuhdistajat taas kehittivät roomalaiskatolilaisen järjestelmän kaltaisen sakraalisen järjestelmän. Kukaan 1500-luvun kuuluisista uskonpuhdistajista ei siis ymmärtänyt kristinuskon olennaisimpia totuuksia, nimittäin että kristinusko perustuu valinnanvapauteen ja oikeuteen päättää itse. Anabaptistit ja muut kristillisen seurakunnan periaatteille uskolliset joutuivat jatkuvan vainon kohteiksi sekä roomalaiskatolisten että protestanttien taholta ja monet heistä muuttivat vainoja pakoon Amerikkaan. Tunnetuin tapaus on Calvinin määräys Servetuksen polttamiseen roviolla, ja vieläpä erityisen hitaasti.

Vainon teologia
Vainon teologia perustuu valtion ja uskonnon liittoon. Ennen kristinuskon syntyä kaikki yhteiskunnat olivat sakraalisia. Koska uskovat eivät halua osallistua sakraaliin järjestelmään, vaan harjoittavat yksityistä uskontoa, heitä vainotaan. Kristinusko perustuu yksityisen ihmisen tekemään päätökseen, valintaan ja siksi heidän kokouksensa ovat yksityisiä. Uskova kristitty on uudestisyntynyt. Uudestisyntymää ei mikään auktoriteetti voi pakottaa tapahtumaan. Siksi on kristinuskon ja valtion liitto mahdoton. Sakraalinen järjestelmä yrittää sivuuttaa tuon mahdottomuuden erilaisten teologisten rakennelmien avulla (esim. uudestisyntyminen kasteessa, predestinaatio-oppi sekä tätä varten kehitetty ekklesiologia jne.) Itse asiassa sakraalinen uskonnollinen järjestelmä on täysin avuton uudestisyntymän ja Pyhän Hengen toiminnan edessä. Millään kampanjoilla tai koulutuksella ei voida sivuuttaa sitä, että uudestisyntyneiden yhteisö on jotain aivan muuta kuin ei-uudestisyntyneiden yhteisö (molempien historia todistaa tämän). Tässä näen vainon siemenen: se on Kainin kateutta Aabelia kohtaan. Se on ihmisen rakentaman järjestelmän kateutta Pyhän Hengen yhteisöä kohtaan, joka johtuu voimattomuudesta. Voimaton lihallinen ihminen tai järjestelmä turvautuu väkivaltaan, parjaukseen ja uhkailuun. "Oikean uskonnon" käsite johtaa muiden kuin oikean uskonnon harjoittajien vainoon. Myös sekularismi ja ateismi voivat olla sakraaleja uskontoja. Augustinuksella (354-430) on aivan erityinen rooli vainon teologian kehittämisessä. Hän on siinä yhtä hyvin katolisten kuin protestanttienkin ylistämä. Näistä kirkolle tekemistään palveluksista (Tehtävä ei ollut helppo!) hänet palkittiin julistamalla hänet pyhimykseksi. Ihmisillä oli yhä käytössään Uudet Testamentit, josta on luettavissa seurakunnan määrittelyt ja ohjeet. Augustinuksen tehtävänä oli nyt laatia teologia, joka kiertäisi UT:n totuudet seurakunnasta. Hän keksi sakraaliseen järjestelmään sopivan teologian, jossa seurakunnan rajat muutetaan uskovien seurakunnasta valtion rajojen mukaiseksi sakraaliksi käsitteeksi. Hän kehitti käsitteet ecclesiola ja ecclesia, eli pieni seurakunta, joka on suuren seurakunnan sisällä, Corpus Christi Corpus Christianumin sisällä. Miten hän sitten selittäisi sen, että UT:n mukaan uskovat erottaa heidän hedelmistään, että he elävät pyhää elämää? Hän kiersi tämän vaikeuden opettamalla, että esimerkillinen elämä ei olekaan merkkinä opetuslapseudesta, niinkuin UT opettaa, vaan merkkinä harhaoppisuudesta! Hän keksi selityksen donatistien pyhälle elämälle: siinä oli kysymys quasi laudabilis conversatiosta (teeskennellystä ylistettävästä käyttäytymisestä). Yli tuhannen vuoden ajan käytettiin tätä selitystä uskovia vastaan kristikunnan (Corpus Christianum) piirissä. Augustinuksen teologia edellytti pakon käyttöä. UT ei tunne valtion ja uskonnon yhdistämistä eivätkä uskovat voineet omaksua myöskään Augustinuksen oppeja pakottamisesta uskonasioissa. UT:n opetus on tässä suhteessa täysin selvä: ihmisten on päätettävä itse vapaasti hyväksyäkö evankeliumi vai hylätäkö se. Augustinus joutui vaikeuksiin donatistien kanssa ja hän kehitti pakottamisen teologiansa joutuessaan heidän kanssaan vastakkain. Augustinus opetti, että kirkolla oli oikeus pakottaa ihmisiä omaksumaan hyvä.

Sakraalinen kirkkojärjestelmä kehitti opin "kahdesta miekasta", jonka mukaan kirkon käytössä olivat kaikki valtiovallan aseet. He väittivät opin perustuvan Luukas 22:38:aan. "Kahden miekan" opetuksen rinnalla oli toinen vastaava oppi "kahdesta kädestä", jonka mukaan kirkolla oli sekä valtiovallan käsi että papiston käsi Kristuksen ruumiin jäseninä. Opin mukaan nuo molemmat kädet palvelevat päätä, Kristusta ja saavat ohjeensa Häneltä. Tuo "maallinen käsi" olikin hyvin kätevä kun oli puututtava "harhaoppisten" elämään kurinpitotoimin. Niitä olivat esimerkiksi omaisuuden takavarikointi, perinnön vastaanottamisen ja määräämisen kieltäminen, ostamisen ja myymisen kieltäminen ja maastakarkoitus. Kaikki nämä ovat maallisten viranomaisten toimeenpanemia rangaistuksia hengellisin perustein. Tämä on jatkunut Euroopassa kauan vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin samoin kuin niitä toteutetaan kaikkialla maailmassa, missä kristittyjä vainotaan ja tullaan Ilmestyskirjan mukaan ottamaan laajaan käyttöön jälleen antikristillisenä aikana.

Langennut kirkko pystyi hallitsemaan täydellisesti ihmisten ajatusmaailmaa, koska sen alueet oli jaettu pienempiin alueellisiin seurakuntiin, joiden alueella ainoastaan sen seurakunnan papeilla oli lupa saarnata Tämä käytäntö jatkui pitkälle uskonpuhdistuksen jälkeenkin kristikunnassa. Raamatullinen kaste ja ehtoollinen muutettiin sakramenteiksi, joita oli pakko noudattaa jopa kuolemanrangaistuksen uhalla.

"Harhaoppisten karkottamisesta" tuli standardikäytäntö, joka jatkui pitkälle vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Tämä on "kristillisen sakralismin" mukaista, koska jos kirkko ja valtio ovat yhtä, merkitsee kirkosta erottaminen excommunicatio samalla parhaassa tapauksessa (sanan exterminatio alkuperäisessä merkityksessä) maastakarkottamista tai pahimmassa tapauksessa (sanan johdetussa merkityksessä) kuolemanrangaistusta. Niinkin arvostettu teologi kuin Tuomas Akvinolainen ei käsittänyt eroa maallisen alueen ja kristillisen seurakunnan välillä eikä siis termien excommunicatio ja exterminatio välillä. Hän opettaa: "Mitä harhaoppisiin tulee, he ansaitsevat synnistään tulla erotetuiksi kirkosta ja lisäksi ihmisten maailmasta kuoleman kautta." Arvostettu kirkkohistorioitsija Neander kuvaa tätä vainon teologiaa seuraavasti: "Hengellisen despotismin, suvaitsemattomuuden ja vainon järjestelmä, joka johti inkvisitioon on saanut alkunsa Augustinuksesta. Hänestä sai alkunsa 'rautesirippu'-käsite kaikkine siihen liittyvine kauhuineen." Augustinus lausui hirvittävän kirkonkirouksen kaikkien niiden yli, jotka uskalsivat väittää, että seurakunta oli jotain muuta kuin kaikkien kansakuntien yli ulottuva yhteys. Augustinus puolusti näitä rangaistuksia ja kuolemanrangaistusta vetoamalla Vanhaan Testamenttiin: "Eikö Israel...aikonut tuhota ne kaksi ja puoli sukukuntaa (exterminatio), jotka olivat siirtyneet Jordan-virran toiselle puolelle, kun näytti siltä, että he aikoivat erottautua muusta osasta kansakuntaa?" Augustinus piti kaikkea erottelua ennen tuomiopäivää ennenaikaisena. Vertausta vehnästä ja lusteesta pidettiin kautta koko keskiajan ja pitkälle uskonpuhdistuksen jälkeenkin (vieläkin?) opetuksena tästä asiasta. "Harhaoppiset" yrittivät turhaan sanoa, että Jeesus kertoi tämän vertauksen maailmasta, ei seurakunnasta. Augustinus loi teologisen "oikeutuksen" uskonnollisten vähemmistöjen vainoamiselle. Hän suositteli fyysistä pakottamista ja rangaistuksia ei-katolisia kohtaan Jeesuksen sanojen perusteella: "pakota heitä tulemaan sisälle" (Luukas 14). Tällä hän perusteli sitä, että kaikki oli pakotettava roomalaiskatolisiksi. Augustinuksen opetuksen mukaisesti keskiajan teologit laajensivat Augustinuksen käsitteen compelle intrare (pakottakaa heidät tulemaan sisälle) ulottumaan myös käsitteeseen compelle remanere (pakottakaa heidät pysymään). Neljäs lateraalikonsiili opetti, että "niiden jotka ovat kerran kääntyneet uskoon, ei sallita kääntyä siitä pois.

Erityisesti Calvinin teologian sanotaan saaneen vaikutteita Augustinukselta. Se, että nykyajan teologit Augustinusta niin kovasti arvostavat, antaa aihetta pelätä, että kun uskonnollinen ja poliittinen ilmasto sen sallivat, toteutetaan jälleen valtiokirkon toimesta vainoja muita uskonnollisia ryhmiä vastaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää käsittää valtion ja kirkon toisistaan erottamisen tärkeys. Koska UT olettaa, että uskova joutuu kärsimään uskonsa takia, aiheutti tämä Augustinukselle ongelman, koska hänen edustamansa Corpus Christianum ei joutunut kärsimään vainoa, vaan sen sijaan donatistit, jotka olivat Corpus Christin edustajia. Vastustamiensa donatistien kärsimistä marttyyrikuolemista Augustinus lausui: "Martyrem fecit causa, non poena" (marttyyrius on seurausta tietystä syystä, ei itse rangaistuksesta) lisäten, ettei donatistien marttyyrius ollut siten oikeata marttyyriutta, koska he kärsivät väärästä syystä.

Langennut kirkko piti erityisesti kansan kielelle käännettyä Raamattua vaarallisena ja aiheuttavan ongelmia kristikunnalle (Corpus Christianum). Niinpä Raamatun kopioiden omistaminen oli äärimmäisen vaarallista keskiajalla. Esimerkiksi Toulousen synodi (1229) kielsi Raamatun kääntämisen kansan kielille ja määräsi rangaistuksen kaikille, jotka omistivat Raamatun jäljennöksiä omalla kielellään. Paavi Innocentius III perusteli näitä määräyksiä 2.Moos. 19:n kohdalla: "Jokainen, joka vuoreen koskee, rangaistakoon kuolemalla...Olipa eläin tai ihminen, ei se saa jäädä eloon."

Konstantinus Suuren "kristillisestä sakralismista" tuli siis Lutherin ja myöhemmin Calvinin "kristillistä sakralismia". Sen sijaan radikaalisti kristityt, tosi uskovat uskoivat "uskovien seurakuntaan", joka on erillään valtiosta ja puolustivat sitä henkensä uhalla. Luther opetti: "Harhaoppisia, jotka uskaltavat opettaa uskonvastaisesti, niikuin se selvästi perustuu Raamattuun ja jonka kaikki kristityt tunnustavat...ei pidä suvaita, vaan heidät on tuomittava jumalanpilkasta...Mooses määräsi laissaan, että sellaiset jumalanpilkkaajat ja kaikki väärät opettajat on kivitettävä." Ekumenia saattaa johtaa sellaiseen "Yhteiseen uskoon", joka olisi uudenlaista sakralismia. Silloin muodostuisi ehkä samantapainen "toinen rintama" (kuten esim. anabaptistit) kuin uskonpuhdistuksen aikaan. Sellaista "oikeaa kirkkoa" olisi pakko pitää langenneena, valheseurakuntana.

Vainotut
Meitä hämmästyttää, miten innokkaina ja iloisina nämä uskon puolustajat astuivat kuolemaan. He olivat ikäänkuin "lampaita susien keskellä, valmiina teurastettaviksi". Mihin he uskoivat?


Mistä uskovia ja uskovien seurakuntaa syytettiin?
Ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen nimen tunnustamisesta. Kristityt vastasivat Rooman imperiumin ´kansalaisille säädettyyn pakolliseen tervehdykseen: "Caesar on herra!" sanoen "Jeesus Kristus on Herra!" Niinpä Rooman keisarit vainosivat heitä.
Marcus Aurelius (161-180) syytti kristittyjä sotilaallisista fiaskoista, maanjäristyksistä ja tulvista.
Tosi seurakunnat eivät voi elää sakraalisessa järjestelmässä joutumatta vainon kohteeksi, koska heitä pidetään kapinallisina ja heidän katsotaan olevan vaaraksi yhteiskunnalle. Valtionuskonto pitää valtion ja yhteiskunnan yhtenäisenä.
Konstantinuksen aloittama [1] kirkon ja valtion liitto, jota Jumalan pyhien seurakunnat eivät voineet hyväksyä, johti vakavaan syntiin, nimittäin Raamatulle uskollisten pyhien vainoihin, murhiin ja karkoituksiin.
He eivät suostuneet omaksumaan eivätkä tottelemaan kirkon traditioita, vaan [2]tottelivat sen sijaan Raamattua. Donatisteilla kerrotaan olleen kaikilla Raamatut. He joutuivat pitämään ne kätkössä ja kärsimään vainoa Raamattujensa ja uskonsa takia.
[3] Koska he pitivät kiinni siitä, että seurakunta koostuu vain uskovista, heitä alettiin syyttää harhaoppisiksi. He käsittivät seurakunnan olevan uloskutsuttujen yhteisö, maailmassa, mutta ei maailmasta.
[4] Paikallisseurakunnilla oli itsehallinto, ne olivat itsenäisiä. (Ap.t.6) Seurakunnat valitsevat itse vanhimmiston ja diakonit. (1.Tim.3:1-12)
Lapsikasteesta tuli olennainen osa "kristillistä sakralismia". Monet anabaptistit joutuivat kärsimään marttyyrikuoleman, koska eivät suostuneet kastattamaan lapsiaan heti niiden syntymän jälkeen eivätkä suostuneet olemaan kastamatta uudelleen upotuskasteella niitä uskoon tulleita, jotka oli lapsena kastettu pirskottamalla vettä heidän päälleen. Zürichin neuvosto sääsi 7.3.1526 lain, jonka mukaan aikuisten uudelleenkastamisesta seuraa kuolemanrangaistus upottamalla. Felix Manzista tuli 5.1.1527 ensimmäinen tämä lain uhri ja samalla ensimmäinen sveitsiläinen anabaptisti, joka kuoli marttyyrikuoleman protestanttien toimesta. Manz opetti "uskovien seurakunnasta" ja vaati sille olemassaolon oikeutta erillään valtiosta. Zwingli heitätytti paljon anabaptisteja kirkkonsa edessä virtaavaan jokeen, kun he eivät suostuneet lapsikasteeseen. Anabaptistit uskoivat sen sijaan [5]uskovien upotuskasteeseen (Ap.t.16:33) . Heitä alettiin nyt pitää valtion vihollisina ja vakavana uhkana yhteiskunnan yhtenäisyydelle.
Kenellä sitten oli [6]oikeus saarnata julkisesti, evankelioida (Apt.t.13:1-4, 16:1-4) ja opettaa pyhiä? Jo alkuseurakunnan aikana syntyi papisto (nikolaiittain vaikutuksesta), jotka hallitsivat herroina muita seurakunnan jäseniä, ikäänkuin nämä eivät olisi olleet pappeja (Ilm.1:6). Uskonpuhdistajien mukaan ainoastaan heidän oppineidensa ja hallintovirkamiestensä hyväksymillä oli oikeus saarnata. Anabaptistit saarnasivat kaikkialla henkensä uhalla. Heistä käytettiin nimitystä winckler. Anabaptistit opettivat, että jokaisella, jolla on aito usko, on oikeus saarnata, sillä Kristus on antanut jokaiselle uskovalle tuon vallan, koska lähetti heidät viemään evankeliumin kaikkeen maailmaan. Sen sijaan ihmisten valtuutus on arvoton.
[7] Uskovien muuttunut elämä Lutherin mukaan ei kristittyjen elämä muutu parempaan suuntaan kääntymyksen jälkeen heikäläisten keskuudessa. Hän lausui: "Oppi ja elämä on erotettava toisistaan. Protestanttisten elämä ei ole sen parempaa kuin roomalaiskatolistenkaan elämä. Emme me heitä vastusta ihmisten käytöksen perusteella. Tätä eivät Hus ja Wyclif ymmärtäneet..." Sen sijaan anabaptistit korostivat uskovalle sopivaa käytöstä ja onnistuivat siinä hyvin. Tämä käy selvästi ilmi oikeudenkäyntipöytäkirjoista, joista ilmenee, mistä heitä syytettiin. On valtava määrä aineistoa, josta käy ilmi, että kun jotain henkilöä epäiltiin anabaptistiksi, esitettiin siitä todisteena esim. seuraavaa: "Koska heidän lapsensa on niin hyvin kasvatettu ja koska he eivät kiroile, heidän epäillään olevan anabaptisteja." Mutta protestantit pitivät anabaptistien pyhää elämää teeskentelynä (vrt. Augustinuksen quasi laudabilis conversatio (teeskennelty ylistettävä käyttäytyminen) ja osoituksena siitä, että paholainen oli saanut heidät koukkuunsa.
[8] Vainon kestäminen iloiten. Mm. Luther syytti näitä vainottuja, että he ovat demonien vallassa, koska he kohtasivat kuoleman arvokkaasti. Adam Krafft ilmaisi saman ajatuksen vieläpä lisäten siihen: "Se, että he ovat demonien vallassa ja paholaisen sokaisemia käy ilmi siitä, ...kun he menevät halukkaasti kuolemaan, tuleen ja veteen. Sellainen on paholaisen tekoa." Augustinus, Luther ym. eivät kuitenkaan koskaan selittäneet sitä, miksi sitten Raamattu kehottaa siihen.
[9] Kristityt kokoontuivat kodeissa aina Konstantinus Suuren aikaan saakka. Se sytytti Rooman hallintovirkamiesten vihan, koska mitään yksityistä uskontoa ei sallittu. Kristityt pitivät kokouksia usein yöllä ja salaisesti. Kristityt jatkoivat yksityisiä kokoontumisiaan, vaikka heitä sentähden vainottiin. Konstantinus Suuri suosi kristinuskoa ja rakennutti kristityille julkisia kokoontumispaikkoja, kirkkoja (kuriakos), joita pidettiin pyhinä (pakanuuden perintöä). Roomalaiskatolinen kirkko tuomitsi yksityiset kokoukset (konventikkelit) ja määräsi niistä kuolemanrangaistuksen, samoin kuin uskonpuhdistajatkin ne edelleen kielsivät ja vangitsivat niiden järjestäjät ja niihin osallistujat. Mutta ne uskolliset, jotka eivät alistuneet valtiokirkkoinstituutiolle, jatkoivat yksityisiä ja laittomia kokouksiaan vuosisatojen ajan. UT:n käyttämä sana seurakunnasta on ekklesia. Se tarkoittaa uloskutsuttuja. Nyt sanalla on toinenkin merkitys: ne, jotka on kutsuttu ulos Babylonista!

1) Vaatimus valtion ja kirkon erosta, 2) kaiken tämän perusta eli Raamattu asetettiin kirkollisten traditioiden edelle 2) kristinuskon vapaaehtoisuus 3) käsitys, että seurakunta on uudestisyntyneiden yhteisö, 4) paikallisseurakuntien itsenäisyys, 5) uskovien upotuskaste, 6) yleinen pappeus, 7) seurakuntakuri, 8) vainon kestäminen iloiten, 9) seurakuntien kokoontuminen kodeissa ja luonnossa, , 10) tosi uskovat ovat aina pieni jäännös.

Nämä asiat, jotka sytyttivät sekä roomalaiskatolisten että protestanttien vihan ovat samalla tosi seurakunnan tuntomerkkejä, mutta katoliset ja protestantit hylkäsivät ne kaikki. Niiden perusteella voimme tunnistaa, mitkä historialliset liikkeet ovat olleet esimerkkeinä näistä ja yhtä selvästi, mitkä liikkeet ovat ne hylänneet.
Jos sinut pidätettäisiin ja vietäisiin oikeuden eteen ja syytettäisiin siitä, että uskot Raamattuun, riittäisivätkö todisteet sinun tuomitsemiseksesi?


Vainottujen teologia
Jeesus Kristus sanoi: "Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne."
"Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi." (2.Tim.3.12)
"Mutta kaiken tämän he tekevät teille minun nimeni tähden, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt." (Joh.15:21)

Kun seurakunta on uskollinen kutsumukselleen, se on kärsivä seurakunta. Kun seurakunta Konstantinuksen kääntymyksen myötä lakkasi olemasta vainottu seurakunta, siitä tuli vainoava seurakunta ja samalla se menetti statuksensa tosi seurakuntana. Näissä vainotuissa seurakunnissa ajateltiin, että Jumalan valtakunnan kansalaisuus johtaa vääjäämättä kärsimykseen tässä maailmassa. Käsitys kärsivästä seurakunnasta oli noiden uskollisten keskuudessa fakta.
Näille raamatullisille uskoville kaste oli ikäänkuin selän paljastamista ristille. Conrad Grebel ilmaisi asian näin:
Se, joka on kastettu, on istutettu Kristuksen kuolemaan. Tosi kristityt ovat lampaita susien keskellä, valmiina teurastettaviksi. Heidät on kastettava tuskaan ja ahdistukseen, koetuksiin ja vainoihin, kärsimykseen ja kuolemaan. Heidät on koeteltava tulessa ja heidän on saavutettava levon isänmaansa, ei lihallisia vastustajiaan tappamalla, vaan kuolettamalla hengelliset vihollisensa.
Uskonpuhdistuksen ajan uskollinen siipi syytti uskonpuhdistajia siitä, että "he olivat muuttaneet ristin miekaksi" ja siksi heitä ei pitänyt enää kutsua kristityiksi. Näin kirjoitti Leonard Schiemer vankilasta, jonne hänet oli heitetty, koska hän oli anabaptisti: "Jos ristiä ei koeta, se todistaa, että emme ole oikeita kristittyjä eikä meitä ole vielä adoptoitu Jumalan lapsiksi." Schiemer poltettiin rangaistuksena näiden sanojen kirjoittamisesta 14.1.1528.
Marttyyrien tuhkasta tuli seurakunnan siemen niin alkukristittyjen kuin keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan "kerettiläisten" uskollistenkin vainoissa.
Menno Simons opetti, että lopun aikana on uskollisten kannettava ristiä. Kuuluisimmassa traktaatissaan Fundswerithock hän kirjoitti: "Älkää lohdutelko toinen toisianne järjettömillä lohdutuksilla ja perusteettomalla toivolla, niinkuin ne, jotka luulevat, että Sanaa opetettaisiin ja toteltaisiin ilman ristiä...Raastakaa sydämestänne vahingolliset toivon ajatukset, että koittaisivat vielä toisenlaiset ajat, niin ettette eksy väärissä toiveissanne. Olen tuntenut niitä, jotka odottivat vapautuksen päivää; mutta he eivät eläneet tarpeeksi kauan, että olisivat nähneet toiveensa toteutuvan."

"Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämeltä ja korvilta, aina te vastustatte Pyhää Henkeä niinkuin teidän isänne, niin tekin. Ketä profeetoista eivät teidän isänne vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennustivat sen Vanhurskaan tulemista, jonka kavaltajiksi ja murhaajiksi te nyt olette tulleet, te, jotka enkelien toimen kautta saitte lain, mutta ette sitä pitäneet." Mutta kun he tämän kuulivat, viilsi se heidän sydäntänsä, ja he kiristelivät hänelle hampaitansa. Mutta täynnä Pyhää Henkeä hän loi katseensa taivaaseen päin ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella ja sanoi: "Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella". Niin he huusivat suurella äänellä ja tukkivat korvansa ja karkasivat kaikki yhdessä hänen päällensä ja ajoivat hänet ulos kaupungista ja kivittivät. Ja todistajat riisuivat vaippansa Saulus nimisen nuorukaisen jalkojen juureen. Ja niin he kivittivät Stefanuksen, joka rukoili ja sanoi: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" Ja hän laskeutui polvilleen ja huusi suurella äänellä: "Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!" Ja sen sanottuaan hän nukkui pois. (Apt. 7:51-60; 8:2)

Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät." (Luuk. 23:33-34)

Entä sitten?
Meidän on irrottauduttava traditioiden siteistä. Meidän Herramme Jeesus Kristus tekee tänään työtä sen toteutumiseksi. Raamatullinen seurakunta säilyi sen jäsenten uskollisuuden takia. Niin nytkin. Meidän uskollisuutemme tekee Hänen seurakuntansa toteutumisen ja uudistumisen mahdolliseksi tänäänkin. Silloin voi toteutua todellinen, raamatullinen koinonia! Siunausta sinulle, rakas lukijani ja Jumala meitä auttakoon, että voisimme olla toteuttamassa Hänen tahtoaan, ei omaamme.

Lähteitä:
E.H. Broadbent, The Pilgrim Church, suomennettu sivustollemme suurimmaksi osaksi nimellä Seurakunnan vaellus
The Deceit of Baal: Deception Through Religion
General and Baptistic Lessons from the Reformation
Justinian, Codex Theodosianus
John W. Kennedy, The Torch of the Testimony
Nicene and Post-Nicene Fathers X
Leonard Verduin, The Stepchildren of the Reformation
Leonard Verduin, The Anatomy of a Hybrid
Our Spiritual Warfare

Lähtekää siitä ulos | Babylon
Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat