Samanlaiset olosuhteet, jotka johtivat monet mannermaalla huomaamaan vallalla olevan kirkon käytänteiden vääryyden ja jopa kyseenalaistamaan niiden pohjalla olevat opit, vallitsivat myös Englannissa, jossa annettiin pilkkanimi lollardi¹ (lepertelijä) monille rehellisille ihmisille, jotka opettivat parempaa tietä. Poliittiset ja taloudelliset vääryydet sekoitettiin uskonnollisiin kysymyksiin, erityisesti liikkeen alkuaikoina ja se hyökkäsi ensisijaisesti papiston rikkautta ja rappiota vastaan. Mutta aikaa myöten ymmärrettiin, että käytänteiden pohjalla oli oppi ja niin siitä tuli ristiriidan keskus. Englannissa ei ollut ollut tapana vainota harhaoppina pidettyä opetusta yhtä väkivaltaisesti kuin mannermaalla tapahtui, mutta Henrik IV:n hallintokaudella 1400-luvun alussa oli lollardiliikkeen kehitys sellainen, että kuninkaan oli papistoa miellyttääkseen otettava käyttöön kuolemanrangaistus roviolla.

Oxfordin huomattavimmasta oppineesta, John Wycliffestä tuli keskeinen henkilö tässä konfliktissa. Hänen hyökkäyksensä kirkon turmeltuneita käytänteitä vastaan vetivät hänet aluksi mukaan silloin niin raivokkaana riehuneeseen poliittiseen taisteluun; mutta ne, jotka luulivat voivansa käyttää häntä tärkeänä liittolaisenaan omien tarkoitusperiensä ajamiseksi, sanoutuivat hänestä irti, kun he ymmärsivät, mihin hänen opettamansa periaatteet johtaisivat ja hänestä tuli niiden johtaja, jotka etsivät vapautusta palaamalla takaisin Raamattuun ja seuraamalla Kristusta. Tutkielmassaan The Kingdom of God ja muissa kirjoituksissaan hän osoittaa, että "Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on ainoa oikean uskonnon lähde" ja että "ainoastaan Raamattu on totuus". Hänen "hallinnoksi" kutsumansa oppi opetti, että jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen suhde Jumalaan ja jokainen vastaa itse suoraan Jumalalle. Hän opetti, että kaikki auktoriteetti tulee Jumalalta ja kaikki jotka ovat auktoriteetteja, ovat vastuussa Jumalalle sen toteuttamisesta, minkä Hän on heille uskonut.
Sellainen oppi, jossa suoraan kiellettiin silloin vallitseva käsitys, jonka mukaan paavit ja kuninkaat olivat auktoriteetteja vastuuntunnottomuudestaan huolimatta ja että tarvittiin papisto välittäjäksi, herätti rajua vastustusta, mikä kiihtyi Wycliffin julkaistua vuonna 1381 kirjoituksen, jossa hän kieltää transsubstantiaatio-opin, mikä oli suoranainen isku pappien väitettyä ihmeitätekevää voimaa vastaan, jonka avulla he niin pitkään olivat hallinneet kristikuntaa. Tässä hänen omat poliittiset kannattajansa ja jopa hänen oma yliopistonsa hylkäsivät hänet.

Mutta hänen tärkein työnsä oli se, joka antoi Englannin kansalle pääsyn oikean opin lähteelle. Hänen raamatunkäännöksensä sai aikaan vallankumouksen englantilaisten ajattelussa ja englanninkielinen Raamattu on osoittautunut erääksi kaikkein voimallisimmista vanhurskauden voimista, jota maailma on tuntenut. Wycliff havaitsi suosittujen traktaattien kirjoittamisen ja jakamisen ja matkasaarnaajaryhmien organisoinnin olevan kaikkein tehokkaimmat keinot Raamatun opetusten levittämisessä. Hänen vaikutuksensa oli niin suuri, ettei hänen katkerien vihamiestensä kaikki voima kyennyt enempään kuin ajamaan hänet pois Oxfordista hänen pakopaikkaansa Lutterworthiin, josta tuli keskuspaikka, josta opetus ja rohkaisu levisi maan rajojen ulkopuolellekin.

Wycliffin² ajan skolastikkojen keskuudessa pidettiin kirkkoisien opetuksia, kirkolliskokousten päätöksiä, paavien määräyksiä ja Raamattua uskonnon auktoriteetteina, niin että viimeksimainittu ei ollut sen korkeampi auktoriteetti kuin edellämainitutkaan. Raamattuun lähemmin tutustuessaan Wycliff tuli siihen johtopäätökseen, että se oli ehdoton auktoriteetti ja muilla oli auktoriteettia vain mikäli ne pitivät yhtä Raamatun kanssa. Hän ymmärsi, etteivät kristillisen tiedon kaksi lähdettä—järki ja ilmoitus—ole ristiriidassa keskenään, vaan että syntiinlankeemus on heikentänyt järkeä eli luonnollista valaistusta niin että se toimii osittaisessa epätäydellisyydessä, jonka Jumala on armossaan parantanut antamalla ilmoitustietoa Raamatun kautta. Sentähden on Raamattua pidettävä ehdottomana auktoriteettina.

Pyhän Raamatun ehdoton, sitova auktoriteetti oli se suuri totuus, josta Wycliff todisti ja jota vastaan hänen vastustajansa hyökkäsivät. Molemmat osapuolet ymmärsivät, miten kauaskantoiset olivat seuraukset tässä asiassa. Hän käsitteli tätä kirjassaan Of the Truth of Holy Scripture (1378), jossa hän opetti, että Raamattu on Jumalan Sanaa eli Isän Tahto ja Testamentti; Jumala ja Hänen sanansa ovat yhtä. Kristus on Pyhän Raamatun laatija; tietämättömyys Raamatun sanasta on tietämättömyyttä Hänestä. Jos Raamattu olisi ollut jossain kohdin yksityiskohtaisempaa, se olisi ollut joissakin olosuhteissa käyttökelvoton, mutta juuri sellaisena kuin Raamattu meillä on, sitä voivat soveltaa kaikki eikä se sisällä mitään sellaista, jota ei voitaisi totella. Raamatun vaikutukset osoittavat sen olevan jumalallista alkuperää ja omaavan Jumalan auktoriteetin; seurakunnan kokemus puhuu suurelta osin Raamatun riittävyyden ja tehokkuuden puolesta. Seurakunta kasvoi hyvin nopeasti toteuttaessaan Kristuksen puhdasta lakia, mutta sitä mukaa kuin seurakunta omaksui perinteiden noudattamisen, se on koko ajan rappeutunut. Kaikki muut viisauden muodot katoavat; Pyhän Hengen apostoleille helluntaina antama viisaus pysyy. Raamattu on erehtymätön; muut opettajat, jopa niinkin suuri opettaja kuin Augustinus, ovat taipuvaisia erehtymään. Ihmisperinteiden, -oppien ja -määräysten asettaminen Raamatun yläpuolelle ei ole mitään muuta kuin ennakkoluuloa. Mitään oppia ei oikeuta se, että se sisältää paljon hyvää ja järkevää, sillä niin on nykyään laita Paholaisen itsensä käskyjen ja elämänkin laita, muuten Jumala ei sallisi hänen käyttää sellaista valtaa. Seurakunnna historia osoittaa, että evankeliumin laista erkaantuminen ja perinteiden lisääminen siihen myöhemmin oli aluksi vähäistä ja lähes huomaamatonta, mutta aikaa myöten on rappio kasvanut yhä pahemmksi. Mitä Raamatun tulkintaan tulee, ei teologian tohtoreilla ole valtaa tulkita sitä meille, vaan Pyhä Henki opettaa meille Raamatun merkityksiä samoin kuin Kristus avasi Raamatun sanaa apostoleille. Kenenkään on vaarallista kuvitella, että hänellä olisi oikea tulkinta sen perusteella, että Pyhä Henki on asian hänelle valaissut, mutta toisaalta ainoastaan Pyhän Hengen valaisemana voidaan Raamattua ymmärtää. Kukaan ei voi Raamattua ymmärtää, jolle Kristus ei anna valaistusta. Raamatun ymmärtämiseen tarvitaan ahkeraa, Raamatulle omistautunutta ja nöyrää henkeä. Raamattua on tulkittava Raamatulla, niin että yleistulkinta varmistetaan oikeaksi; on vältettävä Raamatun repimistä palasiksi, niinkuin harhaoppiset tekevät.
Ensin on teksti tulkittava kirjaimellisesti ja sen jälkeen vasta kuvaannollisesti. On tärkeää käyttää oikeita sanoja; Paavali oli huolellinen prepositioiden ja adverbien käytössä. Kristus on tosi ihminen ja tosi Jumala, joka on ollut olemassa iankaikkisesti; tullessaan lihaksi Hänen persoonassaan yhdistyivät molemmat luonnot. Hänen suuruutensa on vertaa vailla, Hän on Välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä, koko ihmiskunnan keskus, yksi ja ainoa Päämme. Kristuksen aikaansaaman pelastuksen henkilökohtainen soveltaminen tapahtuu kääntymyksessä ja pyhityksessä: kääntyminen on synnistä pois kääntymistä ja Kristuksen pelastavaan armoon uskomista ja sen soveltamista, ts. parannuksen tekoa ja uskoa. Katumus on välttämätön ja sen on saatava aikaan hedelmää.
Wycliff yhdistää uskon ja pyhityksen eikä näe uskoa irrotettuna teoista. Hän ei pitänyt seurakuntaa näkyvänä katolisena seurakuntana tai organisoituna, hierarkkisena yhteisönä, vaan Kristuksen ruumiina ja Morsiamena, johon kuuluvat kaikki valitut, niin että se ja sen vaellus on nähtävillä ainoastaan väliaikaisesti näkyvässä maailmassa; sen koti, alkuperä ja päämäärä ovat näkymättömässä maailmassa, iankaikkisuudessa. Hän sanoi, että pelastus ei ole riippuvainen virallisesta seurakunnasta tai papistosta välittäjinä. Kaikilla uskovilla on suora, välitön pääsy Jumalan armoon Kristuksessa ja jokainen uskova on pappi. Wycliff opetti, että seurakunnan perustus oli jumalallinen valinta ja että ihmisellä ei itsellään voi olla varmuutta asemastaan armon suhteen, ainoastaan mielipide siitä, mutta vanhurskas elämä on todisteena siitä.
Kun hänet oli kutsuttu paavin eteen, hän kieltäytyi siitä sanoen: "Eläessään maan päällä Kristus oli kaikkein köyhin ihmisistä eikä Hän alistunut kenenkään maallisen auktoriteetin alle. Sen perusteella päättelen omasta puolestani, että paavin olisi luovuttava kaikesta maallisesta vallastaan ja neuvottava papistoaan tekemään samoin."
Wycliff kuoli hiljaisuudessa Lutterworthissä vuoden 1384 viimeisenä päivänä.

Talonpoikaiskapina (1377-1381), joka tapahtui Wycliffin elämän viimeisinä vuosina, esti tuohon aikaan hengellisen herätyksen, kun sekä aatelisto että papisto yhdistivät voimansa sitä vastaan syyttäen wycliffiläisiksi kutsumiaan sekä kapinan äärimmäisyyksistä että sen tuottamista tappioista. Vaikka se olikin epäoikeudenmukaista, ei voida kieltää, etteikö todellisen kristinuskon ja alaspainettujen ja painostettujen vapauttamisen välillä olisi keskinäistä, läheistä yhteyttä. Kristus julisti heti palvelutyönsä aluksi, että Hänet oli lähetetty "julistamaan evankeliumia köyhille...saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista" (Luuk.4:18). Kuvaus sopii hyvin Wycliffin ajan maatyöläisten tilanteeseen ja kun he saivat käsiinsä Raamatun, se auttoi herättämään heissä tietoisuuden siitä, että "Jumala ei katsoi henkilöön" (Ap.t. 10:34) ja että heidän orjuutensa ylellisyydessä elävien hallitsijoiden alaisuudessa oli uskonnon vastaista, koska se oli epäoikeudenmukaista.
Wycliffin oppineet saarnat, jotka olivat kotoisin maineikkaan Oxfordin seudulta, eivät olleet heidän keskuudessaan yhtä suosittuja kuin John Ballin kömpelöt säkeet ja taivasalla pidetyt saarnat. John Ball oli yksi heistä, joka huusi sen kurjuuden keskeltä, jossa itsekin eli. "Millä oikeudella ovat herroiksi kutsumamme ihmiset sen suurempia kuin me? Millä perusteella he ovat sen ansainneet? Miksi he pitävät meitä orjuudessa? Jos me kerran kaikki olemme alkuisin samasta isästä ja samasta äidistä, Aatamista ja Eevasta, kuinka he voivat sanoa tai todistaa, että he ovat parempia kuin me, ellei sitten olekin niin, että he käyttävät hyväkseen raadantaamme käyttääkseen sen sitten kerskailuunsa?" Hänen säkeensä kantautuivat kaikkialle: "Kun Aatami heilutti lapiota ja Eeva hoiti karjaa, niin kuka se silloin olikaan herra?" Kapina kukistettiin ja epäoikeudenmukaisten lakien avulla sidottiin maatyöläiset maahan, mutta he saavuttivat vähitellen vapauksia hitain ja tuskallisin askelin ja kaikkein voimallisin väline sen toteutumisessa oli Raamatun vaikutus ihmisten omiintuntoihin.
Raamatun kääntämisellä oli suuri vaikutus ja suunnaton joukko ihmisiä alkoi pitää sitä ainoana uskon ja käyttäytymisen ohjeena. Monista eri kohdista oli eriäviä käsityksiä, mutta yleensä oltiin yhtä mieltä Raamatun auktoriteetista ja hallitseva kirkko tuomittiin harhaoppiseksi ja epäjumalanpalvelusta harjoittavaksi. Sanottiin, ettei kaksi miestä voinut olla koossa niin ettei toinen heistä olisi ollut lollardi tai wicliffiläinen ja että Raamatusta oli tullut "kaiken kansan asia ja että se oli avautunut paremmin maallikoille ja lukutaitoisille naisille kuin papeille itselleen".

Ensimmäisenä joutui kärsimään roviolla norfolkilainen kirkkoherra William Sawtre (1401) sen jälkeen kun harhaoppisten polttamisesta roviolla säädettiin lailla. Alahuone kääntyi Henrik IV:n puoleen pyytäen kirkon ylimääräisten tulojen käyttämistä hyödyllisiin tarkoituksiin ja lollardeja vastaan laadittujen lakien lieventämistä. Hänen vastauksensa oli allekirjoittaa määräys eveshamilaisen räätälin Thomas Badlyn polttamisesta roviolla. Tämä mies, jota syytettiin transsubstantiaation kieltämisestä joutui Canterburyn ja Yorkin piispojen, papiston ja aateliston eteen tuomittavaksi St Paulsin katedraaliin puolustettuaan sitä ennen rohkeasti uskoaan Worcesterin piispan edessä. Hänet poltettiin Smithfieldissä.

Lollardien johtajana oli Lordi Cobham, Sir John Oldcastle, joka oli kuuluisa sotilas. Hänen Cowlingin linnansa oli matkasaarnaajien pakopaikka ja siellä pidettiin kokouksia, vaikka ne olivatkin kiellettyjä ankarien rangaistusten uhalla. Henrik IV ei rohjennut puuttua asiaan, mutta niin pian kuin Henrik V nousi valtaistuimelle, hän piiritti ja valloitti linnan ja otti linnan omistajan vangiksi. Tämä pakeni kuitenkin Towerista ja kykeni pakoilemaan vangitsijoitaan usean vuoden ajan, vaikka monia muita saatiin sillä aikaa kiinni ja teloitettiin, mm. 39 lollardijohtajaa. Kun Sir John lopulta saatiin kiinni Walesissa, hänet poltettiin. Hän oli ensimmäinen Englannin aatelistosta, joka kuoli uskonsa takia.
Hänen kuolemansa jälkeen säädettiin laki, jonka mukaan jokainen, joka luki englanninkielistä Raamattua tuomittaisiin menettämään maansa, irtaimistonsa, omaisuutensa ja henkensä ja hänet tuomittaisiin Jumalan edessä harhaoppisena, kruunun vihollisena ja valtakunnan petturina; ettei hänellä olisi minkään pyhäkön antamaa suojaa; ja että jos hän jatkaisi itsepäisyyttään tai lankeaisi uudelleen sen jälkeen kun hänet olisi armahdettu, hänet hirtettäisiin ensiksi petturuudesta kuningasta kohtaan ja poltettaisiin sitten harhaopista Jumalaa vastaan.
Veljet eivät kuitenkaan kuolleet sukupuuttoon, vaikka heidät ajettiinkin piilopaikkoihin tai maanpakoon. Jopa jotkut seurakunnatkin jatkoivat olemassaoloaan. Niitä oli eniten East Angliassa ja Lontoossa. Henrik VI:n noustessa valtaistuimelle (1422) oli Becclesin seudulla suuria seurakuntia. Vaikka seurakunnat usein hajosivat ja kokoontuivat uudessa muodossa, jatkui joidenkin toiminta pitkiäkin aikoja keskeytymättä; esimerkiksi jotkut jopa 60-70 vuotta kuten Buckinghamshiressä, joka piti yhteyttä Norfolkin, Suffolkin ja muillakin seuduilla olevien seurakuntien kanssa. Lontoon piispa totesi Erasmukselle kirjoittaessaan 1523: "Siinä ei ole kysymys jostain turmiollisesta uutuudesta, vaan ainoastaan siitä, että wycliffiläisten harhaoppisten suureen joukkoon on saatu lisäjoukkoja".

Eräs niistä ulkomaalaisista opiskelijoista, jotka kuuntelivat Wycliffiä Oxfordissa, oli Jeremias Prahalainen.³ Hän palasi kotikaupunkiinsa täynnä intoa niistä totuuksista, jotka hän oli oppinut Englannissa ja hän opetti rohkeasti, että roomalaiskatolinen kirkko oli luopunut pois Kristuksen opista ja että jokaisen, joka etsi pelastusta, oli palattava takaisin evankeliumin opetuksiin.

Eräs niistä, joiden sydämeen sellaiset sanat upposivat voimalla oli prahalainen teologian tohtori ja saarnaaja ja Böömin kuningattaren rippi-isä Jan Hus.⁴ Hänen vilpitön uskonsa ja huomattavat kykynsä, puhetaitonsa ja viehättävä käytöksensä tekivät syvän vaikutuksen kansaan, jota jo valdolaiset ennen häntä olivat valmistelleet. Hän kirjoitti ja puhui tshekin kielellä ja teutonien ja slaavien välinen kilpailu, jota Böömissä edustivat saksalaiset ja tshekit, antoi liikkeelle pian poliittisen sävyn niin, että saksalaiset ainekset tukivat roomalaiskatolisen kirkon valtaa ja tshekkiläiset Wycliffin opetuksia.

Paavi julisti Hussin pannaan Prahan arkkipiispan kautta ja poltatutti Wycliffin kirjoitukset julkisesti, mutta Böömin kuningas, aatelisto, yliopisto ja suurin osa kansasta tuki Hussia ja hänen opetuksiaan. Konstanzissa, samannimisen kauniin järven rannalla, avattiin kirkolliskokous (1414)⁵, joka kesti kolme ja puoli vuotta ja toi yhteen erikoislaatuisen kokoelman kirkollisia merkkihenkilöitä ja eri valtioiden prinssejä ja hallitsijoita niiden suurten kansanjoukkojen lisäksi, jotka koostuivat kaikenlaisista ihmisistä. Tuona ajanjaksona oli kaupunki taidokkaan viihteen ja ennennäkemättömän pahuuden näyttämönä. Siihen aikaan oli kolme toinen toistensa kanssa kilpailevaa paavia ja eräs kirkolliskokouksen tarkoituksista olikin parantaa ne sekaannukset ja skismat, joihin sellainen asiaintila johti. Nuo kolme hallitsevaa paavia erotettiin ja uusi paavi, Martinus V, valittiin heidän tilalleen.
Toinen kirkolliskokouksen tavoitteista oli taistella Wycliffin ja Hussin nimiin liittyviä opetuksia vastaan. Huss kutsuttiin olemaan läsnä kokouksessa ja keisari Sigismund takasi hänelle turvallisuuden vakuuttaen, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa, jos hän tulisi. Luottaen keisarin sanaan Huss tuli Konstanziin hyvissä ajoin ennen yleiskokouksen avausta haluten käyttää tilaisuuden voidakseen esittää Raamatun opetuksen asiasta koko koollaolevalle yleisölle. Mutta keisarin luapuksista huolimatta hänet otettiin kiinni ja heitettiin vankityrmään järvellä sijaitsevalle saarelle. Oikeuttaakseen tekonsa kirkolliskokous julisti voimaan juhlallisen määräyksen (1415) väittäen sen olevan Pyhän Hengen antama ja erehtymätön ja ikuisesti sitova, että kirkkoa ei sido harhaoppiselle annettu lupaus.
Hussia taivuteltiin ja kiusattiin kaikin tavoin, jotta hänet olisi saatu perumaan opetuksensa, jonka mukaan pelastus on armosta ja uskosta, ilman lain tekoja ja että mikään arvonimi tai arvoasema, vaikka se olisi miten korkea tahansa ei voi hankkia ihmiselle Jumalan hyväksyntää ilman elämän vanhurskautta. Nöyränä, harvinaista rohkeutta ja kykyä osoittaen hän pysyi pääättäväisesti kannassaan, että hän oli valmis luopumaan mistä opetuksestaan tahansa, jos Raamatusta voidaan osoittaa, että hän on väärässä. Hän kieltäytyi myös sanoutumaan irti sellaisista mielipiteistä, joita hänellä ei koskaan ollut ollutkaan, mutta joita valheellisesti väitettiin hänen mielipiteikseen. Syytös, jonka mukaan hän oli "saastunut valdolaisten pitalista" ja että hän oli saarnannut Wycliffen oppeja osoittaa, että viholliset olivat havainneet näiden eri piirien löytäneen yhteisen totuuden.
Huss poltettiin roviolla 6.7.1415. Hän kirjoitti kahta viikkoa aikaisemmin:

Minua lohduttaa suuresti se, mitä Kristus sanoi: "Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä..." hyvä, ei vaan paras tervehdys, mutta vaikea, jota en sano ymmärtäväni, vaan eläväni todeksi, sillä se kehottaa meitä iloitsemaan näissä ahdistuksissa...On helppoa lukea se ääneen ja opettaa siitä, mutta vaikea elää todeksi. Jopa tuo kaikkein rohkein Sotilas oli ehtoollisen jälkeen hengessään ahdistunut, vaikka tiesi nousevansa kolmantena päivänä ylös...Tämän mukaisesti on Kristuksen sotilailla, jotka katsovat johtajaansa, Kirkkauden Kuninkaaseen, ollut suuri taistelu. He ovat kulkeneet läpi tulen ja veden eivätkä ole hukkuneet, vaan ovat saaneet elämän kruunun, tuon loistavan kruunun, jonka vakaasti uskon Herran antavan minulle—ja myös teille, totuuden vilpittömät puolustajat ja kaikille, jotka rakastavat Herraa Jeesusta horjumatta...Oi kaikkein Pyhin Kristus, vedä minut, heikon, itseesi, sillä ellet Sinä vedä meitä itseesi, me emme voi seurata sinua. Vahvista henkeäni, niin että se voi olla halukas. Jos liha on heikko, anna armosi käydä meidän edellämme; tule väliin ja seuraa, sillä ilman Sinua me emme voi astua Sinun tähtesi julmaan kuolemaan. Anna minulle peloton sydän, oikea usko, vahva toivo ja täydellinen rakkaus, että kykenisin Sinun tähtesi antamaan elämäni kärsivällisyydellä ja ilolla. Aamen. Kirjoitettu kahleissa vankilassa Johannes Kastajan päivän aattona.

Jeremias Prahalainen seurasi pian samaa tulista tietä ja hussilaisen Böömin uoma jakautui kolmeen päävirtaan; niiden, jotka taistelivat; niiden, jotka halusivat tehdä kompromissin ja joita kutsuttiin utrakvisteiksi tai kalistiineiksi; ja niiden, jotka oli valittu kärsimään.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat jatkoivat Jan Zizkan johdolla kiihkeää ja voitokasta sotaansa. Pieni Taborin kaupunki jyrkällä kukkulalla Böömin sydämessä oli sekä sotilaallinen että hengellinen keskus. Sen torilla voidaan vieläkin nähdä niiden kivipöytien jäännökset, joiden ääressä kymmenetttuhannet ihmiset kokoontuivat viettämään Herran ehtoollista ja nauttimaan sekä leipää että viiniä, joista jälkimmäisen oli roomalaiskatolinen kirkko varannut ainoastaan pappien käyttöön ja kieltänyt sen nauttimisen maallikoilta. Viinimaljasta tulikin taboriittien symboli. Taborin kukkulan juurella on lampi, jota vieläkin kutsutaan Jordaniksi, jossa suuret määrät ihmisiä kastettiin heidän tunnustettuaan uskonsa.
Zizka ei johtanut ainoastaan aatelistoa, vaan koko kansakuntaa. Vapaisiin talonpoikiin oli tehnyt vaikutuksen yhteisen vastustamattoman innokkuuden henki. Heidän maanviljelyskalustostaan tehtiin mahtavia aseita ja Zizka opetti heitä käyttämään kärryjään sekä kuljetuksiin että siirrettävinä linnakkeina. Paavi nostatti heitä vastaan ristiretkiä, mutta hyökänneet armeijat ajettiin kokonaisuudessaan pois ja hussilaiset tunkeutuivat kaikkiin lähimaihin ja saivat niissä aikaan hävitystä ja molemmilla puolilla syyllistyttiin suuriin ylilyönteihin.

Kirkon oli pakko sopia hussilaisten kanssa ja suoda heille Baselin kirkolliskokouksessa oikeus saarnata vapaasti Jumalan Sanaa, nauttia Herran ehtoollista molemmilla tavoilla, poistaa papiston maallinen omaisuus ja monet sortolait. Silti sodat jatkuivat ja maa oli nääntynyt ja menettänyt moraalinsa, lait, jotka orjuuttivat talonpoikia, heikensivät kansakunnan voimaa ja (1434) Lipanin taistelussa lyötiin taboriitit. Tehtiin sopimus "Baselin sopimus", joka jakoi böömiläiset. Koska utrakvistit olivat suosiollisempia roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan, paavi julisti sen Böömin kansankirkoksi, heille suotiin etuoikeus Herran maljan käyttöön; heidän johtajastaan Rokycanasta tehtiin arkkipiispa; ja kaikki palautui jälleen takaisin Rooman käsiin.
Näiden konfliktien ollessa käynnissä ja hussilaisten voittojen ollessa huipussaan oli aina muutamia, jotka eivät uskon ja todistuksen asioissa luottaneet materiaaliseen voimaan, vaan niinkuin he olivat aikanaan oppineet valdolaisilta saarnaajilta, he etsivät edelleen ohjeet Raamatusta ja löysivät ne seurakuntajärjestyksen ja evankeliumin todistamisen osalta ja seurasivat Kristusta ollen valmiit kärsimään vääryyttä ja luottivat Jumalaan.
Tunnetuin heistä oli Jakoubek⁶, joka oli Hussin kollega Prahan yliopistossa ja oli jo niinkin varhain kuin vuonna 1410 siellä luennoidessaan asettanut vastakkain väärän, antikristillisen roomalaiskatolisen kirkon ja todellisen seurakunnan eli pyhien yhteyden ja kehottanut kaikkia kristittyjä palaamaan takaisin alkuseurakuntaan. Myös Nikolauksella, joka oli saksalainen, ja oli erotettu Dresdenistä harhaoppien takia ja oli perehtynyt Raamattuun ja seurakunnan historiaan, oli ollut vaikutusta taboriitteihin osoittaessaan heille, mikä oli ollut apostolien opetus ja alkuseurakunnan seurakuntajärjestys ja miten harhaopit olivat vähitellen tunkeutuneet seurakuntaan. Prahassa keskusteltiin paljon siitä, oliko kristityllä oikeutta käyttää miekkaa. Taboriittien mielestä sitä oli käytettävä, kun se oli välttämätöntä puolustautumiseen, vaikka siitä olikin vahinkoa. Olosuhteiden pakottamana saattaisi olla oikein jopa hyökätä ja tuhota vihollinen. Ennen pitkää Jakoubek huomasi olevansa täysin vastakkain taboriittien kanssa tässä asiassa. Kaikkein vaikutusvaltaisin ja kyvykkäin sodan vastustaja jopa puolustautumisessa oli Peter Cheltschizki, joka huolimatta myötätunnostaan taboriitteja kohtaan vastusti heitä ja Zizkaa väsymättä näiden kutsuessa ihmisiä tarttumaan aseisiin.

Vaikka veljien kirjoitukset poltettiinkin yleensä yhdessä kirjottajansa kanssa, jotkut välttivät kohtalon, mm. Peter Cheltschizkin kirja Uskon verkko⁷ vuodelta 1440, jossa on säilynyt paljon heidän opetustaan ja jolla oli hyvin suuri vaikuts. Hän kirjoittaa:

Tämän kirjan tavoitteena ei ole mikään muu, kuin että me, jotka tulemme viimeisinä, haluamme nähdä niitä ensimmäisiä ja haluamme palata takaisin heidän luokseen siinä määrin kuin Jumala tekee sen mahdolliseksi. Me olemme kuin ihmiset, jotka ovat tulleet poltetun talon luo ja jotka yrittävät löytää alkuperäiset perustukset. Se on sitäkin vaikemapaa, koska raunioiden päälle on kasvanut kaikenlaista kasvullisuutta ja monet luulevat, että tuo kasvullisuus on alkuperäinen perustus ja sanovat "Tämä on perustus" ja "Tämä on tapa, jolla kaikki täytyy tehdä" ja muut toistelevat sanoja heidän perässään. Niin että he luulevat löytäneensä perustuksen nähdessään kaiken tuon uuden kasvuston, vaikka he ovatkin itse asiassa löytäneet jotain aivan muuta kuin tuo todellinen perustus ja jopa sille vastakkaista. Tämä tekee etsinnän entistä vaikeammaksi, sillä jos kaikki sanoisivat "vanha perustus on hävinnyt raunioiden alle", alkaisivat monet kaivaa ja etsiä sitä ja alkaisivat todella rakentaa sitä niinkuin Nehemia ja Serubbaabel tekivät temppelin hävityksen jälkeen. On paljon vaikeampi rakentaa jälleen hengellisiä raunioita, jotka ovat olleet olemassa jo niin kauan ja päästä takaisin alkuperäiseen tilaan, sillä mitään muuta perustusta ei voida laskea kuin Jeesus Kristus, jonka luota niin monet ovat vaeltaneet pois ja kääntyneet muiden jumalien puoleen ja tehneet niistä itselleen perustuksen...
Apostolien aikoina uskovien seurakunnat nimettiin kaupunkien, kylien ja seutujen mukaan, ne olivat uskovien seurakuntia, joilla oli yksi usko. Apostolit pitivät nämä seurakunnat erillään ei-uskovista. En väitä, että kaikki uskovat voitaisiin jaotella paikallisessa, konkreettisessa mielessä kaupungin tietyn kadun mukaan, vaan sensijaan heitä kaikkia yhdisti yhteinen usko ja he kokoontuivat yhteen paikallisesti hengellisiin kokouksiin ja Jumalan Sanan äärelle. Ja sellaisen uskon ja hengellisten asioiden yhteydessä niitä kutsuttiin uskovien seurakunniksi.

Hän selostaa, miten "Baselissa sanoi paavin edustaja vuonna 1433, että vaikka alkuseurakunnassa olikin paljon ylistettävää, se oli kuitenkin hyvin yksinkertainen ja köyhä ja koska temppeli seurasi ilmestysmajaa, samoin kirkon nykyinen kauneus ja loisto on seurannut alkuseurakunnan yksinkertaisuutta. Nykyään tehdään tiettäväksi myös monia asioita, jotka olivat alkuseurakunnalle tuntemattomia."
Hän opetti, että "suuri pappi" (ts. paavi) osoittaa epäkunnioitusta Vapahtajaa kohtaan ottaessaan itselleen vallan antaa anteeksi syntejä, jonka Jumala on varannut ainoastaan itselleen.

Jumala on todistanut, että Hän Itse antaa anteeksi synnit ja pyyhkii pois ihmisten pahoja tekoja Kristuksen kautta, joka kuoli ihmisten syntien edestä. Tämän mukaisesti uskon todistus on, että Hän on Jumalan Karitsa, joka otti pois synnit ja antaa anteeksi maailmalle pitäen itsellään ainoana oikeuden antaa anteeksi syntejä, koska Hän on yhtä aikaa sekä Jumala että ihminen. Ja tämän takia Hän kuoli ihmisenä syntien edestä ja antoi itsensä Jumalalle ristillä uhrina syntien edestä. Näin Jumala saavutti Hänen kauttaan ja Hänen kärsimystensä kautta maailman syntien anteeksiannon. Vain Hänellä yksistään on voima ja oikeus antaa ihmisille anteeksi heidän syntinsä.
Niinpä tuo suuri pappi kaikessa loistossaan, jonka avulla hän kohottaa itsensä Jumalaksi kutsutun yläpuolelle kuin rosvo, joka on kahminut itselleen nämä Kristuksen oikeudet. Niinpä juopuneet ihmisjoukot ryntäävät kaikista maista ja hän, kaiken pahan isä, jakaa siunauksiaan korkealta paikaltaan ihmisjoukoille, että he saisivat syntinsä anteeksi ja saisivat vapautuksen kaikesta tuomiosta. Hän päästää helvetistä ja kiirastulesta eikä ole mitään syytä, miksi joku joutuisi sinne. Hän lähettää myös kaikkiin maihin lippuja rahasta, jotka takaavat vapautuksen kaikista synneistä ja tuskista; ihmisten ei tarvitse edes vaivautua tulemaan hänen luokseen, heidän tarvitsee vain lähettää rahaa, niin he saavat kaiken anteeksi. Ainoastaan Herralle kuuluvan on tämä virkailija ottanut itselleen ja hän ottaa itselleen myös ylistyksen, joka kuuluu ainoastaan hänen Herralleen ja rikastuu näiden asioiden myymisellä. Mitä tekemistä jääkään Kristukselle meidän hyväksemme, kun hänen virkamiehensä vapauttaa meidät kaikista synneistä ja kaikesta tuomiosta ja tekee meistä vain vanhurskaita ja pyhiä? Ainoastaan meidän syntimme ovat esteenä pelastuksellemme. Jos ylipappi päästää niistä kaikista, mitä tehtävää Jeesus-paralla enää on?
"Miksi maailma hylkii Häntä niin eikä etsi pelastusta Häneltä? Vain siitä syystä, että suuri pappi saattaa hänet varjoon mahtipontisuudellaan ja tekee Hänestä maailman pimeyden samalla kun tuolla suurella papilla itsellään on suuri nimi maailmassa ja ennennäkemätön maine. Niin että jo ristiinnaulittua Herraa Jeesusta pidetään maailman silmissä naurunalaisena ja vain suuri pappi itse on kaikkien huulilla ja maailma etsii pelastusta hänessä ja löytääkin sen hänestä".

Utrakvistien arkkipiispa Rokycana⁸suositteli kaunopuheisesti Chelcickyn opetuksia saarnatessaan kuuluisassa Tynin kirkossa Prahassa ja tuomitsi roomalaiskatolisen kirkon pahuudet. Hän ei kuitenkaan toiminut puheidensa mukaisesti. Mutta monet hänen kuulijoistaan päättivät noudattaa niitä periaatteita, jotka he olivat oppineet ja vetäytyivät Rokycanasta ja kokoontuivat hänen sijaansa hyvämaineisen Rehorin (tunnettu myöhemmin nimellä Patriarkka) ympärille ja perustivat (vuonna 1457) yhteisön Koillis-Böömiin Kunvaldin kylään Lititzin linnan läheisyyteen. Monet liittyivät heihin siellä. Jotkut heistä olivat Chelcickyn seuraajia ja jotkut valdolaisista seurakunnista, lisäksi oli opiskelijoita Prahasta ja muita. Vaikka he olivatkin edelleen yhteydessä utrakvistien seurakuntaan, he palasivat monessa suhteessa Raamatun opetuksiin ja alkuseurakuntien käytäntöihin. Heillä oli pastorina utrakvistinen pappi, mutta vanhimmisto oli valittu: heidän keskuudessaan oli myös niitä, joita vanhan valdolaisen tavan mukaan kutsuttiin "täydellisiksi" ja jotka luopuivat kaikesta omaisuudestaan. He eivät saaneet kauaa olla rauhassa. Muutaman vuoden kuluttua Kunvaldin yhteisö hajaantui, kun utrakvistien seurakunta vainosi heitä yhtä katkerasti kuin roomalaiskatolinen kirkko aikoinaan; Rehor vangittiin ja häntä kidutettiin; eräs Jakob Hulava poltettiin ja veljet itse piiloutuivat vuorille ja metsiin. Heidän lukumääränsä kuitenkin kasvoi ja vähitellen vaino laantui.

Reichenaun⁹ vuorilla vuonna 1463 ja jälleen vuonna 1467 Lohotassa oli yleisiä veljien kokouksia, joissa oli läsnä monia korkea-arvoisia ja vaikutusvaltaisia miehiä. He tutkiskelivat näissä kokouksissa uudestaan seurakunnan periaatteita. Heti ensimmäiseksi he kastoivat läsnäolleet, sillä uskovien upotuskaste oli yleistä valdolaisten keskuudessa ja samoin suurimmalle osalle eri puolilla asuvia veljiä, vaikka se olikin keskeytynyt vainojen painostuksesta. He julistivat myös virallisesti eronsa roomalaiskatolisesta kirkosta. He kutsuivat itseään nimityksellä Jednota Bratrskâ (Veljeyden seurakunta) tai Unitas Fratrum, Yhdistyneet veljet.
He eivät halunneet näin toimimalla perustaa uutta puoluetta tai erottautua millään tavoin lukuisista muista veljien seurakunnista, joita oli monissa eri maissa; vaan he toivoivat, että heidän esimerkkinsä rohkaisisi heitä tekemään selkeämmin tunnetuksi eronsa roomalaiskatolisesta kirkkojärjestelmästä. Ennen kokousten päättymistä heidän keskuudestaan valittiin yhdeksän miestä kuudestakymmenestä läsnäolleesta ja näistä yhdeksästä valittiin kolme arvalla ja heistä yksi, kunvaldilainen Matthias, jonka he lähettivät valdolaisen Itävallan piispa Stephenin luo, jotta hän vihkisi hänet virkaan. Se oli merkkinä heidän jatkuvasta yhteydestään valdolaisten veljien kanssa. He eivät pitäneet tätä virkaan asettamista tärkeänä, mutta toivottavana; he ajattelivat, että roomalaiskatolinen kirkko oli menettänyt Sylvesterin aikana mahdollisen apostolisen suksessionsa, mutta jos sellaista vielä oli olemassa, sen täytyi olla kataareilla, paulikiaaneilla ja valdolaisilla.
He tiedottivat päätöksensä arkkipiispa Rokycanalle; ja kun hän saarnastuolista tuomitsi heidät, he kirjoittivat eteenpäin osoittaen, että heidän tekonsa ei ollut jonkin uuden muodostamista, vaan paluuta aitoon alkukristilliseen seurakuntaan, jota oli aina ylläpidetty valdolaisten keskuudessa. Kun heitä nuhdeltiin sanoen, että he olivat erottautumisellaan tuominneet kaikki heidän piirinsä ulkopuolella olevat ja kielsivät heiltä pelastuksen mahdollisuuden, he vastasivat, että he eivät olleet koskaan ajatelleet, että todellista kristinuskoa sitoisivat tietyt näkemykset ja muotomenot; että he tunnistivat todelliset kristityt niiden keskuudessa, jotka eivät kuuluneet heidän seurakuntiinsa ja pitivät sitä syntinä, että roomalaiskatolinen kirkko kielsi pelastuksen niiltä, jotka eivät alistuneet paavin alaisuuteen.
Arkkipiispan veljenpoika, joka kuului veljiin, kirjoitti: "Kukaan ei voi sanoa, että me tuomitsisimme ne, jotka edelleen tottelevat roomalaiskatolista kirkkoa ja pitäisimme heitä ulkopuolella olevina...Se ei ole missään nimessä meidän käsityksemme...Koska me emme pidä Intian tai Kreikankaan kirkkoja ulkopuolella olevina, niin emme myöskään tuomitse roomalaiskatolisten keskuudessa olevia valittuja..."
He korostivat pyhää elämää, niinkuin Herra ja apostolit siitä opettivat, seurakuntakurin avustamana, niinkuin Raamatusta näkyy, mutta yhdistettynä täydellisimpään omantunnonvapauteen. He suosittelivat yksinkertaista elämäntapaa; veljien keskuudessa ei kenenkään pitäisi joutua kärsimään köyhyyttä, koska rikkaat olivat valmiita auttamaan köyhiä.

Sitä mukaa kuin määrä lisääntyi, tapahtui muutoksia; jäseniksi tuli oppia saaneita, korkeassa asemassa olevia ja varakkaita ja johtajuus siirtyi yksinkertaisten veljien käsistä sivistyneemmille. Lukas Prahalainen oli neljänkymmenen vuoden ajan aina kuolemaansa (1528) saakka kaikkein huomatuin ja aktiivisin heidän keskuudessaan. Hän kirjoitti paljon ja tehokkaasti. Itse asiassa tähän aikaan veljien tuottamat teokset ja heidän kirjapainon käyttönsä ylittivät mitä suurimmassa määrin sen, mitä paljon lukuisampi roomalaiskatolinen puolue sai aikaan. Virsien kirjoittaminen ja musiikki kukoistivat. Enää ei pidetty vääränä olla korkeassa valtion virassa tai saada rehellistä tuottoa liiketoiminnasta yli varsinaisten tarpeiden ja valasta kieltäytyminen loppui. Kasvatusta harjoitettiin ja veljien kouluista tuli yleensä kysyttyjä. Oppia vanhurskauttamisesta uskon perusteella opetettiin entistä selkeämmin. Lukas kehitti myös järjestelmän seurakunnan hallintoa varten ja toi seurakuntaan monia rituaaleja sen aikaisemmin yksinkertaisiin jumalanpalveluksiin. Kaikki eivät seuranneet mukana; muutamat pysyttelivät erillään ja pysyivät entisissä tavoissa.

Jonkin ajan kuluttua paavi Aleksanteri VI onnistui taivuttelemaan Böömin kuninkaan uskomaan, että veljien kasvava voima olisi vaaraksi hänen valtaistuimelleen ja vuonna 1507 säädettiin Pyhän Jaakobin edikti, jossa vaadittiin kaikkia liittymään roomalaiskatoliseen kirkkoon tai utrakvistikirkkoon tai lähtemään maasta. Veljet olivat jälleen vainon kohteena, heidän kokouksensa suljettiin, heidän kirjansa poltettiin ja heidät itsensä vangittiin, heidät ajettiin ulos maasta tai tapettiin julmasti. Tätä kesti joitakin vuosia, joiden aikana Lukas lohdutti ja rohkaisi kansaansa väsymättömästi, kunnes hänet itsensä otettiin kiinni ja vangittiin. Vähitellen laimensi veljistä annettu hyvä todistus vainon—jotkut heidän katkerimmista vihollisistaan kuolivat äkkiä ja oudolla tavalla, mikä sai muut pelkäämään vainon jatkamista. Itse Böömin kuningaskin kuoli ja roomalaiskatolisen kirkon ja utrakvistien väliset riidat käänsivät heidän huomionsa pois veljistä, jotka jälleen pääsivät nauttimaan rauhasta.

Samaan aikaan tuli uutisia Saksasta Lutherin suurista teoista Wittenbergissä ja veljet lähettivät edustajiaan niin pian kuin mahdollista ottamaan yhteyttä uskonpuhdistajiin ja olivat kosketuksissa heihin. Lukaksella,joka oli nyt vapautettu, oli joitakin epäilyksiä Lutherin ja Wittenbergin opiskelijoiden riehakkaista tavoista, jotka erosivat niin suuresti siitä säännöllisestä elämäntavasta, jonka hän oli tuonut veljien yhteisöihin, joissa jokaista tekoa määräsi joku sääntö, mutta yleensä ottaen veljet hurrasivat innokkaasti odottamattomien liittolaisten ilmaantumisesta. Luther taas oli omasta puolestaan epäilevällä kannalla veljien suhteen, mutta vuonna 1520 hän kirjoitti Spalatinille: "Tähän asti olen, vaikkakin tietämättäni, julistanut kaikkea, mitä Huss julisti ja väitti; Johann Staupitz oli samaa mieltä tietämättään—sanalla sanoen, me olemme kaikki hussilaisia, vaikka emme tietäneet sitä; Paavali ja Augustinus olivat itsekin hussilaisia—sanan täydessä merkityksessä! Katsokaa sitä kauheaa kurjuutta, joka tuli osaksemme, koska emme hyväksyneet Böömin tohtoria johtajaksemme..."

Yhdistyneiden veljien johtaja, josta tuli piispa 32-vuotiaana ja jonka tunnustettiin olevan heidän kyvykkäin opastajansa, suosi mitä täydellisintä yhteistyötä Saksan protestanttien kanssa. Böömiläisten vanha kuningashuone tuli tiensä päähän vuonna 1526 ja kuningaskunta joutui roomalaiskatolisen Habsburgien suvun haltuun Ferdinand I:n liittäessä sen monien maidensa joukkoon. Monet Böömin aatelistosta olivat ystävystyneet veljien kanssa ja jotkut jopa lukeutuneet heihin. Heidän apunsa heidän antaessaan veljille suojapaikkoja tiluksillaan vaivan aikoina oli ollut arvokasta. Jan Augusta käytti erästä heistä nimeltä Konrad Krajek (joka oli rakentanut erään veljien pääkeskuksista Jungbunzlauhun) neuvotellessaan uuden ja hyvin epäsuopean kuninkaan kanssa. Nuo neuvottelut onnistuivat ja seurasi edelleenkin hyvinvoinnin jakso.

Vuonna 1546 puhkesi sota Saksin vaaliruhtinaan johtaman Schmalkaldenin liiton eli Saksan protestanttisten ruhtinaiden liiton ja Böömin kuninkaan veljen keisari Kaarle V:n välillä—protestanttisten ja roomalaiskatolisten voimien välillä. Ferdinand kutsui aateliset ja Böömin kansan alamaisinaan tukemaan itseään; Saksin vaaliruhtinas kutsui yhdistyneet veljet avustamaan itseään taistelussa protestanttisen uskon puolesta. Jotkut kaikkein vaikutusvaltaisimmista Böömin aateliston jäsenistä kuuluivat veljiin, joita oli hyvin paljon ja joilla oli paljon vaikutusvaltaa kautta maan. Erään aatelisen kotona pidettiin kokous, jossa päätettiin taistella protestanttien puolella.

Protestantit lyötiin Mühlbergin taistelussa, Ferdinand palasi takaisin Prahaan voittajana ja aloitti aikomansa veljien tuhoamisen juuriaan myöten. Neljä aatelista teloitettiin julkisesti Prahassa, toisten omaisuus takavarikoitiin, kokoukset kiellettiin ja säädettiin määräys, jonka mukaan jokaisen, joka kieltäytyi liittymästä roomalaiskatoliseen kirkkoon tai utrakvistien kirkkoon, oli lähdettävä maasta kuuden viikon sisällä.

Näin alkoi suuri maastamuutto. Kaikkialta tuli pakolaisia, joiden pitkät vaunujonot olivat matkalla kohti Puolaa. Muut tiellä kulkevat tunsivat myötätuntoa vaeltajia kohtaan ja antoivat heidän matkustaa ilman tullimaksuja, ruokkivat ja pitivät heistä huolta. Mutta heidän ei sallittu asettua Puolaan tai puolalaiseen Preussiin ja vasta kuuden kuukauden matkanteon jälkeen he saivat lepopaikan Königsbergin kaupungissa Itä-Preussissa, joka oli luterilaista seutua. Eräs nuori läkkiseppä heidän keskuudessaan nimeltä Georg Israel, jolla oli erityisen voimakas usko ja joka oli myös fyysisesti vahva, voitti kaikki vastukset ja hankki veljille paikan Puolasta, Ostrorogin kaupungista. Kun he olivat asettuneet Ostrorogiin, siitä tuli keskuspaikka, josta heidän toimintansa levisi kaikkialle Puolaan. He saarnasivat siellä evankeliumia ja lisäksi tekivät paljon työtä yhdistääkseen maan eri protestanttiset lahkot yhteen.
Kun Ferdinandista tuli vuonna 1565 keisari, Böömin valtaistuin siirtyi hänen pojalleen Maximilianille ja hänen hallintakaudellaan saivat veljet palata takaisin ja rakentaa jälleen kokouspaikkansa ja aloittaa kokousten pidon. Kaikki eivät olleet suinkaan lähteneet Böömistä ja pian heidän kirkkonsa oli jälleenrakennettu Böömiin ja Määriin ja lisäksi niitä oli rakennettu vielä Puolaankin. Kauan vankilassa ollut ja jatkuvasti vainottu ja kidutettu Jan Augusta liittyi ilmeisesti utrakvistikirkkoon uskoen, että hän sillä tavoin voisi saada aikaan veljien yhdistymisen. Monista utrakvisteista oli itse asiassa tullut protestantteja ja Böömi ja Määri olivat suurimmaksi osaksi protestanttisia maita.

Veljien keskuudessa olivat tärkeimpiä johtajia kaksi aatelismiestä, Wenzel von Budowa ja Karl de Zerotin. He omistivat laajoja maa-alueita, jotka muistuttivat suorastaan kuningaskuntia. He olivat vanhurskaita miehiä, joiden kodeissa Sanan lukemisella ja rukouksella oli tärkeä sijansa. Maa kukoisti; koulunkäynti yleistyi. Eräs puolalainen aatelinen, joka tuli vuonna 1571 erääseen veljien yhteisöön, sanoi: "Oi iankaikkinen Jumala, mikä ilo silloin syttyikään sydämessäni! Kun katselin kaikkea ja tiedustelin kaikesta, näytti minusta totta tosiaankin siltä kuin olisin tullut Efeson tai Tessalonikan seurakuntaan tai johonkin muuhun apostoliseen seurakuntaan; täällä näin omin silmin ja kuulin omin korvin sellaisia asioita, joista luemme apostolien kirjeissä..."
Vuosien 1579 ja 1593 välillä saatiin valmiiksi tuo suuri työ eli Raamatun kääntäminen alkukielistä tshekin kielelle ja tämä "Kralitzin (tai Karalicen) Raamattu" on yhä käytössä olevan raamatunkäännöksen perustana; siitä tuli tshekkiläisen kirjallisuuden perusta.
Aateliset eivät tyytyneet siihen, että Yhdistyneiden veljien seurakunta olisi ainoastaan sallittu ja että vaino voisi alkaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä, vaan he halusivat tehdä siitä Böömin kansalliskirkon. Kun keisari Rudolf II (1603) pyysi Böömin maapäiviltä, ts. eduskunnalta rahaa suunnittelemaansa Turkin sotaretkeä varten, Wenzel von Budova vaati Vladislavin ediktien eli Pyhän Jakobin asetusten (dekrety Svatojakubskoho) kumoamista ja täydellisen uskonnonvapauden myöntämistä kansalle. Vasta sen jälkeen äänestettäisiin rahasta. Kaikki protestanttiset aateliset tukivat häntä ja kansa oli innokkaasti hänen puolellaan. Keisari, joka oli protestanttien ja jesuiittojen puristuksessa, lupasi ja perui vuorotellen, eikä mitään edistystä tapahtunut. Silloin Wenzel kutsui aateliset kokoon, he kokosivat miehiä ja varustivat heidät ja vannoivat turvautuvansa voimankäyttöön ellei heidän vaatimuksiinsa suostuttaisi. Keisari suostui ja allekirjoitti Böömin majesteettikirjan, jossa myönnettiin täysi uskonvapaus ja kansan keskuudessa iloittiin siitä yleisesti. 24:n "Puolustajan" lautakunta valittiin valvomaan majesteettikirjan täytäntöönpanoa. Kaikki protestanttiset puolueet ja Yhdistyneet veljet allekirjoittivat Böömin yleisen kansallisen protestanttisen uskontunnustuksen.
Ferdinand IIsta tuli Böömin kuningas vuonna 1616. Hän oli täysin jesuiittojen vaikutusvallan alla ja vaikka hän kruunajaisissaan vannoi noudattavansa majesteettikirjaa, hän alkoi välittömästi rikkoa sitä vastaan. Hänen kaksi tärkeintä ministeriään Martinitz ja Slawata ryhtyivät voimallisiin toimenpiteisiin protestanttien vapauksia vastaan ja molempien uskonnollisten puolueiden asenteet toinen toisiaan kohtaan tulivat mitä uhkaavimmiksi. Väistämättömään yhteenottoon ajauduttiin kirkon omaisuutta koskevan kiistan yhteydessä. Kuninkaan käskystä eräs protestanttien hallussa oleva kirkko vallattiin ja tuhottiin, jonka jälkeen Puolustajat tunkeutuivat Prahan kuninkaanlinnaan, jonne kuninkaan ministerineuvosto oli kokoontunut. Kiivaan kiistan päätteeksi heitettiin Martinitz ja Slawata ulos ikkunasta tunkiolle, joka pelasti heidät lähes 20 metrin pudotuksen aiheuttamilta vakavammilta vahingoilta. Puolustajat kokosivat armeijan ja syöksivät kuningas Ferdinandin vallasta ja asettivat hänen sijaansa Pfalzin vaaliruhtinaan Frederickin, joka oli Englannin kuninkaan Jaakko I:n vävy. Jesuiitat karkoitettiin ja roomalaiskatolisesta messusta tuli halveksittu.

