MEDIA SPOTLIGHT

Albert James Dager

MAAILMANLAAJUINEN KRISTILLINEN LIIKE

EVANKELIOINTI/EVANKELIUMIN LEVITTÄMINEN

SISÄLLYS:

• Maailman lähetyksen keskus Yhdysvalloissa
• Liikkeen historia
• Opiskelijoiden vapaaehtoisliike: The Student Volunteer Movement
• Henrietta Mears
• Forest Home
• Palavan sydämen yhteisö
• Hyväksytyt voidellut evankelistat
• Campus Crusade For Christ
• Young Life
• Senaatin pastori
• Hollywood-ryhmä
• Billy Graham
• Fuller Theological Seminary
• Teologian oppilaitos
• Psykologian oppilaitos
• Lähetyksen oppilaitos
• Perspectives (Perspektiivejä) -kurssi
• Evankeliumin julistaminen ja evankeliointi
• Yksinkertaisen elämäntavan vaatimus
• Syyllistäminen
• Kulttuurin mandaattialue
• Hallintavalta (Dominion)
• Lähteet



Vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja näet nousee, ja he tekevät tunnustekoja ja ihmeitä harhauttaakseen -- jos mahdollista -- valitut." Mark. 13:22)

Herran lopun ajan suurinta eksytystä koskevan profetian pitäisi varoittaa meitä siitä, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät. Jotta eksytys olisi niin eksyttävä, että jopa valitut pysähtyisivät ihmettelemään, onko se Jumalasta, siinä täytyy olla kaikki Jumalan työn tunnusmerkit. Sen täytyy tulla siis Jeesuksen nimessä, sen täytyy sisältää runsaasti vankkaa raamatullista totuutta, sen täytyy todistaa evankeliumista ja sen täytyy olla "hyvää työtä". Ja sen pitäisi sisältää ihmeitä ja merkkejä. Niitä, jotka ehkä tunnistaisivat ja paljastaisivat sen eksytykseksi, pidettäisiin kiistaa aiheuttavina, vihamielisinä ja eksytettyinä. Suurin osa seurakunnista menisi mukaan eksytykseen.

Samanaikaisesti kuin Jumala tekee työtä toteuttaakseen päämääränsä niin taivaassa kuin maan päällä, myös Hänen vihamiehensä toimivat, kulissien takana. Pahimmat eksytykset tulevat Jeesuksen nimessä saaden monet luulemaan, että he palvelevat Jumalaa, vaikka he itse asiassa palvelevatkin saatanaa. Kristittyjen pettämiseksi vihollisen juonet on kääritty raamatulliseen kielenkäyttöön ja toiminta tapahtuu tavalla, joka viittaisi Jumalan ohjaukseen.

Samoin kuin maailma tottelee viisaalta kuulostavia sanoja ja ihmisystävällisiä hankkeita, jotka lupaavat ihmiskunnalle jotain parempaa, samoin seurakuntakin tottelee viisaalta kuulostavia, mutta pettäviä Raamatun sovelluksia ja "hyviä töitä", jotka lupaavat Jumalan Valtakunnan etenemistä. Eräs tämän eksytyksen käyttämistä aseista on semantiikka -- sanojen merkitysten muuttaminen.

Politiikan maailmassa on käytetty ovelasti hyväksi semantiikkaa ehdollistamaan ihmisten mielissä tiettyjä merkityksiä sanoihin, joiden oikea merkitys on vastakkainen niiden ehdollistetuille merkityksille.

Otetaan esimerkiksi sana "fasisti". Nykyään vasemmistolainen propaganda käyttää tätä sanaa perustuslaillisista konservatiiveista -- ihmisistä (olkoot kristittyjä tai ei), jotka eivät pidä sosialistisista hallitusohjelmista ja jotka toivovat paluuta perustuslain laatijoiden tarkoittamaan ja perustamaan rajoitettuun liittovaltiohallintoon. Samalla kun vasemmistolaiset myöntävät auliisti, että kommunismi on "vasemmistolaisuutta", he myös väittävät, että fasisimi on "oikeistolaisuutta". Todellisuudessa näiden kahden välillä on itse asiassa ero.

Syynä siihen, että kommunistit pitävät kaikkea oppositiota fasismina on nähtävillä historiassa Saksassa tapahtuneesta kamppailusta Hitlerin kansallissosialistisen puolueen (natsismin) ja Venäjältä tuotetun bolsevismin välillä. Aina siitä alkaen kommunistit ja heidän sosialistiset myötäilijänsä ovat kasanneet kaiken opposition yhden ainoan halventavan nimikkeen, "fasismin" alle. Myötäilevä media jatkaa tuon väärän väitteen propagoimista käyttämällä oikeista fasisteista termiä "liberaalit".

On monia muitakin esimerkkejä, mutta tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten helppoa on johtaa ihmiset uskomaan jotain päinvastaista kuin miten asia todellisuudessa on.

Nykyään on suosittua käyttää kristillisiä termejä globalistisen, ekumeenisen päämäärän tavoittelun naamioimiseksi. Päämääränä on saada kristityiksi itseään kutsuvien enemmistön kannatus tuon hankkeen edistämiseksi käyttäen nimitystä "maailman evankeliointi" -- joka on alunperin vuoden 1974 Lausannen maailmanevankeliomiskomitean kehittämä.

"Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen" perustana on maailman evankeliointi. Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen tavoitteena on maailman evankelioiminen vuoteen 2000 mennessä yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan avulla, jonka mandaattina on poistaa maailman hätä.

Totuuden löytäminen on johtanut läpi tutkimuslabyrintin, joka on paljastanut mitä epätodennäköisimpiä liittoutumia. Liikkeen keulassa on mitä arvostetuimpia evankeloimisjohtajia ja -järjestöjä.

Uskon kuitenkin, etteivät monetkaan niistä, jotka ovat mukana, ymmärrä sen toiminnan koko merkitystä, johon ovat sitoutuneet.

Tästä syystä minun on todettava, etteivät kaikki evankelioinnin maailmassa mukana olevat, ei edes johtajisto, ole eksyttäjiä. Monet, ehkäpä useimmat, varsinkin ruohonjuuritasolla liikkeessä toimivat, ovat veljiä Kristuksessa, jotka toimivat lähetyskentällä voidakseen voittaa sieluja pelastavaan uskoon Jeesukseen Kristukseen. Emme voi muuta kuin tunnustaa niiden epäitsekkäät ponnistukset, jotka rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan levittävät evankeliumia ja lohdutusta pelastumattomille.

Samoin kuin useimmat amerikkalaiset ovat kansainvälisen politiikan juonittelujen hyväuskoisia heittopusseja, käytetään useimpia kristittyjäkin maailman evankeliointia edistävien uskonnollispoliittisten järjestöjen välikappaleina.

Pyydän vain, että lukija siirtäisi tuomionsa siihen asti, että hänellä on ollut tilaisuus nähdä ja ymmärtää kaikki tähän liittyvät tosiasiat. Löytöretkellä selittyvät monet mysteerit, miksi asiat ovat juuri niinkuin ne ovat, ja se on samalla vapauttava kokemus niille, jotka haluavat asettaa Jeesuksen Kristuksen ja Hänen sanansa kristillisen maailman "rakastettujen" suuruuksien poliittisten ja uskonnollisten hankkeiden yläpuolelle.

MAAILMAN LÄHETYKSEN KESKUS YHDYSVALLOISSA

Maailmanlaajuinen kristillinen liike ei ole yksittäinen järjestö, vaan pikemminkin samaan päämäärään pyrkivien järjestöjen verkosto. Ne käyttävät monia yhteisiä resursseja ja samoja sisäpiirin sanontoja määritelläkseen ja toteuttaakseen tehtäväänsä.

Näiden järjestöjen kattona on USA:n maailmanlähetyksen keskus USCWM (U.S. Center for World Mission) Pasadenassa Kaliforniassa, jonka perustaja on Ralph D. Winter. (Artikkelin lopussa olevasta liitteestä löytyy luettelo USCWM:n kanssa yhteistyössä toimivista järjestöistä sekä järjestöistä, jotka käyttävät maailmanevankelioimistekniikoita.)

Pasadenassa sijaitsevan päämajan lisäksi U.S. Center for World Missionilla on muitakin paikallisia toimistoja muissa kaupungeissa USA:ssa sekä sisarjärjestöjä yli viidessäkymmenessä maassa, jotka kaikki harjoittavat yleisluontoista, kulissientakaista liikkeen tarkoitusperiä edistävää toimintaa.¹

USCWM on kehittänyt maailman evankelioinnin valmennuskurssin nimeltä Perspectives on the World Christian Movement (Perspektiivejä maailmanlaajuiseen kristilliseen liikkeeseen). Se on yhdistelmä tunnettujen kristillisten johtajien opetuksista. Sadat lähetysjärjestöt käyttävät sitä opetusmateriaalinaan. Sillä on laaja vaikutus johtuen siitä, että näille lähetysjärjestöille se on niiden lähetysfilosofian tärkein lähde. Siitä syystä tämä kurssi on eräs tutkimuksemme perusaineistosta ja sitä lainataan usein tässä artikkelissa.

Perspectives-kurssin lisäksi USCWM:llä on useita laajalti vaikuttavia yrityksiä. Ralph Winter toteaa:

       USCWM ei tue ja levitä ainoastaan Perspectives-materiaalia ja alkuperäistä ja 
       laajinta Perspectives-materiaaliin perustuvaa opintoverkostoa, vaan suhteellisen
       pienellä kokopäiväisten työntekijöiden joukolla se julkaisee myös the Global Prayer 
       Digestia, the Mission Frontiers bulletiniä, the Vision for the 
       Nations-opetussuunnitelmaa, the Global Countdown videoita, the WorldView Video 
       -sarjaa, the World Christian Foundations -opetussuunnitelmaa (jota monet yliopistot
       ja raamattukoulut käyttävät) ja välittää William Carey Libraryn (kirjaston) kautta
       kahdeksankymmenen eri kustantajan lähetystyöhön liittyviä kirjoja sekä julkaisee myös
       omia kirjoja.2

USCWM:n vaikutus on suuri, vaikka keskivertouskovat ovat pikemminkin tietoisia sen vaikutusvaltaisuudesta kuin siitä, mikä kaikki heidän kuulemansa tulee sieltä.

LIIKKEEN HISTORIA

On perusteltua, että kerromme aluksi jotain liikkeen syntyhistoriasta ennenkuin etenemme World Christian Movement -liikkeen yksityiskohtaisempaan käsittelyyn. Jätämme World Christian Movement -liikkeen joksikin aikaa ja keskitymme siihen, miten maailmanevankeliointi syntyi ja miten se on saanut niin monet kristityt valtaansa. Pitäkäämme mielessä, että vaikka käsittelemmekin liikkeessä mukana olevia henkilöitä, emme arvioi heidän motiivejaan. Joissakin tapauksissa motiivit saattavat olla ilmeiset ja jopa joidenkin usko saattaa joutua epäilyksenalaiseksi. Mutta jätämme sydänten arvioinnin Jumalalle.

Seuraavassa esitetyt liikkeen historiaa koskevat pääkohdat eivät ole sattumanvaraisesti valittuja, vaan peräisin liikkeen omasta historiankirjoituksesta.

1800-luvun puoliväliin saakka lähetystötä tekivät eri uskonsuunnat ja yksittäiset seurakunnat, joiden näkynä oli evankeliumin vieminen pakanamaihin. Lähetyskentälle lähtevät käyttivät hyväkseen länsimaiden siirtomaavallan laajenemista pyrkiessään saamaan jalansijaa näissä maissa. Siirtomaavallat pitivät myös lähetystyöntekijöitä liittolaisinaan pyrkiessään saamaan valtaamansa maat sivistyksen piiriin. Jälkimmäiset olivat enimmäkseen pyyteettömiä toiminnassaan; edellisten tärkeimpänä motiivina oli taloudellisen voiton tavoittelu, vaikka ne saivatkin aikaan jonkinlaista parannusta vähemmän kehittyneiden kansojen elinehtoihin. Niinpä jotkut syyllistyivät sanoinkuvaamattomiin julmuuksiin, jopa kansanmurhiin ja orjuuden käyttöönottoon. Kirkot olivat joko voimattomia tällaisten voimien vastustamiseen tai päättivät vaieta pyrkiessään lähinnä hengellisten siunausten aikaansaamiseen, vaikka ne eivät voineetkaan tarjota toivoa tässä maailmassa.

Sitä mukaa kuin siirtomaavalta menetti otettaan joissakin maissa, myös lähetystyö alkoi hiipua. Tästä huolimatta lähetystyön historia kertoo joistakin merkittävistä saavutuksista. Tätä aihepiiriä ei tässä käsitellä lähemmin.

Vuosisadan vaihteessa jotkut merkittävät kristikunnan johtajat, kuten D.L. Moody ja A.T. Pearson haastoivat evankelioimaan koko maailman vuoteen 1900 mennessä. Heidän haasteensa ei ollut osoitettu ainoastaan kirkoille, vaan myös opiskelijoille. He halusivat saada energisen ja idealistisen nuorison liikkeelle muodostamaan sellaisen lähetyssaarnaajien armeijan, joka olisi valmis uhraamaan henkensä lähetystyön hyväksi.

Kuitenkin jo ennen Moodyn, Pearsonin ynnä muiden nuorisolle julistamaa kutsua opiskelijapiirit olivat olleet mukana lähetystyössä jo 75 vuotta, jo 1800-luvun alusta.

Opiskelijoiden vapaaehtoisliike: The Student Volunteer Movement

Vuonna 1806 tapaili viisi massachusettsilaisen Williams Collegen opiskelijaa salaa tutkien Raamattua, tunnustaen syntejään ja rukoillen opiskelijaherätystä. He kokoontuivat tavallisesti yöllä suuren vaahteran oksien suojassa välttääkseen muiden opiskelijoiden ja henkilökunnan pilkan, olihan sen ajan yliopistopiireissä vallalla skeptisismi.

Eräänä tuollaisena iltana kokoontujat joutuivat etsimään suojaa ladosta ukkosmyrskyn takia. Siellä he heinäkasojen suojassa tulivat siihen tulokseen, että Amerikan opiskelijoiden piirissä puhkeaisi suuri herätys. Kristinuskon historiankirjoittajien mukaan Jumalan Henki liikkui opiskelijoiden keskuudessa hälventäen vallitsevaa ateismia ja skeptisismiä. Tulokset olivat kuitenkin lyhytaikaisia niinkuin on ollut laita kaikkien "suurten herätysten", ja opiskelijapiirit vaipuivat jälleen humanistisen filosofian valtaan.

D.L. Moody puhui vuonna 1882 Cambridgen yliopistossa Englannissa. Tuossa kokouksessa vastasi seitsemän opiskelijaa Moodyn sanomaan evankelioinnista. He alkoivat kutsua itseään nimellä Cambridgen seitsikko ja olivat yhteydessä kahdenkymmenen amerikkalaisen valtion yliopiston opiskelijoihin, jotka olivat kokoontuneet samoissa merkeissä omien yliopistojensa kampuksilla.

Muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1886, D.L. Moody ja A.T. Pearson puhuivat 250 yliopisto-opiskelijalle innostaen heitä etsimään palvelutyötä lähetystyöstä. Näistä opiskelijoista sata allekirjoitti kortin, jossa he sitoutuivat lähetystyöhön ulkomailla. Kaiken kaikkiaan 100,000 opiskelijaa sitoutui ulkolähetystyöhön "voittaakseen maailman Kristukselle".

Vuoteen 1890 mennessä opiskelijoiden vapaaehtoisliikkeestä (Student Volunteer Movement, SVM) oli kehittynyt monien hyvin järjestäytyneiden ryhmien kuten InterVarsity Christian Fellowshipin ja the Student Mission Associationin edelläkävijä. SVM:n johtajien tunnuslauseena oli "maailman evankelionti tämän sukupolven aikana".

Student Volunteer Movement -liikkeen perinnöstä nousi viisi merkittävää henkilöä, joilla tuli olemaan huomattava vaikutus nykyajan evankelioinnin maailmaan. Ensimmäinen heistä oli nainen, jonka vaikutus muihin neljään johti aikamme maailmanevankelioinnin nuorisoliikkeeseen.



Henrietta Mears

Tri Henrietta Mears varttui Minneapolisissa baptistipastori W.D.Rileyn johdattamana. Sieltä hän siirtyi vuonna 1928 Hollywoodiin, Kaliforniaan, jossa hänestä tuli First Presbyterian Church -seurakunnan kristillisen kasvatuksen johtaja. Tuona aikana Mears perusti Forest Home Christian Conference Center -konferenssikeskuksen San Bernardino Mountains -vuoristoon Etelä-Kaliforniaan. Hän perusti myös Gospel Light Press kirjapainon, josta tuli myöhemmin Gospel Light Publishing -kustantamo, jonka eräänä osastona on Regal Books.

Mearsistä tuli kuuluisa pyhäkouluopetussuunnitelman kehittäjänä. Se on käytössä suurelta osin vielä tänäänkin. Hänen ihailijansa kutsuivat häntä "pyhäkoulun äidiksi". Hänen menetelmänsä olivat aikanaan vallankumouksellisia -- hän käytti mm. kuvia Raamatun kertomusten elävöittämiseen ja otti käyttöön luokka-asteet pyhäkoulussa.

Christianity Today -lehden syyskuun 1996 numerossa Henrietta Mearsiä kutsutaan "nykyaikaisen evankelikaalisuuden isoäidiksi". Kirjoittaja, Wendy Murray Zoba kertoo siitä vaikutuksesta, joka Mearsillä on ollut miljoonien kristittyjen elämään pyhäkouluopetussuunnitelmansa kautta:

    Henrietta Mearsiä on kutsuttu "pyhäkoulun äidiksi". Hänen vallankumoukselliset
    opetusmenetelmänsä (elävöittävien kuvien käyttö ja luokka-asteiden käyttöönotto)
    muuttivat aikanaan kristillisen kasvatuksen maailman ja hänen vaikutuksensa näkyy myös
    oman aikamme pyhäkoulujen opetussuunnitelmissa. Mutta haluaisin ajatella häntä 
    pikemminkin nykyaikaisen evankelikaalisuuden "isoäitinä". Hänen näkynsä kristillisestä
    elämästä on innostanut kokonaista nuorten johtajien sukupolvea, jotka puolestaan ovat
    innostaneet minun sukupolveani.3

Mears oli innokas suunnittelija. Hänen pyhäkouluohjelmansa oli asiallinen ja toimi kuin "rasvattu" ja takasi onnistumisen ainakin mitä tulee osallistujien määrään. Hänen intonsa lähetystyöhön mukautui käsitykseen, joka hänellä oli, että hän saisi enemmän aikaan Jumalan valtakunnan hyväksi pikemminkin kouluttamalla muita kuin lähtemällä itse lähetystöhön.

Henrietta syntyi varakkaaseen pohjoisdakotalaiseen perheeseen Fargossa 23.10.1890 ja osoitti jo varhain huomattavaa älykkyyttä ja Jumalan tuntemisen halua. Hän opetti 11-vuotiaana ensimmäistä aloittelevien pyhäkoululuokkaansa Berean Mission -lähetysseurakunnassa Minneapoliksessa. Hän alkoi opiskella Raamattua ja suoritti tutkinnon kemiassa ja toimi nuoruudessaan sekä opettajana että rehtorina valtion kouluissa. Näin saatu opettajakokemus vaikutti suuresti hänen vallankumoukselliseen pyhäkouluopetuksen suunnittelutyöhönsä.

Jo lukiossa ollessaan Mears innostui lähetystyöstä osallistuessaan seurakuntansa lähetystyöaiheiseen kokoussarjaan.

Opiskellessaan Minnesotan yliopistossa Mears aloitti yliopiston naisopiskelijoille tarkoitetun Raamattutunnin, jonka ainoana opettajana hän toimi itse. Valmistuttuaan 1913 Mears aloitti ensimmäisen julkisen opettajan virkansa pienessä 850 asukkaan kaupungissa Beardsleyssä, Minnesotassa. Hän toimi samanaikaisesti kemian opettajana ja rehtorina opettaen lisäksi puhetaitoa ja draamaa. Hän piti myös paikallisessa metodistiseurakunnassa raamattutunteja samoinkuin eräälle koulunsa jalkapallojoukkueelle. Hän vaikutti Beardsleyn nuorisoon yli seurakuntarajojen.

    Ennenkuin Henriettan kouluvuosi oli päättynyt, eräs katolinen pappi halusi kiittää
    häntä siitä valtavasta muutoksesta, jonka hän oli saanut aikaan kaupungin nuorten
    elämässä ja ilmaisi samalla koko kaupungin kiitollisuuden. Tämän jälkeen heillä oli
    monia kiinnostavia keskusteluja hengellisistä asioista.4

Beardslystä Mears muutti North Branchiin Minnesotaan, jossa hän toimi jälleen paikallisen lukion kemian opettajana ja rehtorina. Sieltä hän siirtyi Minneapolikseen, jossa hän opetti matematiikkaa ja kemiaa Central High Schoolissa.

Vuonna 1927 Mears piti sapattivapaata opetustyöstä voidakseen etsiä Jumalan tahtoa elämässään. Hän matkusteli sisarensa Margaretin kanssa Euroopassa ja vietti talven Kaliforniassa. Tavattuaan tri Stewart P. MacLennanin, joka toimi Hollywoodin First Presbyterian Church -seurakunnan pastorina, kun tämä oli puhumassa sisarusten kotikirkossa Minneapoliksessa, he päättivät ottaa häneen yhteyttä hänen siellä ollessaan. MacLennon ilahtui heidän tapaamisestaan ja kutsui Henriettan puhumaan useisiin eri tilaisuuksiin. Sitten hän tarjosi Henriettalle kristillisen kasvatuksen johtajan tointa, jonka Henrietta otti mielihyvin vastaan.

Siihen aikaan pyhäkoulussa kävijöiden määrä oli 450. Kahdessa ja puolessa vuodessa kävijämäärä kasvoi 4200:ksi. (Amerikassa pyhäkoulussa käy kaikenikäisiä. Suom huom.)

Toimiessaan Hollywood Presbyterian Church -seurakunnan kristillisen kasvatuksen johtajana Mears alkoi julkaista pyhäkouluopetussuunnitelmaansa seurakuntansa henkilökuntaa varten. Koska muutkin seurakunnat osoittivat kiinnostusta hänen aineistoaan kohtaan, hän perusti Gospel Light Press -kirjapainon.

Mearsin lahjakkuus oli ennen kaikkea organisoivaa. Hänen käytännöllinen asennoitumisensa kasvatukseen vaikutti myös hänen työhönsä kristillisen kasvatuksen johtajana. Hänen pragmaattisuutensa käy ilmi hänen sanoistaan:

    Kristillisen kasvatuksen johtajan työtä pidetään liian usein ikäänkuin suorituksina ja 
    aktiviteetteina. On myönnettävä, että seurakunnan tarkoitus on kasvatustyön johtajan
    palkatessaan tuottaa toimintaa ja siihen hänen on mukauduttava. Mutta siihen päästään 
    ainoastaan tarkoituksenmukaisella toiminnalla. Vain silloin kun toiminta ohjataan 
    tiettyjen päämäärien mukaiseksi, jotka puolestaan perustuvat terveeseen 
    kasvatusfilosofiaan, voi se olla loppujen lopuksi mielekästä. Periaatteiden on aina
    oltava ennen toimintaa.5

Käytännössä on totta, mitä Mears sanoi. Mutta se ei aina pidä paikkaansa Jumalan työssä. Inhimillinen viisaus organisoi ja joskus Jumala käyttää opittuja taitoja omiin tarkoituksiinsa. Mutta mitä organisoiminen on saanut yleensä ottaen aikaan edistääkseen seurakuntien hengellistä hyvinvointia? Jos organisointi olisi vastaus hengellisen hyvinvoinnin edistämiseen, olisivat Amerikan kirkot hengellisesti kaikkein kypsimpiä. Itse asiassa roomalaiskatolinen kirkko ja mormoonikirkko ovat maailman parhaiten organisoidut kirkot. Ja kuitenkin seurakunnat niissä maissa, joissa niiden on tultava toimeen ilman organisaatiota, koska niitä vainotaan, on usko elävämpää ja elinvoimaisempaa. Sieluja ei voiteta organisoimalla, vaan Pyhän Hengen voimalla, joka myös ohjaa uskovia hengelliseen kasvuun.

Mears piti opetustaitoa niin tärkeänä pyhäkoulutyössä, että hän piti opettajan työssä toimimista eräänä kriteerinä pyhäkoulun opettajaksi valitsemiseen. Hän päätteli, että jos oli opetustaitoa, osaisi opettaa Raamattuakin paremmin:

    Koska Henrietta uskoi, että Jumala on ansainnut kaikkein parhaan, mitä voimme Hänelle
    antaa, ja koska parhaat opettajat ovat koulutukseltaan opettajia, hän piti silmällä
    valtion koulujen opettajia arvioiden koko ajan olisiko heistä pyhäkoulutyöhön. Niinpä 
    monet hänen parhaista työtovereistaan olivat Los Angelesin koulujen opettajia,
    rehtoreita tai ohjaajia.
    Mutta ollen realisti Henrietta ymmärsi, ettei hän mitenkään voisi täyttää kaikkia
    pyhäkouluopettajan toimia pätevillä opettajilla jatkuvasti kasvavassa pyhäkoulussaan.
    Niinpä pyhäkoulunopettajien koulutuksesta tuli eräs hänen elämänsä "pakkomielteistä".
    Ja koska hän tiesi, minkälainen hyvä opettaja oli, hän päätti käyttää koulutyössä 
    saavuttamansa asiantuntemuksen pyhäkoulutyöhön, niin että pyhäkouluopettajat olisivat
    valmistautuneet asianmukaisesti työhönsä.6

Emme syytä Henrietta Mearsia hänen käsityksistään organisoinnin merkityksestä ja pyhäkouluopettajien koulutuksesta; hän omaksui ne organisoidusta uskonnosta. Hänen työnsä ristiriitainen luonne käy kuitenkin ilmi siitä, miten hän kuvaa vakaumustaan:

    Henrietta oli myös oikeassa pitäessään kiinni siitä, että kristillisen kasvatuksen 
    on oltava kristillistä, jotta se olisi nimensä arvoista. Ja kristillinen merkitsi sitä,
    että jokaisen pyhäkoulutunnin oli oltava kunniaksi Kristukselle. Ja se puolestaan
    tarkoitti sitä, että jokaisen opettajan oli oltava uskollinen Raamatulle. "Kristillinen
    kasvatus tunnustaa Jumalan Sanan Pyhän Hengen innoittamaksi", hän tapasi sanoa, "ei
    ainoastaan opetettavana aineksena ja sanomana, vaan myös niiden periaatteiden perustana,
    joiden mukaisesti kristillistä kasvatusta harjoitetaan".7

Jos haluaa pitää kiinni Jumalan sanan mukaisesta palvelutyöstä, on oltava halukas toimimaan myös omien mielihalujen samoin kuin muidenkin mielipiteiden vastaisesti, jos ne ovat Jumalan sanan vastaisia. Se, että Mears asettui jopa seurakuntansa vanhimmiston auktoriteetin yläpuolelle ohjatessaan heitä pyhäkouluasioissa ja opetti itsekin miehiä, osoittaa, ettei hän noudattanut Jumalan sanan ohjeita omassa työssään.

Huolimatta hänen työnsä laajasta kannatuksesta ja monien hänen opetuslastensa kuuluisuudesta tällainen epäraamatullinen asenne johtaa lopulta, kuten tulemme huomaamaan, hengelliseen eksytykseen, joka näkyy niissä seurakunnissa ja kirkoissa, joihin hänen opetuslapsillaan on ollut vaikutusta.

On mielenkiintoista, että Mears uskoi, että ainoastaan miehet voivat toimia saarnaajina. Hänen tehtävänään oli opettaa miehiä, niin että heistä tulisi saarnaajia. Ja seuraava lainaus hänen elämäkerrastaan todistaa siitä, mikä vaikutus hänellä oli miehiin:

    Niitä on leegio, jotka löysivät Kristuksen Henrietta Mearsin palvelutyön seurauksena ja
    jotka tulivat osallisiksi siitä äärimmäisen palveluhenkisestä ilmapiiristä,
    jonka hän loi Hollywoodin First Presbyterian Church -seurakunnassa, ja joista tuli 
    kristillisiä johtajia eri puolilla maailmaa. He saarnaavat sadoista saarnastuoleista,
    palvelevat kouluissa, puhuvat radiossa ja televisiossa, johtavat kuoroja, pyhäkouluja
     ja toimivat sadoissa yliopistoissa opiskelijatyössä. Heidän jalkansa ovat astuneet
    Euroopan kaduilla, Afrikan viidakoissa, Etelä-Amerikan korkeilla vuorilla, Intian
    läkähdyttävissä kaupungeissa ja maailman kaikissa kolkissa.

    Mikä tärkeintä, he synnyttävät omaa laatuaan minne ikinä he menevätkin, mitä he oppivat
    rakastetulta Opettajaltaan, että oikea opetuslapsi kouluttaa muita opetuslapsia
    seuraajikseen. Kaikki hänen hengelliset lapsensa yhteenlaskettuina vaikuttavat 
    huomattavasti laajemmalle kuin missä hän toimi. Ja tämä jatkuu yhä.8

Ei ole kysymystäkään siitä etteikö Mearsin työ olisi vaikuttanut satojen tuhansien ihmisten elämään suoraan ja ehkäpä jopa miljooniin epäsuorasti. Sen takia hän on keskeinen henkilö siinä aihepiirissä, jota käsittelemme, ja siitä syystä tutkimme hänen elämäkertaansa näin syvällisesti.

Epäilemättä monet niistä, joiden elämää hän kosketti, olivat oikeasti tulleet uskoon. Emme halua myöskään arvioida Henrietta Mearsin sydäntä; hän halusi todella palvella Jumalaa. Mutta ne, jotka ohjasivat häntä hänen nuoruudessaan epäraamatulliseen toimintaan, ovat viime kädessä vastuussa siitä eksytyksestä, joka siitä mahdollisesti seurasi.

Tämän päivän seurakunnissa olisi jumalanpilkkaa kyseenalaistaa pyhäkoulutoiminta, jossa perheet jakautuvat iän/luokka-asteen mukaan. Mutta organisoitu uskonto ymmärtää harvoin Raamatun mallia, jonka mukaan vanhimmisto opettaa miehiä, miehet vaimojaan ja lapsiaan. Nykyajan seurakunnat ovat liian "valistuneita" noudattaakseen raamatullista järjestelmää.

On inhottavaa puhkaista uskonnollisten johtajien kuplia, mutta kristillinen kasvatus ei ole Jumalan suunnitelmien mukaista. Kuten sanottua, Hänen suunnitelmansa mukaan seurakuntien vanhimmiston tehtävä on tehdä isistä opetuslapsia ja isien tehtävä tehdä opetuslapsia vaimostaan ja lapsistaan ja kasvattaa heitä. Siellä missä niin tehdään, lopputulos on Jumalan kunniaksi, samoin kuin kaikki se, mikä siihen johtaa.

Mutta useimmissa seurakunnissa vanhimmisto (jos heitä kaikissa seurakunnissa edes on) eivät tee isistä opetuslapsia. Joten isät eivät myöskään pysty tekemään perheestään opetuslapsia. Kaikki ovat hylänneet Jumalan heille uskomat tehtävät. Seurauksena on, että ei ole keksitty muutakaan kuin siirtää isien vastuu hengellisestä kasvatuksesta pyhäkoulunopettajille, jotka usein ovat nuoria tyttöjä.

Kirkot ja seurakunnat ovat luoneet tämän ongelman ja haluavat siis myös selvittää sen itse. Ikävä kyllä ne eivät ole selvittäneet asiaa Jumalan ohjeiden mukaisesti; heidän ratkaisunsa on uskonnollinen.

Nykyään naiset palvelevat opettaen naisille Raamattua ja pyhäkouluissa opetetaan lapsia, mutta on vain vähän jos ollenkaan miehille suunnattua opetuslapseusopetusta.

Voiko lopputulos olla Jumalan kunniaksi, jos Pyhä Henki kuitenkin koskettaa yksittäisiä ihmisiä ja nämä ihmiset kunnioittavat Jumalan sanaa, opettakoon sitä sitten kuka tahansa? Ei, lopputuloksena on turmelus -- sellaisten ihmisten Jumalan sanan epäraamatullista opetusta, jotka luulevat palvelevansa Jumalaa.

Ei kukaan voi kyseenalaistaa Henrietta Mearsin antautumista työlleen, mutta jos hän olisi totellut Jumalan sanaa, hän ei olisi koskaan asettunut missään määrin miesten yläpuolelle. Koska hän ei asettunut Jumalan sanan auktoriteetin alle, hänen vaikutuksensa, vaikkakin hyväätarkoittava, on johtanut vääränlaiseen uskonnollisuuteen tänäkin päivänä.

Forest Home

Mears perusti myös Forest Homen kristillisen konferenssikeskuksen San Bernardinon vuoristoon Etelä-Kaliforniaan. Hän ei ollut aina pelkkä pragmaatikko, vaan luotti tunteisiinsa tai omiin raamatuntulkintoihinsa etsiessään johdatusta eikä aina ottanut huomioon kontekstiä. Yrittäessään päättää pitäisikö hänen ostaa Forest Home, hän sai vastauksen seuraavalla tavalla:

    Seuraavat päivät kuluivat Jumalan suostumuksen odottamisessa. Henrietta sai sen
    lopulta lukiessaan Herran lupauksesta Joosualle: "Nouse siis ja mene tämän Jordanin yli,
    sinä ja koko tämä kansa, siihen maahan, jonka minä annan heille...Jokaisen paikan,
    johon te astutte jalkanne, minä annan teille..." (Joos. 1:2-3)
    Näistä sanoista hän löysi vastauksen ja Jumalan hyväksymisen sinetin.9 

Forest Home Christian Conference Center oli lähes alusta alkaen menestys. Tänä päivänä se on maailmankuulu opetuskonferensseistaan ja monista kuuluisista kristillisistä johtajista, jotka ovat saaneet itse opetusta ja opettaneet siellä. Nimenomaan Forest Homessa saivat monet kuuluisat miehet suurimmat vaikutteensa Mearsiltä.

Mearsin Forest Home konferenssikeskuksessa 1930-luvulla pitämät saarnat tuhansille nuorille olivat maineikkaita. Nämä nuoret edustivat lähes kaikkia kirkkokuntia ja suuntauksia. He omaksuivat Mearsin näyn "Kristuksen asiasta" ja veivät tuon näyn omiin seurakuntiinsa.

Mearsin saavuttamaan maineeseen myötävaikutti läheinen ystävä Charles E. Fuller, joka oli toinen osapuoli siinä parivaljakossa, jolla oli kaikkein suurin vaikutus aikamme evankeloimisliikkeessä. Fuller mainosti Mearsiä ja hänen Forest Home -konferenssejaan Old Fashioned Revival Hour (Vanhanajan herätyshetki) -maailmanlaajuisissa radiolähetyksissään. Fuller oli omistautunut rukoilemaan herätystä ja kuulutti kuulijoilleen mihin konferensseihin heidän kannatti mennä herätyksen edesauttamiseksi.

Mearsin suurin vaikutus seurakuntiin tapahtuikin Forest Home-konferenssikeskuksen kautta siinä vaiheessa, kun uusevankelikaalisuus oli nousussa ja jolloin järjestäytyneet seurakunnat ja kirkot alkoivat sekoittaa yhteen evankeliumia ja yhteiskuntapoliittista toimintaa. Halu "voittaa maailma Kristukselle" paloi Henrietta Mearsin sydämessä. Sama palo syttyi hänen opetuslastensa sydämiin.

Palavan sydämen yhteisö

Henrietta oli kokosydämisesti mukana siinä, mitä hän kutsui "Kristuksen asiaksi". Sillä hän tarkoitti maailman voittamista Kristukselle ja kristinuskon asettamista yhteiskuntaa ohjaavaksi voimaksi koko maailman evankelioimisen kautta.

Mears perusti yhdistyksen Fellowship of the Burning Heart, jossa hän kehotti oppilaitaan olemaan valmiita kuolemaan "Kristuksen asian" puolesta. Hän asetti kätensä heidän päälleen, niin että he vastaanottivat hänen viittansa. Näin he saivat puolestaan "palavan sydämen".

Yhdistyksen kolmas jäsen oli tuohon aikaan Harold Ockenka, Gordon College -yliopiston rehtori ja Bostonissa sijaitsevan Park Street -seurakunnan pastori. Ockenga oli mukana perustamassa kansallista evankelikaalien yhdistystä National Association of Evangelicals (N.A.E.). Koska hän oli Charles Fullerin läheinen ystävä, hän auttoi Fulleria Chicagossa Fuller Evangelical Seminary -raamattukoulun suunnittelussa. Tästä johtuen Ockengasta tuli raamattukoulun ensimmäinen rehtori. Molemmat heistä opettivat nuoria Mearsin Forest Home -konferenssikeskuksessa.

Yliopistoprofessori J. Edwin Orr oli saanut kokea Norjan herätysliikkeen vaikuttavan 1930-luvulla. Hän kirjoitti useita kirjoja ja matkusti satoihin yliopistoihin ja korkeakouluihin kakkialla maailmassa herätyksen asiantuntijan ominaisuudessa. Hän vastaanotti itse asiassa tohtorin arvon aiheena Oxfordin "herätykset". Hän oli neljäs jäsen em. yhdistyksessä ja puhui siis Forest Home -konferenssikeskuksessa. Hän piti sääntönään, että hän puhui ainoastaan tilaisuuksissa, joissa oli ekumeeninen edustus kaikkien seurakuntien ja kirkkojen nuorisosta.

Myös Armin Gesswein oli kokenut Norjan herätyksen 30-luvulla. Kierrettyään Norjaa ja saavuttuaan Yhdysvaltoihin hän vietti Orrin seurassa kuukauden verran.

Gesswein aloitti Pacific Palisades -konferenssit, joista kehittyi aikaa myöten Prayer Revival Fellowship (rukousherätysseura). Tarkoituksena oli koota pastorit yhteen rukoilemaan kaupunkiensa puolesta. Tällaisia yhdistyksiä perustettiin kaikkiin kaupunkeihin Yhdysvalloissa ja kaikkialla maailmassa. Ne olivat nykyisten ekumeenisten pastoreiden lounaiden edelläkävijöitä.¹⁰

Nämä viisi: Mears, Fuller, Ockenga ja Gesswein työskentelivät tiiviissä yhteistyössä perustaen ekumeenisia opiskelijaliikkeitä. Kuten sanottua, emme voi tuomita näiden ihmisten uskoa tai motiiveja. Monilla on intoa, vaikka ei tietoa -- tai he ovat ymmärrykseltään harhaanjohdettuja -- niinkuin Pietarikin oli ennen helluntaita. Olkoot näiden ihmisten motiivit mitkä tahansa, siitä mitä he aloittivat on kehittynyt jotakin, millä on maailmanlaajuinen uskonnollispoliittinen ohjelma ja joka toimii löyhän ekumeenisen yhteyden puitteissa. Tämäkin selviää sitä mukaa kuin etenemme.

Hyväksytyt voidellut evankelistat

Henrietta Mears saarnasi tapansa mukaan "Kristuksen asiaa" nuorille kuulijoille Forest Homessa kesäkuussa 1946. Niiden joukossa, jotka olivat mukana opettajien konferenssissa Forest Homessa eräänä päivänä oli Richard C. Halverson, joka oli siihen aikaan Hollywoodin First Presbyterian Church -seurakunnan apulaispastori. Siellä oli myös seuraavan pastorin poika Louis H. Evans, samoin John. L. Franck ja William R. (Bill) Bright. Bright oli tullut uskoon vasta neljä kuukautta aiemmin. Mearsin puheen jälkeen nämä neljä nuorukaista muutaman muun kanssa pyysivät Mearsia kanssaan majaan rukoilemaan. Tuo rukouskokous jatkui koko yön.

Mearsin elämäkerrassa 'Dream Big. The Henrietta Mears Story' (uneksi suuria, Henrietta Mearsin tarina) tuota rukouskokousta kuvataan seuraavasti:

    Polvistuttuaan he joutuivat ikäänkuin avuttomuuden ja vaivautuneisuuden tunteen valtaan.
    He rukoilivat aamuyön tunteihin saakka itkien ja huutaen Herran puoleen tunnustaen 
    syntejään ja pyytäen Herran johdatusta ja etsien Pyhän Hengen todellisuutta ja voimaa. 
    Välillä kukaan ei rukoillut kun Jumala sen sijaan puhui heille.
    Silloin tuli tuli alas taivaasta, sillä Jumala vastasi heidän rukouksiinsa hyvin
    todentuntuisella näyllä. He näkivät edessään maailman yliopistojen kampuksia täynnään
    pelastumattomia opiskelijoita, joiden käsissä oli voima muuttaa maailma. Todellakin,
    yliopistojen kampukset olivat avain maailman johtajuuteen, maailman herätykseen.
    heidän käsissään oli maailman voittaminen Kristukselle ja sen aika oli nyt!11 

Mears ja hänen holhokkinsa näkivät opiskelijat avaimena koko maailman herätykseen. Sen suorittamiseksi oli voideltava "hyväksytyt evankelistat" -- miehiä ja naisia, joilla oli Mearsin näky "voittaa maailma Kristukselle".¹² Seuraavassa joitakin niistä monista kuuluisista ja vaikutusvaltaisista johtajista, joita hän kosketti.

Campus Crusade For Christ (opiskelijoiden ristiretki)

Laskettuaan kätensä Bill Brightin päälle viittansa välittämiseksi hänelle ja liittääkseen hänet Palavan sydämen yhteisöön Mears kutsui Brightin ja hänen vaimonsa Vonetten kotiinsa. He asuivat siellä yksitoista vuotta valmentautuen johtajuuteen. Campus Crusade For Christ -järjestö syntyi Mearsin olohuoneessa. Kaikki Campus Crusade For Christ -järjestön samoin kuin muidenkin vastaavien nuorisoliikkeiden kuten Navigatorsien, Young Lifen, Youth for Christin ym. piirissä kääntyneet koulutetaan ekumeenisuuteen ja lähetetään sitten takaisin omiin seurakuntiinsa, niin että he vaikuttavat sitä kautta maailman evankelioimiseen.

Young Life (nuori elämä)

Mearsillä oli vaikutus myös Jim Rayborniin, Young Lifen johtajaan:

    "Nuorena, juuri korkeakoulusta valmistuneena aloittaessani työn nuorten parissa, kuulin
    Henrietta Mearsin palvelutyöstä Hollywoodin presbyteerisessä kirkossa ja varsinkin
    Forest Homessa...Yritin soveltaa työhöni kaikkea, mitä kuulin hänen
    toimintatavoistaan...hänellä on ollut suuri vaikutus Young Life -järjestön työn
    muotoutumiseen ja etenemiseen. 13

Senaatin pastori

Richard Halversonista, joka oli myös palavan sydämen yhteisön jäsen, tuli aikanaan Yhdysvaltain senaatin pastori ja kansakuntamme senaattoreiden neuvonanataja ja uskottu.

Hänen hautajaisissaan monet todistivat hänen vaikutuksestaan senaattiin. Halverson oli vastuussa siitä, että senaatti julisti kansallisen rukouspäivän kansallisen rukouspäivähankkeen aloitteesta.

Hollywood-ryhmä

Mearsin olohuoneessa syntyi muitakin järjestöjä, esim. Louis Evans Jr:n Hollywood Group, jota kuvataan seuraavasti Mearsin elämäkerrassa:

    Vuoden 1947 konferenssin jälkeen intoa uhkuvat nuoret palasivat kertomaan ystävilleen,
    mitä vuoristossa oli tapahtunut. Louis Evans Jr kertoi kokemuksistaan nuorelle
    tähtöselle Colleen Townsendille, jonka kanssa hän seurusteli. Hän oli liittynyt
    mormooneihin ja oli opiskellut puolitoista vuotta Brigham Young -yliopistossa Utahissa
    ennenkuin Hollywoodin kykyjenetsijät olivat löytäneet hänet ja singonneet hänet
    Hollywoodin tähtitaivaalle.14

Olemme kuulleet, että Townsend omisti kokemuksensa seurauksena elämänsä Kristukselle ja oletamme, että myös Colleen luopui mormonismista, vaikka sitä ei mainitakaan. Mearsin elämäkerta kertoo edelleen:

    Herätys vaikutti myös muihin Hollywoodin kuuluisuuksiin. Heistä mainittakoon Roy Rogers,
    Dale Evans, Tim Spencer ja Connie Haines. Henrietta oli jo kauan yrittänyt tavoittaa
    tähtiä selluloidiverhon takaa Kristukselle ja nyt Henki toi heitä hänen luokseen.
    Jossain vaiheessa jotkut näistä kristityistä kuuluisuuksista kokoontuivat hänen
    majallaan Forest Homessa rukoillakseen johdatusta siihen, miten he voisivat voittaa
    ystävänsä elokuvamaailmasta Herralle.15

Jäsenten kuuluisuuden takia Hollywood Group vältti kokoontumista kirkoissa ja kokoontui mieluummin kodeissa.

    Koska Henriettan ja Margaretin koti oli samaa luokkaa kuin Hollywoodin suuruuksien ja
    koska se sijaitsi keskellä tähtien asuinaluetta, päätettiin alkaa viikottaiset
    kokoukset siellä.16

Billy Graham

Eräs merkittävimmistä seikoista Henrietta Mearsin työkentällä oli hänen vaikutuksensa Billy Grahamiin. Mears oli Grahamin äidin ja vaimon, Ruthin ohella nainen, joka vaikutti hänen elämäänsä voimakkaimmin:

    Tri Henrietta Mearsilla... on ollut valtavan suuri vaikutus sekä suoraan että 
    epäsuorasti elämääni. Itse asiassa ei ehkä kenelläkään muulla naisella paitsi äitiäni ja
    vaimoani ole ollut yhtä suurta vaikutusta minuun. Hänen herkkä henkensä, hengellinen
    elämänsä, peräänantamattomuutensa yksinkertaisen evankeliumin puolustamisessa ja hänen
    raamatuntuntemuksensa ovat innoittaneet ja hämmästyttäneet minua jatkuvasti. Hän on
    varmasti eräs suurimmista kristityistä, joita olen koskaan tuntenut!17 

D.R. Riley, Henrietta Mearsin pastori Minneapoliksessa, josta tuli myöhemmin Northwestern Schools -koulujen rehtori, näki, että hänen manttelinperijänsä olisi Billy Graham samoin kuin Elisa oli Elian manttelinperijä. Grahamilla oli aluksi vaikeuksia hyväksyä Rileyn välittämää viittaa. Riley kutsui kuitenkin ennen kuolemaansa Grahamin luokseen. Silloin Graham otti vastaan hänen viittansa.¹⁸

Näin Grahamista tuli Northwestern Schoolsin rehtori. Samaan aikaan hän opetti myös kristillisessä Forest Home -konferenssikeskuksessa. Siellä tapasivat J. Edwin Orr ja Graham eräänä iltana ja Orr uskoi, että Graham oli todellakin Rileyn manttelinperijä. Silloin Orr laski kätensä Grahamin päälle sen vahvistamiseksi. Siten Grahamista tuli hyväksytty, voideltu evankelista samassa mielessä kuin Bill Brightista ja Richard Halversonista, jotka kaikki olivat Fellowship of the Burning Heart -seuran jäseniä.

Brightilla oli mahdollisuus aloittaa toimintansa valmiiksi muotoutuneessa yliopistokampusten kokousverkostossa, mutta Graham puolestaan vieraili kaikissa isoimmissa kaupungeissa Armin Gessweinin rukouskokousten mukana. Lähes alusta alkaen Graham kieltäytyi puhumasta tilaisuuksissa, jotka eivät olleet luonteeltaan ekumeenisia, siis joissa olisi läsnä myös katolista papistoa. Se on hänen tapansa vielä nykyäänkin.

Fuller Theological Seminary (Fullerin raamattuopisto)

Maailmanlaajuisella kristillisellä liikkeellä on ollut vaikutusta moniin kristillisiin korkeakouluihin ja yliopistoihin. Näistä aktiivisin on Fullerin raamattukoulu Pasadenassa Kaliforniassa. Fuller käsittää itse asiassa kolme koulua: teologian oppilaitoksen, psykologian oppilaitoksen ja maailmanlähetyksen oppilaitoksen.

Teologian oppilaitos

Fullerin teologinen oppilaitos Fuller's School of Theology on muuttunut näkemyksiltään yhä mystisempään suuntaan, vaikka se oli alunperin melko fundamentalistinen. C. Peter Wagnerin ja hänen edesmenneen ihmeisiin erikoistuneen seurakunnankasvu -työtoverinsa John Wimberin vaikutuksesta oppilaitoksessa on kallistuttu pitämään ihmeitä ja merkkejä yhä olennaisempana osana evankelointia. Wimber piti jopa kurssia nimeltä MC:510, jossa osallistujia pyrittiin kouluttamaan ihmeiden ja merkkien harjoittamisessa. Oli väistämätöntä, että sellaiset yliluonnolliset Manifested Sons of God -opit kuin täydellisen synnittömyyden saavuttaminen, hengellinen voima, apostoleiden ja profeettojen virkojen palauttaminen ja hallintavaltateologia (dominion theology) tulivat vaivihkaa osaksi kurssia. Wimberin on todettu lausuneen, että hän on saavuttanut tason, jossa hän saattaa elää pitkiä ajanjaksoja täysin ilman syntiä.¹⁹

Psykologian oppilaitos

Fullerin psykologian oppilaitoksessa sekoitetaan kristillistä sielunhoitoa ja psykologisia teorioita keskenään. Fullerin psykologian oppilaitoksessa opetetaan psykoneurolingvistiikkaa, jossa käytetään symbolista kieltä vaikuttamaan ihmismieleen. Symbolisen kielen käsite löytyykin helposti Uuden aikakauden liikkeen (New Age) opetuksista. Ja psykoneurolingvistiikka onkin evankeliumin asiayhteyksien tutkimisen perusta -- tällaista suosittelevat Fuller ja maailmanlaajuinen kristillinen liike uudenlaiseen lähetystyöhön.

Lähetyksen oppilaitos

Maailman evankelioinnin kampanjoinnin merkeissä Fullerin lähetyskoulun henkilökunta matkusti vuonna 1995 Koreaan opiskelemaan soluseurakuntamallia David (s. Paul) Yongi Cholta. Tarkoituksena oli oppia seurakuntien perustamista Yongi Chon tapaan, niin että saataisiin aikaan seurakunnan kasvua.

* * *

Henrietta Mearsin vaikutus on tosiaankin laajalle levinnyttä. Nykyaikainen nuorisoevankeliointiliike on lähtöisin hänen toiminnastaan ja on eräs maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen voimanlähteistä.

Kaikki toimivat yhtenä rintamana maailman pahuutta vastaan. He uskovat, että ilman kaikkien niiden yhteyttä, jotka tunnustavat Kristuksen nimeä -- opista ja käytänteistä piittaamatta -- ei ole voimia minkään kaupungin tai kansakunnan pahoja voimia vastaan. Voima tule siitä, että ollaan yhtä. Ensimmäisenä askeleena kansakunnan tai lopulta koko maailman evankelioinnissa on kaupunkien evankeliointi. Tämän liikkeen ytimenä taas on U.S Center on World Missionin (Maailman evankelioinnin USA:n keskuksen) Perspectives(perspektiivejä) -kurssi. Sieltä löytyvät WCM:n (maailman evankelioimisliikkeen) johtajien päämäärät ja uskomukset.

PERSPECTIVES (PERSPEKTIIVEJÄ) -KURSSI

Billy Graham toteaa Perspectives-kurssista maailmanevankelioinnin USA:n keskuksen lehdessä Mission Frontiers Bulletinissa:

    En tiedä mitään julkaisua, joka informoisi, innostaisi ja motivoisi kristittyjä maailman
    evankeliointiin niinkuin Perspectives-kurssi.20

Vuoteen 1994 mennessä, jolloin Graham antoi tämän lausunnon, yli 22,000 ihmistä oli käynyt läpi Perspectives-kurssiohjelman.²¹

Perspectives on the World Christian Movement -kurssin opinto-opas Study Guide on maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen käsikirja. Opinto-opas sisältää liikkeen sanoman suuntaviivat ja kehottaa lukijaa käyttämään oheislukemistona kirjaa Reader for perspectives on the World Chirstian Movement. Kirja on lähes 1000-sivuinen. Se sisältää mm. tunnettujen kristittyjen johtajien sanomaa. Suurin osa heistä on mukana maailmanlaajuisessa kristillisessä liikkeessä, jotkut heistä ovat jo edesmenneitä kristillisiä johtajakuuluisuuksia.

Koska tässä lukemistossa on eri kirkkokuntien ja suuntausten edustajien kirjoituksia, jotkut niistä ovat hyvin innoittavia ja niiden teologia on vakuuttavaa ja vakaata. Nämä kirjoitukset eivät meitä huolestutakaan, vaan ne, jotka ovat eksyneet terveestä opista ja/tai johdattavat lukijan pois Kristuksen todellisesta palvelemisesta. Itse asiassa Perspectives-kurssi sisältää koko joukon ristiriitaista materiaalia. Jotkut esimerkiksi toteavat, että sielujen pelastaminen evankeliumia julistamalla sisältää kaiken, mitä suuressa lähetyskäskyssä käsketään tekemään. Toiset taas väittävät, että yhteiskuntapoliittinen toiminta on yhtä hyvin osa suurta lähetyskäskyä kuin evankeliumin julistaminenkin -- he näyttävät omaksuneen liikkeen ja sen johtajien lausunnot ja toimintasuunnitelmat. Tämä on eräs niistä tärkeistä aiheista, joita tulemme käsittelemään.

Samalla kun puutumme noihin huolestuttaviin alueisiin, on myös todettava, että olemme täysin tietoisia siitä, miten suuri vaikutus WCM:llä (maailmanlaajuisella kristillisellä liikkeellä) on ihmisten sieluihin. Mutta se luettakoon niiden yksittäisten lähetystyöntekijöiden tiliin, jotka ovat uskollisia Jumalan sanalle ja haluavat pelastaa sieluja. Kunnia kaikesta kuuluu tietenkin Jumalalle, joka kunnioittaa omaa sanaansa, kuka sitä sitten julistaakin ja olkoon hänen motiivinsa mikä tahansa.

Evankeliumin julistaminen ja evankeliointi

Perspectives-kurssista löytyy määritelmä evankeliumin julistamisen ja evankelioinnin erosta. Määritelmä pitää yhtä vuonna 1974 Lausannessa pidetyn maailmanevankelioimiskonferenssin pohjalta pidetyn ensimmäisen Maailman evankelioimiskongressin vastaavan määritelmän kanssa.

Evankeliumin julistaminen on tietenkin oikea nimitys ja oikea hanke. Se on seurakunnan työ Jeesuksen Kristuksen ecvankeliumin levittämiseksi, jotta pelastettaisiin sieluja Jumalan valtakuntaan. Oikeassa evankeliumin levittämisessä julistetaan puhdasta evankeliumia, jonka seurauksena voidaan perustaa seurakuntia ja kasvattaa uskovista opetuslapsia, jotka varjelevat Raamatun totuuksia ja käytäntöjä, jotka ovat elintärkeitä Herran Jeesuksen Kristuksen ja uskovan välisen elävän suhteen ylläpitämiseksi.

Evankeliointi taas on termi, jota globaali, maailmanlaajuinen kristillinen liike käyttää saadakseen kirkkojen ja seurakuntien kannatuksen kaikkialla maailmassa. Se tarkoittaa kaikkien maailman "ihmisryhmien" "kristillistämistä" sellaisen toiminnan avulla, jossa yhdistyvät yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta tasvertaisesti Jeesuksen Kristuksen evankeliumin julistamisen kanssa.

Tavallisen kristityn mielestä evankeliumin julistamisen ja evankelioinnin välillä ei ole mitään eroa. Mutta maailman kristillisen liikkeen (WCM) käsityksen mukaan niillä on ero. Lyhyesti sanottuna ero on siinä, että evankeliumin julistaminen tarkoittaa sielujen pelastamista, kun taas evankeliointi tarkoittaa kokonaisten kansakuntien tai "ihmisryhmien" pelastamisesta sekä hengellisesti että ajallisesti poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan avulla .

Suurimpana esteenä maailman kristillisen liikkeen WCM:n todellisten motiivien ja päämäärien ymmärtämiselle on se, ettei pysty käsittämään tätä eroa. Lausannen maailmanevankelioinnin komitea myöntää tämän eron avoimesti. Maailman kristillinen liike on puolestaan lähtöisin Lausannen komiteasta. Sydneyn anglikaanisen kirkon piispa A. Jack Dam, joka toimi ICOWE:n puheenjohtajana, totesi juuri ennen ensimmäistä maailmanevankeliointikongressia (ICOWE) eräässä haastattelussa seuraavaa:

    Lausanne on evankelioimiskongressi, ei evankeliumin levittämiskongressi. [Berliinissä
    1966 pidetty evankelioimisen maailmankongress] oli ensimmäinen monista 
    evakeliointikongresseista. Mutta luulen niin, että monien eri puolilla maailmaa olevien
    johtajien mielissä on nyt se, että meidän ei pitäisi ajatella ainoastaan evankeliumin
    julistamista, vaan koko sitä tehtävää, jonka ylösnoussut Kristus on meille antanut. Sitä
    tarkoittaa mielestäni tarkemmin sanoen evankeliointi.22

Lausannessa Sveitsissä heinäkuussa 1974 pidetty kansainvälinen maailmanevankeliointikongressi, jossa muotoiltiin Lausannen sopimus, määritteli myös maailman kristillisen liikkeen toiminnan tulevan suunnan ja suunnitelman. Sopimuksen 5. artikla toteaa:

    Me vahvistamme, että Jumala on sekä kaikkien ihmisten Luoja että heidän Tuomarinsa. 
    Siksi meidän tulisi kantaa samalla tavoin vastuuta yhdessä hänen kanssaan
    oikeudenmukaisuudesta ja sovituksesta kautta koko ihmisyhteiskunnan ja olla mukana 
    vapauttamassa ihmisiä kaikenlaisesta painostuksesta. Koska ihmiskunta on luotu Jumalan
    kuvaksi, jokaisella ihmisellä rodusta, uskonnosta, ihonväristä, kulttuurista,
    yhteiskuntaluokasta, sukupolvesta tai iästä riippumatta on hänelle kuuluva arvo, jonka
    takia häntä tulisi kunnioittaa ja palvella eikä käyttää hyväksi. Tässäkin haluamme tehdä
    parannuksen sekä laiminlyönneistämme että siitä, että olemme toisinaan pitäneet
    evankeliumin levittämistä ja sosiaalista huolenpitoa toisensa poissulkevina. Vaikka
    ihmisten keskeinen sovitus ei olekaan sovitusta Jumalan kanssa eikä yhteiskunnallinen 
    toiminta evankeliumin levittämistä eikä poliittinen vapautus pelastusta, myönnämme
    kuitenkin, että sekä evankeliumin levittäminen että yhteiskuntapoliittinen toiminta ovat
    molemmat osa kristillisiä velvollisuuksiamme. Sillä molemmat ovat välttämättömiä Jumalaa
    ja ihmistä koskevien oppiemme, lähimmäistä kohtaan osoittamamme rakkauden ja
    Jeesuksen Kristuksen tottelemisen  ilmauksia. (Lihavointi minun).

Vahvistaen sen, että maailman evankelioinnin tehtäviin kuuluu evankeliumin saarnaamisen lisäksi myös yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa maailman vääryyksien korjaamiseksi, Maailman evankelioimisen Lausannen komitean kunniapuheenjohtaja tri Billy Graham tiivisti tämän tällä tavoin:

    Vuoden 1974 Lausannen kongressin jälkeen kristittyjä on kutsuttu yhä enenevässä määrin
    johtajuuteen sellaisilla aloilla, joilla he ovat olleet vähemmistönä tai ei ollenkaan
    edustettuina. Evankeliumin julistaminen on saanut uuden merkityksen. Elämme suurten
    mahdollisuuksien, mutta myös suuren vastuun aikaa. Olemme kristillisen perintömme
    huoneenhaltijoita. Meidän on evankelioitava maksoi mitä maksoi niin kauan kuin vielä
    on aikaa. Tunti tunnilta lisääntyvät köyhyyden, väestöräjähdyksen ja ydinsodan vaaran
    tuomat ongelmat maailmassa. Maailma tarvitsee kipeästi evankeliumia,nyt!24 

Jos lähdemme vääristä olettamuksista, joudumme varmasti vääriin johtopäätöksiin. Tässä tapauksessa todetessaan, että evankeliumin julistaminen on "saanut uuden merkityksen", Graham viittaa siihen, että kristittyinä meidän pitäisi sisällyttää evankeliumin julistukseemme tiettyjä toimia, joiden tarkoituksena on ehkäistä inhimillistä kärsimystä (jopa ydinsodan uhkaa!). Mutta ihmisen kärsimys on seurausta syntiinlankeemuksesta. Jumala käyttää ja jopa saa aikaan inhimillistä kärsimystä toteuttaakseen pelastussuunnitelmansa. Jotta evankeliumilla voisi olla Grahamin ja kansainvälisen maailmanevankeliointikomitean toivoma vaikutus, pitäisi käytännöllisesti katsoen jokaisella yksilöllä maailmassa olla todellinen usko Kristukseen -- samoin varmastikin suurimmalla osalla maailmanjärjestelmän johtajista -- ja kaikkien elämän tulisi olla täysin synnitöntä.

Kun ajattelemme Jeesuksen sanoja, että vain harvat pääsevät Taivasten valtakuntaan, ja että me joudumme ahdistukseen maailmassa, koska se vihaa Häntä, niin mistä Hänen sanassaan löytyy käsky koko maailman ongelmien ratkaisemiseksi?

Päin vastoin, Jeesus sanoi, että köyhiä tulisi aina olemaan keskuudessamme. (Matt. 26:11)

Tarkoittaako tämä siis sitä, että meidän tulisi kääntää selkämme puutteenalaisille? Ei tietenkään. Mutta vaikka saatammekin auttaa hädänalaisia, meidän tehtäväksemme ei silti ole annettu poistaa köyhyyttä maan päältä, sen paremmin kuin ratkaista väestöräjähdyksen tai ydinaseiden käytön lisääntymisen ongelmaa. Nämä ovat yhteiskunta-aktivistien seurakunnan niskaan työntämiä yksittäisiä ongelma-alueita. Ne eivät ole osa suurta lähetyskäskyä.

Lisää tällaisia ongelmakenttiä löytyy runsain mitoin. Yhteiskuntapoliittisen toiminnan sälyttäminen seurakunnan tehtäväksi on seurakunnan ohjaamista suuntaan, jota Kristus ei sille tarkoittanut.

Lausannen sopimuksesta on tullut siinä määrin suurinta osaa evankelisia seurakuntia koskeva juttu, että Christianity Today -lehdessä todettiin: "Kaikkia yhdistävä kysymys on nykyään: 'Kannatatteko Lausannen sopimusta?'"

Kysymyksemme kuuluu "Onko meidän oltava yhtä Kristuksessa vai Lausannen sopimuksessa, johon maailmanlaajuinen kristillinen liike (WCM) perustuu?"

Ja "miksi evankelioimista kutsutaan liikkeeksi?" Sana liike viittaa siihen, että on kysymys ihmisen organisoimasta hankkeesta, jolla on päämäärä ja toimintasuunnitelma tuon päämäärän saavuttamiseksi. Todellinen evankeliumin julistaminen ei ole liike; se on Pyhän Hengen työ yksilöissä evankeliumin julistamiseksi toisille.

Mutta WCM vaatii, että evankeliumin julistamiselle on annettava uusi merkitys, jonka mukaan evankeliumin julistamiseen sisältyy myös yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa. Ja kuitenkin se tunnustaa, ettei evankeliumin julistamiseen sisälly yhteiskuntapoliittista toimintaa. Tällä tavoin on siis luotu uusi sana, joka käsittää sekä evankeliumin julistamisen että yhteiskuntapoliittisen toiminnan: "evankeliointi". Edetessämme tulemme huomaamaan, että evankeliointi on "kristillinen liike", jota kuvataan mitä erilaisimmin kristillisin ilmauksin; ei sielujen voittamisena, vaan "kristillisenä osallistumisena" maailman pelastumattomien joukossa. Niinpä roomalaiskatolisen kirkon jesuiittalähetykselle annetaan sama asema kristillisen evankelisen lähetystyön kanssa, koska molemmat ovat aitoja "evankelioimisen" muotoja. Tästä syystä halutaan käyttää sanaa "maailmanlaajuinen kristillinen liike" (WCM) kuvaamaan "Jumalan uutta liikehdintää". Se on liike, johon sisältyy evankeliumin julistamista, mutta se ei rajoitu siihen.

Evankeliointiin sisältyy evankeliumin julistamista, mutta se ei tarkoita ainoastaan sitä eikä ensisijaisesti nk. kristittyjen kansakuntien pelastumattomia. Se pyrkii edistämään evankeliumin julistamista "ihmisryhmille", jotka eivät ole kuulleet Jeesuksesta Kristuksesta, ja silloinkin vain sellaisin sanoin, jotka voidaan ymmärtää ko. ihmisryhmän kulttuuriympäristössä. Käsittelemme tätä kysymystä myöhemmin. Sitä ennen meidän on kuitenkin käsitettävä, että WCM:n ensisijaisena päämääränä ei ole henkilökohtainen evankeliointi, vaikka se kuuluukin osana evankeliontiin. Sen sijaan ensisijaisena päämäränä on kokonaisten ihmisryhmien muuttaminen kristityiksi yhteisöiksi.

Tämän tarkoituksena ei ole halventaa niiden tarkoitusperiä, jotka ovat mukana maailman evankelioinnissa -- varsinkaan niiden, jotka eivät ole täysin selvillä WCM:n päämääristä ja jotka haluavat voittaa sieluja Kristukselle. Tarkoituksena on ainoastaan määritellä raja sen välillä, mitä Kristus käski seurakuntaansa tekemään ja sen välillä, mitä nämä ihmiset haluavat sälyttää tehtäväksemme.

Haluamme myös osoittaa eron raamatullisen evankeliumin julistamisen ja ihmisen evankelioimissuunnitelman välillä. Huomaamme siis, että liikkeessä käytetään usein ilmauksia evankelioiminen ja evankeliumin julistaminen synonyymeinä.

Yksinkertaisen elämäntavan vaatimus

Maailman evankelioinnin Lausannen komitea on julkaissut "lisäartikkeleita", joissa käsitellään komitean kantaa erilaisissa sen alueeseen kuuluvissa kysymyksissä. Artikkelissa Occasional Paper #20 käsitellään "Evankelista sitoutumista yksinkertaiseen elämäntapaan". Tuossa artikkelissa Alan Nichols kehottaa varojen oikeudenmukaisempaan jakoon. Lainaamme useita kohtia ja esitämme mielipiteemme niistä:

    Vuoden 1980 neuvottelu koskien yksinkertaista elämäntapaa on eräs niistä monista 
    asioista, joihin maailman evankelioinnin Lausannen kongressi vuonna 1974 on johtanut.
    Lausannen kokouksen lopuksi tuhannet evankelikaalit allekirjoittivat sopimuksen, josta
    seuraava kohta on otettu: "Me kaikki olemme järkyttyneitä miljoonien ihmisten
    köyhyydestä ja siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jonka seurausta köyhyys on. Ne meistä,
    jotka elävät yltäkylläisyydessä, myöntävät velvollisuudeksemme omaksua yksinkertaisemman
    elintavan, jotta voimme olla paremmin mukana antamassa apua ja levittämässä
    evankeliumia." Täten Lausannen liikkeen ensisijaisena motiivina yksinkertaisemman
    elintavan kehittämisessä oli "miljoonien köyhyys" ja "epäoikeudenmukaisuus, jonka
    seurausta köyhyys on"...
    Tämä oli hyvin tärkeää maaliskuussa 1980 pidetyn yksinkertaista elämäntapaa koskeneen
    neuvottelun osallistujien mielestä. He tosin aloittivat Raamatusta, mutta he olivat myös
    hyvin tietoisia niistä dramaattisista eroista, jotka vallitsevat maailman eri maissa
    sekä elintason materiaalisessa tasossa että vallankäytön mahdollisuuksissa varsinkin
    koska mukana oli tärkeitä edustajia maailman köyhistä osista.
    Todeten, että Jumala kutsuu joitakin ihmisiä vapaaehtoiseen köyhyyteen osallistujat
    painottivat myös sitä, että pakollinen köyhyys loukkaa Jumalan hyvyyttä ja lisäsivät, 
    että Raamatussa se liitetään voimattomuuteen, koska köyhät eivät voi suojella
    itseään.25 

Kukaan tosi kristitty ei voi katsella köyhiä tuntematta sääliä ja lievittämättä kärsimystä mahdollisuuksiensa ja voimiensa mukaan. Lausannen komitean 5. artiklassa vaaditaan kuitenkin, että kaikkien Kristukseen uskovien "kristillisenä velvollisuutena" on luopua kaikesta elämän perustarpeet ylittävästä, jotta heidän "varallisuutensa" voidaan jakaa oikeudenmukaisesti.

Tämä idealistinen teoria kuulostaa ylevältä ellei oteta huomioon muutamia relevantteja tosiasioita:

1) Varallisuus ei ole staattista; se saadaan aikaan ahkeruudella ja kovalla työllä. Jos otetaan niiltä, joilla on, jotta voidaan antaa niille, joilla ei ole, päädytään vain siihen, ettei kenelläkään ole. Se on marksilainen, ei raamatullinen periaate. Siinä tapetaan kansansatujen hanhi, joka munii kultaisia munia! Raamatussa ylistetään niitä, jotka tekevät työtä, etteivät olisi taakaksi muille.

2) Varakkuus on suhteellista. Joissakin maissa ei edes hallitsijoilla ole keskituloisen amerikkalaisen hyvinvointia. Kuka voi sanoa mikä on liikaa? Paljonko on liikaa?

3) Köyhyys johtuu usein hallituksen politiikasta. Ne kansakunnat, joita marksilaismieliset kristilliset johtajat tuomitsevat, ovat luoneet vaurautensa ahkeruudella ja kovalla työllä. On totta, että työväenluokkaa "käytetään hyväksi", jos sillä tarkoitetaan sitä, että ansaitaan suhteettoman suurta voittoa esimerkiksi työllistämällä toisia tai myyntivoittona. Mutta muinaiset kuninkaat olisivat maksaneet mitä vain saadakseen nauttia teollistuneiden maiden keskivertokansalaisen hyvinvoinnista em. "hyväksikäytön" ansiosta.

Tarkoittaako tämä sitten sitä, ettei kapitalismissa ole mitään ongelmia? Ei tietenkään. Mutta maiden väliset erot hyvinvoinnissa johtuvat teollisuusmaiden fasistijohtajien halusta tuhlata kansalaisten työn hedelmät poliittisten liittolaisten haltuun. Voisimme luopua kaikista mukavuuksista paitsi ruohomajasta, jonkinlaisesta ruoasta ja ei edes välttämättä juomakelpoisesta vedestä, emmekä silti sillä lievittäisi maailman köyhyyttä. Maailman kristillisen liikkeen hallinnolliset kustannukset nielisivät uhrauksemme ilman että mitään säästyisi tulevaisuuden varalle. Mitä tulee "hallituksen kautta jaettaviin varoihin", ne on parasta jättää laskuista. Ne varat, joita jaetaan verovaroistamme ulkomaanapuun, päätyvät hallitsijoiden taskuihin, eivät tavallisten ihmisten käsiin. Ja tämä koskee yhtä hyvin sosialistisia maita kuin diktatuureja.

Lausannen sopimus myöntää tosin hallitusten ongelmallisuuden. Siksi se kutsuu kristittyjä kärsimään yhdessä köyhien kanssa ja ryhtymään sekä yhteiskunnallisiin että poliittisiin toimiin ja "kehottamaan hallitsijoita täyttämään Jumalan heille asettaman tehtävän". ²⁶

Todellisuus kertoo kuitenkin meille, että useimmat hallitsijat eivät ole uudestisyntyneitä; mitä he siis välittävät köyhistä. Ja tästä syystä Jumalan sana ei sälytä seurakunnan vastuulle ratkaista maailman ongelmia.

Meitä kehotetaan kuitenkin auttamaan yksittäisissä tapauksissa kärsiviä, varsinkin uskovia (Gal. 6:10).

4) Onko parempi antaa hyväntekeväisyyteen vai sijoitta yrityksiin hyvinvoinnin lisäämiseksi? Väite, että on parempi opettaa miestä kalastamaan kuin antaa hänelle kalaa, pitää paikkansa. Ne, jotka pilkkaavat varakkaita, joiden hyväntekeväisyyteen lahjoittamat sadat miljoonat dollarit ovat vain murto-osa heidän varallisuudestaan, ovat harhaanjohdettuja. Jos kaikki maailman rikkaat antaisivat pois omaisuutensa, miljoonat ihmiset joutuisvat työttömiksi ja heidän yritystensä tuottama hyvinvointi katoaisi.

Jumala tuomitkoon rikkaat; ja Jumala tuomitkoon jokaisen uskovan siitä, miten käytämme kaikkea sitä, jolla Hän on meitä siunannut.

Mutta tällainen ei ole Lausannen käsitys. Sen sijaan se pitää varakkuutta ahneutena:

    Eräs toinen Jeesuksen lauselmista, josta Ronald Siderin sanoin "rikkaat kristityt eivät
    juurikaan välitä", on Matteus 19:23,24: "Totisesti minä sanon teille: Rikkaan on
    vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Vielä minä sanon: helpompi on kamelin mennä
    neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan."
    Johtopäätös on selvä, kuten apostoli Paavali opetti (1. Kor. 5:10; Ef. 5:5):
    nimittäin että myös ahneet jäävät Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. 27    (Lihavointi minun)

Tällainen toteamus on kansankiihotusta. Se tuomitsee kaikki, joilla on tämän maailman rikkauksia. Kuitenkin juuri varakkaat kristityt lahjoittavat runsaasti valtakunnan työhön. Ei rikkaus sinänsä ole syntiä, vaan ahneus. Ahneus on toisen ihmisen omaisuuden himoitsemista; se ei tarkoita rahan ansaitsemista rehellisin keinoin.

Ahneus sen sijaan on sopimatonta omistamisen halua. Se saattaa olla toisen ihmisen omaisuuden himoitsemista tai sitten ei.

Se, että tekee kovasti työtä jälkeläistensä hyväksi, ei ole ahneutta. Raamatussa on runsaasti esimerkkejä vanhurskaista ihmisistä, joilla oli varallisuutta. Mutta Lausannen komitea jättää sopivasti pois Jeesuksen päätössanat, joiden mukaan, vaikka rikkaan onkin vaikea päästä Jumalan valtakuntaan, Jumalalle on kuitenkin kaikki mahdollista. Komitea haluaa kristittyjen luopuvan omaisuudestaan, niin että he voisivat antaa niille, joilla ei ole. Tämä saattaakin olla Jumalan tahto joidenkin ihmisten elämässä, riippuen siitä, mitä Pyhä Henki kunkin yksilön sydämelle puhuu. Mutta usein Herra myös siunaa lapsiaan materiaalisillakin siunauksilla vaatimatta luopumaan kaikesta. Tai Hän saattaa vaatia sitä jolloinkin, muttei taas toisena ajankohtana.

Syyllistäminen

Ralph D. Winter toteaa, että on synti elää rauhassa ja keskittyä omaan perheeseensä. Maailma on sotatilassa ja ne kristityt, jotka käyttäytyvät ikäänkuin emme olisi sodassa, osoittavat paatumusta.

Bill Stearns kertoo Paraclete Magazine -lehdessä USCWM:n henkilökuntaan kuuluvan Don Rogersin tarinan siitä, miten Winter kerran tuli hänen asuntolahuoneeseensa Penn Statessa 70-luvun keskivaiheilla:

    "Hän halusi välttämättä tiskata. Emmekä me saaneet hankituksi edes motellihuonetta tai 
    vastaavaa. Hän sanoi: 'Minähän tarvitsen vain peiton ja hiukan tilaa lattialla.' Sitten
    hän pysähtyi huoneeni ovelle juttelemaan ja loi silmäyksen huoneeseeni: 'Montako tässä
    huoneessa asuu? ' Kerroin hänelle, että kaksi. 'Kuinka monta jalkaa sinulla on?' hän
    kysyi. Vastasin hämilläni 'Kaksi'. 'Miksi sinulla sitten on kuusi kenkää?' Sillä tavoin
    alkoi minun 'sota-ajan elämäntapani'!"28

Tällainen syyllistäminen on maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen ydinasiaa. Mutta miksi uhrina oli opiskelijaraukka? Miten monta kenkäparia Winterillä itsellään on? Epäilen, että vastauksena olisi vain yksi. Ja miksi Winter ei syyllistä omia aikalaisiaan liikkeessä, joiden elintaso on huomattavasti keskivertokristittyä ylempänä?

Tällaisten liikkeiden perustana on hierarkia, jonka huipulla ovat kontrolloivat kenraalit ja muut korkeassa asemassa olevat, jotka sanelevat määräyksiä joukoille. Hierarkia saa kyllä nauttia asemansa eduista, mutta joukkojen on tyydyttävä niihin nautinnon muruihin, joita hierarkian huippu heille sallii. Mutta miten muutenkaan voisivat "Jumalan kenraalit" voittaa maailman Kristukselle"? Joukkoja on käytettävä hyväksi komentajien strategioiden mukaisesti, jos kerran on tarkoitus alistaa kokonaiset kansakunnat.

Kun uskonnolliset johtajat esittävät henkilökohtaiset vaatimuksensa koskemaan kaikkia uskovia kaikkina aikoina, he rajoittavat vapauttamme Kristuksessa ja antavat ymmärtää, että Pyhä Henki ei voi johtaa meitä tekemään sitä, mikä on oikein. Samalla tuollaiset vaatimukset yllyttävät niissä, joilla ei ole paljon omaisuutta ahneutta, joka vaatii ottamaan niiltä, joilla on.

Köyhyys ei ole sen hyveellisempää kuin vaurauskaan. Itse asiassa köyhien joukossa saattaa olla jopa enemmän ahneutta kuin varakkaiden joukossa. Jumalan silmissä on tärkeintä sydämen asenne. Ja jokainen on luonnostaan ahne riipumatta taloudellisesta asemasta. Näyttää siltä kuin Lausannen komitea olisi innokas tuomitsemaan niiden sydämiä, joilla on enemmän varallisuutta kuin heillä Lausannen komitean mukaan pitäisi olla.

Omastaan antaminen on hienoa, jos se tapahtuu rakkaudesta. Paavalin ohjeet antamisesta opettavat seuraavaa:

    Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, myös niukasti korjaa, ja joka runsaasti kylvää,
    myös runsaasti korjaa satoa.
    Antakoon kukin niin kuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta. Jumala
    rakastaa iloista antajaa.
    Jumala kykenee antamaan teille runsaasti kaikkea armoa, että teillä kaikessa aina olisi
    kaikkea riittävästi voidaksenne runsaskätisesti tehdä kaikkinaista hyvää.

    Onhan kirjoitettu: "Hän sirottelee, hän antaa köyhille, hänen vanhurskautensa pysyy 
    iäti." (2. Kor. 9:6-9)

Niin että jokainen tulee siihen tulokseen omassa sydämessään, että haluaa antaa, ei pakosta tai syyllisyydestä. Ja riippumatta siitä kuinka paljon annetaan Jumala pystyy täyttämään kaikkien ihmisten tarpeet. Se, ettei kaikkien tarpeita tyydytetä, johtuu suurelta osin siitä, ettei tunneta Jumalaa. Ja yleisellä tasolla uudestisyntymättömien hallitsijoiden politiikasta.

On kohtuutonta syyllistää Kristuksen ruumista ja velvoittaa sitä elämään puutteessa. Kuitenkin Lausannen komitea tekee niin:

    Kristittyinä meidän on toteltava yksinkertaisen elämäntavan vaatimusta
    riippumatta muiden tarpeista. Sen lisäksi se, että 900 miljoonaa ihmistä elää puutteessa
    ja 10,000 kuolee nälkään joka päivä, ei anna oikeutusta millekään muulle elämäntavalle. 29

Jos se on kristillinen velvollisuutemme, missä kohtaa Raamattua se on sanottu? Ja miten komitea määrittelee "yksinkertaisen elämäntavan"? Mikä toiselle on yksinkertaista on toiselle tuhlausta. Ja huomatkaa, että tämä vaatimus esitetään "riippumatta muiden tarpeista". Toisin sanoen, vaikka maailmassa ei olisi yhtään köyhää, kristittyinä meidän olisi toteltava yksinkertaisen elämäntavan vaatimusta emmekä saisi nauttia mistään, mikä ei ole aivan välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi. Jos sen sijaan sallitaan jotain sen yli, niin paljonko sallitaan? Sitä ei meille kerrota.

Entä miten monet tämän liikkeen johtajista noudattavavat elämäntapaa, joka on huomattavasti yläpuolella joukkojen elintason? Lausannen neuvottelun osanottajaluettelossa on varakkaita kristikunnan johtajia. En ole kuullut, että kukaan heistä olisi luopunut omaisuudestaan ja elämäntavastaan esimerkkinä muille!

Kulttuurin mandaattialue

WCM:n lukemistossa Reader for Perspectives on the World Christian Movement nk. seurakunnan kasvun "guru" C. Peter Wagner, joka sai ohjeita edesmenneeltä John Wimberiltä, kutsuu yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa evankeliumin "kulttuurin mandaattialueeksi":

    Kulttuurin mandaattialue, jolla jotkut tarkoittavat kristittyjen yhteiskunnallista
    vastuuta, ulottuu aina Eedenin puutarhaan asti. Kun Jumala oli luonut Eevan ja Aatamin,
    Hän sanoi heille: "Olkaa hdedelmällisiä, lisääntykää, täyttäkää maa ja tehkää se 
    itsellenne alamaiseksi. Vallitkaa meren kalat, taivaan linnut ja kaikki maan päällä 
    liikkuvat eläimet..." Sekä kulttuurin alue että evankelioinnin alue ovat mielestäni
    olennaisia raamatullisessa evankeliumin julistuksessa. Kumpaakaan ei voida jättää pois.
    Evankelisissa piireissä ollaan tästä yhtä mieltä yhä enenevässä määrin.
    Tämä ei pitänyt vielä paikkaansa 22 vuotta sitten, jolloin pidettiin Berliinin maailman
    evankelioimisen kongressi vuonna 1966. Eräs ensimmäisiä evankelisia, joka korosti
    julkisesti kulttuurin mandaattialuetta tässä yhteydessä oli Horace Fenton latinalaisen
    Amerikan lähetyksestä seurakunnan maailmanlaajuisen lähetystyön (Church's Worldwide 
    Mission) Wheatonin kongressissa, joka sekin pidettiin 1966. Sen jälkeen 1960-luvun
    yhteiskunnallisen kuohunnan aikaansaama yhteiskunnallinen tietoisuus toi kulttuurin 
    mandaattialueen esille, niin että se oli suhteellisen paljon esillä Lausannen
    maailmanevankelioinnin kongressissa 1974.30

Ihmiskunta hallitsee maata, on aina hallinnut sitä ja tulee aina hallitsemaan. Mutta Wagner antaa ymmärtää, ettei Jumalan Aatamille ja Eevalle antamaa ohjetta ole noudatettu, koska kristityt eivät hallitse maata. Tätä väittävät kaikkien eri suuntausten hallintavaltateologian edustajat (dominionists) aina Manifested Sons of God -opin kannattajista kristilliseen rekonstruktionismiin eli jälleenrakennukseen kuuluvat. (Kts. kirjani Vengeance is Ours: The Church in Dominion, joka sisältää syvällisemmän analyysin hallintavaltateologiasta eli Valtakunta nyt -teologiasta.

"Kulttuurin mandaattialue" tarkoittaa siis sitä, että kristittyjen on otettava maa hallintaansa yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan avulla. Ja kuten Wagner asian ilmaisee, sen innoittajana oli "1960-luvun yhteiskunnallinen kuohunta". Eli nyt ei enää riitä, että valkoisessa talossa on hippejä, he hallitsevat myös maailmanlähetystä!

Raamattu kertoo meille, että Jumala hallitsee kansoja ja asettaa valtaan ne, jotka Hän valitsee, jopa ihmisistä halvimmat (Dan. 4:14).

Ne, jotka haluavat muuttaa maailman, joutuvat pettymään raskaasti. He valittavat ihmiskunnan kauheaa tilaa ja kokevat, että heidän velvollisuutenaan on panna asiat järjestykseen. Heillä on syytäkin kauhistella kaikkea sitä pahaa, minkä voimme todeta. Ja jokaisen sukupolven mielestä pahuus vain lisääntyy.

Erityisesti Yhdysvalloille on leimaa-antavaa sen syntisyys. Ihmiset valittavat sitä, että rikollisuus leviää kuin epidemiat, avioeroja on kaikkialla, moraalittomuus on vallannut yhteiskunnan, Amerikan slummit ovat täynnä vihaa ja toivottomuutta, eettinen perustus on heikentynyt.

Mutta sellaista on kaikissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa. Yhdysvallat on silti puutteistaan huolimatta maailman sivistynein valtio. On totta, että Yhdysvallat saa tuomion synneistään, mutta niin tulee saamaan jokainen kansakunta maan päällä.

Tarkoittaako tämä siis sitä, ettei kannata välittää? Ei tietenkään. Mutta pelastumattoman maailman tilasta valittaminen, jotta kristityt saataisiin mobilisoitua muuttamaan maailma, on turhaa. Synti kasvaa kasvamistaan, kunnes Jeesus itse palaa takaisin tuomitsemaan kansakunnat. Ja senkin jälkeen, Hänen vanhurskaan hallintonsa aikana, monien sydämet eivät sittenkään käänny Hänen puoleensa, vaikka he joutuvatkin polvistumaan Hänen eteensä pelosta tai pakosta.

Sentähden tällainen kristittyjen haukkuminen on perusteetonta silloin, kun se on suunnattu yllyttämään heitä toimimaan näiden yllyttäjien epäonnistumaan tuomittujen hankkeiden hyväksi, jotta "maailma voitettaisiin Kristukselle". Jos seurakunta on ansainnut sättimistä, niin siitä syystä, ettemme ole piitanneet Herran kehotuksesta pyhyyteen, vaan etsimme itsellemme sen sijaan tyydytystä maailmanjärjestelmästä, ei siksi, ettemme olisi onnistuneet voittamaan maailmanjärjestelmää.

Hallintavalta (Dominion)

Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen hallintavaltateologiset tavoitteet käyvät ilmi Edward R. Daytonin ja David A. Fraserin artikkelista Perspectives-julkaisussa, josta seuraavassa otteita. Käsitellessään eroja niiden välillä, jotka antavat yhteiskuntapoliittiselle toiminnalle etusijan evankeliumin julistamiseen verrattuna tai päinvastoin, he hyväksyvätä molemmat:

 
    Molemmat ovat samaa mieltä jollain alueilla. Molempien mielestä inhimillisempi ja 
    ei sortoa harjoittava yhteiskuntajärjestys sekä oikeudenmukaisempi varojen jako
    ovat seurakunnalle tärkeitä päämääriä...
    Olemme vakuuttuneita siitä, että ainoastaan Jumalan valtakunnan teologia voi tuoda 
    keskusteluun selkeyttä ja järjestystä. Lähetystyön perusta ja sisältö on Jeesuksen
    julistama hyvä sanoma Jumalan valtakunnasta. Jumala on ulottamassa hallituksensa
    koskemaan koko niskoittelevaa maailmaa. Missio Dei on Jumalan valtakuntaa ja lähetystä
    yhdistävä päämäärä.

Dayton ja Fraser arvostelevat "traditionalisteja", niitä, jotka uskovat, että seurakunnan ainoa mandaatti on evankeliumin julistaminen ja jotka tekevät vapaaehtoistyötä helpottaakseen niiden kärsimystä, joita he palvelevat. Samalla kirjoittajat allekirjoittavat Johannes Verkuylin hallintavaltamandaatin:

    Siinä määrin kuin he [traditionalistit] painottavat henkilökohtaista ja         
    yhteiskunnallista pelastusta valtakunnan yhteiskunnallis-poliittisten ulottuvuuksien 
    kustannuksella, he kutistavat vastaavassa määrin valtakunnan luonnetta ja tekevät siitä
    vastaavasti pienemmän kuin mitä Jeesus julisti.
    Johannes Verkuyl on oikeassa siinä, miten hän hahmottelee lähetystyön eri elementtejä
    Jumalan valtakunnan suuntaviivojen mukaisesti:
    Raamattu todistaa valtakunnasta, johon sisältyy julistus täydellisestä pelastuksesta,
    joka kattaa kaikki inhimilliset tarpeet ja tuhoaa kaikki pahuuden ja murheen pesäkkeet,
    jotka vaikuttavat ihmiskuntaan. Uuden Testamentin valtakunnan ulottuvuudet ovat
    verrattomat, ne käsittävät yhtä hyvin taivaan kuin maan, maailmanhistorian yhtä
    hyvin kuin koko kosmoksen. 32

Asettiko Jeesus seurakunnan tehtäväksi tuhota jokaisen ihmiskuntaan vaikuttavan pahuuden ja murheen pesäkkeen? Onko Hän käskenyt opetuslapsiaan taistelemaan maailman valtakuntien puolesta? Tämä kaikki tapahtuu vasta uudessa taivaassa ja uudessa maassa, kun koko luomakunta saa kokea Jumalan valmistaman sovituksen. Mutta vielä jopa tuhatvuotisen valtakunnankin aikana ihmisten sydämissä vallitsee pahuus, ja tottelemattomat joutuvat kokemaan murhetta. Ainoa tapa tuhota kaikki pahuuden pesäkkeet, on tuhota jokainen mies, nainen ja lapsi maan päältä! Mutta entä siunattu toivo! Ne, jotka ovat Kristuksessa Hänen tullessaan takaisin, saavat kokea ylösnousemuksen ja muuttuvat synnittömiksi ja täydellisiksi (1. Kor. 15:52). Parasta mitä nyt voimme tehdä, on johtaa sieluja Kristuksen luo ja tehdä heistä opetuslapsia, niin että he muuttuvat Hänen kaltaisuuttaan kohti.

Innokkuudessaan saada nähdä "Valtakunnan" toteutuvan Dayton ja Fraser antavat saman arvon liberaalille, ei-uskovien suorittamalle "lähetystyölle" kuin evankeliumia julistavalle lähetystyölle.

Perspectives Readerin esipuheessa maailman evankelioinnin Lausannen komitean puheenjohtaja Leighton Ford toteaa:

    Jumala on nostamassa meidän aikanamme uutta vapaaehtoisten Valtakunnan armeijaa .
    Kaikilta mantereilta on nousemassa "maailman kristittyjä" -- nuoria naisia ja miehiä,
    joilla on koko maailmaa koskeva näky, jotka ovat omaksuneet "exodus"-elämäntavan ja 
    joiden päämääränä on tehdä kaikista kansakunnista Herran Jeesuksen Kristuksen
    opetuslapsia.33

"Exodus"-elämäntapa viittaa israelilaisiin heidän valmistautuessaan Egyptistä lähtöön, kun heillä ei ollut mukana mitään muuta kuin sauvat käsissä ja kengät jalassa. Tämä "exodus-elämäntapa" -termi on eräs maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen avainsanoja, joka tarkoittaa sitä, etteivät kristityt saisi omistaa muuta kuin elämisen perustarpeet. Tässä on sivuutettu se, että egyptiläiset antoivat israelilaisille mukaan runsaasti lahjoja.

"Tehdä kaikista kansakunnista opetuslapsia" -sanonta, niinkuin maailmanlaajuinen kristillinen liike sitä käyttää, on hallintavaltateologian käyttämä sanonta, jolla se tarkoittaa kaikkien kansakuntien "kristillistämistä". Se on Matt. 28:19-20:ssä olevan Jeesuksen kehotuksen merkityksen muuntelua.

    Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa, ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja
    Pyhän Hengen,
    Ja opettakaat heitä pitämään kaikki, mitä minä olen teille käskenyt. Ja katso, minä olen
    teidän kanssanne joka päivä, maailman loppuun asti. Amen! (Biblia)

Hallintavaltateologian kannattajat opettavat, että Kristus ei halua ainoastaan käännyttää yksilöitä, vaan kokonaisia kansakuntia tai ihmisryhmiä. Heidän päämääränään on pystyttää jälleen Vanhan Testamentin lait, jotka Jumala antoi Israelille ja pakottaa kansat ottamaan ne käyttöön "käännyttäen" siten maailman Jeesukselle Kristukselle. Miksi maailmanlaajuisella kristillisellä liikkeellä on samat tavoitteet?

Heidän päämääränsä on esitetty monissa uudenaikaisissa raamatunkäännöksissä, ennen kaikkea New American Standard Versionissa ja New International Versionissa, jotka on otettu käyttöön monissa seurakunnissa King James Versionin tilalle. (Vuoden 1938 raamatunkäännös)

    Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja
    Pojan ja Pyhän Hengen nimeen 
    ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.Ja katso,
    minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." 

Tässä artikkelissa käytetty Jumalan kansan pyhä Raamattu:

    Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastaen heitä Isän ja Pojan 
    ja Pyhän Hengen nimeen
    ja opettaen heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Minä olen
    teidän kanssanne joka päivä [tämän] maailmankauden loppuun asti."

Kreikankielen sana, joka on näissä raamatunkohdissa käännetty sanoilla 'opettakaat'/'tehkää...opetuslapsikseni' on matheteou -- opettaa tai "opetuslapseuttaa". Se ei tarkoita "tehdä opetuslapsiksi", joka tarkoittaa jotain aivan muuta. Kansakuntien opettaminen tarkoitti evankeliumin viemistä myös Israelin ulkopuolelle, pakanoille. Se ei tarkoittanut sitä, että kansakunnista, kokonaisista etnisistä ryhmistä tehtäisiin opetuslapsia.

Ensimmäinen ja oikea merkitys on tehdä opetuslapsia niistä yksilöistä, jotka uskovat (Joh. 3:16) eri kansakunnissa. Hallintavaltateologian kannattajat taas ymmärtävät tämän kohdan niin, että pitää tehdä kokonaisista kansakunnista tai ihmisryhmistä opetuslapsia. Tähän sisältyy kuitenkin poliittista vallankäyttöä, jota Kristus ei ole koskaan edellyttänyt seurakunnaltaan.

Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen piirissä on niitä, jotka tuovat esiin vm. käsitystä, että seurakunnan velvollisuutena on tehdä kansakunnista, ei kansakuntien yksilöistä, Kristuksen opetuslapsia. Tämä käy ilmi John R.W. Stottin sananvalinnoista hänen Perspectives-kirjoituksessaan:

    ...Se, että hän [Jeesus] käski seuraajiaan tekemään kaikista kansoista hänen 
    opetuslapsiaan, kastaen heitä uuteen yhteisöönsä ja opettaen heille kaiken, mitä hän on
    opettanut, perustui siihen, että hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä
    (Matt. 28:19).34

Stott on Lontoon All Souls Church -kirkon emerituskirkkoherra, Christian Impact -järjestön puheenjohtaja ja kuningatar Elizabeth II:n varakappalainen. Hänen arvoasemansa on huomattava. Hän on tunnettu voimakkaasta ekumeenisesta kannastaan.

Michael de Semleyen lausui Stottista puheessaan yhdistyneiden protestanttien neuvostossa (United Protestant Council) 1.11.1997:

     On yleisesti tunnettua, että johtavat evankelikaalit mm. John Stott ovat vakuuttuneita
     siitä, että kirjaimellista helvettiä ei ole olemassa. Englannin kirkon synodi onkin
     poistanut "virallisesti" muutama vuosi sitten opin iankaikkisesta rangaistuksesta.
     Anglikaanisen kirkon uudelleen muotoiltu oppi on nimeltään [englanniksi] 
     Annihilationism [joka tarkoittaa täydellistä häviämistä] -- tämä on vastoin oikeaa,
     2000 vuotta vanhaa opetusta ja sitä, mitä meidän Herramme Raamatussa selvästi
     opetti.35

Stott on eräs Perspectives-kurssin kirjoittajista. Hänen sanomansa sisältyvät kurssin lukemistoon.

Ralph Winter, niinkuin monet uudessa evankelioimisprosessissa mukana olevat, käyttää sanontaa, joka paljastaa liikkeen lopullisen päämäärän. Hän toteaa, että on käytännöllisiä evankelioimisstrategioita, joita meidän on sovellettava, jotta "voittaisimme maailman Kristukselle".³⁶

Mutta me emme tule "voittamaan maailmaa Kristukselle". Meitä ei ole koskaan käsketty "voittamaan maailmaa Kristukselle". Se on hallintavaltateologian kannattajien tavoite, ei suuren lähetyskäskyn.

Raamattu kertoo meille, että kun Jeesus tulee takaisin maan päälle, koko maailma haluaa yhdessä sotia häntä vastaan. Hänen kysymyksensä "Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" (Luuk. 18:8) paljastaa sekä maailman että seurakunnan eksytetyn tilan.

Tulemmeko "voittamaan maailman Kristukselle" vain menettääksemme sen takaisin saatanalle? Mikä sitten on noiden "strategoiden" tarkoitus, joiden avulla "maailma voitetaan Kristukselle"?

Niiden tarkoituksena on asettaa kristikunta sellaiseen eettiseen asemaan, että se voi pakottaa uudestisyntymättömät ihmiset toimimaan oikein, niin että syntyy "eettinen ja oikeudenmukainen" yhteiskunta, joka sopii maailman uskontojen filosofisiin periaatteisiin. Myös hallitukset haluavat korkean etiikan omaavia kansalaisia, koska se sopii parhaiten hallitusten toiveisiin.

Kaikki vanhurskaat ihmiset haluaisivat tietenkin nähdä korkean moraalin oikeudenmukaisen yhteiskunnan, mutta tosi uskovat luottavat siihen, että Kristus saa sen aikaan palatessaan. Me emme luota ihmisiin, kuulostakoon heidän sanansa miten hurskailta tahansa.

Hallintavaltateologia olettaa lopun ajalla päästävän tilanteeseen, joka ei ole Raamatun opetuksen mukainen: että kansakunnat alistetaan Kristukselle jo ennen Hänen takaisintuloaan. Se olettaa myös, että Herran ruumis on valtaisa ja äveriäs. Mutta mitä Jeesus sanoikaan?

     Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä? (Luuk. 18:8b)

     Sillä monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja. (Matt. 22:14)

     Ajatelkaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta
     mahtavaa, ei monta jalosukuista.
     Mikä maailmalle on hulluuttaa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, ja
     mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on 
     voimakasta.
     Mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei ole
     yhtään mitään, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka on jotakin.
     Siksi kukaan ihminen ei voi kerskata Jumalan edessä. (1. Kor. 1:26-29)

Maailmanevankelioinnin USA:n keskuksen lehdessä Mission Frontierissa kysyttiin "Voivatko heikot onnistua perimään maan, kun kautta historian ovat vahvat epäonnistuneet siinä?" Olettamus siis on, että Jumalan ihmiset todellakin perivät maan, eivät vasta Kristuksen tullessa takaisin, vaan jo sitä ennen, maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen kautta.

Kuitenkin tarvitaan "menestykseen" selkeät tavoitteet ja yhteinen pyrkimys niiden saavuttamiseksi. Mutta todella heikoilla ei ole toimintasuunnitelmaa; he luottavat siihen, että Jumala kostaa heidän puolestaan niille, jotka käyttävät heitä hyväkseen. Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen piirissä päämääränä ei olekaan oikeastaan "periä", vaan "voittaa".

Hallintavaltateologia ei rajoitu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan. Se sotii myös demonisia henkivaltoja ja voimia vastaan tuhotakseen niiden linnakkeet kaupunkien ja kansojen yllä.

Hengellinen sodankäynti

Maailmanlaajuinen kristillinen liike on omaksunut mitä suurimmassa määrin nykyisen henkivaltojen ulosajamista harjoittavan hengellisen sodankäynnin mallin. Siihen kuuluu karismaattista "hengellistä sodankäyntiä", sotimista demonisia henkivaltoja vastaan liturgisin keinoin, rukouskävelyä, hengellistä voimannäyttöä, ihmeitä ja merkkejä ym. keinoja. C. Peter Wagnerin vaikutus näkyy selvästi liikkeen toimintatavoissa näillä alueilla.

Eräs toimintatapa, jossa emme näe mitään vikaa, on tietysti rukous. On raamatullista rukoilla Herraa avaamaan ovia evankeliumin julistamiseen kuten John T. Robb korostaa Perspectives opiskeluoppaassa:

    Apostoli Paavali kehotti oman sukupolvensa kristittyjä: "Olkaa rukouksessa kestäviä ja 
    siinä kiittäen valvokaa. Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, että Jumala avaisi
    meille sanan oven puhuaksemme Kristuksen salaisuutta..." (Kol. 4:2-4).37

Mutta on rukousta ja rukousta. Raamatullinen rukous perustuu haluun nähdä Jumalan tahdon tapahtuvan. Se ei ole teennäistä eikä se pyri manipuloimaan Jumalaa. Aikamme hengellisen sodankäyntiliikkeen rukous, jota monet maailmanlaajuisessa kristillisessä liikkeessä mukana olevat harrastavat, on liturgista. Siihen kuuluu henkivaltojen ja voimien sättimistä, joka on kielletty Jumalan Sanassa (2. Piet. 2:11; Juud. 1:9).

Robbin esitys sisältää paljon raamatullista ainesta, mutta esittää myös C. Peter Wagnerin opetusta hengellisestä sodankäynnistä.

    Peter Wagner totesi eräässä Fullerin raamattukoulussa pidetyssä
    voimaevankeliointisymposiumissa: "Saatana lähettää pahojen henkien hierarkian korkea-
    arvoisia jäseniä kontrolloimaan kansakuntia, alueita, kaupunkeja, heimoja, ihmisryhmiä,
    asuinalueita ja muita yhteiskunnallisia ryhmittymiä kaikkialla maailmassa. Niiden 
    pääasiallisena tehtävänä on  estää se, että Jumala tulisi kirkastetuksi niiden alueella.
    Ne toteuttavat sen ohjaamalla alemman luokan demonien toimintaa."38

Hän siteeraa myös Francis Frangipanea, jonka käsitykset henkivalloista on saatu aikana, jolloin hän toimi Manifested Sons of God -liikkeen apostolina:

    Maiden ja paikkakuntien yllä on saatanallisia linnakkeita; on linnakkeita, joilla on 
    vaikutusta seurakuntiin ja yksilöihin...Näitä linnakkeita on ihmisiä...ja myös
    paikkakuntia ja kansakuntia  hallitsevissa ajatuskuvioissa ja ajatuksissa...Voittoa
    ei voida vaatia ennenkuin nämä linnakkeet on kukistettu ja saatanan varustus poistettu.
    Vasta sitten voidaan Sanan ja Hengen mahtavin asein ryöstää saatanan 
    asumus.39 

Tällainen opetus ei perustu Jumalan Sanaan, vaan se on Hänen Sanansa väärinkäyttöä, joka perustuu dualistiseen näkemykseen henkimaailmasta. Niillä, joilla on tällainen näkemys hengellisestä sodankäynnistä on tietoisesti tai tietämättään dualistinen käsitys tasaväkisistä (tai lähes tasaväkisistä) vastavoimista: toisaalta Jumala=Hyvä, Valo, Rakkaus jne; toisaalta Saatana=Paha, Pimeys, Viha jne. Kristillisessä dualismissa (joka on uskonliikkeen ja karismaattisen liikkeen ydinasiaa) Jumala on tosin vahvempi kuin saatana, mutta saatana pystyy silti tekemään mitä haluaa, ellei Jumala saa apua ihmiskunnalta ja/tai enkeleiltään. Niille, jotka ovat omaksuneet tällaisen ajatustavan, siinä on kysymys laillisuudesta. Jumala on voimaton saatanaa vastaan ellei Hänellä ole laillista toimintamallia.

Tällaisen ajatustavan perusteena on uskomus, jonka mukaan ihminen joutui luovuttamaan maan hallintavallan saatanalle syntiinlankeemuksen seurauksena. Jumala on nyt ulkopuolella ja joutuu seuraamaan sivusta ellei ihminen pyydä Häntä takaisin saatuaan hallitusvallan takaisin saatanalta. Siksi ihmisen -- ei Jumalan -- on itse kukistettava pahan linnakkeet.

On myönnettävä, etteivät kaikki tällaisen hengellisen sodankäyntikäsityksen omaksuneet ole tietoisia kaikesta siihen sisältyvästä ja sen perusteista. Mutta tämä Manifested Sons of God (Jumalan ilmestyneet pojat) -oppi on perustana "linnakkeiden kukistamisyritysliturgialle".

On hämmästyttävää, että C. Peter Wagner, joka on eräs tällaisen hengellisen sodankäynnin muodon pääpropagandisteja, ei itse ole edes varma onko sellainen todellista:

    On sanomatta selvää, että jos tämä henkivaltoja koskeva olettamus on totta, ja jos
    voisimme murtaa niiden kontrollin Jumalan voimalla, vastustus-alttius -akselin asemat
    saattaisivat muuttua jopa yhdessä yössä.40

Tämä toteamus nostaa esiin muutamia huolestuttavia kysymyksiä. Ensiksikin väite, että me voimme murtaa demonien kontrollia Jumalan voimalla. Tämä tarkoittaa siis toisin sanoen sitä, että ihminen voisi käyttää Jumalan voimaa. Mutta emme me todellisuudessa voi käyttää Jumalan voimaa; me rukoilemme Jumalaa käyttämään voimaansa Hänen tahtonsa toteutumiseksi.

Toinen huolestuttava seikka on se, että Wagner ei ole varma "olettamuksensa" paikkansapitävyydestä. Eikö se tee kyseenalaiseksi sellaisen menetelmän käyttämistä tärkeänä osana maailmanlähetystä?

Muistakaamme, että tässä ei ole nyt kysymys siitä, että rukoiltaisiin Jumalan tahdon tapahtuvan pelastumattomien kohdalla; tarkoitamme hengellisen sodankäynnin menetelmiä, jotka perustuvat Manifested Sons of God -teologiaan. (Manifested Sons of God -teologiaa ja sen okkulttisia juuria on selvitetty tarkemmin kirjassani Vengeance Is Ours: The Church In Dominion.

Raamatussa kutsutaan demonisia voimia valloiksi ja voimiksi. Mutta siinä kerrotaan myös, että Jumala käyttää noita voimia koetellakseen ihmissydämiä. Mainittakoon esimerkkeinä miten Jumala koetteli Jobia, miten Jumalan lähettämä paha henki kiusasi Saulia ja Paavalin piikki lihassa.

On totta, että demonit riehuvat nk. alkukantaisissa kulttureissa, joissa ihmiset elävät peläten "jumaliaan". Mutta demonit riehuvat myös kehittyneissä kulttureissa, joka käy ilmi niistä erilaisista "jumalista", joita niissä palvotaan. On totta, että Jumala saattaa niin halutessaan käyttää ihmisiä osoittaessaan ylivaltaansa sellaisiin "jumaliin" nähden vaikkapa ihmeiden avulla. Mutta se on pikemminkin poikkeus kuin sääntö ja tapahtuu aina Jumalan aloitteesta, ei ihmisen.

On totta, että Kristuksen opetuslapsilla on voitto sielunvihollisesta eikä paha voi koskettaa meitä kuin Jumalan luvalla. Jumala sanoo kuitenkin omilleen, että meidän on oltava valmiit kokemaan maailmassa ahdistusta, että maailma vihaa meitä ja että meidän on oltava valppaina, koska saatana vaanii kuin leijona saadakseen meidät saaliikseen. Mutta meille riittää Jumalan armo.

Hänen Sanansa ja Hänen Henkensä eivät ole meidän käskettävissämme; Me olemme Hänen käskyläisiään. Eivätkä Häntä liikuta meidän yrityksemme saada Hänet toimimaan liturgian avulla haluamallamme tavalla. Kuitenkin juuri yhteinen liturginen 'rukous' on keskeistä niissä hengellisen sodankäynnin yritelmissä, joita maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen piirissä harrastetaan.

LÄHTEET:
 
1. Ralph D. Winter, Perspectives on the World Christian Movement, Study Guide, 1997  Edition
  (Pasadena: William Carey Library, 1997), s. L-2.

2. Ibid.

3. Wendy Murray Zoba, "The Grandmother of Us All," Christianity Today, 16.9. 1996.

4. Ethel May Baldwin & David V. Benson,Earl 0. Roe, ed., Dream Big: The Hennetta Mears 
   Story, (Ventura, CA: Regal Books, 1990) s.77.

5. Ibid., pp.98-100.

6. ibid., p.121.

7. Ibid., p.100.

8. Ibid., p.224.

9. Ibid., p.246.

10. Richard M. Riss, Latter Rain, s.19.

11. Dream Big, The Henrietta Mears Story, Op.Cit., ss.280-281.

12. Riss, Latter Rain, Op. Cit,, s.26.

13. Jim Rayburn, lainaus Richard Rissiltä, Latter Rain, Op. Cit., s.28.

14. Dream Big, Op. Cit., s.297.

15. Ibid.

16. Ibid., s.298,

17. Ibid., ss. 304.305.

18. Billy Graham, Just As I Am: The Autobiography of Billy Graham (San Francisco: Harper
    Collins, Zondervan, 1997), ss.113-115.

19. Alkuperäisen Vineyard Christian Fellowship -seurakunnan entisten jäsenten lausunto.

20. Billy Graham, Introduction to "Reviving the Church's Vision for the Final
    Frontiers-Perspectives on the World Christian Movement,"  Brad Kent Cronhaugh, Mission 
    Frontiers Bulletin, Tammi-helmikuu 1994, Vol.16, No.1-2, s.12.

21. Ibid.

22. A. Jack Dam, Lausanne Committee for World Evangelization, The Lausanne Story (Charlotte,
    NC: Lausanne Committee for World Evangelization, 1987), s.13.

23. The Lausanne Covenant, International Congress on World Evangelization, heinäkuu 1997.

24. Billy Graham, The Lausanne Story, Op.Cit., s.5.25.

25. Alan Nichols, An Evangelical Commitment To A Simple Lifestyle, Lausanne Occasional
    Papers (Lausanne Committee for World Evangelization, 1980), s.12.

26. Ibid., s.13.

27. Ibid., s.14.

28. Bill Steam, Praclete Magazine, s.16.

29. Alan Nichols, An Evangelical Commitment to Simple Lifestyle, Op. cit., s.17.

30. C. Peter Wagner, "On the Cutting Edge of Mission Strategy," Perspectives on the World 
    Christian Movement, A Reader, Tarkistettu laitos (Pasadena: William Carey Library, 
    1981,1992), ss. D-45-46.

31. Edward R. Dayton & David A. Fraser "Mission and the Church," Ibid., s. D-21.

32. Ibid., ss. D-21-22.

33, Leighton Ford, Perspectives Reader, Op.Cit., s. xii.

34. John R.W. Stott, "The Bible in World Evangelization," Ibid., s A-4.

35. Michael D. Semlyen, The Foundations Under Attack: The Roots of Apostasy, 
   (Hertsfordshire, England: Dorchester House Publications, 1998), ss.13-14.

36. Ralph D. Winter, "The New Macedonia, Ibid., s. B-173.

37. John D. Robb, "Strategic Praying for Frontier Missions," Perspectives on the World 
    Christian Movement, Study Guide, 1997 Edition, Pasadena: William Carey Library,1997), s.
    A-7.

38. Ibid., s.1-8.

39. Ibid.

40. Ibid.


Alkuperäinen artikkeli: Albert James Dager, The World Christian Movement JATKUU OSASSA 2
Osa 3 | Osa 4


Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | >Keskusteluryhmä