Suuri osa siitä eksytyksestä, mitä joudumme tänään todistamaan, esiintyy pukeutuneena sopivassa määrin oikeaoppiseen asuun, niin että se näyttää hyväksyttävältä. Niin kauan kuin käytetään oikealta kuullostavaa terminologiaa, ei uskalleta varoittaa muita niistä eksytyksistä, jotka ovat saaneet jalansijaa seurakunnan keskellä. Meidän on oltava hyvin varovaisia ja käsitettävä, että näitä "outoja oppeja" kannattavat ovat vakavissaan ja kuvittelevat päässeensä uusiin hengellisiin syvyyksiin. He ovat innoissaan saadessaan kokea "uutta ilmoitusta" ja innokkaita jakamaan saamaansa tietoa toisillekin.
Kaikilla meillä on erilaiset tavat mitata hengellisyyttä. Olemme ehkä juuri siksi niin pettyneitä, jos joku, jota pidämme "hengellisenä", tuottaa pettymyksen. Tuntuu normaalilta kiinnittää katseensa ihmiseen. On kuitenkin eräs alue, jolla ihminen on korotettu niin korkeaan asemaan, etteivät hänen jalkansa ole enää savea.
Gnostilainen käsitys hengellisyydestä perustuu sisäiseen gnosikseen (kokemukselliseen mystiseen tietoon), joka ylittää järjen, logiikan ja ennen kaikkea Raamatun ilmoituksen. Monien mielestä hengellisyys saavutetaan intuitiivisesti tai psyyken voimilla vastakohtana raamatulliselle uskolle, ts. yksinkertaiselle Jeesuksen Kristuksen evankeliumin uskomiselle ja sen tottelemiselle. Mystisesti ilmenevän hengellisyyden ajatellaan todistavan sisäisestä yhteydestä Jumalaan, joka perustuu minätietoisuuteen eikä ole siis järkeen, uskoon ja armoon perustuvaa. Sisäinen pyhyyden tunto näyttää olevan sille tärkeää. Korkeallle hengelliselle tasolle pääsemiseksi on irrottauduttava kaikesta objektiivisesta tietoisuudesta koskien ulkonaista maailmaa. Kolminaisuuden persoonat, Raamattu, oppi ja moraali menettävät merkityksensä. Sen sijaan tavoitellaan korkeampaa tietoisuutta, joka saadaan yhteydestä jumalalliseen sisäiseen minään, "Christokseen". Kun tällainen yhteys saavutetaan, koetaan, että ollaan hengellisesti arvollisia ja tunnetaan, että ollaan tasa-arvoisia Jeesuksen Kristuksen kanssa "Jumalan Poikina". Tällainen subjektiivinen kokemus mielletään Kristus-kasteeksi ja tiedoksi omasta arvollisuudesta.
Gnostilaisen hengellisyyden vaarana on, että se keskittää pääasiallisen huomion itseen, jolloin Sanan arvo ja uskon tarpeellisuus vähenevät. Väärien profeettojen on kuultu sanovan, että heidän hengelliset kokemuksensa ovat niin suuria, etteivät he tarvitse enää uskoa. He kerskailevat sillä, että heillä on syvä yhteys Pyhään Henkeen, jonka syvyys on samaa luokkaa kuin heidän tunteidensa voima. Se, miten he tuntevat ja kokevat hengellisyytensä on mitta, jolla arvioidaan heidän suhdettaan Jumalaan. "Kristityn gnostikon", erityisesti nykyisten väärien profeettojen, on vaikea hyväksyä, että Raamattu olisi Jumalan ainoa varma yhdysside seurakunnan ja Pyhän Hengen välillä. Aikamme gnostiset teosofiset käsitteet ovat ja tulevat aina olemaan ristiriidassa Raamatun ja raamatullisen hengellisyyden kanssa.
Gnostilaisten mielestä todelliselle hengellisyydelle on olennaista passiivinen tai tunteellinen subjektiivisuus. Sitä on kuvailtu "intohimoiseksi subjektiivisuudeksi". Seurakunnan historia paljastaa, että tällainen tai sitä muistuttava hengellisyys johtaa vääjäämättä hengelliseen dualismiin (kahteen äärimmäiseen vastakohtaan), nimittäin asketismiin tai lihan palvontaan.
Askeetikot uskovat, että rakkaus ruumista kohtaan (philosomatia) on vihattavaa ja pahaa ja se, joka vaalii ruumistaan ja lihallisia himojaan elää eroottisessa eksytyksessä, pysyy pimeydesssä ja harrastaa kuolemaa. Lihan palvoja taas pitää erittäin hyvää huolta ruumiistaan, vaalii sitä yötä päivää, pesee ja voitelee itseään, haluaa tehdä ruumiistaan vahvan syömällä vahvistavia ruokia, niin että hän voi omistautua irstaudelle ja nauttia sen hedelmiä, silloin kun haluaa. [Benjamin Walker, Gnosticism, Its History and Influence, The Borgo Press, s.126]
On merkittävää, että kristinuskon historiaa tutkittaessa huomataan, että missä ja milloin tahansa kristinusko eksyy jonkinlaiseen mystiikkaan, se lähtee yleensä kulkemaan jonpaakumpaa näistä äärimmäisistä poluista. Tämä gnostisen mystiikan ominaisuus vaikuttaa kultinomaisten ääriliikkeiden nousuun. Se, että "gnosis ei ole kiinnostunut korkeasta moraalista, vaan mystisestä valaistuksesta ja luomakunnan rajoituksista vapauteen pääsemisestä" [Walker, s.126] tekee siitä teosofiaa, joka on vapaa virtaamaan mihin hengelliseen suuntaan se itse haluaa. Olennaista gnostilaiselle hengellisyydelle on mystinen tieto, ei ainoastaan "Jumalan syvyyksistä", vaan myös "Saatanan syvyyksistä".
"Se vastaanotetaan jumalallisesta armosta Vapahtajan ilmoituksen kautta", toteaa Benjamin Walker, mutta paljastaa ajattelunsa harhaoppisuuden lisätessään: "Filippuksen evankeliumin mukaan siitä, joka tavoittaa gnosiksen, ei tulekaan kristittyä, vaan Kristus". [Walker, s.101] Tämähän on mitä tyypillisintä aikamme opetusta.
Hengellinen paradigmanvaihdos
Seuraavassa kristityn gnostilaisen kirjailijan huomioita:
Kristittyjen piirissä esiintyy melko paljon mystillistä ajattelua, joka on jäänyt lähes huomaamatta seurakunnan kaikkein konservatiivisimmalta osalta... Toisenlaista kristillistä hengellisyyttä, vaikkakaan ei nyt aivan mystiikkaa edustaa karismaattinen liike, joka on herännyt henkiin viime vuosina. Mutta yleisluontoisempi kristittyjen kokema mystisten kokemusten nälkä käy ilmi kristillisten hengellisyyttä harrastavien ryhmien lisääntymisestä. Kristikunnassa ollaan maallikoille tarkoitettuun toimintaan lisäämässä nopeaan tahtiin mm. hiljaisuuden retrettejä, ekumeenisia mietiskelyryhmiä ja toimintamuotoja, joissa yhdistetään buddhalaisia ja joogatekniikoita kristilliseen rukoukseen ja meditaatioon. Tällä tavoin paikataan epäilemättä niitä tappioita, joita seurakunnat ovat joutuneet kokemaan, koska ihmiset ovat lähteneet niistä petyttyään suorien uskonnollisten kokemusten puuttumiseen. Loput vajeesta saadaan varmaankin paikattua sitä myöten kuin seurakunta sopeutuu science-fiction (tieteis)kulttuuriin. Mutta näiden pinnallisten ilmiöiden lisäksi kristikunnalla tulee olemaan huomattava osa sellaisen mystiikan sanoman levittämisessä, josta tässä puhutaan. [Richard Kirby, The Mission of Mysticism, SPCK Lontoo, ss. 114-115]
Uudestisyntymisestä ja hengellisyydestä teosofisen ajattelun mukaisina käsitteinä on nopeasti tulossa mitä suurimmassa määrin osa kristillistä ajattelua. Monet hengellisyyden muodot, joita koetaan ja joita ilmenee, ovat luonteeltaan gnostilaisia ja siten eksyttäviä.
Oppi "vanhurskas on elävä uskosta", josta suuret uskonpuhdistajat maksoivat suunnattoman suuren hinnan, jotkut jopa henkensä, on nyt saamassa vaikutteita uuden aikakauden liikkeeltä (New Age) ja jopa hylätty ja vaihdettu minuuden gnosiksen oikeuttamaan hengellisyyden muotoon. Uuden aikakauden gnostilaisen ajattelun vaikutus on muuttanut salakavalasti uskon raamatullisen merkityksen gnostilaisuuden nykyversion mukaiseksi, mikä tarkoittaa todellisuudessa sitä, että on palattu mystiikan ja taikauskon "pimeään keskiaikaan". Seurakunta on nyt lähtenyt sellaiselle hengellisen mystiikan tielle, joka on kaikissa suhteissa kultillista. On vain ajan kysymys, milloin se joutuu demonisten voimien valtaan -- joka on pahin eksytys, mitä pahuuden voimilla on tarjota. Seurakunnan asenne syntiä, parannuksentekoa, moraalia ja Jumalaa kohtaan on muuttunut jo siinä määrin, että ihmetellä sopii, miksi he käyttävät enää lainkaan Raamattua. Esimerkiksi: "Synti -- lain rikkominen" tarkoittaa nykyään sopeutumattomuutta tai vain psykologista häiriötä.
Todellinen parannus, jossa myönnetään syyllisyys, tunnustetaan synti, hylätään synti ja antaudutaan Jumalan valtaan, merkitsee nykyään vain asenteen muutosta Jumalaa kohtaan. Korkea moraali ja Jumalan käskyjen pitäminen ovat menettäneet merkityksensä. Jumala, jumaluuden ensimmäinen persoona, on sijoitettu ihmisen fyysiseen ulottuvuuteen, ihmisen, joka on nykyään samaa olemusta Jumalan kanssa.
Uuden aikakauden liikkeen hengellisistä käsitteistä lähtee pakostakin kehittymään ajattelultaan ja käytännöiltään demonisia koulukuntia. Tällainen vääristynyt hengellisyyden muoto on valtaamassa seurakuntia, jakamassa kristittyjä perheitä ja aiheuttamassa kiistoja ennennäkemättömissä mittasuhteissa. Kristinuskon gnostiset hengelliset muodot ilmenevät yhdellä tai useammilla seuraavista tavoista:
Nöyrältä vaikuttavaa syvää hartaudenharjoitusta, joka on luonteeltaan mystistä. Jolla on jumalisuuden muoto, mutta joka kieltää sen voiman (2.Tim.3:5).
Hengellisyys rakentuu subjektiivisten kokemusten ympärille Raamatun jäädessä syrjään.
Ylivertainen tieto, uudet löydöt ja uudet ilmoitukset ovat merkki hengellisestä syvällisyydestä ja kypsyydestä.
Hengellisyys keskittyy pikemminkin subjektiiviseen Kristus-tietoisuuteen kuin uskoon Jeersuksen Kristuksen persoonaan.
Etsitään jatkuvasti yhä syvällisempiä hengellisiä kokemuksia sen sijaan, että usko Jumalan sanaan syvenisi.
Jumalan sanan hengellistäminen sen sijaan, että ymmärrettäisiin Sanaa kirjaimellisesti.
Rakastetaan enemmän tunteita ja itseä kuin Jumalaa.
Etsitään ratkaisut sisimmästä.
Etsitään hengellisyyttä menestyksestä, saavutuksista ja teoista.
"Usko itseesi" ja "Jumala voidaan oppia tuntemaan kokemalla Hänet" ovat todellisen hengellisyyden merkkejä.
Ohut raja
Joskus raja, joka erottaa kristityn gnostikosta on niin ohut, että sitä tuskin huomaa. Kristitylle ainoa turvallinen tapa arvioida gnostilaisuutta on Raamatun valossa.
"Kristityn gnostikon" tunnistaa helposti hänen ulkonaisesta hurskaudestaan ja nöyryydestään. Mitä mystisemmältä hän vaikuttaa tai kuulostaa, sitä hengellisemmäksi hän tuntee itsensä. Hänelle tuottaa suurta tyydytystä kuvitelma siitä, miten korkean hengellisen tason hän on saavuttanut ja hän pitää itseään erityiseen ihmisryhmään kuuluvana. Joskus se on "Jumalan ilmitulleet pojat" (The Manifest Sons of God), "Melkisedekin järjestys" tai "Uusi rotu" (The New Breed). Hän saa hengellistä innoitusta mystisestä lähteestä, jota kuvataan joskus "pieneksi, hiljaiseksi ääneksi", jonka uskotaan olevan Pyhän Hengen ääni. Luottamus "pieneen, hiljaiseen ääneen" käy Raamatun edelle. Raamattua käytetään vain tukemaan tiettyjä käsityksiä ja käsitteitä. "Kristityn gnostikon" motiivina on saada itsensä ja muut uskomaan, että HÄN on JUMALA. Itse asiassa hänen lopullinen haaveensa on todistaa maailmalle, että hänellä on voimaa ja että hän on jumala, jolle mikään ei ole mahdotonta.
Miksi tällainen meteli?
Voidaan esittää kysymys: "Miksi tällainen meteli gnostilaisen ajattelun häivähdyksistä evankeliumin julistuksessa? Eikö sanonta "ykseys erilaisuudessa" pädekään tässä tapauksessa? Eikö meidän kristittyjen pitäisi sietää muita kristittyjä, jotka eivät usko aivan niinkuin me uskomme? Eikö pidä paikkaansa, että kristittyjen keskuudessa pitäisi olla tilaa erilaisille ajatuksille ja uskomuksille? Eikö rakkauden pitäisi loppujen lopuksi yhdistää yli opillisten rajojen siitä huolimatta, että opit usein jakavat uskovia eri leireihin. Vastaus näihin kysymyksiin on kaksijakoinen. Kyllä, on totta, että kristikunnassa on tilaa erilaisuudelle ja suvaitsevaisuudelle. Luovalle erilaisuudelle on kuitenkin asetettava rajat. Kun joku kristillisenä esitetty käsite, opetus tai toiminta menee uskon peruskäsitteiden ulkopuolelle tai poikkeaa täysin siitä "uskosta, joka pyhille on kerta kaikkiaan annettu", siitä tulee kristinuskon vastakohta. Kun tuohon vastakohtaisuuden pisteeseen on tultu, seurakunnan samoin kuin Jumalan sanan edustajien on puolustettava uskoa voimakkaasti. "Kaikkein pyhimmän uskon" puolustaminen on eräs seurakunnan tärkeimmistä tehtävistä, jota ilman seurakunta menettää totuuden, joka erottaa sen eksytyksestä. ELLEI SEURAKUNTA PUOLUSTA VAKAASTI USKOA, SE MENETTÄÄ OIKEUTENSA OLLA JUMALAN TOTUUDEN VÄLITTÄJÄ.
Torjunta on välttämätöntä
Israelin historian pahimmat hetket olivat seurausta siitä, että Israel antoi väärien profeettojen vietellä itsensä seuraamaan itsetehtyjä jumalia. Juuri tästä syystä Jeesus nuhteli fariseuksia Jumalan vihollisina. Jeesus varoitti opetuslapsiaan fariseusten uskonnosta. "Varokaa fariseusten hapatusta" (joka on ulkokultaisuus). Fariseukset väittivät itse olevansa uskon ruumiillistumia, mutta Jeesus kutsui heitä "ulkokullatuiksi".
Sellaisia opetuksia ja käytäntöjä, jotka ovat täysin erilaisia kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, täytyy vastustaa, siinäkin tapauksessa, että ne tulevat Kristuksen ruumiista. Gnostilaisuus oli alkuseurakuntaa vaivaava vitsaus. Itse asiassa jotkut Paavalin ja Johanneksen epistoloista oli suunnattu gnostilaisuutta vastaan, joka oli soluttautumassa Kristuksen evankeliumiin. Varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa käsiteltiin gnostilaisuutta ja tuomittiin se mitä voimakkaimmin ilmauksin. Gnostilaisuuden takia alkuseurakunta katsoi välttämättömäksi laatia apostolisen uskontunnustuksen ja määritellä Raamatun kaanonin. Seurakunnan historian tutkiminen osoittaa, että seurakunnassa on aina ollut kiusaus sopeutua gnostilaiseen ajatteluun. Niinkuin muinoin, se on nyt entistä enemmän jatkuvasti vaaniva vaara raamatulliselle uskolle.
Gnosis ja magia
Suuren juutalaisen filosofin Martin Buberin mukaan tosi Jumalaan kohdistuvan uskon ikuinen vihollinen ei ole ateismi (väite, ettei Jumalaa ole olemassa), vaan gnostilaisuus (väite, että Jumala on tunnettavissa). Toisessa kohtaa Buber kirjoittaa.
Nämä kaksi hengellistä voimaa, gnosis ja magia, jotka ovat verhoutuneet uskonnon viittaan, uhkaavat hengellistä todellisuutta enemmän kuin mitkään muut voimat...Jaakobin heimosta voi tulla Israel ainoastaan irrottamalla itsensä sekä gnosiksesta että magiasta...[Philip J.Lee, Against the Protestant Gnostics, Oxford University Press, 1987]
Uuden aikakauden liikkeen (New Age) uhka
Eräs Uuden aikakauden liikkeen kirjailija kirjoitti seuraavaa noin vuonna 1917:
...seurakuntaliike niinkuin kaikki muukin on vain väliaikainen keino ja palvelee ainoastaan väliaikaisena kehittyvän elävän lepopaikkana. Aikaa myöten ilmestyy universaali seurakunta ja sen selkeä muoto ilmenee tämän vuosisadan lopulla...Tämä seurakunta varttuu toimintaan Kristuksen ja hänen opetuslastensa kautta, kun Kristus-periaate on vuodatettu, TODELLINEN toinen tulemus on tapahtunut...Kristillinen seurakunta haaroineen voi toimia ytimenä, josta käsin maailman valaistuminen voi tapahtua...seurakunnan pitäisi suurena opetustekijänä ottaa suuret perusopit (murtaa vanhat muodot, joissa ne on ilmaistu ja pidetty) ja näyttää niiden todellinen ja sisäinen hengellinen merkitys. Seurakunnan ensisijainen tehtävä on opettaa ja opettaa lakkaamatta ja säilyttää ulkonäkönsä, jotta se voisi saavuttaa ne kaikki, jotka ovat tottuneet seurakunnallisiin käytäntöihin. Opettajia on koulutettava; Raamatun tuntemusta on levitettävä; sakramentit on tulkittava mystisesti ja seurakunnan voima parantaa on osoitettava. [Alice Bailey, Externalisation of the Hierarchy]
Alice Baileyn mukaan seurakuntaa käytetään vain osana kokonaissuunnitelmaa saada aikaan maailmanrauha, maailman hallinto ja pystyttää "valtakunta maan päälle". Seurakunnassa on "Suurten opetuslapsia" (gnostilaisuuden tai uuden aikakauden liikkeen apostoleja). He kokoavat koko ajan voimiaan ja ennen pitkää he saavuttavat määrätyn päämääränsä.
Kun havaitsemme, miten pitkälle "uusi aalto" on kuljettanut meidät kirjoitetun Jumalan sanan absoluuteista, ei ole yllättävää ennen pitkää huomata, että seurakunta ja New Age ovat sulautuneet YHDEKSI VOIMAKSI.