Näiden kahden puolueen välinen ratkaiseva taistelu, Valkeavuoren taistelu (1620), käytiin Prahan ulkopuolella olevalla kukkulalla ja se päättyi Puolustajien täydelliseen häviöön. Kaksikymmentäseitsemän protestanttista aatelismiestä, mm. Wenzel von Budova, mestattiin julkisesti Prahan suurella torilla, jonka toisella laidalla on Tynin kirkko ja toisella raatihuone. Jokaiselle heistä tarjottiin mahdollisuutta säilyttää henkensä sillä ehdolla, että kääntyisi roomalaiskatolisuuteen ja jokainen heistä kieltäytyi. Murhat ja kaikenlainen väkivaltaisuus riehui maassa. 36,000 perhettä lähti Böömistä ja Määristä ja Böömin asukasluku laski kolmesta miljoonasta yhteen miljoonaan. Tällä tavoin hussilaisuus ja Böömin itsenäisyys katosivat kokonaan.
Suuressa osassa Eurooppaa oli kolmikymmenvuotinen sota alkanut tuhoisan kulkunsa.

Johan Amos Comenius, jonka jälkimaailma tuntee hänen uudistuksestaan kasvatuksen alalla, on sankarillinen hahmo tuona ahdistuksen aikana. Hän ei hyväksynyt sitä tapaa, millä Veljet olivat menneet mukaan politiikkaan ja sotaan. Tuon suuren katastrofin aikaan hän oli ollut vasta kolme vuotta erään veljien seurakunnan paimenena Fulneckissa Määrissä, jonka espanjalaiset sotilaat ryöstivät ja hävittivät, jolloin Comeniuksen oli pakko paeta. Hän löysi turvapaikan Karl de Zerotinin linnasta, jossa hänestä tuli sinne kokoontuneiden pakolaisten johtaja. Siellä oleskellessaan hän kirjoitti kirjan The Labyrinth of the World and the Paradise of the Heart, jossa hän opetti allegorisessa muodossa, että maailmasta ei löydy rauhaa, vaan se löytyy sydämessä asuvasta Kristuksesta. Joutuessaan pakosalle Zerotinista Comenius johti viimeistä pakolaisryhmää Määristä. Hän oli menettänyt kaiken. Hänen vaimonsa ja lapsensa kuolivat matkan rasituksiin. Heidän jättäessään hyvästit isänmaalleen hän rohkaisi heidän uskoaan siihen, että Jumala säilyttäisi siellä "salaisen siemenen", joka myöhemmin kasvaisi ja kantaisi hedelmää.
Comenius löysi lopulta levähdyspaikan Lissasta (Lesno) Puolasta (1628), jossa hänestä tuli koulun johtaja ja sieltä käsin hän vieraili Englannissa (1641), jonne hänet oli kutsuttu uudelleenjärjestämään kasvatusala siellä. Englannin sisällissota ajoi hänet uusille matkoille Ruotsiin ja muualle. Puolalaisten voitto ruotsalaisista vuonna 1656 johti "harhaoppisten pesäkkeen" polttamiseen Lissassa ja Comenius menetti jälleen kaiken, mm. hänen julkaisemista varten valmistamansa käsikirjoitukset, joka oli vuosien työn tulos. Westfalenin rauha vuonna 1648 oli jo tuhonnut toivon Böömin veljien uudelleen perustamisesta eivätkä katoliset eivätkä protestanttiset voimat hyväksyneet heidän olemassaoloaan. Näissä äärimmäisen tappiollisisa olosuhteissa Comenius antoi veljille ja koko maailmalle sellaisia ohjeita, jotka kertovat sellaisen sielun kokemuksesta, joka yhä jatkaa luottaen Jumalaan, vaikka kaikki maallinen apu on menetetty.
Hän kirjoitti Lissassa vuonna 1650 teoksen The Testament of the Dying Mother¹⁰, jossa hän neuvoo Määrin seurakunnan saarnaajia, joille ei ollut jäänyt mitään yhteisöä, hyväksymään kutsut toimia Sanan palvelijoina evankelisissa kirkoissa; ei imartelemalla kuulijoita eikä ristiriitoja paisuttamalla, vaan tarkoituksena sytyttää rakkautta ja ykseyttä. Hän neuvoi niitä "orpoja", jotka eivät olleet saanaajia, liittymään sellaisiin seurakuntiin, joissa heitä ei pakotettu seuraamaan ihmisiä, vaan sen sijaan opastettiin seuraamaan Kristusta, joissa he näkivät Jeesuksen evankeliumin totuuden, ja rukoilemaan sille rauhaa ja pyrkimään sen kasvuun ja edistykseen kaikessa sellaisessa, mikä on hyvää, antaen heille loistavan esimerkin, johtaen heitä lämmöllä ja rukouksella, niin että ainakin heidän kohdaltaan väistyisi Kaikkivaltiaan Jumalan viha, joka oli kohtaava kristikuntaa. Hän sanoo:

Teitäkään en voi unohtaa, rakkaat sisaret, evankeliset kirkot; enkä sinua meidän äitimme, josta olemme lähtöisin, roomalaiskatolinen kirkko. Sinä olit äitimme, mutta sinusta on tullut meille... vampyyri, joka imee lastensa verta. Sentähden toivon, että kääntyisit kurjuudessasi parannukseen ja hylkäisit jumalanpilkkasi Babylonian...Jätän kaikille kristillisille seurakunnille perinnöksi kaipaukseni ykseyteen ja sovitukseen, uskon ja rakkauden yhteyteen ja Hengen Yhteyteen. Tulkoon tämä henki, jonka henkien Isä antoi minulle alusta asti, teidän päällenne, niin että tekin kaipaisitte yhtä kiihkeästi kaikkien niiden kristittyjen yhdistymistä ja yhteyttä totuudessa, jotka huutavat Jeesuksen nimen puoleen totuudessa. Jumala johdattakoon teidät sille perustalle, joka on tärkeää ja hyödyllistä, niinkuin Hän on minuakin opettanut, että te kaikki pääsisitte näkemään sen, minkä puolesta teidän pitäisi taistella ja minkä ei, ja miten teidän pitäisi välttää kaikkea sellaista intoa, joka ei perustu tietoon eikä edistä seurakunnan vahvistumista, vaan edistää pikemminkin sen tuhoa ja lisäksi, että te näkisitte, missä tarvitaan loimuavaa intoa, niin että ilolla intoilette Jumalan ylistykseksi, jopa henkenne uhalla. Oi kunpa te kaikki innostuisitte kaipaamaan Jumalamme armoa, Jeesuksen arvollisuutta ja Pyhän Hengen ihania ja suloisia sisäisiä lahjoja, jotka annetaan todellisen uskon, todellisen rakkauden ja todellisen toivon kautta Jumalassa. Tällaiseen sisältyy kristinuskon todellinen luonne.

Comenius kirjoitti teoksensa Voice of Mourning vuonna 1660 Amsterdamissa, jossa hänen viimeinen kotinsa sijaitsi ja jossa hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin.¹¹ Siinä hän sanoo:

Me olemme kuulleet, että Herra parantaa ainoastaan sairaita, antaa elämän ainoastaan kuolleille ja pelastaa helvetistä vain ne, jotka on heitetty sinne (1.Sam.2). Olkaamme siis halukkaita tekemään Hänelle sen, mitä Hän haluaa meidän tekevän ja jos Hänen tahtonsa on haavoittaa meitä ensin ja tappaa meidät ja heittää meidät helvettiin, tapahtukoon Hänen tahtonsa; meidän tulee odottaa, että varmasti meidät parannetaan, meidät tehdään eläviksi ja viedään taivaaseen joko täällä tai iankaikkisuudessa! Jopa meidän Herrammekin, jonka oli kestettävä mittaamattoman tuskallinen, häpeällinen ja murheellinen kuolema, lohdutti itseään sillä, että vehnänjyvän on kuoltava, että jos se ei kuole, se jää yksin, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Jos siis Hänen haavansa saivat aikaan parantumisen, Hänen kuolemansa elämän, Hänen helvettinsä taivaan ja pelastuksen, miksi emme mekin, pienet vehnänjyväset, kuolisi Jumalan tahdon mukaisesti? Jos marttyyrien ja myös meidänkin veremme on Jumalan seurakunnan kasvun siemen niiden lisääntymiseksi, jotka pelkäävät Jumalaa, kylväkäämme, oi, itkien, tuota kallisarvoista siementä, jotta saisimme korjata ilolla satoa.
Jumala ei tuhoa rakentamatta jälleen. Hän tekee kaiken uudeksi. Jumala tietää, mitä Hän tekee. Meidän on luotettava Hänen hajottamiseensa ja rakentamiseensa, joka tapahtuu Hänen tahtonsa mukaan. Hän ei tee näitä asioita tarkoituksettomasti; kaiken sen pohjalla on jotain suurta. Koko luomakunta on Jumalan tahdon alainen ja me myös, ymmärrämme me sitten sitä, mitä Hän on tekemässä tai emme. Hän ei tarvitse meidän neuvojamme siinä, mitä Hän tekee.

Kun Comenius oli iältään 77-vuotias, ja hän oli tunnettu koko Euroopassa tehtyään vallankumouksen opetusalalla sekä hengen että menetelmien puolesta, hän kirjoitti teoksen One Thing Needful¹² Hän vertaa maailmaa labyrinttiin ja osoittaa, että tie siitä ulos on kaiken tarpeettoman pois jättäminen ja ainoan tarpeellisen asian valitseminen, joka on Kristus. Hän sanoo:

Syynä lukemattomiin lahkoihin, joille kaikille ei pian enää riitä nimiä, on opettajien suuri lukumäärä. Jokainen kirkko pitää itseään ainoana oikeana tai ainakin puhtaimpana, tosimpana seurakunnan osana ja ne vainoavat toinen toisiaan mitä katkerimmalla vihalla. Niiden välillä ei ole toivoakaan sovituksesta; ne kohtaavat vihollisuuden leppymättömällä vihollisuudella. Ne ovat löytäneet erilaiset tunnustuksensa Raamatusta; ne ovat niiden linnoituksia ja suojavalleja, joiden taakse ne ovat linnoittautuneet torjuakseen kaikki hyökkäykset. En sano, että nuo uskontunnustukset—sillä niiksi voimme ne useimmissa tapauksissa tunnustaa—olisivat sinänsä pahoja. Siinä mielessä niistä tulee kuitenkin pahoja, jos ne lisäävät vihollisuutta; ainoastaan luopumalla niistä kokonaan voitaisiin alkaa parantaa seurakunnan haavoja...Tähän lahkojen ja erilaisten tunnustuskuntien muodostamaan labyrinttiin kuuluu eräs toinenkin; rakkaus kiistelyä kohtaan.
Mitä sillä saavutetaan? Onko yhtäkään oppineiden kiistaa saatu ratkaistua? Ei koskaan. Niiden lukumäärä on vain kasvanut. Saatana on suurin sofisti; häntä ei ole koskaan sanakiistoilla voitettu...Jumalaa palveltaessa kuullaan enemmän ihmisten sanoja kuin Jumalan sanoja. Jokainen puhuu, mitä miellyttää tai tappaa aikaa oppineilla tutkielmilla ja toisten mielipiteitä vastaan kiistelemällä. Tuskin mitään puhutaan uudestisyntymästä tai siitä, miten ihmisen on muututtava Kristuksen kaltaisuuteen päästäkseen osalliseksi Jumalan luonnosta (2.Piet.1:4). Avainten vallasta on kirkko lähes kokonaan menettänyt sitomisen vallan, ainoastaan päästämisen valta on jäljellä...Sakramenteista, jotka on annettu yhteyden ja rakkauden symboleiksi ja symboloimaan elämäämme Kristuksessa, on tehty mitä katkerimman kiistelyn ja keskinäisen vihan kohteita ja lahkolaisuuden keskipisteitä...
Lyhyesti sanoen on kristinuskosta tullut labyrintti. Usko on hajotettu tuhansiksi pikku palasiksi ja ihmistä kutsutaan harhaoppiseksi, jos on yksikin palanen, jota hän ei hyväksy...Mikä voisi auttaa? Ainoastaan yksi on tarpeen: paluu takaisin Kristuksen luo, katsominen Kristukseen ainoana Johtajana ja Hänen jalanjäljissään vaeltaminen laittaen sivuun kaikki muut tiet, kunnes me kaikki saavutamme päämäärän ja olemme päässeet uskon ykseyteen (Ef.4:13). Samoin kuin Taivaallinen Mestarimme rakensi kaiken Raamatun perustalle, samoin pitäisi meidänkin jättää kaikki tunnustuskuntiemme erityispainotukset ja olla tyytyväisiä ilmoitettuun Jumalan Sanaan, joka kuuluu meille kaikille. Raamattu kädessämme pitäisi meidän huutaa: Minä uskon siihen, mitä Jumala on Raamatussa ilmoittanut; Minä tottelen Hänen käskyjään; toivon sitä, mitä Hän on luvannut. Kristityt, kuulkaa! On vain yksi Elämä, mutta kuolema tulee osaksemme tuhansin eri tavoin. On vain yksi Totuus, mutta eksytyksellä on tuhansia eri muotoja. On vain yksi Kristus, mutta tuhansia Antikristuksia...Niinpä sinä tiedät, oi kristikunta, mikä on se ainoa tarpeellinen asia. Sinun on joko palattava takaisin Kristuksen luo tai sitten joudut tuhoon niinkuin Antikristus. Jos olet viisas ja haluat elää, seuraa Elämän Johtajaa."
"Mutta te kristityt, iloitkaa ylöstempauksessanne...kuulkaa Taivaallisen Johtajanne sanat 'Tulkaa minun tyköni'...Vastatkaa yhteen ääneen, 'Totisesti, me tulemme'."

LÄHDEVIITTEET: 

1. Foxe's Book of Martyrs, John Foxe.
   —A Short History of the English People, John Richard Green.
   —England in the Age of Wycliffe, George Macaulay Trevelyan.
2. John Wycliff and His English Precursors, Lechler Lorimerin kääntämänä.
3. The Dawn of the Reformation: The Age of Hus, H.B.Workman, M.A.
4. John Huss and His Followers, Jan Herben (1926).
5. Ulrich von Richental. Chronik des Konzils zu Konstanz (1414-1418), Herausgeben von Dr. Otto H. Brandt. R. 
   Voigtländers Verlag in Leipzig mit 18 Nachbildungen nach der Aulendorfer Handschrift (Voigtänders Quellenbücher Bd. 
   48).
6. Jahrbücher für Kultur und Geschuchte der Slaven, N.F. Band v. Heft 1, 1929, E. Perfeck¨j.
7. Das Netz des Glaubens, Peter Cheltschizki; vanhasta tsekinkielestä saksaksi kääntänyt tri Karl Vogel (Einhorn
   Verlag in Dachau bei München).
8. History of the Moravian Church, J.E. Hutton.
9. Die Reformation und die älteren Reformparteien, Dr. Ludwidg Keller.
10. Das Testament der Sterbenden Mutter, J.A. Comenius. Kirjoitettu Böömin Lissassa vuonna 1650; Dora Perinan
    käännös saksaksi Leitmeritzissa. Monatsschriften der C.G. XVI Band, Heft I. Herausgegeben von Ludwig Keller, Berlin.
    Weidmannsche Buchhandlung.
11. Stimme der Trauer, J.A. Comenius. Bööminkielestä kääntänyt saksaksi Frauz Slamenik. Monatschriften der 
    Comenius-Geselle-schaft XVII Band, Heft 3. Herausgegeben von Ludwig Keller. Verlag von Eugen Diederichs, Jena, 1908.
12. Unum Necessarium, J.A. Comenius.





JATKUU



Alkuperäinen artikkeli teoksesta 'The Pilgrim Church' by E H Broadbent, Lollard, Husseits, the United Brethren

 
Osa 11. Uskonpuhdistus




 

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskustelufoorumi