Valdolaiset ja albigenssit

E.H. Broadbent

SEURAKUNNAN VAELLUS

5. LUKU

VALDOLAISET JA ALBIGENSSIT

1100-1230 70-1700 1160-1318 1100-1500

Bosnialaiset ja muista Balkanin maista kotoisin olevat veljet tulivat Etelä-Ranskaan matkallaan Italiaan ja löysivät sieltä kaikkialta niitä, joilla oli sama usko kuin heillä. Heidän opetuksensa otettiin innolla vastaan. Roomalaiskatolinen papisto kutsui heitä bulgarialaisiksi, kataareiksi, patareeneiksi ja muilla nimityksillä ja noudattaen vuosisataista tapaa Vähässä Aasiassa ja Balkanin maissa väitti, että he olivat manikealaisia.

Niiden piirien lisäksi, joihin nämä kuuluivat syntyi muita vastaavia roomalaiskatolisen kirkon sisällä ¹ niiden hengellisten liikkeiden seurauksena, jotka kehittyivät siihen suuntaan, että suuret määrät ihmisiä -- jotka nimellisesti kuuluivat roomalaiskatoliseen kirkkoon -- hylkäsi kirkon uskonnolliset tilaisuudet, joissa he olivat aikaisemmin tottuneet käymään ja kokoontuivat niiden ympärille, jotka lukivat heille Jumalan Sanaa ja selittivät sitä. Tärkeimpiä näistä opettajista oli Pierre de Brueys, joka oli kyvykäs ja ahkera saarnaaja, joka kaikkia vaaroja uhmaten matkusti kahdenkymmenen vuoden ajan pitkin ja poikin Dauphinyä, Provencea, Languedocia ja Gascognea pelastamalla suuria määriä ihmisiä siitä taikauskosta, johon heidät oli kasvatettu, takaisin Raamatun opetuksiin, kunnes hänet poltettiin St. Gillesissä vuonna 1126. Hän osoitti Raamatusta, ettei ketään pitäisi kastaa ennenkuin hän on tullut sellaiseen ikään, että voi itse tehdä johtopäätöksiä; että on hyödytöntä rakentaa kirkkoja, koska Jumala otta vastaan vilpittömän jumalanpalvonnan, missä se sitten tapahtuukin; että krusifiksejä ei pitäisi kunnioittaa, vaan sen sijaan pikemminkin katsoa kauhulla, koska ne esittävät välinettä, jolla meidän Herramme kärsi; että leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, vaan symboloivat Hänen kuolemaansa ja muistuttavat siitä; ja että elävien rukoukset ja hyvät työt eivät voi hyödyttää kuolleita.

Häneen liittyi clunyläinen munkki Henri, joka oli apupappi ja jonka hätkähdyttävä ulkomuoto, voimakas ääni ja suuret puhujan lahjat kiinnittivät huomiota. Se, että hän tuomitsi vallitsevan pahuuden ja selitti Raamattua vakuuttavasti sekä hänen intonsa ja omistautuneisuutensa saivat aikaan sen, että monet tekivät parannuksen ja uskoivat, mm. monet pahamaineiset synnintekijät, joiden kääntymys sai heidän elämässään aikaan muutoksen. Papit, jotka yrittivät vastustaa häntä pelästyivät hänen saarnojensa voimaa ja nähdessään ne valtavat ihmisjoukot, jotka häntä seurasivat.
Häntä itseään vanhemman ja hänen ihailemansa veljen ja työtoverin väkivaltainen kuolema ei häntä pysäyttänyt; hän jatkoi todistamistaan kunnes Bernhard Clairvauxlainen, joka oli tuon ajan mahtavin mies Euroopassa, kutsuttiin vastustamaan häntä, sillä hän oli ainoa, jolla oli toivoa onnistua siinä. Bernhard havaitsi kirkkojen olevan hylättyinä ja ihmisten kääntyneen kokonaan pois papistosta ja vaikka Henri pakotettiin pakenemaan mahtavaa vastustajaansa, Bernhardin kaikki puhetaito pystyi jarruttamaan liikettä vain hetkellisesti. Tuo liike ei ollut riippuvainen kenestäkään yksilöstä, vaan se oli luonteeltaan hengellinen ja vaikutti koko väestöön. Henri pystyi pakenemaan vangitsemista pitkän aikaa ja jatkamaan pelotonta työtään, mutta lopulta hän joutui papiston käsiin, hänet vangittiin ja hän joko kuoli vankilassa tai tapettiin Toulousessa.
Sen piintyneen tavan mukaisesti, jossa kaikille niille, jotka uskalsivat palata takaisin raamatullisuuteen, annettiin joku lahkolaisnimitys, monia kutsuttiin petrobrussiaaneiksi ja henrikiaaneiksi. Näitä nimityksiä he eivät itse koskaan hyväksyneet. Bernhard Clairvauxlainen valitti katkerasti sitä, etteivät he suostuneet käyttämään itsestään kenenkään perustajansa nimeä. Hän sanoi:

Nimitys albigenssit² ei esiinny ennenkuin Lombersissa lähellä Albia pidetyn kirkolliskokouksen jälkeen noin 1100-luvun puolivälissä. Oikeudenkäyntiin tuotujen ihmisten uskontunnustus ei poikennut paljoakaan uskontunnustuksesta, jonka roomalaiskatolinenkin olisi saattanut lausua; mutta koska he eivät halunneet vannoa valaa sanomansa vahvistukseksi, heidät tuomittiin. Tämä uskontunnustus, johon sisältyi myös julistus siitä, että uskoi lapsikasteeseen, osoittaa, että ne, jotka olivat saaneet vaikutteita aikansa uskonnollisilta liikeiltä erosivat toisistaan siinä, missä määrin he poikkesivat vallassa olevan kirkon opetuksista. Tällaisena hengellisesti rauhattomana aikana syntyi kaikenlaisia outoja ja mielikuvituksellisia käsityksiä ja niin sekä totuus että eksytys voivat itää hedelmällisessä maaperässä. Jotkut kuulustellut ja tuomitut ihmiset näyttävät olleen mystikkoja ja vaikka monia syytettiinkin manikelaisuudesta, heillä ei ollut mitään yhteyttä manikealaisuuteen. Kuitenkin oli tapauksia, joissa oli kysymys manikealaisuudesta; heidät sekoitettiin helposti niihin, joilla ei tuota oppia ollut.
Kansan parissa veljiä kutsuttiin tavallisimmin "Hyviksi Miehiksi" ja yleensä heistä annetaan sellainen todistus, että heidän elämäntapansa oli esimerkkinä kaikille ja erityisesti, että heidän vaatimattomuutensa ja hurskautensa muodostivat vastakohdan papiston velttoudelle.
Näiden seurakuntien opettajille pidettiin konferenssi lähellä Toulousea St. Felix de Caramanissa vuonna 1167, jossa eräs Konstantinopolista kotoisin oleva vanhimmistoveli omaksui johtajan roolin; hän toi hyviä uutisia seurakuntien etenemisestä kotiseudullaan ja myös Romaniassa, Bulgariassa ja Dalmatiassa. Vuonna 1201 erään toisen Albaniasta kotoisin olevan johtajan vierailu sai aikaan laajan herätyksen Ranskassa.
Jotkut veljistä omistautuivat kokonaan sananjulistusmatkoille ja heitä kutsuttiin "Täydellisiksi". He eivät omistaneet mitään Herran sanojen (Matt. 19:21) mukaisesti. Heillä ei ollut kotia ja he toimivat kirjaimellisesti tuon Herran käskyn mukaisesti. Oltiin yleisesti sitä mieltä, että kaikkia ei ole kutsuttu sille tielle ja että suurimman osan kristityistä piti palvella Häntä pysyen perheidensä kanssa ja jatkaen tavallisia toimiaan, vaikka he samalla ajattelivatkin, että he itse ja kaikki heidän omaisuutensa kuuluivat Kristukselle.

Etelä-Ranskan Languedocissa ja Provencessa oli niin kehittynyt kulttuuri, että se oli edellä kaikkia muita maita. Siellä oli yleensä ottaen vastustettu ja torjuttu roomalaiskatolisen kirkon halu hallita. Siellä oli runsaasti uskovien muodostamia seurakuntia, jotka kokoontuivat ulkopuolella roomalaiskatolisen kirkon ja ne lisääntyivät koko ajan. Niiden jäseniä kutsutaan usein albigensseiksi, mutta he eivät itse käyttäneet tuota nimitystä eikä heistä käytettykään sitä ennenkuin myöhempänä aikakautena. Heillä oli läheiset yhteydet veljiin -- kutsuttiin heitä sitten valdolaisiksi, Lyonin köyhiksi, bogomileiksi tai jollain muulla nimityksellä -- niitä ympäröivissä maissa, joissa nämä seurakunnat levisivät eri kansojen keskuudessa.
Paavi Innocent III vaati Toulousen kreiviltä Raymond VI:lta, joka hallitsi Provencea ja muilta Etelä-Ranskan hallitsijoilta ja prelaateilta, että harhaoppiset oli karkotettava maasta. Se olisi merkinnyt maalle tuhoa. Raymond viivytteli, mutta joutui pian toivottomaan riitaan paavin kanssa, joka julisti vuonna 1209 ristiretken häntä ja hänen kansaansa vastaan. Aneita tarjottiin nyt kaikille kuten aikaisemmin niille ristiretkeläisille, jotka vaaransivat henkensä yrittäessään vapauttaa pyhät paikat muslimisaraseeneilta, mutta tällä kertaa palkaksi paljon helpommasta tehtävästä, joka oli Ranskan hedelmällisinten maakuntien hävittäminen. Aneet ja toivo sotasaaliista ja kaikenlaisen pahuuden harjoittamisesta houkutteli satojatuhansia miehiä.
Korkeiden papillisten arvohenkilöiden valvonnassa ja erittäin kyvykkään sotilasjohtajan ja suunnattoman kunnianhimoisen ja armottoman julman Simon de Montfortin johdolla sen ajan Euroopan kaunein osa, jonka kulttuuri oli korkeimmalla tasolla Euroopassa, hävitettiin ja siitä tuli kahdenkymmenen vuoden ajaksi sanoinkuvaamattoman julmuuden ja pahuuden näyttämö, joka tuhottiin täysin.
Kun Beziersin kaupunkia kehotettiin antautumaan, sen katoliset asukkaat liittyivät toisinajattelijoihin ja kieltäytyivät antautumasta, vaikka heitä varoitettiin, että jos kaupunki valloitettaisiin, ei yksikään sielu jäisi henkiin. Kaupunki valloitettiin ja yhtäkään niistä kymmenistätuhansista, jotka olivat paenneet sinne, ei säästetty. Erään toisen paikan, La Minerven valloituksen jälkeen köydettiin noin 140 uskovaa rukoilemassa, naiset toisessa ja miehet toisessa talossa, odottaen tuomiotaan. De Montfortilla oli valmiina suuri määrä puuta ja hän käski heitä joko kääntymään katolisuuteen tai nousemaan puuvuorelle. He vastasivat, ettei heillä ollut mitään paavillista tai pappisauktoriteettia, vain Kristus ja Hänen Sanansa. Tuli sytytettiin ja uskonsa tunnustajat astuivat liekkeihin empimättä.

Lähellä tätä paikkaa Narbonnen seudulla perustettiin Inkvisito vuonna 1210 dominikaaniveljeskunnan perustajan Dominicuksen johdolla. Raamattu kiellettiin maallikoilta Toulousen kirkolliskokouksessa 1229, paitsi Psalmien latinankielistä käännöstä. Samoin kiellettiin maallikoilta heidän omille kielilleen tehdyt raamatunkäännökset. Inkvisitio suoritti loppuun sen, joka Provencen ristiretkeltä oli jäänyt suorittamatta. Monet veljistä pakenivat Balkanin maihin; toiset hajaantuivat kaikkialle naapurimaihin, Provencen kulttuuri hävisi ja etelän itsenäiset maakunnat liitettiin Ranskan kuningaskuntaan.

Piedmontin alppilaaksoissa oli ollut jo vuosisatojen ajan uskovien seurakuntia, jotka kutsuivat itseään veljiksi ja jotka myöhemmin tunnettiin laajalti nimellä valdolaiset eli Vaudois, vaikka he eivät itse tuota nimitystä hyväksyneetkään. He katsoivat tällä alueella asuvien veljien seurakuntien olevan historiallisesti peräisin aina apostolisista ajoista saakka. Niinkuin niin monet kataareiksi, paulikiaaneiksi ja muilla nimityksillä kutsutut seurakunnat, nämäkään eivät olleet "reformoituja", koska ne eivät olleet koskaan poikenneetkaan Uuden Testamentin mallista niinkuin roomalaiskatoliset, ortodoksit ja muut, vaan he olivat pysyneet vaihtelevassa määrin apostolisessa traditiossa. Konstantinuksen ajoilta alkaen oli ollut jatkuvasti niitä, jotka saarnasivat evankeliumia ja perustivat seurakuntia antamatta aikansa kirkon ja valtion suhteiden vaikuttaa itseensä. Tämä selittää sen, että oli suuria kristittyjen seurakuntia, jotka tunsivat hyvin Raamatun eivätkä olleet vajonneet epäjumalanpalvelukseen ja muihin Taurus-vuoristossa ja alppilaaksoissa hallitsevana toimivan tunnustavan kirkon pahuuksiin.

Alppien laaksojen veljien seurakunnat olivat eristäytyneinä pysyneet roomalaiskatolisen kirkon kehityksen vaikutusten ulottumattomissa. He pitivät Raamattua sitovana sekä opillisesti että seurakuntajärjestyksen osalta myös omana aikanaan eivätkä katsoneet olosuhteiden voivan tehdä sitä vanhentuneeksi. Heistä on sanottu, että koko heidän ajatus- ja toimintatapansa oli pyrkiä pitämään kiinni alkuperäisen kristinuskon luonteesta. Eräs merkki siitä, ettei heitä voida pitää "reformoituina" on se, että he sietivät suhteellisen hyvin roomalaiskatolista kirkkoa, kun taas reformaation seurauksena korostettiin lähes väistämättä kaikkea sitä pahaa, mistä oli erottu. Heidän kanssakäymisestään niiden aikalaistensa kanssa, jotka olivat jättäneet roomalaiskatolisen kirkon samoin kuin heidän myöhemmin käymistään neuvotteluista uskonpuhdistuksen uskonpuhdistajien kanssa heidän nähdään kaiken aikaa myöntävän sen, mitä hyvää siinä kirkossa oli, joka heitä vainosi.

Eräs myöhempi kirjoittaja Pilichdorf, joka myös vastustaa heitä katkerasti, sanoo, että ne, jotka väittivät uskonlahkonsa olleen olemassa jo paavi Sylvesterin ajoilta lähtien, olivat valdolaisia.
Jotkut ovat väittäneet, että Turinin piispa Claudius olisi ollut Piedmontin vuoriston valdolaisten perustaja. Hänellä olikin paljon yhteistä heidän kassaan ja he varmaan vahvistivat ja rohkaisivat toisiaan, mutta valdolaisiksi kutsuttujen veljien historia on paljon vanhempi. Turinissa sijaitsevan St. Rochin priori Marco Aurelio määrättiin vuonna 1630 kirjoittamaan selostuksen valdolaisten historiasta ja mielipiteistä. Hän kirjoitti, että valdolaisten historia ulottuu niin kauas taaksepäin, että mitään täyttä varmuutta heidän alkuperästään ei tarkalleen voida saada, mutta että edes 800- ja 900-luvuilla he eivät olleet mikään uusi lahko. Ja hän lisää, että sen sijaan, että he olisivat olleet 800-luvulla uusi lahko, heitä pidettiin pikemminkin sellaisten mielipiteiden lietsojina ja niihin rohkaisijoina, jotka olivat olleet olemassa jo ennen heitä. Hän kirjoitti edelleen, että Turinin Claudiusta oli pidettävä yhtenä näistä kiihottajista, koska hän kielsi, että ristiä pitäisi palvoa, pyhimysten palvonnan ja heidän rukoilemisensa ja oli ikonien päätuhoaja. Claudius opettaa Galatalaiskirjeen kommentaarissaan selkeästi vanhurskauttamista uskon kautta ja osoittaa, miten kirkko on hairahtunut eksyessään tuosta totuudesta.
Laaksojen veljet eivät koskaan menettäneet siellä tietoaan eivätkä tietoisuuttaan alkuperästään ja katkeamattomasta historiastaan. Kun laaksoihin 1300-luvulta alkaen hyökättiin ja ihmiset joutuivat neuvottelemaan ympäröivien ruhtinaiden kanssa, he aina korostivat sitä. Savoijin ruhtinaille, joiden kanssa he joutuivat neuvottelemaan pisimpään, he saattoivat aina vakuuttaa ilman pelkoa siitä, että olisivat puhuneet ristiin, että heidän uskonsa oli yhtenäinen ja oli periytynyt sellaisena isältä pojalle ikimuistoisista ajoista alkaen, aina apostolien ajoilta.
He sanoivat Ranskan Frans I:lle vuonna 1544: "Tämä Uskontunnustus on se, jonka olemme perineet esi-isiltämme, jopa kädestä käteen, sellaisena kuin heidän edeltäjänsä ovat aina ja kaikkina aikoina sitä opettaneet ja puhuneet." Muutamaa vuotta myöhemmin he sanoivat Savoijin ruhtinaalle: "Teidän Ylhäisyytenne ottakoon huomioon, että tämä uskonto, jota me elämme, ei ole ainoastaan meidän tämän päivän ihmisten uskonto tai uskonto, joka olisi keksitty vain muutama vuosi sitten, niinkuin meidän vihamiehemme väärin väittävät, vaan se on meidän isiemme ja isoisiemme uskonto niin, jopa esi-isiemme uskonto ja edeltäjiemme uskonto jo kaukaisilta ajoilta. Se on pyhien ja marttyyrien, Tunnustajien ja apostolien uskonto."

Kun he joutuivat tekemisiin 1500-luvun uskonpuhdistajien kanssa, he sanoivat: "Meidän esi-isämme ovat usein kertoneet meille, että meitä on ollut olemassa apostolien ajoilta lähtien. Me olemme kuitenkin teidän kanssanne yhtä mieltä kaikista asioista ja ajattelemme niinkuin tekin ajattelette, aina itse apostolien päiviltä lähtien me olemme olleet johdonmukaisia uskossamme ja arvostaneet sitä." Valdolaisten johtaja Henri Arnold sanoi vuonna 1689 heidän palatessaan takaisin laaksoihinsa: "Sen, että heidän uskontonsa on vanha samoinkuin heidän nimensä kunnioitettu, tunnustavat myös heidän vastustajansa" ja sitten hän lainaa inkvisiittori Reinariusta, joka paaville laatimassaan selonteossa koskien heidän uskontoaan myöntää, että "heitä on ollut ikimuistoisista ajoista alkaen". Arnold jatkaa: "Ei olisi vaikea todistaa, että tämä Piedmontin laaksojen uskollisten joukko on ollut olemassa jo neljäsataa vuotta ennen sellaisten erinomaisten ihmisten kuin Lutherin ja Calvinin ja heistä lähtöisin olevien uskonpuhdistuksen valojen ilmaantumista. Heidän seurakuntaansa ei ole myöskään koskaan reformoitu, siksi heitä nimitetään evankelisiksi. Valdolaiset ovat itse asiassa peräisin niistä Italian pakolaisista, jotka lähtivät kauniista maastaan sen jälkeen kun Paavali oli saarnannut siellä evankeliumia ja pakenivat niinkuin Ilmestyskirjan vaimo näille erämaavuorille, jossa he ovat tähän päivään saakka siirtäneet evankeliumin isältä pojalle yhtä yksinkertaisena ja puhtaana kuin Paavali sitä saarnasi".

PETRUS VALDES ?-n. 1217

Lyonilainen Petrus Valdes oli hyvin menestynyt kauppias ja pankkiiri, joka heräsi käsittämään pelastuksen tarpeen, kun eräs vieraista hänen järjestämillään kutsuilla menehtyi äkillisesti. Hän kiinnostui Raamatusta niin suuresti, että hän palkkasi kirjureita kääntämään osia siitä eräälle romaaniselle murteelle (1160). Häntä kosketti kertomus pyhästä Alexiuksesta, joka kertoman mukaan myi kaiken omaisuutensa ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Pyhään Maahan. Eräs teologi ohjasi Valdesin lukemaan Herran sanat Matteus 19:21:ssä "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua". Siksi hän lahjoitti (1173) maaomaisuutensa vaimolleen, myi loput ja jakoi saamansa rahat köyhille.
Hän omistautui joksikin aikaa Raamatun tutkimiseen ja lähti sitten (1180) saarnamatkoille ohjeenaan Herran sanat: "Sen jälkeen Herra...lähetti heidät kaksittain edellänsä jokaiseen kaupunkiin ja paikkaan, jonne hän aikoi itse mennä. Ja hän sanoi heille: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa. Menkää; katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua, älkää kenkiä..."

Häneen liittyi muita, jotka kulkivat ja saarnasivat tällä tavalla ja heidät tunnettiin nimellä "Lyonin köyhät". Heidän vetoomuksensa, että heidät tunnustettaisiin (1179) paavi Aleksanteri III johtamassa lateraalikonsiilissa, hylättiin ivallisesti. Keisarillisen ediktin nojalla heidät häädettiin Lyonista ja tuomittiin (1184) maasta karkotettaviksi. He joutuivat nyt hajaantumaan naapurimaihin ja heidän saarnatoimensa oli hyvin hyvin tehokasta ja Lyonin köyhistä tuli yksi niistä nimityksistä, joilla Kristusta ja Hänen opetustaan seuraavia kutsuttiin.
Eräs inkvisiittori nimeltään David Augsburgilainen sanoo: "'Lyonin köyhien' lahko ja muut vastaavat ovat sitäkin vaarallisempia, koska ne ovat pukeutuneet hurskauden viittaan...ulkonaisesti heidän elämäntapansa näyttää nöyrältä ja vaatimattomalta, mutta sydämessään he ovat ylpeitä". He väittävät, että heidän joukossaan on hurskaita miehiä, mutta eivät ymmärrä, että "meidän joukossamme on äärettömän paljon enemmän ja parempia kuin heillä, sillä meidän hurskaamme eivät ole hurskaita ainoastaan päällisin puolin, kun taas harhaoppisilla kaikki on pelkkää ulkokultaisuuteen puettua pahuutta". Eräässä vanhassa kronikassa kerrotaan, että jo vuonna 1177 "Petrus Valdesin opetuslapset tulivat Lyonista Saksaan ja alkoivat saarnata Frankfurtissa ja Nürnbergissä, mutta koska Nürnbergin konsiilia varoitettiin heistä ja käskettiin ottamaan heidät kiinni ja polttamaan heidät, he katosivat Böömiin".
Petrus Valdesilla oli niin läheiset suhteet valdolaisiin, että monet nimeävät hänet tuon lahkon perustajaksi, vaikka toiset johtavatkin nimityksen 'valdolaiset' Alppilaaksojen ranskankieliseen nimitykseen Vallenses, asuihan siellä paljon valdolaisia uskovia. On otta, että he arvostivat Valdesia suuresti, mutta hän ei ole voinut olla valdolaisten perustaja, koska heidän uskonsa ja käytänteidensä perustana oli Raamattu ja he olivat niiden seuraajia, jotka olivat alusta asti pitäneet kiinni Raamatun ohjeista. Se, että ulkopuoliset kutsuivat heitä heidän keskuudessaan merkittävän miehen mukaan oli tavallinen tapa heidän vastustajiensa keskuudessa, koska he eivät halunneet antaa heille oikeutta kutsua itseään "kristityiksi" tai "veljiksi".
Petrus Valdes jatkoi matkasaarnaajana ja ulotti matkansa aina Böömiin saakka, jossa hän kuoli vuonna 1217 tehtyään siellä työtä monien vuosien ajan ja kylvettyään runsaasti siementä, jonka hedelmä näkyi tuon maan tuottamassa hengellisessä sadossa Hussin aikaan ja vielä myöhemminkin. Petrus Valdesin ja häneen liittyneiden matkasaarnaajien saama arvostus antoi lisäpontta valdolaisten lähetystyölle, jotka olivat tähän saakka olleet jokseenkin eristyksissä kaukaisissa alppilaaksoissa, mutta lähtivät nyt saarnaamaan Sanaa kaikkialle.

Monet sielut kärsivät roomalaiskatolisen kirkon piirissä vallitsevasta maailmallisuudesta. He kaipasivat hengellisen elämän herätystä, mutta eivät kuitenkaan lähteneet tuosta järjestelmästä eivätkä liittyneet uskovien seurakuntiin, jotka pyrkivät roomalaiskatolisen kirkon ulkopuolella toimimaan Raamatun periaatteiden mukaisesti. Samana vuonna (1209), jolloin paavi Innocent III aloitti ristiretken Etelä-Ranskaa vastaan silloin 27-vuotias Franciscus Assisilainen kuuli eräänä talviaamuna messussa Jeesuksen sanat Matteuksen kymmenennestä luvusta, jossa Hän antoi ohjeita kahdelletoista apostolilleen lähettäessään heidät saarnaamaan. Franciscus Assisilainen näki tässä sen uskonpuhdistuksen mallin, jota hän oli kaivannut ja hän koki olevansa kutsuttu saarnaamaan äärimmäisessä köyhyydessä ja nöyryydessä. Tästä sai alkunsa fransiskaaniveljeskunta, joka levisi nopeasti kaikkialle maailmaan.

Franciscus oli loistava saarnamies ja hänen vilpittömyytensä, antautuneisuutensa ja iloinen luontonsa veti puoleensa suuria ihmisjoukkoja kuuntelemaan häntä. Hän matkusti Roomaan vuonna 1210 mukanaan pieni ryhmä varhaisimpia seuraajiaan ja sai paavilta jotensakin vatahakoisen suullisen hyväksymisen veljeskunnan "säännölle" ja myös luvan saarnata. Pian oli veljeskuntaan liittymistä haluavien määrä niin suuri, että muodostettiin "kolmas sääntökunta", tertiaarit niitä varten, jotka halusivat noudattaa sääntöä ja toimia samalla maallisessa ammatissaan. He sitoutuivat noudattamaan tietynlaista elämäntapaa, jonka malli löyty pääasiassa Jeesuksen opetuslapsilleen antamista ohjeista, kun hän lähetti heidät saarnaamaan.
He lupasivat palauttaa väärin saadut voitot, tehdä sovinnon vihamiestensä kanssa, elää rauhassa kaikkien kanssa, elää rukouksen ja laupeudentyön täyttämää elämää, noudattaa paastoja ja osallistua vigilioihin, maksaa kirkolle kymmenykset, olla vannomatta valoja, olla kantamatta asetta, olla käyttämättä sopimatonta kieltä ja osoittaa laupeutta kuolleita kohtaan. Franciscuksen rinnassa paloi into käännyttää pakanoita ja muslimeja ja myös maanmiehiään italialaisia ja hän joutui kahdesti lähes kuoleman kieliin yrittäessään tavoittaa "uskottomat" Palestiinassa ja Marokossa ja saarnata heille.
Vuonna 1219 pidettiin veljeskunnan toinen kapituli ja monia veljeskunnan veljiä lähetettiin kaikkiin maihin aina Saksasta Pohjois-Afrikkaan ja myöhemmin myös Englantiin. Viisi niistä, jotka lähetettiin Marokkoon, kärsi marttyyrikuoleman. Sääntökunta kasvoi pian sellaisiin mittasuhteisiin, ettei Franciscus pystynyt sitä hallitsemaan. Sen johtoon nousi miehiä, joilla oli erilaiset ihanteet ja Franciscuksen suureksi suruksi köyhyyssääntöä muutettiin. Hänen kuolemansa jälkeen (1226) jo aikaisemmin syntynyt kahtiajakautuminen tiukkojen ja vapaampien veljeskunnan jäsenten välillä tuli ratkaisuvaiheeseen; tiukempia veljiä, joita kutsuttiin nimityksellä Spirituali, vainottiin. Neljä heistä poltettiin roviolla Marseillessa vuonna 1318 ja samana vuonna paavi julisti harhaopiksi opetuksen, jonka mukaan Kristus ja Hänen apostolinsa eivät omistaneet mitään.

Nämä uudet dominikaanien ja fransiskaanien sääntökunnat syntyivät vilpittömästä halusta vapautua kirkossa ja maailmassa vallitsevista pahoista ilmiöistä, joita he eivät voineet sietää ja sielun kaipuusta Jumalan puoleen. Vanhemmat luostariveljeskunnat olivat kiinnostuneet pääasiassa henkilökohtaisesta pelastuksesta ja pyhityksestä, kun taas nämä uudemmat sääntökunnat omistautuivat enemmän ympärillään asuvien ihmisten auttamiselle heidän tarpeissaan ja kurjuudessaan. Molemmantyyppisillä veljeskunnilla, niin luostariveljeskunnilla kuin saarnaajaveljeskunnillakin oli laajalti hyvä vaikutus; mutta kuitenkin molemmat ihmisen ajatuksiin perustuvat sääntökunnat rappeutuivat nopeasti ja niistä tuli pahuuden välikappaleita -- aktiivisia välineitä niiden vastustamisessa, jotka pyrkivät aikaansaamaan herätystä noudattamalla Raamatun ohjeita ja tekemällä sitä tunnetuksi.
Luostariveljeskuntien ja kerjäläismunkkikuntien historia osoittaa, että jos joku hengellinen liike saadaan pysymään roomalaiskatolisen kirkon tai vastaavan järjestelmän piirissä, se on tuomittu ja se vajoaa väistämättä lopulta samalle tasolle, josta se alunperin nousi uudistukseen. Se hankkii itselleen vapauden vainoista oman elämänsä kustannuksella. Niin Franciscus Assisilainen kuin Petrus Valdeskin olivat molemmat saaneet kuullaa samaa Herran opetusta ja omistautuneet Hänelle kokosydämisesti. Molemmissa tapauksissa heidän antamansa esimerkki ja opetus voitti ihmisjoukkojen sydämet ja vaikutti syvällisesti heidän elämäänsä. Samankaltaisuus päättyi siihen, kun Rooman uskonnollinen järjestelmä hyväksyi toisen ja torjui toisen. Heidän sisäinen suhteensa Herraan pysyi ehkä samana, mutta heidän elämänsä muotoutuivat hyvin eri suuntiin. Fransiskaaniveljeskunta sulautuin roomalaiskatoliseen järjstelmään ja auttoi sitä sitomaan piiriinsä lisää ihmisiä, kun taas Valdes ja hänen saarnaajajoukkonsa ohjasivat joukoittain ihmisiä Raamatun ääreen, josta he oppivat löytämään itselleen raikasta ja ehtymätöntä ravintoa "pelastuksen lähteistä".

Paavi Aleksanteri III:n kokoonkutsuma roomalaiskatolisen kirkon kirkolliskous Toursissa³ vuonna 1163 kielsi kaiken yhteydenpidon valdolaisiin, koska he opettivat "kirottua harhaoppia, joka on jo kauan sitten tyntynyt Toulousessa". Ennen 1100-luvun loppua Metzissä oli tosiaankin iso seurakunta, jonka käytössä oli Raamatun käännöksiä. Kölnin seurakunta oli ollut olemassa jo kauan ennen vuotta 1150, jolloin suuri määrä seurakunnan jäseniä teloitettiin ja joista heidät tuominnut tuomari sanoi: "He astuivat kuolemaan ei ainoastaan kärsivällisinä, vaan jopa innolla".
Espanjassa Aragonin kuningas Alfonso sääti ediktin heitä vastaan ja totesi, että niin tehdessään hän toimi edeltäjiensä esimerkin mukaisesti. Heitä oli runsain määrin Ranskassa, Italiassa, Itävallassa ja monissa muissa maissa. Passaun hiippakunnassa heitä oli vuonna 1260 neljässäkymmenessäkahdessa pitäjässä ja eräs Passaun papeista kirjoitti siihen aikaan: "Lombardiassa, Provencessa ja muualla harhaoppisilla oli enemmän kouluja kuin teologeja ja paljon enemmän kuulijoita. He väittelivät julkisesti ja kutsuivat ihmisiä hartauskokouksiin toreilla tai avoimilla niityillä. Kukaan ei uskaltanut estää heitä heidän ihailijoidensa voiman ja lukumäärän takia."
Vuonna 1212 dominikaanit olivat jo vanginneet 500 valdolaisiin kuuluvaa henkilöä Strassburgissa. Heitä oli kaikista yhteiskuntaluokista -- jalosukuisia, pappeja, rikkaita ja köyhiä, miehiä ja naisia. Vangit kertoivat, että heidänlaisiaan oli runsaasti Sveitsissä, Italiassa, Saksassa, Böömissä jne. Heistä kahdeksankymmentä, joukossa 12 pappia ja 23 naista, poltettiin roviolla. Kun heidän johtajansa ja vanhimmistoveljensä oli astumassa liekkeihin, hän sanoi: "Me olemme syntisiä, mutta se ei johdu meidän uskostamme, emmekä ole syyllistyneet jumalanpilkkaan, josta meitä syytetään ilman syytä; mutta me otamme vastaan syntiemme anteeksiantamuksen ilman ihmisten apua emmekä tekojemme perusteella". Teloitettujen omaisuus jaettiin kirkon ja maallisten viranomaisten kesken, jotka olivat antaneet voimavaransa kirkon käyttöön.
Paavi Gregorius IX:n käskykirjeessä vuodelta 1263 julistetaan: "Me julistamme pannaan ja kiroamme kaikki harhaoppiset, kataarit, patareenit, Lyonin köyhät, passaginit, josepinit, arnaldistit, speronistit ja muut, millä ikinä nimillä heitä sitten kutsutaankin, joilla kaikilla on tosiaankin samanlaiset kasvot, mutta joiden hännät ovat yhteenkasvaneet turhamaisuuden kautta". Inkvisiittori David Augsburgilainen myönsi, että aikaisemmin "kaikki lahkot olivat yhtä ja samaa lahkoa" ja että ne pitävät nyt yhtä vihollistensa edessä. Tällaiset monista eri lähteistä saadut hajanaiset merkinnöt riittävät osoittamaan, että 1100- ja 1200-luvuilla alkuseurakunnan mallin mukaisia seurakuntia oli Euroopassa laajalti. Joillakin seuduilla niitä oli niin paljon ja ne olivat niin vaikutusvaltaisia, että ne saivat toimia suhteellisen vapaasti, vaikka niitä muualla vainottiinkin julmasti. Ja vaikka niitä kutsuttiinkin monilla eri nimityksillä ja monien seurakuntien välillä saattoikin olla näkemyseroja, ne olivat kuitenkin olennaisilta osiltaan yhtä ja pitivät yhteyttä toinen toisiinsa ja kokoontuivatkin yhteen.

Näiden valdolaisina ja muunkin nimisinä tunnettujen veljien opit ja käytänteet olivat luonteeltaan sellaisia, että niistä käy selvästi ilmi, etteivät ne olleet seurausta yrityksistä uudistaa roomalais- ja kreikkalaiskatolisia kirkkoja takaisin raamatullisuuteen. Näissä seurakunnissa ei ollut jälkeäkään noiden kirkkojen vaikutuksesta, päinvastoin niissä ilmeni vanhan alkuseurakunnan perinteen jatkuminen, joka oli peräisin aivan toisesta lähteestä -- Raamatun opetuksesta ja alkuseurakunnan käytänteistä. Niiden olemassaolo osoittaa, että on aina ollut uskovia, joilla on ollut hengen voimaa ja hengellistä ymmärrystä, jotka ovat pitäneet seurakunnissa yllä perinnettä, joka on hyvin lähellä apostolisten seurakuntien käytänteitä ja hyvin kaukana kaikesta siitä, mitä hallitsevissa kirkkokunnissa oli kehitetty.
Raamatun lisäksi niillä ei ollut mitään erityistä uskontunnustusta, ei mitään sääntöjä; eikä kenenkään, vaikka kuinka merkittävän ihmisen auktoriteetin sallittu työntävän syrjään Raamatun auktoriteettia. Ja kuitenkin he tunnustivat kautta vuosisatojen ja kaikissa maissa samoja totuuksia ja heillä oli samat käytänteet. He arvostivat evankeliumeissa esitettyjä Kristuksen omia sanoja korkealle kaikkein korkeimpana ilmoituksena ja jos he joskus eivät kyenneet saattamaan mitään Hänen sanojaan sopusointuun joidenkin muiden raamatunkohtien kanssa, sillä he hyväksyivät koko Raamatun, he toimivat sen mukaan, mikä näytti olevan evankeliumien yksinkertainen merkitys. Heidän päätavoitteenaan oli Kristuksen seuraaminen, Hänen sanojensa totteleminen ja Hänen esimerkkinsä noudattaminen. He sanoivat, että Kristuksen Henki toimii jokaisessa siinä määrin kuin hän tottelee Kristuksen sanoja ja on Hänen tosi seuraajansa. Ainoastaan Kristus voi antaa ihmiselle ymmärrystä käsittää Hänen sanojaan. Jos joku rakastaa Häntä, hän pitää Hänen käskynsä. Seurakunnat edellyttivät seurakuntayhteydeltä muutamien suurien totuuksien omaksumista, mutta muuten sallittiin suuri vapaus epäillä tai olla eri mieltä jostain. He pitivät erittäin tärkeänä uskovassa asuvan Kristuksen Hengen sisäistä todistusta, sillä kaikkein korkeimmat totuudet tulevat sydämestä tai mielestä; ei niin, että ihmisille annettaisiin uutta ilmestystietoa, vaan selkeämpää Sanan ymmärtämistä.
Raamatunkohdista tutkittiin eniten Vuorisaarnaa, koska sitä pidettiin Jumalan lasten elämänohjeena. Veljet olivat verenvuodatusta vastaan ja myös kuolemanrangaistusta vastaan, samoin he vastustivat kaikkea voimankäyttöä uskonasioissa ja kaikkia heitä vahingoittaneita ihmisiä vastaan suunnattuja hankkeita. Silti suurin osa heistä hyväksyi itsepuolustuksen, jopa asein; niinpä laaksojen asukkaat puolustivat itseään ja perheitään, kun heitä vastaan hyökättiin. He eivät vannoneet mitään valoja eivätkä käyttäneet Jumalan nimeä tai mitään pyhää kepeästi, vaikka he joissain tilanteissa suostuivatkin sanomaan jotain valaehtoisesti. He eivät hyväksyneet suurten kirkkokuntien väitteitä siitä, että niillä olisi valta avata tai sulkea pelastuksen ovi eivätkä he uskoneet, että pelastus saavutettaisiin minkään sakramentin kautta, vaan ainoastaan uskosta Kristukseen, joka ilmeni rakkauden tekoina. He pitivät kiinni Jumalan kaikkivaltiudesta ja ihmisen vapaasta tahdosta armonvalinnassa.
Heidän mielestään oli kaikenlaisissa seurakunnissa ja kirkoissa kaikkina aikoina ollut Jumalan valaisemia ihmisiä. Siksi he lukivat Ambrosiuksen, Augustinuksen, Krysostomoksen, Bernhard Clairvauxlaisen ja muiden kirjoituksia hyväksymättä kuitenkaan kaikkea, mitä he kirjoittivat, vaan ainoastaan sen, mikä oli sopusoinnussa Raamatun puhtaan opin kanssa. He eivät rakastaneet teologisia väittelyitä eikä heidän keskuudessaan käyty sotaa pamfletein niinkuin niin monissa muissa piireissä oli tapana; mutta he olivat valmiit kuolemaan totuuden puolesta, korostivat käytännön hurskauden arvoa ja halusivat palvella Jumalaa hiljaisuudessa ja tehdä hyvää.

He noudattivat yksinkertaisuutta kaikessa, mitä tuli seurakuntajärjestykseen eikä heidän keskuudessaan esiintynyt mitään siitä, mikä oli kehittynyt roomalaiskatolisessa kirkossa. Kuitenkin seurakunnat ja vanhimmistot kantoivat vastuunsa mitä vakaammin. Koko seurakunta osallistui yhdessä vanhimmiston kanssa seurakuntakuria, vanhimmiston jäsenten valintaa ja muita tärkeitä asioita koskevaan päätöksentekoon. Herran ehtoollinen oli tarkoitettu kaikille uskoville ja sitä vietettiin sen muistoksi, että Herra antoi ruumiinsa heidän edestään. Samalla se oli voimakas kehotus antaa itsensä murrettaviksi ja vuodatettaviksi Hänen takiaan. Eräs vastustaja Pseudo-Reimer kirjoittaa (1260): "Mitä tulee kasteeseen, jotkut erehtyvät väittämään, että kaste ei pelasta pienokaisia ja julistavat Herran sanoneen, että 'Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu', mutta lapsihan ei vielä usko".
He uskoivat apostoliseen suksessioon kätten päällepanemisen kautta niille, jotka oli todella kutsuttu vastaanottamaan tämä armolahja. He opettivat, että roomalaiskatolinen kirkko oli sen menettänyt, kun paavi Sylvester hyväksyi kirkon ja valtion liiton, mutta että heillä itsellään se oli säilynyt. Jos sitä ei voitu joissain olosuhteissa soveltaa, Jumala voi antaa tarvittavan armolahjan ilman kättenpäällepanemistakin.
Heidän todistuksessaan oli tärkeä sija heidän "apostoleiksi" kutsumillaan ihmisillä. Vanhimpien ja kaitsijoiden jäädessä koteihinsa ja seurakuntiinsa "apostolit" matkustivat koko ajan ja kävivät tervehtimässä eri seurakuntia. Valdolaisilla apostoleilla ei ollut mitään omaisuutta tai kotia tai perhettä; jos heillä jotain näistä oli, he jättivät ne. Heidän elämänsä oli itsekieltäymystä, koettelemuksia ja vaaraa. He matkustivat äärimmäisen vaatimattomasti, ilman rahaa, ilman varavaatteita ja ne uskovat, joiden keskuudessa he opettivat Sanaa, pitivät huolta heidän tarpeistaan.
He kulkivat aina kaksittain, toinen oli vanhempi ja toinen nuorempi mies, joista nuorempi palveli vanhempaa. Heidän vierailujaan pidettiin suuressa arvossa ja heitä kohdeltiin kunnioituksella ja rakkaudella kaikissa suhteissa. Noina vaarallisina aikoina he matkustivat yleensä kauppamiehinä ja nuoremmalla oli tavallisesti mukanaan kevyttä kaupattavaa, kuten esim. veitsiä, neuloja yms. He eivät koskaan pyytäneeet mitään; itse asiassa monet heistä opiskelivat lääketiedettä vakavasti, jotta he voisivat hoitaa niiden ruumiita, joita he matkalla kohtasivat. Heitä kutsuttiin usein "Jumalan ystäviksi". Tähän tehtävään valittiin miehet huolella, sillä heidän mielestään yksi asialleen omistautunut oli arvokkaampi kuin sata sellaista, joiden kutsumus ei ollut aivan yhtä selvä.
Apostolit valitsivat köyhyyden, mutta muuten pidettiin jokaisen seurakunnan päävelvollisuutena oman seurakunnan köyhistä huolehtimista. Usein, kun yksityisiin koteihin ei enää mahtunut kokoontumaan ja rakennettiin yksinkertaisia kokoushuoneita, niihin liitettiin rakennukset köyhille ja vanhuksille, missä heistä voitiin huolehtia.
Hengellisen elämän ylläpitämisessä olivat omakohtainen, säännöllinen Raamatun luku, päivittäiset perhehartaudet ja usein pidetyt seurakuntien yhteiset kokoontumiset eniten arvostettuja. Nämä pyhät eivät osallistuneet maalliseen hallintoon; he sanoivat, että apostolit vietiin usein kuulusteltaviksi, mutta missään ei kerrota, että he olisivat itse toimineet tuomareina.
He antoivat suuren arvon koulutukselle ja samoin hengellisyydelle; monet heidän keskuudessaan toimineista Sanan palvelijoista olivat suorittaneet tutkintoja yliopistoissa. Paavi Innocent III (1198-1216) antoi heistä kaksinkertaisen todistuksen sanoessaan, että valdolaisten keskuudessa toimivat oppineet maallikot saarnaajina ja myös, että valdolaiset halusivat kuunnella vain sellaisten miesten opetusta, joissa Jumala asui.
Valdolaisten laaksojen suhteellisen rauhaisa elämä päättyi siihen, että paavi Klement VII lähetti erään munkin ottamaan inkvisiittorina käsittelyynsä tiettyjen alueiden harhaoppiset. Seuraavina kolmenatoista vuotena poltettiin roviolla noin 230 ihmistä ja uhrien omaisuuden jakoivat keskenään inkvisiittorit ja seudun hallintoviranomaiset. Talvella 1400 vainot laajenivat ja monet perheet pakenivat korkeammalle vuoristoon, jossa suurin osa lapsista ja naisista ja monet miehetkin kuolivat kylmään ja nälkään. Vuonna 1486 antoi Innocent VIII:n bulla Cremonan arkkidiakonille valtuudet hävittää kaikki harhaoppiset ja kahdeksantoistatuhatta miestä hyökkäsi laaksoihin. Silloin talonpojat alkoivat puolustautua ja käyttäen hyväkseen seudun vuoristoisuutta ja paikallistuntemustaan he pystyivät torjumaan hyökkäyksen, mutta selkkaus jatkui vielä yli sata vuotta.

1100-luvulta alkaen alkaa olla merkintöjä taloista, joissa köyhät, vanhukset ja raihnaiset asuivat yhdessä ja tekivät sellaista työtä, mihin pystyivät. He saivat varakkailta hyväntekijöiltä avustusta. Näiden talouksien jäsenet eivät vannoneet valoja eivätkä koskaan kerjänneet ja siinä suhteessa ne erosivat luostareista, mutta ne olivat kuitenkin uskonnollisia luonteeltaan. Niitä kutsuttiin "työtuviksi" ja niiden asukkaat kutsuivat itseään "Kristuksen vaivaisiksi". Rakennukseen oli usein liitetty "sairaala", ja monet sisarista omistautuivat sairaiden hoitoon, kun taas veljet pitivät usein koulua ja opettivat niissä. He kutsuivat tällaisia laitoksia "Jumalan taloiksi". Myöhemmin niistä alettiin käyttää nimityksiä Beghard ja Beghine, joista edellinen tarkoitti miesten ja jälkimmäinen naisten taloja. Alussa niiden epäiltiin olevan taipuvaisia "harhaoppisuuteen" ja epäilemättä ne olivatkin jatkuvasti veljien pakopaikkana, jonka suojassa he voivat elellä hiljalleen vainojen aikana. Aikaa myöten niitä alettiin pitää kokonaan harhaoppisina ja monet niiden asukkaista tapettiin. 1300-luvun loppupuolella paavinkirkon virkavalta otti ne haltuunsa ja antoi ne enimmäkseen fransiskaanien tertiaareille.