Katkismus; Yhteisen elämän veljet; Luther; Tetzel; Wittenbergin yhdeksänkymmentäviisiä teesiä; paavin bullan polttaminen; Wormsin valtiopäivät; Wartburg; Raamatun kääntäminen; Erasmuksen yritykset saada aikaan kompromissi; Luterilaisen kirkon kehitys; Sen uudistukset ja rajoittuneisuus; Staupitz; Lutherin valinta Uuden Testamentin seurakuntien ja valtiokirkkojärjestelmän välillä; Loyola ja vastauskonpuhdistus.

Eri maissa asuvien veljien välistä yhteyttä kuvaa se, että samaa, heidän lapsiensa opettamiseen tarkoitettua katekismusta käyttivät laaksojen valdolaiset Ranskassa ja Italiassa, samoin Saksan erilaiset veljien ryhmät ja Böömin yhdistyneet veljet.¹ Se oli pieni kirjanen, joka oli julkaistu italian, ranskan, saksan ja böömin kielillä. Eri painoksia tiedetään painetun aika ajoin aina vuodesta 1498 vuoteen 1530.

Läheisessä yhteydessä näihin veljiin olivat "Yhteisen elämän veljet", jotka olivat 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa perustaneet koulujen verkoston eri puolille Alankomaita ja luoteis-Saksaa. Niiden perustaja oli Gerhard Groote Deventeristä, Hollannista, joka yhdessä Jan van Rysboeckin kanssa muodosti veljien ryhmän ja heidän ensimmäisen koulunsa Deventeriin. Groote ilmaisi opetusperiaatteensa lausuessaan: "Opiskelun juurten ja elämän peilin on oltava ensisijaisesti Kristuksen evankeliumi." Hänen mielestään opiskelu ilman hurskautta olisi todennäköisesti pikemminkin kirous kuin siunaus. Opetus oli erinomaista; kuuluisan koulumestarin Alexander Hegiuksen oppilaita oli 2000. Tuomas Kemppiläinen, joka kirjoitti myöhemmin teoksensa Kristuksen seuraamisesta, kävi koulua siellä ja myös Erasmus oli siellä oppilaana. Koulut levisivät laajalle; niissä opetettiin latinaa ja jonkinverran kreikkaa ja lapset oppivat laulamaan evankelisia latinalaisia virsiä. Aikuisille annettiin omaa opetusta ja niissä luettiin evankeliumeja kansan kielellä. Rahaa ansaittiin jäljentämällä Uuden Testamentin käsikirjoituksia ja myöhemmin painamalla niitä. Veljien ja Jumalan ystävien traktaatteja kopioitiin ja monistettiin. Tällä tavoin toteutettiin tervettä, Raamattuun perustuvaa kasvatusta.
Eräs Ulmissa vuonna 1538 julkaistu virsikirja osoittaa, minkälainen asema ylistyksellä ja palvonnalla oli veljien seurakunnissa. Sen pitkän otsikon lopussa todetaan, että se oli tarkoitettu "kristityille veljille päivittäin laulettavaksi ja käytettäväksi Jumalan kunniaksi".

Raamatulla oli ensi sija Martti Lutherin ymmärryksen valaisemisessa ja hänen kehityksessään; myös John Staupitz auttoi häntä ja hän löysi sanojensa mukaan Taulerin ja joidenkin veljien kirjoituksista jumalisemman opin² kuin kaikkien yliopistojen ja oppineiden kirjoituksista; mikään ei ollut terveempää eikä vastannut paremmin evankeliumien opetusta. Pian hänestä tuli aktiivinen kirjailija ja hänen ensimmäiset pamflettinsa (1517-1520)³ oli kirjoitettu veljien hengessä ja osoittivat, että pelastus ei tapahdu kirkon välityksellä, vaan että jokaisella ihmisellä on suora pääsy Jumalan luo ja jokainen saa pelastuksen uskosta Kristukseen ja tottelemalla Hänen sanaansa. Hänet valtasi se Raamatun opetus, että pelastus on Jumalan armosta tapahtuvaa ja saadaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen eikä sitä voida saavuttaa omien tekojen perusteella. Sekä se taito että into, joilla Luther saarnasi näitä totuuksia herätti ihmisissä toivoa ja uusia odotuksia niissä piireissä, joissa ne jo tunnettiin ja vaikutti myös voimallisesti niihin, jotka eivät aikaisemmin olleet niistä kuulleet.

Vuonna 1517 osoitti eräs huomattava anekauppias Johann Tetzel sellaista häpeämättömyyttä ja karkeutta toimissaan, joka ehkä enemmän kuin mikään muu osoitti ihmisille aneisiin sisältyvän petkutuksen. Kun Luther tuli Wittenbergiin eikä onnistunut saamaan Saksin vaaliruhtinasta toimiin asiassa naulasi Luther itse Staupitzin kannustamana kirkon oveen 95 teesiä, jotka sytyttivät Euroopan liekkeihin ihmisten käsittäessä, että vihdoinkin oli ääni noussut ilmaisemaan sen, mitä kaikki tunsivat— että koko anejärjestelmä oli petosta eikä kuulunut ollenkaan evankeliumiin. Vaivainen munkki oli nyt noussut taistelemaan koko valtavaa paavillista järjestelmää vastaan; hänen kirjoituksensa Saksan kansan aatelistolle osoitettu puhe kristityn vapaudesta ja Kirkon Baabelin vankeudesta vaikuttivat koko Eurooppaan. Paavi Leo X erotti hänet kirkosta pannabullalla; Luther poltti sen julkisesti Wittenbergissä vuonna 1520.

Luther meni paavin auktoriteettien kutsumana Wormsiin sen vaaroista huolimatta eikä kukaan pystynytkään häntä vahingoittamaan. Lähtiessään sieltä oli hänen henkensä uhattuna ja hänen ystävänsä veivät hänet salaa piiloon Wartburgin linnaan ja antoivat ihmisten luulla, että hän oli kuollut. Siellä Luther käänsi Uutta Testamenttia saksaksi ja jatkoi myöhemmin Vanhan Testamentin käännöksellä. Raamatun lukemisen lisääntyminen aikana, jolloin uskontoon liittyvät kysymykset kiihottivat kansaa jopa väkivaltaisuuksiin asti, muutti aikaa myöten koko suhtautumisen kristinuskoon. Se tylsä toivottomuus, millä ihmiset seurasivat kirkon yhä lisääntyvää rappiota ja ahneutta, muuttui eläväksi toivoksi siitä, että nyt vihdoinkin oli tullut herätyksen aika ja oli koittanut aika palata takaisin apostoliseen alkukristillisyyteen. Itse Kristuskin nähtiin nyt uudella, Raamatun paljastamalla tavalla syntisten Vapahtajana, Pelastajana, joka pelastaa välittömästi ja kärsivän ihmiskunnan tienä Jumalan luo.
Näin radikaalisti toinen toisistaan poikkeavat näkemykset ja tavoitteet merkitsivät kuitenkin väistämätöntä konfliktia. Lutherin kannattajien ja ymmärtäjien joukko kasvoi valtavasti, mutta roomalaiskatolisen kirkon vanhaa järjestelmää ei voitaisi muuttaa ilman taistelua. Jotkut, kuten Erasmus, toivoivat kompromissia ja rauhaa, mutta munkit, jotka näkivät asemansa ja etuoikeuksiensa katoavan, olivat äärimmäisen väkivaltaisia ja paavin auktoriteetit päättivät käyttää entisiä aseitaan: kirkonkirousta ja tappamista murskatakseen uuden liikkeen, kun taas Luther, joka nyt oli luopunut entisestä nöyryydestään, kasvoi dogmaattisuudessaan paavin vertaiseksi.

Poliittinen kilpailuasetelma teki tilanteesta entistä vaarallisemman. Maatyöläisten alistaminen johti Talonpoikaiskapinaan (1524-1525), josta vastapuoli syytti Lutheria ja hänen puoluettaan. Kansakuntia uhkasi maailmanpalo. Erasmus kirjoitti (1520): "Toivon, että Luther...vaikenisi vähäksi aikaa...Hän saattaa kyllä puhua totta, mutta kaikella on aikansa." Ja Saksin herttua Yrjölle (1524):

Kun Luther puhui ensimmäistä kertaa, koko maailma osoitti suosiotaan ja teidän korkeutenne muiden mukana. Jumaluusoppineet, jotka ovat nyt hänen katkerimpia vihamiehiään, olivat silloin hänen puolellaan. Kardinaalit ja jopa munkit kannustivat häntä. Hän oli puuttunut erinomaisen tärkeään asiaan. Hän hyökkäsi sellaisia käytänteitä vastaan, jotka jokainen rehellinen ihminen tuomitsi ja puolusti kristinuskoa verenimijöitä vastaan, joiden tyrannian alla koko kristikunta vaikeroi. Kuka olisi silloin voinut uneksiakaan siitä, miten pitkälle liike menisi?...Luther ei itse odottanut koskaan saavansa aikaan mitään sellaista. Sen jälkeen kun hänen teesinsä oli julkaistu, yritin taivutella häntä olemaan menemättä enää pitemmälle...Pelkäsin kapinoita...varoitin häntä pysymään kohtuudessa...
Paavi antoi kirkonkirousbullan, keisari sääti ediktin ja ihmisiä tuomittiin vankilaan ja roviot roihusivat. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Mellakointi vain kasvoi...Ymmärsin kuitenkin, että maailma oli rituaalien vallassa. Pahennusta herättävät munkit kietoivat ja tukahduttivat omiatuntoja. Teologiasta oli tullut sofismia. Dogmatismi oli kehittynyt hulluudeksi ja kaiken lisäksi olivat nuo sanoinkuvaamattomat papit ja piispat ja Rooman virkamiehet...Olin sitä mieltä, että oli aika kompromissille ja sopimuksille...Lutherin isännät olivat itsepäisiä eivätkä suostuneet perääntymään askeltakaan. Katolisen kirkon jumaluusoppineet hönkivät vain tulta ja tulikiveä...Toivon mukaan voin luottaa siihen, että Luther osoittaa edes hiukan myöntyvyyttä ja että paavi ja ruhtinaat voivat vielä suostua rauhaan. Laskeutukoon Kristuksen kyyhkynen keskuuteemme tai vaikkapa Minervan pöllö. Luther on määrännyt sairaalle ruumiille katkeranmakuista lääkettä. Jumala suokoon, että se koituisi sen terveydeksi!

Hän kirjoitti jälleen (1525): "Pidän Lutheria hyvänä miehenä, jonka Kohtalo on kasvattanut korjaamaan aikamme puutteita. Mistä ovat kaikki nämä ongelmat syntyneet? Pappiskunnan häpeämättömästä ja avoimesta moraalittomuudesta, teologien ylimielisyydestä ja munkkien harjoittamasta tyranniasta". Hän neuvoi hävittämään kaiken sen, mikä oli selvästikin väärää, mutta säilyttämään kaiken sen, mikä ei ollut vahingollista, harjoittamaan suvaitsevaisuutta, sallimaan omantunnon vapauden ja kirjoitti: "Aneet, joiden avulla munkit niin kauan pystyivät teologien avustuksella huijaamaan maailmaa, on nyt paljastettu. Rukoilkoot siis kaikki ne, joilla ei ole uskoa pyhimysten ansioihin, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, jäljitelkööt Kristusta elämässään ja jättäkööt ne rauhaan, jotka uskovat pyhimyksiin...Ajatelkoot ihmiset, mitä lystäävät kiirastulesta riitelemättä muiden kanssa, jotka ajattelevat eri tavalla kuin he...Saadaanko vanhurskaus sitten teoista tai uskosta ei merkitse kovinkaan paljon, koska kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei usko ilman tekoja ketään pelasta".
Ristiriita oli kuitenkin liian katkera, jotta sellaisia kohtuullisia neuvoja olisi voitu noudattaa. Vain harva näki mitään mahdollisuutta suvaitsevaisuuteen. Lutherissa itsessään tapahtunut kehitys noissa erikoislaatuisissa olosuhteissa vaikutti puolestaan ihmisiin. Oltuaan aikoinaan varhaisvuosinaan uskollinen roomalaiskatolinen Luther oli Staupitzin kohdattuaan ja Raamattua tutkiessaan muuttunut nyt myötämieliseksi veljiä ja mystikkoja kohtaan, mutta hänen ristiriitansa roomalaiskatolisen papiston kanssa veti häntä nyt yhä läheisempään suhteeseen monien Saksan ruhtinaiden kanssa; ja nämä suhteet yhdistettynä hänen entisen koulutuksensa kanssa johtivat hänet vähitellen luterilaisen kirkon muodostamiseen.

Tälle kehityskululle oli ominaista vetäytyminen pois veljien vanhoista seurakunnista ja yhtä aikaa Raamatun totuuksien henkiinherättämisen kanssa tapahtunut vanhasta roomalaiskatolisesta järjestelmästä otettujen aineksien sisällyttäminen uuteen luterilaiseen kirkkoon. Luther korosti enemmän apostoli Paavalin opetuksia ja vähemmän evankeliumeja verrattuna vanhoihin uskovien seurakuntiin; hän korosti oppia vanhurskauttamisesta yksin uskosta tasapainottamatta sitä riittävästi opetuksella Kristuksen seuraamisesta, mikä oli niin merkillepantavaa veljien opetuksessa. Hänen opetuksensa ihmisen tahdon tai valinnan vapauden täydellisestä puuttumisesta ja siitä, että pelastus on yksin Jumalan armosta, meni niin pitkälle, että hänen evankeliumistaan jäi kokonaan puuttumaan opetus oikeasta käytöksestä. Roomalaiskatolisesta kirkosta otettuja oppeja olivat opetus uudestisyntymisestä kasteessa ja sen seurauksena lapsikastekäytäntö.
Vaikka Luther herättikin henkiin Raamatun opetuksen yksilön pelastuksesta yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen ja Hänen täydellisesti suorittamaansa pelastustyöhön, hän ei kuitenkaan hyväksynyt Uuden Testamentin opetusta seurakunnille, jonka mukaan niiden on erottauduttava maailmasta samalla kuitenkin toimien Jeesuksen Kristuksen todistajina maailmassa; Luher omaksui sen sijaan roomalaiskatolisen koko pitäjän käsittävän seurakuntajärjestelmän, jossa kristityksi katsottua maailmaa hallinnoi papillinen järjestelmä. Koska Lutherin puolella oli lukuisia hallitsijoita, hän säilytti kirkon ja valtion välisen siteen ja hyväksyi valtion käyttämän miekan oikeaksi keinoksi niiden käännyttämiseksi tai rankaisemiseksi, jotka olivat eri mieltä kuin uusi kirkollinen auktoriteetti. Reformaatiopuolue esitti protestinsa Speyerin valtiopäivillä (1529) roomalaiskatolisen kirkon edustajille, josta tulee reformaattoreista käytetty nimitys protestantit. Schmalkaldenin liitossa 1531 liittyivät yhteen yhdeksän ruhtinasta ja yksitoista vapaakaupunkia protestanttiseksi liittoutumaksi.

Staupitz varoitti Lutheria koskien hänen kehityksensä suuntaa: "Kristus auttakoon meitä, että me voisimme vihdoinkin elää sen evankeliumin mukaan, joka korvissamme kaikuu ja mikä on monien huulilla, sillä minä näen suurten joukkojen käyttävän väärin evankeliumia antamaan lihalle vapauksia. Kunpa tutkielmani voisi vaikuttaa sinuun, sillä minä olin aikoinani pyhän evenkeliumin opetuksen pioneeri".
Julistaessaan lopuksi oman tiensä ja Lutherin omaksuman tien eron, hän asettaaa vastakkain nimikristityn ja todellisen kristityn ja kirjoittaa:

Nykyään on muotia erottaa toisistaan usko evankelisesta elämästä ikäänkuin voisi olla mahdollista omistaa todellinen usko Kristukseen ja pysyä kuitenkin elämässä erilaisena kuin Hän. Voi vihollisen oveluutta! Voi ihmisten harhaanjohtamista! Kuulkaa tuota typerysten puhetta: Kukaan, joka uskoo Kristukseen ei tarvitse tekoja. Kuulkaa totuuden sana: Seuratkoon hän minua, joka minua palvelee. Paha henki sanoo lihallisille kristityilleen, että ihminen vanhurskautetaan ilman tekoja ja että Paavali saarnasi tällaista. Se on valhetta. Hän saarnasi tosiaankin lain töitä ja ulkonaisia tapoja vastaan, joihin ihmiset pelon takia panevat luottamuksensa pelastuksesta ja hän taisteli niitä vastaan, koska ne ovat hyödyttömiä ja johtavat tuomioon, mutta milloinkaan hän ei ajatellut pahaa, vaan ainoastaan ylisti niitä tekoja, jotka ovat sen hedelmiä, että uskotaan, rakastetaan ja totellaan taivaallisia käskyjä ja hän julisti ja saarnasi niiden tarpeellisuutta kaikissa epistoloissaan.

Luther opetti: "Oppikaa pyhältä Paavalilta, että evankeliumi opettaa Kristusta, joka tuli, ei antaakseen uuden lain, jonka mukaan tulisi vaeltaa, vaan antaakseen itsensä uhriksi koko maailman syntien edestä". Vanhat seurakunnat olivat aina opettaneet, että tosi kristitty oli sellainen, joka saatuaan uskon kautta Kristuksen elämän, halusi ja pyrki jatkuvasti vaeltamaan tuon sisäisen elämän avulla Hänen esimerkkinsä ja sanansa mukaisesti.
Luther raivasi mahtavilla iskuillaan tietä pitkään jatkuneiden etuoikeuksien ja väärinkäytösten keskelle, niin että uskonpuhdistus voi tapahtua. Hän paljasti Kristuksen lukemattomille syntisille heidän Pelastajanaan, jonka luo jokainen oli kutsuttu tulemaan ilman pappien tai pyhimysten tai kirkon tai sakramenttien apua eikä oman hyvyytensä perusteella, vaan syntisenä kaikkine tarpeineen, löytääkseen Kristuksen uskon kautta Häneen, joka on täydellinen pelastus ja perustuu Jumalan Pojan täydellisesti suoritettuun työhön. Sen sijaan, että Luther olisi jatkanut Sanan tietä, Luther rakensi kirkon, jossa tosin joitakin väärinkäytöksiä oli korjattu, mutta joka monessa suhteessa oli entisen järjestelmän kopiota. Valtavat ihmisjoukot, jotka odottivat häneltä ohjausta, hyväksyivät sen muodon, mihin hän oli luterilaisen kirkon rakentanut. Monet, jotka huomasivat, ettei hän jatkanutkaan Raamattuun palaamisen tietä, niinkuin he olivat toivoneet, pysyivät edelleen entisessä roomalaiskatolisessa kirkossaan ja veljien keskuudessa herännyt toivo häipyi vähitellen nähdessään olevansa kahden kirkollisen järjestelmän välimaastossa, joista molemmat olivat valmiit tarttumaan miekkaan saadakseen aikaan yhdenmukaisuuden omantunnon kysymyksissä.

Luther oli ymmärtänyt seurakuntien jumalallisen mallin eikä hän ilman sisäistä kamppailua hylännyt Uuden Testametnin opetusta itsenäisistä tosi uskovien seurakunnista ja omaksunut valtiokirkkojärjestelmää, johon ulkonaiset olosuhteet häntä painostivat. Näiden kahden ihanteen sovittamaton ero oli ristiriitojen olennaisin syy. Kaste ja Herran ehtoollinen saivat niin paljon merkitystä taistelussa vain siksi, että todellisessa seurakunnassa ne ilmaisevat juopaa, joka vallitsee seurakunnan ja maailman välillä, kun taas valtiokirkkojärjestelmässä ne toimivat ikäänkuin siltana tuon kuilun yli. Lapsikaste ja yleinen ehtoollisen jakohan tekevät tarpeettomaksi henkilökohtaisen uskon niiden vastaanottajissa.
Tämän lisäksi papistolle annettu valta olla ainoat, joilla on pätevyys suorittaa näitä rituaaleja saattavat valtakunnan papiston hallintavallan alle uskon ja omantunnon kysymyksissä, joka yhdistettynä valtion tai siviilihallinnon kanssa tekee vapaiden seurakuntien olemassaolon mahdottomaksi ja uskonnosta kansallisuuskysymyksen. Tällainen valtiokirkkojärjestelmä on kaikenkattava. Siihen saattaa sisältyä erilaisia näkemyksiä. Siihen saattaa sisältyä ei-uskovia ja se saattaa harjoittaa monenlaista pahuutta ja voi sallia jopa pappiensa ilmaisevan epäuskoa Raamattua kohtaan; mutta jos sillä on valta estää uskovien kaste tai Herran ehtoollisen nauttiminen Kristuksen opetuslasten kesken, se ei sellaista salli, vaan pyrkii sellaisen estämään, koska tällaiset ilmiöt iskevät suoraan valtiokirkon perustuksiin, vaikka nuo rituaalit eivät sinänsä olekaan erimielisyyden aiheuttajia, vaan pohjalla on kysymys siitä, mikä seurakunta/kirkko on.
Luther oli tuonut valoon ennenäkemättömällä voimalla ja rohkeudella Raamatun totuudet syntisen yksilön pelastuksesta uskon kautta, mutta epäonnistui siinä, ettei näyttänyt tietä raamatullisuuteen palaamisessa joka suhteessa, esim. seurakuntaa koskevissa opetuksissa. Hän oli opettanut: "Sanon satatuhatta kertaa, että Jumala ei halua mitään pakotettua jumalanpalvelusta. Ketään ei pitäisi pakottaa uskomaan". Vuonna 1526 hän oli kirjoittanut:

Oikeanlaista evankelista järjestystä eivät voi osoittaa kaikenlaiset ihmiset, vaan ne, jotka ovat vakavasti päättäneet tulla kristityiksi ja tunnustaa evankeliumi suulla ja kädellä, joiden täytyy itse liittyä omalla nimellään seurakuntaan ja koontua erikseen yhdessä rakennuksessa rukoukseen, raaamtunlukuun, kastetapahtumiin, sakramentteihin ja muun kristillisen toiminnan harjoittamiseen. Sellaisen järjestyksen vallitessa voitaisiin tunnistaa ne, jotka eivät käyttäydy niinkuin kristittyjen sopii ja heitä voitaisiin nuhdella, heidät voitaisiin palauttaa takaisin oikealle tielle tai erottaa kirkosta Kristuksen ohjeen mukaisesti (Matt.18:15). Tässä yhteydessä he voisivat myös sitoutua antamaan almuja, jotka mieluusti jaettaisiin köyhille Paavalin esimerkin mukaisesti (2.Kor.9:1-2). Silloin ei tarvittaisi paljon hienoa laulua. Silloin suoritettaisiin kasteet lyhyesti ja yksinkertaisesti ja ehtoollinen voitaisiin nauttia ja kaikki tapahtuisi Sanan mukaan ja rakkaudessa. Mutta minä en voi vielä määrätä ja perustaa sellaista seurakuntaa, sillä minulla ei ole vielä oikeita ihmisiä sellaisen toteuttamiseen. Jos kuitenkin niin tapahtuisi ja minun pitäisi sellainen perustaa, ja minua johdatettaisiin sellaiseen, tekisin oman osuuteni mielelläni. Sitä ennen julistan, saarnaan, autan ja edistän sitä, kunnes kristityt ottavat sanan niin tosissaan, että he itse löytävät keinon sen toteuttamiseen ja siinä jatkamiseen.

Kuitenkin Luther tiesi, että "oikeat ihmiset" olivat valmiina; ihmiset, joita hän kuvaili "Jumalan todellisiksi, vanhurskaiksi, pyhiksi lapsiksi". Pitkällisen epäröinnin jälkeen hän päätyi lopulta vastustamaan kaikkia yrityksiä toteuttaa käytännössä kaikkea tuota, jota hän oli niin erinomaisesti kuvannut. Hän ei kuitenkaan, niinkuin niin monet hänen seuraajistaan, pitänyt luterilaista kirkkoa parhaana mahdollisena uskonnon muotona; hän kuvasi sen olevan "väliaikainen", ikäänkuin "esipiha" eikä "pyhä" eikä hän lopettanut kehottamasta ja varoittamasta ihmisiä. Hän sanoi:

Jos me tarkastelemaan suoraan niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään evankelisina kristittyinä ja osaavat hyvinkin puhua Kristuksesta, sen takana ei ole mitään. Suurin osa heistä pettää itsensä. Niiden määrä, jotka aloittivat meidän kanssamme ja nauttivat opetuksestamme oli kymmenen kertaa suurempi; nyt ei edes kymmenesosa ole pysynyt lujana. Sen sijaan he ovat kyllä oppineet puhumaan sanoja niinkuin papukaija toistaa sen, mitä ihmiset sanovat, mutta heidän sydämensä ei ole niissä mukana. He ovat pysyneet samana, mitä ennenkin olivat; he eivät sen paremmin maista kuin tunnekaan sitä, miten tosi ja uskollinen Jumala on. He kyllä kerskuvat paljonkin evankeliumista ja etsivät sitä aluksi vakavissaan, mutta jälkeenpäin ei siitä ole mitään jäljellä; sillä he tekevät mitä tahtovat, noudattavat himojaan ja heistä tulee pahempia kuin mitä he olivat aikaisemmin ja ovat kurittomampia ja taikauskoisempia...kuin muut ihmiset, sillä talonpojat, kaupunkilaiset, aateliset ovat kaikki ahneempia ja kurittomampia kuin he olivat ennen paavin alaisuudessa...Oi, Herra Jumala, kunpa vain noudattaisimme tätä oppia oikein, Sinä näkisit, että missä nyt tuhannen osallistuu sakramenttiin, tuskin satakaan enää menee. Silloin olisi noita hirvittäviä syntejä vähemmän kuin millä paavi helvetillisellä laillaan on täyttänyt maailman: silloin meistä tulisi lopultakin kristillinen seurakunta, kun nyt olemme lähes täysiä pakanoita, vaikka olemme nimeltämme kristittyjä; silloin erottautuisimme niistä, joiden teoista me tiedämme, että he eivät ole koskaan uskoneet eikä heillä ole koskaan ollut elämää, mikä kaikki nyt on meille mahdotonta.

Sen jälkeen kun uusi kirkko oli asetettu valtiomahdin alle, ei sitä enää voitu muuttaa, mutta Luther ei koskaan teeskennellyt, että ne seurakunnat, jotka hän oli perustanut, olisivat olleet Raamatun mallin mukaisia. Melanchtonin puhuessa protestanttisista ruhtinaista "kirkon pääjäseninä" Luther kutsui heitä "muka piispoiksi" ja esitti kerta toisensa jälkeen katumuksensa siitä, että kristillisten seurakuntien jäsenet olivat nyt menettäneet vapautensa ja itsenäisyytensä, vaikka ne olivatkin alunperin olleet hänen päämääränään.

Siihen aikaan, jolloin Luther poltti paavin bullan⁴ ja uskonpuhdistus alkoi toteutua, valmistautui eräs toinen mies päätehtäväänsä, joka tuli olemaan protestanttisuuden kehityksen jarruttaminen ja vastauskonpuhdistuksen järjestäminen, jonka avulla roomalaiskatolinen kirkkko sai valloitettua takaisin laajoja alueita, joilla uskonpuhdistusliike oli jo saanut jalansijaa.
Espanjalaista aatelista sukuperää olevasta Ignatius Loyolasta⁵, joka oli syntynyt vuonna 1491, tuli Ferdinandin ja Isabellan hovin hovipoika ja myöhemmin sotilas, joka erottautui heti alusta alkaen rohkeudellaan, mutta haavoittuminen kolmikymmenvuotiaana halvaannutti hänet pysyvästi ja muutti hänen elämänsä lopullisesti.
Sairasvuoteella haavoittumisensa jälkeen Loyola luki mystikkojen kirjoittamia kirjoja ja hänessä syttyi palava halu päästä eroon entisen elämänsä himoista ja tehdä sen sijaan suuria tekoja, ei sotilaallista kunniaa ansaitakseen maallisen kuninkaan palveluksessa, vaan Jeesuksen Kristuksen sotilaana Jumalan palveluksessa. Hän rukoili: "Näytä minulle, oi Herra, mistä voisin Sinut löytää. Haluan seurata sinua kuin koira, jos vain oppisin löytämään pelastuksen tien". Pitkän kamppailun jälkeen hän antautui Jumalalle ja löysi rauhan vakuuttuneena siitä, että hänen syntinsä oli anteeksi annettu ja hän oli päässyt vapaaksi lihallisista himoista. Montserratin luostarissa, jota ympäröivät vuorenhuiput näyttivät ikäänkuin kivettyneiltä liekeiltä, Loyola ripusti yövartion ja synnintunnustuksen jälkeen aseensa vanhan puisen Neitsyen kuvan eteen ja omistautui Pyhän Neitsyen ja Kristuksen palvelukseen, luopui jopa entisistä vaatteistaan ja pukeutui pyhiinvaeltajien karkeaan asuun ja ontui läheiseen Manresan dominikaaniluostariin. Siellä hän harjoitti mystikoille ominaista itsetutkiskelua ja teki yksityiskohtaisia muistiinmerkintöjä kaikesta itsessään havaitsemastaan—mietiskelyistä, näyistä ja myös ulkonaisista asennoista ja olinpaikoista saadakseen selville, mikä olisi parasta hengellisen ekstaasin kokemiselle. Siellä hän kirjoitti suuren osan teoksestaan Hengellisiä harjoituksia, jolla tuli myöhemmin olemaan erittäin suuri vaikutus.

Mystikkojen pyrkimys päästä välittömään yhteyteen Jumalan kanssa ilman pappeja tai muita välittäjiä, sai heidät jatkuvaan ristiriitaan pappien kanssa. Tällaisesta epäiltynä Loyola joutui useammin kuin kerran inkvisition ja dominikaanien vangitsemaksi, mutta kykeni aina osoittamaan heille, ettei hän ollut sillä kannalla ja pääsi sillä tavoin vapaaksi. Vaikka Loyola itse asiassa aluksi saikin voimakkaita vaikutteita mystikoilta, hän kehitti lopulta järjestelmän, joka oli todellisuudessa täydellinen vastakohta mystikkojen opetuksille. Sen sijaan että hän olisi etsinyt suoran yhteyden kokemuksia Kristukseen, hän asetti jokaisen seuransa jäsenen sopivan ihmisen alaiseen ohjaukseen, joka oli hänen rippi-isänsä ja jolle hänen velvollisuutensa oli uskoa elämänsä salaisimmatkin salaisuudet ja antautua täydelliseen tottelevaisuuteen. Suunnitelma oli sotilaallinen: jokainen oli alamainen yläpuolellaan olevan tahdolle ja jopa kaikkein ylinkin oli niiden valvonnassa, jotka oli asetettu valvomaan jokaista tekoa ja arvioimaan jokainen motiivi.
Vuosia kestäneiden opintojen ja matkojen, opetuksen ja hyväntekeväisyystoiminnan kestäessä, jolloin ponnisteltiin vankkumatta päämääränä Jerusalem, ja paavin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen ryhmä keskittyi aikaa myöten Loyolan ympärille ja siitä hän muodosti "Jeesuksen seuran" Pariisissa vuonna 1534. Loyola ja kuusi muuta, mm. Francis Xavier vannoivat pitäytyvänsä köyhyydessä ja siveydessä ja omistautuvansa lähetystyölle ja vuonna 1540 tunnusti paavi "Jeesuksen seuran", josta Calvin ja seuran vastustajat ensimmäisinä käyttivät nimitystä "jesuiitat". Jäsenten huolellinen valinta ja heidän pitkä ja erityinen koulutuksensa, jonka aikana heille opetettiin täydellistä oman tahdon luovuttamista itseään ylemmille, teki heistä aseen, jonka avulla jarrutettiin uskonpuhdistusta ja käynnistettiin ja ylläpidettiin "vastauskonpuhdistusta", jonka avulla Rooma sai valloitettua takaisin paljolti menettämiään alueita.
Jeesuksen seura toimi johdonmukaisesti ja taidokkaasti vastareaktion aikaansaamiseksi uskonpuhdistukselle. Sen voiman nopea kasvu ja sen häikäilemättömät menetelmät nostattivat sille monia vihamiehiä jopa roomalaiskatolisen kirkon piirissä ja myös monissa maissa, joissa sen sekaantumista uskonnollisiin ja myös siviiliasioihin inhottiin. Seuran historia on myrskyisä. Oli aikoja, jolloin se pääsi hallitsevaan asemaan jonkun valtion politiikassa; toisinaan se taas häädettiin ja kiellettiin kokonaan—palatakseen kuitenkin takaisin, kun olosuhteet olivat kääntyneet suotuisammiksi.
Kölnin arkkipiispa ja vaaliruhtias Hermann von Wieldin yrityksen saada aikaan katolinen uskonpuhdistus ja sovinto uskonpuhdistajien kanssa teki tyhjäksi Canisius, jonka jesuiitat olivat valinneet edustajakseen Saksassa. Seuran toimesta tukahdutettiin lukuisat yritykset saada aikaan uudistuksia ja vahvistettiin Rooman asemaa. Ahkerat ja lähetystyölle omistautueet jäsenet tekivät lähetystyötä ulkomailla ja levittivät siten omaa uskonnonmuotoaan pakanakansoille mm. Intiaan, Kiinaan ja Amerikkaan.

LÄHDEVIITTEET:
1. A History of the Reformation, Thos. M. Lindsay (T.&T. Clark, Edinburgh. 1906-1907. 2 osaa).
2. Die Reformation und die älteren Reform Parteien, tri Ludwig Keller.
3. Life and letters of Erasmus, J.A. Froude.
4. A History of the Reformation, M. Lindsay, M.A, D.D.
5. Encyclopedia Britannica, artikkeli, Loyola.

Alkuperäinen artikkeli teoksesta 'The Pilgrim Church' by E H Broadbent, Lollard, Husseits, the United Brethren

JATKUU
Osa 1

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskustelufoorumi