Evankeliumi idässä; Syyria ja Persia; Persian maailmanvallan seurakunnat eroavat Rooman maailmanvallan seurakunnista; Idän seurakunnat säilyttivät raamatullisen luonteensa pidempään kuin lännen seurakunnat; Papa ben Aggai ; Zarathustra; Vaino Sapor II:n aikana; Afrahatin saarnat; Seleukian synodi; Uusi vaino; Nestorius; Heraklideen basaari; Suvaitsevaisuus; Lännen piispojen tulva; keskusjohtoisuuden lisääntyminen; Syyrian kirkkojen leviäminen laajalle Aasiassa; muslimien hyökkäys; Katolikos Seleukiasta Bagdadiin; Tšingis-Kaani; taistelu nestorialaisten ja islamin välillä Keski-Aasiassa; Timur-Lenk; fransiskaanit ja jesuiitat löytävät nestoriaaneja Cathaysta; 1500-luvun kiinankielinen osittainen raamatunkäännös; nestoriaanien katoaminen suurimmasta osasta Aasiaa; epäonnistumisen syitä.

"Itämaan tietäjät", tulivat Beetlehemin tähden johtamina palvomaan Lasta, vastasyntynyttä "juutalaisten kuningasta"; antoivat Hänelle "lahjoja, kultaa, suitsukkeita ja mirhaa" ja "lähtivät takaisin omaan maahansa" (Matt. 2), jossa he epäilemättä kertoivat siitä, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Siinä kansanpaljoudessa, joka oli kokoontunut Jerusalemiin helluntaina oli "parttilaisia ja meedialaisia ja eelamilaisia ja Mesopotamiassa asuvia", jotka olivat saaneet todistaa Pyhän Hengen vuodattamisen ja niitä ihmeitä ja merkkejä, jotka siihen liittyivät ja kuulla Pietarin saarnaavan, että "Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte." Heidän kauttaan evankeliumi vietiin aluksi Idän synagoogiin.
Eusebius, joka kirjoittaa toisella vuosisadalla tapahtuneista asioista, ¹, kirjoittaa monista sen ajan opetuslapsista:

...joiden sielut olivat syttyneet Jumalan Sanasta ja joissa kyti vieläkin hehkuvampi halu saada viisautta, täyttivät ensin meidän Vapahtajamme käskyn jakamalla omaisuutensa tarvitseville; sitten sen jälkeen matkustivat ulkomaille,levittivät evankeliumia niille, jotka eivät vielä olleet kuulleet uskon sanaa ja saarnasivat ahkerasti Kristusta ja jakoivat ihmisille pyhän evankeliumin kirjoja. Ja nämä ihmiset, jotka olivat ainoastaan laskeneet uskon perustuksen kaukaisissa ja barbaarisissa paikoissa ja asettaneet virkaan muita pastoreita ja uskoneet heidän haltuunsa ne, joille he olivat opettaneet täydellisesti uskon ja lähteneet jälleen toisille seuduille.

Ja näin perustettiin seurakuntia ja evankelistat etenivät yhä kaukaisemmille seuduille eivätkä liikkuneet pelkästään Rooman maailmanvallan laajalla alueella, vaan matkustivat jopa sen suurimman naapurin, Persian maailmanvallan alueille ja sitäkin kauemmas. Eräs kolmannelta vuosisadalta oleva kirjoittaja kertoo:

Tuo uusi voima, joka on syntynyt Herran ja Hänen apostoliensa työn tuloksena, on vanginnut ihmisten intohimojen liekin ja saanut valtavan laajan rotujen ja kansakuntien kirjon hyväksymään sydämestään saman uskon, vaikka he tavoiltaan eroavatkin toisistaan mitä suurimmassa määrin. Sillä me voimme luetella aikaansaannoksia Intiassa, seresialaisten, persialaisten ja medesiläisten keskuudessa; Arabiassa, Egyptissä, Aasiassa ja Syyriassa; galatalaisten, parttilaisten, ja fryygialaisten keskuudessa; Akaiassa, Makedoniassa ja Epiruksessa; kaikilla saarilla ja kaikissa maakunnissa, minne sitten laskeva tai nouseva aurinko osoittaakaan.

Syyriassa ja Persian valtakunnassa nopeaan tahtiin levinneet seurakunnat olivat kielensä ja poliittisten olosuhteidensa takia syrjässä monilta niiltä vaikutuksilta, jotka koskivat läntisiä seurakuntia. Se, että Palestiinassa ja Palmyrassa puhuttiin arameaa, jota käytettiin myös kaupankäynnin kielenä Eufrat-virran laaksoissa sekä Rooman ja Persian valtakuntien keskinäinen kateus ja epäluottamus olivat toinen este yhteydenpidolle.
Idän seurakunnissa säilyi yksinkertainen ja raamatullinen luonne pidempään kuin lännen seurakunnissa.² Edes kaksisataaluvulla eivät erilliset seurakunnat muodostaneet vielä mitään selkeää järjestelmää, maata ei oltu jaettu hiippakunniksi (samassa seurakunnassa saattoi olla yhtä aikaa useita piispoja) ja seurakunnat olivat aktiivisia ja ne levittivät menestyksekkäästi todistusta yhä uusille seuduille.

300-luvun alkupuolella Papa ben Aggai esitti suunnitelman, jonka mukaan kaikki Persian seurakunnat liittyisivät yhteen yhdessä Syyrian ja Mesopotamian seurakuntien kanssa pääkaupungin Seleucia-Ktesifonin piispan alaisuudessa, joka siihen aikaan oli papa ben Aggai itse. Tätä ehdotusta vastustettiin ankarasti, mutta painostus siihen suuntaan jatkui ja piispaa alettiin kutsua nimityksellä katolikos ja aikaa myöten otettiin käyttöön arvonimi idän patriarkka.

Persiassa vallinnut uskonto oli kehittynyt Zarathustran noin 800 e.Kr. aloittamasta uskonnosta. Hän protestoi aikanaan vallitsevaa epäjumalanpalvelusta ja pahuutta vastaan ja opetti, että on vain yksi Jumala, Luoja; että Hän on hyvä ja vain häntä tulee palvoa. Zarathustra ei käyttänyt mitään pakkoa uskonnon suhteen, vaan luotti siihen, että hänen opettamansa totuus leviäisi itsestään. Hän käytti tulta ja valoa symboloimaan Jumalan tekoja ja pimeyttä ja hiiltynyttä puuta kuvaamaan pahuuden voimia. Hän uskoi, että Jumala saattaisi voimaan sen, mikä on hyvää ja antoi käyttäytymisohjeen lausumalla "Tehkää hyviä tekoja ja pidättäytykää tekemästä pahoja tekoja". Zarathustralaisuutta esiintyi yleisesti 500-200-luvuilla e.Kr. persialaisten keskuudessa, mutta sen jälkeen se väheni, kunnes se heräsi uudestaan henkiin sassanidien dynastian aikana, joka hallitsi käsittelemänämme ajanjaksona.

Kun Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtakunnan valtionuskonnon, Persian kuninkaat alkoivat epäillä heidän omassa maassaan nasarealaisiksi kutsuttujen olevan myötämielisiä kilpailevaa maailmanvaltaa kohtaan ja olevan jopa tuon vihatun ja pelätyn maailmanvallan puolella. Persian kuninkaan Sapor II:n pitkän hallintokauden aikana nuo epäilykset ilmenivät väkivaltaisina vainoina, joita lietsoi Zarathustran papisto, tietäjät, jotka olivat piittaamatta sekä perustajansa ohjeista että niiden edeltäjiensä todistuksesta, joita aikoinaan oli johtanut Beetlehemin tähti. Tämä vaino kesti neljäkymmentä vuotta, jona aikana kristityt joutuivat kärsimään kaikkia niitä kauhuja, joita kuvitella saattaa. Arvioidaan 16,000:n menettäneen henkensä ja lukemattomat kristinuskoa tunnustavat joutuivat kokemaan sanoinkuvaamattomia menetyksiä ja kurjuutta. Persian seurakunnat selvisivät voitokkaasti noista pitkistä ja kauhistuttavista koettelemuksista kärsivällisyyden ja uskon avulla ja kärsimysten kauden (339 - 379) jälkeen heille palautettiin jonkinlainen vapaus uskontonsa harjoittamiseen.

Tuolta ajalta ovat peräisin "persialaiseksi viisaaksi" kutsutun Afrahatin opetukset (engl.homilies/demonstrations).³ Rooman maailmanvallan ja sen ulkopuolella olevien maiden välistä jyrkkää jakoa kuvaa se, että Afrahatin opetuksissa, joissa esitetään sekä oppi että käytänteet, ei edes mainita Nikean kirkolliskokousta eikä Ariusta eikä Athanasiusta, vaikka ne on kirjoitettu juuri siihen aikaan, jolloin he saivat aikaan sellaista väkivaltaista kiihtymystä lännen seurakunnissa. Afrahatin ensimmäinen opetus koskee uskoa. Hän opettaa:

Sillä tämä on usko: Kun ihminen uskoo Jumalaan, joka on kaiken Herra, joka loi taivaan ja maan ja kaiken, mitä niissä on, joka teki Aatamin kuvakseen. Joka antoi Moosekselle lain. Joka lähetti Henkeään profeettoihin. Joka lähetti lisäksi Messiaan maailmaan. Ja että ihmisen tulisi uskoa kuolleiden tulevaan elämään. Ja uskoa myös kasteen mysteeriin. Tämä on Jumalan seurakunnan usko. Ja että ihmisen tulisi irrottautua tuntien ja sapattien ja kuukausien ja vuodenaikojen ja taikuuden ja ennustamisen ja kaldealaisuuden ja noituuden noudattamisesta ja haureudesta ja mässäyksistä ja turhista opeista, jotka ovat Itse Pahan aseita ja hunajaisten sanojen houkutuksista ja jumalanpilkasta ja aviorikoksesta. Ja että kenenkään ihmisen ei pitäisi sanoa väärää todistusta ja että kenenkään ei pitäisi puhua epäluotettavasti. Nämä ovat uskonteot, jotka perustuvat tosi Kalliolle, joka on Messias, jonka perustalle kaikki rakentuu.

Afrahat tuomitsee Marcionin ja Manin opetukset; hän tähdentää sitä, että on monia asioita, joita me emme voi ymmärtää, tunnustaa kolminaisuuden olevan mysteeri, mutta neuvoo välttämään uteliaita kysymyksiä:

Mitä on taivaan yläpuolella — kuka pystyy sen kertomaan? Mitä on laskettu maan alapuolelle? Sitä ei pysty kukaan sanomaan! Taivaan kansi — minkä varaan se on jännitetty, tai taivas — minkä varaan se on ripustettu? Maa — millä se lepää, tai syvyys — mihin se kiinnittyy? Me olemme Aatamista ja täällä me emme aistiemme avulla paljonkaan saa selville. Vain tämän me tiedämme: että Jumala on Yksi, ja Hänen Messiaansa Yksi ja Henki on Yksi ja Usko on yksi ja kaste on yksi. Tätä pitemmälle ei kannata puheissaan mennä ja jos me yritämme lisätä tähän jotain, me emme siihen pysty ja jos me näitä yritämme pidemmälle tutkia, me olemme avuttomat.

Afrahatin tutkimukset profetian alueella veivät hänet siihen johtopäätökseen, että Persian ja Rooman maailmanvaltojen hyökkäykset tulisivat epäonnistumaan.

SELEUKIAN KIRKOLLISKOKOUS AD 410

Kristinuskon ollessa Rooman maailmanvallan valtionuskonto kiristivät kristittyjen vainot Persiassa näiden kahden maailmanvallan välejä äärimmilleen ja kun Yazdegerd (Yezdegerd) I (AD 399) nousi Persian valtaistuimelle, Rooman keisari lähetti hänen luokseen piispa Marutan neuvottelemaan uskoville helpotusta. Hän osoittautui taitavaksi diplomaatiksi ja sai Persian kuninkaalta luvan kutsua kokoon yhdessä Seleukia-Ktesifonin arkkipiispan Isaakin kanssa Seleukian synodin (410) Persian seurakunnan uudelleenorganisoimiseksi sen jälkeen kun se oli kokenut ankaraa hävitystä vainojen aikana. Tässä kirkolliskokouksessa esitteli kaksi kuninkaallista virkamiestä Isaakin "Kristittyjen päämiehenä".⁴
Maruta oli tuonut lännen piispoilta kirjeen, joka oli käännetty kreikasta persian kielelle ja näytetty kuninkaalle. Kuningas hyväksyi kirjeen ja hän määräsi kirjeen luettavaksi yhteenkokoontuneille piispoille. Kaikki hyväksyivät siinä esitetyt vaatimukset. Persian kristityt olivat joutuneet kärsimään suurta vainoa ja nyt he halusivat olla myöntyväisiä niille, jotka lupasivat heille rauhaa. Kirkolliskokouksen selostuksessa kerrotaan, että se pidettiin:

...Suuren voittoisan kuningas Yezdegerdin 11. vuotena sen jälkeen, kun Herran seurakunnat olivat päässeet rauhaan, kun hän oli antanut Kristuksen seurakunnille vapauden ja auttanut kirkastamaan rohkeasti Kristusta ruumiissaan elämässä ja kuolemassa sen jälkeen kun hän oli poistanut vainon varjon kaikilta Jumalan seurakunnilta ja painostuksen yön kaikilta Kristuksen laumoilta. Sillä hän oli antanut käskyn, että kaikkialla hänen valtakunnassaan oli hänen esi-isiensä tuhoamat temppelit korjattava kauniisti, että pois heitetyt alttarit olisi otettava talteen ja korjattava, että kaikki ne oli vapautettava, joita oli koeteltu iskuin ja kahlein Jumalan takia. Tämä tapahtui siinä tilaisuudessa, kun kunnioitettava suuri Isämme Jumalan edessä Mar Isaak, Seleukian piispa ja kaikkien idän piispojen pää, joka sai armon Jumalan edessä hallita koko itää ja jonka läsnäolo ja hallinto avasivat armon oven lepoon ja rauhaan Jumalan kansalle ja seurakunnalle ja jonka nöyryys ja arvollisuus oli kirkkaampi kuin kaikilla muilla idän piispoilla...ja joka rauhan lähettilään kautta oli lähetetty itään Jumalan armosta, viisas Isä ja kunnioitettava Pää, piispa Mar Maruta toi rauhan ja ykseyden idän ja lännen välille. Hän näki vaivaa rakentaakseen Kristuksen seurakunnat, niin että ne vanhurskaat lait ja oikeat ja todet kanoniset lait, jotka kunnioitettavat isämme, lännen piispat olivat säätäneet, pystytettäisiin idässä totuuden edistämiseksi ja koko Jumalan kansan parhaaksi. Ja Rooman eri alueiden piispojen huolenpidon kautta ovat idän seurakunnat vastaanottaneet heiltä, vaikka he ruumiillisesti ovatkin kaukana, sydämellistä rakkautta ja lahjoja.

Painostuksesta vapautuminen sai aikaan aitoa iloa ja kiitosta Jumalalle, Hänen suurenmoisista teoistaan heidän hyväkseen; he rukoilivat myös kuninkaan puolesta, että Jumala lisäisi hänelle elinpäiviä, niin että hän voisi elää iankaikkisesti. He sanoivat, että tuona kirkolliskokouksen loistokkaana hetkenä he tunsivat sieluissaan ikäänkuin he olisivat seisseet Kristuksen kirkkaudenn valtaistuimen edessä; He lausuivat: "Me neljäkymmentä eri osista kokoontunutta piispaa kuuntelimme suurella mielihyvällä, mitä oli kirjoitettu lännen piispoilta tuodussa kirjeessä." Kirjeessä esitettiin, ettei samassa kaupungissa pitäisi olla turhaan kahta tai kolmea piispaa, vaan yksi piispa jokaisessa kaupungissa ja sen alueella. Piispanvirkaan asettamiseen tarvitaan vähintään kolme metropoliitan valtuuttamaa piispaa. Juhlapäivien ajankohdat määrättiin. Konstantinuksen aikana pidetyn Nikean kirkolliskokouksen kaanonit luettiin kokoukselle ja kaikki läsnäolleet allekirjoittivat ne.
Mar Isaak totesi: "Jokainen, joka ei ole yhtä mieltä näiden ylistettävien lakien ja erinomaisten kaanonien kanssa eikä hyväksy niitä, olkoon kirottu ja erotettu kaikesta Jumalan kansasta ja hän olkoon ilman mitään valtaa Kristuksen seurakunnassa." Edelleen on kokouksesta merkitty muistiin: "Kaikki me piispat yhdessä vahvistimme sen hänen lausuntonsa jälkeen aamenella ja me puhuimme kaikki samoin kuin hän." Sitten Mar Maruta lausui: "Kaikki nämä selitykset, lait ja kaanonit on merkittävä muistiin ja kokouksen lopuksi me allekirjoitamme ne ja vahvistamme ne ikuiseksi sopimukseksi". Mar Isaak sanoi: "Minä allekirjoitan kaikista ensimmäisenä". Sitten kaikki piispat eri alueilta tekivät hänen jälkeensä lupauksen: "Myös me kaikki hyväksymme sen ilolla ja vahvistamme allekirjoituksillamme sen, mitä yläpuolelle on kirjoitettu".
Tuotuaan kaiken tämän kuninkaan eteen Isaak ja Maruta puhuttelivat jälleen piispoja sanoen: "Te jouduitte aikaisemmin kestämään kovia koettelemuksia ja kokoonnuitte salassa. Mutta nyt suuri kuningas on luvannut turvata teille suuren rauhan. Ja kun Isaak on tuonut tämän kaiken julki kuninkaalle, hän on suosiollisesti tehnyt hänestä kaikkien kristittyjen Pään idässä. Erityisesti siitä päivästä alkaen, kuun piispa Maruta tuli, on suuren kuninkaan suosiollisuus tuonut suuren rauhan ja levon teille".
Isaak ja Maruta asettivat sitten määräykset sitoviksi tulevillekin seurakunnan johtajille, siis seuraajilleen hallitsevan kuninkaan suostumuksella. He totesivat edelleen seurakunnan Päästä: "Eikä kukaan saa muodostaa puoluetta häntä vastaan. Jos joku nousee häntä vastaan ja toimii hänen tahtonsa vastaisesti, siitä on kerrottava meille. Me kerromme sen sitten edelleen suurelle kuninkaalle ja sen pahan, mitä hän on tehnyt, kuka hän sitten lieneekin, ja kuningas tuomitsee hänet". Sitten lähdimme pois Isaakin ja Marutan sanoessa meille, että kaikki nämä asiat oli kirjoitettava muistiin, kaikki, mikä on tarpeellista katolisen seurakunnan palvelukseksi. Se hyväksyttiin ilolla ja sovittiin, että kuka ikinä asettaa oman tahtonsa näitä määräyksiä vastaan, erotettaisiin kerta kaikkiaan Kristuksen seurakunnasta eikä hänen haavansa ikinä parantuisi ja myös kuningas rankaisisi häntä ankarasti.
Kokouksessa asetettiin monia muitakin säädöksiä, kuten esimerkiksi: papiston tuli elää selibaatissa eikä enää mennä naimisiin niinkuin aikaisemmin oli ollut tapana; kokouksessa päätetyt asiat olivat sitovia myös niille piispoille, jotka eivät olleet voineet osallistua matkan pituuden takia; samalla tuomittiin ne piispat kapinallisiksi, jotka jo alusta alkaen olivat vastustaneet Isaakia. Yksityisissä kodeissa pidetyt kokoukset kiellettiin, seurakuntien rajat määriteltiin ja jokaisessa kunnassa sallittiin ainoastaan yksi seurakunta.

Tällä tavoin yhdistettiin itä ja länsi ja piispoja lähetettiin eri puolille säätelemään vallitsevia eroja. Enää ei sallittu puolueita eikä jakautumista.
Isaakin kuolema paljasti sellaisten järjestelyjen epävarmuuden, koska ne olivat riippuvaisia kuninkaan tahdosta. Kun nyt suuret joukot ylhäisöä oli liittynyt seurakuntiin, heräsi tietäjien kateus ja kuningas, joka oli pysynyt vanhassa uskossaan oli altis pappiensa vaikutukselle. Isaak ei ollut enää toimimassa välittäjänä ja kun jotkut kristityt papit uhmasivat kuningasta päin kasvoja uuden virallisen asemansa tärkeyden pöyhistäminä, hän mestautti suoraa päätä heistä muutamia, koska hän ei voinut sietää vastaansanomista. Kuninkaan kuoltua alkoi yleinen ja ankara vaino hänen seuraajiensa Yatzdegerd II:n ja Bahram V:n aikana.

Lännen tapahtumat tulivat vaikuttamaan kauaskantoisen muutoksen Syyrian ja Persian seurakunnille.
Bysantin keisari Theodosius II määräsi antiokialaisen saarnaajan Nestoriuksen⁵, joka oli syntynyt Taurus-vuoren juurella Syyriassa, Konstantinopolin piispanvirkaan, jossa hänen eloisa kaunopuheisuutensa ja energiansa lisäsivät hänen korkean virkansa tärkeyttä. Hän oli saanut vaikutteita Theodor Mopsuestialaiselta, joka vastusti aikansa lisääntyvää taipumusta tehdä Neitsyt Mariasta palvonnan kohde ja piti hänelle annettua arvonimeä "Jumalan äiti" sopimattomana. Theodoren opetusta ei oltu tuomittu yleisesti, mutta kun Nestorius opetti samoin vastoin suosittua halua korottaa Mariaa, häntä syytettiin Herran todellisen jumaluuden kieltämisestä. Aleksandrian ja Konstantinopolin piispanistuinten sekä Aleksandrian ja Antiokian koulukuntien välinen kilpailu sai Aleksandrian piispan Kyrilloksen mielihyvin tarttumaan tilaisuuteen hyökätä Nestoriuksen kimppuun. Efesoon kutsuttiin koolle kirkolliskokous. Kyrillos hallitsi kokousta ja tuomitsi Nestoriuksen odottamatta Nestoriusta suosivien piispojen saapumista. Seurasi katkera riita ja vaikka keisari aluksi olikin kieltäytynyt hyväksymästä kirkolliskokouksen päätöstä, hän luopui asenteestaan ja tuomitsi Nestoriuksen, joka joutui viettämään lopun elämäänsä puutteenalaisissa ja vaarallisissa olosuhteissa: hänen toimintansa ja suosionsa Konstantinopolissa vaihtui nyt köyhyyteen ja eristykseen Egyptin erämaan keitaalla.
Hänellä ei ollut oppia, josta häntä syytettiin eikä hän sellaista opettanut ja hänen viraltapanonsa, joka virallisesti perustui oppikysymykseen, tapahtui todellisuudessa hänen piispakollegansa Kyrilloksen kateuden seurauksena. Huomattava määrä piispoja, jotka kieltäytyivät hyväksymästä Nestoriuksen tuomiota erotettiin lopulta viroistaan ja he pakenivat Persiaan, jossa he saivat hyvän vastaanoton ja niin noin lukuisien kyvykkäiden ja kokeneiden miesten vaikutuksesta seurakunnat siellä piristyivät ja saivat lisää puhtia levitä yhä kaukaisemmille seuduille. Nimitystä nestoriaani käytettiin kaikista idän seurakunnista (vaikka ne eivät itse sitä hyväksyneetkään, vaan kapinoivat sitä vastaan) ja heillä oletettiin olevan tuo oppi, joka väärin perustein väitettiin Nestoriuksella olevan ja jota hekään eivät myöntäneet itsellään olevan. He olivat erillään ja vastustivat niin Bysantin kuin Roomankin kirkkoa ja eräs heistä kirjoitti heistä itsestään: "Heitä kutsutaan epäoikeudenmukaisesti ja vahingollisesti nestoriaaneiksi; päinvastoin Nestorius ei ole koskaan ollut heidän patriarkkansa eivätkä he edes ymmärtäneet kieltä, jota hän käytti kirjoituksissan; mutta kun he kuulivat, miten hän puolusti oikeaa oppia Jumalan Pojan ja Kristuksen kahdesta luonnosta ja kahdesta persoonasta, he vahvistivat hänen todistuksensa, koska heillä itsellään oli tuo sama oppi. Niinpä voidaan sanoa, että Nestorius pikemminkin seurasi heitä kuin että hän olisi johtanut heitä".

Maanpaossa ollessaan Nestorius kirjoitti oman kuvauksensa uskostaan⁶ ja seuraava lainaus on teoksesta The Bazaar of Heraclides, joka salaa hänen nimensä, niin että kirjaa ei hävitettäisi. Kristuksen tottelevaisuudesta hän kirjoittaa:

Ja sentähden hän otti palvelijan muodon, alhaisen muodon, muodon, joka oli menettänyt Jumalankaltaisuutensa. Hän ei ottanut itselleen kunniaa eikä loistoa eikä palvontaa eikä auktoriteettia, vaikka Hän oli Poika, vaan palvelijan muodon ja toimi tottelevaisena Poikana Jumalan mielen mukaisesti. Hänellä oli Jumalan mieli eikä omaa mieltä. Eikä se tehnyt mitään, mitä se itse tahtoi, vaan ainoastaan, mitä Sana Jumala tahtoi. Sillä tämä on sanonnan 'Jumalan muoto' merkitys, että muodoltaan palvelijalla ei pidä olla omaa mieltä tai tahtoa, vaan Hänen, jonka persoona ja muoto on. Niinpä Jumalan muoto otti palvelijan muodon eikä se vältellyt palvelijan muodon alhaisuutta, vaan otti vastaan kaiken, että (jumalallinen) muoto olisi kaikki kaikessa; että se tekisi siitä oman muotonsa rajoituksetta. Sillä koska Hän otti tämän muodon, että Hän voisi ottaa pois ensimmäisen ihmisen syyllisyyden ja antaa hänen luonnolleen sen alkuperäisen kuvan, joka oli kadonnut hänen syyllisyytensä takia, oli oikein, että hän ottaisi pois sen, mikä oli aiheuttanut synnin ja joka oli alistettuna ja palvelijan osassa yhdessä kaiken sen kunniattomuuden ja epäsuosion kanssa; koska erillään Hänen persoonastaaan ei sillä ollut mitään jumalallista tai kunnioitettavaa tai riippumatonta...Kun nyt ihminen pelastuu kaikista niistä syistä, joista tottelemattomuus syntyy, hänet totisesti ja epäilemättä nähdään ilman syntiä. Ja sentähden Hän otti sen luonnon, joka oli tehnyt syntiä, ettei sen takia, että hän olisi ottanut luonnon, joka ei voi tehdä syntiä, voitaisi ajatella, että Hän ei luontonsa takia voinut tehdä syntiä, vaan että se johtui tottelevaisuudesta. Mutta vaikka Hänellä oli kaikki se, mikä kuuluu meidän luontoomme—kiukku ja halu ja ajatukset— ja nämä asiat myös kehittyivät sitä mukaa kuin Hän kasvoi vähitellen iässä; ja kuitenkin ne vahvistuivat, jotta ne olisivat osa tottelevaisuutta...
Hän ei myöskään noudattanut tottelevaisuutta sellaisissa asioissa, joissa kannustimena on kunnia, valta tai maine, vaan pikemminkin sellaisissa asioissa, jotka ovat kurjia ja köyhiä ja halveksittavia ja heikkoja ja saattaisivat heikentää tottelevaisuuden tarkoitusta: sellaisissa asioissa, jotka eivät mitenkään kutsu tottelevaisuuteen, vaan pikemminkin velttouteen ja piittaamattomuuteen. Eikä hän saanut minkäänlaista kannustusta; vaan Hänen halunsa tottelevaisuuteensa Jumalaa kohtaan ja rakkaus Jumalan tahtoa kohtaan tuli Hänestä itsestään. Ja sen takia Häneltä puuttui kaikkea. Mutta vaikka päinvastaiset asiat vetivät Häntä voimakkaasti puoleensa, Hän ei missään suhteessa menettänyt Jumalan mieltä; vaikka Saatana käytti kaikkia noita keinoja saadakseen vedettyä Hänet pois Jumalan mielestä. Ja Saatana yritti tehdä niin sitäkin enemmön, koska hän käsitti, ettei Hän ollut missään suhteessa ahdistunut, sillä aluksi ei Hänen nähty tekevän mitään ihmeitä eikä Hänellä näyttänyt olevan opettamisen lahjaa, vaan hän halusi olla ainoastaan alamainen ja pitää kaikki käskyt.
Vaikka Hän oli sopusoinnussa kaikkien ihmisten kanssa ja kaikkien käskyjen saartama, mikä osoitti, että Hänellä oli voima olla tottelematon, Hän menetteli niinkuin ihminen heidän kaikkien keskellään eikä käyttänyt mitään muista poikkeavaa hankkiakseen itselleen elintarpeita, vaan hankki ne tavalliseen tapaan, niinkuin muutkin ihmiset; niin ettei voitaisi olettaa, että hän pysyi synnittömänä jonkin tavallisesta poikkeavan kyvyn avulla ja ettei Hän olisi voinut elää ilman tavallisia elintarpeita. Ja sentähden Hän noudatti kaikkia käskyjä syömisessään ja juomisessaan. Ja heikkona ja hikoillen Hän pysyi vakaasti päämäärässään niin että Hänen tahtonsa pysyi kiinni Jumalan tahdossa. Eikä ollut mitään, mikä olisi voinut vetää Hänet pois tai erottaa Hänet siitä; sillä Hän ei elänyt itselleen, vaan Hänelle, jonka oma hänen persoonansa oli; ja Hän piti tuon persoonan tahrattomana ja vahingoittumattomana; ja sillä tavoin Hän saavutti voiton ihmisluonnolle.

Puhuttuaan sitten Kristuksen kasteesta ja kiusauksista ja kerrottuaan, miten hänet oli lähetetty saarnaamaan pelastusta, Nestorius jatkaa: "Sillä Jumala ei säätänyt ihmisen tuhoa kuoleman avulla, vaan korotti hänen mielensä paremmaksi ja auttoi häntä..."
Osoitettuaan sitten, että Saatanan tarkoituksena oli saada ihminen toisen kerran tuhoon, ja tällä kertaa lopullisesti, houkuttelemalla hänet tappamaan Kristuksen, hän jatkaa:

Ja Hän kuoli meidän hairahtuvien puolesta; ja Hän toi mukanaan kuoleman, koska oli välttämätöntä, että hänet tuhottaisiin. Eikä Hän kaihtanut sitäkään, että Hän itse alistuisi Kuoleman valtaan; sillä sen kautta Hän voitti toivon Kuoleman hävittämisestä...ja samanlaisella toivolla Hän oli kuuliainen osoittaen suunnatonta rakkautta—ei siksi, että Hänet itsensä vapautettaisiin syyllisyydestä, vaan että Hän voisi maksaa rangaistuksen meidän puolestamme eikä niin, että Hän saavuttaisi voiton itselleen, vaan kaikille ihmisille. Sillä samoin kuin Aatamin syyllisyys veti kaikki syyllisyyteen, samoin Hänen voittonsa vapautti kaikki.

Kun Rooman imperiumin ulkopuolella olevat idän seurakunnat leimattiin "nestorialaisiksi" ja harhaoppisiksi, Persian hallitsijat ymmärsivät, ettei ollut enää vaaraa, että ne liittoutuisivat Konstantinopolin tai Rooman kanssa ja niin heille annettiin suurempi vapaus kuin mitä heillä koskaan oli ollut. Tämä ja lännestä heidän keskuuteensa tulleiden pakolaisten antama tuki johti innostuksen ja energian kasvamiseen evankeliumin saarnaamisessa lähiseutujen pakanoille ja kauempanakin. Samaan aikaan kasvoi pyrkimys seurakuntien järjestämiseen yhden johtajan alaisuuteen, niin että seurakuntien perustamisen lisäksi yhä laajemmalla alueella muodostettiin myös hiippakuntia ja nimitettiin piispoja hallinnoimaan uusia seurakuntia ja pitämään ne yhteydessä keskusorganisaatioon.
Tällä tavoin rakkaus Herraan ja pakanoihin kuljetti nuo evankeliumin lähettiläät mitä kaukaisimmille seuduille ja tekemään erikoislaatuisia matkoja ja heidän sanaansa seurasi Pyhän Hengen pelastava voima, mutta myös sentralisaatio, joka oli aikaa myöten kehittynyt, sai uusissa seurakunnissa aikaan erkanemista yhä kauemmas Raamatun opetuksista, niin että niissä esiintyi heti alusta alkaen heikkoutta, joka kantoi omaa hedelmäänsä myöhempinä vuosina.

Niin monet kääntyivät Herran puoleen, että hiippakuntia perustettiin Merviin, Heratiin ja Samarkandiin, Kiinaan ja muuallekin. On löydetty laattoja läheltä Madrasia ja Kattayamia Travancoresta, joiden 600-800-luvulta olevista päällekirjoituksista eräässä lukee: "Tämän kärsimys oli rangaistus ristillä; Hän, joka on tosi Kristus ja ainoa Jumala ja ikuisesti puhdas Opas". Eri puolilla Intiaa oli lukuisia seurakuntia; 700-luvulla määrättiin eräs Daavid Kiinan hiippakuntien metropoliitaksi. 1800-luvun metropoliittojen luettelossa mainitaan Intia, Persia, Merv, Syyria, Arabia, Herat, Samarkand ja lisäksi muita, jotka olivat niin kaukana keskuksesta, että niiden metropoliittojen ei ollut pakko osallistua neljä kertaa vuodessa pidettäviin synodeihin ja heitä kehotettiin lähettämään raportit joka kuudes vuosi ja pitämään huoli siitä, että patriarkaatille kerättiin tukea.
Nämä ahkerat lähetyssaarnaajat matkustivat kaikkiin Aasian maanosan osiim; hiippakuntia perustettiin Kambalukiin (Pekiniin), Kashgariin ja Ceylonille; he etenivät jopa Tatariaan ja Arabiaan. Heidän seurakuntiaan oli suurimmassa osassa Syyriaa, Irakia ja Khorasania, Kaspianmeren seuduilla ja joidenkin mongoliheimojen keskuudessa. He käänsivät Raamatun monille eri kielille. On olemassa mainintoja 800- ja 900-luvuilta, joiden mukaan he olivat kääntäneet Uuden Testamentin sogdianin kielelle, joka on indoiranilainen kieli. Läheltä Si-ngan-fu'ta on löytynyt laatta, jossa on pitkä päällekirjoitus syyriaksi ja kiinaksi, joka on peräisin Te Tsungin hallintokaudelta (780-783). Siinä on ylimpänä risti ja otsikko—"Monumentti Ta Ts'inin jalon lain keskimmäisen kuningaskunnan aikana tapahtuneen esittämisen ja julistamisen muistoksi". Siihen on merkitty mm. Olopun-nimisen lähetyssaarnaajan tulo Ta Ts'ista vuonna 635. Hän toi mukanaan pyhiä kirjoja ja kuvia ja siinä kerrotaan myös, miten kirjat käännettiin ja miten keisarilliset viranomaiset hyväksyivät sen opin ja miten annettiin lupa opettaa sitä julkisesti. Se kuvaa opin levinneisyyttä ja miten buddhalaisuus sai myöhemmin enemmän jalansijaa, mutta Hiuan Tsungin aikana (713-755) tuli uusi lähetyssaarnaaja Kiho ja seurakunta elpyi.
Kuvien mainitseminen osoittaa, minkälainen rappeutuminen oli tapahtunut alkuperäisen evankeliumin puhtaudesta ja tämä poikkeaminen valmisti tietä islamin tuleville voitoille. Lisäksi rappeutui myös nestoriaanien eli kaldealaisten todistus sitä mukaa kuin seurakuntien jäsenmäärä kasvoi. Noin AD 845 Kiinan keisari Wu Tsung hajoitti monia uskonnollisia, sekä kristillisiä että buddhalaisia rakennuksia ja pakotti niiden lukuisat asukkaat palaamaan normaaliin, maalliseen elämään. Erityisesti kiinnitettiin huomiota siihen, että heidän oli alettava maksaa vuokraa maasta ja osallistua jälleen sukujensa elämään. Heidän keskuudessaan eläneet ulkomaalaiset lähetettiin kotimaihinsa.

Muslimien suuren hyökkäyksen ulottuessa yli Persian joutui suuri määrä kaldealaisia eli nestorialaisia kristittyjä hajaannukseen tai sulautui islamilaisiin, varsinkin Arabiassa ja Persian eteläosassa. Kun järjestys palautettiin ja abbasidikalifit hallitsivat Bagdadissa, saivat Syyrian kristityt merkittävän aseman hovissa lääkäreinä ja filosofian, luonnontieteiden ja kirjallisuuden opettajina. Vuonna 762 Katolikos jouduttiin siirtämään valloittajien uuteen pääkaupunkiin Bagdadiin pois Seleukiasta, kun se tuhottiin.

Tšingis-Kaanin valtaannousulla ja mongolien suorittamalla Bagdadin valloituksella (1258) ei ollut suurta vaikutusta Syyrian seurakuntaan.

Pakanalliset mongolihallitsijat olivat suvaitsevaisia ja he käyttivät nestoriaaneja tärkeissä neuvotteluissa länsivaltojen kanssa tarkoituksena yhdistää voimat islamin tuhoamiseksi. Näihin neuvotteluihin osallistui aktiivisesti kiinalainen nestoriaani Yabh-Alaha III, joka nousi alhaisesta asemasta Syyrian seurakunnan Katolikoksen asemaan.
600-luvulta 1200-luvulle Syyrian seurakunta oli yhtä tärkeä idässä kuin Rooman ja Kreikan seurakunnat lännessä. Siihen kuului suunnattoman suuria alueita ja hyvin paljon asukkaita. Se oli levinnyt Persiasta ja Syyriasta perustamalla lähetyskeskuksia Intiaan ja Kiinaan. Suurin osa Turkestanin asukkaista ja hallitsijoista oli ottanut vastaan kristinuskon ja Aasian pääkeskuksissa oli kristillisiä kirkkoja pakanallisten temppeleiden ja muslimien moskeijoiden vierellä.

Korkealla Venäjän Turkestanin vuoristosta kuuman suolajärven Issyk-kulin läheisyydestä on löydetty kaksi hautausmaata.⁸ Sadoissa hautakivissä on ristejä ja päällekirjoituksia, jotka osoittavat, että ne ovat nestoriaanien hautoja. Ne ovat peräisin 1200-luvun puolivälistä 1300-luvun puoliväliin. Useimpien alueelle haudattujen kristittyjen nimet osoittavat heidän olleen tataareja, jotka olivat ja ovat nykyäänkin enemmistönä siellä. Päällekirjoitukset ovat syyriaa ja turkkia.
Lukuisien kansallisuuksien joukossa on myös muista maista kotoisin olevia kristittyjä—eräs kiinalainen nainen, mongoli, intialainen ja uiguuri—mikä osoittaa, että Keskiaasian eri maiden uskovat pitivät yhteyttä keskenään.
Päällekirjoituksissa on viittauksia joidenkin oppineisuuteen ja lahjoihin ja heidän innokkaaseen palveluunsa seurakunnissa. Nimitys "uskova" on usein lisätty nimeen ja hautakirjoituksissa on ilmauksia rakkaudesta ja toivosta. Tässä muutamia päällekirjoituksista: "Tämä on Pasakin hauta. Elämän päämäärä on Jeesus meidän Pelastajamme." "Tämä on viehättävän neito Julian hauta." "Tämä on papin ja kenraalin Zuman hauta. Siunattu vanha mies, kuuluisa emiiri, kenraali Giwargisin poika. Liittäkääme Herramme hänen henkensä isien ja pyhien henkiin iankaikkisuudessa." "Tämä on seurakunnassa käyvän, nöyrän uskovan Pag-Mangkun hauta." "Tämä on kuuluisan selittäjän ja opettajan Shlihan hauta. Hän valaisi luostarit valolla; hän oli kunnianarvoisan viisauden opettajan Pietarin poika. Hänen äänensä kaikui kirkkaana kuin trumpetin ääni. Herra yhdistäköön hänen puhtaan sielunsa vanhurskaiden miesten ja isien sieluihin. Hän saakoon osakseen taivaan iloa." "Tämä on pappi Taken hauta. Hän teki innolla työtä seurakunnan hyväksi."

Nestoriaanien ja muslimien lähetyssaarnaajien välillä oli kilpailua mongoli-kaanien suosiosta. Tässä taistelussa voitti islam ja Syyrian kristittyjen määrä alkoi laskea. 1400-luvun alussa oli Timur-lenk jo perustanut valtakuntansa, jonka keskuksena oli Samarkand. Vaikka hän oli muslimi, hän hylkäsi Bagdadin ja sai aikaan yleisesti ottaen niin ainutlaatuista tuhoa, että suuret osat Aasiaa eivät ole koskaan siitä toipuneet. Kristittyjen määrä väheni nopeaan tahtiin Aasian länsiosista.

Kun 1200-luvun ja myöhempien vuosisatojen fransiskaani- ja jesuiittalähetyssaarnaajat huomasivat vaivalloisilla matkoillaan, että Cathay-nimine kadonnut maa oli sama kui vastalöydetty Kiina, he löysivät sieltä paljon syyrialaisia kristittyjä. Fransiskaanilähetyssaarnaaja Giovanni de Montecorvino, joka kuoli Kiinassa noin vuonna 1328, kirjoitti: "Lähdin persialaisten kaupungista nimeltä Tauris Herran vuonna 1291 ja tulin aina Intiaan asti...kolmetoista kuukautta ja kastoin tuolla seudulla eri paikkakunnilla noin sata henekeä...jatkoin matkaani aina Cathayhyn saakka, joka on tataarien suureksi kaaniksi kutsutun keisarin valtakuntaa. Esitin hänelle Herramme paavin kirjeen ja kutsuin häntä ottamaan vastaan Herramme Jeesuksen Kristuksen katolisen uskon, mutta hän oli elänyt liian kauan epäjumalnpalveluksessa. Hän osoittaa kuitenkin monenlaista ystävällisyyttä kristityille ja viimeiset kaksi vuotta olen asunut hänen luonaan. Nestoriaanit, jotka kantavat kristityn nimeä, mutta ovat poikenneet surullisella tavalla kristittyjen uskonnosta, ovat päässeet täällä sellaiseen valtaan, etteivät he salli muiden kristittyjen pystyttää pientäkään kappelia tai julkaista mitään heidän opistaan poikkeavaa."
Soltanian arkkipiispa viittaa Giovanni de Montecorvinoon kirjoittaessaan: "Hän eli hyvin rehtiä elämää miellyttäen niin Jumalaa kuin ihmisiäkin...hän olisi käännyttänyt koko maan kristilliseen katoliseen uskoon elleivät nestoriaanit, nuo valhekristiyt ja todelliset kerettiläiset olisi estäneet häntä...[Hän] näki paljon vaivaa noiden nestorialaisten kanssa saadakseen heidät tottelemaan äitiämme, pyhää roomalaiskatolista kirkkoa; sillä elleivät he tottelisi sitä, he eivät pelastuisi. Ja sen takia nuo nestorialaiset lahkolaiset vihasivat häntä suuresti."
Cathayssa sanottiin olevan yli 30,000 nestorialaista, jotka olivat hyvin rikkaita. Heillä oli komeat ja hyvin järjestetyt kirkot, joissa oli ristejä ja kuvia Jumalan ja pyhimysten kunniaksi. "Uskotaan, että jos he liittyisivät pienempään fransiskaanimunkkien ryhmään ja muihin kunnon kristityihin, jotka asuvat tuossa maassa, he pystyisivät käännyttämään koko maan ja keisarinkin oikeaan uskoon."
Giovanni de Montecorvino itse kuvatessaan työmenetelmiään valittaa, että hänen veljensä eivät kirjoita hänelle. Häntä huolestuttivat uutiset, joita tuli kaikkialta Euroopasta—kertomuksia vaeltavasta tohtorista, joka hänen sanojensa mukaan "levittää täälläpäin mitä kauhistuttavampia solvauksia Rooman hovista ja järjestöstämme ja lännen tilasta ja siitä syystä toivon mitä kiihkeimmin saavani oikeaa tietoa asioista..." Hän pyytää saada sopivia apulaisia ja sanoo, että hän on jo kääntänyt Uuden Testamentin ja Psalmit maan kielelle ja jatkaa "ja olen kirjoituttanut ne kaikkein hienoimmalla tavalla, mitä täällä on mahdollista; ja niin pidän esillä ja julistan Kristuksen lain todistusta kirjoittamalla, lukemalla ja saarnaamalla".

Kun Robert Morrison opiskeli kiinaa Lontoossa ennen lähtöään London Missionary Societyn lähettinä suureen tehtäväänsä kääntämään Raamattu kiinan kielelle, hänelle näytettiin kiinalainen käsikirjoitus, joka oli löytynyt British Museumista ja jota hän tutkikin. Siihen sisältyivät mm. evankeliumien yhdistelmä, apostolien teot ja Paavalin epistolat sekä myös latinalais-kiinalainen sanakirja. Käsikirjoituksen oletettiin olevan tuntemattoman roomalaiskatolisen lähetyssaarnaajan 1500-luvulla tekemä.
Kiinalaisessa historiankirjoituksessa on seuraava maininta mongolidynastian lopun ja ming-dynastian alun (1368) kuvauksen jälkeen:

...Suuren läntisen valtameren asukas tuli pääkaupunkiin, joka sanoi, että Taivaan Herra, Ye-su syntyi Ju-tê-assa, joka on sama kuin Ta Ts'inin vanha maa (Rooma); että tämän maan kerrotaan historiankirjoissa olleen olemassa aina maailman luomisesta asti viimeisten 6000 vuodan ajan; että se on vastaansanomatta historian pyhää maata ja kaikkien maailman asioiden alkuperä; että sitä on pidettävä maana, jossa Taivaan Herra loi ihmissuvun. Tämä kuvaus vaikuttaa jotensakin liioitellulta eikä siihen pitäisi luottaa...

Persialaiset ja syyrialaiset seurakunnat ovat kadonneet Aasiasta, jossa niitä aikaisemmin esiintyi laajalti poikkeuksena syyrialaisten kristittyjen monilukuinen ja kiinnostava seurakunta Etelä-Intian rannikolla sijaitsevassa Malabarissa ja jotkut Urumiahin seudulla olevat jäännösseurakunnat lähellä niiden syntysijoja.

Aina 200-luvun lopulle saakka ne säilyttivät mitä suurimmassa määrin yksinkertaisen raamatullisuuden seurakuntiensa järjestelyissä. Jossain määrin ne olivat erillään lännen seurakuntien teologisista keskusteluista. Niiden lähettämät apostoliset lähetit käyttivät voimansa jatkuviin matkoihin levittäessään menestyksellä evankeliumia ja perustamalla seurakuntia Aasian kaukaisia osia myöten.
Silloin kun Rooman maailmanvaltaan kuuluvilla seurakunnilla oli hengähdystauko 300-luvulla kärsimistään vainoista, Persian ja idän seurakunnat joutuivat ennenkokemattomiin ja julmiin koetuksiin. Ne kestivät ne säilyttäen uskonsa kärsivällisyydellä. Niitä heikensivät pikemminkin Papa ben Aggain uudistukset kuin vainojen aiheuttamat ahdingot. Ne valmistivat tietä 400-luvun alussa pidetyssä Seleukian kirkolliskokouksessa esitetylle roomalaiskatoliselle seurakuntajärjestelmälle. Järjestelmä joutui mukautumaan siihen tosiasiaan, että Persian maailmanvallan ja muidenkin Aasian maiden hallitsijat olivat pakanoita. Ne, jotka näkivät Konstantinuksen aikaisen kirkon ja valtion liiton olevan pääsyynä seurakuntien rappioon lännessä, olisivat voineet odottaa asioiden olevan paremmalla kannalla idässä, missä kirkon ja valtion liittoa ei ollut.

Mutta niissä oli vallalla roomalaiskatolinen järjestelmä alueellisine seurakuntineen, papistoineen, piispoineen ja metropoliittoineen ja Syyrian seurakunnat hylkäsivät raamatullisen seurakuntajärjestyksen vanhimmistoineen ja käyttivät energiansa niihin taisteluihin ja juoniin ja eriseuroihin, joita jatkuvasti esiintyi heidän keskuudessaan sen seurauksena, että eri henkilöt pyrkivät piispan eli katolikoksen vaikutusvaltaiseen asemaan. Eivät edes tärkeät herätykset, joita silloin tällöin esiintyi, kyenneet pysähdyttämään seurakuntien rappeutumista, vaikka ne havaitsivatkin, että se oli vallanhaluisten ihmisten aikaansaannosta heidän pyrkiessään voimistamaan piispojen vaikutusvaltaa vastakohtana Hengen toiminnalle kansan keskuudessa ja vaikka ne pyrkivät vetämään ihmisiä takaisin Herran käskyjen tottelemiseen Sanaan vedoten.
Nestoriaanien liike, jonka takia tapahtui idän ja lännen seurakuntien ero olisi saattanut johtaa herätykseen, jos se olisi palannut takaisin Raamatun malliin, mutta vaikka se sytyttikin jonkin aikaa intoa lähetystyöhön, se ei murentanut papiston valtaa eikä uskoa heidän suorittamiensa sakramenttien aikaansaamaan pelastukseen. Seurakunnat menettivät paljon valtion ja kirkon liittoutumisen myötä, kun niillä oli katolikos eli patriarkka, joka voi saada apua maalliselta esivallalta saadakseen ihmiset tottelemaan määräyksiään ja jonka kautta valtio voi vaikuttaa seurakuntiin. Seurakunta opetettiin kiinnittämään katseensa pikemminkin Seleukiaan tai Bagdadiin kuin Kristukseen; lähettämään selontekonsa pikemminkin noihin keskuksiin kuin viemään asiansa suoraan Hänelle, "joka käyskelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä" saadakseen ohjausta pikemminkin piispoilta kuin että ne olisivat luottaneet siihen, että Pyhä Henki jakaisi heille seurakunnan rakentamiseksi ja evankeliumin saarnaamiseksi tarvittavat lahjat.
Tätä kautta tuotiin seurakuntiin myös pyhäinkuvat ja levitettiin niiden käyttöä, mikä heikensi evankeliumin todistusta epäjumalanpalvelusta harjoittavien pakanoiden keskuudessa ja tuhosi sen voiman vastustaa tulevaa islamin aaltoa, joka valtasi ja pitää yhä vallassaan laajoja alueita, joissa kerran oli mitä kirkkain toivo siitä, että Kristuksen tuntemus säilyisi.

ALAVIITTEET

1. The Syrian Churches, J.W. Etheridge.
2. Le Christianisme dans l'Empire Perse sous la Dynastie Sassanide (224-632), J.Labourt.
3. Early Christianity Outside the Roman Empire, F.C. Burkitt, M.A.
4. Das Buch des Synhados, Oscar Braun.
5. Nestroius and His Teachings, J.Bethune-Baker.
6. The Bazaar of Heraclides of Damascus, J.Bethune-Baker.
7. Cathay and the Way Thither, eversti Sir Henry Yule, Haklut Society.
8. Nestorian Missionary Enterprise, pastori John Stewart, M.A., fil.tri (T & T Clark, Edinburgh, 1928). Sinänsä arvokas teos ja myös mitä tulee viittauksiin eri auktoriteetteihin, mm. Chwolsoniin, joka on kääntänyt mainitut päällekirjoitukset.
9. Cathay and the Way thither, eversti Sir Henry Yule, Haklut Society.
Valdolaiset ja albigenssit
Alkuperäinen artikkeli: Broadbent, The Pilgrim Church, The Gospel Reaches the East
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä