Alkuajat

E.H. Broadbent

SEURAKUNNAN VAELLUS

1. LUKU

ALKUAJAT

AD 29-313

Uusi Testamentti sopiva kuvaamaan vallitsevia olosuhteita; Vanha ja Uusi Testamentti; Kristuksen seurakunta ja Jumalan seurakunnat; Apostolien teot esittää mallin, jota pitäisi nykyäänkin noudattaa; Suunnitelma myöhempiäkin aikoja varten; Helluntai ja seurakuntien muodostuminen; Synagoogat; Synagoogat ja seurakunnat; Juutalaisten diaspora levittää tietoa Jumalasta; Varhaisimmat seurakunnat koostuivat juutalaisista; Juutalaiset hylkäävät Kristuksen; Juutalainen uskonto, kreikkalainen filosofia ja Rooman valta vastustavat seurakuntia; Raamatun sisältämät kirjat päätetty; Myöhemmät kirjoitukset; Klemensin kirje korinttolaisille; Ignatius; Viimeiset yhteydet Uuden Testamentin aikaan; Kaste ja Herran ehtoollinen; Pappissäädyn nousu; Origenes; Cyprianus; Novatius; Erilaisia seurakuntia; Montanolaiset; Markiolaiset; Alkuseurakuntien kestäväisyys; Kataarit; Novatiolaiset; Donatistit; Manikealaiset; Kirje Diognetukselle; Rooman maailmanvalta vainoaa seurakuntaa; Konstantinus määrää uskonnonvapauden; Seurakunta valloittaa maailman.

Uusi Testamentti täydentää arvokkaasti Vanhaa Testamenttia. Se on ainoa oikea päätös sille, johon laki ja profeetat olisivat voineet johtaa. Se ei poista niitä, vaan täydentää ne täyttämällä ja korvaamalla ne. Se on itsessään luonteeltaan täydellinen, koska se esittää -- ei uuden ajanjakson alkua, jota pitäisi koko ajan muunnella ja täydentää täyttääkseen uusien aikojen uudenlaiset tarpeet, vaan ilmoitus, joka on tarkoitettu kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Jeesusta Kristusta ei voida paremmin meille esittää kuin miten hänet on esitetty neljässä evankeliumissa eikä Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa seuraamuksia ja niistä syntyneitä oppeja voida paremmin opettaa kuin miten ne on opetettu epistoloissa.

Vanha Testamentti kertoo Israelin synnystä ja sen historiasta, kansasta, jonka kautta Jumala ilmoitti itsensä maailmalle ennen Kristuksen tuloa. Uusi Testamentti ilmoittaa Kristuksen seurakunnan, johon kuuluvat kaikki, jotka ovat uudestisyntyneet uskomalla Jumalan Poikaan ja joista on siten tullut osallisia jumalalliseen ja iankaikkiseen elämään (Joh.3:16).
Koska tämä ruumis, koko Kristuksen seurakunta, ei ole näkyvä eikä voi toimia vain yhdessä paikassa, sillä monet sen jäsenistä ovat jo Herran luona ja toiset hajaantuneina ympäri maailmaa, sen on määrä tulla tunnetuksi ja antaa todistuksensa Jumalan seurakuntina, joita on eri puolilla maailmaa ja joita on ollut eri aikoina. Kaikki ne muodostuvat Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsista, jotka kokoontuvat siellä, missä he asuvat, Hänen nimeensä. Niillä on lupaus siitä, että Herra on heidän keskellään ja Pyhä Henki ilmenee eri tavoin sen jäsenissä (Matt. 18:20; 1.Kor. 12:7).
Jokainen näistä seurakunnista on välittömässä yhteydessä Herraan, ja saa auktoriteettinsa Häneltä ja vastaa Hänelle (Ilm.2-3). Mihinkään sellaiseen ei viitata, että joku seurakunta hallitsisi toista tai että olisi olemassa mitään seurakuntien muodostamaa organisaatiota, vaan ainoastaan läheinen henkilökohtainen yhteys yhdistää niitä (Ap.t. 15:36).
Seurakuntien päätehtävänä on tehdä evankeliumi eli hyvä sanoma pelastuksesta tunnetuksi kautta maailman. Tämän Herra määräsi ennen taivaaseen astumistaan ja lupasi antaa Pyhän Hengen siksi voimaksi, jonka avulla se voitaisiin suorittaa (Ap.t. 1:8).
PYSYVÄ MALLI
Apostolien aikaiset tapahtumat seurakuntien historiassa on valittu ja kirjoitettu muistiin Apostolien tekoihin sellaisella tavalla, että ne muodostavat pysyvän mallin seurakunnille. Kun tästä mallista on poikettu, on siitä ollut tuhoisat seuraukset ja kaikki herätys ja ennalleenpalauttaminen on ollut seurausta siitä, että on jossain mielessä palattu Raamatun malliin ja sen periaatteisiin.
Tämä kuvaus apostolista aikaa myöhemmistä tapahtumista, joka on koottu eri kirjoittajilta, osoittaa, että on aina ollut seurakuntia, jotka ovat muodostuneet uskovista, joiden päämääränä on ollut toimia Uuden Testamentin opetuksen mukaisesti. Nämä seurakunnat eivät ole välttämättä toimineet samoilla seuduilla; useinkin ne ovat olleet hajallaan tai turmeltuneet, mutta samanlaisia on syntynyt muualle. Seurakunnan malli on esitetty niin selvästi Raamatussa, että uusia raamatullisia seurakuntia on syntynyt uusiin paikkoihin ja sellaisten uskovien keskuudessa, jotka eivät tienneet, että muutkin olivat vaeltaneet samaa tietä tai että heidän omana aikanaan oli vastaavanlaisia seurakuntia muualla maailmassa. Yleiseen historiaan on viitattu silloin, kun siitä on apua seurakuntakuvausten ymmärtämiselle.
Viittauksia on myös tiettyihin hengellisiin liikkeisiin, jotka antavat valaistusta ilmiöihin, joiden vaikutuksesta syntyi Uuden Testamentin mallin mukaisia seurakuntia, vaikka niiden omassa piirissä ei sellaisia olisi syntynytkään.
Helluntaista alkaen evankeliumi levisi nopeasti. Monet juutalaiset, jotka kuulivat sen Jerusalemissa juhlilla ollessaan, kun sitä ensi kertaa saarnattiin, veivät uutiset niihin moniin eri maihin, joihin he olivat hajaantuneet. Vaikka Uudessa Testamentissa kuvataankin tarkemmin ainoastaan apostoli Paavalin lähetysmatkoja, myös muut apostolit matkustelivat laajalle saarnaten ja perustaen seurakuntia laajalti. Kaikki, jotka uskoivat, olivat Kristuksen todistajia: "Ne, jotka näin olivat hajaantuneet, vaelsiva paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa" (Ap.t. 8:4).
Se, että perustettiin seurakuntia kaikkialle, missä edes muutama tuli uskoon, teki toiminnasta pysyvämpää ja kun jokaiselle seurakunnalle opetettiin alusta alkaen, että se oli suoraan riippuvainen Pyhästä Hengestä ja vastuussa itselleen Kristukselle, siitä tuli Elämän Sanan julistamisen keskus. Vastaperustetulle Tessalonian seurakunnalle sanottiin: "Sillä teidän tykönänne on Herran sana kaikunut" (1.Tess.1:8). Vaikka jokainen seurakunta oli riippumaton mistään seurakuntien muodostamasta organisaatiosta tai yhteenliittymästä, kuitenkiin seurakuntien välillä ylläpidettiin läheistä yhteyttä, joka pysyi elävänä Sanaa palvelevien veljien usein tapahtuvien vierailujen ansiosta (Ap.t. 15:36). Mitään erityisiä rakennuksia ei tarvittu, koska kokoukset pidettiin yksityisissä kodeissa tai missä tahansa muissa tiloissa tai taivasalla.¹ Kun kaikki jäsenet näin vedettiin mukaan palvelutyöhön, ei kivetytty, vaan säilytettiin organisoimaton yhteys, joka salli moninaisuuden, jossa yhteinen elämä Kristuksessa ja samassa Pyhässä Hengessä vain korostui, teki seurakunnille mahdolliseksi kestää vainoissa ja suorittaa tehtävää, joka oli evankeliumin saarnaaminen koko maailmalle.
SYNAGOOGAT
Evankeliumia levittivät aluksi juutalaiset juutalaisille ja siihen tarkoitukseen soveltuivat parhaiten synagoogat. Synagoogat ovat yksinkertainen ja tehokas järjestelmä, jonka ansiosta juutalaisten kansallistunne ja uskonnollinen yhtenäisyys ovat säilyneet kautta vuosisatojen, kun he ovat eläneet hajaannuksessa eri kansojen seassa. Synagoogalle keskeisintä ovat Vanhan Testamentin kirjoitukset ja Kirjoitusten ja synagoogan voima näkyy siinä, että juutalaisia ei ole muserrettu kansana eivätkä he myöskään ole sulautuneet muihin kansoihin diasporan aikana. Synagoogan päätehtäviä olivat Kirjoitusten lukeminen, sen ohjeiden opettaminen ja rukous; ja sen alku on jo muinaisina aikoina. Psalmissa 74:4, 8 valitetaan: Sinun vihollisesi huusivat kokoushuoneessasi...He polttivat kaikki jumalanpalvelushuoneet [Engl. Raamatussa synagogues] maasta.
Kerrotaan, että Esra järjesti synagoogat uudelleen, kun kansa palasi pakkosiirtolaisuudesta ja juutalaisten myöhempi hajaannus lisäsi niiden merkitystä. Kun roomalaiset olivat tuhonneet temppelin, joka oli juutalaisten keskuspaikka, toimivat eri puolille perustetut synagoogat kestävänä yhdyssiteenä kaikissa tulevissa vainoissa. Synagoogan keskellä on arkki, jossa Kirjoituksia säilytetään ja sen vieressä on pöytä, jolta niitä luetaan.
Bar-cocheban (AD 135) johtama yritys vapauttaa Juudea Rooman ikeestä oli yksi monista ja näyttikin lyhyen aikaa menestyvän. Se epäonnistui kuitenkin niinkuin muutkin vastaavat yritykset ja sai aikaan vain hirveitä rangaistuksia juutalaisille. Mutta vaikka he eivät saavuttaneetkaan vapautta voimakeinoin, Kirjoitusten ympärille kokoontuminen suojeli heidät sukupuuttoon häviämiseltä.
Synagoogien ja seurakuntien samankaltaisuus ja yhteys on ilmeistä. Jeesus asetti itsensä kaikkialla maailmassa hajallaan olevien seurakuntien keskukseksi sanoessaan: "Sillä missä kaksi tahi kolme on koontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" (Matt. 18:20), ja Hän antoi heille muuttumattomaksi ohjeeksi Raamatun. Tästä syystä on osoittautunut mahdottomaksi hävittää seurakuntia kokonaan; kun ne on yhdessä paikassa tuhottu, niitä on ilmaantunut muualle.
Diasporassa eläville juutalaisille² kehittyi valtava into tehdä tosi Jumala tunnetuksi pakanoille ja suuri määrä ihmisiä kääntyikin heidän todistuksensa seurauksena. Kolmannella vuosisadalla e.Kr. saatiin valmiiksi hepreankielisten Kirjoitusten kreikankielinen käännös Septuaginta ja koska kreikka oli siihen aikaan ja kauan sen jälkeenkin eri kansojen välisen kommunikoinnin pääkieli, Septuaginta oli korvaamaton apu pakanakansoille siinä, että he voivat sen avulla oppia tuntemaan Vanhan testamentin kirjoituksia. Käyttäen Septuagintaa niin synagoogassa kuin liiketoimintansa yhteydessä juutalaiset tekivät tätä hyvää työtä.
Herran veli Jaakob sanoi: "Sillä Mooseksella on ammoisista ajoista asti joka kaupungissa julistajansa; luetaanhan häntä synagoogissa jokaisena sapattina" (Ap.t.15:21). Tällä tavoin kreikkalaisia ja muita syntiensä ja pakanuuden raskauttamia, sen filosofien hämmentämiä ihmisiä, jotka olivat tyytymättömiä näihin filosofioihin kutsuttiin kuuntelemaan Lakia ja Profeettoja ja näin he oppivat tuntemaan ainoan tosi Jumalan. Liiketoiminta vei juutalaiset kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten pariin ja he käyttivät tilannetta hyväkseen levittäessään Jumalan tuntemusta. Eräs totuutta etsivä pakana kirjoittaa, että hän oli päättänyt, ettei hän aio liittyä mihinkään johtavista filosofisista liikkeistä, koska onnellisen sattuman kautta eräs juutalainen pellavakauppias, joka oli Roomassa käymässä, oli mitä yksinketaisemmalla tavalla ohjannut hänet tuntemaan ainoan Jumalan.
Synagoogissa oli vapaus opettaa. Jeesus opetti niissä säännöllisesti, "...ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaan ja nousi lukemaan" (Luuk.4:16). Kun Barnabas ja Paavali saapuivat Pisidian Antiokiaan, he menivät synagoogaan. "Ja sittenkuin lakia ja profeettoja oli luettu, lähettivät synagoogan esimehet sanomaan heille: 'Miehet, veljet, jossa teillä on jokin kehotuksen sana kansalle, niin puhukaa'" (Ap.t.13:15).
Kun Israelin toivon ja todistuksen täyttymys Kristus Messias tuli, suuret määrät juutalaisia ja uskonnollisia käännynnäisiä uskoi Häneen ja ensimmäiset seurakunnat perustettiin heidän keskuudessaan. Mutta kansan johtajat -- kateellisina Aabrahamin Luvatulle Siemenelle, Daavidin suurimmalle pojalle ja pakanoiden kokoontumiselle kuuntelemaan evankeliumin julistusta ja heidän siitä saamastaan siunauksesta -- he torjuivat Kuninkaansa ja Vapahtajansa, vainosivat hänen opetuslapsiaan ja lähtivät vaeltamaan omaa murheellista tietään ilman Vapahtajaansa, joka oli -- ensiksi heille --- Jumalan ihmistä kohtaan tunteman ja osoittaman rakkauden ja Hänen pelastavan voimansa ilmaus.
Samalla kun seurakuntia perustettiin aluksi juutalaisten keskuudessa, olivat juutalaiset samanaikaisesti niiden ensimmäisiä vastustajia. Mutta pian ne levisivät laajemmalle ja kun pakanat alkoivat kääntyä kristinuskoon, seurakunnat joutuivat ristiriitaan kreikkalaisen aatemaailman ja roomalaisen hallinnon kanssa. Kristuksen ristin yläpuolelle oli kirjoitettu Häntä vastaan esitetyt syytökset hepreaksi, kreikaksi ja latinaksi (Joh. 19:20) ja näiden kielien edustamien hengellisten ja poliittisten voimien alueella seurakunnat joutuivat kärsimään, mutta myös saavuttivat niissä ensimmäiset voittonsa.
Juutalaisuus vaikutti seurakuntaan, ei ainoastaan fyysisten hyökkäysten muodossa, vaan myös pysyvämmin seurauksin johtamalla kristityt lain alle ja kuulemmekin Paavalin kirjeessään galatalaisille pauhaavan sellaista taantumista vastaan: "...mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen" (Gal.2:16). Apostolien tekojen ja galatalaisille osoitetun kirjeen perusteella näemme, että ensimmäinen vakava kristillistä seurakuntaa uhkaava vaara oli, että se käsitettäisiin juutalaisuuden lahkoksi, jolloin se olisi menettänyt voimansa ja vapautensa saattaa Jumalan Kristuksessa valmistama pelastus koko maailman tietoon.
KREIKKALAINEN FILOSOFIA
Etsiessään jonkinlaista teoriaa Jumalasta, jonkinlaista selitystä maailmankaikkeudelle ja jonkinlaista ohjetta elämälle, kreikkalainen filosofia tutki kaikkia uskontoja, olkoot kreikkalaista tai roomalaista, afrikkalaista tai aasialaista alkuperää. Syntyi yhdenlaista gnosista tai "tietoa", yksi uusi filosofinen järjestelmä toisensa jälkeen, joka otettiin kiihkeän keskustelun alaiseksi. Useimmat gnostilaiset järjestelmät käyttivät hyvinkin erilaisia lähteitä ja yhdistivät yhteen pakanallisia ja juutalaisia ja myöhemmin kristillisiä opetuksia ja käytänteitä. Ne tutkivat "mysteereitä", joita initioidut harrastivat pakanallisten uskontojen muodollisuuksein takana. Niissä opetettiin jatkuvasti sitä, että oli olemassa kaksi jumalaa tai periaatetta, toinen oli Valo, toinen Pimeys, toinen oli Hyvä, toinen Paha. Aine ja aineelliset asiat olivat heidän mielestään Pimeyden Voiman tuotetta ja hänen hallinnassaan; kaikki hengellinen luettiin ylemmän jumalan alueeseen kuuluvaksi. Nämä ajatukset ja filosofiat muodostivat monien sellaisten harhaoppien pohjan, jotka tunkeutuivat seurakuntaan jo alusta asti ja joita vastaan taistellaan jo Uuden Testamentin kirjoituksissa, varsinkin Paavalin ja Johanneksen kirjeissä.
Ne keinot, jotka omaksuttiin näitä hyökkäyksiä vastaan ja opillisen ykseyden säilyttämiseksi vaikuttivat seurakuntaan vielä enemmän kuin itse ne harhaopit, joita vastustettiin, sillä niiden takia piispojen valta ja kontrolli kasvoi ja samoin pappisjärjestelmä, joka syntyi niin pian ja alkoi muuntaa niin vakavasti seurakuntien luonnetta.
Rooman maailmanvalta vedettiin vähitellen hyökkäykseen seurakuntia vastaan; hyökkäykseen, jossa se käytti koko voimaansa ja resurssejaan musertamaan ja tuhoamaan seurakunnat.
Noin vuonna 65 surmattiin apostoli Pietari ja muutamaa vuotta myöhemmin apostoli Paavali.³ Se, että roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin (AD 70) korostaa sitä tosiseikkaa, että seurakunnalle ei ole annettu mitään näkyvää tai maanpäällistä keskusta. Myöhemmin apostoli Johannes kirjoitti evankeliuminsa, kirjeensä ja Ilmestyksensä ja sai siten Vanhan ja Uuden Testamentin muodostaman Raamatun päätökseen, päätökseen, joka oli tarpeeksi arvollinen ottaen huomioon kaiken sitä aikaisemmin kirjoitetun.
Uuden Testamentin ja muiden samaan aikaan kirjoitettujen ja myöhempien kirjoitusten välillä, joita ei hyväksytty Jumalan henkeyttämien kirjoitusten luetteloon eli kaanoniin, on huomattava ero. Jälkimmäisten tasosta ei voi erehtyä, vaikka niissä onkin paljon hyvää. Vaikka niissä selitetäänkin Raamattua, puolustetaan totuutta, vastustetaan harhaoppeja ja annetaan opetuslapsille kehotuksen sanoja, niissä näkyy kuitenkin yhä kasvava erkaantuminen Uuden Testamentin pyhistä periaatteista, joka alkoi jo apostolisina aikoina ja lisääntyi nopeasti aikaa myöten.
KLEMENS n. 30-100
Apostoli Johanneksen elinaikana kirjoitettu 1. Klemensin kirje Korintin seurakunnalle antaa kuvan seurakunnista apostolisen ajan lopulla.⁴ Klemens oli Rooman seurakunnan vanhimmistoveli. Hän oli tavannut apostolit Pietarin ja Paavalin, joiden marttyrikuolemaan hän viittaa kirjeessään. Se alkaa näin: "Me emme kirjoita teille ainoastaan muistuttaaksemme teille teidän velvollisuuksistanne, vaan myös muistutukseksi itsellemme." Siinä viitataan jatkuvasti Vanhaan Testamenttiin ja sen tunnustettuun arvoon ja se sisältää monia lainauksia Uudesta Testamentista. Lukijoiden mielissä pidetään toivoa Herran paluusta; hän muistuttaa heitä myös pelastuksen tiestä, joka ei ole meidän tekojemme, vaan uskon viisautta; lisäten, että yksin uskosta tuleva vanhurskautus ei saisi koskaan tehdä meistä velttoja tekemään hyviä töitä. Mutta jo tässä ilmenee papiston ja maallikoiden välinen ero, joka on johdettu Vanhan Testamentin määräyksistä.
Viimeisissä Efeson seurakunnan vanhimmistolle osoitetuissa sanoissaan apostoli Paavalin kuvataan lähettäneen noutamaan heidät ja puhuttelevan heitä niinä, jotka Pyhä Henki oli tehnyt kaitsijoiksi (Ap.t.20). Sana 'vanhimmat' on sama kuin 'kaitsijat' eli piispat, ja koko raamatunkohta osoittaa, että molemmat arvonimet tarkoittivat samaa ja että seurakunnassa heitä oli useita.
IGNATIOS n. 35-n. 107
Vaikka Ignatios⁵ oli tuntenut apostoleista useita, hän antaa kuitenkin kirjoittaessaan muutamaa vuotta Klemensiä myöhemmin piispalle etusijan ja auktoriteetin, joka oli tuntematon sekä Uudelle Testamentille että kaikille Klemensin kirjoituksille. Apostolien tekojen 20. luvusta⁶ opettaessaan hän sanoo, että Paavali lähetti hakemaan Miletosta Efesoon piispoja ja vanhimmistoveljiä ja teki siten yhdestä tehtävänkuvauksesta kaksi eri arvonimeä ja sanoo, että he olivat Efesosta ja sen naapurikaupungeista hämärtäen sillä tavoin sen tosiasian, että yhdessä seurakunnassa, Efesossa, oli useita kaitsijoita tai piispoja.
POLYKARPOS n. 69-156
Eräs viimeisistä, joka oli henkilökohtaisesti tuntenut ketään apostoleista oli Smyrnan piispa Polykarpos, joka surmattiin siellä AD 156. Hän oli saanut pitkään opetusta apostoli Johannekselta ja oli tuntenut läheisesti muitakin, jotka olivat nähneet Herran. Ireneus on toinen lenkki niiden ketjussa, joilla oli yhteys Kristuksen aikaan. Hän oli saanut opetusta Polykarpokselta ja hänestä tuli Lyonin piispa AD 177.
Käytäntö, jonka mukaan uskovat kastettiin⁷ samassa yhteydessä, kun he tunnustivat uskonsa Herraan Jeesukseen Kristukseen, niinkuin Uusi Testamentti opettaa, ja mistä siinä on esimerkkejä, jatkui aina myöhempiin aikoihin saakka. Ensimmäinen viittaus lasten kastamiseen löytyy eräästä Tertullianuksen kirjoituksesta AD 197, jossa hän tuomitsee käytännöt, joita oli alettu ottaa käyttöön, nimittäin kuolleiden ja vauvojen kastamisen. Tähän muutokseen valmisti tietä sellainen kastetta koskeva opetus, joka poikkesi Uuden Testamentin opetuksesta; sillä jo 100-luvun alussa opetettiin kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä.
Tämä ja se yhtälailla hätkähdyttävä muutos, jossa Herran ja Hänen kuolemansa muistaminen (hänen opetuslastensa tapa murtaa leipää ja ja juoda viiniä sen muistoksi) muutettiin muka ihmeen aikaansaavaksi papin suorittamaksi teoksi, lisäsivät tehokkaasti papiston ja maallikoiden välille kehittynyttä eroa. Piispojen alaisuudessa toimivan pappisjärjestelmän synty, jossa piispoja hallitsivat vastaavasti "metropoliitat", joiden hallinnassa oli laajempi alue, korvasi Pyhän Hengen toiminnan ja Raamatun ohjeet ihmisten muodostamalla järjestelmällä ja uskonnollisilla muodoilla eri seurakunnissa.
Tämä kehitys tapahtui vähitellen⁸ eivätkä kaikki menneet siihen mukaan. Aluksi ei esiintynyt mitään sellaista, että joku seurakunta olisi hallinnut jotain toista seurakuntaa, vaikka joku hyvin pieni seurakunta saattoikin pyytää isompaa seurakuntaa lähettämään 'valittuja miehiä' auttamaan sitä tärkeissä kysymyksissä. Joskus pidettiin paikallisia kaitsijoiden konferensseja, mutta 100-luvun lopulle saakka niitä näytettiin kutsutun koolle vain silloin, kun joku tietty tilanne sai aikaan asiasta kiinnostuneiden yhteiset neuvottelut. Tertullianus kirjoitti: Uskonnon ei pidä pakottaa uskontoa, joka on omaksuttava vapaasti, ei pakolla."
ORIGENES 185-254
Origenes, joka oli eräs suurimmista opettajista⁹ ja samalla myös mieleltään eräs kaikkein hengellisimmistä kirkkoisistä, antoi seurakunnan hengellisestä luonteesta selkeän todistuksen. Hän syntyi (AD 185) Aleksandriassa kristityille vanhemmille ja kuului niihin, joka sai jo varhaislapsuudessaan kokea Pyhän Hengen toimintaa. Origeneen onnellinen suhde viisaaseen ja vanhurskaaseen isäänsä Leonidakseen, joka oli hänen ensimmäinen Raamatun opettajansa, tuli esiin huomattavalla tavalla, kun 17-vuotias Origenes hänen isänsä ollessa vangittuna uskonsa takia yritti jakaa isänsä vankeuden, jonka hänen äitinsä sai estettyä kätkemällä hänen vaatteensa. Origenes kirjoitti isälleen vankilaan ja kehotti häntä pysymään uskollisena. Kun Leonidas joutui kärsimään kuolemantuomion ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin, nuoresta Origeneestä tuli äitinsä ja kuuden nuoremman veljen päähuoltaja.
Origeneen epätavalliset opettajankyvyt nostivat hänet nopeasti kuuluisuuteen ja samalla kun hän kohteli itseään äärimmäisellä ankaruudella, hän osoitti lempeyttä vainottuja veljiään kohtaan ja otti osaa heidän kärsimyksiinsä. Hän pakeni eräässä vaiheessa Palestiinaan, jossa hänen oppineisuutensa ja kirjoituksensa sai piispat kuuntelemaan hänen Raamatun opetustaan ja opiskelemaan sitä.
Aleksandrian piispaa Demetriosta suututti, että Origenes, joka oli maallikko, opetti piispoja ja niin hän sensuroi Origeneen opetusta ja kutsui hänet takaisin Aleksandriaan. Vaikka Origenes alistuikin Demetriuksen auktoriteetille, tämä erotti Origeneen kuitenkin kirkosta (AD 231). Origeneen luonteen erityinen viehättävyys ja hänen opetuksensa syvällisyys ja viisaus voitti monien kiintymyksen ja monet seurasivat hänen opetustaan vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Hän kuoli AD 254 sen seurauksena, että hän oli joutunut kestämään kidutusta viiden vuoden ajan Tyyrossa Deciuksen määräämissä vainoissa.
Origenes käsitti seurakunnan muodostuvan kaikista niistä, jotka olivat elämässään saaneet kokea iankaikkisen evankeliumin voiman. He muodostavat todellisen hengellisen seurakunnan, joka ei aina käy yksiin sen kanssa, mitä ihmiset kutsuvat seurakunnaksi. Hänen innokas, pohdiskeleva mielensä vei hänet useimpien käsityskyvyn ulottumattomiin, niin että monet pitivät hänen opetuksiaan harhaoppisina, mutta hän teki eron niiden opetusten välillä, jotka on esitettävä selkeästi ja dogmaattisesti ja niiden välillä, jotka on esitettävä varoen, pohdittavaksi. Viimeksimainituista hän totesi seuraavaa: "Miten asiat ovat, tuntee kuitenkin vain yksin Jumala, ja ne, jotka ovat Hänen ystäviään Kristuksen ja Pyhän Hengen kautta." Hänen työteliäs elämänsä oli omistettu Raamatun tulkinnalle. Hänen suuri teoksensa Heksapla teki mahdolliseksi eri versioiden nopean vertailun toinen toisiinsa.
CYPRIANUS n. 200-258
Cyprianus¹⁰, Karthagon piispa, joka oli syntynyt noin AD 200 tienoilla, oli hyvin erilainen kuin Origenes. Hän käyttää vapaasti nimitystä "katolinen kirkko" eikä näe pelastusta sen ulkopuolella, niin että hänen aikanaan oli jo muodostunut "vanha katolinen kirkko", s.o. se kirkko, joka ennen Konstantinuksen aikaa käytti itsestään nimitystä "katolinen" ja sulki ulkopuolelleen kaikki ne, jotka eivät siihen mukautuneet. Kirjoittaessaan Novatianuksesta ja niistä, jotka osoittivat hänelle myötätuntoa yrittäessään puhdistaa seurakuntia, Cyprianus tuomitsee "sen laittoman järjestön pahuuden, joka on muodostettu katolista kirkkoa vastaan"; ja sanoo, että niillä, jotka hyväksyvät Novatianuksen, ei voinut olla yhteyttä katolisen kirkon kanssa, koska he halusivat "pilkkoa ja raadella katolisen kirkon yhteisen ruumiin" ja olivat syyllistyneet siten Äitinsä hylkäämisen jumalattomuuteen ja sanoo, että heidän on palattava kirkkoon ymmärtäen, että he ovat toimineet "vastoin katolista ykseyttä". Hän toteaa, että "vehnän seassa on lustetta, mutta meidän ei pitäisi silti vetäytyä pois kirkosta, vaan pyrkiä pikemminkin olemaan siinä vehnää, suuren huoneen kultaisia ja hopeisia astioita". Hän suositteli pamflettiensa lukemisen auttavan epäilijöitä ja viittasi Novatianuksen puolustajiin sanoen heistä "Se, joka ei kuulu Kristuksen kirkkoon, ei ole kristitty...on vain yksi kirkko... ja yksi piispojen muodostama hallinto".
JÄRJESTÄYTYMISEN VASTUSTUS
Sitä mukaa kuin seurakuntien määrä lisääntyi, alkuinnostus laimeni, lisääntyi mukautuminen maailmaan ja sen tapoihin myös. Tämä ei tapahtunut ilman vastustusta. Katolisten seurakuntien ryhmän järjestäytymisen kehittyessä niiden sisällä oli piirejä, jotka halusivat uudistusta. Jotkut seurakunnat erosivat katolisesta seurakuntaryhmästä; toiset taas huomasivat joutuneensa eroon niistä seurakunnista, jotka olivat luopuneet suurimmaksi osaksi niistä alkuperäisistä Uuden Testamentin opeista ja käytänteistä, joista ne itse pitivät kiinni pienemmässä tai suuremmassa määrin.
Se, että katolisesta kirkkojärjestelmästä tuli myöhemmin hallitseva, on saanut aikaan sen, että sen kirjoituksia on säilynyt enemmän, kun taas sen käsityksistä poikkeavaa kirjallisuutta tukahdutettiin ja me tunnemme niitä pääasiassa sikäli kuin niitä vastaan julkaistiin kirjoituksia. Siksi on helppo saada sellainen virheellinen kuva, että kolmena ensimmäisen vuosisatana oli olemassa yksi yhtenäinen katolinen kirkko ja sen lisäksi vain erilaisia verrattain merkityksettömiä harhaoppisia ryhmittymiä. Päin vastoin, silloin oli kuten nykyäänkin lukuisia toinen toisistaan poikkeavia todistusta eteenpäinvieviä suuntia, joista jokaisella oli sille ominaisia tunnuspiirteitä ja erilaisia seurakuntia, jotka sulkivat muut ulkopuolelleen.
MONTANUS 100-luku
Niitä lukuisia piirejä, jotka pyrkivät saamaan aikaan uudistusta katolisten seurakuntien sisällä, jotka pysyivät niiden yhteydessä kutsutaan usein montanolaisiksi. Se, että käytetään jonkin huomattavan henkilön nimeä kuvaamaan mittavaa hengellistä liikettä on harhaanjohtavaa ja vaikka se joskus on pakko hyväksyä käytännön syistä, niiden käytössä tulisi aina ottaa huomioon, että miten vaikutusvaltainen joku on johtajana ja mielipiteiden esilletuojana saattanut ollakin, suuriin ihmisjoukkoihin vaikuttava hengellinen liike on jotain paljon suurempaa ja paljon merkittävämpää.
Kun seurakunnassa tapahtui yhä enenevässä määrin maallistumista ja johtajien oppineisuutta alettiin pitää tärkeämpänä kuin hengellistä voimaa, monet uskovat alkoivat kaivata yhä kiihkeämmin täydellisempää kokemusta siitä, että Pyhä Henki on uskovissa ja Pyhän Hengen voimasta ja toivoivat hengellistä herätystä ja paluuta apostoliseen opetukseen ja apostolisiin käytäntöihin. Montanus¹¹ alkoi opettaa (AD 156) Fryygiassa ja hän ja hänen ryhmänsä protestoivat vallitsevaa velttoutta vastaan seurakunnan suhtautumisessa maailmaan. Jotkut näistä väittivät, että heillä oli erityisiä Hengen manifestaatioita, varsinkin kahdella naisella, Priscillalla ja Maximillialla.
Keisari Marcus Aureliuksen (AD 177) johtama vaino herätti eloon Herran paluun odotuksen ja uskovien hengelliset tulevaisuudenodotukset. Montanolaiset halusivat pystyttää seurakuntia, jotka halusivat palata takaisin alkuseurakunnan hartauteen eläen niinkuin ne, jotka odottavat Herran paluuta ja jotka halusivat erityisesti antaa Pyhälle Hengelle sen sijan, joka Hänelle seurakunnassa kuuluu. Vaikka heidän keskuudessaan jotkut menivät liiallisuuksiin mitä tulee ilmoitukseen, he kaikesta huolimatta saarnasivat tarpeellista uudistusta. Yleisellä tasolla he hyväksyivät sen kehityksen, joka oli tapahtunut katolisten seurakuntien järjestäytymisessä ja yrittivät pysyä niiden yhteydessä. Vaikka katoliset piispat pyrkivätkin hyväksymään kirkkoon niin monia jäseniä kuin mahdollista, montanolaiset sen sijaan halusivat painottaa selviä merkkejä kristinuskosta niillä, jotka halusivat liittyä seurakuntiin.
Katolinen järjestelmä edellytti, että piispat käyttivät valtaa yhä enenevässä määrin, kun taas montanolaiset vastustivat sitä ja väittivät, että seurakuntien ohjaus kuului ensisijaisesti Pyhälle Hengelle ja että Hänen toiminnalleen oli jätettävä tilaa. Nämä eroavaisuudet johtivat pian siihen, että idässä alettiin perustaa erillisiä seurakuntia, kun taas lännessä montanolaiset pysyivät pitkään katolisten seurakuntien yhteydessä toimivissa seurakunnissa ja vasta paljon myöhemmin heidät erotettiin niiden yhteydestä tai he lähtivät itse niiden piiristä.
Kartagossa kuuluivat Perpetua ja Felicitas -- joiden muisto on säilynyt heidän koskettavan marttyyriutensa takia -- yhä katoliseen kirkkoon, vaikka olivatkin montanolaisia marttyyrikuoleman kärsiessään (AD 207), mutta 200-luvun alussa Afrikan seurakuntien suuri johtaja ja erinomainen kirjailija Tertullianus, joka oli liittynyt montanolaisiin, erosi katolisesta kirkosta. Hän kirjoitti: "Missä vaikka vain kolme on kokoontunut, ja vaikka he olisivat vain maallikoita, siellä on kuitenkin seurakunta."
MARCION 85-n.160
Hyvin toisenlainen liike, joka levisi niin laajalle, että siitä muodostui vakava kilpailija katoliselle järjestelmälle, oli markiolaiset¹², joista heidän vastustajansa Tertullianus kirjoitti: "Marcionin harhaoppinen traditio on täyttänyt koko maailman". Hän syntyi (AD 85) Sinopessa Mustanmeren rannalla ja kasvoi Pontuksen maakunnan seurakuntien piirissä, samalla seudulla, jossa apostoli Pietari oli tehnyt työtä (1.Piet.1:1) ja josta Akylas (Ap.t.18:2) oli kotoisin. Marcion kehitti vähitellen opetuksiaan, mutta vasta kun hän oli iältään lähes kuusikymmentävuotias, hän julkaisi ja toi esille opetuksensa kokonaisuudessaan Roomassa.

Hänen mieltään askarruttivat ne suuret ongelmat, joita maailman pahuus sai aikaan, Jumalan ilmoituksen erilaisuus Vanhassa Testamentissa ja Uudessa Testamentissa, toisaalta vihan ja tuomion muodostama vastakohta rakkauden ja armon kanssa ja toisaalta lain ja evankeliumin vastakohtaisuus. Koska hän ei pystynyt sovittamaan näitä eroja Raamatun pohjalta niinkuin ne yleensä ymmärrettiin seurakunnissa, hän omaksui eräänlaisen dualistisen teorian, joka siihen aikaan oli vallalla.
Hän väitti, että ylin Jumala ei ollut luonut maailmaa, vaan sen sijaan sen oli luonut alempi olento, juutalaisten jumala, ja että tuo luojajumala on ilmoitettu Kristuksessa, jolla ei ollut mitään aikaisempaa yhteyttä maailmaan, vaan hän tuli maailmaan rakkauden takia, pelastaakseen maailman, joka oli epäonnistunut ja pelastaakseen ihmisen kurjuudestaan. Hän tuli muukalaisena ja tuntemattomana ja sen takia (oletettu) luoja ja maailman hallitsija ja juutalaiset ja tämän maailman jumalan palvelijat hyökkäsivät häntä vastaan.
Marcion opetti, että tosi kristityn velvollisuutena oli vastustaa juutalaisuutta ja kristinuskon tavanomaisia muotoja, joita hän piti ainoastaan juutalaisuuden haaroina. Hän ei ollut samaa mieltä gnostilaisten lahkojen kanssa, sillä hän ei saarnannut pelastusta "mysteereiden" tai tiedon hankkimisen kautta, vaan uskon kautta Kristukseen ja hän tähtäsi aluksi kristillisten seurakuntien reformaatioon, vaikka ne ja hänen seuraajansa myöhemmin erosivat toinen toisistaan.
Koska Marcionin käistyksiä ei voitu perustella Raamatulla, hänestä tuli mitä äärimmäisin raamattukriitikko. Hän sovelsi teoriaansa Raamattuun ja hylkäsi Raamatusta kaiken, joka oli selvästi hänen teoriaansa vastaan ja piti ainoastaan sen, mikä hänestä näytti tukevan sitä ja tulkitsi Raamattua omien näkemystensä pohjalta eikä Raamatun yleisopetuksen pohjalta. Hän lisäsi siihen myös, kun se tuntui hänestä sopivalta.
Siten, vaikka hän oli aikaisemmin hyväksynyt koko Vanhan Testamentin, hän hylkäsi sen myöhemmin ja piti sitä juutalaisten jumalan ilmoituksena eikä korkeimmaan Pelastaja-Jumalan ilmoituksena, sillä siinä profetoitiin hänen mielestään juutalaisten Messiaasta eikä Kristuksesta. Hänen mielestään opetuslapset erehtyivät pitämään Kristusta juutalaisten Messiaana. Koska hänen mielestään tosi evankeliumi oli paljastettu ainoastaan Paavalille, hän hylkäsi myös Uuden Testamentin paitsi joitakin Paavalin kirjeitä ja Luukkaan evankeliumia, joista jälkimmäistä hän editoi vapaasti päästäkseen eroon sellaisesta, mikä soti hänen omaa teoriaansa vastaan. Hän opetti, että muu osa Uutta Testamenttia oli juutalaistajien työtä, joiden tarkoituksena oli tuhota oikea evankeliumi ja että he olivat lisänneeet siihen samasta syystä ne kohdat, joita hän vastusti muuten hyväksymissään Raamatun kirjoissa. Tähän lyhennettyyn Uuteen Testamenttiin Marcion lisäsi oman kirjansa nimeltä Antitheses, joka tuli Apostolien tekojen sijaan.
Marcion oli hyvin innostunut evankeliumistaan, jonka hän julisti olevan ihmeellistäkin ihmeellisemmän; ylösotto, voima ja hämmästys, jonka vertaista kukaan ei voinut esittää tai ajatella. Kun hänen oppinsa julistettiin harhaopeiksi, hän alkoi perustaa erillisiä seurakuntia, jotka levisisvät nopeasti. Kastetta ja Herran ehtoollista toteutettiin; heidän jumalanpalveluksensa olivat yksinkertaisempia kuin katolisissa seurakunnissa; ja pappisluokan ja maailmallisuuden kehittyminen pidettiin kurissa. Sen käsityksen mukaisesti, mikä heillä oli materialistisesta maailmasta, he olivat ankaran askeettisia, kielsivät avioliiton ja kastoivat ainoastaan ne, jotka vannoivat siveysvalan. Heidän käsityksensä mukaan Jeesuksen ruumis ei ollut ollut aineellinen, vaan fantomi, joka pystyi kuitenkin tuntemaan niinkuin meidänkin ruumiimme pystyvät.
Raamatusta irrotettujen kohtien perusteella voidaan luoda minkälainen harhaoppi tahansa; ainoastaan totuus perustuu koko Raamattuun. Marcionin harhaopit olivat väistämätön seuraus siitä, että hän hyväksyi Raamatusta vain sen, mikä häntä miellytti ja hylkäsi muun.
Uuden Testamentin seurakunnille antamasta alkuperäisestä mallista poikkeaminen kohtasi jo varhaisessa vaiheessa ankaraa vastarintaa, jonka seurauksena alkuperäisestä mallista poikenneiden keskuudessa syntyi ryhmiä, jotka pysyivät erossa sellaisesta pahuudesta ja toivoivat voivansa auttaa palauttamaan kaikki raamatullisuuteen. Jotkut niistä heitettiin ulos katolisisten seurakuntien keskuudesta ja ne kokoontuivat itsenäisinä seurakuntina. Jotkut, jotka eivät voineet sopeutua vallitseviin olosuhteisiin, lähtivät pois seurakunnista ja perustivat uusia ryhmiä. Ne vahvistivat usein niitä, jotka olivat alusta asti pitäneet kiinni alkuseurakunnan käytänteistä. Myöhempinä vuosisatoina viitataan jatkuvasti niihin seurakuntiin, jotka olivat pysyneet apostolisessa opissa ja jotka väittivät, että he kuuluivat siihen katkeamattomaan todistuksen ketjuun, joka oli ollut olemassa aina apostolien ajoilta asti. Heitä kutsuttiin usein sekä ennen että jälkeen Konstantinuksen ajan kataareiksi tai puritaaneiksi, vaikka ei kuitenkaan näytä siltä, että he olisivat itse alkaneet käyttää noita nimityksiä itsestään.
NOVATIANUS 200-luku
Myös nimitys novatiolaiset on toisten antama, vaikka Novatianus ei heidän liikkeensä perustaja ollutkaan, vaan sen sijaan aikanaan heidän johtajansa. Novatianus omaksui jyrkemmän kannan vainojen aikana mieliä kuohuttaneessa kysymyksessä voitiinko seurakuntiin hyväksyä niitä, jotka olivat "luopuneet" ts. uhranneet epäjumalille kasteensa jälkeen. Erään Fabian-nimisen marttyyrikuoleman kärsineen Rooman piispan, joka elinaikanaan oli nimittänyt Novatianuksen, jälkeen tuli Cornelius, joka halusi hyväksyä aikaisemmin "lipsuneetkin". Vähemmistö, joka oli sitä vastaan, valitsi Novatianuksen piispakseen ja hän hyväksyi heidän valintansa, mutta Roomassa kokoontunut synodi erotti Corneliuksen ja hänen ystävänsä kirkosta (AD 251). Novatianus joutui itsekin kärsimään myöhemmin marttyyrikuoleman, mutta hänen kanssaan samaa mieltä olevien joukko, kutsuttiin heitä sitten nimityksillä kataarit, novatiolaiset tai muilla nimillä, levisi laajalle. He lopettivat tunnustamasta katolisia seurakuntia tai antamasta mitään arvoa niiden määräyksille.
Novatianuksen opetuksella oli vaikutusta Pohjois-Afrikan donatolaisiin¹³. He erosivat katolisesta kirkosta seurakuntakurin suhteen ja pitivät tärkeänä sakramentteja jakavien hengellistä tilaa, kun taas katolisten mielestä itse sakramentit olivat tärkeämpiä kuin niiden jakajat. Alkuvuosina donatolaiset, jotka olivat saanet nimensä kahden Donatus-nimisen johtajansa mukaan, erosivat katolisista yleensä hengellisyytensä ja käytöksensä takia. Joissakin osissa Pohjois-Afrikkaa he muodostivat seurakunnan eri haarojen enemmistön .
MANI n. 216-?
Kristillisten seurakuntien kehittyessä moniin eri suuntiin, kehittyi myös uusi gnostilainen uskonto, manikealaisuus, jota esiintyi laajalti ja josta tuli huomattava vastustaja kristinuskolle. Sen perustaja Mani syntyi Babyloniassa (N. AD 216).

Hänen dualistinen järjestelmänsä perustui persialaisiin, kristillisiin ja buddhalaisiin lähteisiin ja hän ilmoitti kutsumuksensa olevan jatkaa ja täydentää Nooan, Aabrahamin, Zarathustran, Buddhan ja Jeesuksen aloittamaa työtä. Hän matkusti ja opettii laajalti, aina jopa Kiinassa ja Intiassa saakka ja hänellä oli suuri vaikutus joihinkin Persian hallitsijoihin, mutta lopuksi hänet ristiinnaulittiin. Hänen kirjoituksiaan arvostettiin edelleen ja hänen kannattajiaan oli runsaimmin Babyloniassa ja Samarkandissa ja heitä oli myös länsimaissa väkivaltaisista vainoista huolimatta.
KIRJE DIOGNETUKSELLE
Kaikkien eri osapuolten välisten ristiriitojen keskelläkin oli totuudellisia opettajia, jotka kykenivät taitavasti ohjaamaan sieluja pelastuksen tielle. Eräs, jonka nimi on tuntematon ja joka kirjoitti 100-luvulla eräälle Diognetus-nimiselle kyselijälle¹⁴, ryhtyy vastaamaan hänelle tehtyihin kysymyksiin, jotka koskevat esimerkiksi sitä, miten kristityt palvovat Jumalaa, heidän uskonsa ja Jumalalle omistautumisensa perustusta ja heidän keskinäistä rakkauttaan, miksi he eivät palvoneet kreikkalaisten jumalia eivätkä seuranneet juutalaisten uskontoa ja miksi tämä uudenlainen hartauden muoto oli vasta nyt tullut maailmaan. Hän kirjoittaa:

Kristityt eivät eroa muista ihmisistä maansa tai kielensä perusteella, sillä he asuvat eri paikoissa sen mukaan kuin itsekukin heistä on päättänyt ja noudattavat pukeutumisen, vaatetuksen, ruoan ja muun yleisen käyttäytymisen suhteen paikallisia tapoja ja tuovat esiin ihmeellisen ja totta puhuen erikoislaatuisen elämäntapansa. He asuvat omissa maissaan, mutta vain ohikulkijoina. Kansalaisina he osallistuvat kaikkeen, mihin muutkin ja kestävät kuitenkin kaiken niinkuin olisivat ulkomaalaisia. Jokainen vieras maa on heille kuin kotimaa ja jokainen syntymämaa on heille kuin vieras maa...He elävät elämänsä maan päällä, mutta ovat taivaan kansalaisia. He noudattavat säädettyjä lakeja ja samalla kuitenkin heidän elämänsä on niiden yläpuolella...kun heitä solvataan, he siunaavat.
Sitten, Jumalasta puhuessaan hän sanoo:
[Hän], joka on kaikkivaltias, kaiken Luoja...on lähettänyt taivaasta ja asettanut ihmisten keskuuteen Hänet, joka on totuus ja pyhä ja käsittämätön Sana ja asettanut Hänet heidän sydämiinsä. Hän ei lähettänyt, niinkuin olisi saattanut kuvitella, lähettänyt ihmisille... mitään enkeliä tai hallitsijaa...vaan nimenomaan kaiken Luojan ja Muodostajan -- jonka kautta Hän teki taivaat -- jonka kautta Hän asetti merelle sen rajat. Tämän sanansaattajan Hän lähetti heille...niinkuin kuningas lähettää poikansa, joka on myös kuningas, niin hän lähetti Hänet. Hän ei lähettänyt Häntä tuomitsemaan; Hän lähetti Hänet ihmisille; Hän lähetti Hänet Pelastajaksi. Hän ei lähettänyt häntä tuomariksi, vaikka "Hän tuleekin kerran tuomitsemaan meidät, ja kuka kestää Hänen ilmestymisensä?" Vaikka aikaa kului ennenkuin Hän lähetti Pelastajan, Jumala on aina ollut sama, mutta odotti kärsivällisyydessään. Hän oli "muotoillut mielessään sanomattoman suuren suunnitelman, jonka Hän uskoi ainoastaan Pojalleen". Niin kauan kuin Hän salasi oman viisaan suunnitelmansa, näytti siltä kuin Hän olisi hylännyt meidät, mutta sen tarkoituksena oli tehdä tiettäväksi, että me emme voi itsestämme päästä Jumalan valtakuntaan. Mutta kun säädetty aika oli tullut, "Hän itse otti kantaakseen meidän syntiemme taakan, Hän antoi oman Poikansa lunnaiksi meidän edestämme, Pyhä lainrikkojien edestä, viaton pahojen edestä, vanhurskas vääräin edestä, turmeltumaton turmeltuneiden edestä, kuolematon kuolevaisten edestä. Sillä mikä muu olisi voinut peittää meidän syntejämme kuin Hänen vanhurskautensa? Millä muulla tavalla meidät pahat ja jumalattomat olisi voitu vanhurskauttaa kuin Jumalan ainoan Pojan kautta? Oi suloinen vaihtokauppa! Oi tätä tutkimatonta tekoa! Oi kaikki odotukset ylittäviä hyvyyksiä! Että monien pahuus kätkettäisiin yhteen ainoaan Vanhurskaaseen ja että Yhden vanhurskaus vanhurskauttaisi monet, jotka ovat rikkoneet!"

ANKARA VAINO ROOMAN VALLAN ALAISUUDESSA
Kun seurakunta joutui kosketuksiin Rooman maailmanvallan kanssa¹⁵, seurasi konflikti, jossa tuon mahtavan vallan kaikki resurssit otettiin käyttöön siinä turhassa yrityksessä, jonka tarkoituksena oli kukistaa ne, jotka eivät koskaan nousseet vastarintaan eivätkä kostaneet, vaan kestivät kaiken rakkaudesta Herraan, jonka jalanjälkiä he seurasivat. Miten suuressa määrin seurakunnat sitten olivatkin jakautuneet mielipiteidensä ja käytäntöjensä perusteella, ne olivat yhtä kärsimyksissä ja voitossa. Vaikka kristittyjen myönnettiinkin olevan hyviä alamaisia, heidän uskonsa kielsi heitä uhraamasta suitsutuksia tai palvomasta keisaria jumalana tai palvomasta epäjumalia. Siksi heitä pidettiin uskottomina maailmanvaltaa kohtaan ja sitä mukaa kuin epäjumalanpalvelus muodostui osaksi ihmisten jokapäiväistä elämää, sen uskontoa, kaupankäyntiä ja huvituksia, kristittyjä alettiin vihata sen takia, että he erottautuivat muusta maailmasta.
Heitä kohtaan suunnattiin ankaria toimenpiteitä. jotka aluksi olivat satunnaisia ja paikallisia, mutta ensimmäisen vuosisadan lopulla oli kristittynä olemisesta tehty laitonta. Vainosta tuli systemaattista ja se ulottui koko maailmanvallan alueelle. Esiintyi kyllä huomattaviakin hengähdystaukoja, mutta jokaisen sellaisen jälkeen hyökkäykset olivat entistä väkivaltaisempia. Kaikkien kristinuskoa tunnustavien omaisuus takavarikoitiin, heidät vangittiin eikä riittänyt, että heitä tapettiin lukemattomat määrät, vaan heitä rangaistiin lisäksi kaikilla mahdollisisilla kidutusmenetelmillä. Ilmiantajat palkittiin; ne, jotka tarjosivat suojaa uskoville, joutuivat jakamaan heidän kohtalonsa; ja jokainen Raamatun osa, joka löydettiin, tuhottiin.

300-luvun alkuun tultaessa tämä erikoislaatuinen sodankäynti mahtavan Rooman maailmanvallan ja näiden seurakuntien välillä, jotka eivät tukeutuneet vastarintaan, mutta olivat kuitenkin voittamattomia, koska "ne eivät rakastaneet omaa elämäänsä, vaan olivat valmiit kuolemaan", näytti jatkuvan, kunnes seurakunta olisi saatu tuhottua täydellisesti.
KONSTANTINUS n. 288-337
Sitten tapahtui jotain odottamatonta, joka sai tämän pitkän ja kauhistuttavan taistelun ennalta-aavistamattomaan päätökseen. Konstantinus oli voittoisa Rooman maailmanvallan käymissä sodissa ja AD 312 hän saavutti ratkaisevan voiton, saapui Roomaan ja määräsi välittömästi kristittyjen vainot lopetettaviksi. Tätä julistusta seurasi vuoden kuluttua Milanon edikti, jossa kaikille ihmisille annettiin oikeus noudattaa mitä uskontoa itse halusivat.
Tällä tavoin Rooman maailmanvallan valloitti niiden omistautuminen Herralle Jeesukselle, jotka tunsivat Hänet. Heidän kärsivällinen, vastarinnaton kestäväisyytensä oli muuttanut roomalaisen maailman katkeran vihamielisyyden ja vihan ensin sääliksi ja sitten ihailuksi.
Aluksi ei pakanuskontoja vainottu, mutta koska valtio ei niitä tukenut, niiden suosio väheni tasaisesti. Kristinuskon tunnustaminen nousi suosioon. Lait, jotka poistivat väärinkäytökset ja jotka suojelivat heikkoja, saivat aikaan ennennäkemätöntä vaurautta. Seurakunnat, jotka nyt oli vapautettu ulkopuolisesta painostuksesta astuivat uudenlaiseen kokemukseen. Monissa niistä oli säilynyt niiden alkuperäinen yksinkertaisuus, mutta monet niistä olivat muuttuneet niiden syvällisten sisäisten muutosten myötä, joita oli tehty niiden perustuksiin, joista olemme maininneet, ja siinä suhteessa ne erosivat huomattavasti apostolisen ajan uustestamentillisista seurakunnista. Kun ne myöhemmin tulivat osaksi suurempaa kokonaisuutta, näiden muutosten vaikutukset tulevat ilmeisiksi.

LÄHDEVIITTEET
1. Mission und Ausbreitung des Christentums, Adolph von Harnack.
2. Das Judenthum in der vorchristlichen giechischen Welt, M. Friedländer.
3. The Church in Rome in the First Century, George Edmundson, M.A.
4. The Writings of the Apostolic Fathers, osa 1, Ante-Nicene Christian Library.
5. The Writings of the Apostolic Fathers, osa 1, Ante-Nicene Christian Library.
6. The Greek Testament, jne. Henry Alford D.D., Dean of Canterbury, Huomioita Ap.t. 20:17:stä.
7. Die Taufe. Gedanken über die Urchristliche Taufe ihre Geschichte und ihre Bedeutung für die    
      Gegenwart,Joh.Warns.
8. Early Church History, J. Venn Bartlett, M.A.,D.D.,Luennoitsija kirkkohistoriassa Mansfield Collegessa, R.T.S,
      1925
9. Ante-Nicene Christian Library, Origeneen kirjoitukset.
10. Ante-Nicene Christian Library, Kyprianuksen kirjoitukset.
11. Encyclopedia Britannica, artikkeli, Montanus.
12. Marcion das Evangelium vom Fremden Gott,, Adolph von Harnack.
13. The Later Roman Empire, Prof. J. B. Bury, Osa I, luku 9.
14. The Ante-Nicene Christian Library, Osa I, "Epistle to Diognetus", Apostolisten isien kirjoitukset.
15. East and West Through Fifteen Centuries,prikaatinkenraali G.F. Young, C.B. Osa I.