E.H. Broadbent

SEURAKUNNAN VAELLUS

ESIPUHE

Edmund Hamer Broadbent (1861-1945) eli aikana, jolloin monet asiakirjat ja kirjat -- joista monet ovat jo hävinneet tai ovat harvinaisia -- jotka kertovat kristillisen seurakunnan todellisesta tarinasta olivat vielä jäljellä. Hänen tutkimuksensa todistaa lukemattomista erikielisistä kirjoista, jotka olivat luettavissa hänen aikanaan ja joista hän sai suurelta osin sitä olennaisen tärkeää tietoa, jonka hän on välittänyt meille. Se seurakunta, jonka vaelluksesta hän kirjoittaa niin eloisasti ja tarkasti, oli vainottu seurakunta, jonka henki oli ollut uhattuna tuhannen vuoden ajan ennen uskonpuhdistusta. Meidän sukupolvellemme tuo tarina on lähes tuntematon ja on äärimmäisen tärkeää, että se kerrotaan uudestaan.
Varhaisimmat ryhmät, joista hän kirjoittaa, eivät olleet "protestantteja" (halventava nimitys, joka otettiin käyttöön vasta uskonpuhdistuksen aikana), vaan yksinkertaisia kristittyjä, jotka yrittivät noudattaa Jumalan sanaa lopullisena auktoriteettinaan. He eivät alistuneet roomalaiskatolisen kirkon paavinvaltaan, joka pakotti koko tuohon aikaan tunnetun maailman omaksumaan "virallisen kristinuskon" asevoimin. Näiden todellisten Kristuksen seuraajien vainoojat ja murhaajat tekivät parhaansa saadakseen tuhottua totuuden uhriensa uskomuksista ja käytänteistä. Niistä valheista, joita inkvisiittorit kertoivat näistä marttyyreista on tullut osa "virallista kirkkohistoriaa" ja niitä kerrotaan vielä tänäkin päivänä kaikkein suosituimmissa ja yleisimmissä kirkkohistorian lähdeteoksissa. Siitä syystä olemme syvästi kiitollisia Broadbentille hänen ahkeruudestaan hänen etsiessään totuutta ja välittäessään sen meille.
Näistä varhaiskristityistä kertovan kuvauksensa lisäksi Broadbent on sisällyttänyt kirjaansa kronikan niistä, jotka lähtivät roomalaiskatolisesta kirkosta uskonpuhdistuksen seurauksena. Hän kertoo seurakunnan vaelluksesta aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Se ei ole kuvausta eri uskonsuunnista, vaan kristillisestä uskosta ja niistä, jotka yrittivät noudattaa Raamattua kristinuskoa toteuttaessaan ei ainoastaan roomalaiskatolisuuden ulkopuolella, vaan samoin myös protestanttisten auktoriteettien ulkopuolella. Heidän epäonnistumisensa on kuvattu yhtä uskollisesti kuin heidän onnistumisensakin.
Broadbent löysi uskon ja vainon historiaa koskevaa tietoa mitä suurimmassa määrin laajalle ulottuvilla matkoillaan niiltä uskovilta, jotka olivat säilyttäneet sitä kalliina aarteenaan sukupolvien perintönä niiden jälkeläisiltä, jotka olivat pysyneet uskollisina Kristukselle niinä aikoina, jolloin paavit vielä hallitsivat tunnettua maailmaa. Broadbent on hankkinut tuota tietoa ja taltioinut sen tähän arvokkaaseen teokseensa. Hän ei ole kirjoittanut ainoastaan tutkimalla kirjastoista historiallista aineistoa, vaikka hän teki sitäkin melkoisessa määrin; hän kirjoitti myös hyvin laajan käytännön kokemuksen pohjalta. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja saksaa ja osasi myös jonkinverran venäjää; ja hänen halunsa saarnata evankeliumia vei hänet kaikkialle Eurooppaan, Baltian maihin ja Venäjälle ja idässä aina Turkestaniin ja Usbekistaniin asti, ja myös Turkkiin, Egyptiin ja sekä Pohjois- että Etelä-Amerikkaan.
Evankeliumin saarnaamismatkoillaan ja perustaessan uskoon kääntyneiden ryhmiä, jotka halusivat noudattaa Raamattua itsenäisesti, uskonpuhdistuksesta syntyneiden valtionkirkkojen ulkopuolella, Broadbent tutustui moniin uskoviin, joiden esi-isät olivat osa juuri sitä seurakunnan vaellusta, josta hän kirjoitti. Hänellä oli myös ensikäden kokemusta siitä vainosta, jota ne olivat jo vuosisatoja joutuneet kärsimään, jotka eivät olleet koskaan kuuluneet "virallisen kristikunnan" piiriin.
Hän osallistui esimerkiksi 1900-luvun alussa "laittomiin" kokouksiin Baijerissa, jossa romalaiskatolisella kirkolla oli yhä niin painostava vaikutus, että oli säädetty lakeja, joissa kiellettiin "epäviralliset kristilliset kokoukset", jopa rukouskokoukset kodeissa. Kautta Saksan painostettiin itsenäisiä "vaeltavan seurakunnan" kokouksia toimimaan valtion määräysten mukaisesti ja vaadittiin, että kaikkien kristittyjen oli kuuluttava johonkin virallisesti tunnustettuun järjestelmään. Mutta seurakunta vaelsi perintönsä mukaisesti eikä taipunut näihin vaatimuksiin.
Broadbentin väkevä rakkaus Raamatun sanassa pysymiseen ilmeni siitä, että hän perusti itsenäisiä seurakuntia lähes kaikkialla, minne hän meni. Toinen suuri ilonaihe hänelle oli löytää matkoillaan uskovien ryhmiä, joille kaikille oli yhteistä, että ne tietämättöminä tuhansista samanlaisista ryhmistä kaikkialla maailmasssa halusivat seurata ainoastaan Herraa eikä ketään ihmistä tai järjestelmää. Näin hänellä oli ensi käden yhteys "vaeltavaan seurakuntaan", jota hän hänen kirjoitustensa mukaan piti raamatullisena kristillisyyden muotona, jota ihmiset toteuttivat hyvinkin erilaisissa olosuhteissa ja kulttuureissa eri puolilla maailmaa.
Vaikka jotkut lukijat saattavatkin pitää Broadbentin näkemyksiä siitä, että oli pysyteltävä erossa kaikista ihmisten rakentamista organisaatioista jossain määrin äärimmäisinä, hän ei kuitenkaan yritä pakottaa lukijoitaan omaksumaan niitä. Hän ei myöskään kannata joidenkin Brethren-liikkeen varhaisten haarojen eksklusiivisuutta. Sen sijaan hän kuvatessaan tuota liikettä osana seurakunnan vaellusta tuo esiin sen ongelmat ja osastot samoin kuin muidenkin Kristuksen ruumiin osien kohdalla kautta historian.
Me elämme ekumenian aikaa, joka haluaa rakentaa epäraamatullista ykseyttä, jossa kielletään nimenomaan erottautuminen harhaopeista, jonka takia "vaeltava seurakunta" kärsi ja kuoli. Johtavat evankelikaalit haluavat meidän uskovan joko että roomalaiskatolisen kirkon pelastusoppi on muuttunut tai että se on aina ollut raamatullinen sen virallisista julistuksista huolimatta (kautta vuosisatojen ja vielä tänäänkin), jotka todistavat päinvastaista ja siitä huolimatta, että se on vainonnut (ja vainoaa mahdollisuuksien mukaan) niitä, jotka haluavat pysyä Raamatun totuudessa.
Tuo vaino jatkuu yhä latinalaisessa Amerikassa, osassa Eurooppaa ja muualla, jossa Rooma on kyllin vahva viemään tahtonsa läpi. Sekä "vaeltavan seurakunnan" 1500 vuotta kestänyt että uskonpuhdistuksen marttyyrius esitetään semanttisena väärinkäsityksenä, jota ei olisi pitänyt tapahtua samaan asiaan uskovien välillä, jotka vain eivät olleet siitä tietoisia. Evankeliset johtajat ovat menneet niin pitkälle, että ovat liittyneet roomalaiskatolisiin evankeliumin julistamisessa eri puolilla maailmaa.
Seurakunnan vaellus sanoo asiasta totuuden. Se on kirja, josta olen odottanut uutta painosta, sillä se on ollut loppunmyyty jo useiden vuosien ajan. Se on entistä tarpeellisempi nyt 60 vuoden kuluttua kuin silloin kun se alunperin julkaistiin. Me suosittelemme sitä lukijoille paikkansapitävänä kuvauksena, jonka toivomme ja rukoilemme avaavan ihmisten silmät Jeesuksen Kristuksen evankeliumin totuudelle ja sille, miten tärkeää on seistä sen totuuden perustalla ilman kompromissia sielujen iankaikkisen kohtalon takia. Meidän toivomme ja rukouksemme on myös, että tämä kirja inspiroisi meitä kaikkia syvempään rakkauteen Herraamme ja Hänen sanaansa kohtaan ja uudistuneeseen haluun "mennä kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille".
DAVE HUNT
Bend, Oregon
24.2.1999
Alkuperäinen teos: The Pilgrim Church by E.H. Broadbent
Alkuun | Alkuajat | Kristinusko kristikunnan sisällä | Paulikiaanit ja bogomilit | Evankeliumi saavuttaa idän | Valdolaiset ja albigenssit | Seurakunnat keskiajan lopulla | Lollardit, hussilaiset, yhdistyneet veljet | Uskonpuhdistus | Anabaptistit | Ranska ja Sveitsi | Johtopäätökset
Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat