Tärkeä tekijä kiistassa olivat Marsilius Padovalaisen kirjoitukset¹. Keisari suojeli häntä ja luotti häneen, vaikka paavi julisti hänen olevan pahin harhaoppinen, jonka kirjoituksia hän oli lukenut. Marsilio oli syntynyt Padovassa ja opiskellut Pariisin yliopistossa, jossa hän saavutti arvostusta. Hän julkaisi vuonna 1324 kirjoituksensa Defensor Pacis, jossa hän osoittaa hyvin selkeästi Raamatun mukaisen valtion ja seurakunnan suhteen. Hän sanoo, että on alettu yleisesti käyttää sanaa seurakunta/kirkko seurakunnan/kirkon palvelijoista, papeista, piispoista ja diakoneista. Tämä on ristiriidassa sanan apostolisen merkityksen kanssa, jonka mukaan seurakunta muodostuu sen jäsenistä tai kaikista Kristukseen uskovista. Siinä merkityksessä Paavali kirjoittaa korinttolaisille: "Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle" (1.Kor.1:2). Hän korostaa, ettei sanaa ole alettu käyttää väärällä tavalla sattumalta, vaan perustein, joilla on hyvin suuri merkitys papistolle, mutta tuhoisat seuraukset kristikunnalle. Kirkon hierarkkinen järjestelmä on rakennettu tämän väärän olettamuksen varaan ja perustuu tiettyihin raamatunkohtiin, joita käytetään väärin sen tukemiseksi. Ja nyt on tuo hierarkkinen järjestelmä Raamatun ja Kristuksen käskyjen vastaisesti ottanut itselleen korkeimman oikeudellisen vallan ei ainoastaan hegellisissä, vaan myös maallisissa asioissa. Kun taas kaikkein korkein auktoriteetti, jolta piispojen ja pappien tulisi saada valtansa, on kristillinen seurakunta eikä kenelläkään opettajalla tai paimenella tässä maailmassa ole oikeutta pakottaa tottelemaan väkipakolla tai rangaistuksilla uhkaamalla.
Kenellä sitten on oikeus yleensä määrätä piispat, pastorit ja papit tehtäviinsä? Sillä Kristus oli apostolien auktoriteetti; heidän seuraajiensa auktoriteetteja olivat apostolit; apostolien kuoleman jälkeen valinnanoikeus siirtyi uskovien seurakunnille. Apostolien teot antaa esimerkin Stefanuksen ja Filippuksen valinnassa. Jos vielä apostolien läsnäollessa seurakunnat tekivät itse valinnan, miten paljon enemmän tätä tapaa on noudatettava heidän kuolemansa jälkeen?

KILTOJEN ROOLI

Kristilliset seurakunnat ja niiden oeptukset levisivät nopeasti suurten kaupunkien asukkaiden keskuuteen ja erityisesti erilaisten ammattikuntien ja kauppakiltojen jäsenteen keskuuteen. Italiassa ja Ranskassa kutsuttiin veljiä usein "kutojiksi" ikäänkuin arvostellen heitä siitä, että he olivat enimmäkseen käsityöläisiä ja jopa heidän opettajansa olivat kutojia ja suutareita. Nämä killat olivat voimakkaita ja niillä oli haaroja kaikissa maissa aina Portugalista Böömiin ja Englannista Sisiliaan. Kullakin niistä oli oma järjestönsä ja ne olivat myös yhteydessä toinen toisiinsa. Ne olivat luonteeltaan sekä käytännöllisiä että uskonnollisia ja niiden toiminnassa oli Raamatun lukemisella ja rukouksella tärkeä sija. Eräs kaikkein voimakkaimmista killoista oli vapaamuurarien kilta, johon kuului moniin eri rakennusalaan liittyvien ammattien työntekijöitä. Tämän killan voimasta ja tärkeydestä todistavat niiden lukuisien katedraalien ja kirkkojen, kaupungintalojen ja rakennusten kauneus, tyylikkyys ja vahvuus, joita rakennettiin 1100-1300 -luvuilla ja jotka vieläkin antavat Euroopalle sen jäljittelemättömän kiinnostavuuden ja viehätyksen.
Katedraalien ympäristöön ilmestyvissä rakentajien majoissa mestari luki Raamattua jopa niinä aikoina, jolloin pelkkä Raamatun omistaminen oli muualla kuolemalla rangaistava teko. Suuret määrät ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä rakentamisen kanssa -- naiset, kauppiaat ja muut -- liittyi kiltaan maksettuaan nimellisen maksun, joka saattoi olla purkillinen hunajaa tai pullo viiniä. Näiden ihmisten lukumäärä saattoi olla suurempi kuin varsinaisten työmiesten lukumäärä. Killat olivat heille turvapaikka vainojen aikana; ja samalla mahdollisuus kuunnella Jumalan Sanaa. Tuon ajan kaiken käsityön taiteellisuus ja rikas kauneus oli saanut suurelta osin innoituksensa siitä hengellisestä innostuksesta, joka oli käsityöläisten kärsivällisen teknisen taidon pohjalla.
Keisarikunnan kaupungit ja killat tukivat keisari Ludvigia hänen kiistassaan paavin kanssa ja he joutuivat kärsimään suuresti kirkonkirouksen aikana. Monet kaupungit lähettivät kirjeen vuonna 1332 Trevesin arkkipiispalle. He julistivat siinä, että keisari Ludvig eli kaikista maailman ruhtinaista eniten Kristuksen opetusten mukaisesti ja että hän oli esimerkkinä toisille niin uskossaan kuin vaatimattomassa kohtaloonsa tyytymisessään. He sanoivat: "Me tulemme kaikkina aikoina pysymään hänelle vakaasti ja muuttumatta uskollisina aina kuolemaan saakka meidän todellisena keisarinamme ja luonnollisena herranamme. Mitkään kärsimykset, mitkään muutokset, mitkään olosuhteet eivät koskaan voi erottaa meitä hänestä." He kuvaavat edelleen oikeaa suhdetta seurakunnan/kirkon ja valtion välillä vertaamalla sitä aurinkoon ja kuuhun ja ilmaisevat mitä syvimmät valittelunsa siitä, että maallinen kunnianhimo oli vääristänyt tuon suhteen kieltäen paavin väitteet siitä, että se olisi ainoa auktoriteetti ja pyysivät ja rukoilivat "kurjina kristittyinä", ettei kristinuskolle tehtäisi enempää vahinkoa.

Strassburg ja Köln olivat vuosisatojen ajan veljien pääkeskuksia; Jumalan seurakunnat olivat niissä suuria ja vaikuttivat omaa piiriään laajemmalle. Eräässä kronikassa kerrotaan, että vuonna 1322 eräs tietty Walther saapui Mainzista Kölniin:

...[Hän oli] Veljien johtaja ja vaarallinen harhaoppinen, joka oli pysynyt monien vuosien ajan piilossa ja oli saanut monia mukaan vaarallisiin harhaoppeihinsa. Hänet saatiin kiinni lähellä Kölniä ja oikeuden päätöksellä hänet vietiin roviolle ja poltettiin. Hän oli paholaista täynnä oleva mies, kyvykkäämpi kuin kukaan toinen ja pysyi harhaopissaan, älykäs vastauksissaan, turmeltunut uskossaan eivätkä mitkään lupaukset, uhkaukset tai edes kauheimmatkaan kidutukset saaneet häntä kavaltamaan kanssarikollisiaan, joita oli paljon. Tämä lollardi Walther, joka oli kotoisin Alankomaista, osasi vain vähän latinaa ja hän kirjoitti lukuisat vääräuskoiset teoksensa saksankielellä, koska hän ei osannut Rooman kieltä ja jakoi niitä salassa niille, jotka hän oli pettänyt ja johtanut harhaan. Koska hän kieltäytyi katumasta ja julkisesti peruuttamasta uskoaan ja puolusti harhaoppiaan mitä päättäväisimmin, ellen sanoisi jääräpäisesti, hänet heitettiin roviolle eikä hän jättänyt jälkeensä muuta kuin tuhkansa.

Tuomas Akvinolaisen kirjoitukset olivat tehokkaasti vakiinnuttaneet opin siitä, että koska kaikki valta taivaassa ja maan päällä oli annettu Kristukselle, Hänen edustajallaan paavilla oli sama auktoriteetti. Espanjalainen fransiskaani Alvarus Pelagius kannatti samaa näkemystä kirjoituksissaan, joiden perusteella hän sai runsaasti arvostusta. Hän kirjoitti: "Niille, jotka katselevat paavia hengellisin silmin, hän näyttää Jumalalta eikä ihmiseltä. Hänen auktoriteetillaan ei ole rajoja. Hän voi julistaa oikeaksi sen, mitä tahtoo ja ottaa keneltä tahansa hänen oikeutensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämän universaalin voiman kieltäminen sulkee ihmisen pelastuksen ulkopuolelle. Kirkon suuria vihollisia ovat harhaoppiset, jotka eivät halua kantaa todellisen tottelevaisuuden iestä. Heitä on äärettömän paljon Italiassa ja Saksassa sekä Provencessa, jossa heitä kutsutaan berghardeiksi ja beghineiksi. Jotkut kutsuvat heitä 'veljiksi', toiset 'köyhyydessä eläviksi', toiset 'apostoleiksi'.
Hän jatkaa: "Apostoleilla ja beghardeilla ei ole mitään vakiintunutta asuntoa, heillä ei ole mukanaan mitään matkoillaan, he eivät koskaan kerjää eivätkä he tee työtä. Se on heidän kohdallaan sitäkin pahempaa, koska he ovat nimellisesti rakentajia, seppiä jne."
Eräs toinen kirjoittaja (1317) sanoo, että harhaoppi on levinnyt niin paljon pappien ja munkkien keskuudessa, että koko Elsass on sitä täynnään.
Erityisesti ponnisteltiin harhaoppisen kirjallisuuden tuhoamiseksi. Vuonna 1374 julkaistiin Strassburgissa edikti, jossa tuomittiin kaikki sellaiset kirjat ja niiden kirjoittajat ja määrättiin, että kaikkien, joiden hallussa oli sellaista kirjallisuutta, oli luovutettava kirjat 14 päivän sisällä, jotta ne voitaisiin polttaa. Keisari Kaarle IV käski inkvisiittoreiden tutkia niin maallikoiden kuin papistonkin kirjoittamat kirjat, koska maallikoilla ei ollut lupa käyttää Raamattua käsitteleviä saksankielisiä kirjoja, jotteivät he joutuisi sellaisten harhaoppien valtaan, joissa beghardit ja beghinet elävät. Tämä johti sellaisen kirjallisuuden ahkeraan tuhoamiseen.

Vuonna 1307 dominikaaniveljeskunnan varakenraali Saksissa oli kuuluisa mestari Eckhart, joka oli saavuttanut Pariisin yliopistossa maineen, että hän oli aikansa oppinein mies. Hänen valaistunut saarnaamisensa ja opetustyönsä johtivat siihen, että hän menetti arvoasemansa, mutta oltuaan aikansa syrjässä, hänen havaittiin toimivan jälleen Strassburgissa, jossa hänen voimalliset saarnansa keräsivät hänen ympärilleen laajan kuulijakunnan. Strassburgin Beghardit käyttivät hänen kirjoituksiaan siin määrin, että hän joutui itse epäiltyjen listalle ja niinpä hän muutti Kölniin, jossa hänen käskettiin muutaman vuoden saarnattuaan astua arkkipiispan eteen harhaoppisyytteiden takia. Asia tuotiin myös paavin käsiteltäväksi ja Eckhartin kirjoitukset tuomittiin ja kiellettiin, mutta siitä huolimatta hänen saarnatoimensa jatkui, koska hän vietti pyhää elämää ja hänen luonteensa oli jalo. Suso oli eräs, joka löysi rauhan hänen kauttaan ja hänellä oli nuoruudessaan vaikutusta Tauleriin.

Böömin keisari Ludvigin ja paavin välisessä taistelussa kuuluisa domnikaani tri Johannes Tauler asettui rohkeasti keisarin puolelle. Häntä ei arvostettu ja rakastettu ainoastaan Strassburgissa, jossa hänen saarnansa keräsivät suuria määriä kuulijoita, vaan hänen maineensa saarnaajana ja opettajana levisi muihinkin maihin. Kun (1338) suurin osa papistoa lähti Strassburgista kirkonkirouksen takia, Tauler jäi sinne, koska hänen mielestään häntä tarvittiin siellä entistä enemmän, koska avun tarvekin oli suurempi. Hän kävi myös muuallakin, missä kärsittiin samalla tavoin kuin Strassburgissa ja viipyi jonkin aikaa Baselissa ja Kölnissä. Kymmenen vuotta myöhemmin riehui rutto Strassburgissa ja jälleen Tauler pysyi tehtävässään ja palveli kärsiviä ja kauhuissaan olevia ihmisiä kahden ystävänsä kanssa, joista toinen oli augustinolainen ja toinen kartusiaanimunkki. Nämä kolme julkaisivat kirjeitä, joissa he puolustelivat palvelutyötään kirkonkirouksen alaisten ihmisten parissa sanomalla, että koska Kristus on kuollut kaikkien puolesta, paavi ei voi sulkea pelastuksen tietä keneltäkään sillä perusteella, että he ovat kieltänee hänen auktoriteettinsa ja ovat uskollisia lailliselle kuninkaalleen. Tämän takia nuo kolme ystävystä karkotettiin Strassburgista ja he vetäytyivät lähistöllä olevaan luostariin jonka priori Taulerin kartusiaaniystävä oli. Sieltä käsin he jatkoivat kirjoitustensa lähettämistä edelleen. Tauler asui myöhemmin Kölnissä ja saarnasi Pyhän Gertrudin kirkossa, mutta saattoi palata myöhemmin Strassburgiin, jossa hän kuoli (1361) seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä tuskallisen sairauden päätteeksi. Sairauden aikana Taulerin sisar hoiti häntä siinä luostarissa, jossa oli nunnana.
Tauleria syytettiin hänen eläessään kuulumisesta "lahkoihin" ja hän puolustautui sanoen kuuluvansa "Jumalan ystäviin". Hän sanoi: "Tämän maailman ruhtinas kylvää nykyään rikkaruohoja ruusujen sekaan, niin että ruusut usein tukehtuvat tai häviävät piikkipensaiden sekaan. Lapset, on välttämätöntä joko paeta tai erottautua; on erottauduttava kollain tavalla, joko menemällä luostariin tai sitten niiden ulkopuolella eikä se tee 'Jumalan ystävistä' lahkolaisia, että he eivät ole maailman ystäviä."
Kun hänen opetustaan kutsuttiin beghardilaiseksi opetukseksi, hän vastasi varoittamalla "kylmiä ja uneliaita ihmisiä", jotka luottivat siihen, että olivat tehneet kaiken, "mitä pyhä kirkko oli vaatinut", että "kun he olivat sen kaiken tehneet, heillä ei olisi silti mitään rauhaa sydämissään ellei Taivaallisen Isän iankaikkinen Sana, joka ei ole luotu, uudistaisi heitä sisällisesti ja tekisi heistä todella uusia luomuksia. Sen sijaan, että he näin tekisivät, he ovat turvautuneet valheelliseen varmuudentunteeseen ja sanovat 'Me kuulumme pyhään järjestöön ja meillä on pyhä seurakunta ja me rukoilemme ja luemme'. Nämä sokeat ihmiset luulevat, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kallisarvoisilla kärsimyksillä ja hänen kalliilla verellään voidaan tällä tavoin leikitellä ja niin he jäävät ilman hedelmää. Ei, lapsukaiset, niin ei saa olla...ja jos joku tulee ja varoittaa heitä siitä hirveästä vaarasta, jossa he elävät ja he kuolevat pelossa, he pilkkaavat häntä sanoen: 'Tuo on beghardilaisten puhetta'. Näin he tekevät niille, jotka eivät kestä katsella lähimmäistensä kurjuutta ja näyttävät heille oikean tien".
Hän sanoi, että juuri papit -- jotka luulevat itsestään liikoja ja pitävät omaa tietään täydellisenä -- ovat "fariseuksia" ja juuri he hävittävät "Jumalan ystäviä".
Jesuiittojen kenraali määräsi (1576), että Taulerin kirjoja ei saanut lukea ja (1590) paavi Sixtus V määräsi hänen saarnansa kiellettyjen kirjojen luetteloon. Ne Taulerin kirjoituksista, joita pidettiin erityisen harhaoppisina tuhottiin ja loppuja on muuteltu. Ja toisaalta on myös kirjoituksia, jotka on pantu Eckhartin ja Taulerin nimiin, vaikka ne ilmeisesti eivät ole heidän kirjoittamiaan. Vainojen aikana monien kirjojen todellinen kirjoittaja pidettiin salassa. Se, mitä Taulerin kirjoituksista on jäljellä, osoittaa, että hän tunsi lämmintä myötätuntoa veljiä ja kristillisiä seurakuntia kohtaan.

On osoitettu, että History of Tauler's Conversion -niminen kirja, joka on aina liitetty Taulerin saarnoihin, ei olekaan hänen kirjoittamansa eikä hänestä kirjoitettu, mutta silti se ansaitsee, että sitä levitetään laajalti. Siinä kerrotaan erään papin ja arvovaltaisen saarnamiehen kääntymyksestä erään vanhurskaan maallikon opastuksella. Se liittyy erääseen toiseen tuntemattoman kirjoittajan kirjoittamaan kirjaan, jonka nimi on "Nine Rocks" (yhdeksän kiveä), jolla oli suuri vaikutus. Sen uskottiin pitkään olevan Suson kirjoittama, mutta hänen laitoksensa oli otettu eräästä Taulerin lähimpiin ystäviin kuuluvan varakkaan strassburgilaisen Rulman Merswinin teettämästä jäljennöksestä.
Suso on jättänyt pois kohdan, joka olisi loukannut roomalaiskatolista kirkkoa, mutta oli tyypillistä veljien opetukselle. Se kuuluu seuraavasti:

Minä sanon sinulle, että olet oikeassa, kun rukoilet Jumalan armahtavan kurjaa kristikuntaansa; sillä tiedä, että moniin vuosisatoihin ei kristikunta ole ollut niin köyhä ja paha kuin näinä aikoina; mutta minä sanon sinulle, ettei se ole totta, mitä sanot, että pahat juutalaiset ja pakanat olisivat kadotettuja. Minä sanon sinulle, että näinä päivinä on olemassa joukko pakanoita ja juutalaisia, joita Jumala pitää suuresti parempina kuin niitä, jotka kantavat kristityn nimeä ja elävät kuitenkin kaiken kristillisen järjestyksen vastaisesti...jos jossain päin maailmaa olisi juutalainen tai pakana, jolla on hyvä, Jumalaa pelkäävä mieli kaikessa yksinkertaisuudessa ja rehellisyydessä, eikä hän järkensä tai arvionsa mukaan tietäisi mitään parempaa uskoa, kuin se, mihin hän on syntynyt, mutta olisi valmis ja halukas luopumaan siitä, jos hän saisi tietää jostain muusta uskosta, joka olisi Jumalalle otollisempi ja hän tottelisi Jumalaa, jos hän olisi valmis vaarantamaan ruumiinsa ja omaisuutensa sen edestä; minä sanon sinulle, missä olisi näin vakavasti suhtautuva juutalainen tai pakana, sanopa, eikö hän olisi paljon rakkaampi Jumalalle kuin tuo paha, valhekrisitty, joka on kastettu ja kuitenkin toimii tietoisesti Jumalan vastaisesti?

Suso on myös muuntanut erään kohdan, jossa krisittyjen ahneutta väitetään juutalaisvainojen syyksi niin, että siinä puhutaankin juutalaisten ahneudesta. Tällainen muutos oli tarkoitettu miellyttämään hänen lukijoidensa enemmistöä.

Tauler oli kosketuksissa erääseen henkilöön, jonka nimeä ei tiedetä, mutta jota kutsutaan Jumalan ystäväksi Oberlandista.² Hänestä kuullaan ensimmäisen kerran vuonna 1340, jolloin hän oli jo eräs noista vainojen takia maailmalta salassa toimineista "apostoleista", joilla kuitenkin oli erinomainen vaikutus ja auktoriteetti. Hän puhui italiaa ja saksaa, vieraili veljien luona Italiassa ja Unkarissa ja tuli Strassburgiin noin vuonna 1350 ja kävi siellä kaksi vuotta myöhemminkin. Siellä hän tapasi Rulman Merswinin ja antoi hänelle kirjan nimeltä Nine Rocks (yhdeksän kiveä) jäljennettäväksi.
Vuonna 1356 hän kirjoitti Baselissa tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen kirjoituksen Letter to Christendom (kirje kristikunnalle), jossa hän suosittelee Kristuksen seuraamista ainoana lääkkeenä kaikkeen pahaan. Sen jälkeen hän ja jotkut kumppanit asettuivat asumaan kaukaiseen paikkaan vuoristoon ja kävivät sieltä käsin kirjeenvaihtoa eri puolilla asuvien veljien kanssa. Oberlandilainen Jumalan ystävä oli ollut korkeassa asemassa, mutta kun hän oli päättänyt hyljätä maailman, hän lahjoitti kaiken omaisuutensa pois. Hän ei kuitenkaan jakanut heti kaikkia rahavarojaan, vaan hän käytti niitä jonkin aikaa ikäänkuin lainana Jumalalta ja käytti niitä vähitellen kaikenlaisiin hyviin tarkoituksiin. Hän ei mennyt naimisiin. Kirjoittaessaan eräälle Rulman Merwinin lähelle Strassburgia perustamalle "Jumalan huoneelle" hän kuvailee pientä siirtokuntaansa vuoristossa "yksinkertaisiksi, hyviksi, vaatimattomiksi kristityiksi veljiksi" ja kertoo, että heillä kaikilla oli se vaikutelma, että Jumala oli tekemässä jotain, joka vielä oli salassa ja että ennenkuin se paljastettaisiin, heidän oli pysyttävä siellä, missä he olivat, mutta kun se tapahtuisi, silloin heidän tulisi erota toisistaan kristikunnan hyväksi. Hän pyytää heidän esirukouksiaan, sillä hän sanoo "Jumalan ystävät ovat jonkinlaisessa ahdingossa".
Kirjoittaessaan siitä, mitä tarkoittaa "olla kuollut maailmalle", hän selittää:

Meidän tarkoituksemme ei ole, että ihmisen täytyisi lähteä maailmasta ja tulla munkiksi; me tarkoitamme, että hänen tulisi pysyä maailmassa, mutta että hän ei saisi omistaa koko sydäntään ja kaikkia tunteitaan ystävilleen ja maalliselle kunnialle. Kun hän on myöntänyt, että kun hän eli senkaltaista elämää, hän etsi omaansa ja omaa kunniaansa enemmän kuin sitä, mikä Jumalan on, hän luopukoon tuosta maallisesta kunniasta ja etsiköön Jumalan kunniaa kaikissa tekemisissään, niinkuin Jumala itse on häntä neuvonut; silloin olen varma, että Jumala ja Hänen jumalallinen viisautensa valaisee häntä ja tuon viisauden avulla hän osaa jo tunnissa antaa paremmmin hyviä neuvoja kuin ennen vuodessa.

Keskustellessaan Merswinin kanssa rahojen käytöstä hän sanoi: "Eikö olisi parempi auttaa köyhiä kuin rakentaa luostari?" Vuonna 1380 kolmetoista Jumalan ystävää kokoontui salaisessa paikassa vuoristossa. Heidän joukossaan oli eräs veli Milanosta ja toinen veli Genovasta, joka oli kauppias, joka oli antanut kaikki rikkautensa pois Kristuksen tähden ja lisäksi kaksi Unkarista. Pitkään kestäneen rukouksen jälkeen he nauttivat yhdessä Herran ehtoollisen. Sitten he alkoivat neuvotella siitä, miten olisi parasta toimia heidän tilanteessaan, kun uskovien vainot olivat alkaaneet uudestaan ja jälkeenpäin he lähettivät suosituksiaan salaisille Ystäville eri maihin; sellaisille kuin Merswinille Strassburgiin ja muille. Ja ilmeisesti he hajaantuivat eri suuntiin ja sikäli kuin heistä on tietoa, he kärsivät kuoleman todistuksensa takia.

Keisari Ludvigin ³ kuolema ja Kaarle IV:n valinta (1348) hänen tilalleen sai aikaan katastrofaalisen muutoksen kristillisten seurakuntien tilanteeseen. Uusi keisari oli kokonaan paavin ja hänen puolueensa vaikutusvallassa ja tätä käytettiin nyt hyväksi niin, että ryhdyttiin yhä päättäväisempiin ponnisteluihin kaikkien toisinajattelijoiden murskaamiseksi. 1300-luvun alkupuolella uskovien seurakunnat olivat lisääntyneet valtavasti ja heidän opetuksensa oli vaikuttanut syvällisesti moniin ihmisiin, jotka eivät kuitenkaan olleet liittyneet heihin. Mutta vuosisadan keskivaiheilta alkaen uskovat joutuivat tulisiin koetuksiin. Keisarikuntaan lähetettiin yhä enemmän ja enemmän inkvisiittoreita ja keisari antoi heille kaiken sen vallan, mitä paavi toivoi.
Suurimmasta osasta Eurooppaa tuli julmien teloitusten näyttämö, jossa se menetti monia parhaista kansalaisistaan. Polttorovioista on säilynyt runsaasti merkintöjä. Vuonna 1391 syytettiin Pomeraniassa ja Brandenburgissa 400 henkilöä harhaopista oikeuden edessä; vuonna 1393 280 vangittiin Augsburgissa; vuonna 1395 noin 1000 henkilöä "käännytettiin" katoliseen uskoon Thüringenissä, Böömissä ja Moraviassa; samana vuonna poltettiin Mainzissa 36; vuonna 1397 poltettiin Steierissa noin sata miestä ja naista; kahta vuotta myöhemmin poltettiin Nürnbergissä kuusi naista ja yksi mies.
Samanlaisia julmuuksia jouduttiin kärsimään Sveitsin kaupungeissa. Tuona aikana paavi Bonifacius IX antoi ediktin, jossa määrättiin, että kaikkia sopivaksi katsottuja keinoja oli käytettävä harhaoppisen pahuuden tuhoamiseksi. Hän lainaa raporttia, jossa ne, joita hän kutsuu "rakkaiksi inkvisiittooripojikseen" Saksassa, kuvaavat beghardeja, lollardeja ja schwestrioneja, jotka itse kutsuvat itseään "Köyhiksi" ja "Veljiksi" ja sanoen, että jo yli 100 vuoden ajan tämä harhaoppi on ollut kielletty samassa muodossa ja että eri kaupungeissa on poltettu useita tähän itsepintaiseen lahkoon kuuluvia lähes joka vuosi. Vuonna 1395 eräs Peter Pilidorf -niminen inkvisiittori kerskui, että näitä harhaoppisia voitiin kyllä hallita. Böömi ja Englanti olivat turvapaikkoja, joihin monet pakenivat, sillä Wycliffin opetuksella Englannissa ja Hieronymuksen ja Hussin opetuksella Böömissä oli ollut voimallinen vaikutus noissa maissa.
Eräässä vuodelta 1404 Strassburgissa säilyneessä asiakirjassa on lainaus eräältä veljiin kuuluvalta, vaikka se onkin vihamiehen kirjoittama:

Jo 200 vuoden ajan on seurakuntamme saanut nauttia hyvistä ajoista ja veljien määrä on kasvanut niin suureksi, että heidän neuvonpidoissaan on ollut läsnä yli 700 henkilöä. Jumala on tehnyt suuria tekoja seurakunnalle. Sitten puhkesi ankara vaino, joka kohdistui Kristuksen palvelijoihin; heitä ajettiin maasta maahan ja tälläkin hetkellä tuo julmuus jatkuu. Mutta siitä alkaen, kun Kristuksen seurakunta on perustettu, tosi krisittyjen määrä ei ole koskaan kutistunut niin pieneksi etteikö maailmasta tai ainakin joistakin maista olisi voitu löytää ainakin joitakin pyhiä. Myös meidän veljemme ovat toisinaan joutuneet matkustamaan meren yli vainojen aikana ja ovat löytäneet veljiä joltain toiselta paikkakunnalta, mutta koska he eivät ymmärtäneet näiden kieltä, oli kanssakäyminen vaikeaa ja niin he palasivat takaisin. Seurakunnan kasvot muuttuvat niin kuin kuun eri vaiheet. Usein saattaa seurakunta kukoistaa pyhien määrän ollessa suuri ja se on vahva maan päällä ja sitten taas se näyttää häviävän kokonaan. Mutta jos se katoaa joltain paikkakunnalta, me tiedämme, että sen havaitaan tulevan esiin jollain toisella paikkakunnalla ja muissa maissa, vaikka pyhiä olisi vähänkin, jotka saavat viettää hyvää elämää ja pysyä pyhäin seurakunnassa. Ja me uskomme, että seurakunta nousee jälleen lukumääräisesti suurena ja voimakkaana. Meidän liittomme perustaja on Kristus ja Seurakunnan Pää on Jumalan Poika Jeesus.

Samassa asiakirjassa syytetään veljiä siitä, että he ovat tuhonneet kirkon ykseyden opettamalla, että ihminen, joka elää hyveellisesti saavuttaa pelastuksen kuitenkin vain uskonsa kautta; siinä syytetään heitä siitä, että he tuomitsevat sellaiset miehet kuin Augustinus ja Hieronymus; ja siitä, että heillä ei ole valmiiksi kirjoitettuja rukouksia, vaan että heidän keskuudessaan aloittaa joku vanhimmistoveli rukouksen ja jatkaa rukoilemista lyhyemmän tai pitemmän aikaa, niinkuin katsoo sopivaksi; ja myös että he osaavat ulkoa Raamattua omalla äidinkielellään ja lausuvat kohtia siitä äidinkielellään kokouksissa.
Tässä asiakirjassa todetaan lisäksi, että veljet tunnustavat seitsemän pyhän kristillisen uskon kohtaa: (1) kolmiyhteisen Jumalan; (2) että tämä Jumala on kaiken, niin näkyväisen kuin näkymättömänkin Luoja; (3) että Hän antoi Mooseksen lain; (4) että Hän antoi Poikansa tulla ihmiseksi; (5) että Hän on valinnut itselleen tahrattoman seurakunnan; (6) että on olemassa ylösnousemus; ja (7) että Hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Nämä seitsemän kohtaa esiintyvät jälleen muualla, mutta nyt saksaksi eikä latinaksi (Strassburgin asiakirjassa ne on esitetty latinaksi) kuuluisassa 1300-luvulta peräisin olevassa kirjassa, joka löytyi Teplin luostarista, lähellä sitä Böhmerwaldin vuoristoseutua, joka oli pitkään vainottujen veljien turvapaikka. Se on veljien omaa tuotetta ja sitä käyttivät ilmeisesti yhä enenevässä määrin yksi tai useampi heistä. Siihen on kirjoitettu raamatunkohtia luettaviksi sunnuntaisin ja muinakin päivinä ja niiden järjestyksestä huomaa, etteivät he noudattaneet roomalaiskatolisia juhla-aikoja muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Siinä tähdennetään säännöllisen raamatunluvun tärkeyttä ja myös sitä, että jokaisen perheenisän tulisi olla myös pappi omassa perhekunnassaan.
Kirjan pääosa on kuitenkin saksankielinen käännös Uudesta Testamentista. Tämä käännös eroaa huomattavasti Vulgatasta, jota roomalaiskatolinen kirkko käytti ja muistuttaa niitä saksankielisiä käännöksiä, jotka olivat käytössä kirjapainotaidon käyttöönotosta alkaen, jota käytettiin Lutherin käännöksen julkaisemiseen. Lutherin käännöksessä on paljon merkkejä tuon em. käännöksen vaikutuksesta samoin kuin myöhemmästä käännöksestä, joka oli anabaptisteiksi ja mennoniiteiksi kutsuttujen jo sata vuotta käyttämä käännös.
Vaikeudet, joissa noiden aikojen ihmiset elivät ja ne vainot, joita he joutuivat kärsimään johtivat monessa tapauksessa fanaattisuuteen. Jotkut kutsuivat itseään Vapaan hengen veljiksi ja sisariksi ja toimivat sen olettamuksen perusteella, että heidän omat tunteensa olivat Pyhän Hengen johdatusta ja antautuivat hirveisiin hullutuksiin ja syntiin. Jotkut hyvät ihmiset veivät askeettiset harjoituksensa äärimmäisyyksiin ja toiset, jotka olivat vainojen takia joutuneet eristyksiin, tulivat kapeakatseisiksi ja kehittivät näkemyksiä tasa-arvoisuudesta, niin että he olivat epäluuloisia oppimisen suhteen ja olivat taipuvaisia pitämään tietämättömyyttä hyveenä.

Suunnilleen 1400-luvun puolivälissä alkoi tapahtumien sarja, joka muutti Euroopan.
Turkkilaisten suorittama Konstantinopolin valloitus (1453) sai aikaan oppineiden kreikkalaisten paon länteen. He toivat mukanaan mittaamattoman arvokkaita käsikirjoituksia, jotka sisälsivät vanhaa kreikkalaista kirjallisuutta, joka oli jo kauan ollut unohduksissa pimeyteen vaipuneessa lännessä. Pian opettivat kreikkalaiset professorit Italian yliopistoissa kieltä, joka oli avain näihin tiedon aarteisiin ja kreikankielen opiskelu levisi nopeasti sieltä aina Oxfordiin saakka. Siitä nousi sellaista elähdyttävää kirjallisuutta, joka ansaitseekin sille annetun nimityksen renessanssi, uusi syntymä tai uusi oppineisuus, mutta kreikankielisen Uuden Testamentin tekstin restauroinnilla ja julkaisemisella oli paljon voimallisemmat seuraukset kuin minkään muun uudelleen löydetyn kirjallisuuden vaikutuksilla.

Samanaikaisesti irtokirjasinten käyttö kirjapainoissa edisti uuden tiedon levittämistä ja ensimmäiset kirjapainot painoivatkin pääasiassa Raamattuja.
Ihmisten mielet avartuivat ja avautui uudenlaisia tehtäviä, kun Kolumbus löysi Amerikan ja Kopernikus keksi aurinkokeskeisen järjestelmän.
Kun nyt lukemattomissa eri piireissä tutkittiin Uutta Testamenttia, huomattiin se täydellinen ristiriita, mikä vallitsi Kristuksen ja Hänen opetustensa ja äärimmäisen turmeltuneen kristikunnan välillä. 1400-luvun loppuun mennessä oli painettu 98 täydellistä latinankielisen Raamatun laitosta ja vielä paljon enemmän Raamatun osia. Mainzin arkkipiispa uudisti ediktit, jotka kielsivät saksankielisten Raamattujen käytön, mutta noin kahdessatoista vuodessa oli painettu 14 laitosta saksankielisestä Raamatusta, neljä laitosta hollantilaisesta Raamatusta ja lisäksi suuret määrät osia Raamatusta. Kaikki ne oli tehty saman, Teplin luostarista löydetyn tekstin perusteella.
Firenzen kreikankielen opiskelijoiden joukossa oli John Colet, joka myöhemmin luennoi Oxfordissa Uudesta Testamentista; kuulijoista hän vaikutti innoittuneelta. Hän hylkäsi yleisesti hyväksytyn uskonnon ja paljasti opiskelijoille Kristuksen ja selitti heille Paavalin kirjeitä. Yhtä arvokasta työtä teki juutalainen Reuchlin herättäessään Saksassa henkiin hepreankielen opiskelun.

Kaikissa tunnettujen tutkijoiden ja kirjanpainajien ryhmissä, joita muodostui Eurooppaan, tuli Erasmus Desideriuksesta kaikkein kuuluisin tutkija. Hän syntyi Rotterdamissa ja hänen varhaisvuotensa olivat orpona jatkuvaa taistelua köyhyyttä vastaan. Mutta hänen poikkeuksellinen kyvykkyytensä ei voinut pysyä piilossa ja hänestä tuli ihailtu, ei ainoastaan oppineissa piireissä, vaan myös kaikissa hoveissa aina Lontoosta Roomaan saakka. Hänen suurin saavutuksensa oli kreikankielisen Uuden Testamentin ja siihen liittyen uuden latinankielisen käännöksen julkaiseminen siitä varustettuina lukuisilla huomautuksilla ja parafraaseilla. Niistä otettiin yhä uusia painoksia. Yksin Pariisissa myytiin teosta 100,000 kappaletta lyhyessä ajassa. Ihmiset pystyivät nyt lukemaan itse ne sanat, jotka olivat tuoneet pelastuksen maailmaan; he oppivat tntemaan Kristuksen ja apostolit ja he huomasivat, että sille uskonnolliselle tyranniudelle ja pahuudelle, jotka olivat niin kauan painostaneet heitä, ei löytynyt mitään vastaavuutta siinä Jumalan ilmoituksessa, joka Kristuksessa Jeesuksessa oli annettu. Kun Erasmus nyt esitti Raamatun opetukset ja vertasi niitä roomalaiskatolisen kirkon käytänteisiin, suuttumus papistoa kohtaan tuotiin julki. Julkaistiin vapaasti sarkasmeja, jotka ilmaisivat suorasukaisesti sen halveksunnan, jota sitä kohtaan tunnettiin.
Kerjäläismunkeista kirjoittaessaan Erasmus sanoo: "Nuo köyhyyden kaapuun pukeutuneet kurjimukset ovat kristillisen maailman tyranneja"; piispoista hän sanoo, että he "tuhoavat evankeliumin...tekevät lakeja niinkuin tahtovat, tyrannisoivat maallikoita ja määrittelevät mikä on oikein ja mikä väärin itse laatimiensa sääntöjen mukaan...jotka istuvat, eivät evankeliumin istuimella, vaan Kaifaan ja Simon Magusin, pahuuden prelaattien istuimella".
Papeista hän kirjoitti: "Nykyään on suuret määrät pappeja, niitä on aivan laumoittain, maallisia ja tavallisia, ja he ovat siinä mielessä pahamaineisia, että vain harvat heistä ovat siveitä". Paavista: "Minä näin omin silmin paavi Julius II:n...marssimassa voittosaaton etummaisena ikäänkuin hän olisi Pompeius tai Caesar. Pyhä Pietari alisti maailman uskolla, ei armeijoilla eikä sotilailla tai sotakoneilla; Pyhän Pietarin vallan perijät voittaisivat yhtä paljon voittoja kuin Pyhä Pietari voitti, jos heillä olisi Pietarin henki". Kirkkojen kuoropojista hän sanoi: "Nykyajan kirkkomusiikki on tehty sellaiseksi, että seurakunta ei voi kuulla yhtä ainoaa selkeää sanaa...Sellaisten luontokappaleiden kokoelma, joiden pitäisi olla valittamassa omia syntejään kuvittelee, että he voivat miellyttää Jumalaa kurkkujaan kurluttamalla".
Kreikankielistä Uutta Testamenttiaan esitellessään Erasmus kirjoittaa Kristuksesta ja Raamatusta:

Jos me olisimme nähneet Hänet omin silmin, meillä ei olisi niin läheistä tietoa Kristuksesta kuin minkä he antavat hänestä puhumassa, parantamassa, kuolemassa, nousemassa ylös ikäänkuin meidän läsnäollessamme...Jos meille näytetään jossain Kristuksen jalanjälkiä, me polvistumme ja palvomme niitä. Miksi emme mieluummin palvoisi näiden kirjojen antamaa elävää ja hengittävää kuvaa Hänestä?...Minä toivon, että heikoinkin nainen voisi lukea evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä. Minä toivon, että ne käännettäisiin kaikille kielille, niin että niitä voitaisiin lukea ja ymmärtää, eivätkä ainoastaan skotlantilaiset ja irlantilaiset voisi ymmärtää niitä vaan myös saraseenit ja turkkilaiset. Mutta ensimmäinen askel siinä, että niitä voitaisiin lukea, on tehdä niistä sellaisia, että lukija voi ne ymmärtää. Minä kaipaan sitä päivää, jolloin maamies voi laulaa siitä kappaleita auran jäljessä kulkiessaan, kun kutoja voisi hyräillä niitä sukkulan tahdissa, kun matkamies voisi haihduttaa matkan rasitukset sen kertomuksia mietiskellessään.

Erasmus kuului niihin, jotka toivoivat kristinuskon rauhallista reformointia. Olosuhteet näyttivät suotuisilta. Verenhimoista paavi Juliusta seurasi Leo X, joka oli kuuluisaa Medicien sukua. Hän ei ollut uskonnollinen, vaan oli sen sijaan omistautunut taiteelle ja kirjallisuudelle. Hän hyväksyi Erasmuksen kreikankielisen Uuden Testamentin. Ranskan kuningas Frans I oli mieluummin vastustanut koko Eurooppaa kuin olisi luovuttanut Ranskan vapauden paavi Juliukselle. Englannin Henrik VIII suosi innokkaasti uskonpudistusta ja oli kerännyt ympärilleen samanhenkisiä ja mitä kyvykkäimpiä miehiä: Colet, sir Thomas Moore, arkkipiispa Warham ja tri Fisher kuuluivat heihin. Euroopan muut hallitsijat keisarikunnassa ja Espanjassa olivat myös suosiollisia. Mutta suurimpia instituutioita on vaikea muuttaa. Ne torjuvat kritiikin ja vastustavat uudistuksia. Todellisuudessa ei koskaan ollut olemassa sitä mahdollisuutta, että Rooman hovi olisi saatu ojentautumaan Kristuksen opetusten ja esimerkin mukaan.
Uudistuksen aikaansaamiseen tarvittiin jotain uutta ja voimakasta toteuttajaa ja siihen valmistauduttiin nyt hiljaa keskellä itse munkkien piirejä. Uudistusliikkeen johtajana pidetty Johann von Staupitz teki tuon löydön. Hän oli augustiinien varakenraali ja (1505) järjestönsä luostarien tarkastusmatkalla, kun hän löysi Erfurtista nuoren munkin, Martti Lutherin joka oli syvästi huolestunut sielunsa pelastuksesta. Staupitz saavutti hänen luottamuksensa, koska hän oli aidosti kiinnostunut auttamaan häntä ja hän neuvoi Lutheria tutkimaan Raamattua ja lukemaan myös Augustinusta ja Taulerin kirjoituksia sekä mystikkoja. Noudattaessaan näitä neuvoja Luther sai kokea Valon murtautuvan esiin ja oppi vanhurskauttamisesta yksin uskosta tuli hänen sielunsa kokemus.
Alkuperäisteos: E.H. Broadbent: The Pilgrim Church

Lollardit, hussilaiset ja yhdistyneet veljet

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä