Albert James Dager

MAAILMANLAAJUINEN KRISTILLINEN LIIKE

EVANKELIUMIN LEVITTÄMINEN/EVANKELIOINTI

Vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja näet nousee, ja he tekevät tunnustekoja ja ihmeitä harhauttaakseen -- jos mahdollista -- valitut. (Mark. 13:22)

OSA 2

SISÄLLYS:

Sodankäyntikieli

Maailmanevankelioinnin yhteisen rukousmenetelmän olennainen osa on sodankäynnin kieli, jossa käytetään sotilassanastoa kuvaamaan sen strategiaa. Muutamia esimerkkejä: "Vallatkaa se väkivalloin", "Kootkaa joukot", "Käsky sotia".

Sentinel Groupille ja Jeesus-marssille on tyypillistä sotaisuus. Se on myös olennaista aikamme hengellisessä sodankäynnissä.

C. Peter Wagner kuvaa kirjassaan Confronting the Powers hengellisen sodankäynnin kolmea tasoa:

Henkivaltojen ja voimien nujertamiseen tähtäävään strategiseen sodankäyntiin kuuluu erilaisin liturgisin käytäntein koristeltuja yhteisrukouskokoontumisia. Useissa eri maissa on pidetty tällaisia rukouskokoontumisia niitä hallitsevien henkivaltojen nujertamiseksi. Kokoontumisia johtavat kristityt johtajat kaikkialta maailmasta ja erilaisista järjestöistä, joista on ollut puhetta, kuten esim. InterVarsity Fellowshipistä, Campus Crusade for Christista, Missionuorista jne.

Tämä on hallintavaltateologian (dominionism) uusi palvontamuoto. Jokaista maata, kaupunkia ja korttelia varten on kokoontumisia, joiden tarkoituksena on saada tuo alue hallintaan hengellisen sodankäynnin avulla.

Kansainvälisissä kokoontumisissa kannetaan lippuja saattueessa kutsumaan Jumalan voima eri kansakuntien ylle. Monet osanottajat ovat pukeutuneet etnisiin asuihin ja soittavat etnistä musiikkia osoittaakseen Jumalalle keskinäistä ykseyttään. Yhteys on olennaisen tärkeää, jotta tuli lankeaa ja saadaan sitä kautta voimaa voittaa kansakunnat. Kun ollaan yhtä, Jumala pelastaa kaupunkimme ja puhdistaa maamme.

Kansakuntien kokoontuminen

Kansakuntien kokoontuminen on kokous, jonka tarkoituksena on saattaa Jumalan auktoriteetti voimaan sen kansakunnan demonivoimien yllä, jossa kokoontuminen tapahtuu.

Väitettäessä, että Kansakuntien kokoontuminen on alueellisiin henkivaltoihin kohdistuvaa hengellistä sodankäyntiä, käytetään Wagnerin terminologiaa.

Useita tällaisia kokoontumisia on pidetty ja ne kaikki toimivat paljolti saman teeman ja toimintasuunnitelman puitteissa. Tässä artikkelissa ei voida käsitellä niitä kaikkia. Eräs esimerkki on Whistlerissä British Columbiassa 28.6.-2.7. 1995 pidetty Kansakuntien kokoontuminen, jonka isäntänä toimi Watchmen for the Nations -järjestö.

Idahon Blackfootissa toimivan Vineyard Christian Fellowship -seurakunnan pastorin Rich Careyn mukaan tähän kokoontumiseen kutsui profeetallisesti Kairosta, Egyptistä kotoisin oleva "profeetta". Hänen omien sanojensa mukaan hänen Jumalalta kokoontumista varten saamansa raamatunkohdat ovat Jes. 66:18 ja Sak. 10:8. Carey toteaa:

    Takuumiehinä on neljä hengellistä "isää" -- pastori Bob Birch, pastori Jim Watt, tri
    John White ja Peter Jordan Missionuorista. Tämän kokoontumisen johtajistoon kuuluu tri 
    Moshe Demian ja pastori Gideon Chiu sekä palvonnan johtajat David Garrett, David Ruis ja
    Brian Doerksen. Muita mainittavia: Bob Jones, Reuven Doren [molemmat
    surullisenkuuuluisasta Kansas City Fellowshipistä], Melody Green Severight [Keith
    Greenin leski, joka on nollannut Keithin roomalaiskatolisuutta käsittelevät 
    kirjoitukset], Alistair Petrie ja Missionuorten johtaja John Dawson, joka on kuuluisa 
   "valloita kaupunkisi Kristukselle" -aiheisista kirjoituksistaan.42

Tämän kansakuntien kokoontumisen keskeisenä teemana olivat etniset Amerikan intiaanien ja havaijilaisten ihmisryhmät. David Mainsin johtama Crossroads Christian Communications (Huntley Street 100) videoi tapahtuman. David Mains oli itse mukana kokoontumisessa. 43 Videolla esitetään seuraavanlaisia tapahtumia kokoontumisesta:

Scripture in Songin David Garrettin johtama uusiseelantilainen ryhmä johti suurelta osin palvontaa soittiminaan alkukantaiset rummut, australialainen säkkipilli ja kotilonkuori. He opettivat "hakaa" -- maurisotureiden rohkeutta nostattavaa tanssipantomiimia.

Erään havaijilaisen taistelulaulun aikana yksi johtajistosta riisui paitansa hakaten sillä rintaansa osoittaakseen voimaansa demonivaltojen edessä.

Monet lojuivat lattialla "hengen kaatamina" mylvinnän, kirkunan ja kiljunnan säestäminä aivan "Pensacolan hengenvuodatuksen" tyyliin.

Reuven Doren pyysi kansakuntia antamaan anteeksi juutalaisille, etteivät he ole olleet valona maailmalle ja pappeina kansoille. Tämä viittaa Aabrahamin kanssa solmittuun liittoon, jota käsitellään myöhemmin lyhyesti. Sen jälkeen Doren siunasi alkuperäiskansat kansakuntien papin ominaisuudessa.

Monet tunnustivat esi-isiensä syntejä, rotujen välisiä konflikteja, isien syntejä lapsiaan kohtaan, valkoisten syntejä muita etnisiä ryhmiä kohtaan. Eräs nainen tunnusti sen synnin, että hänellä oli huono kuva itsestään. Sitten hän lausui: "Jeesuksen nimessä vapautan jokaisen täällä olevan kahleista, huonosta minäkuvasta. Minä vapautan teidät rakastamaan vanhempianne ja rakastamaan Jumalaa, todellista isäänne ja äitiänne!"

Eikä kukaan oikaissut häntä.

Ei kukaan voi vapauttaa toista "kahleista". Eikä meidän Taivaallinen isämme puhu koskaan itsestään Isänä ja Äitinä. Millä oikeudella kukaan kutsuu Häntä muulla nimellä kuin millä Hän itse kutsuu itseään? Tämä naisen olisi tehtävä parannus radikaalista feminismistään.

Eräs mies soitti kahta saksofonia yhtä aikaa ja ihmiset olivat toisissa maailmoissa.

Jossain vaiheessa eräs nainen tarttui mikrofoniin kiittääkseen Jumalaa katolisesta kirkosta, jota hän aikaisemmin oli vihannut. Hän kertoi, että katolisen kirkon ansiosta hän oli parantunut ja hän pyysi, että Jumala voisi antaa siunauksen katoliselle kirkolle.

Kaiken kaikkiaan kokoontuminen oli hyperkarismaattista kahlitsemattomien tunteiden näyttöä ja epäraamatullista opetusta hengellisen sodankäynnin nimikkeellä.

Toinen tärkeä elementti tässä hengellisessä sodankäynnissä on shofarin, oinaan sarven puhaltaminen. Tässä kokoontumisessa sanottiin: "Kun puhallan pasuunaan, reitti taivaallisiin avautuu!" Sanottiin myös, että shofar puhuu "Jumalan villillä äänellä"; Jos kuuntelet sitä, voit kuulla Jumalan puhuvan.

Kulkueen, shofariin puhaltamisen, yhteisen laulun ja musiikin ja etnisten kulttuurien esittelyn sanotaan olevan "profeetallisia tekoja". Näiden profeetallisten tekojen suorittaminen on "profeetallista vakoilua".

Lopuksi Gideon Chiu johti osanottajat profeetallisiin tekoihin: maan puhdistamiseen, ilman puhdistamiseen ja samaistuvaan parannuksentekoon.

Samaistuva parannuksenteko

Samaistuvan parannuksenteon ideana on seistä muurinaukossa kokonaisen kansan tai ihmisryhmän puolesta ns. sukukirouksen poistamiseksi.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että siinä on kysymys samaistumisesta ihmisryhmään, niin että voi tunnustaa tuon ryhmän yhteiskunnalliset synnit ("Olen valkoinen, joka tappoi intiaanin ja ryösti häneltä hänen maansa."). Tähän perustuu Reconciliation-liike.

Samaistuva parannuksenteko, shofariin puhaltaminen ja maan puhdistaminen sisältyivät Promise Keepersien eli Lupauksenpitäjien kokoontumiseen Washington D.C:ssä. Muurinaukossa seisomista.

Kaikkea, mitä näin Whistlerin kokoontumisen videolla, ei voida selostaa tässä artikkelissa. Riittäköön, kun totean, että se oli täynnään Manifested Sons of God -opin harhoja, vääränlaisia, epäraamatullisia yrityksiä manipuloida Jumalaa ja kaikille ilmaista hengellistä mylläkkää.

Kaiken tämän perusteella ainoa ero sen ja Promise Keepersien Washingtonin kokouksen välillä oli se, että viimeksimainittu oli maltillisempi, koska ei haluttu hälyttää miljoonia järkeviä uskovia ja ei-uskovia ihmisiä, jotka seurasivat tilaisuutta livenä televisiosta. Mutta molemmissa on samoja hengellisen sodankäynnin elementtejä.

Ihmisryhmien voittaminen

Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen konsensuksena on, että jos halutaan voittaa kansakuntia Kristukselle, on välttämätöntä voittaa ensin kaikki ihmisryhmät, ei yksilöt, kansakuntien sisällä. Donald McGavran, jonka essee "Jumalan sillat" sisältyy Perspectives-lukemistoon, toteaa:

    Koska ihmiskunnan perhe koostuu muualla paitsi individualistisessä lännessä suurimmaksi
    osaksi kasteista, klaaneista ja kansoista, kunkin kansakunnan kristinuskoon
    käännyttäminen edellyttää sitä, että sen sisällä olevat kansat käännytetään ensin
    kristinuskoon.44
    On äärimmäisen tärkeätä, että seurakunta ymmärtäisi, miten kansat eivätkä vain yksilöt
    tulevat kristityiksi.45

Toisaalta McGavran näyttää myöntävän, että yksilöitä tulee voittaa Kristukselle:

    Haluamme tehdä tämän aivan selväksi. Kansakuntien käännyttämistä kristinuskoon ei 
    edistetä sillä, että mitätöidään tai väheksytään henkilökohtaista kääntymystä. 
    Vanhurskauttamiselle uskosta Jeesukseen Kristukseen tai Pyhän Hengen lahjalle ei ole
    korvikkeita.46

Toisaalta hän mitätöi tämän sanoessaan:

    On tärkeätä mainita, että ryhmäratkaisu ei ole yksittäisten yksilöiden ratkaisujen
    summa. Johtaja varmistaa, että hänen seuraajansa seuraavat. Seuraajat varmistavat,
    etteivät he ole toisia edellä. Aviomiehet tunnustelevat vaimojensa tilaa. Pojat
    antavat isälleen lupauksia. "Toimimmeko ryhmänä tässä asiassa, jos se ja se ei
    tule mukaan?" on usein kysytty kysymys. Kun ryhmä harkitsee kristityksi kääntymistä,
    jännite kasvaa ja jännitys lisääntyy. Todellakin, tapahtuu pitkitetty epävirallinen
    äänestys. Uskonnon muuttaminen edellyttää muutosta yhteisössä. Ainoastaan, kun yhdessä
    muututaan, tulee muutoksesta terveellinen ja rakentava.47

Mc Gavran siis ehdottaa, että pyydettäisiin koko ryhmää harkitsemaan niitä käytännön etuja, mitä kristinuskoon kääntymisestä olisi. Missä tässä on Pyhä Henki? Tarkoittaako tämä, ettei ryhmä käänny kristinuskoon ellei se ja se tule mukaan?

Seuraavassa todella uskomatonta psykohöpinää: 

    Kansat kääntyvät kristinuskoon, kun ratkaisujen aalto pyyhkii ryhmän mielen läpi, 
    jolloin siihen sisältyy monia henkilökohtaisia ratkaisuja, mutta kuitenkin on kysymys
    enemmästä kuin vain niiden summasta. Tätä voidaan kutsua ketjureaktioksi. Jokainen
    ratkaisu synnyttää uusia ja loppusumma vaikuttaa voimakkaasti jokaiseen yksilöön.
    Oikeissa olosuhteissa eivät ainoastaan alaryhmät, vaan kokonaiset ryhmät päättävät
    yhdessä.48

"Ryhmämieli"? "Ketjureaktio"? Tätä McGavran kutsuu "ihmisten liikkeeksi". Miten tämä suhtautuu hengen uudestisyntymiseen ja todelliseen kääntymykseen?

Kehoittiko Jeesus meitä "tekemään kaikista kansoista opetuslapsia" vai tekemään opetuslapsia kaikista kansoista? Sanojen järjestyksellä on tässä suuri merkitys.

Evankeliumi on aina ollut tarkoitettu yksilöille, että he alkaisivat uskoa Kristukseen. Miksi siis "maailman kristityt" pyrkivät käännyttämään kokonaisia kansakuntia? Muistakaamme, mitä sanoimmekaan semantiikasta. Tulemme huomaamaan, että maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen piirissä käytetään raamatullisia sanoja, mutta heidän määritelmänsä niistä on vastoin selkeää Raamatun opetusta. Siksi he soveltavat Matt. 28:19-20:ta vääristäen sen merkityksen.

Donald McGavran toteaa, ettei pitäisi kännyttää yksittäisiä yksilöitä irrallaan omasta kulttuuristaan, olkoon se sitten miten pakanallinen tahansa. Hän haluaa, että kokonaiset ihmisryhmät tulevat Kristuksen luo omien kulttuureidensa kontekstissä.

Ralph Winter antaa ymmärtää, että maailman evankeliointi on seurakunnan "salainen tehtävä", joka on jäänyt meiltä huomaamatta aivan alusta asti, koska me emme ole koskaan sitä ymmärtäneet.50

Sellainen lausunto todistaa jälleen, että evankeliointi ei ole samaa kuin evankeliumin julistaminen, koska evankeliumin julistaminen ei ole koskaan ollut "salainen tehtävä".

Jumalan liitto Aabrahamin kanssa

Winter ja muut maailman kristillisessä liikkeessä mukana olevat sanovat, että evankeliumi uskottiin ensin juutalaisille, mutta he epäonnistuivat sen viemisessä muille kansakunnille. Se alkoi jo Aabrahamista, joka epäonnistui tehtävässään olla siunaukseksi kaikille kansoille, koska hän ei vienyt evankeliumia kansoille.

Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen opetus Jumalan liitosta Aabrahamin kanssa on laaja eikä sitä voida esittää kovin yksityiskohtaisesti tässä artikkelissa. Seuraavissa Ralph D. Winterin lausumissa opetuksen ydin tulee kuitenkin melko hyvin esille:

    [Jotkut raamatunselittäjät] ovat yhtä mieltä siitä, että Aabrahamin piti heti olla 
    siunaukseksi, mutta jotenkin he ovat tulleet siihen tulokseen, että kului kaksituhatta 
    vuotta ennenkuin Aabraham tai hänen jälkeläisensä voivat olla "siunaukseksi kaikille
    sukukunnille". Heidän mielestään Kristuksen piti tulla ensin ja antaa suuri lähetyskäsky
    ja Aabrahamin jälkeläisten oli odotettava 2000 vuotta ennenkuin heitä voitiin käskeä
    menemään kaikkeen maailmaan ja olemaan siunaukseksi kaikille maailman kansoille. (Tätä 
    voitaisiin kutsua "Talviuniteoriaksi".) Tämänkin lyö laudalta eräs tutkija, joka on
    saanut paljon seuraajia viime vuosikymmeninä, ja joka esittää, että Vanhan testamentin
    aikana lähetyssaarnaajia ei ollut määrä lähettää pakanamaihin, vaan niiden oli määrä
    etsiä valoa Israelista, ja että Uuden Testamentin aikana ja sen jälkeen asia oli
    päinvastoin, niin että niiden kansojen, jotka halusivat tulla siunatuiksi, ei ollut
    määrä tulla, vaan sen sijaan ne kansat, jotka olivat saaneet siunauksen, menisivät 
    heidän luokseen. Tämä melko keinotekoinen idea sai hyväksyntää osittain lauseen
    "Lähetystyö oli Vanhassa testamentissa keskihakuista ja Uudessa Testamentissa
    keskipakoista." ansiosta. Todellisuudessa molempina aikakausina oli molemmanlaista
    lähetystyötä ja mikkihiirimäisten kikkojen käyttö sellaisen strategiamuutoksen
    selittämiseksi, jota ei edes tapahtunut, saa aikaan vain sekaannusta. Se, että
    Los Angelesissa puhutaan 137 kieltä, tekee selväksi, että nyt, Uuden Testamentin ja sen
    jälkeisenä aikana kansat tulevat edelleen valoa kohti.

    Erään viimeaikaisen ja jännittävän tulkinnan (kts. Walter Kaiserin 4. luku) mukaan
    Israelin oli määrä jo Aabrahamin ajoista saakka jakaa siunaustaan muille kansoille.
    Samalla tavoin jo apostoli Paavalin ajoista lähtien on kaikilla niillä kansoilla,
    jotka ovat saaneet merkittävässä määrin "Aabrahamin lasten uskon", vastuu sen 
    levittämisestä (mutta sekä Israel että muut maat ovat suurelta osin epäonnistuneet
    tuossa tehtävässä).
    Vanhan Testamentin suurin skandaali on se, että Israel pyrki saamaan siunauksen
    yrittämättä kovastikaan olla siunaukseksi. Olkaamme kuitenkin varovaisia: keskiverto-
    israelilainen ei ollut piittaamatta 1. Moos. 12:1-3:n loppuosasta yhtään sen enempää
    kuin keskivertokristityt nykyään ovat piittaamatta suuresta lähetyskäskystä! Miten
    sujuvasti raamatunlukuoppaamme sivuuttavatkaan Vanhan Testamentin todellisen
    avainkohtien ketjun, jonka tehtävänä on muistuttaa Israelia (ja meitä) 
    lähetystehtävästä: 1. Moos. 12:1-3, 18:18, 22:18, 28:14, 2. Moos. 19:4-6, 5. Moos. 
    28:10, 2. Aikak. 6:33, Ps. 67, 96, 105, Jes. 40:5, 42:4, 49:6, 56:3, 6-8, Jer. 12:14-17,
    Sak. 2:11, Mal. 1:11, 51.

Olen sisällyttänyt lähdeluetteloon myös Winterin ilmoittamat lainaustensa lähteet, niin että lukija voi itse tarkistaa, onko Winter todella sanonut näin. Itse asiassa joidenkin lähteiden mukaan Israelin oli määrä julistaa Jumalan kunniaa pakanakansoille, mutta jotkut hänen lähteistään viittaavat Kristuksen tuhatvuotiseen valtakuntaan. Muut, kuten 1. Moos. 12:3 viittaavat Aabrahamin siemeneen, jossa maailman kansat tulevat siunatuiksi. Mutta miten ne tulevat siunatuiksi? Paavali tekee selväksi, että siemen, johon profeetat viittasivat, oli Jeesus:


    Lupaukset lausuttiin Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Hän ei sano: "Ja siemenille", 
    kuin monesta, vaan kuin yhdestä: "Ja sinun siemenellesi", joka on Kristus. (Gal. 3:16)

Israelin tuli tosiaan julistaa Jumalan suuruutta pakanakansoille, mutta se ei ollut mitään varsinaista lähetystyötä. Näemme pikemminkin, että Jumala käski Israelin tuhota muut kansat siitä maasta, jonka Hän antoi heille ja pysymään erillään pakanakansoista sekä hengellisesti että monin tavoin myös fyysisesti.

Monet tulivat pakanamaista Israeliin kuultuaan Jumalan suorittamista teoista -- ihmeistä ja merkeistä, joita Jumala teki Israelin takia, niin että se voi asettua asumaan luvattuun maahan. Mutta maa oli heidän perintönsä niin kauan kuin he pysyivät tottelevaisina. Israelin tottelemattomuuden takia Jumala hajotti heidät kaikkialle maailmaan täysin tietoisena siitä, että he vajoaisivat kaikkeen siihen pahuuteen, joka olisi seurausta noiden maiden jumalien palvonnasta.

Juuda sai pysyä maassa, jotta luvattu siemen, Kristus, voisi ilmestyä säädettynä aikana. Kun Kristus oli tullut ja Israel oli hyljännyt Hänet, kansan identiteetti YHWH:n omana tuhoutui temppelin tuhoutuessa A.D. 70.

Ainoastaan Kristuksessa oli annettu varsinainen käsky "mennä kaikkeen maailmaan".

Helen Barrett Montgomery (naisopettaja jälleen) muotoili tai teki ainakin suosituksi 1900-luvun alkupuolella ajatuksen, että Aabraham ja Israel epäonnistuivat lähetyskäskyn toteuttamisessa omana aikanaan. Ralph Winter kiittää tuon ajan yhteiskunnallista liikettä siitä, että Barretillä oli mahdollisuus harjoittaa opetustyötään:

    Tuo hämmästyttävä ja voimallinen yhteiskunnallinen liike, jonka ansiosta hän saattoi
    toteuttaa tuon kaiken -- ja joka suorastaan vahvisti sen vaikutusta -- oli luultavasti 
    historian merkittävin liike lähetyskäskyn täyttämisessä.52

Liike, johon Winter viittaa, on naisasialiike, joka nosti naiset tasa-arvoiseen asemaan miesten kanssa yhteiskunnassa. Se rohkaisi naisia myös tarttumaan merkittävämpiin tehtäviin kirkossa ja lähtemään itsenäisesti lähetys- ja opetustyöhön. Winter kutsuu tätä Jumalan sanan vastaista kapinaa "Luultavasti historian merkittävimmäksi liikkeeksi suuren lähetyskäskyn täyttämiseksi". Yhteiskunnallisen kuohunnan asettaminen samaan asemaan Jumalan suunnitelmien kanssa siinä, että Hän käyttäisi naisia sellaisissa tehtävissä, joita Hänen sanansa ei salli, osoittaa miten kauas Jumalan sanasta Winterin liike on ajautunut.

Tottakai Montgomeryn opetus sisältää paljon raamatullista ainesta. Vieras tuli on silti vierasta tulta. Montgomeryn lähetystyötä koskeva opetus, joka sisältyy Perspectives-kurssin opinto-oppaaseen, kuvaa pääpiirteittäin hänen uskoaan siihen, että aikamme lähetystyö perustuu Jumalan Aabrahamin kanssa solmimaan liittoon. Hän opetti, että kautta koko historian jokainen aina Aabrahamista tähän päivään asti on epäonnistunut lähetyskäskyn toteuttamisessa, koska koko maailmaa ei ole saatu täysin evankelioitua.

Hän arvosteli kirkkoa siitä, ettei se ole onnistunut saamaan aikaan sitä, mitä hän kutsuu totaaliseksi evankelioinniksi. Hän varoitti, että ellei kirkko onnistu siinä, Jumala saattaa korvata sen jollain muulla:

    Evankeliumi ei tule epäonnistumaan. Herra Jeesus saa nähdä kärsimänsä tuskan tuloksia ja
    olla tyytyväinen niihin. Tämän maailman valtakunnista tulee meidän Herramme ja Hänen
    Kristuksensa valtakuntia. Mutta seurakunta saattaa epäonnistua ja se saatetaan panna
    syrjään ja korvata jollain muulla välikappaleella. Tänään on meidän protestanttisten
    kirkkojemme pelastuksen päivä. Jos me kovetamme sydämemme ja suljemme silmämme ja
    vastaamme ei Jumalan selkeälle kutsulle, muut sukupolvet saattavat nähdä meissä
    toisen Israelin, jonka näköalan rajoittuneisuuden juuri se Raamattu tuomitsee, jolla
    me ylpeilemme.53

Jeesus sanoi, että hän olisi meidän kanssamme aina maailman loppuun asti (Matt. 28:20). On merkittävää, että tämä on lähetyskäskyn päätöslauselma. Seurakunnan vastustajat, jotka arvostelevat kirkkoa, eivät käsitä, ettei seurakunta ole epäonnistunut; ne, jotka pysyvät uskollisina Kristukselle, levittävät evankeliumia siellä, minne ikinä Hän heidät lähettääkin. Kun tarkastelemme niitä lihallisia yrityksiä sen toteuttamiseksi, jossa seurakunta on näiden ihmisten mielestä epäonnistunut, tiedämme, että nämä ihmiset ovat pohjimmiltaan pettyneet Kristukseen ja Pyhään Henkeen eivätkä seurakuntaan. Niinkuin useimmat uskonnolliset ihmiset ajattelevat, Jumala ei toimi tarpeeksi tehokkaasti tai tarpeeksi nopeasti, niin että he olisivat tyytyväisiä. Siten he sortuvat väärään opetukseen ja jumalattomiin liittoutumiin sen sijaan, että luottaisivat Jumalaan. He menevät jopa niin pitkälle, että alistavat Kristuksen veressä tehdyn uuden liiton omalle käsitykselleen Jumalan liitosta Aabrahamin kanssa:

    Tällä me ymmärrämme kerta kaikkiaan, että Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala on
    lähetysliiton, "salaisen tehtävän!", lähetyksen Jumala. Nämä merkittävät raamatunkohdat
    paljastavat Raamatun suuren kertomuksen, joka on itse asiassa kertomus Jumalan antamasta
    salaisesta tehtävästä, joka koskee kaikkia kansoja ("täyttymys"). Se ei ole ainoastaan
    kertomus yhdestä Jumalan siunaamasta kansasta ("täyteys"), jota valmistettiin 2000
    vuotta myöhemmin toteutettavaan tehtävään. Näemme pian, että tämä liitto on eräässä
    mielessä Raamatun ainoa liitto. Se on se suuri suunnitelma, ainoa 
    suunnitelma.54 (Lihavointi meidän)

Joku saattaisi sanoa, että Winter asetti sanansa huolimattomasti. Mutta koska on kysymys henkilöstä, joka tuntee Raamattua niinkin hyvin kuin Winter, emme voi kuitata asiaa kevyesti. Toisin sanoen hän alistaa uuden liiton Aabrahamin kanssa solmitun liiton alaisuuteen. Näin siis maailmanlaajuinen kristillinen liike antaa ymmärtää, että myös Jeesus epäonnistui, mutta pitääkseen Aabrahamin kanssa solmitun liiton hän käski opetuslapsiaan ottamaan tehtäväkseen maailman evankelioinnin .

Jos WCM:n agenda on Kristuksen käskyn vastainen, seuraavatko he ehkä jonkin toisen hengen ohjeita? Ehkä on vielä ennenaikaista kysyä tällaista kysymystä, koska meillä ei tähän mennessä ole vahvempia todisteita. Pitäkäämme se mielessä ainoastaan retorisena kysymyksenä sitä mukaa kuin lisää todistusaineistoa paljastuu.

Perinteinen lähetystyö poissa muodista

On järkeenkäypää, että jos aikamme maailmanlaajuinen kristillinen liike näkee kaiken Jumalan evankelioimishistorian epäonnistuneena, siitä on syytettävä kaikkia edeltäjiä. Vanhat menetelmät ovat epäonnistuneet -- tehtävään on tartuttava uudella tavalla.

Näyttää siltä, että tapa, jossa evankelioimiseen sisällytetään sen välttämättöminä osina yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta, on seurausta Amerikan lähetysjohtajien tuntemasta, kehitysmaiden evankelikaalisten johtajien aikaansaamasta syyllisyydestä, koska lähetyskäskyä ei ole saatu täytettyä. Kuten C. Peter Wagner yllä totesi, väitteen toi ensimmäisenä esille julkisesti Horace Fenton latinalaisen Amerikan lähetyksestä. Ralph R. Covell, joka myös kirjoittaa Perspectives-lukemistossa, toteaa niistä, joiden mielestä yhteiskuntapoliittinen toiminta ei sisälly lähetyskäskyyn, että he saarnaavat toisenlaista evankeliumia kuin mitä Paavali saarnasi. Hän toteaa myös:

    Monet evankeeliset kolmannen maailman johtajat muistuttavat meitä siitä, että 
    amerikkalaiset lähetyssaarnaajat eivät kykene näkemään, saati sitten ymmärtämään sitä
    painostusta, jonka alaisena ihmiset elävät. Hiljaisuus on myöntymisen
    merkki.55

Tämä ei ole täysin paikkansapitävää. On totta, että jossain tapauksissa lähetystyöntekijät saattavat olla epäpäteviä, ja siis erehtyväisiä evankelioimisyrityksissään, mutta historia on täynnä esimerkkejä lähetyssaarnaajista, jotka ovat kärsineet yhdessä niiden kanssa, joita he ovat palvelleet. Esimerkiksi lähetyssaarnaajat joutuivat kärsimään vainoa Kiinassa sekä ennen että jälkeen 2. maailmansodan ensin maahan hyökänneiden japanilaisten ja myöhemmin kommunistijohtajien taholta. Pääasiallisesti katolisissa maissa ovat lähetystyöntekijät kärsineet yhdessä käännyttämiensä kanssa roomalaiskatolisen kirkon ja sen poliittisten liittolaisten käsissä. Jos he kärsivät hiljaisina, se johtui siitä, etteivät he katsoneet tehtäväkseen kumota hallituksia. He palvelivat Jumalaa osoittaen hiljaisesti ja nöyrästi rakkauttaan niitä kohtaan, joiden keskuuteen Jumala oli heidät lähettänyt.

En halua väittää, etteikö perinteisessä lähetystyössä ole ilmennyt ongelmia -- vakaviakin sellaisia. Monet lähetysjärjestöt ovat toimineet länsimaiden siirtomaavalloitusten yhteydessä. Siirtomaavallat pitivät lähetystyötä etuna vallattujen kansojen saattamisessa sivistyksen piiriin ja sitä kautta hyväksymään helpommin osansa siirtomaahallinnon alamaisina. Tämän seurauksena länsimaiset lähetysjärjestöt ovat pitäneet ja pitävät alkuperäiskansojen uskovia arvottomina perimään niitä lähetyskenttiä, joissa he varttuivat.

Perinteiset lähetysjärjestöt varsinkin USA:ssa pitävät yhä länsimaiden käsissä olevaa lähetystyötä ainoana oikeana. Ja maailmanlaajuinen kristillinen liike on oikeassa syyttäessään länsimaiden lähetystyötä sen pyrkimyksistä länsimaistaa niitä kulttuureita, joissa ne toimivat.

On kuitenkin unohdettu, että perinteiset lähetystyöntekijät ovat ensisijaisesti vastuussa latinalaisen Amerikan johtajien pelastuksesta. Mutta nykyään evankeliumin julistaminen ei riitä; Nykyään on lähetystyöntekijöiden opittava, että heidän epäonnistumisensa yhteiskuntapoliittisella alueella on syynä massojen kärsimyksiin.

Tällainen syyllistäminen sopii hyvin "maailman kristityille", jotka muodostavat maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen. Ralph D. Winter antaa todellakin ymmärtää, että kommunistifilosofia on monessa suhteessa peräisin kristillisestä perinteestä...:

    Samoin kuin kristillisen uskon hiukkanen vahvisti jossain määrin barbaareja heidän 
    taistelussaan roomalaisia vastaan, samoin tämän päivän kiinalaiset ovat suunnattoman
    paljon vaarallisempia kommunistifilosofian puhdistavan, integroivan ja sähköistävän
    vaikutuksen ja solurakenteen vuoksi. Se on selvästi peräisin lännestä ja monella tavoin
    nimenomaan itse kristillisestä perinteestä.56

Väittääkö Winter, että kommunismi on peräisin kristinuskosta vai että sen solurakenne on peräisin kristinuskosta? Antaa olla, sillä kumpikaan ei ole peräisin raamatullisesta kristinuskosta.

Raamattu vahvistaa yksityisomistuksen ja isäntä-orja (tai työnantaja-työntekijä) -suhteen. Raamatusta ei löydy jälkeäkään kommunismista. Jotkut väittävät, että ensimmäisen vuosisadan seurakunta Jerusalemissa toteutti kommunismia, koska he pitivät apostolien johdolla kaikkea yhteisenä. Tämä on naurettavaa ja peräisin kommunistipropagandasta, jonka päämääränä oli tehdä tyhjäksi kristittyjen oppositio. Ensiksikin seurakunta ei ole maallinen hallitus; toiseksi se oli ainutlaatuinen, Jerusalemin seurakunnan käytäntö, koska oli välttämätöntä toimia läheisessä, keskinäisessä riippuvuussuhteessa vainon alla.

"Solurakennetta" ei voida myöskään löytää ensimmäisen vuosisadan kristittyjen parista. Jokainen seurakunta oli itsenäinen ja etsi ohjeita Raamatusta ja apostoleilta. Seurakunnan "solurakenne" on korealaisen David Yongi Chon keksintö (hänen "seurakuntaansa" kuuluu satojatuhansia jäseniä). Chon menestys seurakunnan kasvussa solurakenteen avulla on mallina seurakunnan kasvua tavoitteleville papeille kaikkialla maailmassa. Solurakenne liittyy keskitettyyn johtajuuteen ja autoritääriseen johtamistapaan samaan tapaan kuin roomalaiskatoliset seurakunnat ovat sidoksissa Vatikaaniin. Aihe vaatisi oman artikkelinsa enkä aio paneutua siihen tätä enempää.

Samalla kun maailmanlaajuinen kristillinen liike arvostelee "perinteistä" lähetystyötä, se tukeutuu sen saavutuksiin omaa liikettään mainostaakseen. Ja jos tutkimme asiaa riittävän syvältä, huomaamme, että maailmanlaajuinen kristillinen liike on näkemyksiltään aivan yhtä länsimainen. He vain lähettävät opiskelijoita "erityiskentille", joista suurin osa liittyy pikemminkin yhteiskunnalliseen toimintaan kuin evankeliumin julistamiseen, sen sijaan että he lähettäisivät ammattitaitoisia vanhimmiston jäseniä, jotka ovat osittautuneet luotettaviksi sielujen voittamisessa ja seurakuntien perustamisessa omissa maissaan.

ERIKOISTUMINEN

Tunnettu lähetyksen asiantuntija K.P. Yohannan kirjoitti vuonna 1991:

    Tätä kirjoittaessani InterCristo, johtava evankelinen työllistävä järjestö, julkaisi yli
    5000 avointa lähetystyöhön liittyvää tointa. Vain 86 niistä oli evankeliumin
    julistamista aivan uusilla alueilla ja seurakuntien perustamista sellaisten kansojen
    parissa, jotka eivät ole aikaisemmin saaneet kuulla evankeliumia. 492 avointa paikkaa 
    oli seurakuntavirkoja ja -toimia kuten seurakuntien perustamista, kappalaisen virkoja,
    kaupunkievankeliointia, lapsityötä, opetuslapseuskoulutusta ja palvontaa.
    Mutta 4422 5000:sta paikasta oli muuta erikoistyötä, enimmäkseen yhteiskuntapalvelua!
    Yli 89% lähetystyön vapaista työpaikoista oli jotain muuta kuin evankeliumin 
    julistamista tai opetuslapsityötä!57

"Tämä on lähetystyön spesialistien aikaa" julistaa lähetystyöhön värväävä julkaisu kristityille opiskelijoille suunnatuilla lähetyspäivillä.58

Arvioiden mukaan yhden lähetystyöntekijäperheen kouluttaminen maksaa satojatuhansia dollareita, olkoon sitten kysymys evankeliumin julistamisesta tai yhteiskunnallisesta toiminnasta:

    ...Tyypillinen esim. USA:ssa koulutettu lähetystyöntekijä on opiskellut neljä vuotta
    collegessa ($60,000); kaksi vuotta pappiskoulutuksessa tai raamattukoulussa
    ($40,000); vuoden keräten kannattajia ($20,000) -- mikään tästä ei käy ilmi virallisista
    lähetystyön koulutustilastoista. Kun on kysymys pariskunnista nämä luvut voidaan kertoa
    kahdella, niin että lopulliset kustannukset lähetystyöntekijäperheen lähettämisestä
    saattavat helposti nousta 450,000-500,000 dollariin.59

Edelleen amerikkalaisten lähetystöntekijöiden lähettäminen ulkomaille ja heidän ylläpitonsa tulevat maksamaan miljardeja dollareita. Ja suurin osa heistä ei ole lähetyskentällä vuottakaan kauempaa eivätkä kaikki lähde ollenkaan lähetyskentälle! Yohannanin laskelmat Amerikan lähetystyön status quon säilyttämisestä eivät ole kovinkaan lupaavia:

    Tulevaisuutta suunnitellessamme on otettava huomioon, että länsimaisten
    lähetyssaarnaajien ylläpito tulee yhä kalliimmaksi. Jos keskivertoamerikkalaisen
    lähetyssaarnaajapariskunnan ylläpitokustannukset nousevat vaikkapa vain 75,000 dollariin
    vuodessa vuoteen 2000 mennessä -- ja jos lähetyssaarnaajien lukumäärää ei lisätä -- 
    pelkästään nykyisten lähetystyöntekijöiden kustannukset ovat $5.6 miljardia 
    vuodessa!
    Maapallon väestön määrä vuoteen 2000 mennessä on kuitenkin arvioitu kuudeksi 
    miljardiksi, mikä edellyttäisi satojentuhansien uusien lähetystyöntekijöiden 
    lähettämistä -- ehkäpä tarvitaan jopa miljoona evankeliumin levittäjää, jotta kaikki
    tavoitettaisiin.
    Koska Yhdysvallat on antanut ainoastaan $1,9 miljardia (1998) ulkolähetykseen, johon
    sisältyy avustus- ja kehitysapua, on vaikea kuvitella tämän maailman rikkaimpien maiden
    joukkoon lukeutuvan maan maksavan laskua kuluista, jotka tarvitaan kuuden miljardin 
    ihmisen tavoittamiseksi.60

Ehkä nyt ymmärrämme, miksi maailmanlaajuinen kristillinen liike vaatii, että meidän kaikkien on elettävä köyhyystasolla, niin että he voisivat saavuttaa tavoitteensa.

Yohannanin mielestä paras tapa evankelioida maailma on kouluttaa paikallisia lähetystyöntekijöitä, jotka perustaisivat seurakuntia ja opettaisivat opetuslapsia heidän omissa maissaan. Tämä tekisi lähetystyöstä halvempaa ja vähentäisi samanaikaisesti yhteiskunnallisen toiminnan määrää. Omissa maissaan toimivien lähetyssaarnaajien pääasiallisena tehtävänä olisi sielujen pelastaminen, jota Yohannan pitää myös ainoana laillisena lähetystyön muotona:

    Raamatullisen, uustestamentillisen lähetystyön ydin on julistus, kääntyminen ja
    opetuslasten opettaminen, joka johtaa paikallisseurakuntien peustamiseen. Joka kerta kun
    tähän perustehtävään sekoitetaan poliittista tai yhteiskunnallista toimintaa,
    lähetystyö menettää olennaisen osan puhtaudestaan ja voimastaan.
    Uuden Testamentin apostolit käänsivät maailman ylösalaisin -- ei kaivoja kaivamalla tai
    sairaaloita rakentamalla, vaan julistamalla Jumalan sanaa, joka on terävämpi kuin mikään
    kaksiteräinen miekka.61

Vaikka maailmanlaajuinen kristillinen liike näyttääkin tukevan paikallista lähetystyötä, se toimii kuitenkin yhteistyössä länsimaisten evankeliointia ja yhteiskunnallista toimintaa harrastavien lähetystyöntekijöiden kanssa. Liike ei kannata paikallisten uskovien jättämistä omilleen luottamalla Pyhän Hengen työhön heissä ilman että joku liikkeen monista jäsenjärjestöistä valvoo tilannetta, useinkin joku nuorten lähestysjärjestöistä. Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen ylimmät portaat ovat infrastruktuuriltaan yhä länsimaisia eikä mitään merkkiä muutoksesta näy.

SULJETUT OVET

Tämän päivän lähetyksen suurin onglema ei ole länsimaisten yksilöiden torjuva suhtautuminen, vaan hallitusten johtajien torjunta. K.P. Yohannan toteaa:

    Aikamme Afrikassa on lähes universaali muuri länsimaista lähetystyötä vastaan. Vastikään
    itsenäistyneet Afrikan maat vaativat, että länsimaiden lähetystyöntekijöiden on 
    annettava humanitääriset ja maalliset taitonsa maan talouden käyttöön. Elleivät
    lähetystyöntekijät pysty perustelemaan oleskeluaan maassa olemalla mukana sen 
    rakentamisessa, heille ei myönnetä viisumeita.62

Sellaisissa tapauksissa on ymmärrettävää, että evankelistat saattavat käyttää maallisia taitojaan osana lähetystyötä. Mutta, kuten Yohannan toteaa, heidän tekemänsä maallinen työ ei saisi rajoittaa ensisijaista tavoitetta, joka on sielujen voittaminen.

Toinen taktiikka on ollut sosiaaliseen työhön osallistuminen. Mutta siinäkin on omat ansansa:

    Korvikkeena sosiaalinen työ. Tämä on ehdottomasti kaikkein suosituin evankeliumin
    levittämisen korvike tämän päivän lähetyskentillä. Koska suurin osa kolmannen maailman
    maista kieltäytyy ottamasta vastaan ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä, monet 
    lähetystyöjärjestöt ja lähettäjät ovat muuttaneet imagoaan lähetysmaissa. Ne pyrkivät
    nykyään pääsemään lähetyskentälle lähettämällä maatalous- ja kehitystyöntekijöitä, 
    lastenhoitajia, terveydenhoitohenkilökuntaa ja opettajia.
    Mutta koska muutamat maat, mm. Nepal, pelkäävät, että tällaista humanitaarista työtä 
    käytettäisiin evankelioimistarkoituksiin, ne vaativat näitä lähetystyöntekijöitä
    allekirjoittamaan sopimuksen, etteivät he tee käännytystyötä tai
    evankelioi.63

Länsimaidenvastaisen liikkeen vaikutus kolmannen maailman maihin on ollut tuhoisa.

Ennen perestroikaa ja Itä-Euroopassa tapahtuneita muutoksia vähintään 119 maata ei sallinut länsimaalaisten lähetystyöntekijöiden pääsyä maahan tai rajoitti sitä ja joka vuosi luettelo kasvoi keskimäärin neljällä uudella maalla. Tälllä hetkellä noissa maissa elää 3,8 miljardia ihmistä ja vuosituhannen vaihteessa heitä on 4,8 miljardia...

Jos nykyinen suuntaus jatkuu, vuonna 2000 saattaa jo 77% maapallon väestöstä asua noissa länsimaalaisiksi lähetystyöntekijöiksi tunnustautuvilta suljetuissa maissa.64

Tällaisia uutisia emme juurikaan kuule siltä jengiltä, jotka sanovat "voittavansa maailman Kristukselle". Itse asiassa voimme ymmärtää, miksi lähetysjohtajat haluavat korvata evankeliumin julistamisen yhteiskunnallisella ja poliittisella toiminnalla tai ainakin pitää niitä tasa-arvoisina. Voidakseen turvata tarvitsemansa taloudellisen tuen, jotta toiminta voisi jatkua, niiden on saatava tavalliset kristityt vakuuttuneiksi siitä, että ne toteuttavat lähetyskäskyä, vaikka ne eivät niin tekisikään.

Tuoko se Jumalalle kunniaa, että allekirjoittaa sopimuksen, jossa lupaa, ettei tee käännytystyötä, jotta saisi jalansijaa maassa, ja harjoittaa sen sijasta sosiaalista tai poliittista toimintaa?

Voimme myös ymmärtää, miksi he katsovat roomalaiskatolisen lähetystyön tavoittamat ihmiset jo evankelioiduiksi. Näin työ saadaan näyttämään lähes loppuunsuoritetulta, jos he pitävät näitä ihmisiä jo kristinuskoon kääntyneinä.

KULTTUURIIN MUKAUTTAMINEN

Maailmanlaajuinen kristillinen liike haluaa, että evankeliumia levitetään ottamalla huomioon erilaisia kulttuureita edustavien ryhmien tarpeet siten, että evankeliumi esitetään näiden ryhmien kontekstissa. Tätä toteutetaan neurolingvistiikan avulla. John Stott selittää tätä mukauttamista kontekstiin seuraavasti:

    Näin evankeliumi käsitetään yhtenä ja kuitenkin moninaisena. Se on "annettu", mutta 
    kuitenkin se mukautetaan kuulijakunnan mukaan. Kun me tämän ymmärrämme, säästymme
    tekemästä kahta virhettä, jotka ovat vastakkaisia. Kutsun ensimmäistä niistä 
    "totaalijoustoksi". Kuulin äskettäin erään englantilaisen kirkon johtajan 
    julistavan, että evankeliumia ei ole olemassakaan ennenkuin tulemme tilanteeseen, jossa
    meidän pitäisi todistaa. Meillä ei ole ennakolta mitään tuohon tilanteeseen vietävää,
    hän sanoi; löydämme evnakeliumin vasta kun olemme tulleet tilanteeseen. Olen kyllä
    täysin samaa mieltä siitä, että on oltava herkkiä tajuamaan kukin tilanne erikseen, 
    mutta jos mainitun johtajan tarkoituksena oli tuoda esiin ainoastaan tämä näkökohta,
    hän syyllistyi karkeaan ylilyöntiin. On olemassa ilmoitettu tai annettu evankeliumi,
    eikä meillä ole lupaa väärentää sitä.
    Vastakkaista virhettä kutsun "täysin jäykäksi". Siinä tapauksessa evankelista käyttäytyy
    ikäänkuin Jumala olisi antanut sarjan täsmällisiä kaavoja, jotka meidän täytyy toistaa
    enemmän tai vähemmän sanasta sanaan ja tiettyjä kuvia, joita meidän täytyy käyttää
    sellaisenaan. Tällainen johtaa riippuvuuteen joko sanoista tai kuvista tai molemmista.
    Jotkut evankelistat sortuvat jäykkään kaanaan kieleen, kun taas toiset katsovat
    velvollisuudekseen mainita "Kristuksen veren" tai "uskosta vanhurskauttamisen" tai 
    "Jumalan valtakunnan" tai muun kuvan joka tilanteessa.
    Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on kolmas ja parempi tie. Siinä yhdistetään
    ilmoitus ja konteksti. Siinä hyväksytään, että ainoastaan evankeliumin raamatullisesti
    muotoillut ilmaukset ovat pysyvästi normatiivisia ja että jokainen yritys julistaa
    evankeliumia nykyaikaisilla ilmaisuilla on oikeutettu ainoastaan, jos se on
    raamatullisen evankeliumin autenttinen ilmaus.
    Mutta jos se kieltää heittämästä yli laidan raamatullisia ilmaisuja, se kieltää myös
    lausumasta niitä puisevalla ja mielikuvituksettomalla tavalla. Päinvastoin, meidän on
    kamppailtava jatkuvasti (rukouksella, opiskelemalla ja keskustelemalla), jotta voisimme
    välittää annetun evankeliumin kussakin tilanteessa. Koska se on Jumalasta, meidän on
    varjeltava sitä; koska se on tarkoitettu nykyajan miehille ja naisille, meidän on
    tulkittava sitä. Meidän on yhdistettävä uskollisuus (ja tutkittava jatkuvasti Raamattua)
    ja kontekstin huomioonottaminen (tutkittava jatkuvasti oman aikamme ilmiöitä). Vain
    siten voimme toivoa voivamme välittää Sanaa maailmalle, vastaanottajan
    huomioonottavaa evankeliumia ja Raamattua tietylle kulttuurille uskollisesti ja
    relevantisti.65

Tässäkin käytetään taas semantiikkaa. Sanat kuulostavat hyviltä; ne näyttävät antavan ymmärtää, että puiseva evankeliumin julistus on tehotonta. Mutta annetaan myös ymmärtää, etteivät sellaiset kielikuvat kuin "Kristuksen veri" sovi evankelioitaessa kaikkiin kulttuuriympäristöihin. Itse asiassa Stott esittää, että Raamattu on mukautettava ympäröivään kulttuuriin, jotta sillä olisi mitään merkitystä. Ilmeisesti hän ei halua loukata ketään evankeliumilla; siksi on tutkittava oman aikansa ilmiöitä, jotta voi olla varma siitä, että missä muodossa maailmanlaajuisen evankelisen liikkeen evankeliumia sitten julistetaankin, siinä ei epäonnistuta siksi, että se olisi ollut loukkaavaa. Mutta mitä sanookaan Pietari?

Sanotaanhan Raamatussa: "Minä lasken Siioniin valitun kiven, kalliin kulmakiven. Joka Häneen uskoo, ei joudu häpeään." Teille uskoville se on kallisarvoinen, mutta niille, jotka eivät usko, "on kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, tullut kulmakivi," "kompastuskivi ja loukkauskallio." Koska he epäuskoisina eivät tottele sanaa, he kompastuvat. Siihen heidät on pantukin.(1. Piet. 2:6-8)

Paavali ei myöskään luvannut paljon toivoa maailmalle kokonaisuudessaan:

Sana rististä on hulluutta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisaitten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi." (1. Kor. 1:18-19)

Evankeliumi loukkaa jokaista ihmisen kulttuuria. Se loukkasi heprealaista kulttuuria, jonka olisi pitänyt ottaa se vastaan ilolla. Tosiasia on, että evankeliumi loukkaa suurinta osaa ihmisistä. Vain harva ottaa sen vastaan:

Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka menevät siitä sisälle. Mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat sen löytävät. (Matt. 7:13-14)

Seuraavassa selitetään kulttuuriin mukauttamista Lausannen komitean mukaan koskien kahta perinteistä evankeliumin lähestymistapaa -- ensimmäinen niistä on Raamatun tutkiminen ottamatta huomioon lukijan kulttuuritaustaa, toinen tapa on tutkia, mitä raamatunkohta merkitsi alkukielellä ja miten se suhtautuu Raamatun sanomaan yleensä -- komitea tarjoaa kolmatta, "parempaa" lähestymistapaa:

    Kolmas lähestymistapa alkaa yhdistämällä sekä "suositun" että "historiallisen"
    lähestymistavan positiiviset elementit. "Historiallisesta" tavasta otetaan alkutekstin
    ja kontekstin tutkimisen tarpeellisuus ja "suositusta" lähestymistavasta Jumalan sanan
    kuuntelemisen ja tottelemisen tarpeellisuus. Mutta nyt edetään vielä pidemmälle. Siinä 
    otetaan vakavasti kuulijan samoin kuin Raamatun tekstin kulttuurikonteksti ja
    tunnustetaan, että näiden kahden välille on muodostuttava dialogi.
    Tällaisessa interaktiivisessa prosessissa Jumalan tuntemuksemme ja se, miten vastaamme
    hänen tahtoonsa syvenevät koko ajan. Mitä paremmin opimme tuntemaan häntä, sitä
    suuremmaksi kasvaa vastuumme totella häntä omassa tilanteessamme ja mitä enemmän
    vastaamme tottelevaisuudella, sitä enemmän hän ilmaisee itseään.
    "Kontekstuaalisen" lähestymistavan tarkoitus ja etu on tällainen jatkuva kasvu
    tiedossa, rakkaudessa ja tottelevaisuudessa. Me kuulemme Jumalan puhuvan meille meidän 
    omassa kulttuuriympäristössämme siitä kontekstista lähtien, missä hänen sanansa
    alunperin annettiin ja me saamme kokea jotain, mikä muuttaa meitä. Tämä prosessi on
    ikäänkuin ylöspäin kohoava spiraali, jossa Raamattu pysyy koko ajan keskeisenä ja
    normatiivisena.66

Ymmärrämme, että Lausannen komitean mielestä Raamattua on lähestyttävä omasta henkilökohtaisesta kulttuuriympäristöstä käsin, jotta voi kunnolla käsittää, mitä Jumala puhuu. Omaan kulttuuriympäristöön kuuluu tietenkin myös yhtesikuntapoliittisia kysymyksiä. Koska Jumalan sana ei itse asiassa velvoita meitä osallistumaan yhteiskuntapolitiikkaan, meidän on käsitettävä se osaksi evankeliumin kontekstualisointia. Ovelaa, mutta hyvin tehokasta "evankeliointi"-prosessin edistämisessä.

Kaikkein pahinta uusevankelikaalien sanoin on liittää länsimainen kulttuuri evankeliumiin. Ralph Winter kehottaa meitä kuuntelemaan kadotettujen huutoa:

    Mutta jos pysähtyisimme kuuntelemaan, me kuulisimme tuhannen äänen huutavan meille
    kaikkialta maailmasta: "Antakaa meille uskonne, mutta ilman länsimaisia vaatteitanne 
    (ja paheitanne)".67

Onko tämä totta? Saattaa ollakin, siellä missä tietyt kulttuurit ovat länsimaiden vastaisten elementtien propagandan uhreja. Mutta yleensä ottaen kaikkialla maailmassa yritetään mitä innokkaammin matkia länsimaista kulttuuria. Miksi MacDonald -hampurilaisravintoloita on käytännöllisesti katsoen maailman kaikissa maissa. Miksi ei evankeliumi kelpaa sinänsä, vain siksikö, että se samaistetaan länsimaiseen kulttuuriin?

Puhuessaan InterVarsity Fellowshipin Urbana Missions -konferenssissa helmikuussa 1997 Winter painotti länsimaisuuden riisumista evankeliumista. Winterin mukaan lännen tärkein tehtävä on sallia muiden kulttuureiden kehittää omanlaisensa kristinusko. "Jos he lukevat Raamattua, pahimmat särmät tasoittuvat ja heistä tulee oikeaoppisia", hän sanoi. "Raamattu korjaa enemmän kuin ulkomaalaiset lähetystyöntekijät".68

Jos tämä on totta, miksi roomalaiskatolisesta kirkosta mormonismiin, Jehovan todistajiin ja aina SunMyung Moonin Yhdistämisseuraan pysyvät kirottujen harhaoppiensa vallassa siitä huolimatta, että he käyttävät Raamattua voimallisesti?

Kulttuuriin mukauttamisen avulla Fullerin lähetysopisto ajaa ryhmäratkaisuaatetta. He uskovat, että jos johtajat saadaan ymmärtämään evankeliumi omien kulttuuriensa kontekstissa, he pystyvät vaikuttamaan omassa kulttuuriympäristössään massoihin niin, että ihmiset kääntyvät joukoittain kristinuskoon.

Donald McGavran toteaa kirjassaan Bridges to God (siltoja Jumalan luo), että kaikki maailman ihmiset saadaan evankelioitua, jos se kohdistetaan "tavoittamattomiin ihmisryhmiin". Hän määrittelee myös "spontaanien liikkeeksi" tai "ryhmäratkaisuksi" kutsumansa ilmiöt. Hän teoretisoi, että kaikki ryhmät voidaan voittaa "Kristuksen asialle", jos osaisimme heidän "sydämensä kieltä" -- jos pystymme kontekstualisoimaan evankeliumin heille merkitykselliseksi. Jos keksimme kuvakielen, symbolisen kielen, jolla voimme kommunikoida ihmisten kanssa, voimme korvata evankeliumin sillä.

Mutta mitä Raamattu sanoo?


    Usko tulee siis kuuntelemisesta, ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:17)

Nimenomaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin julistaminen johtaa ihmiset pelastukseen. Missä ikinä Jeesuksen Kristuksen evankeliumia saarnataan, siellä Pyhä Henki vetää ihmisiä Isän luo. Tämä on se "kutsu", josta Jeesus sanoi: "monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja" (Matt. 22:14).

Evankeliumi ei esitä länsimaalaista kulttuuriympäristöä. Se on pelkästään kaikkeen totuuteen johtavan Pyhän Hengen elävöittämää Jumalan sanaa. Kulttuuriin mukauttamisen tarve on sellaisten länsimaisten uskonnollisten johtajien mainostama myytti, jotka katsovat oikeudekseen halveksia länsimaista kulttuuria sillä perusteella, että se heidän mielestään hyväksikäyttää köyhiä. Se sopii liberaaliin yhteiskunnalliseen ympäristöön, missä vihataan kaikkea länsimaalaista.

En halua tässä puolustaa länsimaista kulttuuria, koska on myönnettävä, että se on yhtä jumalaton kuin mikä muu kulttuuri tahansa. Haluan sen sijaan kyseenalaistaa sellaisen kontekstualisoinnin, mikä johtaa omalla tavallaan ikäviin seurauksiin.

Totuus on, että ilman oikeaa ohjausta ja pelkästään johonkin kuttuurikontekstiin nojaamalla, länsimainen mukaanlukien, joudutaan harhaan. Varsinkin jos sallitaan animistisiin pakanakulttuureihin kuuluvien ihmisten sijoittavan Raamatun omaan kulttuuriympäristöönsä, saatetaan päätyä erityisen ikäviin seurauksiin. Eräs Ghanan edustaja vastasi Winterin esittämiin ajatuksiin sanomalla, että sellainen lähestymistapa merkitsisi panteistisessa kulttuurissa yksinkertaisesti sitä, että lisättäisiin taas yksi uusi jumala muiden jumalien joukkoon ja samalla Kristuksen merkittävyys vähenisi.69

Mutta Winter ja uusevankelikaaliset johtajat eivät halua ajatella sitä. Sen sijaan he väittävät, että ainoa tehokas tapa heidän päämääränsä saavuttamiseksi on raaputtaa pois kaikki länsimaalaisuuden merkit hankkeistaan.

Urbana-konferenssin johtaja Dan Harrison totesi, että monikulttuurisia tiimejä halutaan kannattaa, koska ne ovat "moraalisesti oikeaoppisia" ja koska niiden käyttö on kaikkein tehokkaimpia keinoja lähetystyössä. Samoin saavat etusijan nk. X-sukupolvea edustavat tiimit, joiden jäsenet ovat iältään 18-30 -vuotiaita.70

Jos monikulttuuriset tiimit ovat "moraalisesti hyväksyttäviä", tarkoittaako se sitä, että ei-monikulttuuriset tiimit ovat epämoraalisia? Mitä tekemistä tällä on moraalin kanssa? Pyhä Henki on ainoa, joka johtaa mitään Isän auktorisoimaa palvelutyötä. Epämoraalisuus tarkoittaa sitä, että tehdään syntiä -- toimitaan Jumalan sanan vastaisesti. Tällaisen ajattelutavan mukaan ensimmäisen vuosisadan juutalaiset evankelistat toimivat moraalin vastaisesti.

Eikö ole merkillepantavaa, että käytännöllisesti katsoen kaikkia kulttuureja edustaville uskoville ei aikanaan mukautettu evankeliumia heidän kulttuurinsa mukaiseksi ja kuitenkin he tulivat uskoon Jumalan sanan julistamisen seurauksena? Emme tarvinneet kulttuuriimme mukautettua evankeliumia, joka olisi sopeutettu meidän maailmankuvaamme tai kulttuuriimme. Samoin kuin todellisen evankeliumin julistamisen historia osoittaa John Wimberin teorian siitä, että evankeliumi on tehotonta ilman ihmeitä ja merkkejä, paikkansapitämättömäksi samoin se tekee tyhjäksi teorian evankeliumin kontekstualisoinnista.

Kulttuuriin mukauttaminen tekee evankeliumista uskonnollista mössöä. Ihmiset saattavat kyllä "ottaa vastaan" Kristuksen, mutta käydä silti buddhalaistemppeleissään tai shintopyhäköissään. He saattavat olla muslimeja, jotka rukoilevat viisi kertaa päivässä Mekkaan päin ja luulla, että he rukoilevat Jeesusta, jos evankeliumi sopeutetaan heidän kulttuurinsa viitekehykseen, niin ettei kukaan loukkaannu.

Vaikuttaako tämä kaukaa haetulta? Ajattele, että eräs nykyajan tunnetuimmista kristityistä johtajista, edesmennyt Norman Vincent Peale oli 33. asteen vapaamuurari, jolla itämailla käydessään oli tapana mietiskellä shintopyhäkössä. Ajattele, että joissakin katolisissa maissa harjoitetaan roomalaiskatolisissa kirkoissa voodoota roomalaiskatolisten pappien valvovan katseen alla. Itse asiassa evankeliumin mukauttaminen kulttuuriin johti Roomassa pakanallisten kristillisten symbolien ja käytänteiden sekoitukseen. Sen seurauksena vietetään nykyään pakanallisia juhlapäiviä, jotka on kuitenkin omistettu Krstukselle, vaikka Hänen sanansa kieltää tekemästä niinkuin pakanat tekevät.

Kirkkojen Maailmanneuvoston työ on pohjimmaltaan evankeliumin kontekstualisointia. KMN on erikoistunut neurolingvistiikan käyttöön, jossa käytetään raamatullisia termejä uusilla merkityksillä. Näin on pystytty säilyttämään vaarattomat raamatunkohdat ennallaan, mutta muuttamaan uskon tärkeimmät opit yhteyden nimissä. Se yhteys, mitä he tavoittelevat, ei kohdistukaan muihin uskoviin, vaan kaikkien uskontojen kannattajiin.

Historian kautta aikain suosituinta paavia Johannes Paavali II:ta ylistetään siitä, että hän on suvaitsevainen muita uskontoja kohtaan etsiessään yhteyttä kaikkien niiden kanssa, ei siksi, että hän haluaisi saavuttaa heidät Kristukselle, vaan tuodakseen esiin, että kaikki ne sisältävät jotain yhteisiä "totuuksia".

Kaikkialla maailmassa on itseään kristityiksi kutsuvia, jotka kuuluvat Raamattuun uskoviin seurakuntiin ja ovat kuitenkin samanaikaisesti kokosydämisesti vapaamuurareita tai pakanallisten ja uuden aikauden liikkeen ryhmien jäseniä. Itse asiassa jokainen kultti mukauttaa evankeliumin sopimaan oman maailmankuvansa kontekstiin.

Myös maailmanlaajuinen kristillinen liike on mukauttanut evankeliumin sopimaan johtajiensa uskomuksiin siitä, mitä Jeesus tarkoitti lähetyskäskyn antaessaan.

On hyvin kuvaavaa, että Urbanan johtajat haluavat käytää nuoria X-sukupolven "lähetyssaarnaajia". Se paljastaa uuden evankelioimisprosessin asenteen, kun se haluaa käyttää nuoria päämääriensä toteuttamiseen sen sijaan että se käyttäisi kypsiä vanhimmistotasoisia miehiä, joilla olisi Pyhän Hengen armolahjavaltuutus evankeliumin julistamiseen ja apostoliseen toimintaan (seurakuntien perustamiseen). Mutta kun otamme huomioon maailman kristillisen liikkeen historian, käsitämme, miten siirtyminen Jumalaa pelkäävien vanhinten suorittamasta evankeliumin julistamisesta nuorten suorittamaan evankeliointiin tapahtui.

JOHTOPÄÄTÖS

Sitä mukaa kuin etenemme maailman kristillistä liikettä käsittelevässä sarjassamme, tulemme ottamaan esille muutamia vakavia kysmyksiä. Eräs niistä on liikkeen omaksuma ekumeninen kanta, johon sisältyy roomalaiskatolista vaikutusta. Tulemme käsittelemään myös maailmanlaajuisen evankeliointiliikkeen Kaleidoscopic Global Action Plan -nimistä toimintasuunnitelmaa. Suunnitelmaan kuuluu lista maailmanlaajuista evankeliointiliikettä vastustavista ja heidän toimintansa vaikeuttaminen; suuren luokan varallisuuden tasajako kaikkialla; kansainvälisiä ympäristökysymyksiä; YK:n yhteiskunnallisten alajärjestöjen tukeminen; ja monia muita asioita.

Uskomme, että lopuksi paljastuu, miten evankeliumi työnnetään taka-alalle verrattuna yhteiskunnallisiin ja poliittisiin päämääriin maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen piirissä toimivien liberaalien elementtien vaikutuksesta. Ja tuo vaikutus on niin suuri -- samoin kuin itse liikkeenkin vaikutus maailman kirkkoihin --että se vaikuttaa jossain määrin käytännöllisesti katsoen jokaisen kristityn elämään.

Uskomme, että tämä on kaikkein tärkein eksytystä koskeva kysymys, jota olemme käsitelleet niinä 22 vuotena, joina olemme tehneet tätä palvelutyötä. Ottaen huomioon, miten tärkeitä ovat olleet Promise Keepersejä, nauruherätystä ja Pensacolaa koskevat artikkelimme, edellä sanomamme on sitäkin painokkaampaa. Näyttää kuitenkin siltä, että kaikki nämä muut ilmiöt ovat vain pieniä osia tuosta suuremmasta. Maailmanlaajuisen kristillisen liikkeen johtajat ovat varautuneet siihen, että jotkut heidän aivoriihtensä tuotteet kohtaavat vastustusta. Mutta he ovat valmistautuneet kohtaamaan sellaiset reaktiot. Eivätkä he oikeastaan välitä. He tietävät, että vastustus on niin harvassa ja sen resurssit niin puutteelliset, että se saisi sanomaansa levitettyä niin laajalti, että se oikeasti voisi vaikeuttaa heidän toimintaansa. He tietävät myös, että kun oppositio on kerran sanonut sanottavansa, ihmisillä on taipumus unohtaa tai sitten he haluavat luottaa mieluummin niihin, joihin he ovat ennenkin luottaneet. Kaikki haluavat levittää evankeliumia; kaiken, mikä näyttää olevan sitä vastaan, ajatellaan olevan lähtöisin saatanasta. Ymmärrämme, että meidätkin saatetaan lukea siihen joukkoon kuuluvaksi.

Haluamme kuitenkin tässäkin yhteydessä korostaa, että emme halua tuomita jokaista, joka toimii liikkeen piirissä tai on mukana joissakin siihen yhteydessä olevista järjestöistä. Emme vastusta lähetystyötä; tuemme lähetystyötä sekä taloudellisesti että kaikin mahdollisin tavoin.

Toivomme, että ne, jotka lukevat tätä maailmanlaajuista kristillistä liikettä käsittelevää sarjaa, tunnistavat ne alueet, joihin he voivat osallistua evankeliumia vaarantamatta ja mitä heidän pitäisi välttää. Tarjoamme tämän artikkelisarjan rakkaudella niitä veljiämme kohtaan, jotka ovat mukana oikeassa evankeliumin julistamisessa.

Älkäämme eksykö tarjoamaan Jumalalle vierasta tulta, joka vain näyttää oikealta.

WCM:N TYTÄRJÄRJESTÖT

Seuraavassa luettelo joistakin niistä järjestöistä, jotka ovat mukana maailmanlaajuisessa kristillisessä liikkeessä. Se ei ole suinkaan kaikenkattava, mutta tarkoituksena on antaa lukijalle käsitys liikkeen laajasta vaikutuksesta kristilliseen yhteisöön.

LÄHDEVIITTEET

41. C. Peter Wagner, Confronting the Powers, ss. 21-22.
42. Rich Carey, Vinyard Christian Fellowship -seurakunnan pastori, Blackfoot, sähköpostikirje päämiehille.
43. Stewart Wilson, Vineyard Christian Fellowhip -seurakunnan pastori, Victoria, B.C.,
    Kanada, sähköpostikirje päämiehille.
44. Donald McGavran, "The Bridges of God", Perspectives Reader, Op.Cit.,s. B-139.
45. Ibid.,s.B-138.
46. Ibid.,s. B-139.
47. Ibid., s. B-140.
48. Ibid.
49. Rick Wood, "A Church-Planting Movement Within Every People", Missions Frontiers Bulletin, touko-kesäkuu 1995, s.14.
50. Ralph D. Winter, "The Secret Mission", Mission Frontiers Bulletin, vol.8, No 3,maal
    1986, s.10.
51. Ralph D. Winter, "Four Men, Three Eras, Two Transitions: Modern Missions", Perspectives Reader, Op. Cit. ss. B-33-34.
52. Ralph D. Winter, Introduction to The Missionary Message of the Old Testament by Helen
    Barrett Montgomery, Perspectives Study Guide, op. Cit., s. A-1.
53. helen Barrett Montgomery, Ibid., ss. A-6-7.
54. Ralph D. Winter, "The 'Secret' Mission, Mission frontiers Bulletin, Vol.8, No. 3,
    maal. 1986.
55. Ralph R. Covell, "Missions in the Modern Milieu", Ibid., s. B-218.
56. Ralph D. Winter, "The Kingdom Strikes Back", Ibid., ss. B-10-11.
57. K.P. Yohannan, Why the World Waits (Lake Mary, FL:Creation House,1991), s. 62.
58. Ibid., s.78.
59. Ibid., s.43.
60. Ibid., s.47.
61. Ibid., s.68.
62. Ibid., s. 27.
63. Ibid., ss. 34-35.
64. Ibid., s. 31.
65. John R.W.Stott, "The Bible in World Evangelization", Op.Cit., ss. A-5-6.
66. The Lausanne Committee for World Evangelization, "The Willowbank report", Ibid., 
    s.C-168. 
67. Ralph D. Winter, Pääkirjoitus Mission Frontiers Bulletin, syys-lokakuu 1996.
68. Ted Olson, Uutinen "Mission Leaders Seek to 'De-Westernize' Gospel, Christianity Today,
    3. helmikuuta 1997.
69. Ibid.
70. Ibid.

Albert James Dager
Alkuperäinen artikkeli:The World Christian Movement part 2
Osa 3 | Osa 4
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä