Pappishallinto kasvaa; alkuseurakuntien peräänantamattomuus; alkuseurakuntien viholliset vääristelevät niiden historiaa; Vähän Aasian alkuseurakunnat; Armenia; Vähän Aasian alkuseurakunnat apostolien ajoista lähtien; vastustajat nimittävät heitä väärin perustein manikealaisiksi; nimitykset paulikiaani ja thonrak; Uuden Testamentin seurakuntien jatkuvuus; Konstantinus Silvanus; Simeon Titus; Pyhäinjäännösten ja ikonien palvonta; ikonoklastiset keisarit; Damaskon Johannes; pyhäinkuvien uudelleen käyttöönottaminen Kreikan kirkoissa; Frankfurtin konsiili; Torinon piispa Claudius; islam; Sembat; Sergius; Vähän Aasian seurakuntien johtajat; Theodoran hallitusajan vaino; Totuuden avain; Carbeas ja Chrysocheir; Raamattu ja Koraani; Vähän Aasian seurakuntien luonne; Uskovien muuttoliike Aasiasta Eurooppaan; Bulgarian historiaa; Bogomilit; Basil; Mielipiteitä paulikiaaneista ja bogomileista; Bogomilien leviäminen Bosniaan; Kulin Ban ja Rooma; Bogomilien ja muiden maiden kristittyjen väliset yhteydet; Bosniaan hyökätään; Muslimien eteneminen; Bogomilien vaino; Turkkilaiset valloittavat Bosnian; Bosnian Jumalan ystävät linkkinä Taurus-vuoriston ja Alppien välillä; Bogomilien haudat.

Kaikkina aikoina ovat monet Herran opetuslapsista pitäneet kirkon ja valtion liittoa Herran opetusten vastaisena; mutta aina kun kirkon valta ulottui valtion yli, se käytti sitä kaikkien niiden väkivaltaiseen alistamiseen, jotka poikkesivat sen järjestelmästä tai olivat jossain suhteessa suostumatta sen vaatimuksiin ja niinpä suuret joukot suostuivat ainakin ulkonaiseen tottelevaisuuteen joko välinpitämättömyydestä, mielenkiinnosta tai pelosta. Kuitenkin oli aina niitä, joita ei saatu taivuteltua siihen, mutta jotka silti halusivat seurata Kristusta ja pitivät kiinni Hänen Sanansa opetuksista ja apostolien opeista. Heitä vainottiin jatkuvasti.
Konstantinuksen jälkeisinä vuosisatoina kasvaa papiston maailmallisuus ja kunnianhimo niin katolisen kirkon itäisessä kuin läntisessäkin siivessä, niin että ne lopulta julistivat hallitsevansa koko ihmiskunnan omaisuutta ja omiatuntoja ja pyrkivät toteuttamaan näitä vaateitaan täysin rajattomalla väkivallalla ja kavaluudella. Näemme myös siellä täällä osoituksia niiden lukemattomien pyhien ahdistuksen tiestä, jotka ovat eri aikoina ja eri paikoissa mieluummin kärsineet kaikkea hallitsevan maailmankirkon käsissä kuin kieltäneet Kristuksen tai kääntyneet pois seuraamasta Häntä.

Heidän todellinen historiansa on tuhottu mikäli mahdollista. Heidän kirjoituksensa saivat kärsiä saman kohtalon kuin niiden kirjoittajat, niin että heidän vainoojansa pystyivät tuhoamaan nekin täydellisesti saamansa vallan nojalla. Eikä siinä kaikki, vaan ne, joiden etua palveli kehittää mitä kauheimpia keksintöjä heitä vastaan oman julmuutensa oikeuttamiseksi, ovat vääristäneet näiden vainottujen pyhien historiaa parhaansa mukaan. Tällaisissa vääristellyissä kuvauksissa heidät leimataan harhaoppisiksi ja heidän niskaansa sälytetään harhaoppeja, joita he eivät hyväksyneet. Heitä kutsuttiin "lahkolaisiksi" ja heidät on leimattu syytöksillä, joita he eivät hyväksy.
Yleensä he kutsuivat itseään kristityiksi tai veljiksi, mutta muut antoivat heille lukuisia muitakin nimityksiä saadakseen aikaan vaikutelman siitä, että he olisivat edustaneet uusia, outoja ja epäyhtenäisiä lahkoja ja heistä käytettiin halventavia nimityksiä, jotta he joutuisivat huonoon valoon. Siksi heidän historiansa tutkiminen on vaikeaa. Kuitenkin on sitä, mitä heidän vihollisensa ovat heistä kirjoittaneet, pidettävä epäluotettavana; myös niitä sanoja, joita he ovat kidutettuina tunnustaneet, on pidettävä arvottomina. Kaikista näistä esteistä huolimatta on olemassa runsaasti luotettavaa aineistoa, joka lisääntyy jatkuvasti tutkimuksen myötä, joka osoittaa, mitä he olivat ja tekivät, mitä he uskoivat ja opettivat. Nämä heidän omat historialliset muistiinmerkintänsä muodostavat turvallisen oppaan heidän uskoonsa ja käytänteisiinsä.
Jo kolmena ensimmäisen vuosisatana oli lukuisia kristittyjen ryhmiä, jotka protestoivat kirkon kasvavaa velttoutta ja maailmallisuutta vastaan ja vastustivat sen eksymistä Raamatun opetuksista. Aina on esiintynyt herätysliikkeitä ja vaikka niiden välillä ei näytäkään olevan mitään yhteyttä, niiden pohjimmainen syy on sama -- halu palata toteuttamaan joitakin Uuden Testamentin totuuksia. Ensimmäisinä vuosisatoina olivat Vähä-Aasia ja Armenia jatkuvasti tällaisten herätysten näyttämöinä. Samoin pitivät monet seurakunnat, jotka olivat vaihtelevassa määrin säilyttäneet alusta alkaen opillisen puhtauden ja vanhurskaan elämän, niitä turvapaikkanaan.

Aivan alkuaikoina evankeliumi levisi Antiokiasta pohjoiseen päin. Barnabas ja Paavali ja monet muut olivat saarnanneet ja perustaneet seurakuntia kautta Vähän Aasian. Galatalaisille, Efesolaisille ja Kolossalaisille osoitetut kirjeet antavat elävän kuvan apostolien opetuksen voimallisista, valaisevista ja pyhittävistä vaikutuksista noihin varhaisiin seurakuntiin ja samalla myös niiden vastakkaisten opetusten voimasta, joita vastaan taisteltiin. Katolinen järjestelmä (jonka nimi johtuu siitä, että se väitti muodostavansa seurakunnan kokonaisuudessaan, niin että sen ulkopuolella olevat eivät kuulu seurakuntaan), jota papisto johti, kehittyi siellä nopeaan tahtiin, mutta aina oli niitä, jotka sitä vastustivat.
Kolmannella vuosisadalla ennakoi Armenian kuningaskunta Konstantinus Suuren aikana alkanutta kirkon ja valtion liittoutumista tekemällä kristinuskosta valtionuskonnon. Siitä huolimatta Uuden Testamentin periaatteita noudattavien seurakuntien ketju jatkui katkeamattomana.
Aina Manin ajoista lähtien niiden uskovien muodostamia seurakuntia, jotka kutsuivat itseään kristityiksi erotukseksi muista, "roomalaisiksi" kutsumistaan seurakunnista, oli aina syytetty manikealaisuudesta, vaikka he julistivat, etteivät he ole manikelaisia ja valittivat sitä, miten epäoikeudenmukaista oli syyttää heitä opeista, joita heillä ei ollut. Se, että jotain toistetaan miten paljon tahansa, ei vielä tee siitä totuutta ja koska ne kirjoitukset, joita näiltä kristityiltä on säilynyt, eivät sisällä jälkeäkään manikealaisuudesta, on täysin perusteltua uskoa, ettei heillä ollut manikealaista oppia. Kaukana siitä, että nämä ihmiset olisivat omaksuneet noita heistä käytettyjä lahkolaisnimityksiä, sen sijaan he käyttivät itsestään itsestään nimityksiä "kristitty" ja "veli", ja ryhmänä väittivät olevansa "pyhä, universaali ja apostolinen, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen seurakunta". Ja sitä mukaa kuin nuo maallistuneet kirkot -- kreikkalainen, latinalainen ja armenialainen -- poikkesivat yhä räikeämmin ja kauemmas Raamatusta, he eivät enää suoneet niille seurakunnan nimitystä ja julistivat, että ne olivat luopuneet seurakunnan arvonimestä liittoutuessaan valtion kanssa, ottamalla yhteyteensä ei-uskovia lapsikasteen kautta, jakamalla Herran ehtoollista ei-uskoville ja lukuisilla muilla käyttöönsä ottamillaan pahoilla käytänteillä ja opeilla.
Näistä seurakunnista käytettiin jatkuvasti nimitystä paulikiaanit. Syy siihen on epäselvä. Heitä kutsuttiin myös thonrakeiksi paikkakunnan mukaan, jossa heitä jossain vaiheessa oli lukuisasti. Heidän historiansa on jäänyt meiltä pimentoon lukuunottamatta joitakin välähdyksenomaisia todisteita ja kuvauksia heidän historiastaan, sillä he olivat niin järjestelmällisen vainon uhreja ja koska heidän kirjoituksensa tuhottiin järjestelmällisesti. Kuitenkin se, mitä on jäljellä, riittää osoittamaan meille, että Vähässä Aasiassa ja Armeniassa, Araratin vuoren alueella ja Eufrat-virran tuolla puolen oli kastettujen uskovien muodostamia seurakuntia, joiden jäsenet olivat Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia, jotka pitivät kiinni apostolien opetuksista -- jotka he olivat saaneet Kristukselta, ja jotka olivat säilyneet Raamatussa -- ja joiden todistus muodosti katkeamattoman ketjun ensimmäisten kristittyjen kanssa.

Näiden lukuisien seurakuntien väitettä siitä, että ne ovat apostolisten seurakuntien todellisia jälkeläisiä (ei välttämättä luonnollisesa mielessä isältä pojalle, vaikka niin usein olikin, vaan niiden hengellisten ominaisuuksien katkemattomana ketjuna) eivät tee tyhjiksi ne isot aukot niiden historiassa, joista meillä ei tällä hetkellä ole tietoja. Ne olivat luonnollinen seuraus aluksi pakanallisen Rooman maailmanvallan ja myöhemmin valtiokirkkojen päättäväisistä ja jatkuvista ponnisteluista näiden ihmisten ja heidän historiansa tuhoamiseksi.
Nämä ponnistelut johtivat mitä suurimmassa määrin toivottuihin tuloksiin. Ei ole epäilystäkään siitä etteivätkö nuo pyrkimykset onnistuneet monin paikoin ja monina eri aikoina täydellisesti, niin että pyhien ja seurakuntien mittaamattoman arvokkaat todistukset on saatu kokonaan hävitettyä, niin ettei niistä voida saada mitään tietoa ennen Tuomiopäivää.
Sen sijaan on hämmästyttävää, että niinkin paljon tietoa on säilynyt ja näiden lukuisien, alkuseurakunnan oppia ja käytänteitä noudattavien kristittyjen muodostamien yhteisöjen olemassaoloa voidaan kuvata ainoastaan sillä tavoin kuin he itse sitä kuvaavat, nimittäin heidän opetuksensa uustestamentillisuudella. Se, ettei heidän keskuudessaan ollut mitään organisaatiota eikä mitään maallista hallintokeskusta ja se, että he tunnustivat jokaisen seurakunnan itsenäisyyden, johti eroavuuksiin eri seurakuntien välillä.
Heidän keskuudessaan toimineiden merkittävien johtajien erityispiirteet vaikuttivat eri sukupolvien välisten erojen syntymiseen niiden hengellisyyden tai opin erityispiirteissä. Mutta kaikki ne väittivät oppinsa olevan Raamatusta ja perustuvan apostolien opetukselle. Tämän väitteen paikkansapitävyys meidän on hyväksyttävä, koska riittäviä todisteita sen kumoamiseksi ei ole voitu esittää eikä sitä myöskään ole voitu todistaa toiseksi.

Jotkin selonteot ovat säilyneet sellaisten henkilöiden hallussa, jotka ovat omistaneet elämänsä näille seurakunnille, joita he kävivät tervehtimässä ja vahvistamassa ja evankeliumin saarnaamiselle¹. He olivat hengeltään apostolien seuraajia, voimakkaita, kärsivällisiä, nöyriä ja rohkeudessaan lannistumattomia. Eräs tällainen näihin seurakuntiin liittynyt oli Konstantinus, jota myöhemmin kutsuttiin Silvanukseksi.
Noin AD 653 vapautettiin armenialainen, joka oli ollut saraseenien vankina ja jonka Konstantinus ystävällisesti otti kotiinsa ja kestitsi tämän kotimatkalla. Heidän keskustelunsa osoittivat tarkkaavaiselle armenialaiselle, että hänet oli johdettu erityisen lahjakkaan miehen luo ja koska hän huomasi, miten kiinnostunut hänen isäntänsä oli Raamatusta, jota he olivat yhdessä lukeneet, jätti tämä kiitollinen ja kaukokatseinen matkamies uudelle ystävälleen hyvin arvokkaan lahjan -- käsikirjoituksen, joka sisälsi neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet.
Tästä kirjasta tuli nyt Konstantinuksen kaikkinielevä tutkimuksen kohde ja se sai aikaan radikaalin muutoksen hänen elämässään. Hän alkoi pian todistaa siitä, mitä oli saanut ja muutti nimensä Silvanukseksi apostoli Paavalin työtoverin mukaan ja liittyi niiden uskovien seuraan, jotka eivät hyväksyneet kuvainpalvontaa eikä muitakaan taikauskon muotoja, joita bysantin kirkko harrasti ja näin hän veti päälleen auktoriteettiasemassa olevien vihan. Hän muutti asumaan Kibossaan, Armeniaan ja toimi ympärillä asuvien kansojen keskuudessa noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Monet kääntyivät, niin pakanoiden kuin katolistenkin keskuudesta. Hän kulki matkoillaan Eufratin laaksossa, yli Taurus-vuoriston ja aina Vähän Aasian läntisille alueille saakka, jossa hänen menestyksekäs toimintansa kiinnitti Bysantin keisarin Konstantinoksen huomion.
Tämä keisari sääti (AD 684) asetuksen näitä uskovien seurakuntia vastaan ja erityisesti Konstantinosta vastaan ja lähetti yhden virkamiehistään nimeltään Simeon toimeenpanemaan tuomion. Korostaakseen Konstantinos Silvanuksen kuolemantuomion merkittävyyttä Simeon varusti monet Silvanuksen henkilökohtaisista ystävistä kivillä ja määräsi heidät kivittämään opettajansa, jota he olivat kauan kunnioittaneet ja rakastaneet.
He kuitenkin pudottivat kivet ja vaaransivat siten oman henkensä, mutta heidän joukossaan oli nuori mies nimeltä Justus, jonka Konstantinos oli kasvattanut adoptiolapsenaan ja kohdellut erityisen ystävällisesti. Hän heitti kiven hyväntekijäänsä kohti ja tappoi hänet ja sai siten osakseen kiitosta ja palkkion auktoriteettiasemassa olevilta virkamiehiltä, jotka vertasivat häntä Daavidiin, joka tappoi Goljatin.

Simeonia liikutti syvästi kaikki se, mitä hän näki ja kuuli Kibossassa ja niiden keskustelujen tuloksena, joita hän kävi siellä kristittyjen kanssa, hän vakuuttui heidän oppiensa totuudenmukaisuudesta ja heidän käytänteidensä oikeellisuudesta. Palattuaan Konstantinopoliin hän ei saanut sielunrauhaa hovissa ja kolme vuotta kestäneen sisäisen kuohunnan jälkeen hän jätti sen kaiken ja pakeni Kibossaan. Hän otti nimen Titus ja ryhtyi jatkamaan sen miehen työsarkaa, jonka kuolemaan hän oli syypää. Kovin kauaa ei kulunut ennenkuin hänkin sai liittyä marttyyreiden suureen joukkoon; sillä kaksi vuotta myöhemmin Justus antoi tietoja piispalle hyvin tuntemiensa veljien tavoista -- ja tämä vuorostaan keisari Justinianus II:lle -- jotka tiedot johtivat suuren kristittyjen joukon vangitsemiseen.
Uskoen saavansa muut "harhaoppiset" kauhun valtaan ja sitä kautta alistettua, keisari määräsi nämä ja heidän joukossaan myös Simeonin kaikki poltettaviksi yhtä aikaa. Näiden kärsivien veljien lujuus teki kuitenkin hänen suunnitelmansa tyhjiksi ja vain kiihotti monien uskoa ja rohkeutta sellaiseen palavaan todistamiseen ja intoon, että yhä useampia saarnaajia ja opettajia nousi ja seurakunnat kasvoivat. He kestivät ahdistukset rohkeasti, vastustelematta, kunnes katolisen maailman olosuhteet muuttuivat, niin että he saivat hengähdystauon joksikin aikaa.

EPÄJUMALANPALVONTA

Pyhäinjäännösten palvonta alkoi jo seurakunnan historian alkuaikoina. Konstantinus Suuren äiti Helena toi Jerusalemista puuta, jonka oletettiin olevan osa ristiä, ja nauloja, joita hän uskoi käytetyn ristiinnaulitsemisessa. Alettiin arvostaa kuvia ja ikoneita. Alettiin rakentaa kirkkoja marttyyreiden muistoksi, joihin sijoitettiin heidän jäännöksiään. Vähitellen Herran opetuslasten kokoontumiset yksinkertaisissa kodeissa ja taloissa muuttuivat kaikkien -- niin halukkaiden kuin haluttomienkin, uskovien ja ei-uskovien -- yhteisiksi kokouksiksi Neitsyt Marialle tai pyhimyksille pyhitetyissä rakennuksissa, jotka olivat täynnä kuvia ja pyhäinjäännöksiä, joita alettiin palvoa.
Jumalalle osoitettujen rukousten sijaan tulivat Neitsyt Marialle ja pyhimyksille osoitetut rukoukset ja pakanallinen epäjumalanpalvelus ilmeni siinä karkeassa taikauskossa, joka kehittyi kuvien, pappien ja uskonnon eri muotojen ympärille. Raamatun sisältämän Kristuksen ilmoituksen voima ilmenee siinä, että jopa silloinkin kun pakanallinen epäjumalanpalvelus ja taikausko oli onnistunut valloittamaan katoliset kirkot, niistä löytyi silloin niinkuin nykyäänkin runsaasti uskovia, joiden pelastuksen toivo oli Kristuksessa ja joiden elämä oli hurskasta ja jumalista. He muodostivat kuitenkin vain jäännöksen, joka oli piilossa niiltä, jotka tuo epäjumalanpalvelusjärjestelmä oli johtanut harhaan ja joka puolestaan oli johtanut syntiin ja tietämättömyyteen. Tuon jäännöksen vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.
Sellaiset ryhmät kuin esimerkiksi paulikiaaneiksi kutsutut sanoutuivat irti vallitsevasta epäjumalanpalveluksesta. Se oli eräs pääsyy siihen, että he joutuivat katkeran vainon kohteeksi.

LEO III ISAURIALAINEN

n. 680-740

Leo syntyi Taurus-vuoriston alueella, jossa paulikiaaneja oli runsaasti. Hänestä tuli Itäisen eli bysanttivaltakunnan keisari ja hänet tunnetaan nimellä Leo Isaurilainen. Hän oli bysantin parhaita ja menestyksekkäimpiä keisareita, joka puolusti Konstantinopolia saraseeneiltä ja vahvisti valtakuntaa sisäisesti pontevilla ja viisailla uudistuksillaan. Koska hän käsitti vallitsevan epäjumalanpalveluksen ja taikauskon olevan pääsyitä sekä idän että lännen kurjuuteen, hän halusi poistaa ne. Hän sääti vuonna 726 ensimmäisen ediktin ikonien palvontaa vastaan. Sitä seurasi voimallinen ikonien hävitys ja niiden vainoaminen, jotka pitivät niistä yhä kiinni. Tämä aloitti taistelun, joka kesti enemmän kuin vuosisadan. Leo huomasi, että hän oli näin hankkinut itselleen lauman vastustajia, joista kaikkein kaunopuheisin oli oppinut Johannes Damaskolainen.

Hän opetti:²

...Koska jotkut pitävät vääränä sitä, että palvomme ja kunnioitamme Vapahtajamme ja Neitsyt Marian ja muidenkin Kristuksen pyhien ja palvelijoiden kuvia, he muistakoot, että alussa Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen...Vanhassa Testamentissa ei ollut tapana käyttää kuvia. Mutta sen jälkeen kun Jumala sääli meitä ja tuli todella ihmiseksi meidän pelastuksemme vuoksi...hän asui maan pääällä, teki ihmeitä, kärsi, ristiinnaulittiin ja nousi ylös taivaaseen. Koska kaikki nämä todella tapahtuivat ja ihmiset näkivät niiden tapahtuvan, ne kirjoitettiin muistiin meitä varten, jotka emme eläneet siihen aikaan, jotta muistaisimme ne ja saisimme niistä opetusta ja jotta vaikka emme noita tapahtumia nähneetkään, voimme silti saada siunauksen Herralta kuulemalla ja uskomalla. Mutta koska ymmärrämme, ettei kaikilla ole lukutaitoa eikä aikaa lukea, Isät antoivat siunauksensa näiden tapahtumien kuvaamiseen kuvin, sillä olivathan ne sankarillisia tekoja, jotka ihmisten pitäisi muistaa kunnolla. Usein tosiaankin tapahtuu, että vaikka Herran kärsimys ei ole mielessämme ja näemme kuvan Kristuksen ristiinnaulitsemisesta, Hänen pelastava kärsimyksensä palautuu takaisin mieleemme ja me polvistumme maahan palvomaan, ei konkreettista kuvaa, vaan sitä, minkä voimme kuvitella...Mutta tämä on kirjoittamaton perinnäistapa samoin kuin palvonta Itää kohti, ristin palvominen ja monet muut samankaltaiset asiat.

Lähes kaikki papit ja munkit olivat Leoa vastaan; Konstantinopolin iäkäs paavi kieltäytyi tottelemasta hänen määräystään ja hänen sijalleen asetettiin toinen paavi; Rooman paavi Gregorius II ja hänen seuraajansa Gregorius III olivat leppymättömiä vastustajia. Kreikassa valittiin kilpaileva keisari, joka hyökkäsi Konstantinopolia vastaan, mutta hänet nujerrettiin. Italiassa määräykset tuomittiin eikä niitä toteltu. Leoa kutsuttiin "Ikonoklastiksi", koska hän määräsi kuvat hävitettäviksi. Häntä seurasivat valtaistuimella hänen poikansa Konstantinus ja hänen pojanpoikansa Leo IV, joka noudatti hänen politiikkaansa vielä suuremmalla innolla kuin Leo itse.
Viimeksi mainitun kuoltua hänen leskeksi jäänyt vaimonsa Irene teki politiikassa täyskäännöksen, mutta ristiriita jatkui useiden hallitsijoiden aikana vaihtelevin tuloksin aina keisari Teofiluksen kuolemaan (AD 842) saakka. Hän oli kuvainpalvonnan vastustaja. Hän jätti leskensä Theodoran hallitsijaksi poikansa Mikael III:n alaikäisyyden ajaksi. Theodora kannatti salaa kuvainpalvontaa ja pappien vaikutuksesta hän palautti ikonit takaisin niin pian kuin kykeni. Pyhän Sofian kirkossa Konstantinopolissa pidettiin suuria juhlallisuuksia ikonien palauttamisen kunniaksi. Ikonit ja pyhäinkuvat, jotka oli säilytetty piilossa, tuotiin esiin ja kirkon ja valtion arvohenkilöt osoittivat kunnioitusta niiden edessä.

Kysymyksellä kuvista oli tärkeä sija kirkolliskokouksessa, jonka Kaarle Suuri oli kutsunut kokoon Frankfurtiin (794) ja jonka puheenjohtajana hän toimi.³ Läsnä oli sekä maallisia että kirkollisia hallintomiehiä, niin että se pystyi säätämään kumpaakin aluetta koskevia lakeja. Paavi lähetti omat edustajansa. Nikean toisessa kirkolliskokouksessa tehdyt päätökset, joissa vakiinnutettiin kuvien palvonta, pantiin syrjään, vaikka paavi oli ne vahvistanut ja ne oli hyväksytty myös idän kirkossa. Ne, jotka suosivat ikonien käyttöä, menivät kiihkossaan niin pitkälle, että kutsuivat vastapuolta ikonoklasteiksi ja jopa "muhamettilaisiksi". Tästä huolimatta Frankfurtissa päätettiin, että kaikki kuvainpalvonta oli hylättävä; niitä ei saanut kunnioittaa, palvoa eikä ihailla; niiden eteen ei saanut polvistua, niiden edessä ei saanut polttaa kynttilöitä tai suitsukkeita, elottomia kuvia ei saanut suudella, vaikka ne esittäisivät itse Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta. Mutta kuvat kyllä sallittaisiin kirkoissa koristeina ja hurskaiden ihmisten ja tekojen muistomerkkeinä.
Myös sellaisesta opetuksesta, jonka mukaan Jumalaa voi palvella ainoastaan kolmella kielellä -- latinaksi, kreikaksi ja hepreaksi -- luovuttiin ja vahvistettiin, että "mitään sellaista kieltä ei ole, jolla ei voisi rukoilla". Paavin edustajilla ei ollut silloin sellaista asemaa, että he olisivat voineet esittää vastalauseensa. Pakanallisia sakseja vastaan käymissään sodissa ja heidän keskuudessaan tekemässään lähetystyössä oli frankkien yleinen henki sellainen, että epäjumalanpalvelusta ei suosittu.

Kaarle Suuren poika Louis, joka tuohon aikaan oli Aquitanian kuningas, seurasi isäänsä keisarina (AD 813). Hän oli Claudius-nimisen espanjalaisen ihailija. Claudius oli ahkera Raamatun tutkija ja oli tullut kuuluisaksi Raamatun kommentaaristaan Commentaries. Niin pian kuin Louisista tuli keisari, hän määräsi Claudiuksen Torinon piispaksi. Uusi piispa, joka tunsi hyvin Raamatun ja rakasti sitä, käytti heti suotuisia olosuhteita hyväkseen, jotka seurasivat Franfurtin kirkolliskokousta ja meni vielä senkin ohjeita pitemmälle poistamalla Torinon kirkoista kaikki ikonit, joita hän kutsui epäjumalankuviksi eikä säästänyt edes ristejä. Niin monet hyväksyivät hänen toimensa, ettei Torinossa syntynyt hänen toimilleen vastustusta. Claudius opetti myös julkisesti, että Pietarin apostolinvirka päättyi Pietarin elämän päättyessä ja että "avainten valta" oli siirtynyt koko piispakunnalle sekä että Rooman piispalla oli apostolista valtaa vain siinä määrin kuin hän eli apostolista elämää. Oli luonnollisesti monia, jotka vastustivat tätä. Heistä merkittävin oli Nîmesin lähellä sijaitsevan luostarin apotti, vaikka hän myönsikin, että suurin osa Alppien takaisista prelaateista oli samaa mieltä Torinon piispan kanssa.

Pienistä tapahtumista kehittyi suurempia Arabiassa liittyen samoin kysymykseen pyhäinkuvista. Muhammed syntyi Mekassa vuonna 571 ja hänen kuollessaan vuonna 632 oli hänen perustamansa islamin usko, jonka profeetta hän myös oli, levinnyt suurimpaan osaan Arabiaa. Islamin tai "Jumalan tahtoon alistumisen" uskontunnustuksena oli: "Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah ja Muhammed on Hänen Profeettansa". Siinä kielletään kaikki pyhäinkuvat tai jumalankuvat ja yleensäkin kuvat. Sen pyhä kirja Koraani sisältää monia sekavia viitteitä Raamatun sisältämiin henkilöihin ja tapahtumiin. Se osoittaa kunnioitusta Jumalan ystävää Aabrahamia, Jumalan Lain välittänyttä Moosesta ja Jeesusta kohtaan Jumalan Henkenä, mutta heidän yläpuolellaan on Jumalan profeetta Muhammed.
Tätä uskontoa levitettiin armottomasti miekan avulla ja tämän uuden uskonnon vastustamaton voima oli sellainen, että vajaan sadan vuoden kuluttua Muhammedin kuolemasta hänen seuraajiensa valta ja uskonto ulottuivat Intiasta Espanjaan. Se, että valittavana oli joko kääntyminen islaminuskoon tai kuolema, vahvisti jatkuvasti muslimien joukkoja, mutta lukemattomat ihmiset kuolivat mieluummin kuin kielsivät Kristuksen.
Varsinkin Pohjois-Afrikassa hävitettiin suuri osa kansasta, sillä siellä oli runsaasti seurakuntia, joiden jäsenet olivat kärsineet marttyyrikuoleman pakanallisen Rooman maailmanvallan vainojen aikana ja jotka vaalivat marttyyreiden muistoa. Islam tuomitsi epäjumalanpalveluksen oli se sitten pakanallista tai kristillistä.
Ikonoklastinen liike ⁴ oli saanut aikaan hengähdystauon Vähän Aasian vainotuille veljille, mutta kun pyhäinkuvien kannattajat voittivat keisarinna Theodoran aikana, heidän tavoitteenaan oli tuhota "harhaoppiset", jotka olivat niin sitkeästi ja voimallisesti julistaneet, että ikonit, pyhäinkuvat ja pyhäinjäännökset olivat arvottomia ja olivat säilyttäneet hengellisen jumalanpalvonnan ja kaikkien uskovien pappeuden.

Sellaisten kyvykkäiden miesten kuten Sembatin hartaan uurastuksen ansiosta uskovat olivat varustautuneita tuleviin koetuksen aikoihin. Sembat oli syntynyt 700-luvun lopulla ja syntyisin ylhäisestä armenialaisesta suvusta ja niin merkittävä palvelutyössään, että kauan hänen kuolemansa jälkeen katoliset puhuivat hänestä paulikiaanien perustajana.

Toinen johtaja oli Sergius (armenialainen, Sarkis). Hän kertoo: "Kolmenkymmenenneljän vuoden ajan (800-834) olen juossut idästä länteen ja pohjoisesta etelään saarnaten Kristuksen evankeliumia, kunnes polveni väsyivät." Hänellä oli vahva varmuus kutsustaan palvelutyöhön ja hän paransi erimielisyyksistä johtuvaa jakaantumista ja yhdisti ja ohjasi pyhiä. Hän pystyi kuitenkin vetoamaan niihin, jotka hänet tunsivat ja tiedustella hyvällä omallatunnolla, oliko hän käyttänyt ketään hyväkseen tai käyttäytynyt määräilevästi. Vaikka hän työskenteli puuseppänä, hän kävi melkein jokaisessa osassa Vähän Aasian ylämaata. Hänen kääntymyksensä oli seurausta siitä, että hänet houkuteltiin lukemaan Raamattua. Eräs uskova nainen kysyi häneltä, miksei hän lukenut pyhiä evankeliumeja. Hän selitti, että ainoastaan papit voisivat niitä lukea, eivät maallikot. Nainen vastasi, että Jumala ei katso henkilöön, vaan haluaa, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden ja että on vain pappien temppuja riistää ihmisiltä heidän osansa evankeliumeista. Hän luki ja uskoi ja todisti pitkän aikaa voimallisesti Kristuksesta. Hänen epistolansa kiersivät laajalti kansan keskuudessa ja niitä pidettiin suuressa arvossa. Hänen toimintansa päättyi vasta hänen kuolemaansa, kun hänen vainoojansa hakkasivat hänet kahteen kappaleeseen kirveellä.

Hän oli yksi merkittävimmistä niiden miesten joukossa, joiden hurskas luonne ja palvelutyölle omistautuminen piirsi heidän nimensä sankarillisen kansan historiaan. Baanes, Konstantinus, Simeon, Genesios, Joosef, Zacharias ja Sergius ovat nimiä, jotka kestivät nyt seuranneiden vainojen tuhoissa. Nämä veljet olivat niin Apostolien tekojen ja epistoloiden hengen kyllästämiä, niin palavia jatkamaan Uuden Testamentin muuttumattomia perinteitä ja erityisesti säilyttämään omissa maissaan muiston siitä, että siellä apostolit olivat tehneet työtä ja perustaneet ensimmäiset seurakunnat, että heillä oli tapana ottaa itselleen ja seurakunnilleen nimiä noista pyhistä kirjoituksista. Niinpä Konstantinusta kutsuttiin Silvanukseksi; Simeonia Tiitukseksi; Genesiosta Timoteukseksi ja Joosefia Epafroditukseksi.
Aivan toisenlaisilla nimityksillä heitä kutsuivat heidän vastustajansa, jotka kutsuivat Zachariasta "palkkapaimeneksi" ja Baanesta "saastaiseksi". Samoin "tosi kristityt", kuten he itseään kutsuivat erotukseksi "roomalaisista", antoivat muistonimiä seurakunnille, jotka olivat keskeisiä heidän toiminnalleen. Niinpä Kibossa, jossa Konstantinus ja Simeon toimivat, oli heidän Makedoniansa; Mananilisin kylä, jonka seuduilla Genesios toimi, oli heidän Akaiansa; ja muita seurakuntia kutsuttiin sellaisilla nimillä kuin Filippi, Kolossa jne.
Nämä miehet toimivat 200 vuoden ajanjaksona, 600-luvun puolivälistä 800-luvun puoliväliin. Heidän aikanaan kirjoitettiin kirja nimeltä Totuuden avain, joka kuvaa heitä elävästi ja onkin ehkä jonkun heistä kirjoittama. Keisarinna Theodoran hallituskaudella tapahtuneet vainot tämän ajanjakson loppupuolella sekä niitä seuranneet sodat hajottivat seurakunnat ja monet uskovista muuttivat Balkanille. Seurakunnat kärsivät sekä sisäisistä ongelmista että ulkopuolelta tulleista hyökkäyksistä.
Genesioksen aikana aiheuttivat kiistat sellaista häiriötä, että hänet kutsuttiin Konstantinopoliin tekemään siitä tiliä. Heihin suopeasti suhtautunut keisari Leo Isaurialainen ei havainnut hänen opeissaan mitään vikaa eikä myöskään patriarkka Germanus, ja Genesios lähetettiin takaisin mukanaan kirjeet, joissa "paulikiaaneille" määrättiin suoja. Mutta hallitus ei jatkuvasti auttanut seurakuntia; se ei pystynyt poistamaan kuvainpalvontaa voimakeinoista huolimatta ja sitä voitiin käyttää hyväksi poliittisiin tarkoituksiin. Niinpä Leo Armenialainen antoi kreikkalaiskatolista kirkkoa miellyttääkseen tehdä hyökkäyksen paulikiaaneja vastaan, vaikka hän oli ikonoklastinen keisari ja heikensi siten niitä, jotka olisivat olleet hänelle todellinen voimavara ja vieraannutti heidät itsestään.

Systemaattinen teurastus, mestaus, polttaminen ja hukuttaminen alkoivat uudelleen keisarinna Theodoran käskystä ja jatkuivat monien vuosien ajan. Mutta se ei pystynyt horjuttamaan uskovien päättäväisyyttä. Väitetään, että vuosien 842 ja 867 välillä Theodoran ja hänen inkvisiittoreidensa into oli tuottanut kuoleman 100,000 ihmiselle. Tätä aikaa kuvaa Gregory Magistros, joka 200 vuotta myöhemmin johti saman ihmisryhmän vainoa samalla seudulla. Hän kirjoittaa: "Ennen meitä ovat monet kenraalit ja rauhantuomarit antaneet heidän tuntea miekkaa armotta, säästämättä vanhuksia tai lapsia, mikä oikein on. Ja lisäksi vielä ovat esi-isämme merkinneet heidän otsansa poltinmerkillä ja polttaneet heihin ketun kuvan...toiset taas ovat puhkaisseet heidän silmänsä sanoen 'Te olette sokeita hengellisille asioille, siksi teidän ei pidä nähdä maallisiakaan'".

Edellämainittu armenialainen kirja nimeltään Totuuden avain⁵, joka on kirjoitettu 500-800 -lukujen välillä kuvaa paulikiaaneiksi tai thonrakeiksi kutsuttujen uskomuksia ja käytänteitä tuona aikana. Ja vaikka lukuisien hajallaan olevien seurakuntien välillä olikin epäilemättä monia eroavuuksia, tämä autenttinen kuvaus, jonka joku heistä on kirjoittanut, koskee heistä suurinta osaa. Kirjoittaja on tuntematon, mutta hän kirjoittaa voimallisesti ja taidokkaasti ja osoittaa syvää myötäelämistä ja vakavuutta. Hän kirjoittaaa antaakseen meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen universaalin ja apostolisen seurakunnan vastasyntyneille lapsille pyhää maitoa heidän uskonsa ravitsemiseksi.
Hän sanoo, että meidän Herramme vaatii ensiksi parannuksen tekoa ja uskoa ja antaa vasta sitten kasteen, niin että meidän on seurattava Häntä eikä noudatettava niiden pettäviä todisteluja, jotka kastavat ei-uskovia, vähäjärkisiä ja katumattomia. Kun lapsi syntyy, seurakunnan vanhinten tulisi neuvoa lapsen vanhempia, miten he voisivat kasvattaa lasta vanhurskaudessa ja uskossa. Sitä pitäisi tukea rukouksin, Raamatun lukemisella ja antamalla lapselle nimi. Kun joku kastetaan, sen tulisi tapahtua hänen harkitusta pyynnöstään. Kasteen tulisi tapahtua joessa tai muussa vedessä taivasalla. Kastettavan tulisi tunnustaa uskonsa polvillaan vedessä läsnäolevan seurakunnan edessä suurella rakkaudella ja kyynelin. Kastajan tulisi olla luonteeltaan nuhteeton. Toimitukseen pitäisi sisältyä rukousta ja raamatunlukua.
Vanhimman valinnasta siinä kirjoitetaan, että se vaatii suurta huolellisuutta, ettei valittaisi ketään, joka ei ole siihen sopiva. On varmistuttava siitä, että hän on täydellinen viisaudessa, rakkaudessa (joka on kaikkein tärkeintä) vaatimaton, lempeä, nöyrä, oikeudenmukainen, rohkea, raitis ja taidollinen. Kun hänet siunataan tehtäväänsä kätten päällepanemisella, jonka yhteydessä rukoillaan ja luetaan sopivia raamatunkohtia, häneltä on kysyttävä: "Kykenetkö juomaan sen maljan, jonka minä olen juova tai tulemaan kastetuksi sillä kasteella, jolla minut kastetaan?" Häneltä vaadittu vastaus osoittaa, millaiset vaarat ja vastuun sellaiset miehet ottivat kantaakseen, joita kukaan sellainen ei ottaisi vastaan ellei hänen rakkautensa olisi todellista ja ellei hän olisi valmis kärsimään äärimmilleen Kristuksen seuraamisessa ja Hänen laumansa kaitsemisessa. Vastaus on: "...Minä otan vastaan ruoskimiset, vankeuden, kidutukset, nuhteet, ristit, iskut, ahdistuksen ja kaikki maailman kiusaukset, jotka meidän Herramme ja Esirukoilijamme ja pyhä universaali ja apostolinen seurakunta ovat ottaneet vastaan ja hyväksyneet rakkaudella. Samoin tahdon minäkin, Jeesuksen Kristuksen arvoton palvelija olla valmis ottamaan kaikki nämä vastaan rakkaudella aina kuolinhetkeeni saakka."
Kirjoittaja toteaa pyhäinkuvista ja pyhäinjäännöksistä: "...Koskien meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen -- eikä siis kenenkään muiden pyhien eikä kuolleiden tai kivien tai ristien tai pyhäinkuvien -- välittäjän tehtävää. Tässä suhteessa ovat jotkut kieltäneet rakastetun Jumalan Pojan välitystehtävän ja esirukoukset ja ovat lähteneet seuraamaan kaikkea kuollutta ja esityisesti ikoneja, kiviä, ristejä, vesiä, puita, lähteitä ja kaikkea muuta turhuutta; myöntäessään palvovansa niitä he uhraavat niille sytyttäessään niiden edessä kynttilöitä ja uhratessan niille uhreja, mikä kaikki on vastoin Jumaluutta".
Ristiriita, johon nämä Jumalan seurakunnat Taurus-vuoristossa ja sitä ympäröivissä maissa olivat joutuneet Konstantinopolissa olevien vainoojiensa kanssa johti siihen, että he panivat enemmän painoa joihinkin Raamatunkohtiin muihin verrattuna. Suuri tunnustava seurakunta oli omaksunut järjestelmäänsä pakanuutta tuomalla seurakuntaan vähitellen Neitsyt Marian palvonnan ja ottanut maailman piiriinsä lapsikasteen käyttöönoton myötä. Sen takia alkuseurakunnat alkoivat korostaa Herran täyttä ihmisyyttä Hänen syntymässään osoittaen, että vaikka Maria olikin Jeesuksen äiti, häntä ei voinut oikeasti kutsua Jumalan äidiksi ja korostaa Jeesuksen kasteen merkitystä, kun Pyhä Henki laskeutui Hänen päälleen ja ääni taivaasta julisti: "Tämä on minun rakas Poikani, johon olen mielistynyt."
Niissä monissa kiistoissa, jotka koskivat Kristuksen inhimillistä ja jumalallista luontoa -- joka kaikkien yritysten jälkeenkin on edelleen mysteeri -- he käyttivät ilmauksia, jotka heidän vastustajansa muotoilivat ikäänkuin antamaan ymmärtää, että he eivät uskoneet Kristuksen jumaluuteen ennen Hänen kastettaan. Sen sijaan he näyttävät uskoneen, että Hänen jumalalliset ominaisuutensa eivät olleet käytössä Hänen syntymänsä ja kasteensa välillä. He opettivat, että meidän Herramme Jeesus Kristus sai 30-vuotiaana kasteessa auktoriteetin, ylimmäisen pappeuden ja valtakunnan. Silloin Hänet valittiin ja Hän sai Herrauden; silloin Hänestä tuli syntisten Vapahtaja, Hän täyttyi jumaluudella ja Hänet määrättiin sekä taivaan että maan asukkaiden ja myös maan alla olevien kuninkaaksi niinkuin Hän itse sanoi Matt. 28:18:ssa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä".

Näitä seurakuntia, jotka noudattivat mitä suurimmassa määrin Uuden Testamentin periaatteita, vaikka erilaisissa määrin eri seuduilla, heidän vastustajansa kutsuivat manikelaisiksi, paulikiaaneiksi ja muilla nimillä. Ne joutuivat kärsimään vuosisatojen ajan kärsivällisesti ja ilman kostoa niistä kauhistuttavista vääryyksistä, joita heille tehtiin. Heillä oli hengähdystauko Bysantin ikonoklastisten keisarien aikana, mutta keisarinna Theodoran suorittamat äärimmäiset vainot ajoivat monet heistä epätoivon partaalle, niin että he jopa tarttuivat aseisiin vainoojiaan kohtaan.
Keisarinnan julmia määräyksiä totellessaan keisarilliset teloittajat olivat lävistäneet seipäällä miehen, jonka poika Carbeas oli korkeassa asemassa keisarin palveluksessa. Tämän kuullessaan Carbeas raivoa uhkuen sanoutui irti kaikesta Bysanttiin liittyvästä; viisi tuhatta muuta liittyi häneen ja he linnoittautuivat Tefrichiin lähelle Trebizondia. Saraseenien kalifin liittolaisina he tekivät siitä keskuksen, josta hyökättiin Vähän Aasian kreikkalaisia maita vastaan. Tämän muslimien antaman tuen avulla he voittivat Theodoran pojan keisari Mikaelin, valloittivat kaupungit aina Efesoon saakka ja tuhosivat löytämänsä ikonit.

Carbeasta seurasi Chrysocheir, jonka hyökkäykset ulottuivat aina Vähän Aasian länsirannalle asti ja uhkasivat jopa Konstantinopolia. Ankara, Efeso, Nikea ja Nikomedia valloitettiin. Efesossa pidettiin katedraalia hevosen tallina ja äärimmäistä paheksuntaa osoitettiin ikoneja ja pyhäinjäännöksiä kohtaan, koska rakennusta pidettiin epäjumalien temppelinä. Keisari Basil I:n oli pakko anoa rauhaa, mutta Chrysocheir kieltäytyi muista ehdoista paitsi kreikkalaisten poistumisesta Balkanilta. Basil joutui nyt taistelemaan ja yllätti vihollisensa; Chrysocheir surmattiin ja hänen armeijansa lyötiin. Bysantin armeija valloitti Tefrichin ja hääti sen asukkaat, jotka joutuivat nyt pakenemaan vuoristoon.
Näiden kapinallisten paulikiaanien nähdessä toisaalta kuvainpalvojia, jotka vainosivat heitä mitä kauheimmilla tavoilla ja toisaalta muslimeja, jotka eivät harrastaneet kuvainpalvontaa ja jotka tarjosivat heille vapautta ja apua, heidän oli varmaankin vaikea arvioida kumpi järjestelmä oli lähempänä tai pikemminkin kauempana Kristuksessa annetusta jumalallisesta opetuksesta. Muslimit eivät kuitenkaan kyenneet edistymään, sillä he torjuivat Raamatun ja alistuivat inhimilllistä alkuperää olevan kirjan, Koraanin kahleisiin eivätkä siten voineet kehittyä pitemmälle kuin Koraanin alullepanija itse oli kehittynyt. Ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko olivat säilyttäneet Raamatun, vaikka ne olivatkin eksyneet pois totuudesta ja siksi niihin oli jäänyt niitä, jotka Pyhän Hengen voimalla saivat aikaan herätystä.
Yrittäessämme saada esille joitakin yksityiskohtia näiden seurakuntien historiasta heidän vihollistensa kirjoituksista, ei voi olla huomaamatta miten niiden vääristellyt väitteet ovat niin hurjia, että ne tuntuvat suorastaan hulluudelta. Niiden sisältämiin syytöksiin luottaminen on sama kuin luottaisi epäluotettavaan todistajaan, kun taas kaikki se hyvä, mitä niissä myönnetään johtuu siitä, että oli pakko vastentahtoisesti myöntää sellainen, mitä ei voinut kieltää, varsinkin kun tuon hyvän selitettiin tapahtuneen pahoista motiiveista. Jatkuvat syytökset manikealaisuudesta eivät ole uskottavia, kun ottaa huomioon sen, että syytetyt kiistivät sen määrätietoisesti ja siitä syystä, että he opettivat jatkuvasti raamatullisesti ja manikealaisten oppien vastaisesti ja myös kärsivät Raamatun opetusta puolustaessaan. Se tosiasia, jota ei koskaan ole kiistetty, että heillä oli Raamattu tai ainakin suuri osa siitä, puhtaassa, vääristelemättömässä muodossaan, jota he ahkerasti tutkivat puhuu sen puolesta, etteivät he voineet olla manikealaisia, koska vain ne, jotka hylkäsivät koko Raamatun tai muuntelivat sitä, voivat uskoa Manin oppeihin.
Kertomukset siitä, että he olivat käytökseltään luonnottoman pahoja ei käy yksiin sen kanssa, että heidän myönnettiin olevan hurskaita ja hyväkäytöksisiä ja yläpuolella niiden, joiden keskuudessa he elivät eikä ole järkeenkäypää selittää sitä sillä, että heidän hyvä käytöksensä olisi ollut vain teeskentelyä. Heidän vihollistensa runsaslukuisten todistusten luonne yhdistettynä niihin heidän omiin vähälukuisiin asiakirjoihinsa, joita vielä on tallella, vakuuttavat meidät siitä, ettei heitä voinut perustellusti syyttää manikealaisuudesta tai pahuudesta, sen sijaan löydämme näistä vainotuista seurakunnista Herran kansan, joka piti kiinni omana aikanaan Jeesuksen Kristuksen todistuksesta uskolla ja väsymättömällä rohkeudella.
Hajottaessaan ja vieraannuttaessaan nämä rohkeat ja hurskaat vuoristolaiset ja ajaessaan heidät liittoon muslimien kanssa Bysantin hallitus tuhosi oman luonnollisen puolustuksensa islamin uhkaavaa voimaa vastaan ja valmisti siten tietä Konstantinopolin luhistumiselle.
Leo Isaurialaisen poika keisari Konstantinos, joka oli myötämielinen veljien kieltäytymiselle kuvainpalvonnasta siirsi joukon heitä Konstantinopoliin ja Traakiaan 700-luvun puolivälissä ja myöhemmin, noin 900-luvun puolivälissä toinen keisari, armenialainen Johannes Tzimiskes, joka vapautti Bulgarian venäläisiltä, mutta liitti sen myöhemmin omaan valtakuntaansa, siirsi suuren määrän veljiä länteen. He joutuivat bulgarialaisten keskuuteen, jotka olivat omaksuneet kristinuskon 800-luvulla bysanttilaisten lähetyssaarnaajien Cyrilin ja Methodiuksen välityksellä ja kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon.
Siellä Vähästä Aasiasta tulleet maahanmuuttajat käännyttivät ihmisiä ja perustivat seurakuntia, jotka levisivät nopeasti. Heitä alettiin kutsua laajalti bogomileiksi⁶, joka on slaavilainen nimi, joka tarkoittaa "Jumalan ystäviä" ja tulee sanonnasta bogu mili, 'Jumalalle rakkaat' tai 'Jumalalle otolliset'.

Siitä valtavan suuresta joukosta, joiden nimet ovat jo unohtuneet, on kuitenkin muutamien muisto säilynyt. Eräs heistä on Basil, joka lääkärintoimen ohella, niin että ansaitsi oman toimeentulonsa, oli hyvänä esimerkkinä ja nuhteli niiden laiskaa elämää, jotka pitivät uskontoa tekosyynä kerjäämiselle, toimi väsymättä neljänkymmenen vuoden ajan (1070-1111) saarnaten ja opettaen.
Tämän pitkän keskeyttymättömän palvelutyön päätteeksi hän sai lopulta viestin itse keisari Alexiukselta, jossa tämä kertoi ihailevansa hänen luonnettaan ja että hän oli syvästi kiinnostunut hänen opetuksestaan ja haluaisi palavasti kääntyä. Viestin mukana tuli kutsu yksityiseen haastatteluun Konstantinopolin palatsiin. Keisari itse oli Basilin seurana pöydässä ja he keskustelivat perinpohjaisesti opillisista kysymyksistä ja Basil puhui täysin vapaasti, koska keisari halusi kiihkeästi tietää uskonasioista. Yhtäkkiä keisari veti syrjään verhon, jonka takana istui pikakirjoittaja, joka oli kirjoittanut muistiin koko keskustelun (jota myöhemmin käytettiin todistusaineistona) ja käski palvelijoidensa vangita vieraansa. Basil joutui olemaan vankilassa vuosikausia, aina vuoteen 1119, jolloin hänet poltettiin julkisesti Konstantinopolin hippodromilla, koska hän kieltäytyi peruuttamasta mitään opeistaan.
Keisarin etevä tytär prinsessa Anna Comnena kuvaa näitä tapahtumia tyydytyksellä; suuren Hippodromin päivän valmisteluja, Basilin ulkomuotoa: "hontelo mies, jolla oli hiukan partaa, pitkä ja laiha"; kuvaa tulen rätinää, miten Basil käänsi katseensa roviolta sitä lähestyessään ja miten hänen polvensa tutisivat. Tuohon aikaan monet "Jumalan ystävät" "nuuskittiin esiin" ja poltettiin tai vangittiin eliniäksi. Prinsessa nauroi heidän alhaista syntyperäänsä, kömpelöä olemustaan ja tapaansa nuokuttaa päätään ja mutista jotain huuliensä välistä. (Heidän oli totisesti tarpeen rukoilla sellaisina aikoina!) Heidän oppinsa kauhistuttivat häntä, samoinkuin se, että he halveksuivat kirkkoa ja kirkollisia seremomioita. Asiakirjalla, joka laadittiin keisarin saatua Basilin asettamaansa ansaan ei ole paljonkaan arvoa, koska sen julkaisijat saivat kenenkään rajoittamatta kirjoittaa siihen, mitä halusivat.

Ulkopuolisten ilmaisemat mielipiteet näistä kristillisistä seurakunnista vaihtelevat suuresti sekä Vähässä Aasiassa että Bulgariassa, sillä vaikka heidän ja heidän oppinsa sanottiin olevan sanoinkuvaamattoman paha, oli niitäkin, jotka olivat eri mieltä asiasta. Varhaisimmat kirjoittajat kirjoittivat ilmeisesti pikemminkin partisaanihengessä kuin historiankirjoittajina. He syyttävät näiden "harhaoppisten" harjoittavan inhottavia ja luonnottomia lihallisia syntejä, toistavat mitä ovat kuulleet heistä sanottavan ja sisällyttävät kirjoituksiinsa Mania ja häntä vastaan kirjoitettua bogomileja koskevaksi. Euthymius-niminen kirjoittaja (kuoli vuoden 1118 jälkeen) sanoo: "He käskevät oppejaan kuuntelevia pitämään evankeliumin käskyt ja olemaan nöyriä ja armollisia ja osoittamaan veljellistä rakkautta. Näin he lumoavat ihmiset opettamalla kaikkea hyvää ja hyödyllistä oppia, mutta myrkyttävät vähitellen ja vievät ihmiset kadotukseen."
Bulgarialainen seurakunnan vanhin Cosmas, joka kirjoitti 900-luvun lopulla, kuvaa bogomileja "pahemmiksi ja kauhistavimmiksi kuin demonit", kieltää heidän uskovan Vanhaan Testamenttiin tai evankeliumeihin ja sanoo heidän olevan kunnioittamatta Jumalan äitiä tai ristiä ja solvaavan kirkon seremonioita ja kaikkia kirkon johtajia, kutsuvan ortodoksisia pappeja "sokeiksi fariseuksiksi", väittävän, ettei ehtoollista vietetä Jumalan antamien ohjeiden mukaan ja että leipä ei ole Jumalan ruumis, vaan tavallista leipää. Hän selittää heidän askeettisuutensa sillä, että he uskovat, että paholainen loi kaiken materiaalisen ja sanoo: "Näet harhaoppisten olevan hiljaisia ja rauhallisia kuin lampaat...kalpeina tekopyhästä paastoamisesta. He eivät paljon puhu eivätkä naura kovaäänisesti" ja edelleen: "kun ihmiset näkevät heidän kainon käytöksensä, he luulevat heidän olevan tosiuskovia; niinpä he lähestyvät heitä ja kysyvät heidän mielipidettään siitä, mikä on heidän sielulleen hyväksi. Mutta he nielevät kuin sudet lampaan, kumartavat päätään, huokaavat ja vastaavat täynnä nöyryyttä ja asettavat itsensä opettajiksi, ikäänkuin he tietäisivät miten asiat taivaassa ovat."
Kirkkoisä Gregorios Narekilainen sanoi thonrakeista, että heitä ei syytetty pahasta elämästä, vaan vapaasta ajattelusta ja siitä, etteivät he tunnustaneet mitään auktoriteettia. "Negatiivinen asenne kirkkoa kohtaan on saanut aikaan sen, että tämä lahko on omaksunut positiivisen asenteen ja alkanut tutkia itse perustuksia, Pyhää Raamattua, etsien sieltä puhdasta opetusta ja tervettä ohjausta korkeaan moraaliin elämässä". 900-luvulla eläneeseen oppineeseen kirjailijaan Muschagiin thonrakien opetus oli tehnyt suuren vaikutuksen ja hänen mielestään oli epäkristillistä ja arvotonta pelkästään vain tuomita heidät. Hän sanoi löytäneensä heidän keskuudestaan todellisen apostolisen kristinuskon. Kuullessaan heidän kärsimästään vainosta, hän sanoi, että monia vainottuja pitäisi kadehtia.
Ei ole mitään todisteita sellaisten syytösten tueksi, että nämä kristityt, kutsuttiin heitä sitten paulikiaaneiksi, thonrakeiksi, bulgarialaisiksi, bogomileiksi tai jollain muulla nimityksellä, olisivat harjoittaneet mitään pahuutta ja heidän vihollistensa kuvaukset heidän opeistaan ovat epäluotettavia. Jopa heidän vihamiehensä myönsivät yleensä, että heidän elämänsä, heidän moraalinsa ja heidän ahkeruutensa olivat yläpuolella niiden, joiden keskuudessa he elivät; ja tämä olikin suurimmaksi osaksi syy, mikä houkutteli niitä, jotka eivät löytäneet valtiokirkosta tyydytystä sieluilleen.

Bysantin vainot ajoivat monet uskovat länttä kohti Serbiaan ja Serbian ortodoksikirkon voima ajoi heitä vielä kauemmas aina Bosniaan saakka. He jatkoivat aktiivisesti niemimaan itäpuolella ja Vähässä Aasiassa. Vuonna 1140 löydettiin Konstantinus Chrysomaluksen kirjoituksista bogomilien eksytykseksi oletettua ja hänet tuomittiin Konstantinopolissa pidetyssä synodissa. Tuomittu oppi oli se, että kirkon suorittama kaste ei ole pätevä, että millään, mitä kääntymättömät ihmiset, vaikka olisivat kastettujakin, tekevät, ei ole arvoa, että Jumalan armo saadaan kätten päällepanemisen kautta, mutta ainoastaan uskon määrän mukaan. Vuonna 1143 pantiin kaksi kappadokialaista piispaa viralta Konstantinopolin synodissa bogomiliasta syytettyinä ja seuraavalla vuosisadalla valitti patriarkka Gemadius sitä, että heitä oli jo itse Konstantinopolissakin, jossa heidän sanottiin päässeen yksityisiin koteihin ja käännyttäneen sillä tavoin ihmisiä bogomileiksi. Heidän seurakuntansa jatkoivat olemassaoloaan Bulgariassa.
"Pavlicani"- nimisiä seurakuntia (paulikiaaneja) esiintyi niinkin myöhään kuin 1600-luvulla Philippopoliksessa ja muissa osissa Bulgariaa pohjoisessa aina Tonavalle saakka. Ortodoksinen kirkko kutsui heitä "vannoutuneiksi harhaoppisiksi" ja niitä, jotka tuomitsivat ortodoksisen kirkon he kutsuivat epäjumalanpalvelijoiksi. Sitten saapuivat fransiskaanilähetyssaarnaajat Bosniasta, jotka tekivät kiihkeästi työtä heidän keskuudessaan välittämättä ortodoksipappien vihan aikaansaamista vaaroista. Käyttäen hyväkseen paulikiaanien ortodoksikirkon taholta kärsimää vainoa nämä lähetyssaarnaajat taivuttelivat heidät aikaa myöten hakeutumaan roomalaiskatolisen kirkon suojelukseen ja voittivat heidät siten Rooman kirkolle. He jatkoivat kuitenkin vielä kauan senkin jälkeen joitakin aikaisempia käytänteitään, erikoisesti tapaa kokoontua yhteen yhteiselle aterialle, mutta he sulautuivat vähitellen roomalaiskatolisen kirkon käytänteisiin, ottivat kirkoissaan käyttöön pyhäinkuvia ja heidät tunnetaan nykyään Bulgarian katolisina erotukseksi tavallisista bulgarialaisista, jotka ovat joko ortodokseja tai pomakeja, ts. väkipakolla islaminuskoon käännytettyjen esi-isien jälkeläisiä.
Bogomilien usko kehittyi suurimmaksi osaksi Bosniassa. Heitä oli siellä runsaasti jo 1100-luvulla ja bogomilit levisivät Spalatoon ja Dalmatiaan. Siellä he joutuivat ristiriitaan roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Bosnian hallitsijoiden arvonimenä oli Ban. Heistä oli merkittävin Kulin Ban. Vuonna 1180 paavi kutsui tätä hallitsijaa kirkon uskolliseksi kannattajaksi, mutta vuoteen 1199 mennessä oli tunnettua, että hän ja hänen vaimonsa ja perheensä ja kymmenentuhatta bosnialaista olivat liittyneet bogomileihin tai patareeneihin tai muihin uskovien seurakuntiin.

Hertsegovinan prinssi Minoslav omaksui saman kannan samoin kuin Bosnian roomalaiskatolinen piispa. Maa ei ollut enää katolinen ja se sai kokea kukoistuskauden, josta pysyvänä muistona on sitä tarkoittava sanontatapa. Siellä ei ollut pappeja, vaan sen sijaan tunnustettiin kaikkien uskovien yleinen pappeus. Seurakuntia johti vanhimmisto, joka valittiin arvalla ja heitä oli useita samassa seurakunnassa ja paimen (jota kutsuttiin isoisäksi) ja palvelutyötä toimittavia veljiä ja vanhimmistoveljiä. Kokouksia voitiin pitää missä kodissa tahansa ja säännölliset kokouspaikat olivat hyvin yksinkertaisia -- ei kirkonkelloja, ei alttaria, vain pöytä, jolla saattoi olla valkoinen pöytäliina ja kopio evankeliumeista. Osa veljien ansioista asetettiin syrjään sairaita ja köyhiä veljiä varten ja niiden tukemiseksi, jotka matkustivat levittäen evankeliumia kääntymättömille.
Paavi Innocent III painosti kuitenkin sellaisella voimalla Kulin Bania Unkarin kuninkaan avustamana 1203 Bjelopoljen "Valkoisella Tasangolla", jossa Kulin piti hoviaan paavin edustajien ja Kulin Banin välisessä kokouksessa, jossa oli mukana myös Bosnian ylimyksiä, että Bosnian johtomiehet suostuivat alistumaan roomalaiskatolisen kirkon alaisuuteen ja lupasivat olla enää koskaan lankeamatta harhaoppiin, vaan sen sijaan pystyttää alttarin ja ristin jokaiseen paikkaan, jossa he palvoivat Jumalaa ja asettaa papiston, joka suorittaisi messun ja kuuntelisi ripin ja jakaisi ehtoollisen kahdesti vuodessa. He suostuivat noudattamaan paastonaikoja ja viettämään pyhäpäiviä, ja siihen että maallikot eivät enää saisi suorittaa hengellisiä tehtäviä ja että ainoastaan papisto voisi palvella hengellisissä tehtävissä. Papiston piti puketua kaapuun erotukseksi maallikoista ja heitä piti kutsuttaman veljiksi ja että jos he valitsivat priorin, paavin oli vahvistettava hänen valintansa. Bosniassa ei siedettäisi enää koskaan harhaoppisia. Vaikka Bania ja maan hallitsijoita uhattiin sodalla, jotta he suostuivat sellaiseen sopimukseen, ihmiset eivät sitä ollenkaan hyväksyneet tai katsoneet olevansa millään tavoin sen sitomia.
Bosnian veljillä oli yhteyksiä Italian, Etelä-Ranskan, Reinin seutujen Böömin ja muidenkin seutujen uskoviin aina Flanderissa ja Englannissa asti. Kun paavi julisti ristiretken albigenssejä vastaan ja Provence hävitettiin, pakolaiset löysivät turvapaikan Bosniasta. Bosnian ja Provencen vanhimmistoveljet neuvottelivat opillisista kysymyksistä. Esiintyi huhuja siitä, että Italian, Ranskan ja Böömin hengelliset liikkeet olivat kaikki yhteydessä Bosnian "harhaoppiseen paaviin". Se oli vain kuviteltua, koska mitään sellaista henkilöä ei ollut olemassa, mutta se osoitti, että Bosnialla oli voimakas vaikutus hengellisissä asioissa. Italialainen inkvisiittori Reniero Sacconi, joka eli Kulinin hallinnossa ja joka oli itse ollut "harhaoppinen" ja tiesi heistä enemmän kuin useimmat muut, kutsuu heitä nimityksellä kataarien eli puhtaasti elävien seurakunta. Tämä nimitys oli peräisin ajalta ennen keisari Konstantinuksen aikaa ja heitä sanottiin olleen aina Mustalta mereltä Atlantille.
Rauha, jonka Kulin Ban osti suostumalla Rooman alaisuuteen ei ollut pitkäaikainen, sillä hän ei pystynyt pakottamaan kansaansa hyväksymään ehtoja. Hänen kuoltuaan (1216) paavi määräsi hänen seuraajakseen roomalaiskatolisen Banin ja lähetti lähetyssaarnaajia käännyttämään bosnialaisia. Maaseudulla seurakunnat kuitenkin lisääntyivät yhä enemmän ja niitä perustettiin Kroatiaan, Dalmatiaan, Istriaan, Carniolaan ja Slavoniaan.
Koska paavi ei onnistunut käännyttämään bosnialaisia muuten kuin väkivalloin ja Provenceen suoritetun onnistuneen käännytysristiretken rohkaisemana paavi määräsi kuuden vuoden kuluttua Unkarin kuninkaan hyökkäämään Bosniaan. Bosnialaiset panivat viralta roomalaiskatolisen Banin ja valitsivat hänen sijalleen bogomilin, Ninoslavin.
Sota jatkui vuosia vaihtelevin tuloksin. Ninoslav antoi periksi vallitseville olosuhteille ja kääntyi roomalaiskatolisuuteen, mutta mitkään muutokset hallitsijoissa eivät vaikuttaneet kansan valtaosan uskoon ja uskontunnustukseen. Maa oli hävitetty, mutta aina kun hyökkäävä armeija oli vetäytynyt, seurakuntien nähtiin olevan edelleen hengissä ja kansan työteliäisyys palautti nopeasti menetetyn vaurauden. Kautta maan rakennettiin linnoituksia "roomalaiskatolisen kirkon ja uskonnon suojelemiseksi"; paavi antoi maan Unkarille, joka hallitsi sitä pitkään, mutta koska ihmiset pitivät yhä kiinni uskostaan, paavi kokosi lopulta "koko kristityn maailman" ristiretken sitä vastaan; inkvisitio perustettiin vuonna 1291 ja dominikaani- ja fransiskaaniveljet kilpailivat keskenään uskovien seurakuntien terrorisoimisessa.
Samaan aikaan islamin jatkuvasta painostuksesta oli muodostumassa yhä kasvava vaara Euroopalle ja Unkari oli tuon taistelun eturintamassa; sekään ei herättänyt katolisia maita näkemään minkälaista hulluutta oli tuhota se este, joka oli heidän ja kaikkein vaarallisimman vihollisen välillä. Paavi kirjoitti Bosnian Banille vuonna 1325:

Tietäen, että olette kirkon uskollinen poika, kehotamme siitä syystä teitä tekemään lopun alueenne harhaoppisista ja antamaan apua ja tukemaan inkvisiittoriamme Fabiania, sillä suuri joukko harhaoppisia on kokoontunut monelta eri seudulta Bosnian pääkaupunkiin voidakseen kylvää outoja harhaoppejaan ja asuakseen siellä turvassa. Nämä Vanhan Vihollisen viekkaudella varustetut miehet turmelevat kieroutensa voimin katolisten mielet esiintymällä ulospäin yksinkertaisina ja väittämällä olevansa kristittyjä; heidän puheensa ryömii kuin rapu ja he kiemurtelevat sisään nöyrän oloisina, mutta tappavat salaa ja ovat susia lampaiden vaatteissa peittäessään eläimellisen raivonsa ja johtavat siten Kristuksen yksinkertaisia lampaita harhaan.

Bosnia sai kokea poliittisen heräämisen aikakauden Tvrtkon hallitessa. Hän oli ensimmäinen Ban, joka otti kuninkaan arvonimen. Hän ja Kulin ovat tärkeimmät Bosnian hallitsijoista. Tvrtko suvaitsi bogomileja, joita oli lukuisasti hänen armeijassaan ja hän laajensi valtakuntaansa melkoisesti. Hänen hallintokautensa lopulla Kosovon taistelu (1389) ulotti turkkilaisten hallinnon Serbiaan ja muslimien uhka Euroopalle oli vakavampi kuin koskaan aikaisemmin. Tämäkään ei saanut vainoa loppumaan ja paavi kehotti jälleen Unkarin kuningasta hyökkäämään luvaten hänelle apuvoimia turkkilaisia ja "Bosnian manikelaisia ja areiolaisia" vastaan. Unkarin kuningas Sigismund onnistui lyömään Bosnian armeijan Tvrtkon seuraajien aikana ja määräsi vangitsemiensa 126 bosnialaisen ylimyksen telotuksen, jonka jälkeen heidät heitettiin Dobojin kallioilta Bosna-jokeen 1408.
Silloin bosnialaiset kääntyivät epätoivoisina turkkilaisten puoleen saadakseen turvaa. Heidän pääylimyksensä Hrvoja varoitti Unkarin kuningasta "Tähän mennessä en ole etsinyt suojelua, koska ainoana turvanani on ollut kuningas; mutta jos asiat pysyvät samalla kannalla, aion etsiä tukea sieltä, mistä sitä saan, jos sitten seison tai kaadun sen seurauksena. Bosnialaiset haluavat pyytää apua turkkilaisilta ja ovat jo aloittaneet tunnustelut siihen suuntaan". Pian tämän jälkeen liittoutuivat Bosnian bogomilit ja turkkilaiset ensimmäistä kertaa ja saivat aikaan Unkarin raskaan tappion Usoran taistelussa joitakin kilometrejä Dobojsta (1415).

Kristittyjen ja muslimien välistä taistelua käytiin vaihtelevalla menestyksellä pitkällä rintamalla. Mutta niin pian kuin paavin puolue oli vallassa, alkoi vaino Bosniassa uudestaan, niin että vuonna 1450 noin 40,000 bogomiliä ylitti rajan johtajineen ja siirtyi Hertsegovinaan, jossa prinssi Stefan Vuktchitch suojeli heitä. Edes Muhammed II:n suorittama Konstantinopolin valloitus vuonna 1453, jonka seurauksena Kreikka, Albania ja Serbias nopeasti vallattiin turkkilaisten alaisuuteen, saanut Bosnian bogomilien käännyttämiseen tähtääviä neuvotteluja ja juonitteluja päättymään.
Joskus Rooma sai houkuteltua heidän johtajiaan helmaansa, mutta kansaa se ei saanut koskaan houkuteltua. Siksi näemme Bosnian kuninkaiden vetoavan paaviin lopun lähestyessä saadakseen apuvoimia turkkilaisia vastaan, johon paavi suostui vain sillä ehdolla, että saataisiin aloittaa uudet vainot bogomileja kohtaan, kunnes turkkilaiset, jotka oli saatu torjuttua joksikin aikaa, hyökkäsivät jälleen Bosniaan vuonna 1463, jolloin kansa kieltäytyi antamasta tukeaan kuninkaalle ja valitsi mieluummin turkkilaiset kuin inkvisition eikä puolustautunut hyökkääjää vastaan sillä seurauksella, että sulttaani otti viikossa haltuunsa kaikki seitsemänkymmentä kaupunkia ja kaikki linnoitukset maassa, jolla luonnostaan oli vahva puolustus ja niin Bosnia joutui pysyvästi muslimien käsiin ja sen kehitys pysähtyi neljän vuosisadan ajaksi kuolettavan järjestelmän alaisuudessa, joka oli tuhoisaa niin elämälle kuin edistyksellekin.

Nämä Bosnian Jumalan ystävät ovat jättäneet jälkeensä vain hyvin vähän kirjallisuutta, niin että heidän opeistaan ja käytännöistään on vielä paljon tutkimatta, sillä ne vaihtelivat eri piireissä ja eri aikakausina. Mutta selvää on, että he vastustivat voimakkaasti aikansa kristikunnassa esiintyvää mädännäisyyttä ja yrittivät äärimmmäisen energisesti pitää kiinni alkuseurakuntien opetuksista ja esimerkistä niin kuin ne on kuvattu Raamatussa. Heidän yhteydenpitonsa Armenian ja Vähän Aasian vanhempiin seurakuntiin, Ranskan albigensseihin, Italian valdolaisiin ja muihin sekä Böömin hussilaisiin osoittaa, että oli olemassa yhteinen usko ja käytänteet, jotka yhdistivät niitä. Heidän sankarillinen neljä vuosisataa kestänyt puolustautumisensa ylivoimaista vastustajaa vastaan, jota ei kuitenkaan ole kirjoitettu muistiin, on varmastikin ollut täynnä esimerkkejä uskosta ja rohkeudesta, rakkaudesta aina kuolemaan saakka, joka on vailla vertaa maailmanhistoriassa. He muodostivat linkin, joka yhdisti Vähän Aasian Taurus-vuoriston alkuseurakunnat vastaaviin Italian ja Ranskan alppiseutujen seurakuntiin. Kristikunta menetti heidän maansa ja kansansa sen itsepintaisen vainon vuoksi, joka heihin kohdistui.

Ainoastaan vanhan Bosnian alueella, mutta ei missään muualla, on siroteltuna eri puolilla maata lukuisia kivisiä muistomerkkejä, jotka ovat usein suurikokoisia bogomilien hautakiviä. Joskus saattaa hautakivi seistä yksinään, toisinaan ne ovat ryhmissä, joillakin paikoin jopa satoja yhdessä ryhmässä. On arvioitu, että tällaisia hautamuistomerkkejä on noin 150,000. Ihmiset kutsuvat niitä nimellä Mramor, eli "marmori" tai Stetshak, "mikä seisoo" tai Bilek "maamerkki tai merkki" tai Gomile, "muinainen hauta tai hautakumpu". Niissä olevat harvat päällekirjoitukset ovat glagoliittisia. On merkittävää, että niissä ei ole ristinmerkkejä tai mitään muitakaan symboleja, jotka liittyisivät kristinuskoon tai islaminuskoon. Jos niissä tavataan jotain sellaisia symboleja, on ilmeistä, että ne on lisätty muistomerkkeihin vasta myöhemmin. Suurin osa hautakivistä on kokonaan ilman minkäänlaista päällekirjoitusta. Muutamat harvat päällekirjoitukset kertovat hautaan haudatun henkilön nimen. Joihinkin on kaiverrettu kuvia, joissa kuvataan sen ajan ihmisten elämää, sotilaita, metsästäjiä, eläimiä ja lisäksi niissä saattaa olla erilaisia koristekaiverruksia. Näitä hautoja on eniten Sarajevon lähellä, jossa niitä on suunnattoman suuri määrä Rogatitzan tien lähellä olevan linnoituksen ympäristössä. Paslovatzin kukkulalla seisoo yksinään eräs suurimmista muistomerkeistä lähellä Kotorskon raunioita. Muistomerkki on valtavan suuri valkoinen kalkkikivisarkofagi, joka on hakattu yhdestä suuresta järkäleestä ja lepää suuremman kivilaatan päällä. Kaukaa se näyttää kokonaiselta rakennelmalta.
Vaikka bosnialaiset olivat niin kauan torjuneet sekä ortodoksisen että roomalaiskatolisen kirkon, monet bosnialaiset antautuivat kuitenkin turkkilaisille (jotka olivat heille samanaikaisesti sekä vapauttajia että valloittajia) ja kääntyivät islaminuskoon. Jotkut kohosivat hyvinkin korkeaan asemaan Turkin palveluksessa. Bosnian nykyisen muslimiväestön sukunimissä on säilynyt muisto heidän alkuperästään ja todistaa samalla vähittäisestä alistumisesta islaminuskoon. Turisti havaitsee monen bosnialaisen kaupan kyltissä bosnialaisen tai "eteläslaavilaisen" nimen yhdistettynä täysin arabialaiseen tai turkkilaiseen nimeen, joka esitetään yleensä ensimmäisenä. Kaikkialla Bosniassa on käytössä kaksi täysin eri sanaa jokapäiväisessä kielenkäytössä kuvaamaan turkkilaista tai muslimia, joista toinen tarkoittaa muslimia, jonka sukujuuret ovat turkkilaiset tai anatolialaiset ja toinen taas tarkoittaa slaavilaista rotua olevaa, joka on omaksunut islaminuskon.

1. Die Paulikianer im Byzantischen Kaiserreiche etc., Karapet TerMkrttschian Edschmiatzinin arkkidiakoni.
  - The Key of Truth: A Manual of the Paulician Church of Armenia,
       F.C. Conybeare.
  - The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Edward Gibbon.
  - The Later Roman Empire, Prof. J.B. Bury, osaII, c.14.
2. A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church, toim. pastori N.Sanday,dd., ll.d.,
      Oxford.
  - John of Damascus, Exposition of the Orthodox Faith, kääntänyt pastori S.D.F. Salmond, d.d.,F.E.i.s., 
       Aberdeen.
3. Latin Christianity, Dean Milman osa III.
4. Die Paulikianer im Byzantischen Kaiserreiche ets., Karapet TerMkrttschian, Edschmiatzinin arkkidiakoni.
5. The Key of Truth,  kääntänyt ja toimittanut F.C. Conybeare. Kääntäjä löysi tämän asiakirjan vuonna 1891
      Edjmiatzinin Pyhän Synodin kirjastosta ja hän on lisännyt arvokkaita selityksiä.
6. Joidenkin mielestä nimitys bogomili tulee erään huomattavan Bulgarian tsaari Pietarin (927-968) hallinnossa
palvelleen miehen nimestä; toisinaan heitä kutsutaan bulgarialaisiksi. Bogomili on slaavilainen monikkomuoto, 
siksi sana on yleensä lännessä 'bogomilit'. Slaavilaisissa maissa on jokapäiväisessä käytössä muitakin samanlaisia
nimityksiä; esimerkiksi Jugoslaviassa Bogomolici, ts. 'Jumalaa rukoilevat' (sanoista Bogu, 'Jumalaa' ja
moliti, 'rukoilla'). Ei ole epäilystäkään siitä etteikö bogomileja kutsuttu tällä nimityksellä, koska he olivat
aikalaistensa silmissä huomattavan rauhanomaisia ja erityisesti Jumalan yhteydessä eläviä.
  - An Official Tour through Bosnia and Herzegovina on Foot, etc., A.J. Evans.
  - Essays on the Latin Orient, William Miller.
  - Encyclopaedia of Religion and Ethics, Hastings. Artikkeli, bogomilit.
7. Das Furstenthum Bulgarien, Tri. Constantin Jirecek, Wien. 1891. F.Tmepsky.
8. An Official Tour Through Bosnia and Herzegovina,  J.de Asboth, Unkarin parlamentin jäsen.

Alkuperäinen artikkeli: 'The Pilgrim Church', 'Paulicians and Bogomils' by E H Broadbent
Evankeliumi saavuttaa idän
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä