Katolisten seurakuntien piispojen ja erityisesti metropoliittojen huomattava asema helpotti seurakuntien ja hallintoviranomaisten välistä yhteydenpitoa. Itse Konstantinuskin, joka säilytti asemansa pakanauskonnon pääpappina imperiumissaan, odotti samaa arvovaltaa myös kristillisten seurakuntien välimiehenä. Seurakunta ja valtio liittyivät nopeasti hyvin läheisesti toisiinsa eikä kestänyt kauaakaan, kun valtion mahti oli myös niiden käytettävissä, jotka olivat seurakunnan johtohenkilöitä heidän päätöksiään tukeakseen. Näin tuli vainotuista nopeasti itsekin vainoojia. Myöhemmin valtaa pitävä seurakunta vainosi harhaoppisina ja lahkolaisina niitä seurakuntia, jotka pysyivät uskollisina Jumalan sanalle . Nämä seurakunnat viittaavat jatkuvasti kirjoituksissaan siihen, että ne olivat kokonaan erossa Konstantinuksen ja Rooman silloisen piispan Sylvesterin aikana vallinneesta valtion ja seurakunnan välisestä liitosta. Ne katsoivat olevansa alkuperäisten raamatullisten seurakuntien aina apostolien aikoihin ulottuvan katkeamattoman ketjun jäseniä. Tuo ketju oli säilynyt aina heidän päiviinsä saakka vahingoittumattomana sinäkin ajanjaksona, jolloin niin monet seurakunnat olivat liittoutuneet maallisten vallanpitäjien kanssa. Kaikkien näiden raamatullisten seurakuntien kohdalla vaino alkoi uudelleen, mutta sen sijaan, että se olisi tullut pakanoiden taholta, se tulikin nyt itseään seurakunnaksi väittävän taholta, joka käytti kristillistetyn valtion voimaa.
Pohjois-Afrikan lukuisat donatolaiset, joiden keskuudessa oli säilynyt katolinen järjestys, pystyivät vetoamaan keisariin kiistassaan katolisen puolueen kanssa. Konstantinus kutsui koolle useita piispoja molemmista puolueista ja teki donatolaisten vastaisen päätöksensä, jonka seurauksena heitä vainottiin ja rangaistiin; mutta se ei sammuttanut kiistaa, joka jatkui aina siihen saakka, että muhamettilaisten maahanhyökkäys 600-luvulla pyyhkäisi niin katoliset kuin donatolaisetkin tieltään.
NIKEAN KIRKOLLISKOKOUS VUONNA 325
Konstantinus kutsui koolle katolisten seurakuntien ensimmäisen yleisen kokouksen, joka kokoontui Nikeassa, Bityniassa. Sen tärkeimpänä tehtävänä oli käsitellä aleksandrialaisen vanhimman Ariuksen opettamaa oppia, jonka mukaan Jumalan Poika oli luotu Olento, vaikkakin ensimmäinen ja suurin luoduista, mutta ei kuitenkaan Jumalan vertainen. Läsnä oli yli 300 piispaa apulaisineen maailmanvallan kaikista osista tutkimassa tätä kysymystä. Konstantinus avasi kokouksen suurin juhlallisuuksin. Monilla läsnäolleista piispoista oli vainon aikana kärsittyjen kidutusten jättämiä merkkejä. Kokous päätti, että Ariuksen opetus oli väärä ja että se ei ollut ollut alun pitäen seurakunnan opetus. Kaksi toi esiin eriävän mielipiteen. Syntynyt Nikean uskontunnustus ilmaisi totuuden Pojan jumalallisesta luonnosta ja Hänen tasavertaisuudestaan Jumalan kanssa.
Vaikka päätös olikin oikea, se, että siihen päädyttiin keisarin ja piispojen yhteisvoimin ja se, että valtio pakotti omaksumaan sen voimallaan, osoittivat, että katolinen kirkko oli poikennut tässä Raamatun opetuksesta. Konstantinus muutti mieltään myöhemmin ja otti vastaan Ariuksen maanpakolaisuudesta kahden vuoden kuluttua Nikean kokouksesta. Konstantinuksen pojan Konstantiuksen aikana kaikki hiippakunnat täyttyivätkin Ariuksen kannattajista. Areiolaisuutta kannattava hallitus vainosi nyt katolisia samalla tavoin kuin se oli aikaisemmin vainonnut areiolaisia.
ATANASIOS 296-372
Eräs korkea-arvoisista kirkkoisistä, joka ei piitannut yleisön suosionosoituksista sen paremmin kuin auktoriteettien imarteluista tai uhkauksista oli Atanasios. Hän oli nuorukaisena ottanut osaa Nikean kirkolliskokoukseen ja hänestä tuli myöhemmin Aleksandrian piispa. Vaikka hän joutui useaan otteeseen maanpakoon, hän pysyi viidenkymmenen vuoden ajan Vapahtajan jumaluuden urhoollisena todistajana. Mikään ei saanut häntä luopumaan sen totuuden puolustamisesta, johon hän uskoi, vaikka häntä parjattiin ja vietiin tuomioistuinten eteen ja vaikka hän joutui pakenemaan erämaahan ja taas palaamaan takaisin kaupunkiin.
Areiolaisuus säilyi lähes kolmesataa vuotta valtion uskontona useissa maissa, varsinkin myöhemmin perustetuissa pohjoisissa valtakunnissa. Viimeisinä siitä luopuivat valtionuskontona Italian lombardialaiset.
Ei ainoastaan ensimmäinen kuudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, vaan myös sitä seuraavat kokoukset, joista viimeisin pidettiin vuonna 680, käsittelivät suurimmaksi osaksi sellaisia kysymyksiä kuin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen jumalallista luontoa ja heidän keskinäisiä suhteitaan. Sitä mukaa kuin näitä loputtomia keskusteluja käytiin, laadittiin uskontunnustuksia ja opinkappaleita siinä toivossa, että totuus voitaisiin määritellä niiden avulla ja luovuttaa sitten seuraaville sukupolville. On merkittävää, ettei Raamatussa käytetä tällaista menetelmää. Raamatusta näemme, ettei pelkkä kirjain voi välittää totuutta, joka on ymmärrettävä hengellisesti eikä sitä voida siirtää toiselta toiselle. Jokaisen on itse etsittävä se ja omaksuttava se sisäisen kanssakäymisen kautta Jumalan kanssa ja vakiinnutettava se tunnustamalla se ja säilytettävä se jokapäiväisen elämän ristiriidoissa.
RAAMATUN KAANON
On esitetty, että Raamattu ei riitä seurakuntien ohjeeksi ilman lisäksi ainakin varhaisinta perimätietoa sillä perusteella, että varhaiset kirkolliskokoukset päättivät siitä, mitä Raamatun kaanon sisältää. Tämä koskee tietenkin ainoastaan Uutta Testamenttia. Israelin erikoislaatuisuus ja ainutlaatuinen historia auttoivat heitä ottamaan vastaan jumalallisen ilmoituksen, tunnistamaan sen, mikä oli Jumalan henkeyttämää ja säilyttämään sen ylivoimaisen itsepintaisesti ja tarkasti. Mitä tulee Uuteen Testamenttiin, kirkolliskokoukset eivät päättäneet siitä, mitkä olivat Jumalan henkeyttämää kaanonia; sen sijaan kirkolliskokoukset vahvistivat sen, koska Pyhä Henki oli jo selvästi osoittanut sen ja seurakunnat olivat hyväksyneet sen yleisesti. Tämän Pyhän Hengen osoittaman Jumalan henkeyttämisen ja seurakuntien hyväksymisen ovat sen jälkeen vahvistaneet kaikki vertailut kaanonin ja apokryfisten kirjoitusten välillä. Ero on selvä niin kaanonissa ilmenevän arvon kuin voimankin perusteella.
Joidenkin luvun alussa lueteltujen seurakuntien historian toisella vaiheella, joka alkoi Konstantinuksen vuonna 313 antamalla uskonnonvapausjulistuksella, on kestävä merkitys, koska se tuo ilmi laajassa mitassa seurakunnan ja valtion välisen liiton käytännössä. Voisiko seurakunta pelastaa maailman liittoutumalla sen kanssa?
Rooman maailmanvalta1 oli saavuttanut korkeimman valtansa ja kunniansa lakipisteen. Sivistys oli saavuttanut korkeimman huippunsa, mihin se voi yltää ilman Jumalan tuntemusta. Silti maailman kurjuus oli äärimmäistä. Rikkaiden ylellisyys ja paheet olivat rajattomat; suuri osa väestöstä oli orjia. Julkiset näytökset olivat kaikenlaiseen pahuuden ja julmuuden näytteillepanoa, jolla huvitettiin kansaa ja joka vain syvensi rappiota. Maailmanvallan laidoilla oli vielä elinvoimaa -- taistelussa ympäröivien vihollisten kanssa -- mutta ytimen sairaalloisuus uhkasi koko ruumiin elämää, ja Rooma oli auttamattoman rappeutunut ja paha. Niin kauan kuin seurakunta oli pysynyt erillään, sillä oli ollut voimaa todistaa Kristuksesta maailmalle ja se veti jatkuvasti puoleensa käännynnäisiä pyhään yhteyteensä. Kuitenkin kun se jo oli heikentynyt siksi, että Hengen ohjauksen sijalle oli otettu ihmisen hallinto ja se nyt joutui yhtäkkiä valtion kumppanuuteen, se itsekin saastui ja huononi. Hyvin pian papistokin kilpaili tuottoisasta asemasta ja vallasta yhtä häpeämättömästi kuin hovin virkamiehet ja niissä seurakunnissa, missä jumalaton aines oli johdossa, kaikki se materiaalinen etu, mitä kristityillä oli, muutti vainottujen seurakuntien puhtauden maailmallisuudeksi. Näin seurakunta oli voimaton pysäyttämään sivistyneen maailman vajoamista rappioon.
Synkät tuomion pilvet alkoivat kokoontua taivaalle. Kaukaisen Kiinan länteen suuntautuvat kansainvaellukset johtivat hunnien suureen maastamuuttoon yli Volgan ja tunkeutumiseen nykyisen Venäjän alueella asuvien goottien alueille, mikä pakotti heidät tässä vaiheessa jakautuneen Rooman maailmanvallan rajoille. Itäisen osan, Bysantin maailmanvallan, pääkaupunki oli Konstantinopoli ja läntisen osan pääkaupunki oli Rooma. Germaaniset tai teutonikansat tulivat esiin metsistä. Idästä rynnistävien mongolijoukkojen painostamina ja maailmanvallan rikkauden ja heikkouden houkuttelemina gootit (joka oli jakautunut itäiseen ja läntiseen osaan, joita kutsuttiin vastaavasti itägooteiksi ja länsigooteiksi) ja germaaniset kansat, kuten esimerkiksi frankit, vandaalit, burgundilaiset, sveevit, herulit ja muut tulvivat kuin murtuneen padon vedet Rooman tuomitun kulttuurin yli.
ROOMAN TUHO
Yhdessä vuodessa tuhoutuivat sellaiset maakunnat kuin Hispania ja Gallia. Jo pitkään rauhaan tottuneet asukkaat, jotka olivat keskittyneet enimmäkseen kaupunkeihin helpomman elämän ja huvitusten takia, näkivät nyt rajojaan jo kauan vartioineiden armeijoiden katoavan. Kaupungit pyyhittiin pois ja pakanalliset barbaarit tappoivat sotilaskoulutuksen kurinalaisuutta vältelleen asujamiston tai teki heistä orjia. Gootit valloittivat itse Rooman (AD 410) Alarikin johdolla ja barbaarijoukot ryöstivät ja tuhosivat tuon suuren kaupungin. Länsi-Rooman valtakunta päättyi vuonna 476 ja sen kauan hallinnoimilla alueilla syntyi uusia kuningaskuntia. Rooman maailmanvallan itäinen osa jatkoi olemassaoloaan aina vuoteen 1453. Lähes tuhat vuotta myöhemmin muhamettilaiset turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin.
AUGUSTINUS 354-430
Tänä ajanjaksona kohtaamme erään historian suurista hahmoista, Augustinuksen (354-430)2, jonka opetukset ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin seuraaviin aikakausiin. Mittavassa kirjallisessa tuotannossaan ja erityisesti Tunnustuksissaan Augustinus paljastaa itsensä niin intiimillä tavalla, että hän vaikuttaa ikäänkuin tutulta tai ystävältä. Hän oli kotoisin Numidiasta ja hän kuvaa varhaista elinympäristöään, ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Hänen hurskas äitinsä Monica elää Augustinuksen kirjojen sivuilla ja me saamme lukea, miten hän rukoili poikansa puolesta, hänen toiveistaan poikansa varhaislapsuudessa ja myöhemmistä suruista, kun poika eli syntistä elämää, äidin uskosta pojan pelastukseen, jota vahvisti hänen näkemänsä näky ja Milanon piispan Ambrosiuksen viisaat neuvot. Augustinuksen isä oli kiinnostunut enemmän pojan materiaalisesta menestyksestä maailmassa.
Vaikka Augustinus etsikin valoa, hän sai huomata olevansa toivottomalla tavalla sidoksissa syntiseen, nautinnonhaluiseen elämään. Jonkin aikaa hän luuli löytäneensä vapautuksen manikealaisuuden piiristä, mutta huomasi pian sen epäjohdonmukaisuudet ja heikkoudet. Ambrosiuksen saarnat tekivät häneen suuren vaikutuksen, mutta hän ei silti löytänyt rauhaa. Ollessaan 32-vuotiaana retoriikan opettajana Milanossa hän oli joutunut epätoivoisen tuskaisaan tilaan. Silloin, hänen omia sanojaan lainataksemme:
Heittäydyin maahan, en tiedä miten, erään tietyn viikunapuun alle ja annoin kyyneleideni vuotaa vapaasti...Nämä surulliset huudahdukset lähetin ilmoille: "Miten kauan, miten kauan? Huomenna ja huomenna? Miksei nyt? Miksei tällä hetkellä voi tulla vapautusta epäpuhtaudelleni?" Näitä minä puhelin ja itkin mitä katkerimmassa sydämen tilassa, kun kas, kuulin naapuritalosta ikäänkuin pojan tai tytön äänen, en tiedä kumman, joka toisteli toistamistaan: "Ota ja lue, ota ja lue". Mielentilani muuttui heti ja aloin miettiä mitä vakavimmin, oliko mitenkään tavallista, että lapset jossain leikissä laulaisivat noita sanoja enkä muista koskaan kuulleeni mitään sellaista. Niinpä tukahdutin kyynelvirtani, nousin ylös enkä voinut tulkita sanoja millään muulla tavoin kuin taivaasta tulleena käskynä avata kirja ja lukea ensimmäinen luku, johon silmäni osuisivat...Otin kirjan, avasin sen ja luin hiljaa ensimmäisen luvun, johon silmäni osuivat: "ei mässäyksissä ja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa, vaan pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus, älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät". Eikä minun tarvinnut lukea yhtään enempää enkä lukenutkaan, sillä sillä hetkellä, kun lause päättyi, kaikki synkkä epäilys katosi ja sydämeni täytti varmuus ikäänkuin valon voimasta.
Augustinuksen kääntymys tuotti mitä suurinta iloa, mutta ei silti hämmästyttänyt hänen rukoilevaa äitiään Monicaa, joka kuoli rauhallisesti vuotta myöhemmin heidän paluumatkallaan Afrikkaan. Milanon Ambrosius kastoi Augustinuksen (AD 387) ja hänestä tuli myöhemmin Pohjois-Afrikassa sijaitsevan Hippon (jota kutsuttiin myöhemmin nimellä Bona) piispa (Ad 395). Hänen työntäyteinen elämänsä oli täynnä jatkuvia kiistoja. Hän eli aikaan, jolloin Länsi-Rooman valtakunta oli hajoamassa; ja todellakin barbaariarmeija piiritti hänen kaupunkiaan Hippoa hänen kuollessaan. Läntisen maailmanvallan tuho sai Augustinuksen kirjoittamaan hänen kuuluisan kirjansa De civitate dei, suom. 'Jumalan valtio'. Sen koko nimi paljastaa sen tarkoituksen: "Vaikka maailman suurin valtio on tuhoutunut, Jumalan valtio pysyy iäti".
Augustinuksen käsitys siitä, mitä Jumalan valtio on, johti hänet kuitenkin opetuksiin, jotka ovat saaneet aikaan sanoinkuvaamatonta kurjuutta ja hänen nimensä suuruus vielä korostaa hänen opettamansa harhaopin haitallisia vaikutuksia. Ennen kaikkia muita hän nimenomaan muodosti opin ainoastaan kirkon helmassa saatavasta pelastuksesta, joka saadaan sakramenttien avulla. Se, että otetaan pelastus pois Vapahtajan käsistä ja asetetaan ihmisten käsiin, se, että rakennetaan ihmisen suunnittelema järjestelmä Vapahtajan ja syntisen väliin, on täysin vastakkainen evankeliumin ilmoitukselle. Kristus sanoo: "Tulkaa minun tyköni" eikä kukaan pappi tai seurakunnan auktoriteetti saa tulla siihen väliin.
Innokkuudessan seurakunnan ykseyden puolesta ja koska hän luonnostaan kauhistui kaikkea erimielisyyttä opissa ja muodoissa, Augustinus kadotti näkyvistään seurakunnan ja Kristuksen ruumiin hengellisen ja elävän yhteyden, jota ei voida hävittää, ja joka yhdistää kaikki ne, jotka ovat osalliset Jumalan elämästä uudestisyntymisen kautta. Sen takia hän ei voinut nähdä sellaista käytännössä mahdolliseksi, että Jumalan seurakuntia olisi eri paikoissa ja kaikkina aikoina, joista jokaisella oli oma välitön suhteensa Herraan ja Pyhään Henkeen ja jotka kuitenkin samanaikaisesti voivat olla yhteydessä muiden seurakuntien kanssa siitäkin huolimatta, että niissä esiintyi inhimillistä heikkoutta, niiden tieto oli eriasteista, ne saattoivat ymmärtää Raamattua eri tavoin ja niillä saattoi olla erilaisia käytänteitä.
Augustinuksen ulkonainen käsitys seurakunnasta maallisena organisaationa johti hänet luonnollisesti etsimään ulkonaisia, materialistisia keinoja säilyttämään ja jopa pakottamaan näkyvään yhteyteen. Donatistien kanssa kiistellessään hän kirjoitti:
On todellakin parempi...että ihmiset johdatettaisiin palvomaan Jumalaa opettamalla heitä sen sijaan, että heidät ajettaisiin siihen rangaistukssen tai tuskan pelottamina; mutta siitä ei seuraa, että koska edellinen vaihtoehto tuottaa parempia ihmisiä, siksi ne, jotka eivät suostu siihen, laiminlyötäisiin. Sillä monet ovat pitäneet sitä hyvänä, että (kuten olemme todistaneet ja todistamme päivittäin käytännössä) kun heidät on ensin pakotettu tuskalla pelottelemalla, heihin voidaan myöhemmin vaikuttaa opetuksella tai sitä, minkä ensin on oppinut sanassa, voi seurata teko...Vaikka ne ovatkin parempia, jotka voidaan opastaa oikeaan rakkaudella, niitä, joita on ojennettava pelottelemalla, on kuitenkin varmasti enemmän. Sillä kuka voi mitenkään rakastaa meitä enemmän kuin Kristus, joka antoi henkensä lammastensa edestä? Ja kuitenkin hän sen jälkeen, kun oli kutsunut Pietarin ja muut apostolit ainoastaan sanoillaan, kun hän kutsui Paavalin...Hän ei ainoastaan pakottanut häntä äänellään, vaan iski hänet vieläpä maahan voimallaan; ja saadakseen väkivalloin hänet, joka raivosi pimeydessä ja uskottomuudessa haluamaan sydämen valoa, Hän löi häntä ensin fyysisellä silmien sokaistumisella. Miksi siis ei seurakunnan pitäisi käyttää voimaa pakottaessaan tuhlaajapoikiaan palaamaan takaisin?...Herra itse sanoi: "Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle..." Siksi se voima, jonka seurakunta on saanut aikanaan Jumalan kädestä kuninkaiden uskonnollisen luonteen ja uskon kautta, on se apuväline, jonka avulla teillä ja aitovierillä olevat -- ts. harhaoppien ja skismojen vallassa olevat -- pakotetaan tulemaan sisään, älköötkä he napisko siitä, että heidät on pakotettu.
Tämä tällaiselta auktoriteetilta saatu opetus kiihotti vainon menetelmiin ja oikeutti ne, joita käyttäessään Rooman paavius voidaan rinnastaa pakanalliseen Roomaan. Tällä tavoin voimakkaasti tunteva ihminen, jonka hellät sympatiat syttyivät nopeasti, mutta joka poikkesi Raamatun periaatteista, sekaantui hyvistä tarkoitusperistään huolimatta laajaan ja armottomaan vainon järjestelmään.
PELAGIUS 400-luku
Eräs, jonka kanssa Augustinuksella oli paljon kiistaa, oli Pelagius.3 Hän oli syntyisin Brittein saarilta, ja tuli Roomaan aivan 400-luvun alussa noin kolmikymmenvuotiaana, ja vaikka hän oli maallikko, hän sai nopeasti tunnustusta Raamattua käsittelevistä kirjoituksistaan ja erinomaisen oikeamielisestä elämästään. Augustinus, josta tuli myöhemmin hänen suuri opillinen vastustajansa, todistaa siitä. Hieronymuksen myöhemmin julkaisemat halventavat kirjoitukset näyttävät syntyneen pikemminkin kiistan kuumuudessa kuin tosiasioihin perustuen.
Pelagius tapasi Roomassa Celestiuksen, josta tuli hänen opetustensa aktiivisin kannattaja. Pelagius oli uudistaja; häntä murehdutti syvästi useimpien tunnustavien kristittyjen elämän velttous ja mukavuudenhalu ja hänestä tuli käytännön vanhurskauden ja pyhityksen sinnikäs saarnaaja.
Liiallinen uppoutuminen totuuden tähän puoleen sai hänet korostamaan liikaa ihmisen tahdonvapautta ja minimoimaan jumalallisen armon vaikutusta. Hän opetti, että Aatamin rikkomus ei vaikuttanut ihmiskuntaan muuten kuin esimerkin kautta; että Aatamin olisi ollut kuoltava, vaikka hän ei olisikaan tehnyt syntiä; että perisyntiä ei ole olemassa ja että jokaisen ihmisen teot riippuvat hänen omasta valinnastaan. Siksi jokaisen ihmisen on mahdollista olla täysin vanhurskas. Hän sanoo, että lapset syntyvät synnittöminä. Tässä hän joutui täysin vastakkain katolisen opetuksen kanssa.
Pelagius opetti lapsikastetta, mutta kielsi, että sen kautta voisi tapahtua uudestisyntymistä ja totesi, että se pikemminkin saattaa lapsen armon tilaan, Jumalan valtakuntaan, tilaan, jossa sen on mahdollista saavuttaa pelastus ja elämä, pyhitys ja yhteys Kristukseen. Vastustaessaan tätä opetusta Augustinus luki seurakunnalleen otteen eräästä Cyprianuksen teoksesta, joka oli kirjoitettu 150 vuotta aikaisemmin ja jossa todetaan, että lapset kastetaan, jotta he saisivat syntinsä anteeksi. Sitten hän kehotti Pelagiusta luopumaan sellaisesta opetuksesta, joka poikkesi seurakunnan perusopista ja -käytännöstä tässä asiassa.
Pelagiolaiset eivät rukoilleet "anna meille meidän syntimme anteeksi" ja pitivät sitä kristityille sopimattomana, koska heidän mielestään meidän ei ole pakko tehdä syntiä; jos me teemme syntiä, se tapahtuu meidän omasta tahdostamme ja meidän oman valintamme tuloksena ja silloin sellainen rukous olisi epärealistisen nöyryyden ilmaus.
PELAGIUKSEN JA CELESTINUKSEN VÄLINEN KIISTA
Pelagiuksen ja Celestinuksen oppien välisestä riidasta tuli laajalle ulottuva ja Augustinus käytti siihen paljon aikaa ja voimavaroja ja hän kirjoitti aiheesta runsaasti. Aiheesta pidettiin kokouksia; idässä hänet hyväksyttiin; lännessä Pelagius tuomittiin, joka johtui Augustinuksen vaikutusvallasta roomalaiskatolisissa seurakunnissa, minkä johdosta ne olivat omaksuneet selvemmin määritellyn, dogmaattisen opin Jumalan tahdon suhteesta ihmisen tahtoon verrattuna idän seurakuntiin.
Vedottiin Rooman piispaan Innocentius I:een, joka oli mielissään tästä mahdollisuudesta korostaa auktoriteettiasemaansa. Hän erotti Pelagiuksen ja hänen seuraajansa kirkosta, mutta hänen seuraajansa Zosimus otti heidät takaisin. Kartagossa kokoontuneet lännen piispat onnistuivat saamaan puolelleen maallisen vallan edustajat ja Pelagius ja hänen kannattajansa erotetiin kirkosta ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Tämän nähdessääm paavi Zosimus muutti mieltään ja tuomitsi myös Pelagiuksen. Kahdeksantoista italialaista piispaa kieltäytyi alistumasta tähän keisarilliseen määräykseen, joista eräs, Eclanumin piispa Julianus väitteli Augustinuksen kanssa taidolla ja erityisen maltillisesti korostaen, että paavin voimankäyttö ja mielenmuutokset eivät olleet oikeita aseita opillisistä kysymyksistä kiisteltäessä.
Pelagius opetti paljon sellaista, mikä oli oikeaa ja hyödyllistä, mutta pelagiolaisuudelle tyypillinen oppi ei ole ainoastaan raamatunvastainen, vaan myös vastoin ihmisen luontoa koskevia tosiasioita. Ihminen on tietoinen rappiostaan ja langenneesta luonnostaan sekä synnin orjuudestaan. Elämän tosiasiat ovat siitä todisteena. Koska me kaikki olemme osalliset ensimmäisen Aatamin elämästä ja luonnosta ja olemme kuolevaisia niinkuin hänkin, samoin on koko ihmissuvun mahdollista päästä todelliseen yhteyteen yhden Ihmisen, toisen Aatamin, Jeesuksen Kristuksen kanssa. Tämä avaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden valita usko Häneen ja tulla siten osallisiksi Hänen iankaikkisesta elämästään ja jumalallisesta luonnostaan. Seurakunnan historian kolme ensimmäistä vuosisataa todistavat siitä, että mikään maallinen valta ei voi sitä nujertaa. Se on voittamaton mitä tulee ulkopuolelta tuleviin hyökkäyksiin. Sen kärsimysten todistajista ja jopa sen vainoojista tulee käännynnäisiä ja se kasvaa nopeammin kuin sitä voidaan tuhota. Seuraava lähes kahdensadan vuoden jakso osoittaa, että seurakunnan ja valtion liitto ei tee seurakunnalle mahdolliseksi pelastaa valtiota tuholta, vaikka seurakunnan käsiin annettaisiin maailman mahtavimman suurvallan voimat, sillä hylätessään sen aseman, jota sen nimikin edellyttää, nimittäin maailmasta "uloskutsuttuna" ja Kristukselle erotettuna, se menettää kohtalokkaalla tavalla Herralle alistumiseen perustuvan voimansa, kun sen tilalle tulee maallinen auktoriteettiasema.
VÄÄRÄT OPIT
Kristuksen seurakunta ei ole joutunut kokemaan ainoastaan ulkopuolelta tulevaa vainoa ja maallisen vallan viettelyksiä, vaan myös hyökkäyksiä väärien oppien muodossa. 200-luvulta 400-luvulle kehittyi neljä sellaista opin muotoa, jotka olivat luonteeltaan niin perustavaa laatua olevia, että niiden vaikutus ei ole koskaan loppunut seurakunnassa ja maailmassa.
1. Manikealaisuus hyökkää sekä Raamatun opetusta että luonnon antamaa todistusta vastaan, että Jumala on kaiken Luoja. Raamatun avaussanat ovat: Alussa loi Jumala taivaan ja maan." (1. Moos. 1:1); ja se paljastaa, että ihminen on luomakunnan kruunu sanoessaan: "Ja Jumala loi ihmisn omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi" (1.Moos. 1:27). Katsoessaan kaikkea, mitä Hän oli tehnyt, Jumala näki, että se oli "sangen hyvää" (1.Moos. 1:31). Manikealaisuus iski tämän jumalallisen ilmoituksen juureen pitäessään kaikkea näkyväistä ja materiaalista pimeyden ja pahuuden voimien työnä ja ainoastaan kaikkea hengellistä Jumalan luomana. Luomistyö, syntiinlankeemus ja pelastushan ovat olennaiset ja erottamattomat osat Jumalan ilmoitusta. Väärä käsitys ihmisen ruumiista on alkuna toisaalta asketismiin, koska ruumista pidetään ainoastaan pahana; toisaalta se johtaa kaikenlaisiin alentaviin käytänteisiin ja oppeihin, koska ei kyetä näkemään ihmisruumiissa mitään muuta kuin eläimellisyyttä ja unohdetaan sen jumalallinen alkuperä ja sen mahdollisuus pelastukseen ja muuttumiseen kohti Jumalan Pojan kaltaisuutta.
2. Areiolaisuus: Kaikkein suurenmoisin ilmoitus, johon Raamattu kulminoituu on, että Jeesus Kristus on lihaksi tullut Jumala, joka on ilmoitettu meille ihmiseksi tulleena ja uhrikuolemansa kautta koko ihmiskunnan syntien sovittajana. Areiolaisuus, joka kieltää Kristuksen jumaluuden -- ja julistaa Hänen olevan luotu olento, vaikkakin ensimmäinen ja korkein heistä -- pitää ihmisen suunnattoman kaukana Jumalasta ja estää meitä tuntemasta Häntä meidän Jumalanamme ja Vapahtajanamme ja jättää meidät epämääräiseen toivoon siitä, että joskus tavoitamme jotain korkeampaa kuin mitä nyt pystymme kokemaan parantamalla omaa luonnettamme.
3. Pelagiolaisuus kieltää sen Raamatun opetuksen, jonka mukaan koko ihmiskunta on osallinen Aatamin syntiin. Sen mukaan Aatamin synti koski ainoastaan häntä itseään ja hänen suhdettaan Jumalaan ja että jokainen ihminen syntyy maailmaan ilman syntiä ja heikentää siten ihmisen tuntoa siitä, että hän tarvitsee Vapahtajaa, estää häntä tulemasta tuntemaan totuutta itsestään ja johtaa hänet etsimään pelastusta, ainakin osittain, itsestään. Se, että tiedostamme osuutemme syntiinlankeemukseen liittyy Raamatussa kiinteästi osuuteemme toisen Aatamin, Kristuksen pelastustyöstä; Ja samalla kun uskotaan yksilön vastuuseen ja vapaaseen tahtoon, se ei tapahdu Jumalan tahdon ulkopuolella eikä jättämällä pois ihmiskunnan yhdenvertaisuus pelastuksessa, vaan yhteydessä niihin. Tällä tavoin kaikki ovat saman tuomion alaisia ja osalliset samaan pelastukseen.
4. Pappisjärjestelmä, jossa pelastus voidaan saavuttaa ainoastaan kirkosSa ja sen pappien jakamista sakramenteista. Tähän aikaan kirkolla tarkoitetaan ainoastaan roomalaiskatolista kirkkoa, mutta tuota oppia ovat soveltaneet monet muutkin isommat ja pienemmät järjestelmät. Herra ja Hänen apostolinsa eivät kuitenkaan opettaneet mitään niin selkeästi ja päättäväisesti kuin että syntinen pelastuu uskomalla Jumalan Poikaan, Hänen uhrikuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Seurakunta tai piiri, joka väittää, että pelastus voidaan löytää ainoastaan heidän keskuudessaan; ihmiset, jotka ylpeydessään väittävät omaavansa voiman päästää ihmiset Jumalan valtakuntaan tai jättää heidät sen ulkopuolelle; sakramentit tai muodot, joista on tehty pelastukselle välttämättömiä välikappaleita ovat synnyttämässä tyranniaa, joka on aiheuttanut ihmiskunnalle sanoinkuvaamatonta kurjuutta ja hämärtää oikean pelastuksen tien, jonka Kristus on avannut kaikille ihmisille uskon kautta Häneen.
LUOSTARILAITOKSEN SYNTY
Seurakuntien hengellinen rappio, niiden erkaneminen Uuden Testamentin seurakuntamallista ja niiden jatkuva maallistuminen, ihmistekoiseen järjestelmään alistuminen ja synnin sietäminen eivät olleet syynä ainoastaan yrityksiin uudistaa seurakuntia tai perustaa puhdistettuja seurakuntia (kuten näimme montanolais- ja donatolaisliikkeissä), vaan ne johtivat myös jotkut etsimään pyhyyttä ja Jumalan yhteyttä eristäytymällä kokonaan muista ihmisistä.4 Maailmassa vallinneet olosuhteet barbaarien tuhotessa sitä ja samoin seurakunnissa, kun ne eivät enää kyenneet suoriutumaan todistustehtävästään maailmassa, saattoi heidät epätoivoon joko mahdollisuuksistaan olla yhteydessä Jumalaan jokapäiväisessä elämässä tai yhteydestä toisiin pyhiin seurakunnissa. Niinpä he vetäytyivät autioille seuduille ja elivät erakkoina päästäkseen vapauteen kaikesta arjen aiheuttamasta häiriöstä ja kiusauksista, jotta he voisivat mietiskelemällä saavuttaa sen Jumalan tuntemuksen ja näyn Hänestä, jota heidän sielunsa kaipasivat. Vallitsevan opetuksen mukaisesti, jossa kaikkea materiaalista pidettiin pahana he uskoivat voivansa äärimmäisen yksinkertaisen elämäntavan ja asketismin avulla voittaa ne esteet, joita heidän käsitystensä mukaan ruumis aiheutti hengelliselle elämälle.
ANTONIUS 250-356
Egyptissä 300-luvulla elänyt erakko Antonius nousi maineeseen eristyneen elämänsä takia ja monet, jotka halusivat jäljitellä hänen hurskauttaan, asettuivat hänen lähelleen ja matkivat hänen elämäntapaansa. Hänet suostuteltiin laatimaan säännöt heitä varten. Erakkojen määrä kasvoi ja monet heistä vahingoittivat itseään. Simon pylväspyhimys oli yksi heistä ja hän saavutti kuuluisuutta eläessään vuosikausia pylvään päässä.
BENEDIKTUS n.480-n.550
500-luvun alussa italialainen Benediktus Nursialainen vaikutti merkittävästi luostariliikkeen kasvavaan suosioon ja hänen laatimansa luostarisäännöstö säilytti asemansa pisimpään. Hän suuntasi munkkien toiminnan pelkästään omaan askeesiin keskittymisestä uskonnollisten seremonioiden hoitamiseen ja ihmisten palvelemiseen ja erityisesti maanviljelyyn. Benediktiiniläisjärjestön luostarit olivat eräs tärkeimmistä keinoista, joiden avulla kristinusko levisi teutonikansojen keskuuteen 600- ja 700-luvuilla.
LÄHETYSTYÖN NOUSU
Columban luostarit ja siirtokunnat valmistivat ja lähettivät innokkaita lähetyssaarnaajia Pohjois- ja Keski-Eurooppaan Irlannista Ionan saaren kautta ja Skotlannista.
Koska Rooman paavit alkoivat yhä enenevässä määrin hallita seurakuntaa ja käyttää tarmonsa juonitteluihin ja taisteluihin tavoitellessan ajallista valtaa, luostarilaitos veti puoleensa monia hengellisiä ihmisiä, joilla oli kaipaus Jumalan ja pyhyyden puoleen. Luostari erosi kuitenkin suuresti Uuden Testamentin mallin mukaisesta seurakunnasta, niin että ne sielut, jotka katsoivat velvollisuudekseen paeta maailmallista roomalaiskatolista kirkkoa, eivät löytäneet luostareista sitä, mitä todellinen seurakunta (sanan uusitestamentillisesa merkityksessä) olisi voinut tarjota. Sen sijaan, että he olisivat saaneet kokea Pyhän Hengen vapaata toimintaa, heidät kahlittiin laitoksen säännöillä.
Kaikissa niissä luostarikunnissa, joita syntyi, tapahtui samanlainen kehitys.5 Ne aloittivat köyhyydessä ja mitä ankarammalla itsekieltäymyksellä, niistä tuli rikkaita ja voimallisia, niiden kuri höltyi ja niistä tuli nautinnonhaluisia ja maailmallisia. Reaktiona tätä vastaan jotkut perustivat uuden järjestön, jossa harjoitettiin ehdotonta itsensä nöyryyttämistä, joka puolestaan aikanaan johti samaan kierteeseen, josta se oli alun perin halunnut irrottautua.
BERNHARD CLAIRVAUXLAINEN 1091-1153
Tällaisia uudistajia olivat 900-luvun alussa elänyt Bernard Clunyläinen ja citeauxlainen Stefan Harding 1000-luvulla. Bernhard Clairvauxlainen, josta tuli myöhemmin Cairvauxin apotti, vietti varhaisvuosiaan Citeauxin sistersiläisluostarissa . Hänestä tuli kuninkaita ja paavejakin vaikutusvaltaisempi, mutta kestävämpi ja onnellisempi muisto hänestä on säilynyt joissakin hänen kirjoittamistaan hymneistä.
Myös monet naiset halusivat paeta maailmaa niiss luostareissa, joita syntyi. Nämä uskonnolliset sekä miehille että naisille perustetut rakennukset olivat pimeinä ja myrskyisinä aikoina heikkojen pyhäkköjä ja keskuksia, joissa oppineisuus säilyi barbaariuden keskellä ja joissa Raamattua jäljennettiin, käännettiin ja luettiin. Ne olivat kuitenkin myös otollista maaperää laiskuudelle ja painostukselle ja uskonnollisista sääntökunnista tuli paavin käsissä aktiivisia välikappaleita kaikkien niiden vainoamisessa, jotka halusivat palauttaa Jumalan seurakunnat alkuperäiselle perustukselleen.
Näytti siltä, että Uuden Testamentin seurakuntien vähittäinen muutos alkuperäisestä mallistaan järjestelmiksi, jotka erosivat niin suuresti alkuperäisestä, että niitä tuski pystyi tunnistamaan kristillisiksi seurakunniksi, jatkuisi kunnes kaikki olisi menetetty. Piispa- ja pappisjärjestelmän keinoin tapahtunut yritys säästää seurakunnat hajaannukselta ja harhaopeilta ei ainoastaan epäonnistunut, vaan toi mukanaan erittäin pahoja ilmiöitä. Ne, jotka olivat odottaneet vainottujen seurakuntien saavuttavan etua liitostaan valtion kanssa, joutuivat pettymään. Luostarilaitos ei kyennyt korvaamaan seurakuntia pakopaikkana maailmasta, sillä ne itsekin maallistuivat.
RAAMATUN MERKITYS
Kutenkin kaikkina näinä aikoina säilyi eräs asia, joka voi auttaa palaamaan takaisin alkukristillisyyteen. Raamatun olemassaolo maailmassa oli se keino, jota Pyhä Henki voi käyttää ihmissydämissä voimallisesti eksytysten voittamiseen ja palauttamaan heidät takaisin jumalalliseen totuuteen. Milloinkaan ei ole ollut aikaa, jolloin ei olisi ollut seurakuntia, todellisia seurakuntia, jotka pitivät kiinni Raamatusta sekä uskon että opin ohjeena ja mallina sekä yksilöiden käyttäytymiselle että seurakuntien toiminnalle. Näillä, vaikkakin huomaamattomilla ja hyljeksityillä seurakunnilla oli vaikutus, joka ei ollut kantamatta hedelmää. Näinä vaikeina aikoina ei lähetystyö loppunut, vaan jatkui innokkaana ja antaumuksella. Tosiasiassa kristillinen todistus jatkui aina 1000-luvulle saakka, jolloin ristiretket nielivät katolisten kansojen innostuksen. Tuo todistus sai barbaarivalloittajatkin valtaansa ja vei siten kristinuskon myös niihin kaukaisiin maihin, joista he tulivat. Nestoriolaiset lähetyssaarnaajat matkustivat aina Kiinaan ja Siperiaan asti ja perustivat seurakuntia Samarkandista Ceylonille. Konstantinopolin kreikkalaiset matkustivat kautta Bulgarian ja tunkeutuivat syvälle Venäjälle, kun taas lähetyssaarnaajat Ison-Britannian ja Rooman seurakunnista ulottivat lähetystyön Keski- ja Pohjois-Euroopan pakanamaihin. Pohjois-Afrikassa ja läntisessä Aasiassa oli siihen aikaan enemmän kristinuskoa tunnustavia kuin nykyään. Kristinuskoa tunnustavien seurakuntien eksytys heijastui kuitenkin niiden suorittamaan lähetystyöhön. Ei ollut enää yksinkertaista saarnaamista Kristuksesta ja seurakuntien perustamista niinkuin alkuaikoina, vaan totuuden ohella pidettiin myös kiinni rituaaleista ja lain noudattamisesta; ja sitä mukaa kuin kuninkaat alkoivat tunnustaa kristinuskoa, johti kirkon ja valtion liittoutuminen heidän alamaistensa pakkokäännytykseen uuteen valtionuskontoon. Sen sijaan että olisi perustettu seurakuntia eri kaupunkeihin ja maihin, jotka olisivat olleet riippumattomia mistään keskusjärjestöstä ja joilla olisi ollut suora yhteys Herraan niinkuin apostolisina aikoina, nyt liitettiin kaikki seurakunnat yhteen suureen järjestelmään, jonka keskuksena oli Rooma tai Konstantinopoli tai joku muu keskus.
Se, mikä koski kristinuskoa suuressa mittakaavassa, koski sitä myös yksilötasolla. Tämän järjestelmän vahingollinen vaikutus on nähtävissä kaikkialla, missä sen sijaan, että syntiset johdettaisiin Kristuksen luo ja että heille annettaisiin Raamattu, heidät painostetaan jonkin ulkomaalaisen tunnustuskunnan jäsenyyteen tai heitä opetetaan pitämään jotain lähetysjärjestöä oppaanaan. Tällä tavoin estyy Pyhän Hengen armolahjojen kehittyminen heidän keskuudessaan ja evankeliumin leviäminen heidän maassaan hidastuu.
AJANJAKSO 300-850
Irlannista lähti kuitenkin leviämään roomalaista lähetystyötä puhtaampi lähetystyön muoto Skotlannin kautta Pohjois- ja Keski-Eurooppaan. Evankeliumi tuotiin Irlantiin ensiksi 200- tai 300-luvulla kauppiaiden ja sotilaiden välittämänä ja 500-luvulle tultaessa se oli kristillinen maa ja siellä oli kehittynyt niin vilkas lähetystoiminta, että irlantilaisia lähetystyöntekijöitä toimi Pohjanmeren ja Itämeren rannoilta aina Bodenjärvelle asti.
BRITANNIAN LÄHETYSTYÖ
Jotkut irlantilaiset munkit, jotka halusivat paeta maailmaa, asettuivat asumaan muutamille Irlannin ja Skotlannin välillä sijaitseville saarille. "Pyhien saareksi" kutsuttu Ionan saari (Hy), jonne Columba oli asettunut asumaan, oli eräs paikkakunta, josta lähetystyötä tehtiin Skotlannissa ja irlantilaiset ja skottilaiset munkit saarnasivat Englannissa ja mantereen pakanamaissa.
Heidän tapanaan oli matkustaa johonkin maahan ja perustaa siellä sopivaan paikkaan lähetyskylä. He rakensivat sen keskelle yksinkertaisen puisen kirkon ja sen ympärille koulurakennuksia ja majoja, joissa munkit voivat asua. He olivat sekä rakentajia, saarnaajia että opettajia. Tämän keskuksen ympärille rakennettiin tarpeen mukaan asuinrakennuksia opiskelijoita ja heidän perheitään varten sitä mukaa kuin heitä kerääntyi munkkien opetusta saamaan. Koko aluetta ympäröi muuri, mutta siirtokunta levisi usein alkuperäisen keskuksen ympäristöönkin.
Yleensä kahdentoista munkin muodostama ryhmä lähti avaamaan apotin johdolla uutta evankelioimiskenttää. Keskukseen jääneet munkit opettivat koulussa ja niin pian kuin he olivat oppineet riittävästi sen kansan kieltä, missä he asuivat, he käänsivät ja jäljensivät osia Raamatusta ja myös hengellisiä lauluja, joita he olivat opettaneet oppilailleen.
He voivat avioitua tai pysyä naimattomina; monet pysyivät naimattomina, jotta heillä olisi suurempi vapaus tehdä lähetystyötä tai työtä keskuksissa. Kun ihmisiä kääntyi, lähetystyöntekijät valitsivat heidän keskuudestaan kyvykkäitä nuoria miehiä ja opettivat näin muodostuneille ryhmille käsityöläistaitoja ja kieliä. He opettivat heille Raamattua ja sen opettamista, niin että he voisivat tehdä lähetystyötä omien maanmiestensä keskuudessa. He kastoivat ihmisiä vasta, kun he tunnustivat uskonsa ja olivat saaneet opetusta ja olivat osoittaneet merkkejä uskossa pysymisestä. He välttivät hyökkäämästä pakanauskontoja vastaan ja pitivät hyödyllisempänä saarnata heille mieluumminkin totuutta kuin paljastaa heille heidän vääriä uskomuksiaan. He hyväksyivät Raamatun uskon ja elämän lähteenä ja saarnasivat vanhurskautusta uskosta. He eivät osallistuneet politiikkaan eivätkä pyytäneet valtiolta tukea toiminnalleen.
Kaikki tämä työ oli sekä alkuperältään että käytännön toiminnassa Roomasta riippumatonta ja erosi monessa tärkeässä suhteessa roomalaiskatolisesta järjestelmästä, mutta siinä oli kuitenkin kehittynyt tiettyä Uudelle Testamentille ja apostolien opetukselle vierasta opetusta. Vuonna 596 Augustinus saapui neljänkymmenen benediktiinäismunkin kanssa paavi Gregorius I:n lähettämänä Kentiin ja alkoi lähetystyön pakanallisten englantilaisten keskuudessa, joka tuotti runsaasti hedelmää. Pian joutuivat kuitenkin nämä kaksi eri lähetystyön muotoa -- vanha brittiläinen ja uusi roomalaiskatolinen -- ristiriitaan keskenään. Paavi määräsi Augustinuksen Canterburyn arkkipiispaksi ja teki hänestä kaikkien jo maassa olevien piispojen esimiehen. Näiden kahden lähetystyön muodon välistä ristiriitaa korosti kansallisuuskysymys, jossa brittiläiset, keltit ja walesiläiset asettuivat vastakkain anglosaksien kanssa. Roomalaiskatolinen kirkko piti kiinni kannastaan, että sen edustama seurakuntahallinnon muoto oli ainoa sallittu järjestelmä maassa, mutta brittiläinen seurakuntamalli jatkoi Rooman järjestelmän vastustamista aina 1200-luvulle saakka, jolloin sen jäljellejääneet kannattajat sulautuivat lollardeihin.
BONIFACIUS
Roomalaiskatolinen kirkkojärjestelmä hyökkäsi englantilaisen benediktiinin Bonifaciuksen aktiivisesti johtamana manner-Euroopassa laajalle levinnyttä ja vakiintunutta irlantilaisten ja skotlantilaisten lähetyssaarnaajien tekemää työtä vastaan. Bonifaciuksen politiikkana oli pakottaa brittiläiset lähetystyöntekijät alistumaan ainakin ulkonaisesti Rooman vallan alaisuuteen sillä uhalla että heidät muuten tuhottaisiin. Bonifacius sai suunnitelmansa toteuttamiseksi valtion tukea Rooman päätöksellä. Friisiläiset tappoivat Bonifaciuksen vuonna 755. Hänen alkamansa järjestelmä tukahdutti vähitellen varhaisemman lähetystyön muodot, mutta niiden vaikutus vahvisti monia myöhemmin alkaneista uudistusliikkeistä.
Noin vuoden 830 paikkeilla tai sitäkin aikaisemmin vanhalla saksin kielellä kirjoitettu alkusoinnullinen runoelma, neljän evankeliumin yhdistelmä nimeltä Heliand (ts. "Vapahtaja"), oli epäilemättä syntynyt brittiläisen lähetystyön piirissä manner-Euroopassa. Se on kertomus evankeliumeista muodossa, jonka tarkoitus oli vedota niihin ihmisiin, joille se oli kirjoitettu ja se on merkittävä siinä suhteessa, ettei se sisällä minkäänlaista Neitsyen tai pyhimystenpalvontaa eikä mitään roomalaiskatolisuudelle tuohon aikaan tyypillisiä piirteitä.
VUOSIEN 350-385 VÄLINEN AJANJAKSO
300-luvulla ilmaantui uskonpuhdistaja ja saatiin aikaan uskonpuhdistus, joka vaikutti laajalti Espanjassa, levisi Lusitaniaan (Portugaliin) ja Aquitaniaan Ranskaaan, niin että se tuntui itse Roomassakin.
PRISCILLIANUS
Priscillianus oli varakas ja korkeassa asemassa oleva kaunopuheinen espanjalainen oppinut, joka oli saavutuksiltaan huomattava. Samoin kuin monet hänen asemassaan olevat hänkään ei pystynyt uskomaan muinaisiin pakanauskontoihin, mutta ei ollut kiinnostunut myöskään kristinuskosta ja piti antiikin kirjallisuutta parempana kuin Raamattua. Hän oli etsinyt sielulleen lepoa sellaisista oman aikansa filosofioista kuin esimekiksi uusplatonilaisuudesta ja manikealaisuudesta. Priscillianus kääntyi kristinuskoon, hänet kastettiin ja hän aloitti uuden, Jumalalle omistautuneen elämän maailmasta erottautuneena. Hän alkoi opiskella Raamattua innolla ja hän oppi rakastamaan sitä, eli askeettista elämää päästäkseen lähempään yhteyteen Kristuksen kanssa ja tehdäkseen ruumiistaan paremman asuinsijan Pyhälle Hengelle ja vaikka hän oli maallikko, hän saarnasi ja opetti ahkerasti. Pian alettiin pitää kokouksia, joiden tarkoituksena oli tehdä uskonnosta todellisuutta, jolla oli vaikutusta ihmisten luonteeseen ja suuriin määriin ihmisiä varsinkin oppineiden keskuudessa, jotka tunsivat vetovoimaa tähän liikeeseen. Priscillianuksesta tehtiin Avilan piipa, mutta ei kestänyt kauankaan ennenkuin hän joutui kokemaan Espanjan papiston vihamielisyyttä.
Oppositiota johti piipa Hydatius, Lusitanian metropoliitta ja vuonna 380 Saragossassa (Caesaraugustasssa) pidetyssä synodissa Priscillianusta syytettiin manikelaisuudesta ja gnostilaisuuden harhaopista. Nämä hankkeet eivät onnistuneet ennenkuin poliittiset syyt johtivat keisari Maximuksen, joka oli murhannut Gratianin ja ottanut hänen asemansa, tarvitsemaan Espanjan papiston apua. Mutta silloin Ithacuksen pahamaineinen piispa liittyi hyökkäykseen Burdigalan (Bordeauxin) synodissa vuonna 384 syyttäen Priscillianusta ja niitä, jotka olivat liittyneet häneen ja joista käytettiin nimitystä "priskilliaanit", noituudesta ja moraalittomuudesta. Syytetyt tuotiin Trevesiin (Trieriin) ja kirkko tuomitsi heidät ja luovutti heidät maallisten viranomaisten käsiin teloitettaviksi (385). Vaikutusvaltaiset piispat Martinus Toursilainen ja Ambrosius Milanolainen esittivät vastalauseensa turhaan; Priscillianus ja kuusi muuta mestattiin. Heidän joukossaan oli kuuluisan runoilijan ja kaunopuhujan arvovaltainen leski Euchrotia.
Tämä oli ensimmäinen kirkon suorittama kristittyjen teloitus, esimerkki, jota seurasivat hirvittävän tiheään tahtiin yhä uudet teloitukset. Tämän jälkeen kieltäytyivät Martinus ja Ambrosius olemasta missään tekemisissä Hydatiuksen ja muiden sellaisten piispojen kanssa, jotka olivat vastuussa tuomiosta ja keisari Maximuksen kaaduttua näiden pyhien ihmisten julma kidutus ja murha kirjattiin muistiin osoittaen inhoa syyllisiä kohtaan ja Ithacukselta riistettiin hänen piispanvirkansa. Priscillianuksen ja hänen tovereidensa ruumiit siirrettiin Espanjaan ja heitä kunnioitettiin marttyyreina.
Kuitenkin Trevesissä pidetty synodi hyväksyi sen, mitä oli tehty ja antoi siten virallisen siunauksen roomalaiskatolisen kirkon suorittamalle teloitukselle. Bragan 176 vuotta myöhemmin pidetty synodi vahvisti sen, niin että hallitseva kirkko ei ainoastaan vainonnut priskilliaaneiksi kutsuttuja ja samoin uskovia, vaan kirjasi historiaan tosiasiana, että Priscillianus ja samoin uskovat tuomittiin manikelaisuudesta ja gnostilaisista opeista ja koska heidän elämänsä osoitti pahuutta. Tämä käsitys heistä on saanut jatkua vuosisatojen ajan.
PRISCILLIANUKSEN KIRJOITUKSET LÖYDETÄÄN
Vaikka Priscillianus oli kirjoittanut mittavan määrän teoksia, kaikkien hänen kirjoitustensa uskottiin hävinneen, sillä niin tarkasti ne oli tuhottu. Georg Schepps löysi vuonna 1886 Würtzburgin yliopiston kirjastosta yksitoista Priscillianuksen teosta, joiden hän kertoi säilyneen "arvokkaassa unsiaalikäsikirjoituksessa...joka tähän saakka on pysynyt tuntemattomana".7 Se on kirjoitettu hyvin vanhalla latinalla ja on eräs kaikkein vanhimmista tunnetuista käsikirjoituksista, joita on olemassa. Se käsittää seitsemän traktaattia (jotkut osat puuttuvat), joista ensimmäiset neljä sisältävät yksityiskohtia oikeudenkäynnistä ja loput seitsemän hänen opetuksiaan. Näiden Priscillianuksen omien kirjoitusten lukeminen osoittaa, että häntä vastaan kirjoitetut syytökset olivat täysin valheellisia ja että hän oli luonteeltaan pyhä, hänen oppinsa oli tervettä ja hän oli energinen reformaattori ja että häneen liittyneet miehet ja naiset olivat Kristuksen aitoja ja Hänelle omistautuneita seuraajia. Kirkolliset auktoriteetit eivät ole tyytyneet pelkästään murhaamaan näitä ihmisiä, ajamaan heitä maanpakoon ja takavarikoimaan heidän omaisuutensa, vaan he ovat herjanneet heidän muistoaan sinnikkäästi.
Priscillianuksen kirjoitustyyli on vivahteikas ja kuvaileva. Hän lainaa jatkuvasti Raamattua8 esittämiensä käsitysten tueksi ja osoittaa tuntevansa sekä Vanhan että uuden Testamentin syvällisesti. Hän puoltaa kuitenkin sitä, että kristityllä on lupa lukea muutakin kirjallisuutta ja sen perusteella häntä syytettiin siitä, että hän olisi halunnut liittää apokryfiset kirjat Raamatun kaanoniin, mikä ei pitänyt paikkaansa.
Hän puolustaa omaa ja ystäviensä tapaa kokoontua lukemaan Raamattua, jolloin maallikotkin olivat aktiivisia ja joihin tilaisuuksiin osallistui myös naisia ja myös heidän tapaansa kieltäytyä osallistumasta ehtoolliseen, jossa oli mukana riettaita ja mieleltään maallisia ihmisiä. Priscillianus ei arvostanut kirkon sisällä esitettyjä oppineiden esittämiä luentoja, sillä hän tunsi Jumalan lahjan ja oli saanut sen elävässä uskossa. Hän ei esittänyt mitään oppia kolminaisuudesta, vaan tyytyi siihen tietoon, että tosi Yksi Jumala voidaan Pyhän Hengen avulla käsittää Kristuksessa.9
Priscillianus opetti, että pelastuksen tarkoitus oli saada meidät kääntymään Jumalan puoleen ja siitä syystä tarvitaan kaikin voimin maailmasta erottautumista, niin ettei mikään estäisi yhteyttä Jumalan kanssa. Tämä pelastus ei ole mikään maaginen tapahtuma, joka saadaan aikaan jonkin sakramentin avulla, vaan hengellinen teko. Seurakunta tosin pitää esillä todistusta ja kastaa ja välittää ihmisille Jumalan Sanan käskyt, mutta jokaisen on itse päätettävä ja uskottava omasta puolestaan. Jos yhteys Kristukseen katkea, on jokaisen itse korjattava se tekemällä henkilökohtainen parannus. Ei ole mitään yleistä virallista armoa; maallikoilla on samassa mitassa Pyhä Henki kuin papistollakin.
Priscillianus tuo esille laajasti manikelaisuuden pahuuden ja vääryyden ja ne Raamatulla puolustellut opit, joihin se nojaa ja vastustaa sitä jyrkästi. Hän ei pidä asketismia itsessään tärkeänä, vaan ainoastaan ihmisen apukeinona päästä koko olemuksellaan yhteyteen Jumalan tai Kristuksen kanssa, jonka ulkopuolelle ruumista ei voida asettaa, koska se on Pyhän Hengen asuinsija. Se on lepo Kristuksessa, jumalallisen rakkauden ja johdatuksen kokemus, joka on korruptoitumaton siunaus. Usko Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä, on henkilökohtainen teko, joka koskee koko ihmistä, jonka koko elämä kaikkineen on nyt riippuvainen Jumalasta. Sen mukana tulee halu ja päätös pyhittäytyä kokonaan Hänelle. Eettiset teot seuraavat sitä itsestään, koska uuden elämän saatuaan uskova on uskoon tultuaan saanut kaiken olennaisen, mitä korkeaan moraaliin tarvitaan. Raamattu ei ole ainoastaan historiallista totuutta, vaan se on samanaikaisesti armon väline. Henki ravitsee sillä itseään ja havaitsee, että jokainen annos sitä sisältää ilmoitusta, ohjausta ja opastusta jokapäiväisessä elämässä. Raamatun kuvaannollisen merkityksen ymmärtäminen ei vaadi mitään erityiskoulutusta, ainoastaan uskoa. Hän tuo esiin Vanhan Testamentin Messias-typologiat ja Uuden Testamentin historiallisen etenemisen, ei tietämyksen vuoksi, vaan osoittaakseen, ettei ainoastaan joitakin uskovia ole kutsuttu täydelliseen pyhitykseen, vaan kaikkia.
JAKOA PAPISTOON JA MAALLIKOIHIN VASTUSTETAAN
Tällaisten opetusten takia nämä piirit joutuivat nopeasti ristiriitaan roomalaiskatolisen kirkon kanssa ja varsinkin sellaisen juonittelevan ja poliittisen piispan kuin Hydatiuksen kanssa. Papisto näki tavallisen kansan pyhän elämän uhkaavan omaa asemaansa. "Apostolista suksessiota" ja pappisvirkaa keikuttivat sellaiset opetukset, joiden mukaan oli elettävä pyhää elämää ja uudistuttava jatkuvasti Pyhän Hengen vaikutuksesta elettäessä yhteydessä Jumalaan. Tällainen opetus mursi jaon papistoon ja maallikoihin, varsinkin kun sakramenttien maagisen vaikutuksen sijasta luotettiin uskon kautta saavutettuun elävään pelastuksen omistamiseen.
ERILAISIA SEURAKUNTAKÄSITYKSIÄ
Juopa oli ylittämätön kahden erilaisen seurakuntanäkemyksen takia. Kysymyksessä ei ollut ainoastaan kirkon ulkopuolella pidettävien kokousten tukahduttamisesta tai sellaisten munkkikuntien vastustamisesta, jotka toimivat erillään kirkosta, vaan kahdesta täysin erilaisesta periaatteesta. Rooman edustajana Hydatiuksen politiikkana oli vahvistaa metropoliitan asemaa, mikä tähtäsi Rooman valtajärjestelmän keskittämiseen. Tämä oli vielä epäsuosiossa Espanjassa ja myös vielä epätäydellistä ja alemmat piispat vastustivat sitä. Ne piirit, joihin Priscillianus kuului, olivat täysin vastakkaista mieltä; se, että he tutkivat ahkerasti Raamattua ja pitivät sitä ohjeenaan kaikessa, johti heidät tavoittelemaan seurakuntien itsenäisyyttä ja sitä he jo toteuttivatkin.
Priscillianuksen ja hänen ystäviensä kuoleman jälkeen ne piirit, joihin he kuuluivat, kasvoivat nopeasti, mutta vaikka Martinus Toursilainen kykenikin lieventämään ensimmäistä vainoaaltoa, joka tuota traagista tapahtumaa seurasi, vaino jatkui ankarana.
Mutta vapaat kokoukset alkoivat levitä laajemmalle vasta kahden vuosisadan kuluttua.
LÄHDEVIITTEET
1. East and West Through Fifteen Centuries, prikaatinkenraali G.F. Young, B.C.
2. A Select library of the Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church, J.C. Pilkingtonin huomautuksin
varustettuna ja kääntämänä, M.A.
3. Dictionary of Christian Biography, Smith & Wace.
4. Monasticism, Adolph von Harnack.
5.Latin Christianity, Dean Milman. Osa 4.
6. Irland in der Kirchengeschichte, Kattenbusch.
7. Priscillian ein Neuaufgefundener Lat. Schriftsteller des 4 Jahrhunderts. Tri Georg Scheppssin 18.5.1886 der
Philologisch-Historischen Gesellsaft zu Würtzburgissa pitämä luento. Sisältää yhden alkuperäiskokoa olevan sivun
käsikirjoituksen faksimilepainoksesta, Würtzburg. A. Stuber's Verlagbuchhadlung, 1886.
8. Lainaukset ovat Hieronymuksen Vulgataa aikaisemmasta käännöksestä.
9. Priscillianus Ein Reformator des Vierten Jahrhunderts. Eine Kirchegeschichtliche Studie zugleich ein Kommentar zu
den Erhaltenen Schriften Priscillians, Fil. tri von Friedrich paret. Würtzburg A. Stuber's Verlagsbuchhandlung.1891.
